Paluu erämaahan
Siperian kallioalue oli pitkään kutsunut, mutta säätila oli ollut jälleen pitkään kehno ja se ei ollut puoltanut koko illan retkeä,-vielä. Viikkoa ennen h-hetkeä olin päiväsaikaan käynyt vakoilemassa alueella. Myrskyn jälkeen siellä oli paikoin auennut uusia mahdollisuuksia sommitteluun, mutta valitettavasti muutama hieno ja kuvauksellinen kelo oli kaatunut. Illansuussa 20.3. kuvausretki näytti viimein toteutuvan. Reposarvot olivat jälleen kohtalaiset ja sää näytti pilvettömältä. Oli siis aika toteuttaa retki Laitilan pohjoiskolkkaa hallitsevalle erämaa-alueelle. Alun alkaen tarkoitus oli kuvata ehdassa erämaaympäristössä eläinratavalo ja Linnunrata, mutta kyllähän ne repolaisetkin mahtuisivat kuviin. Niinpä päivällä latasin akut, tyhjensin kameran muistikortin ja katsoin kaiken tarvittavan tilpenhöörin kokoon. Keitin jopa kahvit valmiiksi mukaan otettavaksi ja se oli todella viisas päätös näin jälkikäteen ajateltuna. Pääsin lähtemään matkaan illalla ennen seitsemää. Ajaessa jännitti Siperiaan vievän metsätien kunto, joka yleensä keväällä on kaikkea mahdollista jäätiköstä tien tolkuttomaan rospuuttoon joka lähinnä tulee esille upottavana kuravellinä. Päästyäni metsätielle alkoivat maalliset aatokset jäädä taakse ja fiilis alkoi nousta kohisemalla. Kuvausalue ja seikkailu, täältä tullaan! Tuuletin riemuissani ja suunnittelin ajaessani erilaisia sommitteluja, joita voisi toteuttaa. Metsätie oli loppupätkällä haasteellisessa kunnossa ja autoa sai ohjastaa kieli keskellä suuta. Pahimmat upottavat kohdat ajoin suurinpiirtein hengittämättä. Luojalle kiitos nelivedosta.
Lopulta olin perillä. Tuntui lähes tulkoon juhlavalta ajaa Hitsi parkkiin ja nousta autosta kuuntelemaan kevätyötä. Mieli oli niin iloinen, että teki mieli heittää kärrynpyöriä ja hihkua ilosta, mutta kärrynpyörät kuulostavat liian vinkeältä idealta viisikymppiselle joka on ketterä kuin kirjahylly, joten tyydyin hihkumaan ilosta kylläkin sisäisesti, koska en hennonnut rikkoa luonnon rauhaa. Mustarastaat olivat vauhdissa lurituksineen ja läheiseltä suolta kuului kurkien kutsu. Ropajärven joutsenet kuuluivat olevan myös vauhdissa. Meininkiä ja meteliä siis riitti, joten päätin sukeltaa sekaan. Kuvausreppu selkään, otsavalo päälle ja askeleeni veivät kohti tuttua kallioaluetta. Kävellessäni huomasin uskomattoman kauniin Kuun sirpin ja Venus-planeetan heti sirpin alapuolella, niinpä päätin kävellä kallioalueen eteläisimmälle puolelle, jossa aukenee näkymä sirpin suuntaan. Otin kuvia kameralla mutta myös kännykällä ja jälleen kerran ihmettelin uuden kännykkäni kuvanlaatua- oli nimittäin jo hämärää eikä jalustaa kännykälle luonnollisesti ollut joten napsin käsivaralta muutaman kuvan. Aikani Kuuta ja Venusta kuvattuani kaksikko alkoi laskemaan niin alas, että puusto hankaloitti kuvaamista niinpä lähdin kävelemään kohti vakio leiripaikkaa kallioiden pohjoispuolella.
Levitin istuinalustan kaatuneen männyn rungolle ja istahdin alas nauttimaan illasta. Otin termoksen esiin ja voin kertoa, että kahvi ei missään muualla maistu niin hyvälle kuin Siperiassa. Kahvi suorastaan helli makunystyröitäni. Se tunne, kun tietää, että nyt saattaa tulla hyviä kuvia yhdistettynä kutkuttavaan jännitykseen vatsanpohjassa, kun ei yhtään tiedä, mitä kaikkea illan aikana tapahtuisi. Nipistin silmäni kiinni ja vain olin hetken verran. Oli perinjuurin hienoa kuunnella keväistä heräävää luontoa. Tästä eteenpäin luonnossa ei hiljaista hetkeä sitten olekaan.
Istuessani vilkaisin kännykkää. Ystävältäni Villeltä Tampereelta oli tullut viesti. Repoarvot näyttivät kuulemma siltä, että settiä saataisiin ja loppukaneettina oli ”nauti sun retkestä ja pidä silmät auki, hyviä kuvauksia”. Mikään edellä mainittu ei ollut kovin vaikeaa toteuttaa. Nauttiminen aloitettu! Oulun ystäväni Markon viesti kertoi samaa odotusta, siellä jo pyöräiltiin kuvauspaikalle. Katselin väliin vaaleaa taivaanrantaa ja väliin kännykältä Porin Karhunvartijoiden Karhukameran kuvaa. Samassa kännykkä piippasi. Rikulta oli tullut viesti ”vilaise bz, se dippasi alas” ja perään kuvakaappaus Virmaliseedin sivuilta. Ja toden totta. Mietin tässä kohtaa, että miten käy eläinratavalon kuvien kanssa, jos repoarvot näyttävät punaiselta kuin joulupukin nuttu tai Petteri Punakuonon nenä. Vartin päästä pohjoistaivaalla alkoi näkyä liikettä. Revontulikaaren yläosa pilareineen hahmottui vielä valoisalle taivaalle. Päätin nousta ylös ja mennä ottamaan muutaman kuvan, samalla voisin sommitella eläinratavalokuviin aikomani maiseman valmiiksi. Sitten vain odotin h-hetkeä ja jännitin, kumpi kerkeää ensin estraadille. Eläinratavalo vai leidi Aurora. Vai tulisiko niille niin sanottu tasapääjuoksu?
Kahdeksan maissa hyvin matalalla pohjoisessa pötkötti selvä revontulikaari. Pääosin sen punainen yläosa näkyi havispaikalleni, metsää oli jonkin verran esteenä. Kaaren punaisen värin yläpuolella oli myös oranssia revontulta. Hyödynsin jäljellä olevan ajan ja poukin eläinratavalon perässä pitkin kallioaluetta. Kiire meinasi kuitenkin tulla, nimittäin revontulikaari alkoi nousemaan vauhdilla. Samalla tavalliseen revontulikaareen ilmaantui jännittävä ja melko pitkä erillinen irtonainen kaaren pätkä niin sanotun pääkaaren yläpuolelle. Ylimääräinen kaari vilkkui ja esiintyi etenkin lännen puolella. Piti paikoin hieraista silmiä, näenkö aivan oikein. Kameran lahjomaton taustanäyttö kertoi, että oikein silmä tapahtuvan hahmotti. Mutta mikä ihme tuo on? Revontulikaari näytti tuplakaarelta, mutta sen yläosaa myötäilevä ylimääräinen kaari loppui kesken. Ja kaiken lisäksi kaarenretale vuoronperään kirkastui ja sammui häviten väliin näkyvistä. Väliin idän puolelle syntyi kaaren yläpuolelle samanmoinen, mutta lyhyempi läiskämäinen revontuli. Mitä ihmettä? Annoin noille vihreille ilmestyksille tilapäisen nimen blogia varten eli mittarimato-läiskät. Ne etenivät kaaren yläpuolella kuin mittarimadot konsanaan, liikkuen vain pieniä pätkiä syttymisen ja sammumisen välissä. Lopulta revontulikaari oli todella korkealla ja ylimääräiset mittarimato-kaarenpätkät hävisivät. Seuraavaksi kaareen ilmaantui idän sekä lännen puolelle kaaren päälle outoja kuhmuja. Kuhmut olivat luullakseni eräänlaista undulaatiota, mutta kummallisen kirkkaita verrattuna normaaleihin kokemiini undulaatio-alueisiin. Kaari näytti ikäänkuin hieman kuhmuiselta dyynihyllyltä, mutta ilman dyynejä. Lopulta aikansa paisuttuaan alkoi näyttämään sille, että kohta lähtee näytelmää ja siitä tulee hyvin laaja kattaus. Päätin perääntyä kallioalueella sen etelän puolta hallitsevaan kallioalueeseen. Ilman tuota peliliikettä olisi kuvausalue käynyt pahuksen ahtaaksi, tosin kyllähän ne reposet loppujenlopuksi olivat taivaalla tyyliin kuin sardiinit sardiinipurkissa, kylki kyljessä.
Idän puolelle kaarta ilmaantui samassa vihreä suikale, joka sykki. Tämä näytti olevan ilta, jolloin taivaalla esiintyi kaikennäköistä odottamatonta ja aavistuksen normaalista poikkeavaa revontulta. Suikaleen jälkeen kamera löysi idästä punaisen kaaren, jota luulin alkuun Sar-kaareksi (Stable Aurora Red), mutta se taisi olla Ragda (Red Arc with Green Diffuse Aurora). Vai oliko jälleen niin, että Ragda alkoi Sar-kaaresta? (Tässä päästään taas siihen, että laitelkaa pliis niitä teidän havaintojanne Taivaanvahtiin, jotta illalta löytyisi vertailumateriaalia vastaavia tilanteita varten.) Täytyy sanoa, että tapahtumahetkellä en ollut ihan varma kumpi taivaalla köllötteli. Turkoosit läskät puhuisivat Ragdan puolesta, mutta näkyvillä oli muutaman minuutin ajan myös pelkkä punainen kaari. Punaisen kaaren ympärille ja yläpuolelle muutamaa minuuttia myöhemmin ilmaantuneiden turkoosien läiskien liike oli todella nopeaa ja oli vaikeuksia pysyä kuvaten perässä. Ne syttyivät ja sammuivat myötäillen punaista Ragdaa. Ja samassa taivaalle pääni yläpuolelle eli zeniittiin pamahti revontulikorona kaikissa väreissä, niinpä suuntasin kameran suoraan ylöspäin. Seuraavaksi tein jännän huomion. Myös revontulikoronan joukossa kulki uudestaan vilkkuvia vihreitä mittarimatoläiskä-reposia Ragdan vieressä, siis samanlaisia, joita oli esiintynyt tuntia aiemmin pääkaaren päällä! Ne siis todennäköisesti kaikki liittyivät jollain lailla Ragdan syntymiseen ja esiintymiseen, en keksi muutakaan selitystä. Yleensä Ragdan seuralaisläiskät ovat selkeästi turkoosiin vivahtavia ja pehmeärajaisia, siis toisennäköisiä kuin nämä kaarimaisemmat vihreät vilkkuvat mittarimato-kaverit. Tässäpä mahdollisesti lisää pohdittavaa sinulle, ystäväni Emma Bruus. (joka siis työryhmineen löysi Ragdan aikoinaan.)
Samassa Ragda kurkoitti venyen eteläiselle taivaalle. Ei voi olla totta. Normaalisti se ei ole noin nopealiikkeinen kaveri. Ryntäilin kameran kanssa sinne, tänne ja tuonne. Yritin saada kaiken talteen siinä onnistumatta. Olisi jälleen pitänyt olla kaksi runkoa, muutama ylimääräinen silmäpari ja lisäksi käsiä ja jalkoja tarpeeksi. Reilun parinkymmen minuutin päästä Ragda jatkoi matkaansa etelään kadoten puuston taakse. Ottakaahan kuvaajat etelässä koppia Ragdasta, ajattelin.
Mitä väreihin tulee, niin oranssia ilmaantui näytelmään uudestaan klo 23.24. Se näkyi silmälle todella mainiosti. Alkua ja loppua lukuunottamatta reposet olivat vihreävoittoisia, mutta värejä näkyi illan mittaan vaihtelevasti. Punainen näkyi paikoin komeasti silmälle, muttei koko aikaa. Mitä tulee revontulien värejen havaitsemiseen silmällä, niin värinäköni toimii siten, että punainen näkyy miltein parhaiten, vihreän ja oranssin ollessa heti seuraavia. Katselupaikka vaikuttaa enemmän kuin olen luullutkaan eli mitä pimeämpää, sen värikkäämpää ja helpompaa eroteltavaa ihmissilmälle. Valosaaste siis syö jopa revontulien värit, mikä on aavistuksen huolestuttava huomio.
Lopulta taivaalla oli vierekkäin koronan seassa vihreitä, vilkkuvia kaaria jopa kolme kappaletta. Revontulikoronaan ilmaantui tummia, teräväreunaisia värittömiä kohtia jotka laittoivat epäilemään, että ne olisivat mustia revontulia joita meillä pääsee harvemmin näkemään. Mustat revontulet esiintyvät yleensä juuri pään yläpuolella tapahtuvissa näytelmissä. Korona oli lopulta niin järkyttävän kokoinen painottuen eteläiselle taivaalle, ettei se mahtunut edes kuviin. Puolen yön jälkeen saattoi olla myös omegareposia, muodot liikkuivat idästä länteen joten passaisi määritelmään, mutta omegan muodot olivat niin suuria, etteivät ne tahtoneet mahtua 15mm laajakulmaan. Tiukkaa siis teki, niin laajakulman kuin näytelmän kuvaaminen reposten nopeatempoisen rytmin puolesta. Huhkin ja heiluin jo hiki päässä ja joka puolella tapahtui jotain. Ympyrää tuli pyörittyä niin, että paikoin pyörrytti ja välillä piti vaihtaa suuntaa. Sinkoillessani ympäriinsä tulin herättäneeksi lähipuista teeret, jotka ilmeisen ärsyyntyneinä ääntelivät puputtaen taustalla. Yksi teeristä taisi saada kuvaajan jupinoista ja hihkumisista tarpeekseen ja päätti lähteä lentoon niin, että männynnäreet ryskyivät. Pimeässä ääni kuulosti vielä kovemmalta kuin päiväsaikaan ja täytyy sanoa, että sydän hypähti lievästä säikähdyksestä. Pyysin teeriltä ajatuksissani anteeksi. Jatkoin kameran kanssa heilumista sillä revontulet eivät osoittaneet minkään valtakunnan rauhoittumisen elkeitä. Kului vielä reilu puoli tuntia ripeästi taivaalla viilettävien muotojen parissa.
Puoli kahden maissa meno taivaalla alkoi rauhoittumaan. Lopulta sain sommitella rauhassa nättejä kuvia, kun revontulet rauhoittuivat eivätkä enää riehuneet pitkin taivaankantta ja näin ollen minunkaan ei tarvinnut enää sinkoilla päättömästi paikasta toiseen. Täytyy kyllä sanoa, että ylivoimaisesti paras setti tälle kaudelle ja kolahti kyllä top vitoseen etelän tulissa.
Kahden jälkeen loppui kuvaajan kunto. Reposet näyttivät myös hyytyvän, mutta silti edelleen yli puolet taivaasta oli himmeiden vöiden ja säteiden valtaamaa. Olin pakkaamassa kuvaustavaroita, kun sattui vielä jotain jännää. Olin juuri saanut kameran aseltua reppuun ja vetämässä vetoketjua kiinni, kun kuulin kehräyksen pimeydestä. Ensin ajattelin väsyneenä, että kylläpä kuvausrepun vetoketju pitää vekkulia ääntä, onkohan se kunnossa. Nousin ylös ja ääni ei loppunut. Hetkonen…? Sitten ymmärsin, että ääni kuuluu ilvekselle, joka kulki kehräten ohitseni pimeässä. Se kuulosti tavallisen kissan kehräykseltä, mutta paljon äänekkäämmltä.
Oli sinällään outoa, että kissa ohitti minut noinkin läheltä, olin kuitenkin metelöinyt kuvatessa jonkun verran. Vallan erikoinen tapahtuma ja olisi ollut hienoa nähdä iso kissa livenä. Tosin ihmissilmä ja vallitseva pimeys ovat sellainen yhdistelmä, että maaston muodot hahmottuvat jotenkuten kiitos revontulien valon, mutta tarkennus mihinkään pimeydessä liikkuvaan hahmoon ei silmässä noissa oloissa pelitä. Ilmeisesti kissa jolkotteli ohitseni riistapolulla heti kallioiden alapuolella noin viidentoista metrin päässä. Huikeaa. Tuntui myös jotenkin hullulta lähteä kotiin, kun taivaalla oli lähtöhetkellä puoli taivasta tulia. Mieli ja kamera olisivat jaksaneet komeasti, keho taas ei ja ajomatkaa kotiin oli jonkin verran, joten piti skarpata liikenteeseen. Mietin myös, että toivottavasti en ole tulossa kipeäksi, koska nielu tuntui jotenkin oudolta ja olotila jännän huteralta. (ja muutamaa vuorokautta myöhemmin koronavirus kärräsi itsensä kylään, pahus vie)
Päästyäni kotipihalle katselin, kun revontulikorona tanssi puoli kolmen aikaan torpan yläpuolella. Reposet olivat kahden jälkeen hailukampia eikä niin kirkkaita kuin alkuyöllä. Toisaalta hieman harmittaa, etten kuvannut kotona koronaa, se nimittäin oli saanut kolmen aikaan pinkin sävyn. Eli olisi pitänyt hetki jaksaa vielä valvoa. Väsymys oli mallia järjetön, ihan kuin olisi ollut aavistuksen pienessä sievässä myötälaitaisessa ja hyvä kun pysyin edes pystyssä niinpä otin muutaman kuvan vessan ikkunasta pinkistä ilottelusta ja painuin maaten. En muista, että pää olisi osunut tyynyyn kun nukahdin samantien ja näin yöllä unta-no revontulista, tietenkin! Illan heiluminen tuli väkisin uniin ja jatkoin yöllä unissani revontulien kuvaamista 😀
Tämän yön aikana pääsi näkemään jälleen omin silmin, miten paljon kevät- ja syyskauden tasauksen aikoihin vaikuttava Russell Mc Pherron-efekti vaikuttaa revontuliin. Revontuliarvot olivat kyllä hyvät, mutteivät ihan sellaiset mitä ennusteissa oli. Lopulta nimittäin G1 tason myrsky päivittyi yön aikana niinkin hurjiin lukemiin kuin G2 josta se vielä pisti astetta parempaa pöhinää käyntiin eli G3-tasolle.
Lisätietoa efektistä täällä. Merkkailin muutamaan kuvaan gallerian lopussa mustaa revontulta ja Ragdaa.
Kaunista kevättä lukijoille!
-Pike, jolla käy väliin ylimaallinen flaksi reposien kanssa 😉
Illan kuvat Canon EOS 6D Mark II & Irix Blackstone 15mm Asetukset välillä ISO 800-4000, f2.4-3.5, 1,5-15s
