Henkien kätkemä
Kävin toissapäivänä katsomassa Ryhmäteatterin näytelmän Kööpenhamina. Michael Frayn käsikirjoittama teos sai ensi-iltansa vuonna 1998.
Tarinassa Niels Bohrin, hänen vaimonsa Margrethe Bohrin ja Werner Heisenbergin henget kohtaavat kuoleman jälkeen ja yrittävät selvittää mysteeriä siitä, miksi Heisenberg kävi tapaamassa Bohria syyskuussa 1941 Kööpenhaminassa. Hahmojen haamuluonnetta ei juuri hyödynnetä. Henkilöt voisivat yhtä hyvin olla elossa, paitsi että heidät on saatu kuoleman jälkeen käymään keskusteluita jollaisia heidän suhteisiinsa ei oikeasti kuulunut.
Vuonna 1941 Tanska oli Saksan miehityksen alla. Bohr ja Heisenberg olivat johtavia fyysikkoja, ja molemmilla oli ollut keskeinen osa kvanttimekaniikan löytämisessä. Bohr oli haavoittuvassa asemassa, koska hänen äitinsä vanhemmat olivat juutalaisia, joten natsien rotulakien mukaan hänkin oli juutalainen. Heisenberg oli 1920-luvulla työskennellyt ihailemansa Bohrin assistenttina Kööpenhaminassa, ja oli nyt mukana Saksan ydinaseohjelmassa.
Näytelmässä hahmot puivat tapaamista eri rooliensa kautta: miehittäjä ja miehityksen alla elävä, teoreettisen fysiikan isähahmo ja nuori tähti, kaksi vanhaa ystävää, kaksi fysiikasta eri mieltä olevaa tutkijaa, kaksi ydinaseiden kehittäjää. Niels Bohrin vaimon osaksi jää toimia kertojana ja totuuden torvena. Lisäksi Bohrin ja Heisenbergin näyttelijät avaavat kvanttifysiikkaa yleisölle sen varjolla, että hahmot selittävät niitä Margrethelle.
En ole varma paljonko fysiikkaa tuntemattomat saavat selonteosta irti. Minusta se oli paikoitellen puisevaa ja tarpeetonta, mutta joskus, kuten uraanin diffuusioyhtälöiden kohdalla, fysiikan ja hahmojen dynamiikka sopi hyvin yhteen.
Dialogilla yritetään myös nivoa vertauskuvallisesti yhteen fysiikan ilmiöitä, kuten kaksoisrakokoetta, ja inhimillistä elämää. Fysiikasta intoutuneiden elokuvien ja näytelmien helmasynti on yritys tarpeettomasti kuormittaa yleisöä fysiikan yksityiskohdilla ja latistaa niitä pinnallisilla vertauskuvilla.
Kööpenhaminassa fysiikan sisältö on selitetty (keskeiseksi vertauskuvaksi otettua Heisenbergin epämääräisyysperiaatetta lukuun ottamatta) aivan oikein, mutta (kuten Oppenheimer-elokuvassa) tässäkään näytelmässä hahmot eivät puhu fysiikasta kuin fyysikot. Turina fyysikkojen yhteisöstä laskettelu- ja pingiskilpailuineen kyllä kuulostaa aidoilta.
Fiktiossa missä käytetään oikeita ihmisiä on joskus epäselvää, miten paljon hahmojen on tarkoitus muistuttaa esikuviaan. Todellinen Heisenberg näytti harvoin tunteitaan, kun taas näytelmän hahmo repii sydänjuuriaan suomalaiselle teatterille tyypillisellä huutamisella ja muilla lavamaneereilla. Bohr tunnettiin hiljaisesta ja pohdiskelevasta puhetyylistä; vaikka näytelmän Bohr on erilainen, hänessä on samaa haparoivuutta ja älykkyyttä, jotka on roolisuorituksessa yhdistetty herkästi.
Kööpenhamina ei kuitenkaan ole fysiikan oppitunti eikä historiallinen tutkielma, vaan sepitelmä moraalista, vastuusta ja muistojen epävarmuudesta. Tarinan kantava jännite on ensimmäisellä puoliajalla avautuva mysteeri siitä, mitä Bohrin ja Heisenbergin välillä tapahtui syyskuussa 1941, miksi Bohr suuttui, mitä Heisenberg ajoi takaa ja mitä hän kätkee.
Näytelmässä käydään tapahtumia läpi eri näkökulmista. Taustalla on Heisenbergin sodan jälkeen kirjoittama kirje (lyhyt versio tässä, koko teksti täällä), jossa hän sanoi kysyneensä Bohrilta, onko fyysikoilla moraalista oikeutta työskennellä ydinenergian käytännön sovellusta parissa. Heisenberg väitti myös yrittäneensä sanoa Bohrille, että fyysikkojen kummallakaan puolella sotaa ei pitäisi valmistaa ydinaseita. Vuonna 1943 Bohr pakeni Ruotsiin ja päätyi Yhdysvaltoihin, missä hän osallistui ydinaseiden kehittämiseen.
Näytelmässä jätetään auki, estikö Heisenberg tarkoituksella Saksaa saamasta ydinasetta valmiiksi, vai eikö hän vain osannut ratkaista asiaan liittyviä teoreettisia ja käytännöllisiä ongelmia.
Reaktiona näytelmään Bohrin perikunta julkaisi vuonna 2002 sarjan kirjeitä Heisenbergille ja muita muistiinpanoja, joita Bohr oli luonnostellut vastauksena Heisenbergin julkiseksi tulleeseen kirjeeseen, mutta ei koskaan lähettänyt. Ne ovat luettavissa Niels Bohr -arkistossa. Bohr ensin kirjoitti olevansa ”suuresti hämmästynyt” siitä, miten Heisenbergin muisti pettää häntä. Myöhemmin Bohr kirjoitti ymmärtävänsä, että Heisenbergin voi olla vaikea muistaa, miten oli ajatellut ja ilmaissut itseään sodan eri vaiheissa, joiden aikana Heisenbergin vakaumus Saksan voitosta varmasti heikkeni ja lopulta päättyi varmuuteen tappiosta. Bohr sanoo sen sijaan painaneensa keskustelun tarkasti muistiin.
Bohrin mukaan Heisenberg oli varma Saksan voitosta ja sanoi, että hänen mielestään tanskalaisten oli typerää olla tekemättä yhteistyötä Saksan kanssa. Heisenberg myös kertoi tehneensä viimeiset kaksi vuotta työtä ydinaseen kehittämiseksi, ja sanoi että jos sota jatkuu tarpeeksi kauan, sen lopputulos päätetään ydinaseilla.
Tieteenhistorioitsija David C. Cassidy on kirjoittanut siitä, miten epätodennäköiseltä vaikuttaa että Heisenberg olisi etsinyt Bohrilta mitään eettistä tukea tai ehdottanut, että hän ja Bohr estäisivät ydinaseiden valmistamisen. Heisenberg teki syyskuun 1941 Kööpenhaminan matkansa lisäksi ainakin kymmenen samanlaista retkeä Saksan miehittämiin maihin Saksan kulttuuripropagandatoimiston virallisena edustajana.
Heisenberg ei ollut natsi, mutta kirjoitustensa perusteella hän mitä ilmeisemmin uskoi välittämäänsä propagandaviestiin, jonka mukaan demokratia oli liian heikko, ja vaihtoehtoina oli vain Neuvostoliitto ja kommunismi tai Saksa ja natsismi, ja natsismi oli pienempi paha. Heisenberg ei tiettävästi nähnyt itseään moraalisena toimijana. Vuonna 1942 hän kirjoitti seuraavasti:
”Meillä ei ole enää jäljellä mitään muuta kuin keskittyminen perusasioihin: meidän pitää tunnollisesti täyttää ne velvollisuudet ja tehtävät, joita elämä meille asettaa, kysymättä liian paljon miksi tai mistä syystä … Ja sitten odotamme mitä ikinä tapahtuukaan … todellisuus muuttaa itseään ilman meidän vaikutustamme.”
Näytelmä osuu lähemmäs todellisuutta kääntäessään valokeilan kohti Bohria: hän osallistui Manhattan-projektiin, jonka valmistamilla ydinaseilla tuhottiin kaksi kaupunkia ja tapettiin yli satatuhatta ihmistä. Näytelmässä Bohr ensin vähättelee osuuttaan ja sitten myöntää merkityksensä ydinpommiprojektissa, mutta ei halua käsitellä asiaa eikä koe samanlaista tarvetta oikeuttaa tekojaan kuin Heisenberg, jonka ydinaseprojekti ei onnistunut.
Näytelmässä esitetään kammottavana mahdollisuutena, että Heisenberg olisikin Bohrilta saanut keskeisen oivalluksen, ja ydinpommi olisi pudotettu johonkin eurooppalaiseen kaupunkiin japanilaisen sijaan. (Ydintuhoa enteilevä rahina on hieno äänitausta.) Tässä kohdin tuli outo tunne siitä, että haluavatko näytelmän tekijät sanoa, että eurooppalaisen kaupungin tuhoaminen olisi pahempi asia kuin japanilaisen.
Näytelmä yrittää tuoda isot kysymykset ihmisten tasolle ja tavoittelee inhimillistä koskettavuutta muun muassa vetämällä tarinaan mukaan Bohrin pojan hukkumisen onnettomuudessa vuonna 1934. Samalla se kuitenkin vaalii suurmieshistoriaa, missä yksi nerojen keskustelu olisi saattanut muuttaa maailman kohtalon.
Tekijät ovat projisoineet Heisenbergin hahmoon moraalisia kysymyksiä tavalla, joka ei vastaa historiallisia tapahtumia, ja näytelmän henkien väittely ennemmin piilottaa kuin valaisee ajankohtaista moraalisen ajattelun köyhyyttä. Todellisuudessa iso lahjakkuus fysiikassa tai korkea koulutustaso ei tarkoita sitä, että henkilö pohtisi eettisiä ongelmia enemmän tai oivaltavammin. Sellaiset hahmot kuten Bertrand Russell, Albert Einstein ja Joseph Rotblat muistetaan siksi, että he olivat poikkeuksia. Bohr kyllä ymmärsi ydinaseiden poliittisen ja moraalisen merkityksen varhain, ja toimi niiden saattamiseksi kansainväliseen valvontaan.
Ennemminkin 1900- ja 2000-luvun tragedia on se, missä määrin tieteilijöiltä puuttuu itsenäinen moraalinen ajattelu, ja miten heidän moraalinen pohdintansa suuntautuu yhteisön normien noudattamiseen tekojen seurausten sijaan.
Nykyään akateeminen tutkimus ja asekehitys ovat erillään. Vastaavat kysymykset ovat Suomessa tutkimuksen osalta oleellisia lähinnä valtionyritys Patrian työntekijöille, esimerkiksi kun sen puoliksi omistama yritys Nammo valmistaa aseita Israelille, joka suorittaa kansanmurhaa Gazassa.
Heisenberg ei kannattanut natseja, mutta hän katsoi tehtäväkseen hoitaa työnsä ja varmistaa Saksan tiedeyhteisön menestys politiikasta riippumatta, vaikka se tarkoitti ydinaseiden valmistamista. Tällainen moraalinen näköalattomuus näkyy Helsingin yliopiston ja muiden suomalaisten yliopistojen johdossa. Ne pitävät tehtävänään manageroida yliopistoa tieteelliseen menestykseen, muokaten moraaliset lausuntonsa tai hiljaisuutensa sellaisiksi mitä ajattelevat vallitsevan ilmapiirin vaativan.
Helsingin yliopisto esimerkiksi kieltäytyy vaatimasta tappamisen lopettamista Gazassa (toisin kuin esimerkiksi Ryhmäteatteri ja Kansallisteatteri), eikä katkaise suhteita apartheidia tukeviin israelilaisiin yliopistoihin, vaikka se Ukrainan tapauksessa osoitti, että kansainvälisen oikeuden rikkomukset ja hyökkäykset yliopistoihin muualla kuuluvat yliopiston toimipiiriin. Nyt yliopisto ryhtyy toimiin vain estääkseen kansanmurhaa vastustavia mielenilmauksia.
Ryhmäteatteri sen sijaan soveltaa moraalisia pohdintoja käytäntöön lahjoittamalla perjantain 8.12. esityksen lipputulot lyhentämättöminä Lääkärit Ilman Rajoja -järjestölle tukeakseen sen toimintaa Gazassa, missä lääkkeistä ja tarvikkeista on pulaa, sairaalat ovat äärimmilleen kuormittuneita ja potilaita tulee koko ajan lisää.
Näytöksiä on vielä 7., 8. ja 9. joulukuuta; torstain 7. päivän näytökseen on paikkoja jäljellä.
Joskus se, mitä jättää sanomatta, kertoo enemmän kuin se mitä sanoo.