Operaatio Kesäterässä
Ursan blogiin asettamani ”oma” deadline lähestyy ja pitänee hyväksyä tosiasiat, nyt en saa teille lukijoille tuoretta kertomusta aikaseksi en sitten millään, kuvausolosuhteet ovat olleet meillä täällä lännessä huonoakin huonommat. Joko on kirkasta, mutta tuulee niin, että kolmoishermo-potilaan pää irtoaa tai sitten vallitsee pilvisyys. Extrajännärinä joka puolella on nyt lisäksi myös tappoliukasta, vaikka olisi alla nastaa nastan perään. Nimittäin se fiilis ja se tunne, kun kääntyessäsi kotipihalle hokaat, että etupää kääntyy, mutta takaosa vikuroi ja seuraavaksi totean ääneen ”kah, mielenkiintoinen tilanne, Mitsun takapää ohitti juuri etupään”. Tiesin, että on liukasta, mutta että näin liukasta, ettei kääntyminen kotipihalle lievään alamäkeen luonaa edes kävelyvauhdista? Seurauksena oli sitten kuviokelluntaa ja sata kättä ratissa tuossa naftin postimerkin kokoisella rintamamies-talon pihamaalla ja nätti loppuparkki-piruetti siihen päälle josta Vatanen olisi antanut tyylipisteinä ainakin toivottavasti ysin. Eli lyhyesti tuli suoritettua autolla varsin hillitty loppuliuku pihamaalle ja täydellinen telemark-parkki kaksi senttiä työhuoneen seinästä, eli varaa jäi vielä… Taittuuko jatkossa varmasti? Taittuu taittuu. Ei muuten taitu tällä kertaa, nyt aukeaa suosiolla tarinalipaston alin laatikko ja on aika käynnistää jälleen aikakone. Varpaat jonnekin lämpöiseen ja kädet kohti kattoa, nyt mennään! Tervetuloa mukaan ikimuistoiseen yöpilvien täyttämään kesäyöhön vuodelle 2021!
Operaatio Kesäterässä
3-4.8.2021 facebookin messenger kilahti alkuyöllä Peussan Mikon toimesta. Viesti kuului: “Hälytys, yöpilviä koillisessa!” Kaikki arvaavat, että lauseesta alkoi vimmattu säpinä meillä kotona. Sallinette teinimeininki -huudahdukseni tähän väliin, oikeasti tämä yö oli ihan sikamakea, mutta sitä ei ihan uskonut näytelmän alkumetreillä. Vielä puolenyön aikaan valaisevat yöpilvet pötköttivät melko alhaalla pohjoisen horisontissa hyvin pienellä alueella. Ne olivat silti huomiota herättävän kirkkaat ja omasivat terävät, aaltomaiset muodot eli kokemuksesta tiesin, nyt kannattaa lähteä niin sanotusti radalle, näytelmä voi laajentua ja kirkastua. Yökköskausi alkoi tuolloin lähestymään loppuaan ja syksy häämötti vääjäämättä edessä. Sen verran alhaalla näytelmä kuitenkin havaintohetkellä lillui, että päätimme puolisoni Rikun kanssa jättää Varhokylän alkuperäisen havaintopaikan miehittämättä, alueella pohjoisen puolella oleva metsän reuna on hieman liian korkealla ja peittää loppukesän alimmat yökköset helposti.
Ja hyvä näin, nimittäin saavuttuamme naapurikyläämme Untamalaan Varhokylän suunnilta nousi pahaenteisen tumma, korkealle kurkoittava savupatsas. Ajoimme auton parkkiin Untamalaa halkovalle tielle ja Riku avasi Tilannehuoneen sivut. Ei kai taas maastopalo? Pari vuotta aiemmin Pyhärannassa Santtiolla raivonnut maastopalo oli edelleen kummankin mielessä. Viime viikon oli ollut ratisevan kuivaa, jäkälä alueella ei kummoistakaan kipinää tarvitse roihahtaakseen liekkiin. Tilannehuone kertoi Pyhärantaan menevän tien olevan nyt suljettu liikenteeltä ja kohteessa oli palokunta paikalla (ajoneuvo oli syttynyt tuleen kesken kaiken, ei henkilövahinkoja onneksi). Noh, Untamalan alue on melko suuri ja pinta-alaltaan suurin osa siitä on peltoja kilometri toisensa perään, paikkoja kuvaukseen löytyisi.
Seuraavaksi hälytysajoja meni kasitietä pitkin Uudenkaupungin suuntaan sammuttamaan keskisuuren palon natsoja saanutta rakennuspaloa. Oli hieman jännittynyt olo, pysyisivätkö palot hallinnassa. Ilmassa tuoksui myös etäisesti savu. Samassa ilmaantui uusi uhka kuvauksen jatkamiselle, läheisen suon laidalta lähti nousemaan sumua ja ei kestänyt kuin hetken, kun kylätie oli mennyt tukkoon. Tässä kohtaa lähdimme vaihtamaan kuvauspaikkaa. Ja voi mahdotonta, ajaessa yöpilvet kävivät vieläkin kirkkaammiksi! Nämä on saatava talteen vaikka mikä olisi. Ajoimme kilometrin verran eteenpäin ja sumu hellitti. Allekirjoittaneella kävi pieni köpä autosta ulos tullessa, siinä kiiressä en yhtään huomannut, että hantin puolella on heti melko syvä oja. Tulin ottaneeksi leijonanloikan yökkösten kuvat silmissäni ja humps, yllättäin maa katosi jalkojen alta. No onneksi on ollut pitkään kuivaa, koska putosin innoissani just siihen ojan syvimpään kohtaan ja hetken aikaa kului hukkaan, kun räpiköin tietäni mesiangervopensaikosta ylös. Riku kysyi, ”miks sää konttaat siellä pensaikossa, sattuiko?” No ei sattunut, mutta nauratti ihan hirveästi. Otimme siis Untamalan kylätien hyvin tyylikkäästi haltuun- jälleen kerran. No mitään ei sattunut, aikani kompuroituani (:D) oli jalusta kameroineen ja ihmisineen pystyssä ja edelleen nauratti. Mahdankohan oppia ikinä olemaan ihmisiksi näillä yökuvausreissuilla? (Vastaus: en vielä tähän päivään mennessä.)
Yöpilvi näytelmä oli vielä aika pienellä alueella, joten ajattelin vaihtaa 15mm laajakulman Canonin 24-105 millin yleislinssiin. Siinä linssin vaihtoa ajatellessa liki zeniittiä välähti ja samassa luontomutsi löi vielä lisäkorttia pöytään joten saimme seurata majesteetillisen, hitaan tulipallon putoamista alas taivaalta. Seisoin suu auki öisellä kylätiellä Canonin kittilinssi toisessa kädessä ja kamera toisessa. Voi varjele mikä tulipallo, tämän kun olisi saanut kuviin. Lentonsa lopulla tulipallo hajosi kahdeksi palaksi, jotka hiipuivat pikkuhiljalleen pois ja paloista jäivät pitkät savuvanat taivaalle. Siis todellakin wau-kokemus. Oli kyllä näkemisen arvoinen tapahtuma.
Mutta missä pihkurassa ovat samettiset elokuun yöt, nimittäin oli kylmää, vain +8°C. Olimme pukeutuneet lämpimästi, mutta kosteus ja kylmyys tunkeutuivat pikkuhiljaa luihin ja ytimiin. Yöpilvinäytelmä alkoi putoamaan alemmas horisonttiin. Samassa taivaalla välähti jälleen, mutta kuviin jäänyt viiru on todennäköisesti satelliitti. Okei, tämä yökkönäytelmä taisi olla lupaavan alun jälkeen tässä. Lopulta olimme niin kohmettuneita, että oli pakko pakata kimpsut ja kampsut ja käynnistää auto. Päätimme hivuttautua kodin suuntaan ja vaihdoimme kuskia. Ajoimme Untamalan maalaisidyllin halki ja käännyin vasemmalle, kohti kotia vievälle tielle. Hidastin vauhdin mateluksi. Onko näytelmä sittenkin heräämässä uudestaan? Hämärän aikaa oli vielä jäljellä eikä meillä ollut mikään kiire.
Samassa taustapeili kävi hohtamaan. Mitä pahusta? Seisautin auton ja astuimme ulos kylätielle. Se näky, mikä oli meitä vastassa oli niin sanoinkuvaamaton, että auto jäi kylätielle siihen paikkaan. Loikkasimme ulos kuvaamaan, olihan varpaat ehtineet lämpenemään ainakin pari minuuttia… Siinä me sitten seisoimme jälleen hoomoilasina suut auki yössä, kun valaisevien yöpilvien näytelmä starttasi ehkä viimeisiä kertoja loppukesän yötaivaalle leviten samalla itään ja länteen. Taivaalla näkyi kirkkaita pyörteitä, vöitä ja laineita. Suoraan sanoen maagista.
Sumu nousi pelloilta verhoten läheisen saarekkeen, hivuttautuen siitä kohti kuvauspaikkaamme. Valaisevien yöpilvien hohde yhdistettynä joka puolelta nousevaan sumuun oli epätodellisen näköistä. Ja ne tuoksut, kypsyvä vilja sekoittuu aavistuksen saunavihdan tuoksuun ja se heinäsirkkojen hypnoottinen siritys. Näkymä oli maalauksellinen ja jopa paikoin yliluonnollinen. Nämä yökköset olivat todella kirkkaat ja loppujenlopuksi näkyivät huomattavalla alueella kattaen 3/8 taivaasta. Aika hyvä suoritus loppukesän kapeassa aikaikkunassa! Kontrasti yöpilvien ja taustaivaan värien kanssa oli huumaava.
Erityisen komeaa oli laskevan Kuun sirppi, sen maatamo sekä valaisevat, kirkkaat ja hohtavat yöpilvet, joissa oli kaunis, punainen yläreuna. Onko se muuten auringonvalo, joka jää jotenkin leikkimään yöpilvien yläosaan värjäten niitä punaisen eri sävyihin? Taustalla hehkui horisontissa punertavan oranssi, hento auringonkajo sumun noustessa pelloilta ja kietoessa tutut maamerkit vaippaansa. Seisoimme viljapellolla kastelujäljissä ja hihkuimme kilvan, tämän öinen valaisevien yöpilvien näytelmä oli komeaa seurattavaa ja parhaimmillaan niin kirkas, että yöpilvien valo yhdistettynä laskevan Kuun valoon riitti luomaan maahan keveitä varjoja. Näytelmä hiipui vasta kahden aikaan jolloin pakkasimme tavarat enemmän kuin tyytyväisinä ja suunnistimme kotiin nukkumaan hyvin autuaat yöunet. Lämpötila oli hyytävä, mittarin näyttäessä kotiutuessamme kolmea plusastetta! Kelpasi kyllä ryömiä lämpimän peiton alle tuhisemaan. Komea yö.
Nämä yököt eivät olleet mitenkään helpot kuvata, oli todellinen työ miettiä aukkoja ja valotusaikoja, jotta yöpilvet, Kuun sirppi ja maisema toimivat yhden kuvan taktiikalla, en vielä(kään) osaa kuvien yhdistämistä. Ja kittilinssillä tähdet tuppaavat venymään, mikäli tarkennus on yhtään sivussa. Loppukesän valaisevat yöpilvet eivät ole muutenkaan helppo kohde, koska öiden pimentyessä etuala kuvassa jää helpolla mustaksi ja valotuksen pidennys kostautuu kuvan kohinalla, f-luvun säätö saa taas halpisputken vinjetoimaan kulmiin niin, että pahaa tekee katsoessa ja silmät menevät kieroon eikä edes kuvankehityksen ylijumala-ohjelma Lightroom sitä korjaa. Isoja taas kun ruuvailee kameran rungosta tarpeeksi edes takaisin niin kuvan laatu näyttää kehitettynä puurolta vaikka kohinan säädöt olisivat kuvan kehitysvaiheessa tapissa ja maskit kaakossa. Pitkillä valotuksilla kirkkaat yöpilvet palavat taas puhki, kohinan kasvaessa hallitsemattomasti ja harmaata saa sillä tavoin nutturaan taatusti pahemman kerran. Toisaalta sinnehän ne harmaat hiukset sopii valkoisten ja rusehtavien viereen että tervetuloa vaan….Oikein kirkkaissa yöpilvinäytelmissä kannattaa ruuvata kameran rungosta kontrastia alemmas, se auttaa, etteivät kirkkaimmat kohdat yököissä pala tyystin puhki. Oheisissa kuvissa aukko on kaikissa f7.1, ISOt vaihtelevat 160-200 hujakoilla. Tähdet ovat päässeet valotuksissa hieman venymään valotusaikojen ollessa 5s-15s. Illan kuvat taltioi runkona Canon EOS 6D ja kuvat yhtä lukuunottamatta (Irix Blackstone 2.8 15mm) on kuvattu Canonin kittilinssillä (f3.5 24-105mm )
Toivottavasti ensi kesänä näkyisi hyviä yöpilvinäytelmiä, viime kesä oli hieman plassu, koska nyt Auringon ollessa todella aktiivinen yöpilvinäytelmien kirkkaus ja laajuus tuntuu olevan hävöksissä. Viime kesänä julkaistu Space Weather -artikkeli näes kertoi, että yöpilviä aiheuttavat jääkiteet ovat päässet osittain sulamaan Auringon suuren aktiivisuuden vuoksi eli tuolla ylhäällä on ollut yökkösiä ajatellen ehkä liian lämmintä.
-Pike
*) Mitä valaisevat yöpilvet sitten ovat? Valaisevat yöpilvet eli kutsumanimillä yököt tai VYPit ovat olemukseltaan sinertäviä tai valkeita pilviä, jotka näyttävät kesäyössä hohtavan omaa valoaan. Todellisuudessa ne kuitenkin vain heijastavat Auringon valoa. Valaisevissa yöpilvissä havaitaan usein yöpilville ominaisia rakenteita, kuten vöitä, laineita tai pyörteitä. Valaisevat yöpilvet esiintyvät yläilmakehässä mesopaussin tuntumassa noin 80-85 kilometrin korkeudessa. Kesäyön valaisevat kummajaiset koostuvat hyvin pienistä jääkiteistä. Vallitsevan teorian mukaan valaisevien yöpilvien jääkiteiden pääasiallisena tiivistymisytiminä toimii meteoripöly. (lähde: Ursa)
