Tarinoita taivasalta

Yllätyshyökkäys

1.12.2025 klo 13.44, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Havaintokertomus , Komeetta , Kuu , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisematähtikuvaus , Myrskyt , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

Yllätyshyökkäys

Oli nätti ja harvinaisen tähtikirkas ilta 12.10 ja ajattelin heittää pienen kuvausreissun vielä ennen lonkan tekonivelleikkausta,-kun kerran pystyisin. Ajattelin, että illasta tulee mukava irtiotto ja ennenkaikkea taka-ajatuksena oli se, etten pohtisi tulevaa leikkausta hermostuneena ja pöydänkulmaa järsien kuten tähän asti oli iltaisin käynyt. Joskus kuitenkin omien toiveiden kanssa kannattaisi ottaa varovasti. Nimittäin seuraavan neljän tunnin ajan ajatuksiin ei mahtunut muuta kuin hyvin erikoinen ja uhkaava tilanne sekä kauniit revontulet Kuun maalaamassa maisemassa.

Ajoin tuttuun paikkaan Kaariaisiin Tähdenlennon tilalle. Mielessäni oli parikin sommitteluideaa komeetan (Lemmon (C/2025 A6) suhteen, samoin Linnunrata piti ikuistaa ehdottomasti ennen Kuun nousua. Löysin itseni puoli kahdeksan maissa tilan sisäpihalta. Kaikkialla oli ihanan rauhallista. Nyt kelpaisi uppoutua kuvaamiseen, sommitteluun ja asettaa aivot narikkaan hetkeksi. Ainut miinus illassa oli kohtalaisen kovat tuulenpuuskat, joita tuli pohjoisen suunnalta ja koska ilmansuunta oli pohjoinen, puuskat olivat todella kylmiä. Olin varustautunut päästä varpaisiin pukeutumalla lämpimästi ja kiinnitin erityistä huomiota kolmoishermoalueen suojaukseen. Nyt ei saisi saada kolmoishermokipu-kohtausta tai Hortonin päänsärkyä, leikkaus oli jo niin lähellä. Huomasin, että tuplamaskit, pipo ja huput blokkasivat eritoten ääniä eli tuulen paikottainen ujellus peittyi tyystin, kuten myös muut äänet. En ajatellut asian olevan mitenkään riskitekijä, jota se todellakin tuli olemaan. Heitin kamerarepun jalustoineeen selkääni ja vedin kiinnitysremmit piukalle. Otsalamppuun vielä valoa ja matka peltojen taakse voisi alkaa. Seisoessani tilan ulkorakennuksen kulmalla huomasin, että pellot olikin jo äestetty, joten muutin lennossa kävelysuuntaani. Onneksi taskussani on aina kuvaussuunnitelma numero kaksi. Ja näin ollen uudet sommitteluideat jäisivät ensi syksyksi odottamaan toteutusta.

Lähdin kulkemaan kohti uutta määränpäätä ja askeleeni veivät kapeaa ruohikkoista polkua hipoen vanhaa kuusiaitaa, joka ympäroi tilan päärakennusta. Olin puolessa välissä kuusiaidan pitkää sivua, kun kuulin murinaa. Jokin oli kuusiaidan toisella puolella. Mitään muuta en sitten ehtinytkään ajatella, kun kuusiaidan lävitse syöksyi kimppuuni- siis mitä ihmettä, supikoira?! Kauanko se oli mahtanut murista?

Supikoira hyökkäsi samantien jalkoihini tavoitellen nilkkaani. En oikein tiedä, miten onnistuin väistämään eläimen ensimmäisen hyökkäyksen, mutta supikoiran hampaat iskeytyivät kuuluvasti kiinni loksahtaen vain sentin päässä paikassa, jossa nilkkani oli hetkeä aikaisemmin sijainnut. Huusin supikoiralle ensimmäisen lauseen karjumalla keuhkoistani niin paljon kuin lähti. Lause sisälsi lukuisia kotimaisia voimasanoja ja käskyn ”ISTU”! Suureksi yllätykseksi supikoira vetäytyi hetkeksi taaksepäin istahtaen kenties hämmentyneenä persuksilleen, mutta sitä iloa ei kestänyt kauaa. Luulin jo, että tilanne laukesi, mutta supikoira kääntyi uudestaan kohti ja sekunnin sisällä se hyökkäsi kohti nilkkojani hampaat irvessä ja ikenet vetäytyneinä julmaan irvistykseen. Olin valmiina haara-asennossa painopiste alhaalla ja suuntasin otsavalon kirkkaimman valokeilan petoeläimen silmiin. Samalla yritin väistää kulmahampaita muutamalla sivuaskeleella ja horjahdin kapealla polulla kohti alapuolellani olevaa vetistä peltoa. Viime tingassa tasapaino tuli takaisin. Siinä sekunnin ohikiitävässä hetkessä kiitin muutaman vuoden itsepuolustusharjoittelua. Asentoa oli vaikea pitää yllä, koska kuvausreppu painoi väkisinkin tasapainoa takakenoon ja salilla kaikki liikkeet oli luonnollisesti tehty ilman painoa selässä. Mieleeni välähti ajatus, nyt ei saa missään nimessä kaatua, muuten tuon hampaat ovat kurkussani. Kovin paljon ei ollut tilaa tanssahdella, polku oli todella kapea liukkaine kivikkoinen. Valon avulla sain supikoiran jälleen sokaistua ja se pysähtyi kesken hyökkäyksen. Tässä kohtaa ajattelin lähteä vetäytymään taaksepäin kohti autoa, mutta en ehtinyt. Edelleen supikoira ärisi, huusi ja murisi ja kääntyi taas kohti kulmahampaat esillä. Jo nyt on pahuksen pyssyt muistan miettineeni! Eihän tässä pääse edes tilanteesta millään pois, koska selkääni en tuolle epelille aio kääntää. Karjaisin uudestaan sisuuntuneena aitoa, suomalaista voimasanaa niin paljon, kun keuhkoista lähti ja pimeä peltoaukea raikasi. Nyt loppuu se riehuminen! Ja luojan kiitos, tilanne laukesi. Supikoira kääntyi ympäri edelleen muristen ja lyllersi lyhyiltä jaloiltaan niin nopeasti kuin pääsi kadoten pimeyteen.

Jäin seisomaan sydän hakaten. Mitä ihmettä äsken tapahtui? Jos tuo raadonsyöjä olisi saanut purtua minua, ei tarvitsisi lähteä leikkaukseen ja kuukausien antibioottihoidot olisivat edessä. Ymmärsin, miten vaarallinen syntynyt tilanne oli ollut. Tunsin, miten päähineiden sisällä hikipisarat tekivät tuloaan. Samassa myös revontulet alkoivat aktivoitua, joten rynnistin pellon laitaan aistit hyvin valppaina edelleen ääneen noituen. Nyt ei oikein hommat suju. Sen verran tilanne kummitteli mielessäni, että kävelin pelloille vähän pidemmälle, mitä alkuun ajattelin, pois tapahtumapaikalta. Kuvasin ensimmäisen, hennon ja kauniin revontulinäytelmän Kuun jo noustessa. Revontulien jälkeen ajattelin ottaa Linnunratakuvan myös, ennenkuin Kuu valaisisi taivasta kadottaen Linnunradan yksityiskohdat. En pystynyt keskittymään kuvaamiseen käytännössä yhtään, vaan vilkuilin taakseni, eteen ja sivulle. Otsalampun sammuttaminen kuvanoton ajaksi ja pimeyteen jääminen oli liian iso kynnys. Pienikin rapsahdus maastosta niin sydän lähti laukalle ja otsavalo meni päälle. Ajattelin, että kaiken järjen mukaan supikoira on todennäköisesti jo seuraavassa läänissä, ei se enää hyökkäisi. Vai olisiko se kuitenkin mahdollista? En kertakaikkiaan tiennyt mitään varmaksi, en ole asiantuntija.

Lopulta tuuli äityi hurjaksi ja Kaivolan tien liikenne jostain syystä myös, kuvaamisesta pohjoiseen eli tien suuntaan tuli aika mahdotonta. Tein päätöksen lähteä takaisin tilalle vaikka kuusiaidan vierestä kulkeminen oli aika pelottavaa tapahtuneen jälkeen. Jätin jalustan käteeni varmuuden vuoksi. Ajatus siitä, että joutuisin hutkimaan supikoiraa kallilla jalustalla tuntui huonolta idealta jota vakuutus ei korvaisi, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Kättä pidempää oli tilanteessa oltava. Niinpä kävelin takaisin tilalle jalusta lyömäaseena. Ja kas, mitään ei tapahtunut. Ei kuulunut murinaa ja mitään ei näkynyt missään. Tilanne oli onnellisesti ohi. Ajattelin yrittää rentoutua ja ottaa vielä muutamat Linnunratakuvat ja lähteä kuvien jälkeen ajelemaan kotiin päin, koska hoksasin, että meillä Salonkylässä olisi ehkä paikka, jossa ilkeän tuulen saisi vältettyä. Olin ottamassa Linnunratakuvaa, kun pikemminkin ensimmäisenä aistin liikettä autiotilan vieressä takanani olevalla hakkuuaukealla. Sitten korviini kantautui tuttu, matala murina. Ei hyvän tähden voi olla totta. Otsalampun valo paljasti supikoiran, joka oli pimeässä hiippaillut taakseni noin viidentoista metrin päähän ja vaani siellä muina supikoirina. Huudolla tai räyhäämisellä ei ollut enää mitään vaikutusta, supikoira ja sen kavaltavat hehkuvat silmät vaihtoivat vähän paikkaa hiipien lähemmäs. Siinä kohtaa jännitys riitti. Kävelin rivakasti autolle otsavalon täydessä tehossa, työnsin kuvaustavarat autoon ja hyppäsin itse perään. En halunnut ottaa uusintamatsia supikoiran kanssa, koska terveys on tärkeämpi kuin kuvat. Aina. Ja tällä yksilöllä ei todellakaan tainnut olla kaikki kunnossa. Ensimmäisen kerran elämässäni oli pakko luovuttaa eläimen oudon käytöksen vuoksi ja vetäytyä pois alueelta.

Lähdin ajelemaan mietteissäni kotia kohti. En oikein vieläkään voinut käsittää tapahtunutta. Mukanani ei edes ollut koiraa, joka olisi voinut hyökkäyksen jotenkuten selittää. Tapahtunut tuntui täysin mysteeriltä. Todennäköisesti supikoira oli siirtynyt ”isännöimään” autiotilaa edellisen käyntini jälkeen eli muutama kuukausi sitten ja olin vahingossa tullut loukanneeksi sen reviiriä. Kun sain Hitsin parkkerattua tutun pellon liittymään, alkoi tärinä. Puristin ohjauspyörää, happi ei kulkenut, hiki löi pintaan ja ymmärsin, että olin saamassa paniikkikohtausta. Otin avuksi hengitysharjoitukset ja ajattelin samalla ”täällä ei ole mitään hätää, nyt ollaan tutussa ympäristössä, rauhoitu”. Silittelin henkisesti itseäni selästä ja ihme kyllä, rauhoituin. Hengittelin muutaman minuutin syvään. Paniikkikohtaus ja puristus rinnassa hellitti. Seuraavaksi vilkaisin sivuikkunasta ulos ja hätkähdin-taivaalle oli ajomatkani aikana kiivennyt todella korkealla kulkeva revontulikaari! Loikkasin autosta ulos edelleen kyllä hieman huterin jaloin ja pystytin jalustan ja kameran. Käsien tärinä sai homman hidastumaan entisestään ja pelkäsin pudottavani kameran. Lopulta kaikki oli valmiina ja seisoin hetken auton vieressä. Nyt pitäisi uskaltaa lähteä pimeään. Sytytin otsavalon, säädin sen minimille ja sukelsin tutulle pellolle kantaen sylissäni kameraa ja jalustaa. Seuraava pari tuntia kului rattoisasti sommitellen revontulia ja maisemaa kuviin. Keho rauhoittui ja vaikka susien ulvontaa kuului Torren suunnalta, se ei tehnyt kovin isoa vaikutusta. Äänet pysyivät kaukana eivätkä lähestyneet. Revontulikaari oli hauskan riekaleinen ja luulen sen johtuneen siitä, että bz ja bt-nimiset arvot heittelivät rajusti. Kaari ei tavallaan päässyt kehittymään kunnolla.

Hieman ennen puoltayötä taivaalla jonkinnäköisiä sykkiviä revontulia, joita Kuu häiritsi todella paljon. Revontulikaaressa näkyi omituisia ”piikkejä” joita ensin ajattelin fragmenteiksi, mutta ne eivät sitä olleet. Lähimpänä olisi ehkä kuvaus ”jonkin sortin picket fence kamaa”, kylläkin ilman Steve-kaarta ja piikit vallan väärässä paikassa eli revontulikaaren joukossa. Sain muutaman ruudun otettua niistä, kuvat eivät ole kauneinta kärkeä, mutta ilmiö erottuu hyvin. Tässä kohtaa piti säätää kameran asetuksia aika rajuiksi, jotta ilmiö tarttui ylipäänsä kuviin. Vähänkin liian pitkä valotusaika, niin piikit suttaantuivat epäselväksi muhjuksi ja hävisivät Kuun valoon. Matalat isot jättivät puolestaan kuvan niin tummaksi Kuusta huolimatta, että ilmiötä ei oikein saanut edes Ligtroomissa nätisti näkymään. En ole ihan varma, mitä nuo kaverit olivat revontuliaan, mutta luulisin, että jonkinnäköisiä hirmu skarppeja sykkiviä läiskiä, kylläkin hieman oudomman näköisiä kuin yleensä. Toinen arvaus menee säteittäisen huonosti muodostuneen revontulivyön kannalle. Kymmenen vuoden maastossa reissaamisten ja satojen revontulien ikuistamisen jälkeen en ole kyllä ihan vastaavia onnistunut vielä näkemään tai kuvaamaan.

Puolen yön aikaan sain mahdollisuuden kuvata Kuun sateenkaarta, koska mereltä hööki sadealuetta sadealueen perään, mutta ilmeisesti 20% näkyneen Kuun valo ei ihan riittänyt luomaan tätä hirmuista ja haviteltua rariteettia taivaalle. Lopulta lopetin kuvaukset hyvillä mielin mereltä saapuneeseen kaatosateeseen juuri ennen, kuin bz-niminen revontulien arvo päätti viimein mennä kunnollisesti negatiiviselle ja revontulet aktivoituivat tanssimaan oikein urakalla. Vaklasin näytelmää hetken autosta käsin kännykän ja Karhukameran välityksellä, mutta lopulta uni voitti ja ajoin kotiin sekä sukelsin vällyjen alle. Komeetta kuvat jäivät nyt ottamatta, mutta eipä sekään haittaa. Pääasia oli säilyä ehjänä. Täytyy kyllä sanoa, että tämä oli elämäni pelottavin reissu.

Seuraavana päivänä tein supikoiran käytöksestä ilmoituksen petoyhdysmiehelle sekä autiotilan omistajalle, kuten asiassa kuuluukin toimia. Muut tahot jatkavat sitten tämän asian selvittelyä. Raivotautia tällä tuskin ei ollut, mutta jotain muuta häikkää kyllä. Myöhemmin sairaalassa, kun odottelin pääsyä lonkka operaatioon, tuli juttua tästä tilanteesta. Näin hoitajan ilmeestä, että tapahtunut oli ollut hyvin vakava. Jos supikoira olisi päässyt puremaan nilkkaan, olisin ollut menossa lonkan leikkauksen sijaan mahdolliseen purema-alueen amputaatioon. Sen verran vakava asia on minkä tahansa pedon purema. Olkaa varovaisia maastossa, vaikka tämä tapahtuma oli mallia todella harvinainen eikä todennäköisesti toistu enää koskaan kenenkään kohdalla, -ainakaan toivottavasti.

-Pike

Canon EOS 6D Mark II, Irix Blackstone 15mm, ISO 800-6400 (läiskäkuvat) ja f2.4 (läiskäkuvat), muut f2.8-3,5

---

Hiljaisuuden kutsu

4.11.2025 klo 14.45, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Havaintokertomus , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisematähtikuvaus , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

29.–30.9.2025
Viime aikoina on ollut todella pilvistä, tai sitten revontuliarvot ovat lopahtaneet juuri ennen pimeää. Käytännössä tänä syksynä on ollut repolaisia näkyvillä todella vähän, samoin kirkasta taivasta. Revanssinmaku kutkutteli kielenpäällä – ehkä meitäkin onnistaa vielä? 29. syyskuuta mäjähti. En edes tiedä, mistä aloittaa. Reissusta tuli pitkästä aikaa sellainen runsaudensarvi, että heikompaa hirvittäisi. Lähdin repochaselle kahdeksan aikaan ja päätin suunnata Siperiaan, viimeiselle pienelle erämaa-alueelle, koska ounailin, että etelän puoli olisi hyvä saada auki. Sumua oli noussut öisin ja pellot olivat märkiä, joten kallioinen nyppylä tuntui turvallisemmalta valinnalta. Valosaaste triplaantuisi kosteassa ilmassa ja veisi hennommat revontulet mukanaan, joten päätin hakeutua mahdollisimman pimeään ympäristöön. Tällä kertaa kaikki meni nappiin – paikkavalinnasta alkaen.

Kun saavuin Siperiaan Kokonkallioille köröteltyäni pari kilometriä kapeaa metsätietä, taivaanranta oli vielä vaalea. Lukija saattaa ihmetellä, mistä ihmeen Siperiasta on kyse. Nimi ei viittaa kaukaiseen pohjoiseen, vaan Laitilan länsiosissa, aivan Pyhärannan rajan tuntumassa kohoavaan karuun kallioalueeseen, jota paikalliset ovat jo pitkään kutsuneet Siperian nimellä. Se on syrjäinen, tuulille avoin ja hiljainen paikka – maisema, jossa männyt taipuvat mataliksi ja kalliot kantavat muistoja ajalta, jolloin jää vielä viilsi maata. Nimi “Siperia” tuntuu osuvan maisemaan täydellisesti: avara ja vähäeleinen, paikka joka antaa kulkijalleen juuri sen, mitä tämä ei ehkä ole osannut lähiössä asuessaan pyytää – hiljaisuuden, jossa oma ajatus alkaa kuulua.

Kallioiden lomassa on kivikehiä ja röykkiöitä, joiden alkuperä hämärtyy historian varjoihin. Osa niistä on ehkä muinaisia hautoja tai rajamerkkejä, osa kivisiä kompassipisteitä, joihin kulkijat pysähtyivät kunnioittamaan jotakin suurempaa. Geologisesti Kokonkallio on kuin luonnon oma tarinakirja: kalliopintaa halkovat muinaiset jään uurtamat viivat, ja sammaleen alta pilkottavat kvartsi- ja pegmatiittisuonet kertovat ajasta, jolloin maa vielä nousi merestä. Siperia on paikka, jossa tuntuu kuin aika seisoisi, mutta maa puhuisi silti. Oli helppo kuvitella muinaiset kulkijat samalla laella katsomassa horisonttiin, jonka ylle nyt itse odotin tähtien syttyvän. Siinä hetkessä maa ja taivas puhuivat samaa kieltä – hiljaisuudessa, ilman sanoja. Ja juuri siinä, tuon hiljaisuuden ytimessä, oli alkamassa revontulten yö. Ainakin toivottavasti. Hiljaisuuden jälkeen alkoi odotus – sellainen, jonka vain revontulikuvauksen parissa eläneet tunnistavat. Vatsanpohjassa tuntui se kutkuttava tunne, jonka kaikki revontulikyttääjät tuntevat – yhdistelmä odotusta ja jännitystä, kun ei vielä tiedä, mitä yö tuo tullessaan. Taivaankansi oli vielä vaalea, mutta sen sävyssä oli jo lupaus yöstä. Ilma oli liikkumatta, ja jossain kaukana kuului vaimea rasahdus, kuin maa olisi vaihtanut asentoa. Olin virittänyt kamerani valmiiksi jalustalle ja vilkaisin viimeisen kerran mittareita. Otin termoksesta kahvia ja odotin, mitä tuleman pitää. Se on se hetki, jolloin ei vielä näe mitään, mutta tietää, että jotain on tulossa.

Ensimmäinen vihreä hehku ilmestyi idän ylle kuin varovainen henkäys, ja sitten toinen, kirkkaampi. Revontulikaari nousi silmissä. Kaaren alaosa oli todella kirkas, yläosa taas diffuusimpi ja hennompi- ja hyvin oudon näköinen! Pilvet kulkivat lännessä, mutta niiden välissä taivas aukeni hetkittäin – kuin näyttämö, jossa verho raottuu vain kutsutuille. Mitä illan kulkuun tulee, ihan helpolla ei kuvasaalista saanut. Täysin pilvettömänä taivas ei toiveista huolimatta pysytellyt, joten lännen suunta, jossa Steve-kaari (Strong Thermal Emission Velocity Enhancement) luumuili, meni välillä tukkoon. Onneksi pilvet liikkuivat nopeasti, ja niiden väleistä ehti nähdä paljon. Revontulien tanssi käynnistyi järjettömällä undulaatiolla kaaren yläosassa, vielä vaalealta taivaalta. Undulaatio venyi kuin pullataikina pitkin taivaankantta. Tiesin tässä kohtaa, että nyt oli tulossa jotain harvinaista. Undulaatio antoi vihjettä mahdollisista dyyneistä, joten olin silmä tarkkana. Odotus täytti mielen, perhoset lepattivat vatsassa. Pyörin ympäri katsellen eri ilmansuuntiin, pidättelin hengitystä. Toivoin, että arvot pysyisivät hyvinä ja taivas edes puoliksi auki. Ja sitten mentiin. Revontulikaari aktivoitui. Dyynit jäivät syntymättä, mutta kaikkea muuta tuli niidenkin edestä. Lännen puolen pilvien väistyessä taivaalle ilmestyi – en voinut uskoa silmiäni – sekä Steve että Sar-kaaret! Kumpikin samaan aikaan, vierekkäin. Oli pakko nipistää itseään, olenko hereillä? Steve alkoi itäkaakon puolelta, kulkien zeniitin kautta länsilounaaseen. Sen väri oli pinkin ja lilansävyinen. Nk. Barbie- Steven paluu kävi mielessäni? Se pysytteli taivaalla lähes tunnin, samassa kohdassa. Sar kulki viininpunaisena nauhana Steve-kaaren alapuolella. Pyörin haltioituneena kaikesta näkemästäni kameran kanssa ympäri ja välillä vaihdoin kuvauspaikkaa, jotta etuala pysyisi erilaisena. Siinä pyöriessä ja liikkuessa tuli lämmin. Kuumuus ja innostus saivat posket helottamaan, otin hetkeksi huivin pois ja annoin viileän yön hyväillä hiuksia.

Silloin kuulin sen. Vaimeaa ritinää, rätinää ja poksahduksia – ääniä, jotka tuntuivat tulevan samaan aikaan vähän joka suunnasta ja yläpuolelta. Jähmetyin. Revontulien ääniä. Tiesin, etteivät käytännössä revontulet ääntele, vaan kuulen mahdollisesti ilman inversiokerroksissa sähkönpurkauksessa syntyviä suhinoita ja paukahduksia. Silti kuuntelin ääniä haltioituneena, sydän hakaten. Enkä muistanut taaskaan painaa kamerasta tai kännykästä ”tallenna ääntä” nappulaa…toisaalta, äänet olivat todella hiljaisia ja todennäköisesti olisin saanut tallennettua jälleen vain vaatteideni kahinaa. (Revontulista ei suoranaisesti tule ääntä, vaan ääni syntyy alempana. Äänessä on viive, koska ilmakehä on alas tullessa harvempaa äänen kulkea. Magneettikentän ja sähkökentän muutokset siis tuottavat revontulien äänen. Staattinen sähkönpurkaus voisi olla yksi selitys. Hangen pinta talvella terävine hiutaleineen, mutta myös männynneulaset voivat auttaa äänen synnyssä. Ääni syntyy reilusti revontulien alla noin puolen kilometrin korkeudella havainnoijasta. llman inversio kerrokset ja sähkönpurkaukset voivat olla yksi selitys kertoi asiasta Jyrki Manninen Sodankylän Geofysiikan observatoriolta.)

Kuvia selatessani myöhemmin huomasin, että Sar (Stable Aurora Red) oli ollut taivaalla jo aiemmin, mutta niin heikkona, ettei silmä erottanut sitä. Myös vihreitä, sykkiviä läiskiä – barbababoja – ilmaantui taivaalle. Kyllä nyt tuli hyvitystä pilvisten öiden pettymyksiin! Yhdessä vaiheessa taivaankannen poikki kulki vihertävä nauha, joka vilkkui ja katosi. Merkitsin sen Taivaanvahtiin “tunnistamattomaksi” – ehkä tavallinen revontulivyö, ehkä protonikaari (IPA). Puolen yön aikaan zeniittiin syttyi korona, pääosin punainen. Se ei ollut täydellinen, mutta puolikas sellainenkin sai sydämen takomaan. Siperiassa oli liikuttava kuvauskulmien perässä, ja illan aikana tuli käveltyä kolmisen kilometriä. Kokonkallio on pitkä ja paikoin kapea, ja sopivan sommitelman löytäminen vaatii malttia. Toisaalta nautin siitä – kuvaaja ei kehity, ellei haasta itseään. Ja myönnettäköön, että tämä yö oli loppujenlopuksi silkkaa sinkoilua: olisin tarvinnut viisi kättä, kuusi jalkaa ja kolme kameraa.

Yhdentoista maissa pohjoisen puoli taivaasta oli melko rauhallinen lukuun ottamatta oranssia, jännästi emittoitunutta revontulta tavallisen revontulivyön alapuolella. Sommittelin rakastamaani pientä bonsaimäntyä sen kanssa, kun kuvaushetken hiljaisuuden rikkoi äkkiä outo, syvä ääni metsän suunnasta – ilveksen kutsu. Se kantoi yössä kuin vanha tarina, herätti ympäristön ja sen varjot eloon. Jäin seisomaan paikoilleni, kamera unohtui jalustalle. Kallio, puut ja taivas tuntuivat kuuntelevan yhdessä. Siinä hetkessä revontulien valo sekä vaimea sihisevä ääni, ihminen ja maisema olivat yhtä. Revontulet liikkuivat hitaasti yläpuolellani, ja hetken ajan tuntui siltä, että koko Siperia hengitti. Ilveksen viehkeä kutsu soi pimeässä erämaassa pienen tovin, rauhallisten revontulien maalatessa taivaan kantta. Nämä hetket, rakas lukija – nämä hetket ovat revontulikuvauksen ohessa meille yön kulkijoille ripoteltuja helmiä. Ne tallentuvat muistiin ikuisiksi ajoiksi.
On vain erämaan pimeys ohikiitävine hetkineen. Ja tähän asti kaikki oli ollut ihanan rauhallista.

Lopulta tavallisien revontulien kiivettyä taivaankannelle tanssimaan alkoivat saapumaan myös pilviä. Onneksi ehdin saamaan kuvia vähän reippaammistakin revontulista. Itseasiassa reposet pääsivät jopa yllättämään, se on pakko myöntää ääneen. Olin pitämässä pientä taukoa, kun ihan yht’äkkiä taivaankannella läjähti tanssiaiset käyntiin tyyliin nollasta sataan muutamassa sekunnissa ja täysin varoittamatta. Onneksi olin väliajalla ottanut muutaman selfien ja kamera oli valmiiksi suunnattu. Tähän asti revontulet olivat olleet ”kuvaajaystävälliset” eli rauhalliset liikkeissään. Nyt ei auttanut muu, kuin valua taukopaikan kiveltä alas ja alkaa huhkimaan ympäriinsä kameran kanssa. Unohdin luonnollisesti, että kamerassa oli valotus kesken, kun häivyin kiveltä. Muistakaapa muut pysyä paikoillaan valotuksen ajan, ei pidä olla näin hätäinen. Alkoi taas vimmattu sommittelu. Ja sitä huhkimista kesti lopulta tunti! Onneksi saapuvat pilvilautat kurvasivat edelleen kuin ihmeen kaupalla Siperian ohi. Kameran ottaessa kuvaa idän suuntaan kohti aktiivista revontulivyötä tulin vilkaisseeksi zeniittiin. Ei voi olla todellista, koronassa näkyi selvästi oranssia väriä! Nyt toimintaa, nainen. Ja samassa taivaankansi värjääntyi kauttaaltaan punaiseksi. Jopa maasto näkyi punertavana. Yritin säätää kamerasta värilämpötilaa, mutta en saanut tulemaan hyvännäköistä ruutua sitten millään, joten annoin olla. Onneksi Lightroomissa saa värilämpötilan korjattua. Nähty setti alkoi hipoa mallia ”ihan eeppistä kamaa taas joka puolella”. Hiki tuli uudestaan. Samalla vääjäämättä pilviä kerääntyi lisää. Lopulta mitään ei ollut enää tehtävissä. Tutkin sääsovelluksia, jotka kaikki olivat yksimielisiä näkemäni kanssa, tilanne oli lohduton. Tunsin silti saavuttaneeni juuri sen, mitä hain ja kupliva ilo täytti mieleni. Siperia antoi lahjansa kulkijalle, hetken pysähtymisen arjessa ja tukullisen kokemuksia. Ja toivottavasti hyvät kuvat! Pakkasin hyvillä mielin myhäillen kuvauskaliston, kävelin polkua pitkin autolle ja suunnistin kotiin. Pysähdyin matkalla sivistyksen pariin muutamaan otteeseen, mutta pilvipeite ei antanut saumaa jatkoille. Kotiin päästyäni kävin edelleen kierroksilla ja unijukan saapuminen venyi aamu kahteen. Taivaanvahdin havainto löytyy täältä. Mikäli olit kuvaamassa tuona yönä, lähethän havaintosi Taivaanvahtiin?

-Pike, joka osaa edelleen sinkoilla

Canon EOS 6D Mark II ja Irix Blackstone 15mm, asetukset f.2,5-3.5, ISOt 800-3200, 2-10s

---

Perillä maailmankaikkeudessa

1.10.2025 klo 12.18, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Havaintokertomus , Ilmahehku , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisematähtikuvaus , Rakettilaukaisu , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

Tiedättekö tunteen, kun lähiajat ovat olleet hektisiä, on pitänyt ehtiä tekemään viittä virkaa ja kuutta hommaa joista osa ei ole sujunut sinne päinkään? Lisäksi ympäristössä on ollut hälinää ja meteliä enemmän kuin lääkäri määrää joten kirjoitustöiden kanssa oli ollut keskittymishankaluuksia. Aadeehoodeen pinna alkoi kaikin puolin nitisemään uhkaavasti niinpä tein sen mitä voin tehdä tilanteen nollaamiseksi eli nyt jos koskaan olisi aika palata Siperiaan. Illan ja alkavan yön sää näytti pitkästä aikaa poskettoman hyvälle, joten illalla pakkasin kuvaustavarat reppuun ja otin suunnan tutulle ja ah, niin rauhoittavalle kuvausalueelle, joka sijaitsee Laitilan ja Pyhärannan välisellä metsäisellä erämaa-alueella nimeltään Siperia.

Jätin Hitsin tutulle metsätielle ja sukelsin otsalampun valossa pimeyteen. Pienen tuulenvireen johdosta käkkärämännyt näyttivät nyökkäävän tervehdystään kulkijalle. Korkea heinikko kasteli paikoin kengät ja yritin kulkea mahdollisimman suuren osan matkasta kalliolla varoen poronpallerojäkälää, joka oli melkoisen märkää päivän sateen jäljiltä ja aavistuksen petollista kulkea. Niinpä töpöttelin lyhyellä askeleella kaikessa rauhassa huolimännylleni, joka on myrskyssä kaatunut melko kookas käkkärämänty. Sen leveän rungon päälle levitin alustan ja istuin huokaisten alas samalla syvään henkäisten. Huolimänty on nimensä veroinen. Sen rungolla voi miettiä huolia tai olla miettimättä. Yleensä ajatukset kirkastuvat muutaman minuutin istumisen jälkeen ja mahdolliset huolenaiheet haalistuvat olemattomiin kadoten pimenevälle yötaivaalle. Vielä taivaankansi oli melko valoisa, joten tiedossa oli pieni hetki oivaa omaa aikaa mietiskellä maailman menoa jalat tukevasti kalliolla, maadoittuen vain kuluvaan hetkeen. Metsässä sykkeet laskevat ja verenpaine putoaa kohisten. Oli vain metsä, pimeys, rauha ja taivaalle perä perää syttyvät tähdet.

Pienen tovin jälkeen hiljaisuutta halkoi pitkä ja valittava ulvonta, johon yhtyi muutama ääni mukaan. Sudet aloittivat suon suunnalla konserttiaan kertoen kuvaajalle lauman olevan paikalla ja lähdössä liikkeelle. En ole kokenut sutta kertaakaan uhkaksi, mutta jos metsiköstä olisi kuulunut humalaisia ihmisääniä, kuten vaikkapa ”Pentti, missä sää oot, mää oon kännissä”, olisin vaihtanut paikkaa hyvin nopeasti. Eläimet pelaavat säännöillä, mutta osa ihmisistä taas ei. Suurimmat uhkatilanteet kuvausreissuillani ovat olleet lähes poikkeuksetta päihtyneen henkilön aiheuttamaa. Nyt istuin pimeyden sylissä turvassa kuunnellen yön lapsien ääntä ja olin haltioissani, mutta silti läsnä tilanteessa sen vaatimalla tavalla eli aistit valppaana. Se on melko luonnollista, kun puhe on suurpetojen läsnäolosta. Susijengin konsertin loppuessa päätin nousta hetkeksi ylös verryttelemään jalkoja ja samalla laittamaan kameraan kiinni lämmityspantaa sekä langatonta laukaisijaa. Tämän jälkeen olisi aikaa istua vielä hetki ja juoda vaikka mukaan pakkaamaani mehua. Kiitin mielessäni sitä, että olin pukenut ylleni toppavaatteet, nimittäin lämpötila putosi nopeasti kolmen asteen tietämään. Itseasiassa oli hyytävän kylmä elokuinen yö. Lämpimät kelit olivat loppuneet tuolloin töksähtäen, eikä keho ollut vielä tottunut siihen, että yöllä on kylmää ja kosteaa. Villapaita ei ollut varusteissa yhtään liikaa, joten puin sen repusta päälleni. Sitten istuin odottamaan, että Linnunrata alkaisi näkymään. Mielen päällä oli tuona yönä vähän jotain erikoisempaa jolle en normaalisti ole uhrannut edes ajatuksen ripettä, mutta nyt asiat aiheuttivat väkisinkin pientä pohdintaa. Meillä oli loppukesällä alueella mellastanut karhu ja täytyy sanoa, että mahdollinen karhun kuuleminen oli toivelistalla, mutta mielellään niin, että olen lähellä autoa. Rohdaisissa, joka on siis aivan Siperian kainalossa oli loppukesällä karhu hyökännyt kahden ravihevosen kimppuun aiheuttaen mittavat vahingot, mutta molempien hevosten henki oli säästynyt. Karhujen tekemät hyökkäykset (ne eivät siis loppuneet yhteen) pääsivät jopa iltapäivälehtien sivuille ruodittavaksi. Mietin väkisinkin, että mahtaako kumpikaan hevosista tehdä paluuta enää raviradalle, koska karhun hyökkäys on taatusti traumatisoiva kokemus. Mitä minuun taas tuli,-koin olevani turvassa, joskin edellisenä päivänä petoyhdysmies konsultoi minua yökuvaus liikkumisista ja sanoi, että ”suurpetoalueella on aina riski olla yöllä liikenteessä, mutta yleisesti ottaen eläimet väistävät ihmistä aina, ellet sitten satu joutumaan karhun pentujen ja emon väliin, yritä siis olla joutumatta siihen tilanteeseen”. Hyvä vinkki sinällään, mutta…En tiedä, oliko lause tarkoitettu kevennykseksi, nimittäin kovin keventävää vaikutusta ei sillä ollut. Mistä ehdottomasti tiedän etten ole tai olen emon ja pentujen välissä? En yhtään mistään. Kuuntelin pimeydessä yön ääniä ehkä hieman tarkemmin mitä aiemmin. Olisi kyllä ihan posketon kokemus joutua pimeässä karhun kanssa samalla kurssille. Tuskin sellaista kuitenkaan tapahtuisi, vai voisiko sittenkin? En tiennyt, miten oikeassa olin pohdintojeni kanssa. Samassa ajatukseni siirtyi karhusta tuttuun varpuspöllöön, joka ilmaantui lentämään ympärilleni. Ihailin pelotonta pöllön olemusta ja hetken tuntui, että se lensi paikan päälle tervehtiäkseen.

Olin aloittamassa Linnunrata urakkaani tulevaa blogia varten, kun etelän puolelle taivasta ilmaantui pilvi. Sekunnin verran ajattelin ”voi köntsä, sumupilvi”, nimittäin juuri noin nuo pienet ja ärsyttävät sumupilvet meillä yleensä taivaalle hiipivät. Ajatus sai väistyä kuitenkin heti, koska pilvi oli silmiinpistävän vaalean sinertävä ja liikkui hurjaa vauhtia.

Pilven edellä erottui hyvin kirkas valopiste. Voi ährä! Rakettilaukaisu! Nyt äkkiä kuvia edes sinnepäin. Tuskailin liian pitkien valotusaikojen ja isojen kanssa ihan urakalla, mutta jotain matskua onneksi tilanteesta syntyi. Jos nyt suoraan sanotaan, niin kuvaaja oli aivan pihalla kaikesta, tilanne oli niin nopea, tai siis ei niinkään se tilanne vaan raketin lentonopeus on suoraan sanoen huumaava. En ollut hetkeen ollut kuvaamassa pimeässä, joten asetukset eivät löytäneet ihan kohdalleen. Onneksi en jäätynyt, kuten joskus muinoin uran alussa tuppasi tapahtumaan. Raketti ja polttoaine pilvi olivat siksikin vaativat kuvattavat, että raketin nopeus taivaankannella on jotain käsittämätöntä. Falconin rakettilaukaisuista minulla ei ole kunnollisia kuvia ennen tätä hetkeä. Joskus reilu vuosi sitten onnistuimme näkemään Falconin ”lentävän spiraalin” ja yllättäin samassa paikassa, mutta ah niin pilviseltä taivaalta. Yleensä rakettikuvat nimenomaan Falconista ovat jääneet asteelle ”liekehtivä lyhtypylväs-valaistunut männynlatva-ohos taas pilviä-tuolta se tuli ja tuonne se meni tai suosikki epäonnistumiseni, kamera on jo repussa joten tee herranjestas parhaasi ja kuvaa kohde kännykällä”. Nyt kaivattua spiraalia ei syntynyt, mutta jälleen kerran tämäkin oli kokemisen ja näkemisen arvoista. Ja onneksi onnistuin näkemään ja kuvaamaan koko raketin ylilennon. Mietin raketin ollessa zeniitissä, että näyttäisi ihan sille, kuin raketin edessä näkyisivät ajovalot (:D), nimittäin raketin edelle syntyi selkeä valokiila, joka näkyi etenkin pidemmän valotuksen kuvissa hyvin. Polttoainepilvi oli suoraan sanoen ylimaallisen näköinen pimeän erämään tähtien kirjomalla taivaalla, kyseisessä ympäristössä kun ihmisen tuottamaa valoa ei ole yhtään ylimääräistä. Raketti alkoi siis näkyä etelän ilmansuunnalla, lensi pääni ylitse ja ”laskeutui” kauniisti Otavan kauhan oikealle puolelle. Raketin jarrutus teki kirkkaasta pisteestä vieläkin kirkkaamman. Raketin kadottua puuston sekaan taivaalla hehkui sinertävää töhkää pienen hetken ja kuvaaja hihkui innosta. Mutta olipa tämä kaikkineen melkoinen näky! Taivaalla kiisi valopiste ja sen ympärillä, takana ja edessä hehkui sinistä valoa ja sinertävän vaalean harmaa pilvi seuraili raketin kulkua. Uskomattoman kaunista, mutta samalla tämä laukaisu toisi lisää satelliitteja taivaalle aiheuttamaan harmaita hiuksia maisematähtikuviin. Kaikella siis on kääntöpuolensa. Infoilin Takalan Matiasta laukaisusta ja Matias kirjoitti, että Falcon 9 kakkoskierros voi tuurilla näkyä, mikäli polttoainedumppi tapahtuu uudestaan. Jäin katsomaan näkyisikö uusintakierros, mutta ei näkynyt. Ei haitannut yhtään.

Otin yöllä vielä muutamat kuvat Linnunradasta ja lumoavista puista. Käkkärämännyt toimivat mukavasti kuvissa. Kuljin alueella ristiin ja rastiin pitkin tuttuja polkuja. Myös revontulikaari syttyi matalle horisonttiin, mutta arvot eivät olleet järin hyvät. Ilmahehku syttyi eteläiselle taivaalle. Ilmahehkua on siis aina, mutta joskus se näkyy vihertävänä tai jopa oranssinpunertavana värinä kuvissa. Oranssipunertava ilmahehku on harvinaisempi vieras ja se on vaikea erottaa valosaasteesta, mikäli rakennetta ei näy. Mikäli ilmahehku on oikein voimakasta, se näkyy pimeässä katselupaikassa parhaimmillaan aaltomaisena värikkäänä kuviona taivaalla.

Lopulta taivas alkoi tukkeentumaan, sumupilvet vyöryivät mereltä peittämään tähtiä ja haurasta revontulikaarta. Linnunradan sumut alkoivat häviämään. Haukottelin pitkään, vähän jopa väsytti. Keho oli saanut hyvän annoksen puhdasta happea ja mieli oli tyytyväisempi ja tasaisempi kuin aikoihin. Reissu oli tehnyt tehtävänsä ja oli aika pakata kuvaustarvikkeet. Kun vedin repun vetoketjua kiinni, kuulin todella oudon äänen. Vihellystä. Kuin epävireinen nokkahuilun soitto tai pulloon puhallus yhdistettynä kaulushaikaran ääneen. Mietin hetken harmaahaikaraa, mutta ääni ei ollut samanlainen. Mikä kumma siis oli äänessä? Peurat ja kauriit viheltävät joskus, hyvin harvoin kylläkin. Tämä ääni kuulosti tulevan suuremmista keuhkoista ja ääni kesti pienen iäisyyden eli varmasti viitisentoista sekuntia, jonka jälkeen tuli hetken hiljaisuus ja kuului matalaa murahtelua. Pian viheltävä ääni alkoi kuulua uudestaan. Olipa äänen päästänyt kohde mikä tahansa, se oli todella kookas. Huolestuttavaa asiassa oli se, että kyseinen ääni tuli metsäautotien suunnalta-jonne siis pitäisi kävellä päästäkseni autolle. Pitkä vihellys toistui neljä kertaa ja samalla alkoi itsellänikin sytyttämään. Taisin juuri kuulla karhun varoitusäänen pennuille. Emo saattaa pitää hyvin erikoista, viheltävää ääntä viestiessään pentujen kanssa, koska se haistelee ilmaa. Tästä oli ollut juuri puhetta ”petobriiffauksessa” petoyhdysmiehen kanssa. Ja nyt, vuorokausi jälkeenpäin olin keskellä tilannetta. Pahinta tilanteessa oli se, että muistin vihellyksen liittyvän siihen, että se oli samalla varoitus niin pennuille kuin kuulijallekin. Äänen on tarkoitus viestiä seuraavaa: ”Haistan sinut. Olen täällä ja tiedän, että sinä olet siellä, pysy kaukana perheestäni, kiitos” Tässä kohtaa alkoi hieman hirvittämään joten ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin alkaa pitämään hieman ääntä. Yritin laulaa kovalla äännellä Piippolan vaarilla oli taloa mutta kurkku tuntui kuivalta kuin beduiinin tossut aavikolla eikä ääni kulkenut. Viestintäyritykseni oli sanalla sanoen hieman kökkö. Lyhyellä ja hyvin epävireisellä laulupätkällä oli kuitenkin toivottu vaikutus ja vihellysäänet loppuivat. Yleensä en tykkää pitää luonnossa itsestäni meteliä, mutta tässä kohtaa se oli pakon sanelema asia. Hiljaisuus oli rikottava ja kerrottava vastapuolelle ”hei, minäkin muuten olen täällä”. Kävelin todella rivakasti autolle, täräytin Hitsin käyntiin saman tien ja kytkin ledibarin lisäpitkät täydelle teholle. Valokeila tiellä oli onneksi tyhjä ja sisälsi vain tuulessa huojuvia korsia. Valo päättyi vähän matkan päähän metsäautotien mutkaan ja varjoihin, jotka tuntuivat elävän elokuisessa tummassa yössä omaa elämäänsä. Jossain rapsahti, ehkä metsähiiri oli ruuan haussa. Pidemmälle en kykenisi näkemään, vaikka miten haluaisin. Kädet aavistuksen täristen istuin ratin taakse, suljin oven ja odotin, että ilmastointi hoitaa hommansa, tuulilasin kosteus haihtuu ja pääsisin kotimatkalle. Aikamoinen reissu tällä kertaa. Oli susia, varpuspöllöä ja lopussa ilmeisesti mesikämmen perheineen.
Reissu oli kaiken kaikkiaan upea kokemus, aina Kalifornian Vandenbergin tukikohdasta lähetetyn Falcon 9 ylilennosta kotigalaksiimme Linnunrataan sekä alueen lintuihin sekä eläimiin.

Lisää raketti-ilmiöstä kertovia sivuja on mm. Ursalla

Ilmahehkusta löytyy myös juttua

-nykyään myös karhukuiskaaja tai ehkä tässä tapauksessa karhuhuutaja Pike

Linnunrata ja rakettikuvien speksit ISO 3200-6400, f2.4-2.8, 2-20s. Rakettia kuvatessa valotusaika saa olla lyhyt, jolloin kuva jää helpolla tummaksi. Isoja nostamalla ongelma ratkeaa osittain, mutta tuo kohinaa kuviin, joka täytyy vain kestää tai yrittää saada maltillisemmaksi kuvanmuokkauksen yhteydessä. Kalustona Canon EOS 6D Mark II ellei toisin mainita ja Irix Blackstone 2.4 15mm

---

Supersolu

1.9.2025 klo 13.23, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Havaintokertomus , Kuvausvinkit , Myrskyt , Yleinen

[Tässä tekstissä kerrotaan kokeneen myrskyilmiöiden havaitsijan kuvausreissusta. Jos myrskybongaus kiinnostaa, mutta olet aloittelija, kannattaa muistaa, että myrskyjen havaitseminen läheltä on oikeasti vaarallista, ja on tiedettävä, mitä on tekemässä. Ensi alkuun kannattaa tutustua Ursan myrskybongareiden harrastusryhmän turvallisuusohjeisiin täällä sekä lukea Ilmatieteen laitoksen ohjeet ukkospuuskien varalle täällä.]

Tekisi mieleni aloittaa tämä blogi tyyliin ”oli synkkä ja myrskyinen yö”-mutta kun ei ollut! Sen sijaan oli melkoisen kaunis kesäilta, heinäkuun loppu 30.7.2025 ja lämmintä mukavat 28 astetta. Laitilaa ja lähialueita kirjoivat Ursan myrskykartalla näkyvät pienet, mutta äkäiset, punertavat sadealueet. Itseasiassa ilmasto tuntui tuolloin lähinnä trooppiselta. Seurailin iltapäivällä kotitöiden lomassa Ursan myrskytutkaa ja satavia alueita, joista suurin osa oli todella lilaa sekä punaista väritystä omaavia eli ne satoivat rankasti. Koska meillä vallitsi sateeton hetki ajattelin lähteä pihalle poimimaan vadelmia. Samalla taivasta voisi tarkkailla livenä. Kytkin ukkostutkan kuitenkin kännykkään varoiksi päälle ennen pensaikkoon sukeltamistani. Vadelmia oli hyvin runsaasti ja tunti hurahti pensaikossa, kävin välillä juomassa kahvia ja pitämässä muutenkin taukoa, nimittäin poimiessa oli todella lämpimät ja kosteat oltavat. Hiki tuli pienestäkin liikkeestä. Mitä enemmän iltaa kohden mentiin, sitä enemmän lämpötilat ja kastepiste tuntuivat kääntyvän nousuun. Ajattelin rykäistä ja poimia loppupensaikon tyhjäksi ja alkaa seuraavaksi perkaamaan ja pakastamaan marjoja talven varalle, koska satavat alueet olivat vieläkin kiertäneet meidät eivätkä ne olleet salamoineet kovin ahkerasti.

Pensaikossa poimijalla riitti kavereita ja amiraaliperhonen halusi tehdä poimijan kanssa lähempää tuttavuutta. Sitä tuntui kiinnostavan etenkin käsieni hikinen iho. Veikkaisin, että perhonen tarvitsi suoloja ja päätti osin sen vuoksi parkkeerata käteeni liimautuen peukalonhankaan. Ei minulla ollut sydäntä sitä häätää pois vaan ajattelin, että pidän pienen tauon ja otan pari kuvaa kaverista. Rikukin ilmaantui seuraani ihmettelemään hyvin kesyn oloista perhosta. Kului melkein puoli tuntia ja perhonen lähti välillä lentoon laskeutuakseen melkein heti takaisin johonkin, missä ihoa näkyi. Välillä katselimme myrskytutkaa yhdessä, perhonen olkapäälläni tai milloin missäkin. Väliin se taasen kävi nenänpäässäni tai käsivarrella pyrähtäen taas lentoon palaten seuraavassa hetkessä takaisin laskeutuen ranteelleni.

Samassa salamatutka kilahti. Olin asettanut tutkan vahtimaan melko suurta aluetta ja salamailmoitus tuli n.60km päästä Turun suunnalta. Pilvi alkoi näkymään meille puutarhaan ja sen korkeus kävi silmissä nousemaan. Kamera ja muut tavarat olivat onneksi valmiina, joten hetken aikaa sinkoilimme pitkin poikin hakemassa kaiken tarvittavan mukaan. Kaikkein hauskin tässä oli se, että perhonen ei tahtonut millään erota minusta-se lensi edelleen perässäni, kun juoksin viemään marjoja sisälle ja hakemaan kameratarvikkeita eteisestä autoon. Onneksi ötökkäverho ulko-ovessa piti perhosen pihalla. Lopulta cateringpöytä ilmeisesti liikkui perhosenkin mielestä liian vauhdikkaasti ja tiemme erosivat.

Hyppäsimme allekirjoittaneen neliveto maasturiin nimeltä Hitsi, Riku kuskin paikalle ja minä repsikaksi. Ajoimme saapuvaa myrskyä vastaan Untamalan peltoaukealle. Aukealle päästyämme ympärillemme levittäytyi kaunis maaseutu viljapeltoineen. Aurinko alkoi laskemaan pikkuhiljaa alemmas ja samassa kaunis sateenkaari ilmestyi taivaalle. Myös ukkospilvet olivat todella kuvauksellisia, mutta alapilvisyys oli hieman pilvinautinnon haittana. Riku meni laittamaan Go pron kuvaamaan saapuvaa settiä. Tarkkailimme taivasta samalla kommentoiden kuplivia pilvialueita ja niiden päälle ilmaantuvia pileus-pilviä. (kuplinta pilvissä tarkoittaa sitä, että pilvien huiput alkavat nousemaan ja niihin ilmaantuu kukkakaalimaisia, teräviä piirteitä, jotka edeltävät yleensä ukkospilvien syntyä) Kului tovi jos toinenkin ja lopulta sulosävelet eli saapuvan alueen jylinä alkoi kantautumaan korviimme. Horisonttiin kasvava pilvi itseasiassa näytti hieman erikoiselle, se oli tavallaan tavallinen ukkospilvi, mutta sillä näytti olevan kenties eräänlainen läpäisevä huippu. Mieleeni tuli väkisinkin Höltän Jukan pitämä ”myrskyvalmennus” kevättalvelta sekä sivuamamme osio nimeltä supersolut Suomessa. Työnsin ajatuksen kuitenkin pois mielestäni, tuskin sellaista tuuria kohdalle osuisi. Vai osuisiko sittenkin? Supersolu kun vaatii niin monta rakennuspalikkaa kohdalleen toteutuakseen ja meillä Suomessa näitä palikoita harvemmin on. Kokosin keskittymiseni jämät ja päätin ottaa pilvestä ainakin hyvät kuvat, mielikuvituksen voisin päästää kiitolaukalle myöhemmin. Tutkassa satava alue näytti aavistuksen erikoiselta, kuin suuri ”J” kirjain ja se satoi sekä salamoi todella rankasti.

Kun pilvi alkoi saavuttamaan Laitilaa, se nosti melkoisen kovan tuulen ja viljapelloilta alkoi ilmaan nousemaan korrenpätkiä. Syntyykö meille trombi? Kyseinen ajatus kävi kummankin mielessä, eikä ihan turhaan, koska tuuli kävi pyörimään ja samalla lähestyvä pilvi kasvoi silmissä korkeutta. Ensin tavalliselta vyörypilveltä näyttänyt tapaus alkoi muuttumaan ja kasvamaan sivusuunnassa. Onneksi mukanani oli vanha 6D runko, johon olin ruuvannut kiinni Irixin 15mm laajakulman, nimittäin kameraa täytyi vaihtaa lennossa, jotta lähestyvän alueen sai kuvattua kokonaan talteen. Pilvi kasvoi sivusuuntaan leveyttä todella nopeasti. Kuvasin molemmilla laitteilla, niin uudella Mark II rungolla, jossa oli kiinni Canonin 24-105mm objektiivi kuin vanhalla rungolla ja laajiksellakin. Mitä lähemmäs ukkostava alue saapui, sen oudommalta se silmälle näytti. Mielessä kävi, että onkohan tämä nyt se seinäpilvi? Edellisenä päivänä katsomassamme Ilmatieteenlaitoksen myrskygurun Ari-Juhani Punkan ylläpitämässä Myrskyvaroitus-videoblogissa oli käsitelty aihetta mahdollisesta supersolun ja siihen liittyvän seinäpilven mahdollisuudesta meille länteen ja epäilimme, että kyseessä voisi olla sellainen, mutta koska meistä kumpikaan ei ole törmännyt ihan vastaavan näköiseen pilveen koko harrastusaikana,-ellei oteta huomioon pari päivää aiemmin Laitilaan saapunutta möykkyä, jolloin taivaalle syntyi vähän samantapainen ilmestys. (Se ei ollut kylläkään edes puoliksi näin hurjan näköinen)

Saapuvan solun salamointi oli alkuun hieman pettymys, nimittäin alussa kaikki salamointi jäi sadeseinämän taakse, vain välähdyksiä näkyi ja jyhkeitä jyrähdyksiä kuului. Mutta sen lähestyvän alueen ulkonäkö, en kyllä unohda sitä näkyä koskaan. Pilvi rullasi lähemmäs ja lähemmäs, taivas alkoi ympärillämme tummumaan ja sateenkaari häviämään. Edessämme kasvoi peltoaukealle pilvihirviö, jonka laitaan alkoi muodostumaan erikoinen, pyöreä uloke. Pilvi näytti nielevän koko aukean kuvaajia myöten. Ja vääjäämättä se lähestyi. Murina ja jyrinä tuntui peittävän alleen kaiken muuan, jopa läheisen kasitien äänet hävisivät hetkeksi. Samassa solu löi valtavan pilvisalaman koko taivaan poikki ja säpsähdin. Itsesuojeluvaiston liikkeelle ajama ajatus liplatti jossain takavasemmalla, -pitäisikö mennä jo sisälle autoon? En kuitenkaan pystynyt liikkumaan, olin täysin lähestyvän pilven lumoissa. Periaatteessa mitään hätää ei ollut, lähistöllä ei ollut puita tai korkeita rakennuksia eikä allekirjoittaneella ollut jalustaa pystyssä, mikä olisi voinut imeä salamoita itseensä. Varoiksi kuitenkin nostimme Hitsin takaluukun kohti taivasta, mikäli salama hakee kohdetta, se hakisi maalin korkeammasta kohdasta eli auton takaluukusta. Rikun Go pro kylläkin sijaitsi vähän matkan päässä eli lähetin lyhyen toiveen ukkosen jumalalle,-älä viskaise salamaa kuvauslaitteeseen eikä kyllä mielellään autoonkaan. Lopulta maailma tuntui kutistuvan kapealle alalle. Oli vain saapuva myrsky ja me kaksi itsensä hyvin pieneksi tuntevaa bongaria laajalla peltoaukealla. Pilvi oli hypnotisoinut meidät kummatkin, enkä halunnut millään lopettaa kuvaamista, koska lähestyvä näky oli kaikessa jylhyydessään todella kaunis ja erikoinen. Kohina yltyi ja näimme lähestyvän harmaan sadealueen, joka levisi pikkuhiljaa peittämään koko peltoaukeaa ja peltotien päässä parinsadan metrin päässä olevat talot ja viljasiilot alkoivat hävitä näkyvistä. Nyt pilvi oli liian lähellä jopa 15mm laajakulmaa ajatellen. Kaappasin taskustani työkännykän ja siitä ultralaajakulman käyttööni, tämä näky on saatava talteen. Kuulin Rikun äänen sanoavan takaani ”herranjestas olipa tuo mikä oli, mutta kaunis se on, en ole ikinä nähnyt vastaavaa” Tässä kohtaa kohisi jo aivan vimmatusti ja vastasin huutaen kohinan ylitse ”tämä on varmasti yksi kauneimpia ja kauheimpia kokemiani näkyjä koskaan, hiisi vie että tää on siistiä!”. Ensimmäiset, raskaat sadepisarat tuntuivat ihollani, aikaa kuvaukseen ei olisi enää kauan. Otin viimeiset kuvat lähestyvästi hirviöstä, kun se alkoi jo lipumaan ylitsemme ja vettä alkoi ropisemaan suurina pisaroina. Kuvien jälkeen laskin Hitsin takaluukun alas ja heittäydyin autoon, saapuva vesisade iski täydellä voimalla ja sekunnissa loppukin näköala ympäristöön hävisi. Tunsimme, kun tuuli otti Hitsiin kiinni ja pieni maasturi huojahti tuulen kurituksessa. Syöksyvirtaus oli saapunut. Raskaat pisarat moukaroivat tuulilasia. Toivottavasti tämä pilvi ei pudottaisi massiivisia rakeita. Olipa kieltämättä aika äkäinen tämä saapunut alue! Samassa alkoi salamoimaan. Joka puolella välkkyi, jyrisi ja paukkui. Tanner tömisi ukkosen moukaroidessa peltoaukeaa ja sankan sateen lävitsekin muutoin pimeäksi mennyt peltoaukea valaistui kerta toisensa perään. Katsoimme kilvan sadetutkaa, ja kun pahin satava alue olisi mennyt meidän ylitsemme oli pakko yrittää hyödyntää sateeton hetki ja koettaa kopata muutamaa salamaa myrskyn peräpäästä talteen. Alue loittoni kohti Pyhärantaa kovaa tahtia. Päätin turvautua Lightning cameran appiin (eli salamasovellus), koska mitä enemmän myrsky loittoni, sitä enemmän valo alkoi voittamaan hämäryyttä, jonka kaatosade alapilvineen oli mukanaan tuonut. Oma salamatriggerini on onneton, jos valoa on liikaa,-se ei vaan yksinkertaisesti läheskään aina ymmärrä salamointia. Kun supersolu oli ylittänyt meidät, se alkoi salamoimaan myös takaosastaan ja onnistuin kaappaamaan lightning cameralla muutamat nätit salamat talteen.

Kytiksen jälkeen oli pakko lähteä käymään kotona tarkastamassa ettei vahinkoja ole syntynyt. Pilvi satoi melkoisen paljon vettä, mutta tällä kertaa pahalta tulvalta sisätiloissa vältyttiin, tosin kotiin päästyämme kellaria piti hieman pitää muutaman tunnin ajan silmällä. Ok-talomme kellariin kertyi taas vettä, mutta viemäri veti tällä kertaa hyvin, eikä nyt tarvinnut lapata äyskärillä kellaria tyhjäksi kuten muutama vuorokausi aiemmin. Sen sijaan kotitalomme pihalla olisi voinut uida käsipohjaa ja onkia ahvenia, ulko-oven rappusien edessä oli jälleen n.kymmenen senttiä vettä. Sadevesikaivot eivät kertakaikkisesti vetäneet nyt satanutta vesimäärää. Alun suunnitelman mukaan meidän piti lähteä Uuteenkaupunkiin vielä alkuyöllä vastaan Turun suunnalta tulevaa ukkostavaa aluetta, nimittäin ukkostelu ei loppunut tältä päivältä superiin, mutta kellaria ja vesitilannetta täytyi pitää hetki silmällä. Vieläkään emme osaa monistua moneen paikkaan yhtä aikaa, mutta harjoittelemme sitä kovin. Ehkä se onnistuu jonain päivänä 😉

Ehdimme huilaamaan (huilaaminen jäi lähinnä käsitteeksi) komeat puolitoista tuntia, kun piti taas lähteä bongaamaan. Tällä kertaa bongauksen kohteeksi valikoitui mehevän kokoinen vyörypilvi, joka kulki pitkin rannikkoa kohti merta. Vyörypilvestä saimme hyvät kuvat ja pilvi oli kyllä komean näköinen sivustakin nähtynä, vaikka alapilvet tekivät jälleen kiusaa. Toisaalta taisi käydä onni onnettomuudessa, ettemme ehtineet pilveä vastaan, nimittäin jälkikäteen kuulimme, että Uudessakaupungissa oli ollut alapilviä vielä enemmän mitä meillä ja komea vyöry oli jäänyt osin muiden pilvien alle. Joskus tuuri toimii näinkin päin. Jälkikäteen ympäristössä ajellessa näimme selkeät kulkuvanat pellolla. Supersolu oli kaatanut viljaa koko mitaltaan suurilta alueilta saapuessaan Laitilaan. Voisi sanoa, että se oli luonut pelloille ihan omat kulkuväylät. Periaatteessa kaikki vilja, mikä oli jäänyt jotenkuten pystyyn muutamaa vuorokautta aiemmin rellestäneestä myrskystä, oli nyt kaatunut. Vahinkojen määrä tilallisille oli mittava, mutta tarkka summa ei ole tiedossani.

Myöhemmin sain vahvistuksen supersolusta Taivaanvahdin kautta sekä myös Ilmatieteenlaitoksen myrskyspesialisti AJP: n eli Ari-Juhani Punkan kautta. AJP on tuttu hahmo aikaisemmista myrskyprojekteistani, joissa olen saanut olla avustamassa mukana. Mutta voihan nenä, miten hienolta tuntui, nyt lopulta päiväunelmat lopulta toteutuivat. Nimittäin kyseessä oli aito ja ehta seinäpilvi sekä supersolu! Kiitokset myös Taivaanvahdin Esa Palmille tunnistuksesta! On tämä vaan mukava harrastus, kun aikansa odottelee, niin välillä tulee eteen jotain uutta ja jännittävää. Näin kauan aikaa harrastaneena on aina mukavaa, kun oppii jotain uutta ilmiöpuolelta ja tietenkin pääsee näkemään ja kuvaamaan ilmiön itse.

Mikä ihmeen supersolu? Supersoluja on kolmea eri tyyppiä eli classic (joka ilmeisesti tämä meidänkin oli), LP eli low-precipitation ja HP eli high precipitation. Näin Wikipedia luonnehtii tätä epätavallista sääilmiötä: ”Supersolu on ukkospilvi johon liittyy voimakas pyörivä liike pilven keskiosissa. Supersolu-ukkonen on pitkäikäisempi kuin tavallinen ukkonen. Alkujaan supersolut määriteltiinkin juuri pitkäikäisyytensä perusteella, mutta kun yksityiskohtaiset säätutkahavainnot ovat tulleet yleisemmiksi, virtauskenttä on noussut tyypillisemmäksi supersolujen luokittelukriteeriksi. Vain pieni osa ukkospilvistä kehittyy supersoluiksi, mutta vakavista vahingoista suhteessa paljon suurempi osa on supersolujen aiheuttamia. Supersoluun liittyy voimakkaita vaaraa aiheuttavia sääilmiöitä, ja salamointi on yleensä voimakasta. Muut vaaratekijät liittyvät syöksyvirtauksiin ja rakeisiin ja rankkasateen aiheuttamaan veden tulvimiseen. Joskus esiintyy myös tornadoja, mutta kaikki supersolut eivät tuota tornadoja,- siis etenkään meillä Suomessa. Supersolun synty vaatii sopivia sääoloja. Ilmakehän epävakaisuuden ja tuuliväänteen on oltava riittävän suuret. Tuuliväänne tarkoittaa, että eri korkeuksilla puhaltaa tuulia eri nopeuksilla ja eri suuntiin. Kaikki suuren tuuliväänteen vallitessa syntyvät ukkospilvet eivät kehity supersoluiksi ja suuri tuuliväänne tarvitaan myös monisolu-ukkosten syntyyn. Supersolupilvi liikkuu yleensä muista pilvistä oikealle. Supersolu-ukkosen tuntee kaukaa katsottuna siitä, että ukkospilven alasimen yllä on vielä kupumainen keskuspullistuma. Se on pyörivän pilven osan huippu. Sadetutkassa supersolu liikkuu yleensä eri suuntiin kuin muut lähellä olevat kuuropilvet. Tarkassa sadetutkassa näkyy rankan sateen koukkumainen J:n muotoinen kaiku, josta supersolu tunnistetaan. Supersolun ominaisuudet riippuvat saatavissa olevan kosteuden määrästä, ja esimerkiksi hyvin kuivat supersolut eivät tuota voimakkaita tornadoja”. Seuraavasta linkistä löytyy lisää tietoa myrskyjen kuninkaallisesta.

Rikun tekemä uskomattoman komea video superista löytyy täältä, ja meidän yhteinen Taivaanvahdin havis on täällä

kuvat: Canon EOS 6D Mark II & Canon 24-105mm, Canon EOS 6D & Irix Blackstone 15mm, Oneplus pro 10 ultralaajakulma, supersolun video Go pro 10. Asetukset: ISO 100-400, f5-11, hurjan paljon laidasta laitaan eri sekuntimääriä 15s-1/3200s, koska osa kuvauksista toteutui päivänvalon aikaan ja osa hämärässä. Salama-appi : ilmainen Lightning camera-sovellus

Raakatekstin faktantarkastus hoitui tällä kertaa myrskytohtori Jukka ”Hukka” Höltän kautta. Kiitos avusta! Mikäli tekstissä kuitenkin pilkistää virheitä, ne menevät allekirjoittaneen supersolu-kokemattomuuden piikkiin.

Myrskyterveisin kävelevänä perhosbaarinakin nykyään tunnettu Pike

---

Zoolandia

5.8.2025 klo 12.07, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Havaintokertomus , Kuvausvinkit , Valaisevat yöpilvet , Yleinen

Zoolandia, 9.-10.7.2025

Illan ja yön sää näytti kokonaisuudessaan sen verran loistavalta, että oli aika toteuttaa joka kesäinen traditio eli retki Pamprinnimeen Pyhämaan Ketteliin. Tuumasta toimeen ja pakkaamaan kuvaustavaroita. Patikointia ajatellen kantamuksia täytyi tänä kesänä keventää normaalista eli kaikki ylimääräinen piti jättää kotiin, myös 400mm lintuputki. Valitettavasti allekirjoittaneen lonkalle ovat tulleet mailit täyteen ja lokakuussa on edessä tekonivel leikkaus. Yli 12kg kantamiset olivat kiellettyjä joten omat kantamukset muodostuivat kamerarepusta ja jalustasta joiden kylkeen liimaantui tietenkin termos täynnä kuumaa kahvia. Jäin hienosti suositellun kantorajan alapuolelle ja hyvä niin, edessämme olisi aika rankkaa maastoilua. Reppuun jätin Irixin laajakulman jolla piti yö pärjätä. Kevennetty reppu ei silti tuntunut kevennetyltä, koska hyttysien ja mäkärien vuoksi oli pakko ottaa mukaan pitkähihainen sekä takki. Ja hyttysmyrkkyä, ilman sitä reissu olisi tuskaa. Rikun selkään pakattiin reppu jossa oli vettä, mehua, Go pro, jalusta ja tietenkin eväät. Ja lisää kahvia. Lopulta Rikunkin kantamukset näyttivät tiineeltä sammakolta. Perillä olisi reilun kahden kilometrin patikointi edessä ensin yhteen suuntaan eli Pamprinniemen kärkeen paikoin vaativassa maastossa. Pätkä sisältää paljon paikoin jyrkkiä kalliota ja metsäpolkuja juurakoilla. Matkaan lähdettiin hyvissä ajoin illalla seitsemän maissa ja zoolandia alkoi jo ajomatkalla. Ensin tiellä Hitsin keulan edessä tepasteli oravanpoikanen, joka ei tiennyt, onko se tulossa vai menossa. Odotimme Pyhämaalaisen tupsukorvan tienylitystä rauhassa. Lopulta oravanpoikanen sai palikat järjestykseen ja valittua, kummalle puolelle tietä on menossa.

Mikä ihmeen Pamprinniemi?

Pamprinniemi (aik. Pampurinniemi) on perinteikäs paikka, jonka vaiheisiin liittyy sekä historiaa että tarina-ainesta. Kansanperinne liittää Pamprinniemen aina ensimmäiseen ristiretkeen ja piispa Henrikiin saakka (1154). Tarina kertoo, kuinka piispa tuli tänne Pahamaata eli nykyistä Pyhämaata siunaamaan ja siunauksellaan karkoitti täällä asustaneet hiidet, jotka sitten seilasivat punaisilla paasilla Pamprinniemen kärjestä merelle. Niemen kärjessä on myös samaan perinteeseen liittyvä Piispanhaminaksi nimetty poukama. Pamprinniemi oli 1970-luvun alussa vaarassa menettää luonnontilansa ja kauneusarvonsa, kun paikkaan ryhdyttiin suunnittelemaan Nesteen öljynjalostamoa. Hanke kuitenkin onneksi raukesi. Aluetta tarjottiin myöhemmin myös motelli käyttöön, mutta kiinnostusta ei tuolloin kuitenkaan ilmennyt. Nykyään Pamprinniemi on arvokas luontokohde ja kuuluu Natura 2000 –verkoston alueeseen. Pamprinniemen luontopolku sijaitsee Pyhämaan Kettelissä seurakunnan maalla ja sen pituus on reilu 4 km. Uudenkaupungin seurakuntaa siis saa kiittää siitä, että alue on jäänyt luonnontilaan meitä ja monia muita matkalaisia ja luontokuvaajia ilahduttamaan (lähde: Pamprinniemen kuvaus pyhämaa.fi)

Päästyämme Pamprinniemen parkkipaikalle kello lähenteli jo kahdeksaa. Reppujen hihnoja piti säätää, jotta kuormajuhtana toiminen olisi maastossa helpompaa. Sitten reput selkään ja eteenpäin. Oli ihanaa päästä kunnolliselle kuvausreissulle pitkästä aikaa. Kävelimme loivasti ylöspäin kiipeävää polkua ja tuoksuttelimme raikasta meri-ilmaa. Lopulta pääsimme reitin alkuun ja todellinen taivaltaminen alkoi paikoin jyrkkiä rantakallioita ylös ja alas. Puolessa välissä matkaa pidimme juomatauon ja istuimme tovin upeilla vaaleanpunaisten pegmatiittijuovien kirjomilla ihanan lämpimillä kallioilla. Valkoiset kvartsijuonet olivat myös edustettuina paikoin tummemmassa kivilajissa eli jonkin sortin tummassa syväkivessä. Myös suonigneissiä ja erilaisia migmatiitteja näytti risteilevän vähän joka puolella. Tiirat saalistivat pikkukaloja ja seurasimme niiden taitolentoa pienen hetken. Sitten oli aika jatkaa matkaa, seuraava pysähdys olisi hieman ennen kärkeä olevilla fantastisen upeilla kallioilla, joita halkovat gneissijuonet sekä pinnaltaan vaaleaksi rapautunut diabaasijuoni, -kuin köysinippu kalliolla muistona alueella muinoin tapahtuneesta tulivuorien värittämästä myllerryksestä.

Matkan jatkuessa polun oikealla puolellamme metsässä jokin liikahti. Kauris! Mutta mitä ihmettä eläimellä oli päässään? Ilmeisesti tämä kauris oli ajatellut luottaa täydelliseen naamioitumiseen ja se kantoi päässään vihreää oksaa. Kauris tähysi meitä puun takaa kurkistellen. Oli muuten naurussa pitelemistä, koska eläin näytti aavistuksen hupaisalta ja mieleen puski väkisinkin lapsuuden sarjakuvat Asterixista ja Obelixista. Kehuimme ääneen kauriin naamioitumista ja eläin näytti sille, että se kohautti hartioitaan oksa rapisten ja ja jos se olisi puhunut, se olisi kenties vastannut ”no en kuulkaas pystynyt näin nopeasti yhtään parempaan”. Kauriin matka jatkui metsän siimekseen ja me jatkoimme tässä kohtaa lehtipuiden välissä kiemurtelevaa polkua kohti köysinippu-kalliota.

Kalliot saavutettuamme otimme muutaman kuvan diabaasi-sekä kvartsijuonien kirjomista kallioista ja fiilistelimme hetken suolaista ja raikasta meri-ilmastoa. Kuinka puhtaalta se tuoksuikaan verrattuna Laitilan paahteiseen ja raskaaseen, lähes ummehtuneeseen ilmaan. Myös joutsenet uiskentelivat tyvenessä rantavessä aivan rauhassa. Otin muutaman kuvan kännykällä niistä muistoksi. Se lintuputki olisi nyt pitänyt olla mukana…Empä tiennytkään, miten paljon reissulla sitä kapinetta olisi tarvittu!

Pamprin kärkeen päästäkseen oli edessä vielä nk.punkkipusikko eli miehenkorkuista meriheinää, joten kiskoimme päällemme pitkähihaiset paidat ja suihkutimme yllemme punkkimyrkkyä. Sitten vaan sukellus viidakkoon. Kävellessämme huomasimme polulla upean kvartsiitin, jossa oli kivettyneenä merkkeja muinaisista meren aalloista. Kiveä kutsutaan geologisella nimellään ”aallonmerkki kiveksi”. Nämä aallonmerkki kivet ovat fyysisiä muistoja alueella hyvin paljon korkeammalla olleesta meren pinnasta joiden aallot talletettu täällä kiviin, mikäli matkalainen osasi niitä lukea. Samassa yläpuolellamme kahahti ja puiden latvuksesta lähti liikkeelle majesteettisen kokoinen nuori merikotka. Sen perään liittyi toinen, kolmas ja lopulta taivaalle lehahti peräkkäin kuusi lintua. Merikotkien perään lensi ilmielävä harmaahaikara. Johan oli siivekästä liikennettä taivaalla!

Lopulta saavutimme kärjessä olevan retkipaikan ja isuimme alas nauttimaan eväitä. Miten hyvältä termoskahvi ja vähän helteessä vettyneet voileivät maistuivat! Samalla sai antaa katseen levätä uskomattoman kauniissa ympäristössä, jonka harmonian rikkoivat vain kalankasvatusaltaat, jotka olivat ilmaantuneet viime kesän jälkeen lahdelle. Vähän apeina mietimme, että toivottavasti alueella elävät hylkeet eivät joudu verkkoihin ja että pitääkö ihmisen aina punkea joka paikkaan, jopa luonnonsuojelualueelle juoksemaan ainaisen pahan eli rahan perässä? Luulisi poukamia merialueilla riittävän. Emme antaneet altaiden silti masentaa vaan tarkkailimme silmä kovana lintuja, joita kärjessä riitti. Oli harmaalokkia, selkälokkia, tiiraa, erilaisia sorsia, telkkiä ja kyhmyjoutsenta. Joutsenten poikueet olivat ehkä epäonnistuneet tänä kesänä, koska emme nähneet yhtään pikkuista. Isokoskelo uiskenteli kauempana poikasista koostuva lautta selässään, hauskan näköistä ja pikkuisia piipertäjiä oli emon matkassa varmasti 20. Yht’äkkiä veden miltein peilityynen pinnan rikkoi pää, joka nousi pinnalle. Hieraisimme silmiämme, siis mikä ihme siellä uiskenteli? Pamprinniemen oma vesihirwiö? Hylkeiden ääntelyä kuului lähiluodolta ja hylje olikin ensimmäinen arvaus mestarisukeltajan nimeksi. Seurasimme eläimen sukeltelua ihmeissämme, kunnes se tuli tunnistusetäisyydelle. Ei ollut ihmetyksellä mitään rajaa, sillä edessämme uiskenteli ilmielävä saukko! ”Voi taivahan taatelit. Valtakunta 400 millisestä”-ajatus kävi taas mielessä.

Pamprinniemen kärjessä näkyi jotain muutakin mietteitä herättävää nimittäin ylimääräinen luoto aivan kärjen kallioiden alapuolella, joka oli nyt näkyvissä ja siellä näytti olevan kalliossa jotain jännittävää. Tälläinen vaati tutkimista, tottakai. Normaalisti aallokko vyöryy kyseisen luodon ylitse eikä sinne ole päässyt jalan tutustumaan kertaakaan aiemmilla reissuilla. Nyt merivesi oli varmasti reilun metrin alempana mitä normaalisti, joten ei tarvinnut kauaa Rikua yllyttää, että voitaisiinko pliis etsiä reitti alas luodolle. Pienen kiertelyn jälkeen löytyi kohta, josta pääsi nätisti alas kivikkoon ja sieltä luodon kärkeen. Tumma alue kivissä oli muinoin todella lämpöisenä käynyttä diabaasia, mutta paikoin hyvin karkearakeista sellaista. Muinoin sula alue oli melkoisen suuri kooltaan, n.5m pitkä ja metrin leveä. Mietimme, että mahdollisesti tulivuorien aikaan diabaasipuro oli virrannut kallioilla aika erilaisessa ympäristössä mitä nyt, kenties jo Pangean aikakaudella, kun Suomi löytyi päiväntasaajalta. Lopulta diabaasipuro oli kiteytynyt vuosituhansien aikana ja tallentunut tänne meidän ihmeteltäväksi. Kiviset historian siivet suorastaan lepattivat. Vastaavaa ei kovin helpolla nyypäivänä enää löydy. Riku huomasi myös onkalon rantakalliossa. Olisipa hienoa päästä sitä tutkimaan, mutta onkalon suuaukko oli todella kapea. Kiipesimme luodolta lopulta ylös ja täytyy sanoa, että omalta osaltani meni aika tätiparkouriksi…lonkka ei kertakaikkiaan taipunut ylös kiipeämiseen juuri siinä kohdassa kalliota (alas sen kanssa mennäänkin varsin sujuvasti, koska tyyli on vapaa, mutta pakollinen!), joten allekirjoittaneelle tuli vähän kiertoreittiä, että pääsin luodolta ylös ja takaisin pääkalliolle. Eikä sekään kiipeily sujunut kovin ketterästi. Itseasiassa tilanteen koomisuus nauratti lopulta niin paljon, ettei ylös kiipeämisestä tullut hetkeen yhtään mitään. Mietin, että jos yöpilvet ilmaantuvat, niin täytyy ehdottomasti lasketella pyllymäkeä takaisin alas luodolle, sen verran kuvauksellinen paikka oli ja toivoa pääsevänsä luodolta hämärässä myös takaisin ylös nauramatta kertaakaan.

Puolen yön jälkeen tapahtui jotain erikoista. Kävelin kuvaamaan hienon väristä taivasta alas vesirajaan kallioille, kun vähän matkan päässä joku sukelsi. Riku näki ylempää kalliolta otuksen ja veteen piirtyvät renkaat. Samassa edessäni pulahti. Saukko nousi vedestä ylös vain muutaman metrin päässä minusta! Katsoimme hetken toisiamme silmiin, saukko tarkkaavaisena viiksikarvat väpättäen ja minä silmät renkaina. Olipa se todella kaunis ja virtaviivainen eläin. En ole aiemmin koskaan nähnyt saukkoa livenä vaan siinä se nyt ui edessäni. Kaivoin nopsasti kännykän käteeni ja yritin ottaa kuvaa. Valo alkoi olemaan puolen yön aikaan jo aika huvennut, mutta saimpas ilmielävästä saukosta jonkinnäköisen kuvan. Ei kyllä ollut riemulla mitään rajaa, Pamprinniemi tarjosi jälleen retkeilijälle elämystä toisensa perään. Saukon perään joutsen pariskunta saapui rantaveteen ja ne aloittivat höyheniensä sukimisen tillitellen meitä välillä käskevästi ”ottakaas nyt niitä kuvia meistä, kun tässä ollaan”.

Pian saukon sekä joutsenien tapaamisen jälkeen taivaalle piirtyivät kauniit hämäränsäteet, jotka tulivat näkyviin Piispanlahden yläpuolella oranssiksi värjääntyneelle taivaalle. Eikä kulunut kovin kauaa säteiden jälkeen, kun ensimmäiset yöpilvien kuidut hahmottuivat vielä melko paljon taustavaloa omaavalle taivaalle valokuvauksellisesti vaikeimpaan ja valoisampaan suuntaan eli pohjoiseen. Näkymä aiheutti villiäkin villimmän tuuletuksen. Nyt nasahti niin sanotusti kohilleen tämä retki,-vihdoinkin! Niin monta kertaa olemme Pamprinniemen kärkeen patikoineet ja lähes yhtä monta kertaa olemme poistuneet tyhjin käsin yökkösien suhteen, mutta nyt onnistui! Viritin kameran nopeasti kuvauskuntoon ja otin suunnan alapuolellamme olevalle luodolle. Alas laskeutumisessa onneksi Riku auttoi sieppaamalla kameran ja jalustan vastaan, kun allekirjoittanut veti tyylikkäästi pyllymäkeä alas. Jos lonkan liike on rajoitettua, se ei tarkoita sitä, etteikö joka paikkaan pääsisi, kysyy vain kekseliäisyyttä, kestävän housujen takamuksen ja paikoin ylimääräisen käsiparin avuksi. Lopulta seisoin luodolla ja yöpilviä alkoi hahmottumaan taivaalle myös idän puolelle sekä zeniittiin. Oli tulossa suuri ja kirkas näytelmä. Riku pinkaisi ylös kallioille laittamaan Go pron tulille, tämä näytelmä pitäisi saada talteen. Ja olipa hyvä, että tuli otettua timeläpsykkä. Tämänkertaiset yöpilvet eivät käyttäytyneet ihan tavallisisesti eli liikkuneet hitaasti idästä länteen, vaan yöpilvinäytelmä ikäänkuin halkesi keskeltä kahtia leviten eri ilmansuuntiin! Idän ilmansuunnan puolella yökkösien lisäksi kuviin tallentuivat komeat kalliot, joissa näytti olevan askelmien muotoa ja kutsuimme niitä reissun aikana sekä jälkeen ”Ahdin askelmiksi”. Samassa kamerani ulottuville lipui jälleen joutsenpariskunta. Mietin, mahtaisinko saada joutsenet sekä yököt samaan kuvaan. Ähräsin hetken kameran asetusten kanssa ja muutama ruutu joutsenista onnistui,-hiphuraa! Sen verran jännittäviä me ihmiset ilmeisesti olimme, etteivät joutsenet rohjenneet uida luodon ohitse. Tai sitten niitä ujostutti poseerata.

Yökkösnäytelmään sisältyi vöitä, piirteetöntä harsoa (etenkin puoli kolmen jälkeen), kareita ja pyöreitä. Kamera rakasti jokaista hetkeä ja niin myös kuvaaja. Huokailin ihastuksesta tallentaessani yöpilvien rakenteita, vesiheijastuksia (yllättäin Piispanhaminan vesi tyyntyi yöksi) ja aivan mahdottoman kauniita ja puhuttelevia, lähes mykistäviä maisemia. Keskitaivaalla oli puoli kahden aikaan jännän näköistä muotoa, ikäänkuin palleropilveä, mutta nämä koostuivatkin yöpilvistä. Koillisen-idän puolella oli myös aika jännittävän näköistä yökköstä, eräänlaisia laineita, mutta niiden muoto, missä laineet sijaitsivat näytti aivan rakettilaukaisusta jäävältä polttoaine vanalta. Lopulta maisemat olivat tuolta kantilta kuvattuja, joten päätin yrittää kiivetä kamoineni ihan itsekseen takaisin kalliolle. Riku huikkasi kiipeilyni alussa, että mitä ihmettä sää ähkit siellä alhaalla? Vastasin, että vedän todellista tätiparkouria ja yritys olisi päästä ylös takaisin. Hetken päästä ähisemiseni katkaisi eteeni ojentuva auttava käsi, joka nosti kameran ja jalustan ylös kalliolle meikäläisen seuratessa kamoja edelleen ähinän ja puhinan säestyksellä kettärästi kuin kirjahylly.

Mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan. Kahden jälkeen alkoi taivas vaalenemaan, yökköset samoin ja meidän kahden silmät lurpsahtelemaan. Autolle olisi matkaa reilu kaksi kilometriä, joten ei auttanut muu kuin alkaa haikein mielin pakkaamaan tavaroita. Juotava alkoi myös olemaan vähissä ja helteellä sen loppuminen ei ole suotavaa. Nestehukka ei ole kuvaajan kaveri. Paluumatkalla pysähdyimme vielä ”köysinippu”-kohtaan ottamaan muutamat kuvat vaaleiksi käyneistä yökkösistä ja sitten matka jatkui. Satakieli aloitti laulunsa sadan desibelin voimalla rantapensaikossa. Taapersimme polkua peräkanaa, ilta sekä yö oli väsyttänyt molemmat ja askeliin piti kiinnittää huomiota ettei tuiskahtaisi vahingossa rantakalliolla tai polulla nenälleen, joten etenemme lähes puhumattomina. Aika hiljaa ilmeisesti liikumme, kun eläimet päästivät taas lähelle. Puolessa välissä matkaa tuli nähtyä kauris ja sen vasa. Nekään eivät pahastuneet juttelusta vaan jäivät kuuntelemaan. Kehuimme kovin vasaa emolle. ”Sinullapa on hieno lapsi mukana”. Kauris näytti melkein sille, kuin se olisi ymmärtänyt puhetta ja mikään kiire niillä ei ollut jatkaa matkaa.

Lopulta auto siinsi edessä olevien puiden katveessa. On tämä joka kerta aikamoinen kuntotesti. Paluumatkalla ynnäsimme kaikkia näkyneitä eläimiä ja lintuja. Mietimme, että yöretkeä parhaiten kuvaava sana olisi tällä kertaa ”zoolandia”, niin vaiherikas ilta oli takana. Riku tuumasi, ettei tästä puutu enää kuin karhu, ilves ja susi. Ja samassa hantin penkiltä kuului ”ei pahus, tuossa oli muuten karhu”. Katsoin kysyvästi Rikua joka hekotuksensa joukosta sai soperrettua ”se oli karhua esittävä patsas”. No karhu kuitenkin, tavallaan. Seuraavaksi oli pakko pysähtyä ja tervehtiä metsiemme valtiasta, nuorta hirveä joka seisoi aivan tien vieressä pellolla. On se majesteelillisen kokoinen ja näköinen eläin. Mikään kiire hirvellä ei tuntunut olevan, vaan se söi rauhassa ja kuunteli mitä asiaa Rikulle sille oli. Jotain hirvikieltä meidän isäntä sille jutteli. Seuraavaksi työnsin vaihteen silmään ja lähdimme jatkamaan matkaa. Tällä menolla kotiutuminen menisi aamun tunneille kuten lopulta menikin. Hitsi nieli hiljalleen kuuliaisesti tietä ja kesäinen yö alkoi muuttumaan aamun sarastukseksi joka kadotti loputkin yöpilvet taivaalta. Samassa ajatuksen katkaisi edessämme tiellä olevat otukset. Kun pääsimme lähemmäs niitä, oli hämmästyksen määrä suuri. Tietä oli ylittämässä ilvesemo pentuineen! Ilves meinasi aiheuttaa kuskin tilapäisen herpaantumisen, joten multitaskaus laita vilkku päälle Laitilan suuntaan, ryhmity ja käännä rattia, yritä herran tähden pysyä ajoradalla sekä tarkkaile ilvestä oli neljän aikaan aamuyöllä jo vaativa tehtävä 😛

Loppumatkalla pohdimme, että periaatteessa ainoat normaalit eläimet eli jänikset, joita yleensä näkee aina ovat olleet vähemmistönä. Lause toimi kuin maagiset taikasanat ja loppumatkan väistelimme tielle eri suunnista säntäileviä jäniksiä sekä ristiin rastiin auton edessä lentäviä mustarastaita. Kerran tiellä kökki myös kehrääjä ja piti testata Hitsin jarrut. Hyvin toimivat, vaikka näimme taas linnun silmämunat.
Tämän illan sekä yön kruunasi saukko, sen jälkeen hirvi ja hirven jälkeen ne ilvekset. Ja valaisevat yöpilvet, tietenkin. Hirmunen yökkö-zoolandia siis!

Mistä ihmeen vypeistä se nyt höpöttää?

Valaisevat yöpilvet ovat parhaimmillaan luonnon tarjoama spektaakkeli, joiden valo voi komeimmillaan luoda jopa varjoja,-niin kirkkaita ne voivat olla. Valaisevat yöpilvet eli yökköset eli vypit esiintyvät 80-100km korkeudessa eli samalla korkeudella kuin ilmahehkun vihreä osa tai revontulidyynit! Vypit esiintyvät vain kesäisin, jolloin aurinko on 4-16° horisontin alapuolella eli aurinko saa nämä pienistä jääkiteistä koostuvat pilvet hohtamaan. Yöpilvien jääkiteet ovat kotoisin mm. meteorejen pölystä, mahdollisia tulivuorista ja niiden purkauksista lähtöisin olevia hiukkasia tai nykypäivänä rakettien laukaisuista eli vypit koostuvat siis erilaisista epäpuhtauksista,- joita on siis ollut aina, eli nämä eivät ole pelkästään nykypäivän tuotoksia.

Illan sekä yön kuvallinen saldo oli todella kiitettävä:

Kuvat Canon EOS 6D Mark II, Irix Blackstone 15mm ja One plus pro 10. Järjestelmäkameran asetukset ISO 100, f8-12, 1,5-5s

Rikun timelapse Go Pro 10

---

Operaatio SolarMax

2.6.2025 klo 12.40, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Havaintokertomus , Kuu , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisematähtikuvaus , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

Kun kuulin Emma Bruusilta ensimmäistä kertaa maininnan tulevasta revontulioperaatiosta, henkäisin syvään kesken Zoomissa pitämämme palaverin. Kesken kaiken puskista tullut Emman pudottama uutinen sai silmäni pyöristymään ja sain soperrettua ilmoille “voi hyvä tavaton, miten hienon blogin tästä saisi”. Hommassa oli enää muutama “mutta” eli mahdollisen operaation toteutumisen ajankohta näytti meille huhtikuun alkua, jolloin yöt alkavat pikkuhiljaa valostua ja kaiken lisäksi Artjärven revontulimiitti allekirjoittaneen pitämine luentoineen osuisi käsillä olevan operaation loppuvaiheille, eli tiedossa olisi hyvin raskas viikko. Jäin käsi poskella haaveilemaan, että projekti toteutuisi ja havahduin lopulta Matias Takalan rykäisyyn, ja siihen tosiasiaan, että palaveri muuten on edelleen kesken… Niin mistä olimmekaan puhumassa?

Kun SolarMax operaatio lopulta toteutui, oli kaikki ihanaa pyörremyrskyä ja hässäkkää ja aikaa deadlineen eli raketin laukaisuun vain muutama vuorokausi. Ensimmäiseksi ilmoittauduin mukaan oman revontuliryhmäni eli Etelä-Suomen revontuli- ja ilmiökyttääjien kanssa. Seuraavaksi piti hoitaa asiaan liittyvänä viittä virkaa ja kuutta hommaa ja yrittää sisäistää pitkähkö tehtävälista. Sen jälkeen hoidin ryhmään tiedoituksen ja toimintaohjeistuksen aiheesta. Kaiken tämän jälkeen löin kameran akut laturiin, lämmityspannan virtapankin niiden kylkeen ja ristin sormeni erittäin tiukasti.

Tähdet ja avaruus -lehti uutisoi varsin komeasti aiheesta ”Tällä viikolla suomalaisilla on harvinainen mahdollisuus edistää tiedettä yhteistyössä SpaceX:n avaruuslennon kanssa. Onnistutko kuvaamaan revontulia juuri silloin, kun ne kuvataan avaruudesta? Raketti on nyt paikallaan ja Fram2:n lennolle osallistuvat ovat jo käyneet läpi harjoituksen Nasan Kennedyn avaruuskeskuksessa”, kertoi lehdelle Katie Herlingshaw, joka työskentelee Huippuvuorten yliopistossa ollen siis yksi operaation kantavia voimia.”Fram 2 -lennon on tarkoitus nousta avaruuteen tulevana yönä. Kyseessä on historiallisesti ensimmäinen miehitetty avaruuslento, joka kulkee Maan napa-alueiden ylitse. Yksi matkalle osallistuvista on norjalainen elokuvaohjaaja Jannicke Mikkelsen. Hänen tehtävänään on kuvata revontulimuotoja avaruudesta käsin. Mikkelsen kuvaa revontulia lennolla käytettävän Dragon 2 -aluksen ikkunasta, 425-450 kilometrin korkeudesta”.

1.4.2025 kerroin f-book-julkaisussani seuraavaa. Nyt se on tapahtunut! Viime yönä laukaistiin Yhdysvalloista miehitetty raketti eli Fram 2 kiertämään maata, jossa on mukana revontulikuvaaja joka havainnoi ja kuvaa revontulia seuraavan kolmen vuorokauden ajan avaruudesta käsin. Tämä ei ole aprillia, vaikka siltä kuulostaa. Tiedossa on nyt todella jännittävä aikaa.

Meitä oli Solar Maxin taustajoukoissa mukana hirmuinen lössi ympäri maailman, tämä oli siis suurin revontulijahti koskaan. Olin myös mukana hieman vähemmän porukkaa käsittävässä what’s app -ketjussa joka oli nimeltään Solar Max ground support eli vapaa suomennos Solar Max maatuki. Meillä what’s appin ketjussa operoiville revontulikyttääjille tuli aika paljon aihetta käsittelevää luettavaa ja sisäistettävää operaatiota koskien. Hakusessa tutkijoilla oli harvinaisempia revontulia, jatkuvaa emissiota jne, mutta tutkijoita (ja myös meitä muita!) kiinnosti, miten reposet näkyvät avaruudesta käsin.

Ennen kyttäysoperaatiota oli tiedossa paljon puuhaa. Saamamme ohjeistus , joka oli sujuvasti lontooksi, piti sisäistää nopeasti, kääntää kaikki suomeksi, samalla mainostaa tapahtumaa uudestaan omissa revontuliryhmissämme, neuvoa ihmisiä miten mahdollinen havainto tehdään Taivaanvahtiin ja yrittää pysyä itse kartalla siitä milloin Fram 2 ylittää Suomen eli koska pitää olla kameran kanssa kentällä. Revontulien näkymisestä kertovissa raportoinneissa käytimme koodeja, joissa piti havainnoida kentältä nähdyn revontulen muoto, ilmoittaa maa sekä kellonaika utc-ajassa. Onneksi Fram 2 -seurantaan Solar Maxin maatuki sai oman apin, joka näytti reaaliajassa aluksen liikkeet ympäri maapallon. Yöllä, kun raketti miehistöineen laukaistiin matkaan meillä ei valitettavasti ollut mahdollisuuksia seurata hommaa livenä, mutta aamulla heti herättyämme aukaisimme Rikun kanssan kaikki mahdolliset viestiketjut ja saimme kuulla, että laukaisu oli onnistunut. Oli aika tuulettaa ensimmäistä onnistumista, mutta nyt työmaa vasta alkoi. Onneksi laukaisun sai katsoa myöhemmin Youtuben kautta. Hurjan näköistä hommaa. Sitten vaan lataamaan Fram 2:n liikkeitä näyttävää appia puhelimeen ja opettelemaan revontulihälytys-koodeja ulkoa.

Enää tarvittaisiin kirkasta säätä ja ne pääosan esittäjät revontuletkaan eivät olisi pahitteeksi. Jännitys saattoi virallisesti alkaa.

#solarmaxmission 1.-2.4.2025

Yö jännitti ihan hirveästi. Muutamat hassut kuvat eivät olleet häävi ensipanos kansainväliseen proggikseen, mutta sentään jotain. Sain harjoitella kädet täristen hälytyksen antamista eteenpäin ja ensimmäinen hälytys maatuki-ketjuun kuului ”diffuse aurora – Western Finland Laitila – 19.00 utc”. Koko yö oli pääosin varsin diffuusia touhua repolaisten ostalta, mutta punainen yläosa oli melkoisen pop. Muutamia revontulisäteitä lukuunottamatta yön tapahtumista ei jäänyt paljon käteen. Muuten taivaalla oli aika vaisu meininki. Noh, Kuu ja Seulaset tulivat onneksi kuviin ja olihan tuo repomössö ihan mukava yllätys. Saimme Rikun kanssa myös loistavan kenraaliharjoituksen.

#solarmaxmission 2.-3.4.2025

Yöksi oli luvattu vaihtelevaa pilvisyyttä ja revontuliarvot olivat yllättävän hyvät. Ajelimme Rikun kanssa passiin Isomäkeen Laitilaan tänä historiallisena yönä. Nyt pitäisi saada kuvata rauhassa ilman keskeytyksiä, joten Isomäki oli valintamme yön rientoihin. Sieltä aukenee myös hyvät näkyvyydet pohjoisen taivaalle. Koska Isomäen korkeus on meren pinnasta huimat 49 metriä, ei sumukaan kovin helposti torpedoi iltaa pilalle.

Alussa taivaalla oli hyvin tavallinen revontulikaari hyvin matalla horisontissa. Bz-arvon kyykätessä miinukselle lähti näytelmä käyntiin todella nopeasti eikä kestänyt montaakaan minuuttia, kun revontulikaaren yläosaan muotoutui näyttävä, punainen kaksivärinen yläosa. Säteet kävivät todella korkealla eli Otavassa asti. Tässä kohtaa raportoitiin maatuki-ketjussa Steve. Meillä oli kuitenkin pieneksi pettymykseksi pilviharsoa lännen sekä kaakon puolilla taivasta, joten jäimme iloitsemaan muiden havainnoista ja nuolemaan näppejämme, toistaiseksi.

Seuraavaksi idän puolelle taivasta ilmaantui oranssi, emittoitunut alue josta muotoutui nopeasti oranssi, säteinen revontuli jota seurasi kummallinen, leveä pilari tai säde joka oli harmahtavan pinkki. Jälkeenpäin selvisi, että oranssi tyyppi on ilmeisesti jatkuvan emission eräs muoto – eli juuri se, mitä haettiin! Jatkuva emissio onkin aika kehveli tunnistettava: siihen tarvittaisiin kuvien lisäksi spektrimittauksia eli jatkuvan emission oleskelu kuvissa tältäkin yöltä on toistaiseksi arvailua. Tosin, tieteen tekeminen on väliin arvailua, ennenkuin opimme tunnistamaan varmuudella minkä näköisenä tai värisenä jatkuva emissio yötaivaalla lopulta esiintyy. Mikäli näette revontulien joukossa jotain erikoisempaa väriä tai harmaita ”haamuja”, kannattaa Taivaanvahdin raportointilomakkeeseen ruksia sellainen vaihtoehto kuin ”tunnistamaton” tai/ja naputella tekstiosioon #jatkuvaemissio. Jatkuvaa emissiota tullaan tulevaisuudessa tutkimaan enemmän ja mitä enemmän vertailtavia havaintoja, sitä parempi tutkijoille.

Pääsin vihdoin antamaan hälytyksen ketjuun sopimallamme koodilla: ”active aurora – Laitila – Western Finland – 21.05 utc”. Kellonaika oli vaikea hahmottaa kiireessä, koska viesti piti antaa utc-ajassa eli piti nopeasti laskea vallitseva kellonaika uusiksi. Jälkikäteen ei kuulosta järin vaikealta, mutta kenttäolosuhteissa piti muistaa ja huomioida niin monta asiaa, että jo vähän heikotti ja sormetkin tuppasivat jäätymään ja kaiken lisäksi viesti piti lähettää matkaan englanniksi ja samaan aikaan piti luonnollisesti säätää kameraa, sommitella ja ottaa kuvia ja pitää silmällä sitä, koska Fram 2 ylittäisi eteläisen Suomen. Lisäksi ketjua piti muutenkin seurata hälytyksien osalta, etenkin muita suomalaisia havaitsijoita eli silmien piti olla yhtä aikaa ketjussa, apissa, taivaalla ja kameran säädöissä. Jopa lievän ad/hd:n omaaville kyttääjille tämä kaikki oli melkoisen vaikeaa. Myös kylmä ja pureva sää vaikeutti kännykän vilkuilua tai näppäilyä.

Seuraavaksi tuli taivaalle pilviä ja odotimme kynsiä syöden, avautuuko taivas. Avautuihan se. Tähän väliin arvot huononivat, kunnes taivaalle ilmaantui mallikelpoinen omegavyö jonka yhteyteen reilusti irti pääkaaresta popsahti Sar-kaaren näköinen heebo idän puolelle taivasta ja bz mönki miinukselle. (Sar= Stable Aurora Red) Sar ei itsessään ole siis revontuli, vaan nauhamainen muoto, joka esiintyy revontulien yhteydessä ja kuuluu bongattaviin harvinaisuuksiin. Sar-kaaren viereen ilmaantui todella korkea, hieman eriskummallisesti taipunut revontulisäde. Samaan aikaan pohjoisessa horisontissa kiemurteli selkeääkin selkämpi omega (Ω)- revontulivyö, joka on saanut nimensä kreikkalaisesta aakkosesta Ω eli oomegasta. Omegavyö on aamuyön revontulimuoto.

Sar oli jännästi osin kaksivärinen ja aika huikean hieno näky Kuun valaisemalla taivaalla. Korkea, vaalea säde pysytteli paikoillaan Sar-kaaren kainalossa taivaalla useita minuutteja, kun muut revontulisäteet tanssivat pitkin kaaren yläosaa. Näistä kumpikin oli havaittavissa paljaalla silmällä. Seuraavaksi lännen puolelta taivasta kamera poimi tavallisen näköisen Sarrin. Silmä ei erottanut kuin hieman punaista ja lilahtava alue väri näkyi vasta jälkeenpäin kuvia kehitettäessä.

Sar-kaari oli näkyvissä melko hyvin paljaalle silmälle, mutta Kuu haittasi havainnointia.Sar oli siis lännen puolella taivasta hieman eri näköinen kuin idässä joka tosin voi selittyä sillä, että Kuun valaisema puoli taivaasta oli melko vaalea. Huomionarvoista oli se, että ennen Sarria taivaalle ilmaantui kaaren itä-ja länsipuolelle selkeästi pääkaaresta erilleen lilanpunertavat emittoituneet alueet. Kunnolla Sar näkyi lännen puolella vasta klo 1.37, kun Kuu laski alemmas. Sar hävisi, kun revontulinäytelmä eli alimyrsky starttasi. Huomasin, että Sarrin paikalle taivaalle jäi jälleen outoa, punalilaa ”hehkua”.

Tässä kohtaa avustajaporukkamme maatuki-ryhmä täyttyi viesteistä ja hälytyksistä. Kanadan ystäväni Donna Lach kirjoitteli varsin osuvasti ketjuun, että ”voisiko joku ystävällisesti sammuttaa teiltä tuon Kuun”. Jostain syystä yhdyin mielessäni tähän kainoon, nöyrään ja mahdottomaan pyyntöön. Ylipäänsä kunnia Sar-kaaren kuvaamisesta kuuluu myös idän puolella Laitilaa olevalle tehtaalle nimeltään Vexve. Vexvellä on nimittäin julkivullaan järeät, siniset valot jotka heijastuvat korkealle idän puoleiselle yötaivaalle häiriten hennoimpien ilmiöiden kuvaamista, itseasiassa ilmiöt tuppaavat häviämään sillä ilmansuunnalla näkyvistä kokonaan valojen ollessa päällä. Muutama vuosi sitten olin yhteydessä ystäväni Juha Kylänpään kanssa tehtaan johtoon ja kirjelmän seurauksena alkoi sähköpostien vaihtaminen johtajan kanssa, jotka taas johtivat siihen, että tehtaan johto lupautui sammuttamaan siniset julkisivuvalot keskiyön jälkeen. Sar-kaari nimittäin näkyi parhaiten tänä yönä juuri idän taivaalla. Kiitokset tehtaan johdolle yhteistyöstä. Revontulikyttäily on parhaimmillaan aika laajaa joukkuepeliä.

Yö oli hieno kokemus ja Sar oli jälleen mykistävän kaunis, soihtumainen ilmestys Kuun valaisemalla taivaalla. Oli jotenkin käsittämättömän hienoa painaa laukaisijaa kamerasta miettien ”tämä saattaa olla myöhemmin tärkeä kuva revontulitutkimukselle”. Ja niin se lopulta olikin, koska Sar-kaari lukeutui juuri niihin harvinaisuuksiin, mitä kuluvina öinä yritimme metsästää. SolarMaxin yhteydessä oli kaiken lisäksi valokuvakilpailu ja ottamani Sar-kaari ruutu voitti oman osionsa. Me voittajat saimme hienot palkinnot muistoksi projektista; Fram tarrat, kuvan miehistöstä signeerauksilla, kuvan Jannicesta signeerattuna (otettu avaruudessa) Svarlbardin yliopiston lahjoittaman kangaskassin sekä Arctis-tiimin toteuttaman revontulioppaan painettuna versiona 🙂 Käsittääkseni saamamme kirjat olivat käyneet myös avaruudessa asti.

Ohessa linkki muihin voittajakuviin. Suomi oli kilpailussa edustettuna aivan mielettömän hienosti ja haluan onnitella kaikkia muitakin voittajaruutuja ottaneita, cheers meille!

Kaikin puolin todella hyvä reissu ja hirveän hyvä yhdessä tekemisen meininki ja todella ikimuistettava kokemus.

3.-4.4.2025 #solarmaxmission
Kolmas yö putkeen revontulia ja silmäpussit alkoivat hipoa mallia Panda. Mietin, josko jättäisi illan reposaalistuksen muille, koska seuraavana päivänä pitäisi lähteä matkaan kohti revontulimiittiä ja Artjärveä. Ulkona puhalsi myrskylukemiin noussut tuuli 25 m/s olevine puuskineen, joka ei ole ihan ideaalein sää kolmoishermokipu-potilaan ulkoilua ajatellen. Maatuki-ketjumme hälytti kymmenen jälkeen illalla, ja näkyvissä olivat mitkäs muutkaan kuin dyynit.

Jo syntyi liikettä Laitilan suunnalla. Mietin kokonaista 1,5 sekuntia vallitsevia olosuhteita ja ilmoitin Emmalle ”menossa!” Tähän asti meillä oli ollut umpipilvistä, mutta ulos vilkaistessani myrsky oli hieman avannut pilvipeitettä. Päätin käydä kytiksellä. Joutuisin yöllä tinkimään paremmasta näkyvyydestä ja kuvaisin valosaasteessa, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Tuulta piti yrittää päästä karkuun ja entuudestaan tiesin erään pellon poskessa olevan tuulettoman kolon, mutta alue on melko valosaasteinen. Niinpä tein sen, mitä voin eli puin ylleni tuplamaskin kasvoja suojaamaan ja vedin päälleni paksuimman hupullisen talvitakkini. Sitten vain vedin henkeä syvään ulko-ovella ja kirmasin tuulisen pihan lävitse tavaroineni autolle.

Ajoin vanhaan revontulikytis paikkaani Sorolaan ja toden totta, taivaalla kölli dyynihylly. Dyynit olivat hankalat hahmottaa, koska pilvikuitua oli paljon, siis aivan liikaa. Hieman harmitti tässä kohtaa, olisi komeaa ollut päättää operaatio kunnolla näkyviin dyyneihin, mutta ei pilville tai vallitsevalle säälle mitään voi. Silti tuntui uskomattoman hienolle, että dyynit ilmaantuivat juuri operaation aikana. Ongelman muodosti myös tuuli, joka todella pelottavan navakka. Huolestuneena totesin myös Laitilan kaupungin valosaasteen noustua suuremmaksi mitä aiemmin. Osittain valosaasteen sironnan voi selittää hurjan matalalla olleen sumu/alapilvet, joista valosaaste heijastui lähes joka puolelle kriittisille alueille taivasta.

Siunasin mielessäni jalustassani alla olevia piikkejä, ne tulivat nyt todella tarpeeseen. Jalusta pitäisi tällä myrskyllä kaivaa maahan, josko sekään sitten riittäisi. Hivuttauduin peltoa pitkin kohti pensasaidassa olevaa aukkoa ja päästyäni siihen tuulen pahin ote irroitti, mutta edelleen ympärilläni myrskysi liikaa. Tuulenpuuskat löysivät tiensä välillä myös pensaikon suojiin. Jalustan sai kairata pensaassa olevaan koloon, ja silti kamerasta ei uskaltanut irroittaa otettaan hetkeksikään. Hälytykset maatuki-ketjuun jäivät vaisuiksi, koska puhelinta roplatessa piti irroittaa ote kamerasta ja pari kertaa otin kesken viestin kirjoituksen kopin kaatuvasta jalustasta ja kamerasta. Tuuli repi jalustan piikkeineen väkisin ylös maasta heti, kun silmä vältti. Ihan vastaavissa olosuhteissa en ole kuvannut koskaan, ilma oli todella haastava ja mietin, onko homma nyt aivan järkevää. Ehkä ei, mutta en osaa tälläisessä tilanteessa luovuttaa helpolla, vaan puskin eteenpäin väkisin. Joskus tiedettä joutuu tekemään huonoissa olosuhteissa ja ainakin voin ajatella tehneeni täysillä oman osani.

Dyynihylly joka tapauksessa oli kiistaton ja se kuvista näkyy, mutta huonosti itse dyynit, niinpä lisäsin blogin loppuun jälleen tuttuja selventäviä piirroksia. Allekirjoittaneen dyynisilmää on hiottu erilaisissa tunnistustehtävissä vuosikausia, joten löysin dyynien raidat kuvista melko helposti. Kytistelin tuulettomassa kolossani taivaalle eli kuvauspaikka sijaitsi virolaisten tuttujen revontulibongareiden pensasaidassa, taisi olla rhododendron peräti, joka oli parempi vaihtoehto huomattavasti kuin aikaisempi orapihlaja-aita. Tällä kertaa kaveribongaajia ei näkynyt, enkä kyllä ihmetellyt asiaa.

Valitettavasti tuuli vain yltyi yltymistään, niinpä kuvasaalis jäi vaisuksi ja mereltä rullasi lisää rättiä entisestään tukkeutuvalle taivaankannelle. Kuulle syntyi nätti, 22° rengas, josta otin myös muutaman kuvan. Viimeinen äänihavainto yöllä oli lähistöllä kaatuvan puun aiheuttama räsähdys ja tömähdys. Kotimatkalla näin tiellä rutosti oksia, joista osa melko paksuja ja ajaminen meni paikoin pujotteluksi. Kotiin päästyäni huokaisin syvään, olipas reissua taas kerrakseen. Noh, operaatio oli joka tapauksessa lähes onnistuneesti suoritettu 🙂 Maatuki-ketjussa oli hieno fiilis ja kauhea pälinä tämänkin illan. Ihmisillä oli hauskaa ja kuvia kertyi lukemattomia ympäri maailman. Ja tulipa vietettyä muutama tunti tehden havaintoja kirjaimellisesti ihan puskasta.

Oli sanoinkuvaamattoman hienoa päästä tähän kansainväliseen jengiin mukaan. Erityiskiitokset Katie Herlingshaw, Maxime Grandin, SpaceX ja #solarmaxmission-tiimi 🙂 Tämä kolme vuorokautta ei ehkä ollut näyttävintä settiä revontulien suhteen, mutta erikoisin ja hienoimmasta päästä kokemuksena. Toki Steven kuvaaminen on aina iloinen asia, ilmiö kun tuppaa olemaan meillä täällä etelässä melko harvinainen taivasvieras. Ja kyllä dyynit olivat mukava lisä taivaalla.

Operaatio onnistui yli odotusten, joten toivottavasti saan päivittää tänne jossain vaiheessa avaruudesta kuvattua materiaalia. Siihen asti mennään allekirjoittaneen kuvasaaliilla ja täytyy odottaa kärsivällisesti, että avaruudesta kuvattu materiaali pääsee ensin tutkijoiden käsiin asti. Ymmärrettävästi tähän asiaan liittyy pientä byrokratiaa, koska vastapuolen toimijat ovat melkoisen isoja nimiä 🙂

Solarmax-öiden kuvat on kuvattu Canon EOS 6D Mark II ja Irix Blackstonen 15mm -laajiksella. Tarkempia asetuksia ripoteltu tekstin joukkoon sinne ja tänne. Syksyllä jatketaan revontulien parissa, nyt katse suuntautuu kesän ilmiöihin eli myrskyihin ja valaiseviin yöpilviin. Valaiseviin yöpilviin liittyen minulla on pieni pyyntö: muistakaa raportoida tänä kesänä näkemänne yöpilvet Taivaanvahtiin.

-Pike

Muutamia hyödyllisiä linkkejä revontuliopiskeluun syksyä ajatellen:

Revontulimuotoja kirja ladattava versio

Dyynipaperiin pääset tästä

Tähdet ja avaruus juttu Solar Max

Taivaanvahti havainnot SolarMax-öiltä

Harvinaiset revontulimuodot esiteltyinä täällä

Steve paperiin täältä

Kuvia Operaatio Solar Maxin ajalta:

Dyyniyön asetukset kamerassa ISO 640-1600, f3.5-2.4, 5-15s

---

Revontulimaraton

5.5.2025 klo 13.40, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Havaintokertomus , Kuu , Kuvausvinkit , Maisematähtikuvaus , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

15.-16.4.2025 Aurinko oli jälleen hyvin aktiivisella tuulella ja maata kohti oli tulossa nk. kannibaali-cme joka syntyy, kun kaksi peräkkäin lähtenyttä auringonpurkausta pääsee matkallaan yhdistymään. Odotukset illan ja yön suhteen olivat siis kovat. Vatsanpohjalla alkoi pyörimään iltapäivällä lauma perhosia, kun jännäsimme jaksaako aurinkotuuli tykittää vielä yöllä, illat kun ovat jo mahdottoman valoisia pitkälle yöhön asti. Ystävältäni tuli viestiä asian tiimoilta ja siinä luki ”jännittääkö yö”? En voinut vastata juuri muuta kuin että ”jep, keskimääräistä kovempi panikointi on edelleen käynnissä”. Niinpä lähdimme repokytikseen Rikun kanssa ennen kymmentä Laitilan Kaariaisiin eräälle lammelle. Ajomatkalla pulisimme niin maan vimmatusti toistemme suuhun illan odotuksista. Mitähän jännittävää taivaalla tänä yönä nähtaisiin vai jäisikö yö vain Linnunradan kuvaamisen asteelle?

Kuvauspaikalle parkkeeratessa huomasimme ajovaloissa silmiään siristelevät joutsenet, jotka ilmeisesti olivat entuudestaan tuttuja, lammella on pyörinyt vuodesta toiseen ilmeisen sama pariskunta. Äkkiä autosta valot pois, tarkoituksena ei suinkaan ollut sokeuttaa lintuja. Alkuun linnut hieman säikkyivät hämärässä alueelle pölähtämistämme, joten ajattelimme suoda niille hieman aikaa tottua ihmisen läsnäoloon ja samalla turvaisimme oman liikkumisemme lammen rannalla, urosjoutsen etenkin vaikutti alkuun hieman reviiritietoiselta ja herran täytyi antaa tottua meihin. Oli aika siis suorittaa joutsenkuiskausta. Juttelimme linnuilla matalalla äänellä hevostyyliin (ne jostain syystä puhuvat samaa kieltä kuin kaviokkaat) ”soojaah, ei mitään hätää ja jaaa, hieeeeno joutsen” ja kas, lammella uiskenteleva joutsenpari rauhoittui ihan silmissä ja uskaltautuivat tulemaan jopa hieman lähemmäksi tutkailemaan kahta pelottavaa otusta. Samassa taskussani rapisi ja päivällä kaukaa viisaana ostamani sokeriton suklaalevy ilmoitti olemassaolostaan. Jaoimme siinä odotellessamme suklaalevyn kristillisesti tasan. Energiaa tulisi palamaan aivan poskettomasti yöllä, mutta siitä asiasta olimme onnellisen tietämättömiä vielä toistaiseksi eli suklaatankkaus tuli tarpeeseen.

Odottaessamme joutsenten lopullista hyväksyntää alueelle liikkumiseen revontuliarvot hieman huononivat, mutta hämärtyvällä taivaalla oli silti nähtävillä terhakas tuplakaari. Lopulta linnut olivat hyväksyneet meidät ja uroksen selkäsulat laskeutuneet rauhoittumisen merkiksi. Samassa huonommista arvoista huolimatta revontulikaareen ilmaantui säteitä. Lännen puoli kaaresta näytti aktivoituvan ensimmäisenä, joten kokeilimme heti joutsenten pokkaa pinkomalla autolta ritirinnan niin kovaa vauhtia kuin uskalsimme möykkyisellä pellolla kohti lammen idän puolta, josta aukenee kaunis ja esteetön näkymä länteen. Siirtymä suuntaansa on aina 500 metriä ja lampea ympäröivä alue aika katala liikkua, on myyränkoloja, kynnöstä ja syviä traktorinjälkiä vieri vieressä, joten edestakaisin juoksentelu hämärässä ei kuulunut kummankaan suunnitelmiin eikä oikein bravuuriinkaan. Kynnöksellä liikuttaessa nilkat ovat helposti entiset lonkista tai selästä puhumattakaan. Tarkoitus oli siis selviytyä yöstä ilman ylimääräisiä muljahduksia (toivoa taas sopi..) ja saada jotain kuvasaalista teille lukijoille.

Pääsimme perille lammen toiselle puolella ehjin nilkoin hirveällä Konoset-spurtilla. Saimme juuri kuvaustarvikkeet hollille, kun ensimmäinen näytelmä starttasi-bz arvon ollessa positiivisella huimat 20 yksikköä ja näytelmän alkaessa kuitenkin idän puolelta kaarta, luonnollisesti! Muut repoarvot olivat kovat, aurinkotuuli kävi reilussa 600km/s, tiheys ropsahti reiluun 30 yksikköön ja muutkin arvot olivat punaisella kuin Petteri Punakuonon nenä, joten mietin jotakin sen suuntaista, että muiden arvojen on täytynyt korreloida tilannetta melko reippaalla kädellä, jotta reposet aktivoituivat niinkin huimaan tanssiin, mitä seuraavaksi nähtiin. Ja näinhän se lopulta sitten olikin. Bz-arvo ei siis aina olekaan ihan relevantti!

Ensimmäinen näytelmä sisälti huippukorkeita pilareita ja säteitä. Kun revontulivyö yläosineen aktivoitui, ei ihastuksen huudoista tahtonut tulla loppua, niin uskomattoman komealta reposet näyttivät heijastuessaan tyynen tumman lammen pintaan. Revontulien kirkkaus mahdollisti pienimuotoisen liikkumisen, tosin maaston kuoppia ei kunnolla nähnyt eli vaikutus oli sama kuin otsalampun punaisella valolla, syvyyseroja ei kertakaikkiaan hahmottanut ja muutaman kerran ilmoille kiiri ääneen lausuttu ”auh, siinä olikin kuoppa”. Ensimmäinen näytelmä loppui sykkiviin revontuliin ja kun näytelmä hyvin lyhyen palautumisvaiheen jälkeen alkoi uudestaan, se alkoi superkauniista omegavyöstä. Välillä pimeyttä leikkasi Rikun naurun höystämä sadattelu. Riku tuskaili yöperhosen kanssa, perhonen oli kovin tykästynyt laskeutumaan Rikun nenälle ja kulmakarvalle ja aivastelujen höystäessä muutenkin rikasta yön äänimaailmaa kuului vähän väliä perhoselle lausuttu kehoitus ”ihan kiva, että tykkäät minusta, mutta kutitat nenääni, huspois ja eääääh, mene nyt tiehesi” ja hetken kuluttua sama litania uudestaan perhosen imeydyttya parkkiin jompaan kumpaan kulmakarvaan. Väliin pimeästä kuului: ”Pike auta. Miten mä saan tämän perhosen häädettyä sillee luontoystävällisesti, koska nyt se kehveli mönkii silmälasien alla?!” Vastaukseni ”et mitenkään, se nyt vaan tykkää sinusta” ei ehkä mutinasta päätellen ollut toivottua kuultavaa. Kun yöperhonen tykästyy kuvaajan lämpimään hengitykseen ja vielä lämpimämpään takin kauluksen seutuun, on perhosesta lähestulkoon mahdoton päästä eroon, joten noita vekkuleita pikkukavereita (ja väliin isompiakin) pitää vaan opetella sietämään… Yleensä yöperhosmagneettina toimii allekirjoittanut. Joutsenet uivat välillä kuviin pysytellen silti visusti lammen toisella puolella. Mitenköhän ne saisi houkuteltua vähän lähemmäksi? Mikään hätä ei linnuilla tuntunut olevan eli ne sietivät hyvin liikkumisemme alueella. Muuttolinnuista koostuvaa lentoliikennettä lammen ylitse oli myös jonkin verran. Oli huumaavan kuuloista, kun suurempia joutsenauroja sekä kurkia suorittivat peräkkäin komean ylilennon lammen ylitse ja lammella olijat huutelivat auralle terveisiä. Isojen siipien havina tuntui tulevan kosketusetäisyydeltä. Välillä yksinäinen telkkä mennä päristeli ylitsemme, sen tunnistaa siitä, että siivet pitävät hauskaa ääntä. Myös lehtokurppia onnistuimme kuulemaan. Nyt koittaakin se aika, kun kurpat liimaantuvat kuvaajien läheisyyteen öisin, syynä ehkä houkuttamamme hyönteiset, joita linnut sitten pyydystävät. Onko asia näin, mene ja tiedä.

Kolmas revontulinäytelmä starttasi n.puolen tunnin odottelun jälkeen. Odottelun aikana taivaalla oli kauniita, sykkiviä revontulia joissa oli paljon pinkkiä eli revontulet eivät todellakaan häipyneet taivaalta palautumisvaiheessa kokonaan, kuten yleensä. Alemmas pudonnut revontulikaari nousi hetkessä ylemmäs ja kuvauslampi kävi sekunnissa hyvin ahtaaksi. Revontulien yläosaan kasvoi muutamassa sekunnissa jättiläismäisen punainen yläosa eli giant red top vieraili Laitilan taivaalla jälleen. Punainen osa näkyi silmälle ihan heittämällä ollen jumalaisen kaunis ja kookas, 15mm laajakulma pahus loppui! Tuli infernaalinen kiire ja jopa paniikki: mitä tässä kuuluu kuvata? Ja samassa pohdintamme katkaisi lännen puolen kaaren sivuun ilmestyneet läiskät, jotka alkoivat vaivihkaa venyä lounaan ilmansuuntaan kurkottaen samalla zeniittiin ja sinnehän muodostui tovin päästä itä-länsisuuntainen, etelän puolta taivaalla tervehtinyt Ragda! Kuinka hurjan kaunis se olikaan! Samaan syssyyn ilman hengenvetoa keskitaivaalle puolestaan kiipesi korona…pohjoisen puolella oli samaan aikaan aivan uskomattoman värikylläistä tykitystä, pinkkiä, lilaa, sinistä, oranssia, valkoista..päätä siinä sitten kuvaussuunta! Homma meni ihan pyörimiseksi ja yritin dokumentoida kaiken mahdollisen talteen kuvausmiljöön ollessa sanalla sanoen upea vesiheijastuksineen. Tämänkertainen Ragda oli kyllä maailman kaunein eteeni pölähtänyt revontuli-ilmestys joka syntyi muuten tällä kertaa eräänlaisista sykkivistä vihreistä suikaleista sekä läiskistä.

Taivaalla vieraili jälleen valkeiden/ vaalean pinkkien pilarien lisäksi oranssi jatkuva emissio jonka taustalla sammakoiden tuottama, lähes hypnoottinen kurnutus toimi kuin metrin halko eli taju meinasi lähteä, koska nähty ja kuultu oli vaan yksinkertaisesti niin älyttömän kaunista. Yön äänet olivat muutenkin upeat: lammen lähistöllä olevassa pienessä metsikössä äänteli kumeaääninen huuhkaja, joka sai vastauksen pellon toiselta puolelta olevalta sarvipöllöltä, jonka tuttu ”pulloon puhaltelu”-ääni sai puolestaan vastakaikua peltojen eteläpuolella Tähdenlennon tilalta päivystävältä lehtopöllöltä. Näiden maagisten äänien joukossa taivaalla tanssivat lisäksi kauniit ja värikkäät revontulet. Katsojat olivat hyvin onnellisia ja olotila oli jälleen pieni ja nöyrä, oli upeaa päästä todistamaan näytelmää. Kevät on tosiaan täällä ja yön äänimaailma oli sen mukainen, oli huhuilijaa, visertäjää ja Riku hihkumassa muun joukon jatkona. Taivaanvuohen valittava ja hieman aavemainen mäkättävä ääni kuului kauempaa lammen toiselta puolen pienestä männiköstä revontulien kiivetessä edelleen ylemmäs taivaankannella. Edessämme oli vielä mukava tuokio repolaisten ja myyränkolojen parissa.

Ilmeisesti Riku onnistui pimeydessä tallaamaan kuoppaan hieman pahemmin ja kostoksi vanha vamma eli murtunut L1 nikama päätti alkaa vihoittelemaan. Yöllä puoli kahden jälkeen koitti revontulissa jälleen palautumisvaihe ja heitin Rikun kotiin elpymään kipulääkkeiden pariin ja itse jatkoin vielä hirveällä draivilla nopeusrajoitusten sallimissa rajoissa Laustin peltoaukeille. Lammen rannalla suoritettu juoksentelu ja säntäily alkoi tosin tuntumaan loppuyön tunteina jaloissa- etenkin kun yön aikana olin Kaariaisissa kompastua kynnöksiin ja myyränkoloihin varmasti 58 kertaa ja allekirjoittaneella asiasta muistutteli polvi. Tähän väliin sellainen vinkki, että jos liikutte epätasaisessa hieman tuntemattomassa maastossa, laitelkaa se otsavalo päälle siirtyessänne vaikka pimeänäkö hetkeksi kärsii.

Kurvasin kuvausalueelle ladon edustalle Hitsillä ja otin kameran ja jalustan mukaani. Laustin pellolla vähän matkan päässä olevalle muinaishaudalle olisi jaksettava kävellä melkoisen pehmeässä maastossa, koska kookas kiviröykkiö sopisi kuviin kuin nänä päähän. Eteenpäin sanoi mummo lumessa ilman rollaattoria eli tepastelin itseäni ääneen tsempaten eteenpäin kenties hieman epävaakaasti, mutta hyvin sisukkaasti!
Hautaröykkiölle päästyäni oli vastassani jälleen korkea kaari, jonka sivussa oli…suikaleita ja vihreitä läiskiä? Ragdako? Muutaman kuvan jälkeen taivaalla näkyvä tapaus alkoi näyttämään tutulta. Kun sykkivät läiskät alkoivat kiipeämisen ylemmäs taivaalle jonossa, homma selkiintyi. Tuon on pakko olla IPA eli Isolated Proton Arc! Kuu nousi matalalle kaakkoon ja häiritsi hieman läiskäisen kaaren näkymistä, mutta onnistuin saamaan vihreän nauhamaisen, läiskäisen kaaren kuviin. Valitettavasti revontuli valokuvauksen saralla on vielä paljon opittavaa ja asetukset kamerassa olivat hieman väärät.

Lopulta revontulet muotoutuivat jälleen kauniiksi ja selväpiirteiseksi omegavyöksi jonka yläpuolelle kaareen ilmaantuivat huippukorkeat violetin siniset säteet pilareineen. Värit eivät vaan yötaivaalla ottaneet loppuakseen. Neljän aikaan aamuyöllä taivas kävi vaalenemaan idän puolelta ja täytyy sanoa, että kaikesta nähdystä ja koetusta huolimatta mieli oli virkeä (pää sanoi, että mennään mennään), mutta muuta kehoa väsytti (keho sanoi, että nyt ei kyllä enää pysty) Viimeiset ruudut oli tullut kuvattua silmät puolitangossa ilman sommittelun häivääkään ja autolle tuli käveltyä melkein unissaan. Takana oli reilun kuuden tunnin huhkinta joten aamulla olisin todennäköisesti jälleen mallia ”onnellinen panda” silmäpusseineni.

Seuraavana päivänä heräsin myöhään puolenpäivän aikaan ja keittiöön kömpiessäni silmäpussit muuten saavuttivat kahvinkeittimen ennen minua, mutta oli kyllä valvomisen arvoista taas kerran. Vessan saavutettuani peilistä minua tuijotti juuri se onnellinen panda hymy korvissa asti.

ps. Viimeisiä reposia viedään öiden valoistuessa kovaa vauhtia. Vielä ehtii kyttäilemään vähän, jonka jälkeen edessä on pitkä, toivottavasti kuuma ja myrskyisä yöpilvien täyttämä kesä. Entä uusiiko äitienpäivämyrsky eli Gannonin myteri tänä vuonna? Kaikkea jännää on muutenkin tapahtunut viimeisen kuukauden aikana, joten palaamme niihin vielä kesäkuun blogissa, jossa osallistutaan suurimmalle revontulikytikselle ikinä homman kantaessa komeaa nimeä ”Operaatio Solar Max ”.

Pistäkäähän Tarinoita taivasalta-blogi nyt viimeistään seurantaan! Muistakaa myös tallettaa yön parhaita kuvia tapahtumakertomuksineen Taivaanvahtiin. Meidän havaintomme on täällä.

-silmäpussieläin Pike

Yön kuvasaalista ja Rikun tekemä timelapsytin yöltä.

Kalusto: Canon EOS 6D Mark II ja Irix Blackstone 15mm. Yön asetukset kuvissa laidasta laitaan ISO 1250-3200, f2.4-3.5, 2,5-20s. Timelapse GoPro

---

Ei pöllömpi reissu

10.4.2025 klo 11.25, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Eläinratavalo , Havaintokertomus , Ilmahehku , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisemaplaneettakuvaus , Maisematähtikuvaus , Planeetat , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

Illalla 22.3.2025 tuli lausuttua Rikulle jälleen kuuluisat viimeiset sanat ”kulta, lähden käymään äkkiä Pyhärannassa kuvaamassa eläinratavalon”
…ja rapiat kuusi tuntia myöhemmin saavuin rättiväsyneenä kotiin uskomattoman hienon revontulinäytelmän nähneenä, 660 kuvatun ruudun ja aivan uskomattoman lintukohtaamisen muiston kanssa. Ja myös sen eläinratavalon vaikka tiukille meni, jälleen.

Takaisin tapahtumailtaan: koska Laitilan sää näytti hyvin pilviseltä, ajelin ennen iltakahdeksaa selkeämmälle alueelle passiin eli Laitilan pohjoiskolkkaan, lähelle Pyhärannan Siperiaa ajatuksena juoda kahvit ihan rauhassa, kuunnella hiljaisuutta, ihailla kiireettä tähtitaivasta, bongata eläinratavalo ja vain olla paikoillaan tekemässä vaikka pimeämeditaatiota hektisen viikon jäljiltä. Revontuliarvot olivat jonkinnäköiset, joten ehkäpä nekin saisi vangittua illan aikana kuviin. Itsekseni hymistellen lähdin matkaan, koska tiedossa olisi rauhaisaa ja palauttavaa menoa. Tai niinhän minä tässä kohtaa iltaa taas luulin.

Heti paikan päälle päästyäni ja ahterini parkkiin kaatuneen puun päälle saadessani silmäkulmassa idän puolella taivasta vilahti jotain punaista. Mitä ihm..? Sissos sentään. Metsän takaa vielä vaalealle yötaivaalle nousi tukku punaisia, hyvin näyttäviä revontulisäteitä. Kahvitermos kiinni, termos reppuun ja kamera jalustalle. Punainen väri näkyi paljaalle silmällekin, kiitos valosaasteettoman havaintoalueen.

Homma johti toiseen eskaloituen nopeasti eli alkuillalla sai siis heti säntäillä ympäriinsä reposien perässä. Eläinratavalon näkymistä odottaessani jännäsin sitä, ehtisikö jättimäiseksi paisuva revontulikaari peittämään eläinratavalon ennenkuin saan otetuksi yhtään kuvaa tuosta kevätiltojen kaverista. Hilkulle meni! Eläinratavalo ei näkynyt kuin muutaman minuutin, kun revontulet suoraan sanoen jyräsivät ilmiön.

Revontulikaari nousi nopeasti korkeammalle ollen vielä tuolloin jännän rauhallinen ellei oteta huomioon sitä tosiseikkaa, että kaari venyi kuin kuminauha kohti etelää. Undulaatio eli kaaren reunan venyminen oli huikean näköistä ja mieleni sopukoissa kävi mielessä, että tämähän näyttää ihan valtaisan suurelle dyynihyllylle, mutta missä kehvelissä ovat pääosan esittäjät dyynit? Ovatko ne unohtuneet matkan varrelle kahville? Noh, niin tai näin, niin koetampa kuvata ilmestyksen talteen, vaan jotain kivaa pitäisi keksiä ikuisen erämaan lisäksi etualalle. Pakkasin lähtiessäni mukaani onneksi meillä rekvisiittana toimivan lyhdyn. Niinpä sommittelin itseäni ja lyhtyä revontulikuviin. Lyhdyn kanssa liikkuminen tuottaa ihan uskomattoman metelin, kun metalliosat kolisevat vastakkain. Noh, ainakin kaikki alueen eläimet sudesta hömötiaisiin kuulivat äänekkään etenemiseni maastossa.

Ja enkös aadeehoodee-oravana säntäillessäni hukannut lyhdyn hetkeksi, kun unohdin ottaa sen mukaani siirtyessäni kalliolla toiseen kuvauspaikkaan morjenstamaan bonsaimäntyä. Eikun takaisin etsimään lyhtyä ja sen jälkeen mietin, että apropoo,-minne tulinkaan jättäneeksi kameran…onneksi kädessäni oli langaton laukaisin, jonka kantavuus on mallia aivan uskomaton ja hetken nappuloita kohmeisin sormin paineltuani näin kamerani takanäytön valon pimeässä ylempänä kalliolla ja tiesin suunnistaa sitä kohti lyhty visusti kainalossa.

Revontulien peittäessä yli puoli taivasta heittäydyin innolla kuvaamaan niitä ja sommittelemaan puustoa kuviin ja samassa perin diffuusi eli utuinen kaari aktivoitui, idän puolella nousi jälleen kimppu puna-valkeita säteitä, revontulikaari nousi sekunneissa komeaksi yli puoli taivasta kattavaksi vihreäksi ilmestykseksi ja sitten taivaalla mentiin toistamiseen. Idän puolelle kaaren etureunaan syntyi jännää silmukkamaista rakennetta, se näytti lähinnä koulun käsityötunneilla virkatuilta silmukoilta, jotka olivat muuten työn ja tuskan takana. Allekirjoittanut ei vaan taivu mihinkään hommaan, missä tarvitaan lankaa ja virkkuukoukkua vaan sekasotku oli yleensä valmis ennen kun käsitöiden opettaja ehti sanomaan sanat ”virkataampa lapset hetki”. Myöhemmin seuraavana päivänä haukankatseen omaava Taivaanvahdin moderaattori Veikko Mäkelä oli huomannut silmukkakuvassani lymyilevät dyynit, jotka tulivat usmauksella kuvasta esiin. Kiitos Veikko! Tämä on sitä kuuluisaa tiimityötä. Ei siis dyynihyllyä tälläkään kertaa ilman dyynejä! Silmälle dyynit eivät näkyneet ja kuvaushetkellä takanäyttöä ei tullut juuri tuijoteltua, koska oli kiire kopata uskomattoman hieno näytelmä talteen. Tuntui, että keskittyminen hipoi nyt täydellisyyttä ja allekirjoittaneella oli viimein viisi käsiparia käytössä ja ainakin kuusi jalkaa, sen verran vauhdikkaasti tuli kallioilla tepasteltua…Flow-tila kytkeytyi päälle, en nähnyt enkä kuullut tässä hetkessä kuin revontulet ja sommittelun. Pohjoisen puolelle taivaalle levittäytyi silminkin nähtävä pinkki, laaja alue ja mieleen tuli äitienpäivä myrskyn värit. Myös violettia väriä näkyi jopa silmälle, puhumattakaan kamerasta. Revontulisäteet olivat suurimmaksi osaksi pinkkejä, mutta jälleen taivaalla vieraili oranssi alue, eräänlainen emittoitunut barbababa. Noora Partamiehen luennon Artjärvellä revontulimiitissä kuultuani kysymyksessä saattaa barbababan kohdalla olla sellainen uusi revontulimuoto kuin ”jatkuva emissio / continuum emission”, joka voi esiintyä yötaivaalla erilaisina, erikoisina muotoina, harmaina haamuina mutta myös erikoisina väreinä. Opiskelempa aihetta siis lisää!

Revontulien liikehdintä taivaalla rauhoittui muutaman aktiivisen minuutin jälkeen, jonka aikana itse revontulikaari jatkoi venymistään edelleen kuin pullataikina kohti etelää ja sen etureunaan alkoi hahmottumaan erillinen vihreä nauhamainen alue, joka liikehti selvästi sijaiten välillä lähempänä revontulikaarta ja seuraavassa hetkessä venyi irti pääkaaresta kulkien aina idästä länteen sijaiten hetken irti niin sanotusta ovaalista. Hurjan näköistä. Silmä näki etupäässä vihreää, mutta paikoin, myös jotain punaista eli päättelin tuon nauhamaisen ilmestyksen oleva ehkä Ragda. Eipä ollut Ragda, vaan jokin muu, mikä, en tiedä. Ammattitaito loppuu väliin tuskaisasti kesken. Se saattoi olla kohti etelää venyvä Sar-kaari (Stable Aurora Red) jonka seurassa läiskät hengasivat sekoittaen pakkaa entisestään. Revontulinauhassa kulki väliin peräperää pieniä, vihreitä läiskiä, jotka sykkivät ja ne jos mitkä hämäsivät luulemaan kaaren olevan Ragda eli punainen kaari vihreällä udulla. (Ragda= Red Arc with Green Diffuse Aurora) Yötaivaalla tuntuu vaan riittävän uutta tutkittavaa.

Repolaiset olivat loppujen lopuksi alun räväkämmän esiintymisen jälkeen melko rauhalliset ja minäkin rauhoituin reilun tunnin erämaakaahaamisen jälkeen sommittelemaan maisemaa ihan rauhassa kuviin, mikään kiire ei nyt ollut, vaan setti oli hyvin rauhallista ja hidastempoista ja edelleen hyvin, hyvin värikylläistä. Kuljin ympäri Siperian metsissä olevaa kallioaluetta ja huokailin ihastuksesta revontulien täyttäessä taivaan. Aivan etelän suunnalla hyvin matalalla ei näkynyt värejä, joten sanoisin tämän näytelmän olleen melkein koko taivaan revontulet tosin ilman ”ihan kunnollista” revontulikoronaa. Välillä ajatukseni katkaisi suden valittava ja selkäpiitä karmiva ulvonta kauempaa, Rapijärven erämaan tienoilta. Tällä kertaa susi pysyi kauempana mikä oli ihan hyvä juttu, en välttämättä haluaisi kuulla lähestyviä ääniä, kun olen liikkeellä yksin. Homma menee äkkiä muuten pelkokertoimeksi. Myös ilves ja kettu olivat äänessä illan mittaan, erämaaympäristö oli jälleen valloittava ja hieman jännittäväkin. Olin muuten ensimmäistä kertaa yksin kuvaamassa alueella revontulia ja täytyy sanoa, että oli hieman jännittävää tämä touhu. Muutama vuosi sitten Linnunradan kuvaaminen oli pakko jättää kesken, susien ääniä kuului liian läheltä ja yksinäisen kuvaajan kantti sanalla sanoen sortui.

Pari tuntia ympäriinsä huhkittuani lähdin kohti leiriä ja samalla kuvausreppua. Kameraan oli pakko alkaa vaihtamaan akkua, takanäyttö kertoi vain yhden tolpan olevan jäljellä ja katsoessani takanäyttöä varoitusvalo alkoi vilkkua, joten sammutin kameran taapertaessani kohti leiriä. Perille päästyäni istuin puun rungolle ottaen esiin kaipaamani kahvitermoksen ja vaihdoin akun kameraan samalla sujauttaen sen lepäämään reppuun vielä hetkeksi. Oikein aktiivisesti kuvatessa kameran kenno ylikuumenee ja kuumeneminen näkyy kuvissa häiritsevänä kohinana. No eihän se kehveli ehtinyt jäähtymään kuin hetken. Meni pari minuuttia niin taivaalla mentiin taas. Ei muuta kuin termos takaisin reppuun, vieläkin syvempi huokaus kuin alkuillalla, kameraan virrat päälle ja syöksy kuvaamaan. Ihana kahvin täyteläinen maku jäi kielen päälle pyörimään, mutta tauosta ei tullut taaskaan mitään. Revontulet varmaan ajattelivat, että et ei tämä ole nyt mikään ikääntyvien kuvaajien lepokoti!

Huhkin jälleen kuin heinämies edestakaisin aluetta. Kului arviolta tunti, niin bz-niminen arvo läimähti kunnolla plussalle. Silti taivaalle jäi yli puoli taivasta kattanut revontulikaari säteineen ja hyvin punaisine yläosineen, muut arvot olivat edelleen punaisena. Ja tässä vaiheessa länteen kaaren diffuusiin, tyhjään osaan ilmaantuivat dyynit-jotka tosin löytyivät vasta seuraavana päivinä kuvista. Mietin jälkeenpäin, että olivatpa dyynit tällä kertaa hyvin ujoja. Miksi ne joskus näkyvät silmälle ja joskus kätkeytyvät? Harvemmin dyynit viihtyvät taivaalla samaan aikaan aktiivisien revontulien kanssa, mutta tänä yönä ne tekivät poikkeuksellisesti niin, mikä on outoa.

Lähes aina, kun taivaalla ovat järeämmät revontulet, tunnen ilon lisäksi myös suunnatonta ja lähes musertavaa ikävää. Isäni olisi mieluusti jakanut iloni näistäkin repolaisista. Jotenkin se tieto lohduttaa, että ollessani luonnossa revontuliretkellä tiedän kulkevani siinä maailmassa, jossa isäkin aikoinaan tykkäsi kulkea ja jonne me kaikki palaamme ennemmin tai myöhemmin, osaksi luonnon suurta kiertokulkua. Kiitos isä, että opetit minut löytämään iloa luonnosta!

Mitä tulee revontulien punaiseen yläosaan, se oli suorastaan huumaavan komea ilmestys. Tutkijat kutsuvat punaista yläosaa ”giant red topiksi” eli jättiläismäiseksi punaiseksi yläosaksi eikä syyttä. Kaaren punainen yläosa on majesteetillisen näköinen ilmestys etenkin, kun koko höskä näkyy paljaalle silmälle. Kaari punaisine yläosineen tuntui juuttuneen sillä hetkellä paikoilleen eivätkä revontulet tanssineet kuten yleensä eli taivaalla oli sillä hetkellä rauhallinen, aivan valtavan kokoinen rauhallinen viher-punainen revontulikaari, jonka idän puoli hehkui edelleen punavalkeaa sekä oranssia väriä. Otin muutaman kuvan peräjälkeen ja kaari näytti juuri sillä hetkellä niin stabiilille, että tässä kohtaa ajattelin pitää pienen tauon ja hivuttauduin hyvin varovasti, lähes hengittämättä kohti kahvitermosta. Istuin hetkeksi ja hieman yllättäen sain nauttia jo jäähtyneen kahvin viimeinkin melko rauhassa. Kylmä kahvi kuulemma kaunistaa kansanviisauden mukaan, mutta vatsa ei kestä niin paljoa kun pitäisi sitä juoda 😀 Kaivattu tauko kesti ehkä 15 minuuttia, kun revontulikaari aktivoitui jälleen säteiseksi, ja nyt se oli kaikkein säteisimmillään mitä koko iltana. Säteet ja pilarit kohosivat korkealle ja hetken näytti sille, että zeniittiin muodostuu illan ensimmäinen revontulikorona, mutta ei, kauheasta ähellyksestä huolimatta taivaalle ilmaantui vain revontuliverhon puolikas. Seuraavaksi sain silti kuvata suoraan ylöspäin ja nauttia Mark II kääntyvästä näytöstä, joka sanalla sanoen helli kyttääjän niskoja.

Kaiken revontulikaahotuksen ohessa ympärilläni pyöri koko illan jokin pieni pöllö. Onnistuin näkemään sen illan alun hämärissä ja habitus sekä puputus kertoi sen olevan helmipöllö tai ehkä varpuspöllö. Aina, kun vaihdoin kävellen illan aikana paikkaa, pöllö seurasi perässäni puputtaen ja laskeutuen aina näkymättömiin johonkin männyn oksien siimekseen. Kovasti sillä tuntui olevan minulle asiaa. Puputtelin takaisin, mitä mahdoin pöllökielellä sanoa, koska tuo sympaattinen lintu liimaantui koko illaksi seuraani. Kun vaihdoin paikkaa, pöllö lensi perässäni. Askelsin ylös kallioalueelle, josta oli parempi näkyvyys lännen suunnalle ja huomasin pöllön seuraavan perässä. Pöllö laskeutui puputtaen ääneen jälleen läheiseen mäntyyn. Seuraavaksi tapahtui jotain perin uskomatonta. Olin uppoutunut täysin kuvaamaan lätäkköä, johon revontulet heijastuivat, kun kuulin ja aistin kevyet siiveniskut ja samassa selässäni olleelle kamerarepulle laskeutui selkeästi painoa arviolta juuri tuon pienen pöllön verran. Ilmassa tuoksui linnulle ja kesti hetken, ennenkuin väsyneet aivoni tajusivat, mitä paraikaa tapahtui. Kuvausreppuni päällä selässäni istui ilmielävä helmipöllö! Samassa tunsin, miten se kosketti nokallaan takaraivoani, puskien päätään ja nokkaansa vasten pipoani kuin kissa. Pöllö ei ollut hiukkaakaan aggressiivisen oloinen vaan käyttäytyi lähinnä kuin kissa. Johan on! Jähmetyin paikoilleni enkä millään halunnut rikkoa hetken lumousta ja pöllön hellyydenosoitusta. Terävät kynnet rapisivat vasten repun kangasta pöllön etsiessä tasapainoa. Voi, kumpa tästä kohtaamisesta olisi saanut kuvan! Teki mieli rapsuttaa selässäni istuvaa söpöyttä, mutta epäilen, ettei käsivarteni olisi ihan venynyt moiseen suoritukseen ja villin eläimen tai tässä tapauksessa linnun koskettaminen ei ole koskaan ihan viisasta. Jonkinnäköinen hajurako täytyy yrittää pitää, se on kummankin etu. Mutta, mikäli mielii kuvata revontulinäytelmää oli pakko hieman liikkua ja yllättäen pöllö pysyi edelleen hyvin kyydissä aina siihen asti, kunnes oli pakko liikutella kameraa pystyasentoon. Oli lähes pakko kumartua alas, koska jalustan jalat olivat yön aikana jäätyneet kaikkein matalimpaan asentoon. Syvä kumarrukseni oli pöllölle liikaa ja se varmasti ajatteli, että pahus vie, istumaihmiseni kävi nyt liian epävakaaksi ja lehahti siivilleen lentäen revontulien täyttämälle yötaivaalle suunnistaen läheiseen mäntyyn jatkaen siellä puputtamistaan. Olipa symppis lintu ja hieno kohtaaminen! Ihan uskomatonta. Ihmettelin samassa etelätaivaan maitomaista seeingiä ja ei pahus vie- siellä velloi vihreä ilmahehku! Ja taas piti syöksyä hakemaan sitä kuuluisaa perspektiiviä.

Kello puoli kahden aikaan väsytti jo ihan armottomasti. Hyvästelin pöllöystäväni haikein mielin ja puputimme toisillemme hyvät yöt. Revontulinäytelmä osoitti hiipumisen merkkejä, valtaisa kaari putosi melko alas horisonttiin ollen silti edelleen aktiivinen. Ajomatkaa kotiin olisi vielä jäljellä eikä ratin takana parane nuokkua. Pakkasin tavarat hieman haikein mielin ja suunnistin autolle. Ajoin kotiin maaseudun kautta ja pysähdyin vielä Untamalan kylässä ottamassa parit kuvat, näes Untamalan katuvalot olivat sammutettu! Mielettömän hienoa ja kiitos Laitilan kaupunki! Tälläisiä ekotekoja tarvitaan valosaasteen täyttämään maailmaan 🙂 Kun kuvasin Untamalassa reposia, kuulin jälleen samaa ääntä, kuin Siperiassa ollessani. Laitoin äänen vielä Siperiassa kolmoishermopuolen korvan piikkiin. Hermon puoleinen korva oli tinnittänyt koko päivän ja ajattelin, että Siperiassa kuulemani äänet ovat sisäkorvan omaa tuotosta eli pään tai tässä tapauksessa korvan sisäisiä ääniä, jotka kuuluvat silloin tällöin olennaisena osana allekirjoittaneen kolmoishermosäryn oirekuvaan. Ajomatkalla kotia kohti kuitenkin huomasin, että korvani oli lopettanut suhinan ja poksunnan ja vallitsi ihana hiljaisuus, kunnes Untamalassa kuulin jälleen samoja ääniä korvan ollessa varmasti auki. Yöllä kuulemani äänet taisivat sittenkin olla revontulien tuottamaa eli inversiokerroksessa tapahtuvien sähköisten asioiden aiheuttamia ääniä, kuin taivaallisien aaveiden kuiskauksia ja niiden äänien sekaan eksyvää pientä poksahtelua.

Saavuin kotiin aamulla puoli kolme rättiväsyneenä, mutta onnellisena. Kotona ajattelin muistaa aivan ihanaa uutta mökkinaapuriamme Sannaa ja päätin ottaa heidän mökistään kuvan, kerrankin reposet olivat taustalla heilumassa. Taisin olla ihan hieman överiväsynyt lopettaessani kuvaamisen, koska kävelin päin naapurin pensasaitaa suunnistaessani takaisin kotipihalle..onneksi sekä puska että kuvaaja joustivat kohdatessa…Sanna tykkäsi luonnollisesti kuvasta, mikä on parasta eli sain ilahduttaa kanssaihmistä.

ETSINTÄKUULUTUS ja muuta tärkeää asiaa

• Noora Partamiehen mielenkiintoinen luento jatkuvasta emissiosta täällä. Tallenne on Artjärven revontulimiitistä 6.-8.4.2025. Mukana on muitakin hyviä luentoja eli linkin takana on aika tiivis paketti revontulista sekä niiden kuvaamisesta. Kannattaa katsoa.
• Mikäli olit liikkeellä 22.-23.3.2025 kuvaamassa revontulia, lataa ihmeessä kuvasi Taivaanvahtiin. Tältäkin yöltä kaivataan materiaalia vertailuun!
• Mikäli olit kuvaamassa 1.-4. 4.2025 välisinä öinä, kannattaa ladata revontuliaiheiset kuvat myös Taivaanvahtiin. Tuolloin oli menossa kansainvälinen projekti nimeltä SolarMaX, johon allekirjoittanut sai kunnian liittyä mukaan ja josta kerron myöhemmin täällä blogissa lisää. Havaintoihin näiltä öiltä 1.-4. 4. 2025 pitää kirjoittaa Taivaanvahdin tekstikenttään #solarmaxmission. Tagilla (#) varustettu teksti toimii hakuna tutkijoille, joten se on erittäin tärkeä liittää havaintoon.

ps. koska nykypäivän kukkahattu-otukset pahoittavat mielensä uskomattoman monista seikoista, mainittakoon, että ”aadeehoodee-orava”-vertaus sopii allekirjoittaneelle kuin nenä päähän, koska olen saanut vasta varttuneella iällä diagnoosin ko. aiheesta. Ei tämäkään ole niin vakavaa, kuten ei elämäkään ole. Elämän tarkoitus on ikävän karkoitus Eppu Normaalia siteeraten.

–Terveisin elävä istumapuu ja ikuinen pensaikoissa hiihtäjä Pike

-Kalusto : Canon EOS 6D Mark II & Irix Blackstone 15mm 2.4

-Asetukset: ISO 1600-4000 (ilmahehkussa kamat kaakkoon) f2.5-3,5 ja valotusajat 5-20s

Kuvagalleria hurjaakin hurjemmalta yöltä:

---

Matkalla äärettömään

5.3.2025 klo 11.46, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Eläinratavalo , Havaintokertomus , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisemaplaneettakuvaus , Maisematähtikuvaus , Planeetat , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

18.-19.2.2025 Koitti ilta, kun sää tuntui suosivan meitä rannikon porukoita erityisesti etenkin alkuillalla. Niinpä sovimme jälleen “mangustilauman” kanssa tärskyt Siperian metsiin. Mangustilauma on antamani lempinimi meidän dynaamiselle ja tosi, noh, mangustimaiselle pienelle ryhmälle, jotka poukkivat kilvan ympäri kuvausaluetta ja välillä myös kuviin. Tällä kertaa aviomieheni Riku joutui skippaamaan retken, mutta päädyin radalle porukan kanssa, joka käsitti hyviksi ystäviksi muodostuneet Nylundin Tapion sekä Kinnusen Sannan. Hauskuuksia siinsi siis horisontissa!

Ajoin Siperiaan ensimmäisenä ja jätin Hitsin suosiolla parkkiin pienelle levennykselle alueelle vievän metsätien loppupuolelle ennen jääkenttää ja tiessä lymyävää railoa. Ennätin juoda kahvit ja viimeisiä pisaroita nauttiessani Tapion auton valot leikkasivat hämärtyvää maisemaa ja hetken kuluttua iloisesti häliseviä ihmisiä purkaantui autosta ulos. Vaihdoimme kuulumiset ja lähdimme taapertamaan metsätietä kohti kuvauspaikan kalliota. Perille vievä tie oli todella petollisessa kunnossa ja vasta satanut lumipeite lepäsi jäisen tienpinnan päällä. Piti kävellä varovasti, mutta silti muutama luisteluliike tuli suoritettua. Kuljimme lopulta peräkanaa keskellä tietä ja tällä kertaa ryhmän vetäjänä toimi kapteeni-väliin-edelleen-vailla-suuntavaistoa eli meikäläinen. Lohduttelin viimeisenä tallustelevaa Tapiota, että yleensä ryhmän viimeinen syödään ensimmäisenä. Takanani askellus kiihtyi. Pitihän sitä tunnelmaa ja jännitystä jotenkin nostaa…

Kallliolle päästyämme emme ottaneet suuntaa normaaliin kuvauspaikkaan vaan askeleemme veivät meidät kallioiden länsipuolelle, jossa on hyvin kaunis yksityiskohta. Siellä näes kasvaa bonsaipuuta muistuttava pieni mänty. Paloin halusta ikuistaa se, Venus ja Eläinratavalo samaan kuvaan. Kesti hetken, että löysimme männyn hämärässä, koska lännen puoleinen kallioalue ei ole vielä niin tuttu. Lopulta pikkuinen, tuulien tuivertama mänty näkyi otsavalon keilassa eli olimme saapuneet päämääräämme. Taivas oli vielä valoisa lännen puolelta, mutta pimeys otti varkain sijaa taivaalla ja ilta tummui pikkuhiljaa. Tähdet hiipivät taivaankannelle ja lopulta porvarillinen hämärä hämäränkaarineen alkoi vaihettumaan nauttiseksi eli merenkulkijan hämäräksi liukuen siitä astronomiseksi eli tähtitieteelliseksi hämäräksi. Ja lopulta koitti valokuvaajan aika eli pimeys laskeutui.

Viritimme kamerat jalustoille ja odotimme vielä tovin. Lopulta eläinratavalo alkoi piirtymään lännen puolen taivaalle, aivan Venus planeetan läheisyyteen. Eläinratavalon sinertävä valokiila nousi ylemmäs taivaankannella ja valo vahvistui pikku hiljaa ja lopulta se näkyi jopa silmälle, kun osasi katsoa ilmiön ohi. Neuvoimme Tapion kanssa Sannaa löytämään tuon vekkulin valokiilan taivaalta. Tuttu pulina valtasi kuvausporukan ja sisäiset lapset päätettiin jälleen irti. Oli mukavaa olla liikenteessä taas porukalla.

Linnunrata huntuineen kaartui pienen erämaalämpäreen yläpuolelle. Kolmen ihmisen voimin ihastelimme ja huokailimme tähtipaljoutta ja ennen kaikkea sitä, miten vähäistä valosaaste oli, vaikkakin kevättalvinen Linnunrata sijainnillisesti liiraa todella lähelle Rauman valoja sijaiten miltein luoteessa tähän aikaan illasta. Ilmaan oli hiipinyt varkain mereltä kevyttä pakkasusvaa, joka teki valosaasteesta pahemman näköisen, kuin se todellisuudessa on. Myös vastasatanut lumi heijastaa valoa tehokkaasti. Mutta huolimatta pienestä määrästä valosaastetta nautimme tästä hetkestä juuri nyt. Siperian ikiaikaisten kallioiden yllä puiden siluetit piirsivät ohuen rajan taivaan ja maan väliin. Tuo raja näytti olevan niin lähellä taivasta, että lähemmäs emme enää maallisesti sitä pääsisi. Muinaisen kallioisen luodon yllä äärettömyyksiin avautuvaa, huumaavan tähtikirkasta taivasta ihaillessamme me ihmisrievut ymmärsimme katsovamme silmästä silmään omaa pienuuttamme ja mitättömyyttämme maailmankaikkeudessa. Ihminen on lopulta vain rikkahippunen äärettömyydessä täällä maailman laidalla ja tekee uskomattoman hyvää myöntää asia ääneen. Luonto auttaa ihmistä nöyrtymään hyvällä ja terveellisellä tavalla, ei väkisin pakottamalla. Pitää muistaa, että eteenpäin tässä maailmassa pitää aina kulkea sinnikkyydellä, suurella sydämellä ja hyvällä huumorilla. Kaakossa Orion näkyi sumuineen loistavasti ja eläinratavalo sinnitteli viimeiseen asti lännen puolella, toki sen näkyvyys heikkeni, mitä enemmän usvaa levisi taivaalle. (Eläinratavaloa koskevia artikkeleja on Suomessa todella vähän, itseasiassa koko ilmiön näkyvyyteen ei uskottu vielä kymmenisen vuotta sitten. Ulkomailta löytyy tiedonjanoisille hakusanalla ”zodiacal light” ihan mukavasti kuvia ja tekstiä.) Ehdimme kuitenkin ottamaan monet ratkiriemukkaat kuvat ja tuli taas naurettua porukalla muutamia hieman koomisia ruutuja, kun sommittelut eivät ihan onnistuneet kuten piti…Meistä tulikin Sannan kanssa ihan virallisia ”valopäitä” reissullamme.

Tapion ja Sannan lähdettyä kohti kotia ja iltavuoroa jäin vielä hetkeksi kuvaamaan, koska näin hienoja öitä tulee harvoin ja olisi synti ja häpeä haaskata aikaa vanumalla sisätiloissa jos on mahdollisuus jatkaa kulkua. Niinpä askelsin pitkin kalliota ja pysähdyin välillä sommittelemaan Linnunrataa ja Venusta kuviin. Tulkkasin kulkiessani lumessa erottuvia jälkiä. Tuossa on kulkenut pitkällä askeleella metsän valtias, hirvi. Tässä taas näyttäisi olevan kulkenut niinikään pitkällä askeleella meidän Tapio. Kas, pupun jäljet erottuivat lumesta myös. Seuraavat jäljet olivat ilmiselvästi Sannan. Tuppasi hymyilyttämään ja nostin katseeni välillä tähtiin. Oli todella helppo hengittää ja tuntui, että pitkästä aikaa sommittelu sujui kitkatta, ideoita pulppusi ja niitä syntyi lisää seuraavia kertoja odottamaan. Kaikki pieni viime aikojen stressi, joka nyt vaan kuuluu olennaisena osana hommaan nimeltä “elämä” valui harteiltani erämään hiljaiseen yöhön jäätyneiden sammaleiden joukkoon, jotka ritisivät jokaisella askeleella jalan alla. Taannoinen lumen sataminen ja sään muuttuminen kylmäksi ilmeisesti vaiensi pöllöjen ääntelyn, mutta pikkuhiljaa kuljemme kohti kevättä ja valoa. Hiljaisuus on välillä hälinäpainotteisessa maailmassa ihan tervetullut elementti.

Saatuani kuvat valmiiksi kiskoin kamerarepun selkään ja taapersin metsätietä autolle. Mielessäni oli vielä muutama idea, vaikka pakkasusva ja kevyt yläpilvisyys alkoivat hieman verottamaan näkyvyyttä. Paluumatkalla pysähdyin metsätielle ihmettelemään tähtiä ja toteuttamaan muutaman kauan mielessä hautuneen ruudun. Kuvaamisen jälkeen nojailin Hitsin ihanan lämpöiseen konepeltiin, kuuntelin hiljaisuutta ja katselin ympärilleni. Oli ihmeen hyvä olla tässä ja nyt, jäädä sijoilleen hetkeen. Auton moottori naksahteli hissuksiin taustalla jäähtyessään. Kuvausretki oli jo tässä kohtaa tehnyt tehtävänsä, mieli oli kevyt. Hyvillä mielin katsoin revontuli mittarit ja voihan nenä, nyt saisikin painaa kaasua ja palata Laitilaan nopeutetulla aikataululla, mittarit näet olivat siinä haaveillessani ja pimeässä meditoinnin aikaan menneet punaisille. Suoritin hypähdyksen kuskin penkille ja ampaisin matkaan. Ajaessa pysähdyin välillä katsomaan avaruussää sivustoja ja kovin kiire helpotti, koska bz-arvo oli heilahtanut positiiviselle, eli se jarrutti revontulien syntymistä ja etenkin näkymistä etelässä. Mahtaakohan näytelmää tulla ollenkaan, mietin ajaessani. Vatsan pohjan kutina kuitenkin oli sellainen, että kyllä tänään jotain tapahtuisi. Ajoin kotimme kautta ja söin hieman, kävely Siperiassa pakkasessa herätti raivoisan nälän. Syötyäni huikkasin Rikulle, että nyt pitää käydä hieman päivystämässä vielä repolaisia, bz oli alkanut vajoamaan negatiiviselle eli miinukselle. 

Ajoin vähän matkan päähän peltoaukeille ja vastassani oli makean näköinen tuplakaari eli näytelmä oli sittenkin käynnistymässä. Pystytin kameran jalustoineen ja ei kulunut kuin muutama hetki, niin revontulikaareen ilmestyi idän puolelle säteitä, jotka kielivät näytelmän alkamisesta aivan näillä näppäimillä. Eikä tästä vaiheesta kulunut kuin muutama minuutti, kun voimakas revontulikaari tanssi jo taivaalla nousten ylemmäs. Kameran säädöt vielä kohdalleen, lämmityspanta ja langaton laukaisin kiinni ja kuvaaminen sai taas alkaa! Hetken lämmittely kotona oli ollut hyvä asia ja sen voimin jaksoin jatkaa iltaa. Pakkanen senkun kiristyi, mereltä pukkasi kosteaa ilmaa ja sää kävi kireäksi. Kovin kauaa en enää uskaltaisi “migreenisäässä” ulkoilla, sarjoittainen päänsärky ei tykkää säätilasta, joka tuntuu kuin -17 astetta. 

Samassa revontulikaari aktivoitui ihan kunnolla ja revontulivyöhön lännen puolelle ilmaantui jänniä, lyhyitä kirkkaita hukkapätkiä peräkkäin. Olen kutsunut tätä muotoa kampaviineriksi, koska se näyttää ihan viineriltä. Oikea nimitys tosin on “säteinen revontulivyö”. Se oli lievästi sanoen jännän näköinen,-näitä ei pääse etelässä kovinkaan usein näkemään eli kyseessä on meille etelässä asuville kyttääjille ehkä hieman harvemmin näkyvä muoto. Mutta siinä se nyt oli edessäni taivaalla! Näytelmä oli mukavan intensiivistä seurattavaa, mutta värejä ei kovin paljoa näkynyt silmälle, tosin kun punaista näkyi taivaalla hetkittäin silmä bongasi sen helposti. Reposien temmellystä katsoessa kului muutama tunti, mitään sen ihmeempää raritettia ei taivaalle poukkaisut, mutta mukava pieni näytelmä silti. Revontulissa näkyi kuitenkin pienen ohikiitävän hetken hieman harvinaisempia värejä eli oranssinkeltaista. Yhden aikaan yöllä oli pakko luovuttaa, mereltä pukkasi hartiavoimin sumulauttaa ja pilviä, joita ei pitänyt tulla, mutta sinne ne nyt joka tapauksessa kiipesivät möllöttämään pahukset pohjoisen taivaalle. Puoli kolmen aikaan yöllä oli lähtenyt hillitöntä settiä repolaisissa, mutta tällä kertaa ne tuli missattua, enpä tosin tiedä olisiko meillä edes taivas seljennyt. Seurani Porin Karhunvartijoiden Karhukamera koppasi onneksi nätin revontulinäytelmän talteen ja ruikkasin Veskulta eli Vesa Puistovaaralta,-meidän armoitetulta kameratirehtööriltä luvan liittää se illan kertomukseen. Vesku on tehnyt vuosien varrella uskomattoman upeaa työtä Ulvilan tähtitornin kameroiden kanssa.

Seuraavana aamuna kännykkä ja mese olivat melkein tukossa viesteistä ja kuvista, joissa kyseltiin, että mikä ihmeen revontulimuoto yöllä oli ollut taivaalla. Meikäläisellä kestää aamukäynnistyminen aina jonkin aikaa, etenkin jos yöllä on venähtänyt hieman pitkäksi, kuten nyt pääsi käymään. Vastasin ensimmäiselle kyselijälle silmät sikkarassa juuri sängystä noustuani, joka oli virhe. Nimittäin, kun avasin viestin uudelleen aamukahvin juotuani ja silmälasit päässä eikä keittiön pöydällä, huomasin olleeni jälleen ihanan Pikemäisen epäselvä. Viestissä näes luki suurinpiirtein ” ggggbllltzzähkö snädää gulp”. Voihan elämän karut kävyt sentään. Onneksi viesti oli mennyt eräälle hyvälle ystävälleni, joka vastasi hirtehisellä huumorilla ”sä es vissiin ollut vielä ihan hereillä ja olikohan aamusumppi juomatta ja silmälasit taas jossain muualla, kuin päässä”? Noh, näinhän se aika pitkälti meni, kautta ikänäköni, tuon vekkulin kummajaisen joka on saapunut elämääni lähes huomaamatta 😀 Pitänee jatkossa pidättäytyä vastaamasta viesteihin, ennenkuin pää ja sormet toimivat synkassa ja silmälasit ovat löytäneet tiensä nenän päälle keikkumaan…Se on kuulkaa sillä viisiin, että onnellinen ja tasapainoinen elämä on tehty pienistä luonnossa vietetyistä hetkistä, hyvistä ystävistä, vielä paremmasta huumorista ja kyvystä nauraa itselleen. Niiden voimalla jaksaa selviytyä taas arjessa. Ei tämä taivaan tulien harrastaminen ole niin kovin vakava laji,- kautta snädään ja gulpin! Kyttäilyiloa porukalle! Viestitellään ja ihmetellään lisää yhdessä taas myöhemmin! Muistakaa tallentaa revontulihaviksenne Taivaanvahtiin.

-Pike, se pieni rikkahippunen äärettömässä, joka ei osaa heti herättyään kommunikoida järin selkeästi tai ymmärrettävästi 🙂

Porin Karhunvartijoiden muikean upeaan vidoon aamuyön hetkiltä pääset tästä

Kuvia reissulta:

---

Ilmiöruuhkassa

13.2.2025 klo 14.56, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Eläinratavalo , Havaintokertomus , Helmiäispilvet , Kuu , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisemaplaneettakuvaus , Maisematähtikuvaus , Planeetat , Revontulet , Syvä taivas , Tähdenlennot , Yleinen

1.2.2025

Suunnittelimme porukalla jälleen yhteistä reissua Siperiaan. Ainut ongelma oli se, että viimeiset kolme päivää oli satanut putkeen sitä ihtiään eli silkkaa vettä joten ilmassa piisasi kosteutta, samoin maan päällä. Hieman masentavat ilmat olivat kytkeneet allekirjoittaneelle päälle lievän mörököllireleen. Kaivattu piristys oli kuitenkin tulossa. Vuorokausi ennen reissua ystäväni Tapion kanssa käymäni viestiketju oli jälkikäteen hupaisaa luettavaa. Perjantain viestiketju kuului osapuilleen seuraavasti:
Tapio:“lauantaina sit porukalla reissuun Siperiaan, olisi Kuun sirppiä, Venusta ja muitakin planeettoja tarjolla, Eläinratavalokin pitäisi näkyä”. Tapion innostus oli luettavissa rivien välistä ja se tarttui kuin tervapaperi allekirjoittaneeseen.
Pike: “joo, ehdottomasti, ollaan niin messissä, toivottavasti sade vaan loppuu! Onko sulla muuten kumivene ja perämoottori nimittäin tällä vesimäärällä siitä Siperian kallioalueesta tulee jälleen saari”
Vastauksena sain nauravan hymiön, ei kait tuohon skenaarioon ollut vastapuolella muuta lisättävää…

Lopulta koitti sateeton, mutta hyisen kylmä lauantai-iltapäivä ja pakkasimme Rikun kanssa innostuneina tavaroita. Taivas oli kuulaan selkeä ja Venus iski silmää kotipihan koivun yläpuolella Kuun sirpin vierestä. Näytti sille, että reissu tulisi onnistumaan mainiosti. Pääasiallinen havaintokohde olisi Kuun sirppi ja Venus, mutta myös muut planeetat olisivat näkyvillä. Mikäli muita ilmiöitä näkyisi, ne olisivat ilmestyessään silkkaa plussaa ja ne otettaisiin riemulla vastaan, jos niitä eteemme siroteltaisiin. Monsuunikauden päälle löi tihdin pakkasjakson, joten metsätie Siperiaan tulisi olemaan mielenkiintoisessa kunnossa. Arvoimme kivi-paperi-sakset tyyliin illan kuskin. Sakset voittivat paperin ja pesti meni tällä kertaa Rikulle.

Jo lähtiessä näkyi lännen puolella helmiäispilviä, jotka olivat kirkastumassa. Ajomatkalla ihailimme ”helmareita” kilvan, mutta Raumantiellä ei juuri pysähdyspaikkoja ollut eikä aukeiden hyinen viimakaan houkutellut jäämään kuvia ottamaan joten ajattelimme lasketella suoraan Siperiaan. Taivaalle jättäytyvä helmiäisrusko saataisiin ikuistettua kuviin. Alueelle menevän tien loppupuolen kunto hieman hirvitti, koska olimme joutuneet taannoin kääntämään Hitsin suosiolla ympäri tien ollessa kulkukelvottomassa kunnossa. Tietä ympäröiviltä kallioilta alas valuva vesi jäätyy paikoin paksuksi patjaksi, johon virtaava vesi tekee syviä railoja. Kaiken lisäksi railopaikka oli heti jäisen ja jyrkän mäen huipulla.

Siperiassa hieman ennen railoa Riku pysäytti Hitsin ja jalkauduimme katsomaan uskaltasko autolla jatkaa eteenpäin vai jatkaisimmeko jalkaisin matkaa. Yleensä helmikuussa kyseisen kohdan yli ei ollut mitään asiaa edes nelivedolla, jään terävät reunat saattaisivat puhkoa renkaan tai hajottaa eturenkaan ripustuksen ja voisi siihen jäädä jumiinkin eli sekin momentti oli olemassa. Hieman hurjalta tiessä oleva jääpatja railoineen otsavalolla tarkasteltuna kieltämättä näytti, muttei täysin ylittämättömältä. Riku päätti ajaa Hitsin perille saakka. Hantin puolella meikäläistä hirvitti, jos jäisimme kiinni olisi hinausauton soitto edessä keskelle ei mitään. Pistin silmät kiinni ja kädet silmien päälle eturenkaiden kiivetessä jään päälle. Nyt täytyy sanoa jälkikäteen, että on tuo Hitsi vaan loistava neliveto. Hiukkaakaan epäröimättä ja sutimatta pääsimme railojen yli vaikka jää murtui koko matkaltaan paukkuen auton alla ja välillä upposimme jään läpi,-silti ei tullut ongelmia. Henkäisin silti helpotuksesta, kun pahin kohta oli takana. Pitäisiköhän Hitsiin luottaa jatkossa vähän enemmän? Kun on ajanut monta vuotta maavarattomalla etuvedolla joka oli maastossa ihan hirveä lyllerö jääden jumiin uskomattoman helppoihin paikkoihin, niin luottamuksen rakentuminen uuteen nelipyöräiseen luonnollisesti vie aikaa.

Perillä helmiäisrusko värjäsi taivaanrantaa ja I- sekä II-tyypin (typpi- ja rikkihappoja sisältäviä) helmiäisiä näkyi lännen sekä etelän ilmansuunnilla puiden latvusten yläpuolella. Kuun 11 % sirppi ja Venus-planeetta olivat allekkain maalauksellisella iltataivaalla. Tähtiä alkoi syttymään yksi toisensa jälkeen, kun kasasimme autosta tavaroita mukaan otettavaksi. Tavaravuoren mukaan haalittuamme askeleemme kuljettivat meidät tutulle kalliolle ja samalla muinaiselle luodolle. Hieman yllättäen vesisade ei ollut tehnyt alustasta kovin liukasta, mutta nastakengät olivat silti ainut oikea jalkinevalinta. Kallioiden päältä aukenivat näkymät joka puolelle, mutta parhaat helmiäiset ehtivät himmenemään ja laskemaan horisontissa olevien puiden taakse joten ne kuvat jäivät tällä kertaa ottamatta. Onneksi Tapio kuvasi helmarit Rauman päässä ja sain kuvat nätisti kysymällä tänne blogiin mukaan. Pystytimme leirin ja Tapiota sekä illan hämärtymistä odotellessa joimme mukaan otetut kahvit. Mikään ei maistu niin hyvältä, kun luonnossa kiireettä nautittu kahvi. Taustalla kiristyvä pakkanen paukutteli märkiä puunrunkoja hämärtyvässä ja punertavanhohtoisessa illassa. Lehtopöllöt harjoittelivat äänen avausta läheisen suon laidalla. Oli varsin keväinen fiilis, vaikka elimme vasta helmikuun alkua. Revontulikaari alkoi pikkuhiljaa nousemaan pohjoisen ilmansuunnalle ja Kuun sirppi sekä Venus planeetta vaipumaan helmiäisruskon syliin. Hetki oli seesteinen ja kaunis, en olisi malttanut rikkoa sitä kuvaamalla, mutta mikäli blogiin mielii lisätä lukijoille kuvia kyseisestä kauniista hetkestä, niin seesteisyyttä oli hieman häirittävä. Niinpä seuraavaksi lompsin kameran kanssa kalliolla sommitellen mäntyjä kuviin etualalle. Kuun sirpillä on kaunis maatamo (eli Kuun yöpuolen pinnasta heijastuva, Maan pinnan kautta sinne heijastunut auringonvalo), joka sai katsojat huokailemaan uudestaan kerta toisensa jälkeen ja luonto tuntui antavan kulkijoille parastaan tyyliin ”mukavaa kun poikkesitte”. Koko ajan enemmän kirkastuva Venus-planeetta taivaalla näytti uskomattoman kirkkaalta valopallolta. Auringonlasku oli todella värikäs ja säiden kurittamat sitkeät käkkärämännyt kurkottelivat latvuksiaan liukuvärjääntyneelle voimakkaan pinkin ja oranssinpunaisen helmiäisruskon värittämälle taivaalle.

Lopulta pimeys laskeutui, Tapio heilahti paikanpäälle ja saimme alkaa kuvaamaan ihan toden teolla. Pieneksi pettymykseksi eläinratavalon puolelle etelälounaaseen saapui hieman pilviä, joka söi vielä himmeän eläinratavalon olemattomiin. Pilvien jälkeen kuitenkin saimme kirkasta taivasta, joten takaisku ei ollut kuin väliaikainen. Revontulikaari pohjoisessa näytti korkealta ja hieman erikoiselta, mikäli arvot olisivat jatkuneet parempana, meille olisi saattanut kehittyä dyynirevontulet. Aihio oli nimittäin valmiina eli kaaren yläosa oli varsin diffuusi ja omasi dyyneihin passaavaa poimuilua eli undulaatiota. Arvot kuitenkin lässähtivät lupaavan alun jälkeen. Bz-nimisen arvon kiivettyä kuvainnollisesti lällättämään plussalle eivät enää tiheydetkään oikein tukeneet mojovaa revontulinäytelmää meille etelään. Revontulikaari joka tapauksessa aktivoitui ja kaaren joukkoon nousi selkeitä punaisia säteitä sekä pilareita. Kaaren idän sekä lännen puolien sivut hohkasivat punaisina ja säteiden yläosat olivat selkeän punaisia, niinpä oonailin mahdollista Sar-kaaren näkymistä, silmin ei kylläkään näkynyt mitään ihmeellistä. Jälkikäteen kuvista löytyi jopa idän ilmansuunnalta hento Sar-kaari (Stable Aurora Red, joka ei kuulu revontuliin, mutta esiintyy niiden kanssa). Käänsin kameran tuolloin kohti länttä, nostin ISO arvoja 3200, valotus 20 sekuntiin ja aukko sai pysyä 2.8. Ja tadaa! Siellä luurasi ilmielävä Sar-kaari! Kun olin varma havainnostani, hihkaisin pojat koolle ja näytin kameran takanäytöllä selkeänä näkyvää hailakkaan punaista kaarta.

Sar-kaaren näkymisestä repesi hulvaton riemu ja kameroita suunnattiin länteen kilvan. Samassa huomasin kuvissani vielä jotain muuta, nimittäin myös ilmiö nimeltä eläinratavalo näkyi kameran pieneltä takanäytöltä! Olimme alkuun jopa vähän luovuttaneita tämän ilmiön näkymisen suhteen, koska ohutta pilviharsoa tuntui vaeltavan eläinratavalon puolelle taivaalle ja kello tikitti armottomasti eteenpäin. Tammi- tai helmikuun alun eläinratavalo ei nouse järin korkealle, eikä se ole järin kirkas tai näy kovin kauaa. Saimme sittenkin tänä iltana sommitella kuviin eläinratavalon mystistä, sinertävää kiilamaista valoa, Sar-kaarta, Kuun sirppiä ja Venusta ja muitakin planeettoja ja kuvaaminen oli jälleen silkkaa juhlaa. Eläinratavalo on odotettu, etenkin kevätiltojen taivasvieras, koska syksyisin usein ilmat eivät tue ilmiön havainnointia vaikka se taivaalla olisikin. Se on kiilamainen sinertävä kummajainen läntisellä taivaalla ja sen näkyminen on suoraan verrannollinen valosaasteen määrään. Ilmiö on etenkin tammikuussa ja helmikuun alussa sen verran hento, että pienikin ilman kosteus tai ylimääräinen valosaaste pilvistä puhumattakaan riittävät hävittämään sen kuvista ja paljain silmin sitä on todella vaikea nähdä ennen maaliskuuta. Eläinratavalo on nimensä mukaisesti eläinradan tasossa näkyvää valon hehkua. Sen aiheuttajina ovat lukemattomat planeettojen väliset pölyhiukkaset, jotka heijastavat ja sirottavat auringonvaloa, jolloin se erottuu taivaalta kiilamaisen valona. (Ilmiökuvaus teksti M. Helin) Opiskeltavaa aiheesta löytyy nettilehti Zeniitistä 1/2020.

Suurimmasta osasta joka kevättalvisia kuvausalueitani eläinratavalo on kenties lopullisesti menetetty valosaasteen nousun vuoksi. Asia harmittaa suoraan sanoen peijakkaasti, koska valosaaste olisi säädeltävissä. Se on onnistunut takavuosinakin, miksei siis nyt paljon puhutun energiakriisin aikaan? Tekosyy ylimääräisille juhlavaloille nimeltä Joulu meni jo (mitä ei kyllä uskoisi, kun katsoo ajellessa jouluvalojen määrää, jotka ovat muuttuneet omituisen siunauksen saaneiksi ja hymistellyiksi kausivaloiksi). Ledit etenkin ovat joka tapauksessa tähtitaivaan ja ilmiöiden surma. Jos ne valot on useammassa huushollissa sinne takapihalla olevaan näreikköön saatu ripustettua niin pitäisi ne saada sieltä poiskin. Turvallisuuden tunteen valon suhteen ymmärrän, mutten suoranaista energian tuhlausta. Tämän ajatuksen perään tulee väkisinkin aina tovi painokelvotonta mutinaa, aihe kun menee aikalailla ihon alle ja ihan syystä (keinovalon haitoista on muuten julkaistu todella loistava kirja nimeltä ”Maailma ilman pimeää”, jonka on kirjoittanut Johan Eklöf. Monipuolinen tietokirja kertoo luonnon pimeyden tarpeesta selkeästi perustellen ilman turhia korulauseita).

Siperia pitää kuitenkin onneksi pintansa edelleen pimeänä alueena, joten ei ollut kuvaamisen riemulla mitään rajaa! Me pimeyden lapset sinkoilimme innoissamme sinne ja tänne, ristiin rastiin aluetta. Ja kuin lahjana taivaalta putosi kaunis, ohut tulipallo, joka tuntui lentävän tähtien kirjomalla yötaivaalla eläinratavalon vieressä ikuisuuden, mutta todellisuudessa se näkyi muutaman sekunnin kadotakseen savuvanan jälkeensä jättäen helmiäisruskon rippeisiin. Kerrankin allekirjoittaneen kamera oli suunnattuna oikeaan suuntaan eikä tulipalloa tarvinnut etsiä männyn/kuusen/koivun/aina jonkun puun latvuksien seasta, kuten yleensä. Ruudulla oli loppujenlopuksi aikamoinen ilmiöruuhka: tulipallo, eläinratavalo, Sar-kaari, helmiäisruskon rippeet, Linnunrata, Kuu, Venus, tavalliset reposet, Neptunus, Saturnus…oma ennätys tuli rikottua siis hyvin roimasti, tähän ei taida hetkeen kyetä 😀

Nappasimme vielä muutaman kuvan Linnunradasta ja Sar-kaaresta. Revontulet hiipuivat näkymättömiin ja taivaalle jäi vain vihreä, matala kaari. Tapio hilpaisi kotiin ensimmäisenä, koska seuraavana aamuna olisi työpäivä. Me sinnittelimme tähtitarhassa vielä kotvasen. Pilvitutka näytti, että bileet olisivat ohi taas tältä erää, joten pakkasen edelleen kiristyessä ja pilvien tukittua pohjoisen taivaan mekin pakkasimme kamerat laukkuihin ja suunnistimme kohti autoa.

Kotiin päästyämme pilvilautta ruumiillistui kovaa vauhtia Laitilankin ylle, mutta allekirjoittaneella oli vielä sen verran virtaa vanttuissa, että päätin käydä vähän matkan päässä olevalla peltoaukealla ottamassa kuvat Sar-kaaresta. Siellä se edelleen lymysi aina pilvien saapumiseen asti.
Hyvin onnistunut ilta kaiken kaikkiaan ja varsin ilmiörikas, kun sitä nyt jälkikäteen tarkastelee. Ja mikä parasta, mörököllirele kuittaantui pois päältä.

Ei muuta kuin kevättä ja eläinratavaloa kohti!

-Pike

Lisää illan ilmiökatrasta: