Otsikon takana

Kuulemiin, sanoi muukalainen

3.8.2015 klo 12.00, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Otsikon takana , Uutisoinnin arvoista

Maapallon ulkopuolisen älyn etsintä sai uutta potkua pari viikkoa sitten, kun yrittäjä-sijoittaja Juri Milner ilmoitti perustaneensa Breakthrough Initiatives -hankkeen. Hankkeen yhtenä ideana on tehdä havaitsevaa SETI-tutkimusta (Search for Extraterrestrial Intelligence), ja tähän on osoitettu seuraavien 10 vuoden ajaksi vähintään sadan miljoonan dollarin määräraha. Se ei ole avaruushankkeiden puitteissa missään tapauksessa mikään tolkuton summa, mutta toimii varmasti (toivottavasti) pontimena muille sijoittajille ja innostaa tutkijoita mukaan. Mistään hönöstä hankkeesta ei ole kyse, sillä hanketta ovat johtamassa muun muassa Astronomer Royal Martin Rees, eksoplaneettakonkari Geoffrey Marcy, koko SETI-hankkeen isä Frank Drake sekä NASA Ames Research Laboratoryn entinen johtaja Peter Worden. Hankkeen julkisiin tukijoihin kuuluu muun muassa kosmologi Stephen Hawking.

Breakthrough Initiatives on jaettu kahteen osaan: Breakthrough Listen kuulostelee taivaalta tulevia signaaleja  Green Bankin ja Parkesin radioteleskoopeilla. Se on kaikkien aikojen mittavin tämän tyyppinen hanke ja 50 kertaa aiempia herkempi. Sen tarkoituksena on kuunnella lähimmät miljoona tähteä ja tuhannesta lähimmästä tähdestä (tai no, niitä kiertäviltä planeetoilta) voitaisiin havaita signaali, jonka voimakkuus vastaisi tavallista lentokonetutkaa. Melkoista.

No, tarkoituksenani ei oikeastaan ollut selittää hankkeen yksityiskohtia, vaan pohtia Listen-ohjelman sisarta, Breakthrough Messagea. Se on (myöhemmin avattava) kansainvälinen kilpailu, jonka tavoitteena on tuottaa tähtiin lähetettävä, ihmiskuntaa ja maapalloa edustava digitaalinen viesti. Breakthrough Initiatives korostaa, ettei kyseessä ole sitoumus siihen, että viesti todella lähetettäisiin. Tarkoituksena on pikemminkin tutkiskella eri tapoja kommunikoida avaruuteen sekä avata keskustelua siitä, miten Maan ulkopuolisen elämän kanssa kannattaisi viestiä.

Ja että kannattaisiko?

Miten fiksua on huudella ulos suureen tuntemattomaan että ”täällä ollaan, tulkaa leikkimään” (tai nykyisellä ilmastomeiningillä ehkäpä pikemminkin ”tulkaa pyyhkimään”)? Seuraisiko siitä jonkinlainen Maailmojen sota, jossa muukalaisten alukset sitten pimentäisivät taivaan (ja Valkoinen talo saisi ensimmäisenä plasmatykistä kupoliinsa) ja meidän hölmöläisten taru olisikin sitten kuta kuinkin siinä?

Se tietysti edellyttäisi sitä että näillä muukalaisilla olisi paitsi sotaisa mielenlaatu (sekä halu viedä meiltä naiset ja työpaikat), myös sellaiset alukset, että niillä kipaistaisiin tänne valovuosien takaa näitä taipumuksia toteuttamaan. Jotain muutakin hyötyä kuin liipasinsormen treeniä tästä luulisi heille koituvan. Vettä ja happea (joita me kovasti täällä arvostamme) löytyy kaikkialta avaruudesta viljalti. Biomassaa — kuten ihmisiä, eläimiä, kasveja ja pöpöjä — täällä tietysti on runsaasti, jos he sitä nyt sattuisivat jostain syystä kaipaamaan. Mutta jos näillä avaruuden valloittajilla on käytössään ultranopeat alukset, ehkä heiltä luonnistuu myös soluviljely tankeissa. Öljykin meiltä alkaa olla jo loppumassa (katso kohta ”nykyinen ilmastomeininki”).

Tällaista kärjistettyä ja huumorilla höystettyä pohdintaa voisi tietysti jatkaa rivikaupalla, mutta asian tärkeyttä — ja ainutlaatuisuutta — ei sovi unohtaa. Mitäs, jos joku kuuleekin? Saati vastaa meille?

Pioneer 10 ja 11 sekä Voyager 1 ja 2 -luotaimet kantavat mukanaan fyysisiä viestejä ihmiskunnalta, mutta on hyvin epätodennäköistä, että kukaan koskaan niitä löytää. Avaruuteen on kuitenkin lähetetty jo useita digitaalisia, eli valon nopeudella kulkevia viestejä. Niistä ehkä kuuluisin on Arecibon teleskoopilla vuonna 1974 lähetetty viesti, joka suunnattiin kohti 25 000 valovuoden päässä olevaa pallomaista tähtijoukkoa M13  (vastausta tai vierailijoita ei ole odotettavissa aivan heti). Sen sijaan japanilaisten tähtitieteilijöiden Hisashi Hirabayashin ja Masaki Morimoton Altair-tähteä kohti suunnattu viesti olisi ehditty vastaanottaa ja vastaustakin voitaisiin odottaa varhaisimmillaan jo tänä vuonna. Altair on kuitenkin iältään alle miljardi vuotta, joten on vallan mahdollista, että systeemin mahdollisilla planeetoilla ei olisi vielä ainakaan kovin edistynyttä elämää ennättänyt kehittyä — jos maapallo on mikään malliesimerkki tässä suhteessa.

Onko tällaisen kosmisen huhuilun jatkaminen vastuullista puuhaa? Pitäisikö vain olla hiljaa ja kuunnella, josko joku muu olisi päättänyt ottaa riskin ja julistaa olemassaoloaan koko galaksille? Jospa vallitseva kolkko hiljaisuus johtuukin siitä, että kaikki ovat päättäneet pelata varman päälle?

Asia koskee koko ihmiskuntaa. Millaisen kuvan haluamme antaa itsestämme, ja haluammeko? Tämän keskustelun aika näyttää nyt koittaneen. Toivottavasti sitä myös käydään.

Breakthrough Initiatives -hankkeen kotisivu

Lista avaruuteen toistaiseksi lähetetyistä viesteistä (englanniksi)

---

Kuumottavat kuuvierailut

19.5.2015 klo 16.31, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Otsikon takana , Sitkeät huhut

Reilut 45 vuotta sitten otettiin pieni askel ihmiselle, suuri harppaus ihmiskunnalle. Vai otettiinko? Laskeutuiko ihminen todella Kuun kamaralle, vai oliko kyseessä sittenkin katala PR-kikka ja poliittinen silmänkääntötemppu, jonka amerikkalaiset tekivät osoittaakseen ylivaltansa avaruudessa ja näyttääkseen Neuvostoliitolle pitkää nenää? Feikattiinko laskeutumiset Kuuhun kokonaan, vai vain osa niistä?

Kävin joitain viikkoja sitten kouluvierailulla kertomassa viidesluokkalaisille aurinkokunnasta. Eturivissä viittasi eräs tenava ja esitti hyvin hämmentyneen oloisena kysymyksen: ”Miksi ihmeessä jotkut kuvittelevat, että Kuussa EI olisi käyty?”

Se oli pysäyttävä kysymys. Jo siksikin, että kuudesta Kuussa vierailusta (1969-1972) on tosiaan kymmeniä vuosia. On varsin todennäköistä, etteivät tämän viidesluokkalaisen vanhemmatkaan olleet vielä syntyneet, kun ensimmäiset ihmiset Kuussa, Neil Armstrong ja Buzz Aldrin, töpsöttelivät ympäriinsä Rauhallisuuden merellä.

On ihan tervettä suhtautua epäilevästi vähän kaikkeen, erityisesti sotaa käyvän maan päättäjien puheisiin. Huhut siitä, että kuulaskeutumiset olivatkin puhdasta silmänlumetta ovat kuitenkin eläneet jo aivan riittävän pitkään – etenkin, kun laskeutumisten todenperäisyys on todennettu jo useita kertoja, myös riippumattomien osapuolten toimesta. (Englanninkielisessä Wikipediassa on salaliittoväitteille ja ne kumoaville todisteille omistettu kokonainen perusteellinen ja seikkaperäinen sivu, johon voi syvän epäuskon hetkellä käydä tutustumassa, kts. alla. En aio listata niitä uudelleen tässä.)

Oma suosikkini näiden teorioiden kumoamisessa on aeronautiikan ja astronautiikan professori James Longuskin väite siitä, että Kuuhun laskeutuminen oli helpompaa kuin laskeutumisen lavastaminen ja satojen tuhansien (siis satojen tuhansien) Apollo-ohjelman työntekijöiden suostuttelu mukaan juoneen. Toistaiseksi kukaan Apollo-ohjelman tiimoilla toimineista henkilöistä ei ole möläyttänyt sivu suunsa, edes baarissa pikkutunneilla.

Myytti on kuitenkin elänyt sitkeästi vuosikymmenten ajan. Oman osansa varmasti teki Fox-televisiokanava näyttämällä Yhdysvalloissa vuonna 2001 hyvin salaliittomyönteisen dokumentin Conspiracy Theory: Did We Land on the Moon?, joka pöyhi mahdollisesti jo unholaan jäämässä olevia epäilyjä uudelleen pintaan.

Ehkä jo yksin myytin pitkäikäisyys tekee ihmiset epäileväisiksi? Kenties joku ajattelee, että pakkohan moisessa huhussa on jotain perää olla, jos siitä edelleen puhutaan. Varmastikaan syytteitä ei ole saanut pitävästi kumottua, jos niitä edelleen esitetään?

Vaikka onhan ne kumottu. Tämän kirjoituksen loppuun on kerätty läjä hyviä lähteitä, joiden lukemisen jälkeen ei pitäisi olla enää epäselvää, käytiinkö Kuussa vai ei.

(Kaikkia ihmisiä ei tietysti voi vakuuttaa edes faktoilla. Tähän ei minulla ole ratkaisua.)

Paljon huijaamista tutkinut psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri ja THL:n tutkimusprofessori Hannu Lauerma sanoi hiljattain Turun Sanomissa, että ihmiset ovat hyvin taipuvaisia uskomaan disinformaatiota (eli tarkoituksellista harhaanjohtavaa tietoa tai tiedotusta), mikäli se myötäilee omia ennakkoluuloja ja maailmankatsomusta. Lauerma kommentoi jutussa erityisesti valeuutissivustoja, mutta sama logiikka pätee pitkälti myös salaliittoteorioihin.

Erityisesti vanhempi väestö on tottunut siihen, että painetun sanan täytyy olla kutakuinkin totta, sanoo Lauerma jutussa. ”Ongelmaksi riittää se, että yksi kymmenestä uskoo”, hän toteaa.

 

Wikipedia: Moon landing conspiracy theories

Wikipedia: Third-party evidence for Apollo Moon landings

Turun Sanomat: Asiantuntija valejutuista: Vietävissä olevia löytyy suuri joukko (TS 30.3.2015)

Nasa: The Great Moon Hoax

Tähtitieteilijä Phil Plaitin blogi Bad Astronomy: Apollo Hoax

 

Ja lopuksi vielä palanen avaruushistoriaa: tallenne Apollo 11- lennon 2,5 -tuntisesta kuukävelystä 20.-21.7.1969.

 

---

Kello käy epänormaalia aikaa

25.3.2015 klo 16.51, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Otsikon takana , Uutisoinnin arvoista

Tänä sunnuntaina kelloja siirretään taas, kun niin kutsuttu normaaliaika päättyy. Mihin suuntaan se nyt olikaan…? (Seinältä lattialle, ranteesta toiseen?)

Hyvä nyrkkisääntö on se, että kellon viisareita siirretään kohti kesää (niissä kelloissa, joissa vielä on viisarit). Kevätväsymyksen uuvuttama nurisee tuntia lyhyemmästä vapaapäivästä, kun taas syksyisin saadaan yksi tuntia pidempi sunnuntai. Aamulla saa kääntää vielä hetkeksi kylkeä hyvällä omallatunnolla. Talvella eletään niin kutsuttua normaaliaikaa.

Kesäaika on verrattain uusi keksintö. Saksassa ja Iso-Britanniassa se otettiin käyttöön vuonna 1916, Yhdysvalloissa vuonna 1918, mutta käytännöstä luovuttiin siellä pian (toistaiseksi) kesäaikakäytännön epäsuosion vuoksi. Suomessa kokeiltiin kesäaikaa vuoden verran toisen maailmansodan aikana 1942. Euroopassa kesäaika otettiin laajalti käyttöön vasta 1980, ja Suomi taipui viisarivenkslaukseen lopullisesti vuonna 1981. Nykyään EU-maat ovat tehneet yhteisen sopimuksen kesäajasta, ja koko unioni siirtyy kesäaikaan maaliskuun viimeisenä sunnuntaina ja palaa normaaliaikaan lokakuun viimeisenä sunnuntaina. (Tämä tekee 31-päiväisestä lokakuusta ihan oikeasti vuoden pisimmän kuukauden — se ei siis vain tunnu siltä.)

Ajatus käytännön taustalla on se, että keinovalon käytön yleistyttyä ihmiset eivät enää keskitä töitään vuorokauden valoisalle ajalle. Kesäajan ansiosta kevät- ja syysillat muuttuvat valoisammiksi (jos kellonaikaa katsotaan) ja näin säästetään valaistuskuluissa.

Mutta säästetäänkö kesäajan ansiosta oikeasti sähköä? Tutkimustulokset ovat olleet puolesta ja vastaan — sähköä joko säästetään hitusen tai sitten käytetään hitusen enemmän kuin normaaliajan aikana. Mitään merkittäviä säästöjä tällä ei näytetä saavuttavan. Suomessa ja muualla napapiirien läheisyydessä kesäajalla on muutenkin merkitystä pääasiassa juuri kellojen siirtämisen kieppeillä: kesällä meillä on perin riittoisasti valoa aamusta iltaan, siirrettiin kelloja eli ei.

Aivan yhdentekevästä asiasta ei kuitenkaan ole kyse. Viisarien kääntely voi tutkimusten mukaan lisätä unihäiriöitä, ja sopeutuminen uuteen kellonaikaan voi viedä yli viikon. Unihäiriöistä kärsivillä tilanne on vieläkin pahempi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL toivookin, että kesäajasta luovuttaisiin EU:ssa. ”En oikein näe hyviä perusteluita kellonviisareiden siirtelylle kahteen kertaan vuodessa. Minun mielestäni kesäajan käytön perusteet olisi hyvä arvioida uudelleen”, sanoo laitoksen pääjohtaja Pekka Puska THL:n lehdistötiedotteessa (3.4.2012).

Laitoksen ylilääkäri Timo Partosen ryhmä on tutkinut laitoksella kesäajan aiheuttamia vuorokausirytmin häiriöitä vuodesta 2004 lähtien. ”Koska valon ja pimeän vaihtelu on tärkeä meitä tahdittava aikasignaali, äkillinen muutos ympäristön valaistusolosuhteissa vaikuttaa esimerkiksi aineenvaihduntaan. Siitä seurauksena on usein ruokahalun kasvu, makeannälkä ja painon nousu”, Partonen listaa.

Partosen mukaan kesäaikaan siirtyminen on elimistölle taas yksi lisärasite. ”Unen määrä vähenee ja sen laatu heikkenee, kun uni muuttuu katkonaisemmaksi. Tämä rasittaa varsinkin iltavirkkuja. Niinpä syksyllä normaaliaikaan siirryttäessä infarktien määrä ei siirtymistä seuraavan viikon aikana lisäänny, vaan päinvastoin vähenee hieman.”

”Kesäaikaan ja normaaliaikaan siirtymisten aiheuttamat oireet ovat hyvin yksilöllisiä”, huomauttaa THL:n erikoistutkija Tuuli Lahti. ”Toiset meistä eivät oireile lainkaan, toiset kärsivät muun muassa väsymyksestä ja univaikeuksista vielä viikkoja siirtymän jälkeen.”

Tähtiharrastajaakin kellojen siirtely potuttaa, etenkin keväisin, kun pimeä aika alkaa muutenkin olla kortilla. Illat valaistuvat roimasti kertaheitolla. Mutta ainakin vielä toistaiseksi tällä mennään. Kelloja siirretään siis tunnilla eteenpäin sunnuntaiaamuna kello 03.

 

Lähteitä (alkuperäiset THL:n tiedotteet näyttävät kadonneen netin syövereihin):

YLE: Pekka Puska luopuisi kesäajasta (3.4.2012)

Uusi Suomi: Sunnuntaina ihminen menee taas sekaisin – THL tyrmää kellojen siirtelyn (25.10.2012)

---

Ei aina niin täydellistä

12.2.2015 klo 12.21, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Otsikon takana

Perjantaina 20.3. tapahtuu auringonpimennys, joka on — ainakin periaatteessa — mahdollista nähdä osittaisena koko Suomen alueella. Täydellisenä pimennys näkyy kapealla kaistaleella, joka pyyhkäisee Pohjois-Atlantin ja Pohjoisen jäämeren yli ja päättyy pohjoisnavalle. Kiinteää maata täydellisyysvyöhykkeen alla ovat lähinnä Huippuvuoret. Suomesta katsottuna Auringon pinnasta pimenee kuitenkin vähintään 81 % (Kaakkois-Suomessa) ja enimmillään peräti 94 % (Kilpisjärvellä). Ei hassummin. Mutta entä pimennykset yleensä?

Täydellinen auringonpimennys ei osu kohdalle useinkaan. Täydellinen pimennys tapahtuu jossain päin maapalloa noin 18 kuukauden välein, mutta samalle paikkakunnalle pimennys ei osu kuin noin 400 vuoden välein. Suomestakin löytyy pieniä kaistaleita, joilla ei ole nähty täydellistä auringonpimennystä ainakaan tuhanteen vuoteen — yksi näistä epäonnisista paikoista on Vaasa. Osittaiset auringonpimennykset näkyvät kuitenkin laajemmilla alueilla.

 

Kolmen valssi

Sekä auringon- että kuunpimennyksissä kyseessä on kolmen pallon keskinäinen tanssi. Näytöksen valaistuksen hoitaa päivätähtemme Aurinko. Sitä kiertää maapallo, jota kiertää reippaasti pienikokoisempi Kuu.

Auringonpimennyksissä Kuu kulkee Maan ja Auringon välistä ja näin peittää Maasta katsottuna päivätähtemme loisteen taakseen. Tästä syystä auringonpimennys ei tapahdu koskaan esimerkiksi täysikuun aikaan, vaan aina uudenkuun aikaan. (Ellei tämä kuulosta heti itsestään selvältä, kannattaa pitää paussi ja pureksia ajatusta hetken aikaa — se auttaa oivaltamaan jotakin merkittävää Kuun vaiheista ylipäätään.)

Kuu sattuu samalle linjalle Maan ja Auringon kanssa suunnilleen 29,5 vuorokauden välein. Se ei kuitenkaan tuota auringonpimennystä joka kerralla. Kuun rata on nimittäin hiukan kallellaan Maan ratatasoon nähden. Radan kaltevuuden vuoksi Kuun varjo voi langeta kokonaan maapallon ohi tai osua planeettaamme vain osittain, jolloin täydellistä auringonpimennystä ei voi nähdä kuin avaruudesta käsin.

Auringonpimennys voidaan nähdä maapallolla vain silloin, kun Kuu on radallaan lähellä sitä pistettä, jossa se kulkee Maan ratatason läpi. Näitä pisteitä on Kuun radalla kaksi, ja niitä kutsutaan solmupisteiksi. Solmupisteen on oltava lisäksi vielä Maan ja Auringon välissä. Solmupisteet vaeltavat ympäri Kuun rataa, ja ne ovatkin tyypillisesti jossain aivan muulla suunnalla. Onko mikään ihmekään, että auringonpimennykset ovat niin harvinaisia!

Kun pimennys sitten tapahtuu, tilannetta voidaan tarkastella sekä Kuun, sen varjon, että Maan pinnalla pimennystä odottelevien olentojen näkökulmasta.

Kuun näkökulmasta mitään kummaa ei tapahdu. Siinäpähän se etenee radallaan noin kilometrin sekuntinopeudella solmupisteensä ympäristössä. Sen yöpuolella näkyy kirkas maapallo (täysikuuta vastaava täysimaa), päiväpuolella loimottaa Aurinko kuten aina. Jos Kuun pinnalla istuskelisi satunnainen matkailija katselemassa tapahtumaa, hän huomaisi, miten Maan pinnalle ensin alkaisi levitä pyöreä, suurikokoinen, hailakka varjo eli puolivarjon alue. Tuolla alueella nähtäisiin osittainen auringonpimennys. Ehkä noin tunnin kuluttua jo laajalle levinneen varjon keskelle, Maan yö- ja päiväpuolen reunalle, ilmestyisi hyvin pieni, tumma varjo, täysvarjon alue. Tuolla alueella näkyisi täydellinen auringonpimennys. Yhdessä varjot lipuisivat maapallon poikki lännestä itään, kunnes ne katoaisivat takaisin Maan yöpuolen hämäriin planeetan toisella puolella.

Maan pinnalla tuo pieni täysvarjon alue, umbra, on halkaisijaltaan suurimmillaankin vain noin 270 kilometriä ja se porhaltaa planeettamme pinnalla vähintään 34 kilometrin minuuttinopeudella. Sitä ympäröivä penumbra levittäytyy laajimmillaan tuhansien kilometrien päähän (ja liikkuu toki samalla nopeudella).

Onnekas, pian täydellisen auringonpimennyksen näkevä havaitsija näkee ensin, miten Kuun hahmo alkaa lipua Auringon eteen. (Hän tarkkailee pimennystä tietenkin kunnollisilla varusteilla, jolloin se on turvallista — lisätietoa tästä kirjoituksen lopussa.) Täydellinenkin pimennys alkaa (ja loppuu) siis aina osittaisella pimennyksellä. Paikallaan kököttävä havaitsija voi ihastella täydellistä pimennystä korkeintaan 7 minuutin, 32 sekunnin ajan — sen jälkeen Aurinko alkaa jälleen kurkkia Kuun takaa. Täysvarjon etenemissuunnassa olevilla paikkakunnilla voitaisiin edelleen nautiskella täydellisestä pimennyksestä, tosin he olisivat nähneet sen myös alkavan myöhemmin.

 

Eikä aina sittenkään

Ja vaikka Kuu sujahtaisikin sopivasti juuri Auringon ja Maan välistä, täydellistä pimennystä ei aina nähdä. Kuu nimittäin kiertää meitä radalla joka on paitsi kallistunut, myös soikea. Kuun etäisyys Maasta siis vaihtelee hiukan. Jos Kuu sattuu olemaan pimennyksen aikaan ratansa kauimmaisessa pisteessä, se näyttää taivaalla hitusen pienemmältä, eikä kykene peittämään Aurinkoa täysin. Tällöin voidaan nähdä parhaimmillaankin vain rengasmainen auringonpimennys.

Se, että me näemme Auringon ja Kuun taivaalla saman kokoisina onkin hauska ajallinen yhteensattuma.  Aurinko on noin 400 kertaa Kuuta suurempi, mutta se sijaitsee vastaavasti noin 400 kertaa kauempana. Kuu kuitenkin loittonee meistä jatkuvasti, noin 3,8 senttiä vuodessa, ja oli siis muinoin paljon meitä lähempänä. Täydellisiä pimennyksiä sattui useammin. Kaukana tulevaisuudessa, satojen miljoonien vuosien kuluttua, täydellisiä auringonpimennyksiä ei enää tapahdu.

Kuunpimennys taas tapahtuu silloin, kun Kuu sattuu kulkemaan Maan avaruuteen heittämän varjon läpi. Ja koska Kuu on paitsi paljon Aurinkoa lähempänä, myös reippaasti Maata pienempi, osittaiset ja täydelliset kuunpimennykset ovat auringonpimennyksiä yleisempiä. Maan heittämä varjo on ruhtinaallisemman kokoinen ja pimentynyt Kuu näkyy kaikkialle, missä on yö. Ja kuunpimennyksethän tapahtuvat aina täysikuun aikaan. Miksi? Miettikääpä.

 

Auringon- ja kuunpimennykset toistuvat samanlaisina Saros-jakson määräämällä tahdilla. Auringonpimennyksen aikana on aivan turvallista mennä ulos eikä Auringon säteily ole sen vaarallisempaa kuin muulloinkaan, mutta pimentyvää Aurinkoa ei tule koskaan katsoa ilman asianmukaisia varusteita. 20.3. tapahtuvasta pimennyksestä tiedotetaan vielä tarkemmin lähempänä tapahtumaa.

 

Kosmisessa karkkikaupassa kuohuu

7.1.2015 klo 03.24, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Otsikon takana , Uutisoinnin arvoista , Yleinen

Yhdysvaltain tähtitieteellisen yhdistyksen, AAS:in (American Astronomical Society) 225. kokous on pyörinyt Seattlessa kohta kaksi vuorokautta, ja nyt ollaan suunnilleen tapahtuman puolivälissä. Suomen – tai Euroopan – mittakaavalla varsin massiivisessa kokouksessa on yhteensä noin 2 600 tähtitieteilijää, median edustajaa ja kaikenkarvaista tieteen yleistajuistajaa.

Tähdet ja avaruus –lehti on tavannut lähettää näihin kokouksiin jonkun edustajan ja niinpä minäkin hiihtelen täällä toimittajan ja jonkinasteisen ulkomaankirjeenvaihtajan ominaisuudessa. (Suuret kiitokset Suomen Tiedetoimittajain liitolle matkan rahoituksesta!)

Kokouksen tieteellinen anti on valtava, eikä jokaiseen esitelmäsessioon voi mitenkään revetä (ellei opi jotenkin jakautumaan, ja tämän opiskelu on minulla vielä vähän kesken). Kokouksen ohjelmaa tutkiessa olo on kuin keskimääräisellä tenavalla karkkikaupassa: mielenkiintoisia esityksiä järjestetään samaan aikaan 15 eri salissa.

Miten kukaan kykenee tekemään valintoja tällaisessa runsaudenpulassa? Menisinkö kuulemaan esityksiä eksoplaneettojen kaasukehien tutkimuksesta, vai Linnunradan keskustan supermassiivisen mustan aukon viimeaikaisista ennätyksellisistä ärjähtelyistä? Ruskeiden kääpiöiden pilvistä? Pyrkimyksistä viimeinkin havaita universumin ensimmäisiä tähtiä?

Onnekseni kaikki (mahdollisesti) kiintoisimmat esitykset on kerätty lehdistötilaisuuksiin, joita järjestetään kahdesti päivässä, ja puhujia on kerralla neljästä viiteen. Bonuksena näissä esityksissä näytetään vähemmän hankalia koordinaatistokuvaajia ja käppyröitä ja viljellään enemmän yksinkertaisia ilmaisuja ja hilpeitä kielikuvia. (Kiinnostavuudestaan huolimatta puhtaan tieteelliset esitykset alkavat ryydyttää ja puuduttaa pahasti viimeistään jossain viidennen tunnin kohdalla.)

Vaikka suuri osa kokouksen annista menee väkisinkin sivu suun, on ilmeistä, että nykyään tehdään typerryttävän paljon kiinnostavaa tähtitieteellistä tutkimusta. Tämän (varsin kookkaan) katon alle on kokoontunut nyt lähinnä yhdysvaltalaisia tutkijoita, mutta tutkimusta tehdään enemmän tai vähemmän samalla tohinalla ympäri maapalloa. Palava innostus avaruuden tutkimukseen on täällä käsin kosketeltavaa. Se on erittäin tarttuvaa.

Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Avaruusuutiset eivät tule ihan heti loppumaan, kuulkaa.

---

Avaruus laskeutuu kämmenelle

18.12.2014 klo 16.31, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Otsikon takana , Yleinen

Kävin kertomassa joitain viikkoja sitten Ursan toiminnasta eräässä tapahtumassa. Etukäteen oli pyydetty, että kertoisin jotain myös siitä, mikä ihmisiä avaruudessa oikein kiinnostaa.

Kerroin, että pilvetön yötaivas on oikeastaan ikkuna maailmankaikkeuteen, joka avautuu öisin, kun Auringon valo ei enää kimpoile ilmakehässä ja tee taivaasta lähes läpitunkemattoman sinistä. Missään ei näe niin kauas kuin yötaivaan alla. Meillä on arkielämämme täällä katutasossa, mutta tuolla ylhäällä on aivan kaikki loput tästä typerryttävän monimuotoisesta ja ihmeellisestä maailmankaikkeudestamme.

Aloin kaivella taskuani. ”Joitain vuosia sitten Pohjois-Afrikkaan putosi avaruudesta pieni kivi. Kun sitä tutkittiin tarkemmin, huomattiin, että se oli samanlaista materiaalia kuin astronauttien Kuusta tuomat näytteet. Se pieni kivi oli peräisin Kuusta. Se oli sinkoutunut avaruuteen kun Kuuhun oli osunut meteoriitti, ja nyt se oli päätynyt maapallolle.”

Vedin esiin pienen muovirasian. ”Tässä on pieni pala siitä kivestä. Tässä on palanen Kuuta.” Näytin rasiaa yleisölle, jossa silmät olivat jo alkaneet pyöristyä lupaavasti. ”Te saatte kohta pitää tätä kädessä.” Katsoin yleisön ilmeitä, alkoi hymyilyttää. ”Ja se, mitä te tunnette nyt, on se syy miksi avaruus kiinnostaa ihmisiä.”

 —

Vähän aiemmin, ennen kuin meteoriittikokoelmastamme löytyi Kuuta, vierailin eräällä alakoululla pitämässä työpajoja Maan ja Auringon välisestä etäisyydestä. Otin varmuuden vuoksi mukaan vielä palan erästä toista meteoriittia, jos keskustelu tyrehtyisi ennen aikojaan.

No, näinhän välillä kävikin. Laitoin kiven kiertämään luokkaan ja vastailin lasten kysymyksiin.

Se mitä en ollut odottanut oli se, että lähes poikkeuksetta tenavat hieroivat kilvan kiveä neniinsä ja nuuskivat sitä niin että tuhisi. Meteoriitti oli selvästi menestys (joskin sain aivan kosmisen flunssan* käsiteltyäni sitä myöhemmin).

Koululaisten nenissä kiertänyt meteoriitti oli osa Allenden kylän lähelle Meksikoon vuonna 1969 pudonnutta hiilikondriittia. Jotkut tämän tyypin meteoriiteista – kuten tämäkin – sisältävät erittäin muinaista, muuttumatonta materiaalia ajalta, jolloin planeettoja ei vielä ollut. Allenden meteoriitti on pullopostia ajalta ennen maapalloa.

 —

Maastoon pudonnut meteoriitti on saatava äkkiä talteen, ennen kuin sen sisältämä kemia turmeltuu Maan biosfäärissä. Se on arvokasta ja tärkeää työtä, ja siitä poikii mahdottoman mielenkiintoista tutkimusta.

Mutta luvan kanssa näpelöitävien meteoriittien taika on aivan uskomaton. Avaruus laskeutuu kädelle, saavuttamaton saavutetaan. Sanat loppuvat ja tajunta räjähtää.

Veikkaan, että monet aikuisetkin mielellään haistelisivat niitä ja hieroisivat neniinsä – jos kehtaisivat – saadakseen yhden aistin lisää kontaktissa tähän ihmeelliseen kimpaleeseen kokonaista vierasta maailmaa.

 

Toivotan omasta puolestani rauhallisia ja antoisia vuodenvaihteen juhlia kaikille!

 

* Meteoriitit ovat sinänsä turvallisia niin koululaisten kuin tiedottajien käsiteltäviksi – kaikki meteoriiteista toistaiseksi löydetyt mikrobit ovat peräisin maanpäällisistä lähteistä.

---

Elämän merkit avaruudessa

19.11.2014 klo 16.26, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Otsikon takana , Sitkeät huhut

Viime viikolla Euroopan avaruusjärjestön pikkuinen Philae-laskeutuja piti meitä jännityksessä taistellessaan auringonvalosta komeetan pinnan pimennossa. Philaen akut eivät lopulta saaneet ladattua itseään riittävästi, ja laskeutuja asettui lepotilaan. Ennen tätä se kuitenkin ennätti tehdä koko liudan kokeita ja lähettää tutkimukset Maahan analysoitaviksi Rosetta-emoluotaimen välityksellä.

Nyt ensimmäisiä alustavia tuloksia on ennätetty saada. Kansainvälistä huomiota on herättänyt erityisesti tieto siitä, että COSAC-instrumentti nuuskutteli komeetan harvaa kaasukehää laskeutumisen jälkeen, ja löysi pinnan läheisyydestä orgaanisia molekyylejä.

Asian uutisoinnissa on monin paikoin lähtenyt mopo hiukan käsistä, ja asia on esitetty jopa siten, että komeetan pinnalta olisi löydetty merkkejä elämästä. Osa kotimaisista uutislähteistä on tyytynyt puhumaan ”eloperäisistä” molekyyleistä tai yhdisteistä.

Eloperäisyys viittaa harhaanjohtavasti johonkin, mikä on peräisin elollisista olennoista. Pikemminkin asia on toisin päin: elolliset olennot ovat peräisin orgaanisista molekyyleistä.

Orgaaniset yhdisteet ovat molekyylejä, jotka sisältävät sidoksia hiiliatomien välillä. Hiukan (turhankin paljon) yksinkertaistaen voisi sanoa, että ne ovat ihan vaan yhdisteitä, joissa on hiiltä.

On totta, että kaikki elämä mitä tunnemme perustuu näihin yhdisteisiin. Orgaanisia yhdisteitä tuotetaan kuitenkin myös monissa ei-elollisissa prosesseissa. Niitä löytyy vaikkapa tähtienvälisistä pilvistä. Kaikkein yksinkertaisimpia orgaanisia molekyylejä ovat hiilivedyt kuten etaani ja metaani, joita esiintyy suurina järvinä esimerkiksi Saturnuksen Titan-kuun pinnalla. Muovit on tehty orgaanisista yhdisteistä, samaten vaikkapa vaatteissa käytetyt keinokuidut akryyli ja polyesteri.

Suuri osa Maan vedestä näyttää tulleen planeetallemme komeettatörmäyksissä, ja jos komeettojen mukana olisi tullut vielä orgaanisia molekyylejäkin, Maan elämä olisi voinut ehkä käynnistyä ripeämmin. Yksi Rosettan ja Philaen tavoitteista onkin tutkia juuri tätä asiaa. On mahtavaa, että orgaanisia molekyylejä nyt löytyi, mutta suuresta yllätyksestä ei ole kyse — ainakaan ennen kuin tiedämme, millaisia orgaanisia molekyylejä komeetta tarkalleen ottaen kantaa. Aminohapot olisivat esimerkiksi hyvin kiinnostavia. Siitä huolimatta, että niitäkin on jo löydetty komeetalta. Nasan Stardust-luotain bongasi glysiiniä komeetta Wild 2:n ympärilleen syytämästä materiaalista ohittaessaan sen vuonna 2003.

Tulosten analysointi on vasta alussa, on kiinnostavaa ja palkitsevaa kuulla, mitä Philaen ja Rosettan tutkimukset vielä paljastavatkaan. Elämää ne silti tuskin löytävät.

---

Ravintola ei vastaa narikkaan jätetyistä aivoista

7.11.2014 klo 15.49, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Otsikon takana , Uutisoinnin arvoista , Yleinen

Eletään syvää syksyä. Itselläni tähän vuodenaikaan kuuluu vierailu Helsingin yliopistolle luennoimaan matemaattis-luonnontieteellisille jatko-opiskelijoille siitä, miten omasta tutkimuksesta voisi kirjoittaa yleistajuisesti – ja miksi se on niin tavattoman tärkeää. Tällä kerralla kuulijakunnasta irtosi niin hyvä ja tärkeä kysymys, että huomaan pohtivani sitä edelleen.

Olin juuri esitellyt Euroopan parlamentin vuonna 2013 teettämän tutkimuksen tuloksia. Siinä kartoitettiin kaikkien jäsenmaiden kansalaisten suhtautumista tieteeseen, teknologiaan ja tutkimuksen eettisyyteen. Tieteen tiedotus teettää Suomessa vähän vastaavaa kyselyä nimeltä Tiedebarometri, mutta koska kuulijat olivat pitkälti ulkomaalaisia, päätin ottaa kansainvälisemmän lähestymistavan.

Kyselyn tulokset olivat mielenkiintoisia. Eurooppalaiset keskimäärin eivät koe olevansa kovinkaan hyvin perillä tieteen ja teknologian kehityksestä. Asenne tutkimusta kohtaan on kuitenkin positiivinen. Enemmistö tutkimukseen osallistuneista myös ilmoitti olevansa kiinnostuneita tieteen ja teknologian kehityksestä. Parhaaksi tietolähteeksi eurooppalaiset nimesivät tutkijat niin yliopistoissa kuin yksityisissä firmoissa. Esimerkiksi toimittajat hävisivät tämän kisan kevyesti.

Heiluttelin nuorille tutkijoille kulmakarvojani merkitsevästi – katsokaa nyt, Eurooppa haluaa kuulla tutkimuksestanne. Yksi kuulijoista huomautti tähän, että kovin usein silti tuntuu siltä, etteivät ihmiset halua kuunnella tutkijoita. Ja sitten eturivissä nousi käsi:

”Mitä mieltä itse olet, kenen vastuulla on se, että ihmiset sitten kiinnostuisivat tutkimuksesta ja sen vaikutuksesta arkielämään? Onko se tutkijan, median vai suuren yleisön tehtävä?”

Taisin vastata hädissäni kutakuinkin, että se on kaikkien vastuulla. Olen edelleen samaa mieltä, mutta kysymys kaipaa lisää pureskelua.

 

Suuri yleisö – kansa – sinä, minä, naapuri – olemme niitä tyyppejä, jotka teemme päivittäin valintoja siitä miten elää, rokotammeko lapsemme, syömmekö lihaa, hommaammeko sähköauton vai katumaasturin, äänestämmekö ehdokasta joka ei pidä ilmastonmuutosta todellisena ongelmana. Me ja viimeistään lapsemme joutuvat elämään näiden valintojen kanssa. Isoista, yhteisistä asioista päätettäessä ei nyt kerta kaikkiaan pitäisi edetä puhtaalla fiilispohjalla. Jos tietoa on saatavilla, olisi vastuutonta olla tutustumatta siihen.

Siitä, että tietoa on todella tarjolla, on pitkälti vastuussa media. Tiedeuutisia ja taustaa selvittäviä pidempiä juttuja on tehtävä, ja niiden olisi syytä olla laadukkaita ja helppotajuisia.

Kinkkisempi kysymys liittyy siihen, miten tiedeuutiset erottuvat positiivisella tavalla nykyisestä, usein viihteellisestä uutismassasta. Toimittajat tietävät, että hyviä tarinoita luetaan mielellään, ja innostavat otsikot houkuttavat syventymään aiheeseen. Toisaalta tutkimuksista ei tulisi kaivaa uutiseksi pelkästään sitä yhtä kummallista sivujuonnetta, eikä tiedettä ja niin kutsuttuja pseudotieteitä tulisi sekoittaa keskenään. Eikä valtavirrasta poikkeavista tutkimustuloksista ihan oikeasti tarvitse uutisoida tasapuolisesti niiden tulosten kanssa, joiden takana seisoo 95 % tutkijoista.

Monia tieteellisiä artikkeleita kykeni seuraamaan ilman alan yliopistokoulutusta vielä satakunta vuotta sitten. Nyt moni tieteenala on edennyt niin pitkälle, että tajutakseen niiden viimeisimpiä käänteitä tulisi tuntea hulvattomat määrät aiempaa tutkimusta. Suuret linjat ovat jo selvillä, nyt ihmetellään yksityiskohtia. Tieteellisestä tekstistä on tullut pirullisen vaikeaselkoista.

Tutkija on oman älyllisen kirstunsa avaimenhaltija. Toimittaja tai perusjampat ja -jampattaret eivät kerta kaikkiaan voi ymmärtää vaikean asian oleellista pointtia omin voimin. On tärkeää, että tutkija on motivoitunut kertomaan tutkimuksestaan kansantajuisesti. On myös oleellista, että tutkija osaa kertoa siitä kansantajuisesti.

Hyväksi kirjoittajaksi ei opita yhdellä luennolla, ihan samalla tavoin kuin hyväksi tutkijaksi ei opita lukaisemalla pari tiedeartikkelia. Harvoja taitoja voi oppia nopeasti, vaan ne vaativat pitkää harjoittelua, perehtymistä ja erehtymistä. Ennen luentoani opiskelijat palauttivat harjoitustyönä omasta tutkimuksestaan kirjoittamansa tiedeuutisen. Olen melkoisen varma siitä, että sujuvimmin tehtävästä suoriutuneet eivät suinkaan kirjoittaneet yleistajuista tekstiä ensimmäistä kertaa elämässään.

 

Kaikista tutkijoista ei tietenkään tule uusia eskovaltaojia ja syksyräsäsiä.

Olisi kuitenkin aivan ensisijaisen tärkeää, että ne muutamat kyvykkäät ja halukkaat tutkijat saisivat myös tutkimuslaitoksen puolesta tukea ja mahdollisuuksia tehdä kansantajuistustyötä.

Sillä kuten Carl Sagan kirjoitti teoksessaan The Demon-Haunted World: Science As a Candle in the Dark —

”We have arranged a global civilization in which most crucial elements profoundly depend on science and technology.

We have also arranged things so that almost no one understands science and technology. This is a prescription for disaster.

We might get away with it for a while, but sooner or later this combustible mixture of ignorance and power is going to blow up in our faces.”

 

Otetaan selvää.

 

Euroopan parlamentin selvitys jäsenmaiden asenteista: Responsible Research and Innovation (RRI), Science and Technology (ref. 401), pelkkä Suomen osuus (pdf)

---

Suurten tunteiden Pluto

3.10.2014 klo 13.27, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Otsikon takana

Pluto. Se tunnettiin kaukaisimpana ja pienimpänä planeettanamme vuodesta 1930 vuoteen 2006, jolloin se määriteltiin kääpiöplaneetaksi Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin IAU:n toimesta. Aikaa on ehtinyt vierähtää jo kahdeksan vuotta, mutta Pluton planeettastatuksesta kiistellään edelleen.

Joitain tuoreita uutisotsikkoja vilkuilemalla voisi jopa kuvitella, että asiassa oltaisiin ottamassa pakkia ja Plutoa oltaisiin palauttamassa planeettojen joukkoon. Näiden otsikoiden taustalla on Harvard-Smithsonianin astrofysiikan keskuksen CfA:n järjestämä leikkimielinen yleisöluentoväittely aiheesta. Noin satapäinen yleisö äänesti Pluton takaisin planeetaksi väittelyn jälkeen. (Linkki reilun tunnin mittaiseen videoon löytyy tämän tekstin lopusta.)

Toki Harvard on maineikas yliopisto ja CfA arvostettu laitos, mutta asialla ei ole juurikaan enempää painoarvoa kuin jos jotain vastaavaa järjestettäisiin Ursan esitelmätilaisuudessa. (Tosin silloin uutinen ei ehkä breikkaisi ihan näin kansainvälisesti.)

Miksi asiasta väännetään edelleen kättä? Onko asiassa jotain epäselvyyksiä? Osa tähtitieteilijöistä on ollut alusta asti sitä mieltä että Pluto on planeetta, sanoo IAU mitä hyvänsä — siinä ei ole mitään uutisarvoista.

CfA:n yleisöluentoja isännöivä tiedeviestinnän monitoimimies David Aguilar ihmetteli väittelyn alustuksessa, miksi galaksin tunnistaa galaksiksi ja tähden tähdeksi, mutta planeetta on mukamas niin hankala asia. No, havaintoaineiston karttuessa näitäkin käsitteitä on jouduttu puntaroimaan. Jos pienen galaksin massainen kohde koostuu pääasiassa pimeästä aineesta ja siellä on vain muutamia naurettavan himmeitä tähtiä, onko se galaksi, vai jotain muuta? Ruskeat kääpiöt taas ovat kummia otuksia jossain tähtien ja planeettojen välimaastossa. Tähdet muodostuvat yhdellä tavalla ja planeetat ilmeisesti toisella, mutta joistain ruskeista kääpiöistä ei voi suoralta kädeltä sanoa, kumpaa sorttia ne nyt ovat.

Havainnot muuttavat käsitystämme asioista. Kun ihminen alkoi tajuta jotain avaruudesta ja sen kohteista, havaintovälineet olivat nykystandardeilla rääpäleitä. Ammoin Aurinkoa ja Kuutakin pidettiin planeettoina. Vähitellen ymmärryksemme kasvoi, ja taivaan valoja voitiin ryhtyä luokittelemaan aina vain tarkemmin.

Neptunuksen radan takana kiertää vallan hulvaton määrä kivestä ja jäästä muodostunutta lohkaretta ja palleroa. Ne ovat kaukana, pienehköjä, ja siksi himmeitä. Niitä on ollut vaikeaa havaita. Yksi näistä kohteista on Pluto.

Vuonna 2006 alkoi olla ilmeistä, että Pluto oli vain yksi Neptunuksen takainen pallero muiden joukossa — melko suurikokoinen, mutta samanlaisella radalla. Otettaisiinko kaikki aurinkokunnan ulkolaidoilta löytyneet, Aurinkoa kiertävät pyöreät kohteet planeettojen joukkoon, vai olisivatko ne ihan vaan Kuiperin vyöhykkeen ja Hajanaisen kiekon kohteita siinä missä muutkin sikäläiset kappaleet?

Myönnän — itse olen kovasti sitä mieltä, että Pluto on kääpiöplaneetta. Se on Kuiperin vyöhykkeen kappale ja yksi niin kutsutuista plutiinoista, joiden kiertoaika on omalla tavallaan lukkiutunut Neptunuksen liikkeeseen. Pluto ei siis ”dominoi painovoimallaan ratansa ympäristöä”, kuten IAU:n vuoden 2006 planeettamääritelmä edllyttää. Pluto on hyvin soikealla radalla, ja sen ratataso on kallellaan planeettojen ratatasoon nähden. Se ei näytä kuuluvan planeettojen joukkoon. Se on jotain muuta.

Minun on vaikea keksiä järkeen perustuvia syitä sille, miksi olisi valtavan tärkeää, että Pluto on planeetta. Siellä se on edelleen, ei sille ole käynyt kuinkaan, kutsummepa sitä millä nimellä hyvänsä. Onko Aurinko todella himmeämpi ja ruoka vähemmän maukasta maailmassa, jossa Pluto ei ole planeetta? Kasvavatko lapsemme kieroon, jos heillä ei olekaan koulussa opeteltavana yhdeksän planeetan nimeä? Onko yksi Pluto-väittelijöistä, tähtitieteilijä ja tiedehistorioitsija Owen Gingerich oikeassa sanoessaan, että ’planeetta’ on kulttuurin määrittämä sana, jonka merkitystä IAU:n ei olisi sopinut alkaa käpälöimään? Onko Pluton planeettastatus yhteiskunnallisesti merkittävä asia ja yhteistä kulttuuripääomaamme, vai riittäisikö, että tähtitieteilijät keskenään kinaavat asiasta?

Toisaalta, enpä sitten tiedä, mitä haittaa siitäkään olisi, jos meillä olisi aurinkokunnassa parikymmentä planeettaa sekä joukko muita, joita emme ole vielä edes löytäneet. Enkä ollenkaan yllättyisi, jos koko planeetan määritelmä laitettaisiin uusiksi vielä parikin kertaa. Ehkä kääpiöplaneetankin määritelmä tarkentuu tai termi poistuu käytöstä kokonaan.

Plutosta paljastuu jatkuvasti uusia, kiinnostavia seikkoja. Ensi vuonna New Horizons -luotain tulee ottamaan ensimmäiset kunnon kuvat sen pinnasta. Kokonainen jäinen maailma näyttäytyy meille ensi kertaa. Eikö se ole tolkuttoman siistiä joka tapauksessa? Keskityttäisiinkö olennaiseen?

CfA:n What is a Planet -luento YouTubessa.

Planeetan määritelmä (Wikipedia)

IAU:n yleistajuinen selonteko aiheesta (englanniksi)

 Lempparikuvani Plutosta ja sen suurimmasta kuusta Kharonista on vielä toistaiseksi taitelijan näkemys.
Kuva ESO/L. Calçada

Pahaenteisiä valoja horisontissa

19.9.2014 klo 11.35, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Otsikon takana , Sitkeät huhut

Keskustelet ensimmäistä kertaa uuden tuttavuuden kanssa ja paljastut tähtitieteilijäksi tai tähtiharrastajaksi. Yksi ensimmäisistä kysymyksistä joihin joudut vastaamaan on ”uskotko ufoihin?”

Termi UFO tarkoittaa kirjaimellisesti tunnistamatonta lentävää kohdetta, unidentified flying object. Sinänsä tuossa ei ole mitään kohahduttavaa. Näin itsekin viime kesänä teknisesti ottaen ufon, kun en heti tunnistanut satelliiteiksi neljän valon lentävää rypästä yötaivaalla. (En hätääntynyt.) Yleiskielessä ufoista kuitenkin ajatellaan, että kyseessä on avaruuden halki matkannut alus täynnä vieraan sivilisaation jätkiä.

Elämää etsitään nykyään ihan avoimesti ja luvan kanssa Marsista, sitä haaveillaan löytyvän Europan jääkuoren alta ja eksoplaneettojen kaasukehistä osataan joskus vielä etsiä elollisten olioiden hönkyjä, se on varmaa. Maapallon ulkopuolista elämää (ainakin yksisoluiseen verrattavaa) pitää mahdollisena iso osa tähtitieteilijöistä.

Lähin tähtemme heti Auringon jälkeen, Proxima Centauri, sijaitsee noin 4,2 valovuoden etäisyydellä meistä. Jos lähettäisimme sinne viestin valon nopeudella ja sieltä heti vastattaisiin, vastaus olisi meillä perillä 8,4 vuoden kuluttua ensimmäisestä viestistä. On hyvin epätodennäköistä, että lähin älyllisen elämän tyyssija löytyisi heti naapurista, joten seuraava naapuri löytyisi ehkä pikemminkin sadan valovuoden päästä tai kauempaa. Edelleen oltaisiin aivan galaktisella takapihallamme.

En nyt aio ottaa kantaa siihen, onko ylipäätään mahdollista rakentaa valoa nopeammin kulkevia aluksia, mutta tuntuisi silti melko vaativalta ponnistukselta tulla sadan valovuoden takaa tänne taivaalle pelleilemään ja vähän mutiloimaan karjaa. Kuvittelisi noin edistyneen porukan kykenevän tekemään hienostuneempia kokeita – ja liikkumaan huomaamatta, jos siltä tuntuu. (Ja jos ei tunnu, niin ottamaan meihin avoimesti yhteyttä eikä vain häälymään satunnaisten kansalaisten takapihoilla.)

 

Aina välillä taivaalla näkee jotain, mitä ei osaa tunnistaa. Ursassa tällaisia tapauksia ratkotaan päivittäin, ja valtaosassa tapauksista halutaankin vain tietää, mikä se kirkas tähti siellä itätaivaalla olikaan tai olikohan nähty kohde nyt sellainen tulipallo. Toisinaan kertomuksen perusteella on kuitenkin mahdotonta tunnistaa varmasti, mitä on nähty.

Lentokoneet (ja niiden jättövanat), planeetat, leijuvat lyhdyt, kauko-ohjattavat kopterit, Kuu ja satelliitit näyttävät kaikki olevan taivaalla suunnilleen yhtä kaukana meistä. Kun mitään vertailukohtaa ei ole, etäisyyksien ja todellisten nopeuksien arvioiminen on todella vaikeaa. Lähellä oleva taivaallinen kohde voi näyttää olevan todellista kauempana, mikä saa sen lentonopeuden näyttämään täysin ylimaalliselta. Kirkas tulipallo näyttää joskus putoavan suoraan viereisen metsän taa, vaikka etäisyyttä on usein sata kilometriä.

Ihmissilmä rekisteröi ympäristöstä tulevaa valoa, mutta ennen kuin aivoissa syntyy näköaistimus, aivot ovat tietoisen minämme huomaamatta suorittaneet perusteellista kuvankäsittelyä. Aivojen tehtävä on tuottaa meille ymmärrettävä havainto, josta on arvioitavissa esineen koko, etäisyys, muoto ja nopeus. Aivot myös pyrkivät ymmärtämään näkemänsä. Muistuttaako näkemämme asia jotain tunnettua esinettä?

Lopulta tietoiseen mieleemme pulpahtuu näköhavainto, jossa on mukana jo aimo annos tulkintaa. Normaalisti tästä onkin meille valtavasti hyötyä. Mutta kun kohtaamme jotain kokemuspiiriimme kuulumatonta, aivojen tarjoama tulkinta voi olla hyvin harhaanjohtava – mutta se tuntuu aivan yhtä vakuuttavalta kuin mikä tahansa muukin näköhavainto. Tarjolla saattaa olla vaikkapa ufoja, jos taivaalle tulee vilkaistua vain satunnaisesti. Uupumus ja stressi lisäävät todennäköisyyttä virhetulkinnoille.

Niin kutsuttu autokineettinen efekti taas saa aikaan harhan, että pimeällä tai muuten piirteettömällä taustalla oleva valopiste liikkuu. Se saattaa jopa mutkitella. Jos katseen kääntää hetkeksi jonnekin muualle, vaikutelma menee ohi. Muun muassa Venus ja kirkas tähti Arcturus ovat pahamaineisia mukamas-liikuskelijoita. Eikä kohteen tarvitse aina edes näyttää liikkuvan, jotta se voisi aiheuttaa hämmennystä – päivätaivaalla näkyvä Kuu on monelle yllättävä näky.

 

Uskonko ufoihin? En. En usko, että luonamme käy vierailijoita vieraista aurinkokunnista. (Enkä usko, että vierailuja piilottelisi mikään salaliitto – joku möläyttäisi baarissa taatusti jotain. Ja onhan meillä Wikileaks.) Mielestäni uskottava selitys todella tunnistamattomalle näylle taivaalla voisi olla vaikkapa toistaiseksi tuntematon, harvinainen ilmakehän ilmiö.

Lupaan kyllä riemastua kohtuuttomasti, jos olenkin väärässä.