Arkisto
- maaliskuu 2023
- helmikuu 2023
- tammikuu 2023
- joulukuu 2022
- marraskuu 2022
- lokakuu 2022
- syyskuu 2022
- elokuu 2022
- kesäkuu 2022
- toukokuu 2022
- huhtikuu 2022
- maaliskuu 2022
- helmikuu 2022
- tammikuu 2022
- joulukuu 2021
- marraskuu 2021
- lokakuu 2021
- syyskuu 2021
- elokuu 2021
- kesäkuu 2021
- toukokuu 2021
- huhtikuu 2021
- maaliskuu 2021
- helmikuu 2021
- tammikuu 2021
- joulukuu 2020
- marraskuu 2020
- lokakuu 2020
- syyskuu 2020
- kesäkuu 2020
- toukokuu 2020
- huhtikuu 2020
Riisuttu kiertolainen
Olemme tottuneet siihen, että planeetat näyttävät aina samoilta. Aikojen saatossa ne eivät muutu, kuten eivät muutkaan tähtitaivaan kohteet. Planeetat tosin siirtyvät hitaasti taivaalla kiertäessään Maan tavoin Aurinkoa. Siihen viittaa jo sanan ’planeetta’ etymologia — sana tulee antiikin Kreikasta ja on alkujaan tarkoittanut taivaan vaeltajaa. Tuhansien vuosien ajan planeettojen liike olikin likimain ainoa muutos, jota taivaalla kyettiin havaitsemaan muutamaa paljain silmin näkynyttä poikkeuksellista komeettaa ja supernovaa lukuunottamatta.
Mutta planeetat ja planeettakunnat eivät ole muuttumattomia. Sen havaitsi jo Galileo Galilei, tarkkaillessaan yhdellä maailmanhistorian ensimmäisistä kaukoputkista Jupiteria. Galilein löytö oli kokonainen Jupiteria kiertävien kuiden kokoelma, jonka näkeminen ei ollut mahdollista ilman optisia laitteita. Nykyään tiedämme, että Jupiter paimentaa omaa moninaista ja värikästä kuiden ja renkaiden järjestelmäänsä, joka on kuin planeettakunta pienoiskoossa. Itse Jupiterin kaasukehäkin on dynaaminen, kaoottinen järjestelmä, joka on ainaisessa muutoksessa, vaikka yksi sen huomattavimpia piirteitä, suureksi punaiseksi täpläksi kutsuttu valtaisa pyörremyrsky, onkin ainakin satoja vuosia vanha pitkäikäinen muodostelma.
Planeetat elävät myös radikaalimmilla tavoilla. Mars on ollut vetinen, pohjoiselta puoliskoltaan valtameren peittämä maailma, joka muistutti Maapalloa ja tarjosi luultavasti jopa elämän syntyyn vaadittavat olosuhteet. Mars on kuitenkin kooltaan pieni, vain noin puolet maasta. Siksi planeetan ydin viileni, geologinen aktiviteetti, tektoninen toiminta, jos sitä oli, ja magneetttikenttä hiipuivat ja valtaosa kaasukehästä haihtui avaruuteen planeetan kuivuessa ja jäähtyessä karuksi ja kylmäksi kappaleeksi. Nykyisellään Marsin vesi on routana maaperässä ja kaasukehä on pelkkä ohut hiilidioksidivaippa planeetan ympärillä.
Maa itse on muuttunut vuosimiljardien saatossa ehkäpä vieläkin radikaalimmin. Vaikka laattatektoniikka ja eroosio uudistavat ja muokkaavat jatkuvasti Maapallon pintaa ja pitävät sen verrattaen nuorena, Maan ilmakehä on kokenut radikaaleja muutoksia. Merkittävimmän muutoksen aiheutti elämä, joka sopeutuessaan planeetan olosuhteisiin ryhtyi tuottamaan rakennusaineita ja energiaa varastoiden Auringon energiaa kemialliseksi energiaksi. Fotosynteesin kehittymisen myötä varhaiset sinilevät ryhtyivät pumppaamaan yhteyttämisessä syntyvää kuona-ainetta, vapaata happea, kaasukehään kyllästäen sen happimolekyyleillä. Happi muutti kaasukehämme ja planeettamme.
Ilmakehän hapettumisen aiheuttama muutos oli valtava. Runsaat kaksi miljardia vuotta sitten käynnistynyt suuri hapettumistapahtuma vaikutti koko planeetamme geokemiaan vapaan hapen sitoutuessa meriin liuenneeseen rautaan ja saostuessa ruosteena merten pohjiin malminakin louhittaviksi rautakerrostumiksi. Myös elämä koki valtavia muutoksia myrkyllisen vapaan hapen tuotettua hapettomiin olosuhteisiin tottuneelle pelkistä mikrobeista koostuneelle biosfäärille valtavia ongelmia. Juuri hapen aiheuttaman stressin ja evolutiivisen valintapaineen myötä syntyivät luultavasti myös eukaryooteiksi kutsutut bakteerien ja arkeonien hybridisolut, jotka oppivat käyttämään ilmakehän vapaata happea reagenssina aineenvaihdunnassaan, mikä puolestaan mahdollisti tehokasta energiantuotantoa vaativan monisoluisen elämän sekä pitkät ravintoketjut ja siten koko nykyisen biodiversiteetin.
Vaikka suuren hapettumistapahtuman kaltaiset muutokset voitaisiin havaita jopa eksoplaneetoilla, jos niiden koostumusta päästäisiin tutkimaan suoran kuvaamisen avulla, Aurinkokunnan planeetat ovat muuttuneet ulkonäöltään vieläkin rajummin historian saatossa.
Havaittaessa Saturnusta eri aikoina, näyttää kuin sen renkaat ajoittain katoaisivat kokonaan näkyvistä. Syynä on se, että renkaat ovat paksuudeltaan keskimäärin vain 20 metriä ja renkaiden ollessa kohtisuoraan taivaan tasoa vastaan, niiden havaitseminen ei ole mahdollista. Se on kuitenkin vain näennäinen muutos — itse renkaat ovat vain alle 100 miljoonaa vuotta vanhoja, joten ne ovat nuori piirre vanhan planeetan kiertoradalla. Saturnuksen koko ulkonäkö on siis muuttunut hyvinkin radikaalisti aivan tähtitieteellisessä lähihistoriassa.
Eksoplaneettoihin ajatus planeettojen muuttumattomuudesta sopii tietyin reunaehdoin. Koska eksoplaneettojen havainnointi paljastaa nykyisellään vain hyvin vähän niiden ominaisuuksista, on järkevä yksinkertaistus luottaa siihen oletukseen, että niiden ominaisuudet eivät muutu havaittavissa määrin kuukausien tai korkeintaan parin vuosikymmenen havaintojakson aikana. Vaikka joissakin planeettakunnissa kappaleiden keskinäiset vetovoimat muuttavat planeettojen ratoja aavistuksen, joskus jopa havaittavasti, eivät planeettojen fysikaaliset ominaisuudet muutu havaintojen aikaskaalassa. Nekään eivät kuitenkaan aina pysy vakioina.
Vuosimiljoonien ja -miljardien saatossa planeettojen radat muuttuvat. Lähes jokainen planeettakunta, Aurinkokunta mukaan lukien, on pohjimmiltaan kaoottisessa tilassa, jossa pienilläkin muutoksilla planeettojen paikoissa ja nopeuksissa voi olla valtavia seurauksia tulevaisuudessa. Aurinkokunta ja muut planeettakunnat eivät ole hajoamassa kaoottisuuteensa lähitulevaisuudessa mutta miljardien vuosien aikana niiden planeettojen ratoihin tulee valtaviakin muutoksia johtaen aina planeettojen lähiohituksiin ja törmäyksiin, sekä niiden sinkoutumiseen pois tähtensä vetovoiman piiristä.
Muutokset radassa vaikuttavat aina planeettojen fysikaalisiin ominaisuuksiin, koska etäisyys tähdestä määrittää planeetan pinnalle saapuvan tähden säteilyn määrän ja siten planeettojen pintalämpötilat. Radan soikeus puolestaan vaikuttaa voimakkaasti vuodenaikaisvaihteluiden suuruuteen. Joidenkin planeettojen radat ovat muuttuneet niiden historian saatossa äärimmäisillä tavoilla.
Ensimmäiset auringonkaltaisia tähtiä kiertävät eksoplaneetat yllättivät kaikki. Ne olivat massiivisia kaasujättiläisiä mutta kiersivät tähtensä hyvin nopeasti, vain muutamassa päivässä, tähden pintaa viistäen. Aurinkokuntaan suhteutettuna, sellaiset planeetat olisivat kiertoradalla, joka on Merkuriuksen radan sisäpuolella ja ne kylpisivät Auringon voimakkaassa säteilyssä, joka kuumentaisi niiden pinnat tuhansien asteiden lämpötiloihin.
Ensimmäisen tunnetun esimerkin 51 Pegasi b mukaan, näitä kuumia Jupitereita kutsutaan joskus pegasilaisiksi planeetoiksi. Uuden planeettaluokan löytöä vain varjosti se pieni ongelma, että niitä ei pitänyt olla lainkaan olemassa. Kun planeetat syntyvät tähteä ympäröivästä kaasua ja pölyä sisältävästä kertymäkiekosta, niiden ytimet kasvavat ja hehittyvät lopulliseen muotoonsa keräämällä aluksi itseensä metalleista, silikaateista ja jäistä koostuvaa pölyä. Myöhemmin, saavutettuaan muutaman Maapallon suuruisen massan, planeetta ryhtyy vetämään gravitaationsa avulla itseensä kaasua muodostuen lopulta kaasujättiläiseksi. Mutta aivan lähellä tähteä ei voi olla riittävästi materiaa, jotta kaasujättiläiset voisivat syntyä. On siis vain yksi tapa selittää niiden olemassaolo. Ne ovat syntyneet kauempana ja muuttaneet.
Kaasuplaneetta voi muuttaa sen radan kutistuessa radikaalisti vaikkapa kertymäkiekon kaasun kitkavoimien vaikutuksesta. Aurinkokunnassa Jupiterin ja Saturnuksen radat ovat muuttuneet selvästi tällaisen prosessin seurauksena mutta ne eivät meidän onneksemme ehtineet lähelle Aurinkoa, sisempään Aurinkokuntaan, ennen kuin nuoren Auringon hiukkastuuli siivosi planeettakuntamme ylimääräisestä kaasusta. Kaasun ja samalla kitkavoimien haihduttua, planeetat jäivät nykyisille paikoilleen. Mutta kun jättiläisplaneetta muuttaa aurinkokunnan sisäosiin, koko järjestelmä kokee mullistuksen. Muuttava jättiläinen heilauttaa aggressiivisesti kaikkia sisempiä planeettoja radoiltaan, syösten valtaosan joko törmäyskurssille itsensä tai tähden kanssa tai ikuiselle matkalle planeettakunnan ulkopuolelle. Planeettakuntien alkuajat voivat olla äärimmäisen väkivaltaisia aikoja.
Asetuttuaan lähelle tähteä kuumaksi Jupiteriksi, kaasuplaneetat muuttuvat. Tähden voimakas säteily voi saada ne kiehumaan ja menettämään massaa, kun kaasua karkaa niiden vetovoimakentästä planeettojenväliseen avaruuteen ja pois planeettakunnasta tähtituulen mukana. Räikeimmissä tapauksissa valtaosa planeetan kaasuvaipasta voi karata lopulta avaruuteen, jättäen jälkeensä vain korvennetun ytimen, supermaan kokoisen metallien ja silikaattien muodostaman planeetan.
Useat suunnilleen jupiterinkokoiset planeetat, kuten 51 Pegasi b, pysyvät stabiileina lähellä tähteään ja niitä voidaankin havaita runsaasti. Neptunuksilla on toisin — näyttää siltä, että neptunuksenkokoisia planeettoja ei esiinny tähtien lähikiertolaisina. Sen sijaan, kuumat supermaapallot ja suunnilleen maapallonkokoiset planeetat ovat erittäin yleisiä lähitähtien kiertolaisina. Missä ovat kuumat Neptunukset?
Kuumat Neptunukset ovat muuttuneet. Kun neptunuksenkokoinen planeetta muuttaa ja sen rata kutistuu, planeetta joutuu aina vain lähemmäs tähteään ja kuumenee tähden säteilyn korventaessa planeetan pintakerroksia. Lopulta se on niin lähellä, että tähden intensiivinen säteily riittää haihduttamaan planeetan kaasukehää hiljalleen avaruuteen. Neptunusten vetovoima ei riitä pitämään kiinni kaasuvaipastaan ja lopputuloksena niistä jäävät jäljelle vain riisutut, paljaat metallien ja silikaattien muodostamat ytimet. Kuumat supermaapallot voivat syntyä neptunuksenkaltaisina paksun kaasuvaipan omaavina planeettoina mutta tähden säteily riisuu ne paljaiksi kiviplaneetoiksi aikojen saatossa.
Sen suurempaa muutosta mikään planeetta tuskin voi kokea tuhoutumatta muutosprosessissa kokonaan ja jättäen jälkiä, joita tähtitieteilijät voisivat havaita. Siksi kuumien Neptunusten havaitseminen on erittäin kiinnostavaa. Niitä tarkastelemalla voidaan tutkia planeettoja, jotka ovat käymässä läpi yhtä universumin voimakkaimmista planetaarisista muodonmuutoksista, mikä antaa runsaasti tietoa sekä planeettojen koostumuksesta että niiden muodostumisesta ja kehityksestä.
Yksi kommentti “Riisuttu kiertolainen”
Vastaa
Planetaarinen eliömaantiede
Eliömaantieteen perusasioihin kuuluvat havainnot elonkirjon muuttumisesta yksinkertaisten tekijöiden vaikutuksesta. Välillä puhutaan saarten eliömaantieteestä, koska tärkeitä havaintoja tehtiin ensimmäisenä juuri saaristoissa. Yksi pioneereista oli evoluutioteorian perusteisiin havaintojensa pohjalta päätynyt Alfred Wallace, joka tutki vuosien ajan lajikirjoa Malaijien saaristossa. Lainalaisuudet kuitenkin pätevät muihinkin tilanteisiin, joissa elinympäristöt ovat pirstaleisia ja lajien yksilöt joutuvat siirtymään elinalueelta toiselle vihamielisen ja lajille elinkelvottomien alueiden läpi.
Mitä suurempia elinkelpoiset saarekkeet ovat, sitä enemmän lajikirjoa ne sisältävät ja sitä suurempia populaatioita ne ylläpitävät. Mitä kauempana ne ovat mantereesta, mikä rinnastuu yleisemmässä tapauksessa suureen lajille sopivaa yhtenäiseen ympäristöön, sitä kapeampaa niiden lajikirjo, koska harvemmat lajit ovat onnistuneet muuttamaan perille. Syynä on yksinkertaisesti se, että muutto uudelle elinkelpoiselle alueelle onnistuu sitä todennäköisemmin mitä lähempänä se on.
Maapallo on kokonaisuutena vain yksinäinen saareke avaruudessa. Vastaavia fysikaalisilta ja geokemiallisilta olosuhteiltaan elämälle soveltuvia kappaleita on useita jo Aurinkokunnassa — omassa galaksissamme Linnunradassa niitä on vähintään miljardeja, ehkä jopa satoja miljardeja. Toisin kuin maapallon elinympäristöjen, elinkelpoisten planeettojen ja muiden taivaankappaleiden välillä matkustaminen on kertaluokkia vaikeampaa. Mutta mahdotonta se ei ole. Ei ainakaan mikrobeille.
Maa ei ole suljettu järjestelmä. Planeettamme vaihtaa jatkuvasti ainetta ja energiaa sitä ympäröivän avaruuden kanssa. Sen voi havaita omin silmin hakeutumalla jokin meteorikraaterin reunalle. Avaruuden kappaleet putoavat ajoittain Maan pinnalle dramaattisin ja helposti havaittavin seurauksin.
Liikennettä on myös toiseen suuntaan. Ne valtavat energiat, jotka vapautuvat, kun tähtitieteellisillä nopeuksilla liikkuvat kappaleet törmäävät Maahan, kiihdyttävät helposti ainesta nopeuksiin, jotka ylittävät Maan pakonopeuden. Silloin ainesta karkaa Maapallolta — ja sen mukana on aina mikrobeja, joita esiintyy lukemattomia aivan kaikkialla kilometrien korkeudesta ilmakehässä aina kilometrien syvyyteen kivisen maanpinnan alla. Vaikka maahan osuvien meteorien voimakkaat paineaallot kuumentavat kiviainesta lennättäessään sitä kiertoradalle, kaikki aines ei steriloidu lentäessään pois Maapallolta. Siten Maan elämän siementen kylväminen avaruuteen on aloitettu jo planeetan nuoruudessa, vuosimiljardeja sitten.
Todisteita planeettojen vaihtamasta materiasta ei tarvitse hakea kaukaa. Maahan on pudonnut runsaasti Marsista irronneita kiviä, jotka osoittavat aukottomasti, että kiviaines voi matkata luonnollisten prosessien seurauksena planeetalta toiselle. Ehkäpä kuuluisimman esimerkin tarjoaa luettelonimen ALH84001 saanut marsilainen meteoriitti, joka löytyi Etelämantereelta vuonna 1984. Samankaltaisten kappaleiden mukana, niiden sisäpuolella steriloivalta avaruuden säteilyltä suojattuna, lepotilassa olevat mikrobit voisivat hyvinkin kestää avaruusmatkan rasitukset. Kysymys on vain siitä, millä todennäköisyydellä kivenmurikat päätyvät olosuhteisiin, joissa niiden mukanaan tuoma elämä voisi kukoistaa.
Aurinkokuntakaan ei ole suljettu järjestelmä. Auringon lähinaapuruston tähdistä lähin on Proxima Kentauri mutta se on vain tämän hetken satunnainen tilanne. Tähdet eivät pysy paikallaan. Ne liikkuvat radoillaan galaksimme painovoimakentässä. Aikojen kuluessa useat tähdet tulevat Aurinkokunnan lähettyville ja poistuvat taas kauemmaksi Auringon kiertäessä radallaan Linnunradan keskustaa. Ajoittain lähiohitukset häiritsevät tähtiä ympäröivissä Oortin pilvissä vaeltavien komeettojen ratoja, jolloin komeetat ja muut pienemmät kappaleet saattavat siirtyä uuteen tähtijärjestelmään. Materian siirtymisestä tähtijärjestelmien välillä on ehkäpä parhaana osoituksena tähtienvälinen matkaaja, komeetta ’Oumuamua. Aurinkokunnassa on kuitenkin mitä luultavimmin runsaasti kappaleita, jotka ovat peräisin muista tähtijärjestelmistä.
Aikojen kuluessa mikrobit voisivat valloittaa vaikka koko Linnunradan. Tällä alkujaan Svante Arrheniuksen muotoilemalla panspermiahypoteesilla on runsaasti viitteellistä tukea — ei kuitenkaan minkäänlaista konkreettista todistusaineistoa, koska emme ole havainneet ainuttakaan esimerkkiä planeettojen välillä levinneestä elämästä.
Elinkelpoiset planeetat ja kuut ovat kuin eliömaantieteessä kuvatut saarekkeet. Ilmeisesti yksinkertaiset mikrobit kykenevät siirtymään avaruuden halki planeetalta toiselle — ainakaan sille ei ole esitetty olevan mitään konkreettisia esteitä. Silloin Aurinkokunnan planeetoista Maa ja Mars ovat vain kaksi saariston saarta, joiden välillä elävät solut ajoittain matkaavat. Miljardeja vuosia sitten, kun Mars oli Maan tavoin vetinen kivenmurikka, mikrobit olisivat voineet helposti saada jalansijan sen pinnalla tai pinnan alla, merissä, järvissä tai virtaavissa vesissä. Samoin olisi voinut käydä marsilaisille mikro-organismeille Maassa.
Ulommassa Aurinkokunnassa on lisää pieniä saarekkeita, joissa elämä voisi kukoistaa. Ainakin jättiläisplaneettojen kuista Europa, Ganymede, Enceladus, Titania ja Oberon ovat potentiaalisesti elämää ylläpitämään kykeneviä kappaleita. Niistä jokaisen pinnalla on jäinen kuori, jonka alla velloo kymmeniä kilometrejä paksu valtameri. Sellaisissa olosuhteissa elämä voisi helposti tulla toimeen, monimuotoistua ja kukoistaa. Ulkoplaneettojen kuihin on tietenkin pidempi matka kuin Marsiin mutta se tarkoittaa eliömaantieteen lainalaisuuksien mukaisesti vain sitä, että mikrobeilla kestää keskimäärin kauemmin onnistua matkanteossa. Silloin harvempi mikrobi selviää matkasta hengissä mutta miljoonien vuosien kuluessa voidaan ajatella ainakin joidenkin onnistuvan.
Tiiviimmin pakatuissa planeettakunnissa planeettojenvälinen panspermia voi olla huomattavasti helpompaa, jopa väistämätöntä. Esimerkin sellaisesta järjestelmästä tarjoaa lähitähti nimeltään TRAPPIST-1 — luettelonimellä 2MASS J23062928-0502285 tunnetun tähden kutsumanimi on annettu poikkeuksellisesti mutta ymmärrettävästi sen ympäriltä planeettoja ensimmäisenä löytäneen TRAPPIST-teleskoopin mukaan.
Tähteä kiertää peräti seitsemän kiviplaneetan joukko (Kuva 3.). Järjestelmän planeetat kiertävät radoillaan punaista kääpiötähteä aivan vierekkäin, niin lähellä toisiaan, että panspermia niiden välillä on jopa väistämätöntä. Jos jollakin TRAPPIST-1 -järjestelmän planeetoista esiintyy elämää, sitä esiintyy niistä muillakin, jos vain fysikaaliset olosuhteet ovat soveltuvia – ainakin kolme planeetoista on pintalämpötiloiltaan sellaisia, että niiden pinnoilla voi esiintyä nestemäistä vettä ja siten elämää tuntemassamme muodossa. Kyseessä on järjestelmä, josta elämää ei tuhoaisi edes valtaisa planeetan steriloiva asteroidin törmäys. Elämä jatkaisi aina kukoistamistaan muilla järjestelmän planeetoilla ja palaisi lopulta takaisin myös steriloidun kappaleen pinnalle.
Lähitähdet ovat kaukaisia, Aurinkokunnasta erillisiä, potentiaalisia elinkelpoisten tilkkujen saaristoja. Matkat niiden tuntumaan ovat vielä hurjasti pidempiä ja epätodennäköisempiä kuin yksittäisen planeettakunnan sisällä mutta jotkin mikrobit voivat selvitä niistäkin. On jopa mahdollista, että Maapallolla syntynyttä elämää esiintyy jo nyt muissakin tähtijärjestelmissä tai että oma geneettinen linjamme on peräisin Aurinkokunnan ulkopuolelta. Nämä ovat tietellisiä hypoteeseja, joita voidaan tarkastella, jos elämää joskus havaitaan jotakin toista tähteä kiertävän kappaleen pinnalta.
On kuitenkin myös se kaikkein hurjin mahdollisuus, että elämää esiintyy vain Maapallolla ja olemme yksin maailmankaikkeudessa. Kyseessä on kuitenkin mielestäni pelkkä epätieteellinen yleistys siitä yksittäisestä, vain toistaiseksi voimassa olevasta anekdootista, että emme vielä ole sattuneet havaitsemaan merkkejä elämästä muualla.
Yksi kommentti “Planetaarinen eliömaantiede”
-
Erkki Tietäväinen sanoo:
Olisi ihme, ellei muuallakin maailmankaikkeudessa esiintyisi jonkinlaista elämää. En kuitenkaan jaksa uskoa, että elämä olisi yhtä monimuotoista ja pitkälle kehittynyttä kuin täällä Maassa. Siteeraan tähän Kirsi Lehdon astrobiologia-blokiin aikanaan kirjoittamani kommentin hiukan stilisoituna:
”Happea tuottavat monimutkaiset molekyylikoneistot yhdessä ilmakehän ja magneettikentän luoman säteilysuojan kanssa, unohtamatta vuodenaikojen vaihtelua ja sopivaa lämpötilaa sekä sopivassa suhteessa esiintyvää maata ja vettä, tekee Maasta ainutlaatuisen planeetan. Vaikka Linnunradan planeettojen määrä on valtava – koko universumin jopa ihmisjärjelle käsittämätön – en millään usko, että ÄLYLLISTÄ elämää on voinut syntyä mihinkään muualle.
Elämä tarvitsee energiaa. Sitä saa syömällä. Olennaista pidtemmälle kehittyneelle elämälle on uusiutuvasta energialähteestä (maapallolla kasveista) lähtöisin oleva ravintoketju ja evoluution muovaama huikea monimuotoisuus. Skifielokuvista tuttu punaisen auringon valaisema autio hiekkainen planeetta oudon näköisine korkean teknologian hallitsevine olioineen ei mielestäni ole loppuun asti pohdittu vaihtoehto. Mistä ne siellä ravintonsa saavat.”
Kuumat Neptunukset rajatapauksina, jotka kadonneet tähtien läheltä. Maapallon vesi myös rajatapauksena, joka sopivalla aurinkoetäisyydellä säilynyt ilmakehässä ja vesistöissä.
Tieteen Kuvalehti 14/2020 kerrotusta täydennettynä:
Neptunus kiertää Auringon ympäri noin 165 vuodessa ja tunnistettiin vuonna 1846 –
174 vuotta sitten, josta 2×165=330+4=334 vuotta aikaisemmin 1512 Galilei tunnisti Neptunuksen himmeänä tähtenä Jupiterin lähellä.
Voyager 2 -luotain ohitti Neptunuksen vuonna 1989 noin 5000 km etäisyydeltä.
Nasan suunnitelma luotaimista Uranukseen ja Neptunukseen
laukaistavaksi 13.02.2031, peilikuvapäiväys torstai – tavoiteaika USA:n kellotukseen
ja Neptunus -luotain saapuisi Neptunuksen kiertoradalle vuonna 2044,
josta tietoja noin 25 vuoden jälkeen olisi…
Liki sama 25 vuoden aika eksoplaneettoja nyttemmin tutkittuna,
joiden tieto myös 25 seuraavan vuoden kertyessä tarkentuu…