Matti Helin:
Varmasti jokaisen taivaanilmiöiden harrastajan toivelistalla on ainakin kerran kesässä päästä näkemään kunnollinen ukkosmyräkkä. Itselle tällainen tilaisuus koitti kesäkuun lopussa.
Kesäkuu 2020 oli helteinen. Päiviä, jolloin elohopea kipusi yli 25 asteen oli peräti 21. Tämän ansiosta kulunut kesäkuu onkin nyt jaetulla ykköspaikalla hellepäivien suhteen. Kuumuudesta huolimatta ukkosia ei paljoakaan oltu nähty. Kesäkuussa oli ollut oikeastaan vain yksi kunnon ukkosepisodi, 16-18 -päivien aikana. Tähän oli tulossa muutos, kun kuu lähestyi loppuaan. Ennusteet näyttivät, että pohjoisesta saapuisi kylmä rintama, jonka yhteyteen voisi syntyä reippaitakin ukkoskuuroja. Vielä kun tämä osui viikonlopulle, olivat ainekset hyvään havaintorupeamaan kasassa.
Lauantai 27.6., ensimakua tulevasta
Ilma oli jälleen helteinen, kun perheemme suuntasi kohti Pohjois-Satakuntaa. Tiedossa ei vielä tuolloin ollut ukkosbongausta, vaan heinätöitä. Pääsimme perille Kankaanpäähän puolilta päivin. Sää oli mitä mainioin, +27 astetta lämmintä ja lähes pilvetön taivas. Täydellinen päivä heinätöihin.
Paalien heittelyn lomassa oli aikaa seurailla taivaalle. Sinne syntyi pilvi, kohta toinen. Sadetutkassa alkoi näkymään punertavia sadealueita. Tässä kohden jännitti. Ei se, näkisikö ukkospilveä, vaan se, että kolmannes heinäpaaleista oli vielä pellolla. Onneksi sateet kiersivät alueen ja hommat saatiin päätökseen, kirjaimellisesti hyvän sään aikana.
Honkajoen sadepilvi
Töiden jälkeen käväisin suihkussa ja menin hetkeksi lepäämään. Lepohetken keskeytti puhelimeen tullut viesti. Isojoen suunnalla olisi ukkospilvi. Väsymys karisi silmistä saman tien ja kiiruhdin takaisin pellon laitaan.
Pohjoishorisontissa seisoi massiivunen alasinpilvi. Tyylipuhdas, sanoisin. Sen rinnalle alkoi nousemaan uusia ukkossoluja. Vaimea, tasainen jymy alkoi kuulumaan rintamasta ja näinpä pari välähdystäkin. Pilvi kuitenkin kulki harmillisesti ohitse. Toisaalta, harmitus ei ollut valtaisa, sillä ennusteen mukaan ukkoset tulisivat olemaan Turun seudulla seuraavana päivänä. Sopivasti, kun olisimme palanneet kotiin.
Isojoen alasin
Sunnuntai 28.8., poppariukkosta koko rahalla
Sunnuntaiaamu kului kotitöitä tehdessä ja taivasta tarkkaillessa. Oli kuuma, jälleen. Ilma oli, jos mahdollista, hiostavampi kuin edellisenä päivänä. Merituuli auttoi kehityksessä ja kohta taivaalle alkoi nousta korkeita kumpupilviä. Seurasin sade- ja salamakarttoja kuumeisesti. Hieman ennen kahta iltapäivällä ensimmäiset salamat rekisteröityivät karttaan. Lähdin lähipellon reunaan. Siellä näkyikin komea, musta pilvi, joka välkkyi harvakseltaan. Seurasin hetken pilven kulkua ja totesin, että tuon perään en lähde. Sen kulkusuunta oli haastava, eikä pilven elinajasta ollut varmuutta. Päätin odotella, josko uusia ukkossoluja syntyisi paremmalle paikalle.
Kauaa ei tarvinnutkaan odotella. Turun ylle syntyi parikin kiukkuisen näköistä pilveä. Ne eivät vielä salamoineet, mutta oletin, ettei siihen kuluisi kauaa. Päätin ajaa Liedon keskustan lähellä olevalle peltoaukealle. Jännitti. Olin odotellut kunnon ukkosta jo pari vuotta, turhaan. Nyt näytti jopa liiankin hyvältä. Vielä, kun ajomatkalla näin puolenkymmentä salamaa, olin intoa piukassa. Jätin auton hiekkatien reunaan, nappasin kameran käteen ja juoksin keskelle peltoaukeaa.
Ukkossolu läheni ja alkoi salamoimaan. Lälkyntä oli harvaa, mutta tasaista, noin pari salamaa minuutissa. Itse asiassa olin kolmen ukkossolun risteymässä. Kookkain niistä, se, joka suuntasi kohti Tarvasjokea, oli mennessään aiheuttanut maastopalon.
Salamat löivät lähimmilään parin kilometrin päähän.
Kokonaisuutena tunnelma oli upea. Joka puolelta ympäriltä kuului jyminää. Maalaismaisema oli kauniina edustana synkille pilville, joita salamat halkoivat. Sadettakaan ei sanottavasti kohdalle tullut, joten kuvaaminen oli yhtä juhlaa.
Hiljalleen ukkospilvet etääntyivät ja salamointi vaimeni. Seurasin yhtä pilveä Liedon aseman suuntaan, huomatakseni vain, että se oli kuolemassa pois. Päivä ei ollut onneksi vielä ohi. Huomasin, että Turun suunnalle oli noussut uusi, ärhäkän näköinen solu. Kiiruhdin takaisin autoon ja ajoin Linnavuoren veireen. Matka mäen päälle oli rankka. Edellisen päivän peltotyöt painoivat kropassa ja helteisessä ilmassa ukkosen perässä juoksentelu vei loputkin mehut. Alkoi huimaamaan ja heikottamaan.
Koska Turun lähelle noussut ukkossolu näytti hiipumisen merkkejä, päätin lähteä takaisin kotiin tankkaamaan.
Kotona en kauaa ehtinyt vanhenemaan. Sadetutkaan ilmestyi melkoinen mörkö, joka suuntasi hiljalleen kohti kotia.
Nappasin lasillisen vettä ja hyppäsin takaisin autoon. Jos ukkossolu näytti sadetutkassa hyvältä, luonnossa se oli mahtava. Kuin musta sienipilvi. Ajoin auton traktoripolun päähän ja kiiruhdin kameran kera pellolle.
Ukkospilvi tuli suoraan kohti. Se salamoi taajaan, parhaimmillaan tahti oli lähes kymmenen iskua minuutissa. Lähimmillään salamat iskivät noin puolentoista kilometrin päähän. Olo oli jännittynyt. Musta, puoli taivasta peittävä sadeseinä, jonka edessä salamat taukoamatta välähtelivät, oli kunnioitusta herättävä näky. Kun lähimmät iskut olivat alle kilometrin etäisyydellä ja peltoaukean takana oleva metsä alkoi peittymään vaaleaan harsoon, tiesin, että nyt on aika poistua.
Ukkospilvi oli onneksi melko hidasliikkeinen, joten pääsin uudestaan sen edelle. Taas kerran juoksin kameran ja jalustan kanssa pellon sivuun. Pilvi salamoi yhäti taajaan. Asetin kameran kohti jyrisevää hirvitystä ja sitten pamahti.
Tuuli alkoi voimistumaan pilven lähestyessä. Enää ei 24mm polttoväli riittänyt, vaan täytyi hakea laajempi optiikka.
Montaa kuvaa en enää ehtinyt ottamaan, kun ensimmäiset pisarat putosivat. Juoksin kaatosateessa autoon, salamoiden vauhdittaessa askelta.
Ajoin kotiin kaatosateessa. Kun, jälleen kerran, juoksin autotallista sisälle, näin valonvälähdyksen. rrRRRKRABOOOM!! Ääni seurasi välittömästi. Ukkonen oli aivan päällä. Adrenaliinitasot nousivat, jos mahdollista, vieläkin ylemmäs. Sisälle päästyäni menin välittömästi suihkuun. Jos edellinen päivä heinäpellolla oli ollut hiostava ja fyysisesti rankka, ei tämä ukkosten perässä juokseminen ainakaan helpommalta tuntunut. Huh.
Suihkun jälkeen otin kupin kahvia ja istahdin takapihalle. Katselin, kuinka ukkospilvet hiljalleen lipuivat poispäin, kaukaisen jyminän saattelemina. Rauhaisaa. Yhtäkkiä olo keveni. Mahdollisesti fyysinen rasitus ja jännityksen laukeaminen yhdessä saivat aikaan erikoisen, euforisen olotilan. Otin kameran käteen, selailin kuvia ja hymy nousi väkisin kasvoille. En ollut koskaan saanut näin hienoja salamakuvia.
Tämän kuvausreissun muistan pitkään.
