Yllätyshyökkäys
Yllätyshyökkäys
Oli nätti ja harvinaisen tähtikirkas ilta 12.10 ja ajattelin heittää pienen kuvausreissun vielä ennen lonkan tekonivelleikkausta,-kun kerran pystyisin. Ajattelin, että illasta tulee mukava irtiotto ja ennenkaikkea taka-ajatuksena oli se, etten pohtisi tulevaa leikkausta hermostuneena ja pöydänkulmaa järsien kuten tähän asti oli iltaisin käynyt. Joskus kuitenkin omien toiveiden kanssa kannattaisi ottaa varovasti. Nimittäin seuraavan neljän tunnin ajan ajatuksiin ei mahtunut muuta kuin hyvin erikoinen ja uhkaava tilanne sekä kauniit revontulet Kuun maalaamassa maisemassa.
Ajoin tuttuun paikkaan Kaariaisiin Tähdenlennon tilalle. Mielessäni oli parikin sommitteluideaa komeetan (Lemmon (C/2025 A6) suhteen, samoin Linnunrata piti ikuistaa ehdottomasti ennen Kuun nousua. Löysin itseni puoli kahdeksan maissa tilan sisäpihalta. Kaikkialla oli ihanan rauhallista. Nyt kelpaisi uppoutua kuvaamiseen, sommitteluun ja asettaa aivot narikkaan hetkeksi. Ainut miinus illassa oli kohtalaisen kovat tuulenpuuskat, joita tuli pohjoisen suunnalta ja koska ilmansuunta oli pohjoinen, puuskat olivat todella kylmiä. Olin varustautunut päästä varpaisiin pukeutumalla lämpimästi ja kiinnitin erityistä huomiota kolmoishermoalueen suojaukseen. Nyt ei saisi saada kolmoishermokipu-kohtausta tai Hortonin päänsärkyä, leikkaus oli jo niin lähellä. Huomasin, että tuplamaskit, pipo ja huput blokkasivat eritoten ääniä eli tuulen paikottainen ujellus peittyi tyystin, kuten myös muut äänet. En ajatellut asian olevan mitenkään riskitekijä, jota se todellakin tuli olemaan. Heitin kamerarepun jalustoineeen selkääni ja vedin kiinnitysremmit piukalle. Otsalamppuun vielä valoa ja matka peltojen taakse voisi alkaa. Seisoessani tilan ulkorakennuksen kulmalla huomasin, että pellot olikin jo äestetty, joten muutin lennossa kävelysuuntaani. Onneksi taskussani on aina kuvaussuunnitelma numero kaksi. Ja näin ollen uudet sommitteluideat jäisivät ensi syksyksi odottamaan toteutusta.
Lähdin kulkemaan kohti uutta määränpäätä ja askeleeni veivät kapeaa ruohikkoista polkua hipoen vanhaa kuusiaitaa, joka ympäroi tilan päärakennusta. Olin puolessa välissä kuusiaidan pitkää sivua, kun kuulin murinaa. Jokin oli kuusiaidan toisella puolella. Mitään muuta en sitten ehtinytkään ajatella, kun kuusiaidan lävitse syöksyi kimppuuni- siis mitä ihmettä, supikoira?! Kauanko se oli mahtanut murista?
Supikoira hyökkäsi samantien jalkoihini tavoitellen nilkkaani. En oikein tiedä, miten onnistuin väistämään eläimen ensimmäisen hyökkäyksen, mutta supikoiran hampaat iskeytyivät kuuluvasti kiinni loksahtaen vain sentin päässä paikassa, jossa nilkkani oli hetkeä aikaisemmin sijainnut. Huusin supikoiralle ensimmäisen lauseen karjumalla keuhkoistani niin paljon kuin lähti. Lause sisälsi lukuisia kotimaisia voimasanoja ja käskyn ”ISTU”! Suureksi yllätykseksi supikoira vetäytyi hetkeksi taaksepäin istahtaen kenties hämmentyneenä persuksilleen, mutta sitä iloa ei kestänyt kauaa. Luulin jo, että tilanne laukesi, mutta supikoira kääntyi uudestaan kohti ja sekunnin sisällä se hyökkäsi kohti nilkkojani hampaat irvessä ja ikenet vetäytyneinä julmaan irvistykseen. Olin valmiina haara-asennossa painopiste alhaalla ja suuntasin otsavalon kirkkaimman valokeilan petoeläimen silmiin. Samalla yritin väistää kulmahampaita muutamalla sivuaskeleella ja horjahdin kapealla polulla kohti alapuolellani olevaa vetistä peltoa. Viime tingassa tasapaino tuli takaisin. Siinä sekunnin ohikiitävässä hetkessä kiitin muutaman vuoden itsepuolustusharjoittelua. Asentoa oli vaikea pitää yllä, koska kuvausreppu painoi väkisinkin tasapainoa takakenoon ja salilla kaikki liikkeet oli luonnollisesti tehty ilman painoa selässä. Mieleeni välähti ajatus, nyt ei saa missään nimessä kaatua, muuten tuon hampaat ovat kurkussani. Kovin paljon ei ollut tilaa tanssahdella, polku oli todella kapea liukkaine kivikkoinen. Valon avulla sain supikoiran jälleen sokaistua ja se pysähtyi kesken hyökkäyksen. Tässä kohtaa ajattelin lähteä vetäytymään taaksepäin kohti autoa, mutta en ehtinyt. Edelleen supikoira ärisi, huusi ja murisi ja kääntyi taas kohti kulmahampaat esillä. Jo nyt on pahuksen pyssyt muistan miettineeni! Eihän tässä pääse edes tilanteesta millään pois, koska selkääni en tuolle epelille aio kääntää. Karjaisin uudestaan sisuuntuneena aitoa, suomalaista voimasanaa niin paljon, kun keuhkoista lähti ja pimeä peltoaukea raikasi. Nyt loppuu se riehuminen! Ja luojan kiitos, tilanne laukesi. Supikoira kääntyi ympäri edelleen muristen ja lyllersi lyhyiltä jaloiltaan niin nopeasti kuin pääsi kadoten pimeyteen.
Jäin seisomaan sydän hakaten. Mitä ihmettä äsken tapahtui? Jos tuo raadonsyöjä olisi saanut purtua minua, ei tarvitsisi lähteä leikkaukseen ja kuukausien antibioottihoidot olisivat edessä. Ymmärsin, miten vaarallinen syntynyt tilanne oli ollut. Tunsin, miten päähineiden sisällä hikipisarat tekivät tuloaan. Samassa myös revontulet alkoivat aktivoitua, joten rynnistin pellon laitaan aistit hyvin valppaina edelleen ääneen noituen. Nyt ei oikein hommat suju. Sen verran tilanne kummitteli mielessäni, että kävelin pelloille vähän pidemmälle, mitä alkuun ajattelin, pois tapahtumapaikalta. Kuvasin ensimmäisen, hennon ja kauniin revontulinäytelmän Kuun jo noustessa. Revontulien jälkeen ajattelin ottaa Linnunratakuvan myös, ennenkuin Kuu valaisisi taivasta kadottaen Linnunradan yksityiskohdat. En pystynyt keskittymään kuvaamiseen käytännössä yhtään, vaan vilkuilin taakseni, eteen ja sivulle. Otsalampun sammuttaminen kuvanoton ajaksi ja pimeyteen jääminen oli liian iso kynnys. Pienikin rapsahdus maastosta niin sydän lähti laukalle ja otsavalo meni päälle. Ajattelin, että kaiken järjen mukaan supikoira on todennäköisesti jo seuraavassa läänissä, ei se enää hyökkäisi. Vai olisiko se kuitenkin mahdollista? En kertakaikkiaan tiennyt mitään varmaksi, en ole asiantuntija.
Lopulta tuuli äityi hurjaksi ja Kaivolan tien liikenne jostain syystä myös, kuvaamisesta pohjoiseen eli tien suuntaan tuli aika mahdotonta. Tein päätöksen lähteä takaisin tilalle vaikka kuusiaidan vierestä kulkeminen oli aika pelottavaa tapahtuneen jälkeen. Jätin jalustan käteeni varmuuden vuoksi. Ajatus siitä, että joutuisin hutkimaan supikoiraa kallilla jalustalla tuntui huonolta idealta jota vakuutus ei korvaisi, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Kättä pidempää oli tilanteessa oltava. Niinpä kävelin takaisin tilalle jalusta lyömäaseena. Ja kas, mitään ei tapahtunut. Ei kuulunut murinaa ja mitään ei näkynyt missään. Tilanne oli onnellisesti ohi. Ajattelin yrittää rentoutua ja ottaa vielä muutamat Linnunratakuvat ja lähteä kuvien jälkeen ajelemaan kotiin päin, koska hoksasin, että meillä Salonkylässä olisi ehkä paikka, jossa ilkeän tuulen saisi vältettyä. Olin ottamassa Linnunratakuvaa, kun pikemminkin ensimmäisenä aistin liikettä autiotilan vieressä takanani olevalla hakkuuaukealla. Sitten korviini kantautui tuttu, matala murina. Ei hyvän tähden voi olla totta. Otsalampun valo paljasti supikoiran, joka oli pimeässä hiippaillut taakseni noin viidentoista metrin päähän ja vaani siellä muina supikoirina. Huudolla tai räyhäämisellä ei ollut enää mitään vaikutusta, supikoira ja sen kavaltavat hehkuvat silmät vaihtoivat vähän paikkaa hiipien lähemmäs. Siinä kohtaa jännitys riitti. Kävelin rivakasti autolle otsavalon täydessä tehossa, työnsin kuvaustavarat autoon ja hyppäsin itse perään. En halunnut ottaa uusintamatsia supikoiran kanssa, koska terveys on tärkeämpi kuin kuvat. Aina. Ja tällä yksilöllä ei todellakaan tainnut olla kaikki kunnossa. Ensimmäisen kerran elämässäni oli pakko luovuttaa eläimen oudon käytöksen vuoksi ja vetäytyä pois alueelta.
Lähdin ajelemaan mietteissäni kotia kohti. En oikein vieläkään voinut käsittää tapahtunutta. Mukanani ei edes ollut koiraa, joka olisi voinut hyökkäyksen jotenkuten selittää. Tapahtunut tuntui täysin mysteeriltä. Todennäköisesti supikoira oli siirtynyt ”isännöimään” autiotilaa edellisen käyntini jälkeen eli muutama kuukausi sitten ja olin vahingossa tullut loukanneeksi sen reviiriä. Kun sain Hitsin parkkerattua tutun pellon liittymään, alkoi tärinä. Puristin ohjauspyörää, happi ei kulkenut, hiki löi pintaan ja ymmärsin, että olin saamassa paniikkikohtausta. Otin avuksi hengitysharjoitukset ja ajattelin samalla ”täällä ei ole mitään hätää, nyt ollaan tutussa ympäristössä, rauhoitu”. Silittelin henkisesti itseäni selästä ja ihme kyllä, rauhoituin. Hengittelin muutaman minuutin syvään. Paniikkikohtaus ja puristus rinnassa hellitti. Seuraavaksi vilkaisin sivuikkunasta ulos ja hätkähdin-taivaalle oli ajomatkani aikana kiivennyt todella korkealla kulkeva revontulikaari! Loikkasin autosta ulos edelleen kyllä hieman huterin jaloin ja pystytin jalustan ja kameran. Käsien tärinä sai homman hidastumaan entisestään ja pelkäsin pudottavani kameran. Lopulta kaikki oli valmiina ja seisoin hetken auton vieressä. Nyt pitäisi uskaltaa lähteä pimeään. Sytytin otsavalon, säädin sen minimille ja sukelsin tutulle pellolle kantaen sylissäni kameraa ja jalustaa. Seuraava pari tuntia kului rattoisasti sommitellen revontulia ja maisemaa kuviin. Keho rauhoittui ja vaikka susien ulvontaa kuului Torren suunnalta, se ei tehnyt kovin isoa vaikutusta. Äänet pysyivät kaukana eivätkä lähestyneet. Revontulikaari oli hauskan riekaleinen ja luulen sen johtuneen siitä, että bz ja bt-nimiset arvot heittelivät rajusti. Kaari ei tavallaan päässyt kehittymään kunnolla.
Hieman ennen puoltayötä taivaalla jonkinnäköisiä sykkiviä revontulia, joita Kuu häiritsi todella paljon. Revontulikaaressa näkyi omituisia ”piikkejä” joita ensin ajattelin fragmenteiksi, mutta ne eivät sitä olleet. Lähimpänä olisi ehkä kuvaus ”jonkin sortin picket fence kamaa”, kylläkin ilman Steve-kaarta ja piikit vallan väärässä paikassa eli revontulikaaren joukossa. Sain muutaman ruudun otettua niistä, kuvat eivät ole kauneinta kärkeä, mutta ilmiö erottuu hyvin. Tässä kohtaa piti säätää kameran asetuksia aika rajuiksi, jotta ilmiö tarttui ylipäänsä kuviin. Vähänkin liian pitkä valotusaika, niin piikit suttaantuivat epäselväksi muhjuksi ja hävisivät Kuun valoon. Matalat isot jättivät puolestaan kuvan niin tummaksi Kuusta huolimatta, että ilmiötä ei oikein saanut edes Ligtroomissa nätisti näkymään. En ole ihan varma, mitä nuo kaverit olivat revontuliaan, mutta luulisin, että jonkinnäköisiä hirmu skarppeja sykkiviä läiskiä, kylläkin hieman oudomman näköisiä kuin yleensä. Toinen arvaus menee säteittäisen huonosti muodostuneen revontulivyön kannalle. Kymmenen vuoden maastossa reissaamisten ja satojen revontulien ikuistamisen jälkeen en ole kyllä ihan vastaavia onnistunut vielä näkemään tai kuvaamaan.
Puolen yön aikaan sain mahdollisuuden kuvata Kuun sateenkaarta, koska mereltä hööki sadealuetta sadealueen perään, mutta ilmeisesti 20% näkyneen Kuun valo ei ihan riittänyt luomaan tätä hirmuista ja haviteltua rariteettia taivaalle. Lopulta lopetin kuvaukset hyvillä mielin mereltä saapuneeseen kaatosateeseen juuri ennen, kuin bz-niminen revontulien arvo päätti viimein mennä kunnollisesti negatiiviselle ja revontulet aktivoituivat tanssimaan oikein urakalla. Vaklasin näytelmää hetken autosta käsin kännykän ja Karhukameran välityksellä, mutta lopulta uni voitti ja ajoin kotiin sekä sukelsin vällyjen alle. Komeetta kuvat jäivät nyt ottamatta, mutta eipä sekään haittaa. Pääasia oli säilyä ehjänä. Täytyy kyllä sanoa, että tämä oli elämäni pelottavin reissu.
Seuraavana päivänä tein supikoiran käytöksestä ilmoituksen petoyhdysmiehelle sekä autiotilan omistajalle, kuten asiassa kuuluukin toimia. Muut tahot jatkavat sitten tämän asian selvittelyä. Raivotautia tällä tuskin ei ollut, mutta jotain muuta häikkää kyllä. Myöhemmin sairaalassa, kun odottelin pääsyä lonkka operaatioon, tuli juttua tästä tilanteesta. Näin hoitajan ilmeestä, että tapahtunut oli ollut hyvin vakava. Jos supikoira olisi päässyt puremaan nilkkaan, olisin ollut menossa lonkan leikkauksen sijaan mahdolliseen purema-alueen amputaatioon. Sen verran vakava asia on minkä tahansa pedon purema. Olkaa varovaisia maastossa, vaikka tämä tapahtuma oli mallia todella harvinainen eikä todennäköisesti toistu enää koskaan kenenkään kohdalla, -ainakaan toivottavasti.
-Pike
Canon EOS 6D Mark II, Irix Blackstone 15mm, ISO 800-6400 (läiskäkuvat) ja f2.4 (läiskäkuvat), muut f2.8-3,5
