Kaikenlaisia kertomuksia kosmologiasta
Puhuin eilen tiedemarssilla tieteen popularisoinnista ja uutisoinnista. Puhe oli jokseenkin seuraavanlainen. (Minulta kysyttiin puheen jälkeen, mitä tiedeblogeja itse luen, kirjoitan niistä seuraavassa merkinnässä ensi viikolla.)
Kommentoin ensin minulle esitettyä kysymystä siitä, miksi tulin mukaan marssille. Tiedemarssin lähtökohta on poliittinen. Sitä alettiin Yhdysvalloissa järjestää vastauksena siihen, että valtaan noussut Donald Trumpin hallitus on ennennäkemättömän vihamielinen tieteelle. Suomessa meidän on syytä ensisijaisesti keskittyä siihen, mitä täällä tapahtuu. Suomessa suurin uhka tieteelle on nykyinen hallitus, joka romuttaa tieteen tekemisen mahdollisuuksia. Oli irvokasta nähdä tiedemarssilla hallituspuolue Kokoomuksen kansanedustaja Sanna Lauslahti pitämässä tieteilijöille puhetta tieteen tärkeydestä. Mikäli Lauslahti haluaa parantaa tieteen asemaa Suomessa, oikea osoite puheille on oma puolue, ei tieteentekijät.
Aiheenani on tieteen popularisointi ja uutisoiminen. Käsittelen enimmäkseen tilannetta kosmologiassa, jonka tunnen, vaikka lipsunkin käyttämään sanaa ”tiede” yleisemmin. Yleisön vastuulle jääköön arvioida, missä määrin kommenttini koskevat muitakin aloja.
Tieteellinen tutkimus kustannetaan enimmäkseen verovaroista. Joidenkin aiheiden, vaikkapa puolijohteiden, tutkimuksella on odotettavissa teknologisia sovelluksia, ainakin välillisesti. Toisaalta sellaisilla aloilla, joissa tutkimuskohde on lähempänä ihmisten arkikokemusta, vaikkapa historiassa, muutkin kuin asiantuntijat voivat suoraan tutustua tuloksiin, ja ero tutkimuksen ja popularisoinnin välillä on pienempi kuin luonnontieteissä. Molemmissa tapauksissa suuri yleisö saa siis rahoilleen vastinetta.
Kosmologiassa, samoin kuin hiukkasfysiikassa, on toisin. Aloilla ei nykyään ole mitään nähtävissä olevia sovelluksia. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö ne saattaisi avata ovia uuteen teknologiaan tavoilla, joita emme osaa vielä kuvitella. Kun tutkitaan perustavanlaatuisia luonnonlakeja, on mahdotonta sanoa, mitä löytyy ja miten sitä voi käyttää hyödyksi. Lähes kaiken nykyteknologian pohjana oleva kvanttimekaniikka on tästä oiva esimerkki. Mutta olisi epärehellistä luvata, että tällaisia sovelluksia varmasti tulee.
Niinpä kosmologian ja hiukkasfysiikan saralla tieteen popularisointi on erityisen tärkeää, koska se on ainoa, mitä suuri yleisö tutkimuksesta varmasti kostuu. Kaikkien tutkijoiden ei tarvitse osallistua, mutta yhteisöllä kokonaisuutena on velvollisuus kertoa mitä se on retkillään löytänyt.
Kosmologian popularisoinnista on ensinnäkin se hyöty, että ihmiset saavat tietää, mitä maailmankaikkeudesta on saatu selville. Sillä on itseisarvoa, että tietää, millainen todellisuus on. Lisäksi maailman hahmottaminen uudella ja arjesta vieraalla tavalla tuottaa tunne-elämyksiä. Science fictionin yhteydessä kuvataan perspektiivin laajentamista totuttujen maisemien ulkopuolelle termillä ”sense of wonder”, ihmetyksen tuntu, ja sen voi saavuttaa myös tieteen popularisoinnista. Mainittakoon vielä erikseen, kuinka arkikäsitysten korjaaminen innoittaa taidetta. Science fictionin kohdalla tämä on ilmeistä, mutta myös muun genren kirjallisuus, kuvataide ja teatteri saanut inspiraatiota tieteen popularisoinnista.
Popularisoinnista on myös se hyöty, että suuri yleisö hahmottaa miten tiedettä tehdään. Voi myös sanoa, että he hahmottavat mitä tiede on, koska tieteessä ei ole kyse tietyistä johtopäätöksistä, vaan tavasta jolla ne saavutetaan. Tieteellinen tutkimus on mainio esimerkki siitä, miten selvitetään rationaalisesti, miten joku asia on, ja mitä tarkoittaa se, että asioiden tiedetään olevan tietyllä tavalla. Tämän asian parempi hahmottaminen on hyödyksi myös tiedeyhteisön ulkopuolisille.
Popularisointi tekee tiedeyhteisön tutuksi ja selventää, millaista on tieteily ja tieteilijät. Popularisoinnin kohteeksi sopiikin tulosten lisäksi myös tiedeyhteisön toiminta, tieteen filosofia, tieteen sovellusten poliittinen merkitys, yhteiskunnallisen politiikan vaikutus tieteeseen ja tieteenteon arki.
Erityisen tärkeää on korjata lasten ja nuorten käsitys tieteen tekemisestä. Fysiikassa on iso miesenemmistö, varsinkin kosmologiassa ja hiukkasfysiikassa. Tähän on useita syitä , mukaan lukien paikkojen ja apurahoja jakavien tiedostetut ja tiedostamattomat ennakkoluulot. Mutta iso osa vinoumasta syntyy siitä, että fysiikan opintoja aloittaa selvästi vähemmän naisia kuin miehiä. Tähän vaikuttaa aiheettoman sukupuolittuneet käsitykset fysiikasta, mitä popularisointi voi muuttaa.
Yksi tiedeyhteisön popularisoinnilla tavoittelema hyöty on lisäksi se, että halutaan antaa tieteestä, erityisesti omasta tieteenalasta, hyvä vaikutelma rahoituspäätöksiä tekeville, jotka usein eivät ole tiedeyhteisön jäseniä ja jotka muodostavat käsityksensä osittain populaarien esitysten ja uutisten pohjalta.
Popularisoinnilla on rajansa. Kosmologian (ja monien muiden luonnontieteiden) kohdalla se ei tee suurelle yleisölle mahdolliseksi arvioida tieteellisiä tutkimuksia kriittisesti. Popularisointi ei ole tieteellistä viestintää, vaan tarinankerrontaa tieteen tiimoilta. Tutkimuksissa käytetyn matemaattisen kielen ja hienostuneiden menetelmien ymmärtäminen vaatii vuosien perehtymistä. Populaarien tekstien lukeminen ei valmista tieteentekoon osallistumiseen.
Popularisointi ei myöskään ole tieteellistä dialogia. Poikkitieteellinen tutkimus on tärkeää, ja usein ideat raja-aidan takaa auttavat löytämään hedelmällisemmän suunnan. Esimerkiksi hiukkasfysiikan Higgsin mekanismi hahmotettiin ensin kiinteän olomuodon fysiikassa. Se kuitenkin edellyttää tutkimuksen yksityiskohtien tuntemista, mikä vaatii tieteellistä viestintää, ei popularisointia.
Popularisointi saattaa kuitenkin auttaa suurta yleisöä arvioimaan kriittisesti muuta popularisointia tai ainakin tieteellistä uutisointia. Tiedeuutiset ovatkin oma lajinsa. Tiede on vaikea aihe uutisoida. Se on laaja alue, ja uusi tutkimus liikkuu tunnetun epävarmalla rajalla. Toimittajat eivät voi olla kaikkien alojen asiantuntijoita, eivätkä he välttämättä ole minkään alan asiantuntijoita. Usein tiedotusvälineet haluavat kertoa uusista asioista (mihin jo sanat ”uutisointi” ja ”uutinen” viittaavat), missä on tieteen kohdalla kaksi ongelmaa.
Ensinnäkin, jos ei tiedä missä on, niin tieto siitä mihin liikutaan on merkityksetön. Jos tutkimusta ei aseteta oikeaan viitekehykseen, niin on mahdotonta ymmärtää uusien tulosten merkitystä. Esimerkki tiedeuutisten ulkopuolelta saattaa havainnollistaa asiaa. Jos kirjoittaisi uutisen vaihtoehdosta D’Hondtin suhteelliselle ääntenlaskutavalle, mutta ei kertoisi mikä on D’Hondtin tapa tai mitä on äänestäminen yleisölle, jolla ei ole tietoa kummastakaan, niin olisi mahdotonta ymmärtää asian merkitystä ja kytköksiä.
Toinen ongelma on se, että suuri osa uudesta tutkimuksesta on väärin. Kun liikutaan tuntemattoman rajamailla, kukaan ei varmasti tiedä, mikä on oikea suunta, ja monet retket menevät harhaan. Tämä on väistämätön osa tutkimusta, mutta sen välittäminen oikein on hankalaa, jos keskitytään vain uusiin löytöihin (tai sellaisina markkinoituihin: usein ne eivät ole sen enempää uusia kuin löytöjä) kokonaiskuvan kustannuksella.
Huomattava osa tiedeuutisista on käsittämättömiä: niistä on vaikea saada selville mitä on tehty ja mikä sen merkitys on. Joskus uutisten perusteella tiede vaikuttaa läpitunkemattomalta, niin että on mahdotonta edes yleistajuisesti hahmottaa, mistä on kysymys. Tämä koskee usein jopa alan tutkijoita. Tutkimuksen tuloksia on kuitenkin mahdollista selittää karkeasti siten, että asiasta saa karkean mutta ymmärrettävän kuvan. Yksinkertaistamiseen tosin liittyy toinen vaara: ymmärryksen illuusio. Jos vedetään liikaa mutkia suoriksi, lukija voi virheellisesti kuvitella ymmärtäneensä asian, sen sijaan että hahmottaisi käsityksensä rajat.
Joskus toimittajat valittavat, että tieteilijöiltä ei saa yksiselitteisiä kannanottoja, vaan he ovat täynnä varauksia. Epävarmuus ei kuitenkaan ole tieteen kirjoittamisen este, se on keskeinen osa tiedettä. Tieteessä on kyse epävarmuuden asteiden kartoittamisesta. Ilman tätä viitekehystä on mahdotonta välittää rehellistä kuvaa tieteestä.
Yksi tiedeuutisoinnin ongelma on se, että toimittajat tuntuvat olevan kovin herkkäuskoisia tieteilijöiden suhteen. Tutkijoiden lehdistötiedotteisiin suhtaudutaan kuin ne olisivat kiistattomasti totta, tai ainakin vilpittömiä yrityksiä kuvata tulokset mahdollisimman asianmukaisesti. Usein tämä ei pidä paikkaansa. (Esimerkkejä löytyy Peter Woitin blogista Not Even Wrong tagilla ”This Week’s Hype”.)
Vain muut alan tieteilijät voivat arvioida tiedotteiden paikkansapitävyyttä ja laittaa ne oikeaan kehykseen. Vakiintuneiden asioiden kohdalla tutkijoiden suhtautuminen on jokseenkin yksimielinen, mutta uusista askelista voi olla erittäin ristiriitaisia näkemyksiä, varsinkin jos kyse on teoreettisesta tutkimuksesta eikä havainnoista. Uusien tulosten asettaminen kohdalleen tutkimuksen kentälle on tämän takia ulkopuolisille vaikeaa, mutta tämä on erottamaton osa tiedettä.
Tiedeuutisoinnin ja popularisoinnin tilannetta on parantanut merkittävästi internet, joka mahdollistaa suoran viestinnän ja vuorovaikutuksen tieteilijöiden ja suuren yleisön välillä. Blogien ja muiden kaksisuuntaisen välittömän joukkoviestinnän välineiden avulla tieteilijät voivat kirjoittaa tieteestä ilman portinvartijoita ja välikäsiä. Tämän johdosta aihevalinnat heijastavat suoremmin tiedeyhteisön näkemyksiä siitä, mikä on kertomisen arvoista, ja lukijat saavat suoremman näkymän tieteen tekemiseen. Aiheita voi myös käsitellä niiden vaatimalla laajuudella – tilaa on rajattomasti, joten tämä saattaa tarkoittaa laajaa käsittelyä, mutta yhtä lailla sitä, että epäoleelliset asiat voi sivuuttaa.
Internet mahdollistaa myös sen, että suuri yleisö voi kysyä asioista suoraan tutkijoilta. Lisäksi muiden tutkijoiden kommentit blogeissa ja vastaavilla foorumeilla valaisevat ulkopuoliselle sitä, miten tutkimus tiedeyhteisössä nähdään välittömyydellä, jota on vaikea tavoittaa ulkopuolisten uutisissa. Blogit hämärtävätkin popularisoinnin ja uutisoinnin rajaa, ja joissain tapauksissa myös populaarin esityksen ja tieteellisen keskustelun rajaa.
Minulla ei ole takanani fysiikan opiskelua. Hyvä että osaan jakolaskun. Silti kiinnostuin kosmologiasta, kun opin tutustumaan siihen tunnettujen tiedemiesten populaarien teosten välityksellä. Luultavasti minun kaltaisiani kosmologian syövereihin uponneita maallikkoja on lukematon määrä.
Ikäväkseni olen kuitenkin havainnut, että arvostukseni ja sen mukana kiinnostukseni kosmologiaa kohtaan on hiipunut. Universumin ihmeet toki kiinnostavat niin kuin aiemminkin, mutta tutkijoiden hapuilu aina vaan uusien teorioiden viidakossa on pudottanut kosmologian jalustaltaan. Siitä on tullut minulle keskenään ristiriitaisten, havainnointia ja todistamista odottavien teorioiden epätiede. Tutkijoiden uudet teoriat näkymättömän aineen ja energian olemassaolosta, mustista aukoista, rinnakkaisuniversumeista, avaruuden kiihtyvän laajenemisen nopeudesta ja niin edelleen eivät enää sykähdytä. Tutkijat tekevät toki arvokasta työtä, jota ilman tietomme ei lisäänny, mutta haluaisin nähdä myös tuloksia, en aina vaan uusia teorioita.
Tämä ei ole kosmologian ongelma, vaan popularisoinnin. Näkymätön aine ja mustat aukot ovat hyvin todennettuja asioita, rinnakkaisulottuudet villiä spekulaatiota. Popularisoinnissa tunnetut ja spekulatiiviset asiat menevät kuitenkin usein sekaisin, niin että lukijan on vaikea saada kokonaisuudesta selvää.
Aiheesta enemmän täällä:
http://www.tiede.fi/blogit/maailmankaikkeutta_etsimassa/ihmeiden_markkinat
”Kosmologian popularisoinnista on ensinnäkin se hyöty, että ihmiset saavat tietää, mitä maailmankaikkeudesta on saatu selville.”
Väitätte että on saatu selville se että avaruus laajenee.
Onko saatu selville mitä laajenevalle avaruudelle tapahtuu silloin kun sen metrinen koordinaatisto kasvaa?
Kun aine lämpölaajenee avaruudessa, lämpölaajenevan aineen sisälle työntyy energiaa enemmän kuin sitä työntyy siitä ulos. Ja kun lämpölaajenevan aineen ERILLISET RAKENTEET LIIKKUVAT AVARUUDESSA SUHTEESSA TOISIINSA, selittyy se miten lämpölaajeneva aine laajenee ulos päin jo olemassa olevaan avaruuteen.
Te väitätte että laajeneva avaruus ei laajene jossakin taustatilassa. Eli laajeneeko se jotenkin itseensä vai mitä se laajenevan avaruuden laajeneminen on?
Jos sen laajeneminen on niin varmaa että sen epäileminen ei ole järkevää, niin pitäisihän sen laajenemistapa olla kuvailtavissa.
Mutta näinhän ei ole?!?
Te vain kerrotte että myöhemmin avaruutta on enemmän galaksijoukkojen välisellä alueella, ilman että kertoisitte mihin se perustuu?!?
Avaruuden laajenemisestä täällä: http://www.tiede.fi/blogit/maailmankaikkeutta_etsimassa/rajaton_kasvu
Kun tulivat rakenteet käsittelyyn, mitä mieltä olet tuloksesta, että galaksien rypäsjakauma noudattaisi parhaiten negatiivista binomijakaumaa, ei esim. lognormal-jakaumaa:
https://arxiv.org/pdf/1703.01087
Mistä tuo voisi kertoa?
Menee sen verta kauas aiheesta ja yksityiskohtaiseksi, että jätän kommentoimatta.