Eläinratavaloa etsimässä
Tammikuu meni parannellessa piikitettyä lonkkaa ja neuvotellessa ortopedin kanssa tulevasta liikunnasta- jalan lävitse meno hangesta ei ole enää tästä eteenpäin suotavaa ja piste. Ortopedi suositteli hankkimaan lumikengät loppukauden hankitaaperruksiin, joten löysin itseni ja puolisoni Rikun 9.2.2024 niitä hankkimasta. Olen kokeillut lumikenkäilyä viimeksi nuorempana joten ihan uusi ei tämä juttu ollut, vaan täysin unohduksissa. Lumikengät piti tottakai koeajaa heti eikä hetken päästä ja kävimme Rikun kanssa päivällä Laustilla tasaisella pellolla harjoittelemassa kenkien kiinnittämistä ja liikkumista. Yritin muistella isän lumikenkäily neuvoja, vaapu kuin ankka jos muuten ei etene. Niin kaksi kappaletta ankkoja vaappui päivällä edestakaisin ja pitkin poikin avaraa peltoa. Oli siinä ohikulkijoilla ainakin hauskaa.
Iltasella oli tarkoitukseni ajella Pyhärannan suuntaan. Tällä kertaa heittäisin keikan ihan yksin, Rikulla oli muuta menoa. Ilmiön nimeltä Eläinratavalon aika on alkamassa ja Kuu loisti poissolollaan. Iltapäivällä lumikenkäilyn jälkeen aloin pakkaamaan tavaroita, tipautin akun laturiin ja tsekkasin, että kaikki tarvittava löytyy. Sitten oli aika käydä taas pihalla pälyilemässä, miltä taivas näyttää, juoda kahvit ja rentoutua hetki ennen jäisille teille lähtöä. Ihan kuin luontomutsi olisi tiennyt vuosipäiväni lähestymisestä ja yhdeksännen päivän ilta tummui todella selkeänä, ei pilvenhattaraakaan ja kaikki oli melko täydellistä paitsi….miinus se tosiseikka, että meillä oli ihan hirveä meteli joka kantautuu pihalle niinkin pitkältä kuin Kalannista. Seisoin kahvikuppineni pihalla ja kuuntelin riipivää ääntä, kaivinkoneen kauhan raapiessa jäistä kalliota pitkin tuli aavistuksen huono olo. (erityisherkälle ääni on silkkaa kidutusta,-sama efekti kuin kynsillä joku raapisi liitutaulua) Kalannin rapakivi kalliot saivat nyt purkutuomion valtaisan aurinkovoimalan vuoksi,-mikä on aavistuksen surullista ja jotenkin ironista. Että ollakseen ”vihreä” pitää luontoa hävittää, eikun siis mitä? Hupsista, sinne meni muutama miljardi vuotta maapallon historiaa murskeeksi. Alueen tuottamat äänet kantautuvat meille nykyään hyvin, koska välistä on kaadettu kymmeniä hehtaareja metsää, mikään este ei ole enää pysäyttämässä äänen etenemistä maastossa. Viiden maissa illalla en kestänyt enää liitutaulu-efektiä vaan pakkasin tavarat ja suunnistin Pyhärantaan, minnepä muuallekaan kuin louhokselle, paikassa jossa ilmiö nimeltään Eläinratavalo on aiemmin näkynyt.
Louhos ei ole toiminnassa tällä hetkellä, joten olemme sopineet omistajan kanssa, että kameran kanssa yöllä heiluminen olisi peräti ihan suotavaa naftavarkaiden sekä lisääntyvän ilkivallan vuoksi. Alue on nykyään ihanan hiljainen, vain ohi ajavat autot tuovat ääntä. Sen sijaan siellä kuulee pöllöjä, ilveksiä, eri riistan ääntelyä ja joskus susia. (Laitilassa ei tahdo kuulla kuin kaivinkoneita ja traktoreita, pitänee opetella erottamaan Bronco John Deerestä.) Varhokylän vuosiin on mahtunut myös jännittäviä tapahtumia. Yksi pahempi “läheltä piti”- tilanne kävi muutama vuosi sitten ihmisten kanssa, kun todistin alueella vierailevia naftavarkaita. Kannattaa lukaista koko juttu Taivaantulien tytön blogista.
Tänä iltana häiriötekijät toivottavasti pysyttelisivät poissa ja taivas olisi auki Kosken flikalle, ja tuulet niin sanotusti suotuisat eli ei tuullut sitten hiukkaakaan. Paikanpäällä ähelsin autoon nojaten uutuuden jäykät lumikenkien remmit kiinni, heitin kamerarepun selkään ja otin jalustan käteeni, ja näiden liikkeiden jälkeen pimeys sai nielaista yhden kappaleen ilmiökuvaajia. Kello oli varttia vaille kuusi kun saavuin kuvausalueelle lumikengillä keinuen. Olin hieman aikaisessa Eläinratavaloa ajatellen, joten odottelin tovin tuijottaen tähtiä. Vähän jännitti, että miten paljon hento ilmiö on kärsinyt valosaasteen lisääntymisestä. Vaasan Eläinratavalo-jengin terveiset olivat huolestuttavia, valosaastetta alkaa olemaan liikaa. Odotellessani ilmiötä näkyvksi seisoskelin kädet taskuissa ja ihastelin hiljaisuutta ja tähtimäärää. Pieni tähdenlento vilahti miltein keskellä taivasta.
Kääntyessäni kohti länttä näkyi silmäkulmassa korkeahko valokiila. Terve kaveri, pitkästä aikaa! Eläinratavalo näkyi pelostani huolimatta! Ilmiö on palannut kevätiltojen seuraksi. Tein riemunloikan lumikengillä, hip huraa! Tästä kausi taas alkaa ja kohti kevättä mennään. Hetken täytti suunnaton riemu ja rakkaus tätä koko harrastusta kohtaan. Kameran saadessa ruudun valmiiksi ilmiö näkyi kameran takanäytöllä selvästi. Kokeilin kuvata ilmiön aukolla 2.4 sekä 2.8. ISOt olivat pääosin 3200 ja valotusaika 20s. Mahtavuutta, valosaasteelle allerginen ilmiö näkyy meillä edelleen!! Eläinratavalo on todella hento ilmiö, kiilamainen, kuin jättiläismäinen viistossa lymyävä valopilari ja se näkyy lännen suunnilla tunti-puolitoista auringonlaskun jälkeen. Eläinratavalon kärki hipoo helmikuussa Jupiteria ja myöhemmin myös Plejadeja. Andromedan galaksi näkyy hyvin pystyruuduissa, joten ruudulla on jopa ruuhkaa. Havaintosäistä ja valosaasteesta riippuen ilmiö on aika pitkäkestoinen näkyen tammi,-helmi, -maalis ja jopa huhtikuun alkupuolelle saakka. Nyt ilmiö kuitenkin näkyi silmällekin ihan hyvin. Tuleva maaliskuu on Eläinratavalon ja Linnunradan suurinta sesonkia.
Seuraavaksi pitäisi sommitella tälle mystisen kauniille ilmiölle joku kiva etuala. Päätin kiivetä tietä ylöspäin louhoksien keskellä olevalle pienelle kalliotasanteelle. Tai no, tietä ja tietä. Kohtuu puutonta ja tasaista alustaa ehkä ennemmin. Lunta oli paikoin vielä puoli metriä joten näin koko paikan normaalia korkeammasta perspektiivistä. Hangen päällä olin normaalia korkeammalla ja pääni hipoi alueen matalia mäntyjen latvuksia. Huimaa! Tältä tuntuisi olla vähän pidempi! Ponnistelin tomerasti pienen mäen ylös ja suuntasin kalliolle ja kapealle luiskalle louhoksien väliin. Pysähdyin ja laskin kamerarepun alas, jonka jälkeen suoristin selkäni. Siis wau. Tänne tuleminen oli kaiken vaivan arvoista, jälleen kerran. Kallion päältä avautui upea, 360° näkymä ja uskomattoman kirkas tähtitaivas!
Linnunrata alkaa pahus vie köllimään Rauman sataman valosaastassa, joten se oli hieman haastava tallennettava, mutta onnistui silti sinnepäin. Olin nyt alueella, jonne ei päässyt viime talvena, koska kuvauspaikkani ihan kirjaimellisesti räjähti, alueella ammuttiin pätkä kalliota murskeeksi. Räjäytykset ovat ihan siistejä, mutta peruuttamattomia tekoja ja luontoihmisen pitää vähän järkeillä asioita hyväksyäkseen tämän kaiken. Fakta on se, että ihmiskunta tarvitsee mineraaleja, ja ne on pakko ottaa kalliosta. Yhtään rakennusta ei rakenneta ilman louhoksia. Ihmiskunta ei edes söisi sivistyneesti lautasilta ilman kivitavaran hyödyntämistä. Ja meidän perheen yhteinen kakkosharrastus on kivien ja mineraalien etsiminen, hommassa on siis jälleen kaksi piippua. Louhoksissa on siis puolensa, niin hyvässä kuin pahassakin.
Räjäytetty alue toi kuviin uuden etualan. En tajunnut aiemmin, miten avonaiseksi entinen hieman sumppuinen ja ahdas paikka olikaan tullut, nyt kun jäljellä olevalle kalliolle viimein pääsi jalkaisin. Aloin miettimään maaliskuun revontulia, tässähän on ihan uskomaton näkymä, ainut miinus,-hyvin pitkä sellainen on Rauman suunta ja telakan valot. G2-G3 revontulimyrskun kuvaaminen on jatkossa mahdollista näkyvyyden suhteen.
Täytyy sanoa, että kannatti kiipeillä tähtipaljouden keskelle, vaikka pakkasherra hengitti -20 niskaan ja silmäripset kävivät jäätymään. Kuvien välillä täytyi tanssahdella puhdasta ilon tanssia, oli upeaa olla vihdoinkin reissussa pidemmän kaavan mukaan! Kylmyys hohkasi kallioista lumen lävitse, joten vipinää kinttuun oli ehkäpä ainut tapa pysyä lämpimänä. Välillä unohdin, että allani olivat lumikengät-niin helppo ne jalassa oli tallustella. Täytyy sanoa, ettei Eläinratavaloa kyllä tarvinnut hirveästi meillä tänä iltana etsiskellä, mutta kauden alun ei ennätyksiä täältä päin Suomea enää rikota, siitä pitää huolen Pyhärannan ja Uudenkaupungin lisääntyvä valosaaste. Oli hieman surullinen tai haikea olo, kun ymmärsin, että olen vuosien aikana saanut todistaa optimaalisen pimeyden kehdon muuttumista valosaastepyhäköksi. Jäänee nähtäväksi kauanko pidän hallussa Eläinratavalon näkemisen ennätystä (15.1.2020) tämän jälkeen, kun ledeistä tuli uusi musta ja Rauman sataman valot syö pienimmät näkyvät tähdet pois. Miksi varjeleessa täytyy valaisto koko maailma?! Nillitä, sinä ihmisparka, kun muuten et kykene vaikuttamaan.
Illan kuvalliseen saldoon sopi olla todella tyytyväinen. Lopuksi laitoin kädet taskuihini ja vaan pyörin ympäri ihaillen tähtipaljoutta. Hengittelin kylmää, tähtipölyistä ilmaa ja annoin ajatuksen tyhjentyä kaikesta lähiaikojen sälästä. Tää on niin mun juttu. Kuka kaipaa tuhansien hajuvesien marinoimia meditaatio rinkejä, kun voi tulla tyhjentämään päänsä hiljaiseen paikkaan ihan itsekseen samalla saaden jotain näkyvää aikaiseksi? Lännen taivaalla Eläinratavalo nikkasi silmää,-kevät on täällä ihan pian ja ilmiön varsinainen kuvaussesonki alkaa, tulee kevätpäiväntasaus revontulineen ja Eläinratavalo löytyy jokaisena selkeänä, kuuttomana iltana seuralaiseksi ainakin maaliskuun lopulle saakka. Mahtavaa.
Paluumatkalla rusakko aiheutti hieman harmaita hiuksia syöksyessään Untamalan raitilla Mitsun keulan eteen. Napsakasti sain ajovaloihin jähmettyneen pupun väistettyä. Untamalassa pysähdyin vielä hetkeksi ja kuvasin planeetta Jupiterin Mitsun kanssa. Hieno reissu, pitkästä aikaa. Tää on mun juttu, kai mainitsin sen?
Kiinnostuitko Eläinratavalosta ilmiönä? Tästä Zeniitin juttuun.
Tähtikirkkaita taivaita!
-Pike
