Ukkosen Ja Salamoiden Valokuvaus
Tässä artikkelissa pyritään kertomaan ukkosen ja salamoiden valokuvaamisessa tarvittavia tietoja ja niksejä. Artikkeli ei ole mikään kaiken kattava opas, mutta siitä voi saada vinkkejä itseopiskeluun ja harjoitteluun. Valokuvauksen peruskäsitteiden tuntemus auttaa ymmärtämään käsiteltyä aihetta.
Aluksi käydään läpi ukkos- ja salamatyyppejä valokuvaamisen kannalta, sekä muita yleisiä ukkoskuvaukseen liittyviä asioita, minkä jälkeen kerrotaan salamoiden kuvaamisesta yöllä, sekä miten salamoiden kuvaaminen päivällä eroaa yöllä kuvaamisesta. Lopuksi kerrotaan kuvausvälineistöltä vaadituista ominaisuuksista.
Ukkoseen liittyviä turvallisuusriskejä ei käsitellä lainkaan, sillä se aihe ansaitsisi kokonaan oman erillisen artikkelinsa.
Ukkostyypit
Ilmamassaukkoset
Suomessa ukkosista noin puolet on ns. ilmamassaukkosia. Ilmamassaukkosia on kuitenkin useampaa eri tyyppiä, joille yhteistä on ilmamassan suuri suhteellinen kosteus. Ilmamassaukkoset ovat toisinaan hyvin hajanaisia, mistä syystä niitä voi joutua hiukan metsästämään, mutta toisaalta on hyvät mahdollisuudet selvitä kuvaustilanteesta saamatta niskaansa kaatosadetta.
Keskikesän hikisten iltapäivien ns. lämpoukkoset eivät kuvaamisen kannalta ole erityisen otollisia. Ukkosia syntyy hajanaisesti, salamointi on monasti varsin heikkoa ja iltapäiväauringon kirkas valo vaikeuttaa salamoiden kuvaamista.
Loppukesän ja syksyn ukkoset, jotka syntyvät lämpimän maan ja meren lämmittäessä viileää kosteaa ilmaa, ovat valokuvauksellisesti kiinnostavampia, sillä etenkin lämmin meri saattaa synnyttää suht koviakin ukkosia. Jo hämärtyvinä iltoina salamoiden valokuvaaminen on helpompaa ja kuvista syntyy helpommin näyttäviä.
Rintamaukkoset
Suunnilleen toinen puoli Suomen ukkosista on ns. rintamaukkosia. Ukkosia syntyy helpoimmin kylmän rintaman työntyessä Suomeen. Lämpimän rintaman saapuessa ukkosia syntyy harvemmin. Rintamaukkosesta tekee valokuvauksellisesti mielenkiintoisen se, että rintamaukkonen on melko riippumaton auringon lämmöstä. Niinpä ukkonen voi jatkua pitkälle yöhön, jolloin pimeä ja hiljainen elokuun yö tekee ukkosesta erityisen vaikuttavan ja kuvauksellisen. Rintamaukkoset ovat myös otollista aikaa nähdä äänettömiä leimahduksia eli elosalamoita ja kalevantulia. Toisaalta itse rintamassa voi sataa muuallakin kuin ukkosten yhteydessä, jolloin kuvaustilanteesta voi olla vaikeaa selvitä kastumatta sateessa läpimäräksi.
Salamatyypit
Negatiivinen maasalama
Negatiivinen maasalama on salamatyypeistä kaikkein kuvauksellisin, sillä siihen liittyy esisalaman voimakasta polveilua ja haaroittumista ja nimensä mukaisesti se iskee ukkospilven alemmassa puoliskossa olevan negatiivisen varauskeskuksen ja maankamaran välillä, eikä siis jää piiloon pilven suojiin. Suomessa kaikista salamoista noin kolmannes on maasalamoita.
Negatiivinen maasalama alkaa heikolla ns. esisalamalla, joka etenee ukkospilven alemman puoliskon negatiiviselta varausalueelta kohti maata nykäyksittäisinä n. 25m pitkinä polveilevina ja voimakkaasti haaroittuvina askelina. Esisalama etenee suhteellisen hitaasti, vain n. 500 km/s. Askelten välissä on n. 50 mikrosekunnin tauko.
Kun esisalama on edennyt n. 50 metrin päähän maasta, nousee maasta ns. vastasalama. Esisalaman ja vastasalaman yhtymäkohdasta nousee ylöspäin voimakas virtapiikki, ns. pääsalama, jonka nopeus on n. 100000 km/s ja kesto joitakin kymmeniä mikrosekunteja.
Noin puolessa tapauksista salama päättyy tähän, mutta toisinaan tapahtumaketju jatkuu pilvestä maahan syöksyvällä nuolisalamalla, joka on eräänlainen uusi esisalama, joka uudelleenaktivoi purkauskanavan. Nuolisalaman pituus on n. 50m ja nopeus n. 2000km/s. Nuolisalaman syntyyn liittyy pilven negatiivisessa varauskeskuksessa tapahtuva voimakkaasti haaroittuva ns. latvapurkaus.
Nuoli- ja pääsalamat kulkevat ainoastaan yhdessä ja samassa purkauskanavassa. Esisalaman ylimääräiset haarat sammuvat pois. Pääsalaman purkauskanava on monin verroin esisalaman haaroja kirkkaampi. Siksi onkin hyvin vaikeaa valottaa kuva niin, että sekä pääkanava että esipurkauskanavan haarat olisivat kuvassa parhaimmilllan. Taipumuksena on, että jos pienellä aukolla saa valotettua pääkanavan sopivasti, jäävät haarat alivalottuneiksi. Jos haarat saa valotettua sopivasti isommalla aukolla, pääkanava palaa kuvassa puhki.
Purkauskanavassa tapahtuvat peräkkäiset toistuvat nuolisalama-/pääsalamapurkaukset tunnetaan ns. salaman kerrannaisuutena. Kerrannaisuus voidaan nähdä salaman välkkymisenä. Kerrannaisten aikaväli on n. 50 millisekuntia, tai 150 millisekuntia jos kerrannaisten välillä kanavassa säilyy jatkuva virta.
Negatiivisista maasalamoista noin puolet on yksinkertaisia eli niissä ei tapahdu toistuvia peräkkäisiä purkauksia. Noin neljäsosa on kaksinkertaisia, noin yksi kahdeksasosa on kolminkertaisia jne. Yli kymmenkertaisia negatiivisia maasalamoita havaitaan Suomessa 10-20 vuosittain. Keskimääräinen kerrannaisuus on noin 2 tai vähän yli. Kerrannaisuus on vähäisintä kun salamointi on hajanaista eli kevään ja syksyn heikot ukkoset tai kesän aktiivisempien ukkosten alku- tai loppuvaiheessa. Vastaavasti kerrannaisuus on suurinta voimakkaan ukkosen aktiivisimmassa vaiheessa.
Negatiivisten maasalamoiden keskimääräinen huippuvirta on n. 30kA. Voikkaimpien negatiivisten maasalamoiden huippuvirta on n. 100kA.
Negatiivisen maasalaman kesto riippuu kerrannaisten määrästä, mutta on Suomessa keskimäärin n. 0,1s. Mitä useampia kerrannaisia ja mitä pidempi salaman kesto siis on, sitä helpompaa on saada kuvattua salama myös päivällä.
Positiivinen maasalama
Positiivinen maasalama iskee ukkospilven ylemmässä puoliskossa olevan positiivisen varauskeskuksen ja maankamaran välillä. Positiiviseen maasalamaan liittyy vain vähän tai ei lainkaan haaroittumista, eli se ei yksinkertaisuudessaan ole yhtä näyttävä kuin negatiivinen maasalama. Toisaalta sen näkyvän osan pituus voi olla negatiivista maasalamaa paljon pidempi, mikä tuo omanlaistaan näyttävyyttä ja kuvauksellisuutta. Positiivinen salama on suht harvinainen, sillä Suomessa kaikista maasalamoista vain n. 10%-15% on positiivisia. Positiivisia salamoita esiintyy eniten silloin kun salamointi on hajanaista, eli kevään ja syksyn heikoissa ukkosissa ja kesän aktiivisempien ukkosten alussa ja lopussa.
90% positiivisista maasalamoista on yksinkertaisia. Yli kolminkertaisia on vain aniharva. Kerrannaisuus on n. 1,1-1,2.
Positiivisten maasalamoiden keskimääräinen huippuvirta on n. 60kA. Voimakkaimpien positiivisten maasalamoiden huippuvirta on n. 200kA. Positiivisen maasalaman pääsalaman virran voimakkuus on siis keskimäärin kaksinkertainen negatiivisen maasalaman pääsalaman virran voimakkuuteen. Siksi se on myös kirkkaampi vaikka negatiivisen maasalaman keskimääräinen energia korkeamman keskimääräisen kerrannaisuuden vuoksi onkin suunnilleen yhtä suuri.
Pilvi- ja ilmasalamat
Pilvisalama on purkaus, joka useimmiten alkaa ukkospilven positiiviselta alueelta ja päättyy negatiiviselle alueelle lopussa voimakkaasti haaroittuen. Purkaus on maasalamaa paljon heikompi, mutta sen kesto on pitkä ja siihen liittyy usein lukuisia ns. rekyylipurkauksia, jolloin pilvisalaman kokonaiskesto on maasalamaa paljon pidempi - jopa n. 0,5 sekuntia. Monasti pilvisalama jää pilven sisälle kokonaan näkymättömiin ja siitä voidaan nähdä silloin vain pilveä sisältä valaiseva leiskunta. Joskus osa pilvisalamaa näkyy pilven ulkopuolella positiivisen maasalaman kaltaisena vähän polveilevana ja haaroittumattomana pääkanavana, joka palaa takaisin pilveen.
Koska pilvisalama iskee pilven sisällä, joudutaan sen kuvauksessa tyytymään sisältä päin valaistun pilven muotojen kuvaukseen. Tällöin on syytä käyttää tavallista suurempaa aukkoa, kuten f2.8-f4, ja ehkä myös suurempaa herkkyyttä, kuten ISO200-ISO400. Toisaalta silloin suurempi aukko ja herkkyys aiheuttavat sen, että pilven ulkopuolelle pistäytyvä pilvisalaman osa ylivalottuu.
Jos ukkospilven positiiviselta varausalueelta alkanut pilvisalama päättyy pilven ulkopuolella leijuviin varauksiin on kyseessä heikohko mutta runsaasti haaroittuva ns. ilmasalama. Myös negatiiviselta alueelta alkanut, mutta jo ennen maata tyrehtynyt heikko salama tunnetaan ilmasalamana.
Suurin osa salamoista on pilvisalamoita, Suomessa noin kaksi kolmasosaa.
Erikoiset salaman muunnelmat
Kuten edellä todettiin, kerrannaisen salaman peräkkäiset pääsalamat iskevät tyypillisesti samaa kanavaa pitkin. Toisinaan nuolisalama saattaa aktivoida salaman alaosasta eri haaran kuin aiemmilla kerroilla. Tällöin yhden ja samana salaman voidaan nähdä iskevän kahteen tai useampaan kohteeseen.
Nauhasalama syntyy, jos voimakas tuuli ehtii siirtää purkauskanavaa kerrannaisten välillä niin paljon, että pääsalamoiden nähdään purkautuvan hiukan eri paikoissa. Nauhasalamamasta on hyvät mahdollisuudet saada myös onnistunut kuva jos sellainen vain osuu kohdalle ja jos kuvausasetukset muutoin ovat oikein.
Helminauhasalama syntyy jos purkauskanava sammuu tavallista hitaammin ja hiipuvan kanavan rippeet jakautuvat ketjuksi ennen häviämistään. Helminauhasalaman vangitseminen yksittäiseen valokuvaan on hyvin epätodennäköistä, sillä kuvassa sammuvat rippeet häviävät pääsalaman kirkkauteen. Videokuvan peräkkäisistä ruuduista rippeet voi erottaa paremmin.
Pallosalamasta olemassa olevat tiedot ja teoriat ovat hyvin epävarmoja, eikä tässä artikkelissa yritetäkään kertoa mitään sen valokuvaamisesta. Salamoiden anatomiaa koskevat tiedot on poimittu pääasiassa kirjasta "Ukkonen ja salamat" (Tapio J. Tuomi, 1993, Ursa ry.)
Ukkosen ja salamoiden valokuvaus yleisesti
Ukkosen pidemmän ja lyhyemmän aikavälin ennustaminen ja ukkosen käyttäytymisen ymmärtäminen ovat omia tieteen- ja taiteenlajeja jo sinällään. Aihealue on niin laaja, että tässä artikkelissa ei edes yritetä kuvata sitä laajemmalti tai seikkaperäisesti, vaan tarkastellaan asiaa vain suppeasti valokuvauksen kannalta. Ukkosen ja salamoiden sielunelämää kannattaa kuitenkin opiskella, sillä silloin kuvattavaa löytää useammin ja enemmän, ja ukkosen ja muun sään oikkuiluja voi paremmin ottaa ennalta huomioon kuvausmatkalla ja itse kuvaustilanteessa.
Kuvauspaikka
Maan pinnalla puhaltavan tuulen suunnasta ei aina voi päätellä ukkosen kulkusuuntaa ja -reittiä, sillä ukkonen itsessään luo paikallisia tuulia, joiden suunta ja voimakkuus vaihtelevat voimakkaasti. Tästä syystä voi virheellisesti tuntua esim. siltä, että ukkonen liikkuu vastatuuleen. Myös vanhojen ukkossolujen kuihtuminen ja uusien syntyminen niiden lähistölle saattaa saada aikaan virheellisen vaikutelman siitä, että ukkonen liikkuisi eri suuntaan kuin sitä ympäröivä ilmamassa. Todellisuudessa ukkossolut liikkuvat aina suurempien säärintamien liikkeiden mukaisesti, miltä pohjalta ukkosen reittiä on parasta ennustaa. Ilmamassaukkoset saattavat pysyä melkein paikallaan.
Paras kuvauspaikka on ukkossolun reitin sivussa sillä siellä sataa yleensä vähemmän tai ei lainkaan. Sivustassa pystyy kuvaamaan yhtämittaisesti pisimpään yhdestä ainoasta pisteestä, sillä etäisyys ukkoseen muuttuu suhteessa vähiten. Ukkosen reitille ei kannata hakeutua kuvaamaan, sillä ukkonen ehtii kuvaajan ylle nopeammin kuin arvaisikaan. Ukkospilven alla sataa ja tuulee voimakkaasti, mikä haittaa kuvaamista tai monesti estää kuvaamisen kokonaan vaikka olisikin varustautunut sateeseen mahdollisimman hyvin. Ukkospilven takaa ei monesti näy kuin epämääräistä pilvimassaa, jossa ei ole mitään erityistä kuvattavaa.
Ukkospilven pohja on noin kilometrin korkeudessa ja sen huippu ulottuu noin kymmenen kilometrin korkeuteen asti, eli ukkospilveä itseään voi kuvata hyvinkin kaukaa - jopa monen kymmenen kilometrin etäisyydeltä jos välissä ei ole muita pilviä esteenä. Salamoiden kuvaamisessa kuvauspaikan pitää kuitenkin olla paljon lähempänä ukkossolua. Mitä lähempänä kuvataan, sitä vähemmän välissä on sadetta, pilviä, sumua, pölyä jne. esteenä. Karkeana ohjeena voisi antaa 5-10 kilometriä, mutta olosuhteet ja se mitä ukkosesta halutaan kuvata, vaikuttavat sopivaan etäisyyteen paljon. Selkeissä olosuhteissa kuvaus onnistuu kauempaakin. Sateisissa ja pilvisissä olosuhteissa parhaita salamakuvia saa vain lähempää. Läheskään aina sopivaa etäisyyttä ei voi saavuttaa, vaan pitää kuvata sieltä mistä pystyy. Kuvauksen aikana etäisyys muuttuu jatkuvasti, eli ihanne-etäisyydellä ollaan joka tapauksessa vain osan aikaa.
Maastoesteet kuten mäet, metsät, sähkölinjat, rakennukset jne. ovat monesti haittana hyvää kuvauspaikkaa haettaessa. Parhaita kuvauspaikkoja ovat suuret peltoaukeat, järvien tai merien rannat, tai ympäristöä korkeammat paikat, joilta avautuu laajimmat esteettömät näkymät ympäristöön. Hyvä maaston tuntemus sekä kattava valikoima karttoja auttaa löytämään hyviä kuvauspaikkoja. Jos liikkeellä ollaan autolla, kannattaa kuvauspaikan valinnassa ja seuraavaan kuvauspaikkaan liikkumisessa huomioida tiestö.
Rajaus
Ukkossolun paikkaa ja liikkeitä pitää seurata ja myös ennakoida jotta osaa rajata kuvan oikein. Rajaus kannattaa yrittää pitää niin tiukkana kuin suinkin mahdollista, jotta kuvaan ei tulisi liiaksi mielenkiinnotonta ympäristöä ja jotta upeat salamat eivät jäisi kuvassa mitättömän pieniksi. Toisaalta liian tiukasti rajaamalla käy usein niin, että suuri osa salamoista mahtuu kuvaan vain osittain tai ei lainkaan. Näiden välillä pitää yrittää löytää sopiva kompromissi. Kuvaa voi ja kannattaa rajata myös jälkikäteen kuvankäsittelyohjelmalla.
Rajaukseen vaikuttaa paljon se, pyrkiikö kuvaamaan jotain erityistä salamatyyppiä. Lievästi yksinkertaistaen voidaan esim. sanoa, että negatiivinen maasalama iskee pilven alemman puoliskon ja maan välillä ja että positiivinen maasalama iskee pilven ylemmän puoliskon ja maan välillä. Pilvisalamat ovat suurimmaksi osaksi piilossa pilven sisällä, mutta pilven ulkopuolelle päättyvä ilmasalama haarautuu ilmaan yleensä pilven alemman puoliskon tienoilla. Jos yrittää kuvata esim. positiivista maasalamaa koko komeudessaan pilven yläosasta maahan asti, jäävät negatiivisten maasalamoiden näkyvät osat tyypillisesti melko pieniksi ja vaatimattomiksi kuvassa. Toisaalta jos keskittyy vain pilven alaosan sinänsä komeimpiin negatiivisiin maasalamoihin, saattaa missata monta hyvää kuvaa pilven ylemmästä osasta. Valinta on siis vaikea, mutta sen ei pidä antaa lannistaa, vaan kannattaa kokeilla eri lähestymistapoja tilanteesta riippuen. Jos ukkospilvestä ei näy kuin pohja muun pilvisyyden takia, voi ehkä suosiolla keskittyä alaosan negatiivisten maasalamoiden kuvaamiseen. Toisaalta jos pilvi näkyy kokonaan, voi yrittää saada kuvaa kokopitkästä positiivisesta maasalamasta tai ilmasalamasta, kun siihen kerrankin on tilaisuus, vaikka samalla muutama negatiivinen maasalama jäisikin säälittävän pieneksi tyngäksi kuvan alareunassa.
Kuvauksen aikana kamera pitää suunnata uudelleen toistuvasti, jotta ukkossolu ei lipsahtaisi ulos ruudusta. Kameraa kannattaa kääntää ajoissa, jotta rajaus ei olisi jatkuvasti hiukan solun takana. Hyvin harvakseltaan salamoivan heikon ukkossolun paikan arviointi on vaikeaa jos ukkospilviä ei erota muiden pilvien joukosta. Voimakasta ja usein salamoivaa ukkossolua on helpompi seurata paksunkin pilvimassa seassa.
Tarkennus
Tarkennus asetetaan manuaalisesti äärettömään. Kokemuksen karttuessa voi äärettömän sijasta alkaa tarkentaa ns. hyperfokaaliseen pisteeseen, jossa syväterävyysalueen takareuna asetetaan äärettömään, ei sen taakse.
Koska kameran etsin on etenkin pimeässä monesti käyttökelvoton, voi tarkennusetäisyyden katsoa objektiivin asteikolta. Kannattaa kuitenkin tuntea käyttämänsä objektiivi, eli onko objektiivi oikeasti tarkennettu äärettömään silloin kun objektiivin merkkiviiva on äärettömän symbolin kohdalla. Yleensä parhaat tarkennusetäisyysmerkinnät ovat manuaalitarkenteisissa linsseissä. Autofokuslinsseissä merkinnät ovat monesti suppeita ja pokkareissa merkintöjä ei ole lainkaan.
Salamoiden kuvaus yöllä
Yöllä tai muutoin hyvin hämärässä salamoiden kuvaamisessa käytetään pitkän valotusajan tekniikkaa. Hämärän ansiosta valotus voi kestää useita sekunteja tai jopa useita minuutteja.
Salamoiden kuvaaminen yöllä on periaatteessa varsin yksinkertaista. Yöllä kuvaamisen suurimmat vaikeudet ovatkin monesti aivan toisaalla kuin itse kuvastekniikassa.
Rajaus
Rajaus on pimeässä vaikeaa sillä horisonttia tai pilven ääriviivoja ei näe kunnolla. Etenkin hyvin harvakseltaan salamoivan ukkossolun seuraaminen muun pilvimassa joukossa on pimeässä todella vaikeaa. Silmien totuttaminen pimeään auttaa. Kameraan tai jalustaan liitettäviä vesivaakoja voi yrittää hyödyntää horisontin suorassa pitämisessä. Vinon horisontin voi myös korjata jälkeenpäin kuvankäsittelyssä.
Herkkyys
Sekä filmi- että digikameralla kannattaa suosia pieniä herkkyyksiä, eli ISO100 on parempi kuin ISO200 jne. Tämä siksi, että digikameroiden kuvakohina on vähäisintä pienimmällä herkkyydellä. Epäherkkien filmien tarkkuus, kontrasti ja värikylläisyys ovat yleensä parempia kuin herkempien filmien.
Aukko
Aukko valitaan salamoinnin valovoimaisuuden perusteella. Siihen vaikuttavat purkauksen tyyppi, voimakkuus ja etäisyys. Myös salamaan liittyvät ympäristötekijät, kuten sade ja pilvisyys, pitää ottaa huomioon.
Varsinaisia salamoita kuvatessa filmin tai kuvakennon herkkyydellä ISO100 oikea aukko saattaa olla mitä vain välillä f4-f14, tai jopa vieläkin enemmän. Joka tilanteeseen ja jokaiselle salamalle sopivaa nyrkkisääntöä on mahdoton antaa, mutta aukko f5.6-f8 on monasti sopiva lähtökohta. Jos aukko on liian pieni (eli f-luku on liian suuri), salama alivalottuu. Näin voi käydä erityisesti heikoille ilmasalamoille tai negatiivisen maasalaman esisalaman haaroille. Jos aukko on liian suuri, salamoiden pääpurkauskanavat ja niiden ympäristö ylivalottuvat (eli ns. palavat puhki). Salamaa ympäröivä vesisade, sumu ja pilvet edesauttavat kuvan puhki palamista suurelta alueelta, jolloin aukkoa on erityisesti syytä pienentää. Pilvin sisäistä salamointia kuvatessa tarvitaan suurempaa aukkoa ja/tai herkkyyttä, koska kuvataan salamoiden valaisemaa pilviä, ei salamaa itseään.
Digikameran näyttö, histogrammi ja puhkipalamisen ilmaisin auttavat korjaamaan aukkoa heti kuvaussession aikana. Filmillä haarukointi ja harjoittelun tuoma kokemus auttaa. Huteja tulee, mutta sille ei voi tässä hommassa mitään.
Aika
Valotusaika valitaan niin, että ympäristö valottuu sopivasti. Yöllä muutamasta sekunnista useampaan minuuttiin vallitsevan valon ja valosaasteen määrästä riippuen. Digikameroiden kuvakohina tulee nopeasti esteeksi kaikkein pisimmille valotusajoille - filmillä sitä ongelmaa ei ole.
Useimmiten ruutuun ei tartu ensimmäistäkään salamaa valotuksen aikana, vaan ruutu menee hukkaan, ja kamera pitää laukaista uudestaan ja toivoa parasta. Jos tuuri käy ja salama iskee, valottamisen voi lopettaa joko heti, jos haluaa kuvaan vain yhden salaman, tai valotusta voi jatkaa, jos toivoo samaan ruutuun useita salamoita. Jos pitkään valottamalla ahnehtii samaan ruutuun useita peräkkäisiä salamoita, voi pilvien ääriviivoista tulla epäteräviä etenkin jos salamoiden aikaväli on vähänkään pidempi, sillä pilvet ehtivät liikkua tänä aikana. Samalla ruudun puhkipalamisen riski kasvaa, etenkin jos salamoiden valo sekoittuu voimakkaaseen sateeseen tai usvaan. Toisaalta kuva jossa on useita salamoita, voi näyttää erittäin dramaattiselta. Kannattaa kokeilla kumpaakin tapaa.
Kuvaaminen
Kamera asetetaan jalustalle, sitä lauotaan jatkuvalla syötöllä ja toivotaan, että salama osuu kohdalle. Niin sanotun lanka- tai kaukolaukaisimen käyttö on suositeltavaa, jotta kuvien tärähtämisen riski minimoituisi. Filmillä kustannukset nousevat nopeasti, digillä sitä murhetta ei ole.
Salamoiden kuvaus päivällä
Salamoiden kuvaaminen päivällä on paljon vaikeampaa kuin niiden kuvaaminen yöllä. Salaman valovoimaisuus ei ole riippuvainen vuorokaudenajasta tai vallitsevasta valosta. Perusongelma päivällä on kirkas vallitseva valo, joka peittää salaman valonvoimaisuuden alleen, eli laskee salaman ja vallitsevan valon voimakkuuseroa. Käytettävissä on kaksi eri tekniikka, joiden välinen valinta riippuu vallitsevan valon määrästä. Kummassakin tekniikassa on omat ongelmansa, eikä kummallakaan tekniikalla saa ikuistettua kaikkia salamoita.
Runsaan päivänvalon kuvaustekniikka
Kirkkaana päivänä vallitsevan valon ja salaman valovoimien ero on pienimmillään. Silloin täytyy luottaa kirjaimellisesti salamannopeisiin reaktioihin, tai sähköisiin salamalaukaisimiin. Nopea valotus ja nopea salama on vaikeaa sovittaa tapahtumaan tarkalleen samalla hetkellä, eli suurin ongelma on salaman lyhyt kesto ja ihmisen pitkä reaktioaika. Lyhinkään reaktioaika ei ole kyllin nopea salaman ensimmäisen pääsalaman ikuistamiseksi. Se on kuvauksen kannalta epäsuotuisaa siksikin, että ensimmäinen pääsalama on noin puolet myöhempiä kerrannaisia pääsalamoita valovoimaisempi. Myöskään negatiivisen maasalaman esisalaman upeaa polveilua ja haarautumista on käytännössä mahdotonta ikuistaa. Siksipä joudutaankin turvautumaan hyvään onneen, ja toivotaan, että kohdalle sattuu voimakas kerrannainen salama, jonka toisen tai kolmannen pääsalaman ikuistamiseen reaktionopeus riittää. Positiivisista maasalamoista voi saada ikuistettua vain aniharvan, ja negatiivisista maasalamoistakin parhaimmillaankin keskimäärin vain joka toisen.
Pilven sisäisten pilvisalamoiden kuvaus on myös käytännössä mahdotonta, koska pilveä sisältä valaisevan salamoinnin valovoima häviää tyystin muuhun valoisuuteen. Niinpä kirkkaana päivänä onkin monesti parasta kuvata ukkoseen liittyviä muita ilmiöitä, kuten moninaiset erikoispilvet tai rajut vesi- ja raekuurot ja niiden seuraukset. Todella hyvällä tuurilla ukkosen yhteydessä voi päästä kuvaamaan jopa trombia.
Aukko
Kirkkaana päivänä aukko valitaan periaatteessa samalla tavalla kuin yösalamoillakin, eli salaman ominaisuudet määräävät oikean aukon. Koska päivällä esisalaman haarautumista ei kuitenkaan saa ikuistettua, voi kokeilla pykälän tai pari pienempääkin aukkoa kuin yöllä, jolloin samalla saadaan arvokasta jatkoa valotusajalle. Kovin paljon aukkoa ei voi lähteä pienentämään, koska parhaimmillaankin kuvattavana on vain himmeämpiä kerrannaisen salaman myöhempiä pääsalamoita.
Aika
Myös päivällä valotusaika valitaan niin, että ympäristö valottuu oikein, eli vallitseva valo määrää valotusajan. Koska tavanomaiselle maisemakuvaukselle tyypillisiä hyvin pieniä aukkoja (f16, f22 jne.) ei päästä käyttämään, niin päivällä valotusaika siis on huomattavasti öistä lyhyempi. Pisimmilläänkin valotusaika on luokkaa 1/50 sek. Lyhyestä valotusajasta johtuen koko salaman kestoa ei kyetä välttämättä hyödyntämään kuvan valotuksessa. Tämäkin seikka siis puhuu aukon radikaalia pienentämistä vastaan.
Lyhyt valotusaika aiheuttaa myös sen, että salamoiden ikuistamisesta sarjakuvauksella ei kannata edes haaveilla kirkkaana päivänä, sillä vaikka valotusaika olisi päiväsaikaan niinkin pitkä kuin 1/50 sek., ja vaikka kamera kykenisi ottamaan sarjakuvauksella esim. viisi kuvaa sekunnissa, niin todennäköisyys sille, että kuvan valotus ja salaman purkaus sattuisi samaan hetkeen, on turhauttavan pieni.
Vähäisen päivänvalon kuvaustekniikka
Tätä kuvaustekniikka voi kokeilla synkkänä päivänä, kun paksut pilvet himmentävät vallitsevaa valoa, tai jos aurinko on jo painumassa mailleen ja ilta alkaa hämärtää. Keskeistä on se, että vallitsevan valon ja salamoiden valoisuusero on suurempi kuin keskellä kirkkainta päivää.
Aukko
Aukkoa pienennetään reilusti, usein objektiivin pienimmälle mahdolliselle aukolle tai lähelle sitä. Himmennystä voi lisätä myös harmaa- ja/tai polarisaatiosuotimella. Tällä pyritään pidentämään valotusaikaa niin pitkäksi, että kuvaustapa alkaa muistuttaa salamoiden yöllä kuvaamisen tekniikkaa. Himmentäminen vaikuttaa luonnollisesti vallitsevan valon lisäksi myös salamoiden valoon. Niinpä vaarana onkin, että liikaa himmentäessä salamat eivät piirry kuvaan lainkaan tai vain hyvin himmeinä. Erityisesti himmennys vaikuttaa heikoimpiin salamoihin, kuten esisalaman haarat, ilmasalamat tai heikoimmat maasalamat, joita ei saa välttämättä ikuistettua lainkaan. Kirkkaan päivän kuvaustekniikkaan nähden saavutetaan se suuri etu, että onnistuminen ei ole reaktionopeudesta kiinni. Myös positiivisten maasalamoiden, jotka ovat harvoin kerrannaisia, kuvaamisen onnistuminen muuttuu todennäköisemmäksi, koska kuvaan saadaan myös ensimmäinen ja siis usein se ainoa pääsalama. Etuna on myös se, että salaman koko kesto mahtuu valotusajan sisään, jolloin salaman kaikki mahdollinen valo voidaan hyödyntää kuvan valotuksessa.
Aika
Himmentämisellä valotusaikaa pyritään siis venyttämään niin pitkäksi, että tekniikka muistuttaa yöllä kuvaamista. Aikaa ei kuitenkaan kannata venyttää yhtään pidemmäksi, kuin on pakko, jotta himmentäminen ei häivyttäisi salamoita kuvasta liiaksi. Sekunti tai kaksi lienee sopivaa luokkaa. Tämä riippuu kameran suurimmasta mahdollisesta kuvausnopeudesta - jos valotusaika on sekunnin ja kamera miettii sekunnin kahden peräkkäisen kuvan välissä, on noin viidenkymmenen prosentin todennäköisyys onnistua salaman ikuistamisessa. Nopealla kameralla valotusaikaa voi hiukan lyhentää onnistumistodennäköisyyden romahtamatta. Filmillä kuvatessa tämä tekniikka sopii lähinnä vain lottovoittajille.
Yleistä kuvaustekniikkaa
Kamera kannattaa kirkkaanakin päivänä asettaa jalustalla terävyyden maksimoimiseksi. Samalla säästyy omia voimia, kun kameraa ei joudu pitelemään käsin pitkiä aikoja.
Kameran laukaisuun on olemassa itsetehtyjä ja tehdastekoisia sähköisiä laukaisimia. Netissä esitettyjen kommenttien valossa vaikuttaa siltä, että niilläkään ei kyetä ikuistamaan esi- tai pääsalamaa, vaan ainoastaan kerrannaissalamoita. Tämä johtunee sekä salamalaukaisimen että kameran viiveistä, joiden aikana esi- ja pääsalama pääsevät jo karkuun.
Kuvausvälineistö
Sinänsä ukkosta ja salamoita voi kuvata monenlaisella filmi- ja digikalustolla. Kummallakin järjestelmällä on omat hyvät puolensa. Digillä kuvaaminen on halpaa ja valotusarvojen oikeellisuuden voi tarkistaa heti. Filmillä taas saadaan paras kuvanlaatu etenkin pitkissä yövalotuksissa. Ihannetilanne olisi käyttää molempia yht'aikaa - digillä mitataan kulloinkin sopivat valotusarvot ja ylipäätään harjoitellaan salamakuvausta ja filmillä otetaan sitten sopivan tilaisuuden tullen ne laadukkaimmat kuvat.
Filmille kuvattaessa käytetään diafilmiä, koska diafilmissä on rikkaimmat värit ja koska jokaisesta ruudusta on turha vedostaa kallista ja tarpeetonta paperikuvaa, kun parhaimmillaankin vain pienessä osassa ruuduista on mitään muuta kuin pimeää taivasta. Tärkein syy käyttää diafilmiä on kuitenkin halvat tavallisille kuluttajille tarkoitetut kuvavalmistamot automaattisine vedostuslaitteineen, jotka vedostavat salamakuvista puhkipoltettua harmaata mössöä kuvitellessaan onnistuneetkin otokset alivalotetuiksi ruuduiksi. Paperivedokset pitää vedostaa käsinsäätöisellä laitteistolla jokainen kuva erikseen. Diafilmiä käyttäessä vedostamo ei pääse pilaamaan ruutuja, vaan kaikki riippuu kuvaajasta, jolla on sentään joku käsitys siitä, mitä hän yritti tehdä.
Valitettavasti melkoinen osa tämän päivän edullisista taskukameroista on kerta kaikkiaan liian halvalla ja yksinkertaisiksi tehty, jotta niitä pystyisi käyttämään salamoiden kuvaamisessa. Nykyään saa jo kohtuuhintaisia digijärjestelmäkameroita reilusti alle tuhannella eurolla. Yleensä mukaan saa jo kohtalaisesti toimivan objektiivinkin. Vieläkin edullisempi ratkaisu on ostaa käytetty digijärjestelmärunko ja siihen edullinen käytetty objektiivi tai käyttää säästyneet rahat parhaaseen mahdolliseen objektiivin (tai bensaan jota kuvausmatkoilla palaa runsaasti). Myöskään isoisän vanhassa filmikamerassa ei ole mitään vikaa - siinä on kaikki tarvittavat käsisäädöt ja säästyneillä rahoilla voi ostaa ison läjän filmiä.
Mutta taskukamerallakin voi siis pärjätä. Taskukameraa hankkiessa vain pitää osata vaatia ominaisuuksia, joita mainoksissa ei ikinä mainita ja joista se kamerakaupan puotipuksu ei ole välttämättä ikinä kuullutkaan. Salamakuvauksessa megapikselien lukumäärä on paljon merkityksettömämpi kuin moni muu asia.
Kamera
Aivan millä tahansa kameralla salamoita ei pysty kuvaamaan. Kameralta vaaditaan ainakin seuraavia ominaisuuksia:
- Tarkennusetäisyys pitää voida säätä käsin tai se pitää voida vähintäänkin lukita äärettömään.
- Aukko ja aika pitää voida säätää käsin.
- Kameralla pitää voida käyttää minuutin tai mielellään vieläkin pidempiä valotusaikoja.
- Päiväsalamoita kuvatessa laukaisuviiveen tulee olla mahdollisimman lyhyt.
- Kameran pitää olla sateenpitävä tai se pitää voida suojata lisäsuojilla sateenkestäväksi.
- Mitä lyhyempi lyhyin objektiivin polttoväli on, sitä parempi.
Osa etenkin taskukameroista toimii väkisin automaattitarkennuksella. Pimeässä automaattitarkennus ei kuitenkaan löydä mitään mihin tarkentaa, eikä kamera silloin suostu välttämättä laukeamaan lainkaan, tai jos suostuukin, niin tarkennus on missä sattuu. Päivälläkin automaattitarkennuksella on vaikeuksia tarkentaa pilviin, koska niissäkin on monesti liian vähäisiä kontrastieroja.
Osa taskukameroista ei myöskään anna säätää valotusarvoja käsin. Automaattivalotus on pahimmillaan niin tyhmä, että se laukaisee kameran salamalaitteen mutta käyttää lyhyttä valotusaikaa, jolloin kuvassa näkyy vain mustaa ja ehkä muutama salamalaitteen valaisema vesipisara parin metrin päässä kamerasta. Parhaidenkaan kameroiden valotusautomatiikka ei ymmärrä mitään salamakuvauksesta, mutta hyvässä kamerassa automatiikan saa pois päältä.
Osa taskukameroista ei suostu valottamaan kuin maksimissaan muutaman sekunnin mittaisen ajan. Hyvässä kamerassa on mahdollisuus käyttää erittäin pitkiä valotusaikoja ja/tai ns. 'bulb'-valotusta, eli valotusta joka on päällä vaikka kuinka pitkään ja loppuu vasta kun laikaisinta painetaan uudestaan.
Suuressa osassa taskukameroista on pitkä laukaisuviive, eli laukaisunapin painamisen jälkeen kestää pitkään ennen kuin kamera ottaa varsinaisen kuvan. Monessa kamerassa tämä viive kaiken lisäksi vaihtelee. Sellaisella kameralla ei kerta kaikkiaan kannata edes yrittää päiväsalamoiden kuvaamista. Halvoissa taskukameroissa viiveen huomaa selvästi. Mutta esim. n. 70 millisekunnin laukaisuviivettä ei huomaa enää aistinvaraisesti - tuntuu että kuva otetaan juuri sillä hetkellä kun painaa laikaisinta. Se näyttää riittävän päiväsalamoiden kuvaamiseen. Kalliimmissa kameroissa viive on vieläkin lyhyempi, jopa alle 30ms.
Ukkosta kuvatessa yleensä sataa ainakin jossain vaiheessa. Jos ei voi kuvata sateessa, kuvaustilaisuuksia tulee vähemmän. Siksi kameran ja objektiivin pitää sietää vähintään kohtalaista sadetta.
Objektiivit
Pitkille teleobjektiiveille on käyttöä salamakuvauksessa vain harvoissa erikoistilanteissa. Sen sijaan laajakulmaa tarvitaan jatkuvasti. Niinpä taskukameramainoksissa kehuskeltavat suuret polttovälikertoimet voi unohtaa ja sen sijaan kannattaa varmistaa, että kamerassa on mahdollisimman laajakulmainen objektiivi. Erittäin laajakulmainen, kinokoossa esim. 17-35mm zoom-objektiivi on käytännöllinen, mutta sitäkin lyhyemmällä polttovälillä (eli laajempikulmaisemmalla objektiivilla) olisi ollut käyttöä useasti. Taskukameroissa lyhin mahdollinen polttoväli on usein surkean pitkä, koska hyvän laajakulman tekeminen on kallista.
Teleobjektiiveja, kuten esim. 80-200mm zoom, kaivataan vain hyvin satunnaisesti koska vain harvoin on niin selkeä ilma, että ukkosta voi kuvata etäisyydeltä jossa tarvittaisiin noin pitkää putkea.
Zoom-objektiiveilla on helppoa rajata kuvaa, eikä niitä joudu vaihtamaan (sateessa) yhtä usein kuin kiinteäpolttovälisiä objektiiveja, mutta zoomien kuvanlaatu on lähes poikkeuksetta huonompi kuin vastaavan hintaisella kiinteäpolttovälisellä objektiivilla. Käsitarkenteisia objektiiveja ei pidä häveksyä, koska tarkennuksen joutuu joka tapauksessa hoitamaan useimmiten manuaalisesti. Käytettyjä objektiiveja löytää usein varsin edulliseen hintaan.