Yökkösien taikaa
3.-4.6.2025
Mistä ihmeen vypeistä tai yökkösistä se tulee höpöttämään?
Valaisevat yöpilvet ovat parhaimmillaan luonnon tarjoama spektaakkeli, joiden valo voi komeimmillaan luoda jopa varjoja,-niin kirkkaita ne voivat olla. Valaisevat yöpilvet eli yökköset eli vypit (englanniksi Noctilucent clouds eli NLC’s) esiintyvät 80-100km korkeudessa eli samalla korkeudella kuin ilmahehkun vihreä osa tai revontulidyynit! Vypit esiintyvät vain kesäisin, jolloin aurinko on 4-16° horisontin alapuolella eli aurinko saa nämä pienistä jääkiteistä koostuvat pilvet hohtamaan.
Yöpilvien jääkiteet ovat kotoisin mm. meteorejen pölystä, mahdollisia tulivuorista ja niiden purkauksista lähtöisin olevia hiukkasia tai nykypäivänä rakettien laukaisuista eli vypit koostuvat siis erilaisista epäpuhtauksista,- joita on siis ollut aina, eli nämä pilvet eivät ole puhtaasti pelkästään nykypäivän tuotoksia.
Toki aiemmasta kaavasta poiketen valaisevat yöpilvet ovat levittäytyneet viime vuosina jopa etelän puolelle maapalloa ja runsastuneet muutenkin. On tutkittu, että yöpilviä aiheuttavat jääkiteet voivat saada siipeensä auringolta, jos mollukka päättää alkaa pöhisemään kesällä eli revontuliarvot pysyvät kovina, esimerkiksi olen huomannut että G1 riittää kadottamaan/vähentämään yökkösiä kesätaivaalta. Kovat nopeudet ja tiheydet nostavat ilmeisesti lämpötilaa noinkin korkealla juuri sen verran, että yökkösiä aiheuttavat jääkiteet lähtevät sulamaan. Suurta ja radikaalia muutosta ei siis tarvita. Tuolloin jääkiteet teorian mukaan siis lähinnä pyöristyisivät, jolloin valo ei pääsisi taittumaan ja yökköset näkymään. Ehkä tulevina vuosina saamme tieteellisen paperin aiheesta. Siihen asti voimme vaan päätellä ja spekuloida kilvan asioiden oikeaa laitaa.
Viime toukokuussa allekirjoittaneen meiliin tömähti erikoinen viesti. Viestin lähettäjä nimittäin näytti tekevän projektia Nasan alaisuudessa. Mietin hetken huijaussähköpostia, mutta tulevan projektin tiedot olivat asiallisesti viestissä mainittu, olemassa olevat linkit ok ja hetken netissä suoritetun tutkimisen jälkeen ymmärsin, että kyseessä oli ihka aito professori, joka on aloittamassa maailmanlaajuista yöpilvi projektia. Sähköpostissa hän kertoi fanittavansa meikäläisen revontulikuvia, etenkin dyynejä (tieto aiheutti muuten lievästi hölmistyneen täh?- ilmeen) ja haluavansa minut ehdottomasti mukaan uuteen projektiinsa. ”Olisiko sinulla aikaa raportoida Suomessa kuvaamiasi yöpilviä meille, koska täydentäisit hienosti työryhmäämme?” Kysymys viestin lopussa aiheutti sen, että mietittyäni asiaa suhteellisen kauan, eli sellaiset 3,5 sekuntia vastasin professorille jotta ”jees, tottakai, olen mukana”. Sain vastausviestissä ilahtuneet ja hyvin vuolaat kiitokset ja ohjeet yöpilvien raportointiin. Mietin tämän jälkeen, että nyt on kyllä aikoihin eletty, mutta tälläistäkin voi näköjään sattua. Noh, tiedossa olisi mukavaa aikaa uudessa työryhmässä ja taatusti oppii taas jotain uutta. Näin päädyin mukaan Citscin työryhmään. Parasta jutussa oli se, ettei raportoinnista tällä hetkellä makseta mitään eli ei tule ongelmia kotimaisten viranomaistahojen kanssa.
Päätin lähteä yöretkelle pitkästä aikaa vähän kauemmas ja paikaksi valikoitui Siperia. Edellisenä yönä olin kuvannut lännen puolella valaisevat yöpilvet, jotka olivat todella heikkoja ja nippa nappa saivat yöpilvien lätkät Taivaanvahdissa. Laskeva Kuu iski lähtiessä silmää taivaalta eikä näkyvissä ollut pilvenhattaraa. Ja edellisistä kesäreissuista poiketen muistin jopa pakata mukaan hyttysmyrkyn, jota ei sitten lopulta tarvittu. Luonnollisesti näin, kun kerrankin karkote oli mukana…
Matkan varrella aivan loppumetreillä metsäautotiellä oli vastassa yllätys- täydessä kuormassa oleva tukkirekka, joka oli lähdössä kohti Raumaa. Pysäytin Hitsin ja poukkasin ulos tervehtimään kuljettajaa ja samalla pyytelemään anteeksi tien tukkimista. Tie on ahdas ja kapea ja ainut vaihtoehto oli, että jompi kumpi peruuttaisi ja meikäläisen peruutukset ovat välillä mitä ovat. Peruuttajana olen väliin ”nolojen tilanteiden numero ykkönen”. Nojasin rekan oveen ja loin katseeni hymyllä terästettynä kohti hytin korkeuksia. Taisi siinä silmäripsetkin hieman lepattaa. Tiedättekö, miten saa ison tukkirekan peruuttamaan tiellä? Naamioimalla kysymyksen rivien väliin ja pyytämällä nätisti kuskilta tyyliin ”mä muuten lyön vetoa, että sä peruutat meistä kahdesta paremmin” ja väläyttämällä vieläkin entistä leveämmän hymyn kasvoille. Tämän lauseen seurauksena selvisi, että vastapuolelta löytyy rutkasti huumorintajua, näes metsäautotie täyttyi ensin kuskin ällistyneestä ilmeestä ja sen perään seuranneesta huutonaurusta. Väkisinkin kuskin hohotus tarttui ja lopulta metsäautotie raikui naurusta.
Vaihdoimme kuulumiset kuskin kanssa. Mitäs me yötyöläiset. Kaveri oli oikein mukava eikä hermostunut keskeytyksestä ollenkaan, pikemminkin päinvastoin ja juttelusta ei tahtonut tulla loppua, kun selvisi että vastapuoli on luontoihmisiä vaikka tukkirekkaa ajaakin metsätyömailta työkseen. Harmittelimme laajoja myrskytuhoja ja niiden myötä seuranneita suuria hakkuita. Puuntuhoaja-öttimöttiäiset tuli myös käytyä lävitse, samoin pohjaton ahneus. Oli mukavaa jutella samanhenkisen ihmisen kanssa ja parantaa maailmaa vaikkakin keskellä kesäyötä keskellä ei mitään. Kuski kertoi, että metsätie saattoi olla melko upottavassa kunnossa aivan tien loppupuolella, joten kaasusta ei saisi helpata. ”Onkos sulla muuten jatkuva neliveto, nimittäin tuolla sä tuskin jäät jumiin (viitaten punaiseen pahalaiseen maasturiini, joka seisoi nöyränä suuren tukkirekan keulan edessä.) ”Tähtää nyt kuitenkin toisen puolen renkaat varoiksi kuivalle tien penkalle, mutta kyllä sä hei varmasti osaat selvittää loppupätkän” kuski tuumasi. ”Ja jos nyt niin onnettomasti sattuu, että uppoat, niin ole huoleti, tulen kahden aikaan tekemään vielä kuormaa ja rekassa on aina hinausliina valmiina, joten saat kyllä apua, älä stressaa yhtään”. Näillä eväillä pääsin jatkamaan matkaa. Kuski oli aivan mahtava tyyppi, siis kertaikaikkisen mukava. Pitkä tukkikuljetus peruutti edelläni satakunta metriä lähimpään liittymään ja kädenheilautuksien jälkeen jatkoin matkaani kohti päätepysäkkiä. Tien loppu oli todella vetelä, mutta kokeneen kuskin ohjeistuis piti aivan kutinsa ja pääsin perille.
Eipä sitten muuta, kuin Hitsi parkkiin, kameralaukku selkään ja kesäyön seikkailu sai virallisesti alkaa. En ollut pysyä nahoissani. Olin pitkästä aikaa liikenteessä, edellisestä kerrasta oli aikaa reilu kuukausi. Myös saapunut yllättävä sähköposti kieltämättä lämmitti mieltä ja nostatti entisestään innostumista. Ilmiökuvaajalla on kotimaassa toukokuussa yleensä rauhaisampaa ja ainoat luonnonilmiönäytelmät painottuvat melkein poikkeuksetta päiväsaikaan ollen haloja, siitepölykehiä tai ukkosia joten kaipasin yökuvaamisen tuomaa omaa aikaa, hiljaisuutta ja rauhaa. Samalla osa minusta kaipasi myös kuvaamisen tuomaa toimintaa ja tekemistä. Paikan päälle kävellessäni puolen yön aikaan huomasin idän puolella harsomaisia pilviä. Kuittasin ne vielä tähän kohtaan cirruspilviksi. Joskus yläpilvet nimittäin näyttävät todella paljon valaisevilta yöpilviltä. Monasti olen erehtynyt tulkinnoissa. Tässä kohdassa yö ei meillä juuri pimene, joten valaisevat yöpilvet eivät ole ihan helppoja tunnistettavia, ne siis eivät niinkään pääse oikeuksiinsa keskellä kesää.
Istahdin lempimännylleni juomaan kahvia ja kuuntelemaan kesäyötä. Taivaanvuohen mäkätys kantautui kauempaa ja kehrääjälinnun tuottama kehräysääni vähän lähempää mäntykankaan suunnalta. Oli täysin tyyntä. Kului tovi jos toinenkin fiilistellessä kesäyötä. Istuin hetken silmät kiinni ja vain olin tekemättä mitään. Kesken kaiken havahduin aatoksistani, koska pohjoisen puolella taivasta alkoi hahmottumaan pitkä pilvi, jossa oli selkeästi vyörakenne. Sen viereen piirtui hämärätaivaalle toinen mokoma. Alkuun mietin, että pilvet olisivat lentokoneen jättövanoja, mutta niiden rakenne näytti yöpilviltä ja kaiken muun lisäksi ne olivat selkeästi sinertäviä, eivät valkoisia tai harmaita. Otin kuvan ja lähetin viestin Matiakselle, joka onneksi oli valveilla ja vastasi miltein heti. ”on nuo valaisevia, sinne taitaa olla tulossa aika laaja näytelmä”. Ja oikeassapa Matias jälleen oli.
En yhtään odottanut, että yöpilvinäytelmä voisi pärähtää kesäkuun alussa moisiin mittoihin, mitä nyt kävi. Lopulta yöpilvet peittivät lähes koko taivaan ja kamerasta piti vaihtaa telen tilalle laajakulma. Rauhalliseksi kaavailtu meditaatioreissu vaihtui reposkaudelta tuttuun hirveään huhkimiseen ja säntäilyyn.
Reilun tunnin aikana yöpilvimuotoja näkyi laajalti, idän puolella pysytteli pitkä vyö jossa oli aaltoja, kareita ja harsoa. Kävi todella satumainen tuuri, että vypit osuivat juuri parhaaseen katseluhetkeen, joka on kesäkuun alussa varsin kapea aikaikkunaltaan eli puolestayöstä aamu kahteen, siis vain kaksi tuntia. Näytelmä liikkui luoteesta kaakkoon todella hitaasti- pieni ero siis toveri revontuliin. Silti kamera sai raksuttaa tauotta. Välillä yökkövyöt olivat hurjan teräviä ja paikoin niissä esiintyi outoja, mammatusmaisia piirteitä. Vöitä oli parhaimmillaan taivaalla kolme ja ne yhdistyivät leveäksi yöpilvilautaksi aamuyön tunneille kuljettaessa. Ensin parhaat yöpilvet näkyivät pohjoisen suunnalla, seuraavaksi idän suunnan vyöt kirkastuivat ja niihin tuli lisää muotoja. Lopulta etelän puolella taivasta näkyi kareita ja aaltoja. Ja kun lännen puoli lopulta hämärtyi, kävi selväksi, että meneillään on laaja valaisevien yöpilvien näytelmä. 7/8 taivasta oli niiden peitossa. Näytelmä oli aivan mahdottoman mukavaa seurattavaa ja täytyy sanoa, että rakastin jokaista hetkeä, vaikka oli kiire taltioida kaikki muodot kuviin.
Kello tuli yksi, sitten kaksi ja aurinko kävi nousemaan. Yökkövyöt olivat edelleen taivaalla. Huikeaa! Sarvipöllön ja kehrääjän äänet leikkasivat väliin yötä ja ketun haukahtelu kuului kauempaa. Ilma oli kevyt ja raikas hengittää, taivas sees ja mieli keveä. Puoli kolmen aikaan luovutin ja lähdin pikkuhiljaa ajamaan kotiinpäin. Metsäautotiellä ajoin tutun tukkirekan perässä liittymään saakka. Kääntyvästä rekasta ojentautui ikkunasta ulos iloisesti vilkuttava käsi joka lopuksi nosti peukalon pystyyn ja avasin minäkin ikkunani ja heilautin takaisin. Rekka jatkoi kohti Raumaa ja minä käänsin Hitsin hymyillen kohti Laitilaa. Pysähtelin välillä vilkuilemaan taivasta. Valo alkoi voittamaan pikkuhiljaa ja yöpilvet joutuivat antamaan tilaa vaalenevalle taivaalle. Kotiin päästyäni taivas oli täysin valoisa ja enää lännen ja etelän puolella sinnitteli pian katoavia yökkösiä. Jos en olisi tiennyt, että näkyneet pilvien haamut olivat yökkösiä, olisin helposti kuitannut ne tavallisiksi pilviksi.
Yö oli kaikinpuolin todella onnistunut ja aamupäivällä peilistä tuijotti takaisin vasta herännyt onnellinen panda.
Ja yöpilviprojektista vielä sen verran, että lupauduin mukaan avustajaksi myös tälle kaudelle. Vierivä kivi ei saa sammaloitua eikä yökuvaaja luopua intohimostaan, retkistä, blogeista ja toisten ihmisten auttamisesta 🙂 Kansalaistiede on vaan ”se mun juttu”. Projektiin saa liittyä mukaan kuka tahansa, kenellä on kamera ja aikaa kuvata yökkösiä. Tervetuloa 🙂 Muistakaa myös raportoida yökköset Taivaanvahtiin!
–Pike, joka näyttää kesäisin pysyvästi pandalta.
Kuvausasetukset valaisevien yöpilvien suhteen ovat laajat- käytännössä mielikuvitus on rajana ja kannattaa kokeilla erilaisia asetuksia. Itselläni on ns. halppis optiikkaa keulalla, eli helpolla kulmat vinjetoivat liikaa. F-lukema määräytyy melkoi pitkälti sen mukaan, miten vinjetointia tulee kuviin ja miten helpolla sen saa lopulta poistettua. Kalusto kuvissa on Canon EOS 6D Mark II ja Canon 24-105mm & Irix Blackstone 15mm. Asetukset ovat ISO 100-125 (enempää ei juuri kannata kesäkuussa olla isoja, koska hämärää ei käytännössä ole). f-luku on 7.1-14. Valotusajat ovat lyhyitä, eli 1-3.2s.
