Kosmokseen kirjoitettua

Matka vapauteen

12.8.2025 klo 21.56, kirjoittaja Syksy Räsänen
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua

Millaista on sitoutua atomien hilaan tai tanssia suprajohteessa? Pelasin viime viikonloppuna Turun Tehdas-teatterin ohjelmistossa olevalla Immersion-festivaalilla larpin Superconductivity (suom. suprajohtavuus), jossa eläydyttiin elektroneihin.

Pelin suunnittelija Thomas Steenfeldt Nielsen (Immersionissa pelisuunnittelijat vetävät omia larppejaan) on fysiikan jatko-opiskelija. Hän sai idean larppiin tutustuessaan suprajohtavuuteen (jonka ensimmäiseksi ymmärsivät Vitaly Ginzburg ja Lev Landau) ja miettiessään, miten sitä voisi välittää muille. Larpin aluksi hän tosin kertoi, että sen pelaamiseksi ei tarvitse tietää fysiikasta, eikä sitä pelaamalla opi fysiikkaa. Kyseessä olikin taiteellinen tulkinta elektronien käytöksestä heijastettuna inhimilliseen elämään ja fyysiseen toimintaan, jossa pyrittiin välittämään muotoa ja tuntua sisällön ja faktojen sijaan.

Larpeissa on yleensä keskeistä se, että osallistujilla on hahmo, johon he eläytyvät ja jonka kautta he kokevat tapahtumat ja luovat peliä. Todellisilla elektroneilla ei ole sielunelämää, mutta ne voivat olla korkeaenergisiä, niiden joukon lämpötila voi olla matala tai korkea, ne voivat olla järjestyksessä tai epäjärjestyksessä. Tällaisilla käsitteillä on yhtymäkohtia ihmiselämään. Samoin kuin kieli maalaa fysiikasta inhimillisen kuvan käytettyjen sanojen takia, liike voi tuoda erilaisia ilmiöitä inhimillisen kokemuksen piiriin.

Superconductivityssä elektronit oli sidottu hilaan, jota esitti lattiaan mustalla teipillä merkitty 4×4 ruudukko. Pelaajia oli 16, yksi per ruudun reuna. Larpissa oli viisi näytöstä, jotka kävivät läpi elämän vaiheita. Jokaisessa näytöksessä elektronit aloittivat hilan reunalta, matkasivat aluksi hilan viivoja pitkin, ja saattoivat sitten hypätä ruutuun ja vuorovaikuttaa siellä toisen elektronin kanssa.

Ensimmäisen näytöksen teema oli lapsuus ja uteliaisuus, toisen seikkailu ja spontaanisuus, kolmannen katumus ja rappio, neljännen sekaannus ja kitka, ja viides kuvasi vapaata suprajohtavaa tilaa. Joissakin näytöksissä pelaajat saivat neliöiden sisällä puhua toisilleen virkkeillä, joista kukin sanoo vuorotellen yhden sanan, ja joissakin koskettaa toisiaan, mutta enimmäkseen viestintä perustui liikkeisiin ja ilmeisiin. Sanatonta vuorovaikutusta harjoiteltiin larppia edeltävässä workshopissa, ja pelin alkaessa siihen oli hyvät valmiudet. Tuntui oudolta, kun viimeisessä näytöksessä hahmot saivat yllättäen puhua kokonaisia virkkeitä, kun oli eläytynyt ajattelemaan viestintää vain käsillä, keholla ja yksittäisillä sanoilla.

Liikkumisessa ja tunnelman saavuttamisessa auttoi vaihtuva musiikki, joka ohjasi tahtiin ja mielentilaan. Superconductivity onkin larpin ja tanssipelin sekoitus: nämä osat oli sovitettu hyvin yhteen eikä peli toimisi ilman molempia. Useassa näytöksessä elektronien piti palata neliöistä takaisin hilan viivoille musiikin vaihtuessa. Elektronit saivat myös kaiuttimista ohjeita kokeilijalta, joka yritti saada niitä suprajohtavaan tilaan: tämän ärtynyt suhde elektroneihin, joita oli vaikea saada käyttäytymään halutulla tavalla, kuvasi fyysikon turhautumista kokeiden käytännön ongelmiin.

Superconductivityssä kehollinen toiminta oli keskeistä, ja tanssin välittömällä kokemuksella ratkaistiin onnistuneesti sitä ongelmaa, että elektroneihin eläytyminen on hankalaa niiden epäinhimillisyyden takia: liikkeestä muodostuva kokemus on samaan aikaan välitön, abstrakti ja konkreettisen fysikaalinen.

Larpin narratiivi yhdisti inhimillisen elämän vaiheet kauniisti elektronien kehitykseen kohti suprajohtavuutta. Odotin kuitenkin, että suprajohtavuuden fysiikka olisi ollut enemmän ja tarinallisemmin läsnä. Suprajohtavassa tilassa kaksi toisistaan etäällä olevaa elektronia yhtyy kaukovaikutuksen takia kokonaisuudeksi, joka käyttäytyy kuin yksi hiukkanen, mutta pelissä suprajohtavat elektronit vuorovaikuttivat vapaasti kaikkien kanssa lähellä (vaikkakin yhä vain kaksi kerrallaan), eikä ollut selvää, miksi tilaan päädyttiin.

Pelin ei toki ollut tarkoituskaan noudattaa fysiikkaa täsmällisesti, ja fysikaalinen tarkkuus oli taiteellisen kokemuksen rinnalla toissijaista.

Yksi vertailukohta kirjallisuudessa on Alan Lightmanin kirja Einsteinin unet, jossa unien maailmoja käytetään kosketuspintana suhteellisuusteoriaan. Kuvataiteesta tulee mieleen Metta Savolaisen teoskokonaisuus Ympyrän neliöiminen, jossa matemaattisen tutkimusohjelman päätyminen umpikujaan on kuvattu askel kerrallaan värien ja muotojen avulla. Itse tavoittelin ohjaaja Davide Giovanzanan kanssa tekemässäni vuoden 2013 Talvisirkus Kosmoksen käsikirjoituksessa runollista tulkintaa fysiikan ilmiöistä kauniin toiminnan kautta. Sirkuksessa oli jaossa vihkonen, jossa selitettiin esitysten kuvaamaa fysiikkaa, mutta sitä ei tarvittu niistä nauttimiseen.

Superconductivitystä ei ehkä oppinut fysiikkaa, mutta se osoitti kuinka fysiikka sopii paitsi teknologian ajuriksi myös taiteen käyttötavaraksi.

Päivitys (07/10/25): Tänään ilmoitettiin (jälleen) Nobelin palkinto suprajohtavuuden tiimoilta. Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian taustamateriaalissa suprajohtavuutta kuvaillaan seuraavasti: ”Joissain materiaaleissa yksittäiset elektronit, jotka puskevat tiensä johtimen läpi saattavat järjestäytyä, muodostaen synkronisoidun tanssin joka virtaa vastusta vailla.”