Miten Linnunrata muodostui?
Teksti ilmestyi Ursan Facebook-sivulla 24.9.2017 osana Bongaa Linnunrata –kampanjaa 8.9.–8.11.2017.
Usein ajatellaan, että galaksit ovat tähdistä muodostuvia pilviä. Mutta kummat syntyivät ensin, tähdet vai galaksit? Entä mitä roolia pimeä aine tässä kaikessa näyttelee?Maailmankaikkeus oli vastasyntyneenä hyvin pieni ja kuuma. Pian kosmisena inflaationa tunnettu tapahtuma venäytti universumin huikean paljon suuremmaksi. Aine pääsi syntymään, kun laajenemista ajanut energia hajosi ensin jakamattomiksi alkeishiukkasiksi (kuten kvarkeiksi) joista pienen jäähdyttelyn jälkeen muodostui kaikkein yksinkertaisimpia atomiytimiä (lähes pelkästään vetyä ja heliumia). Samaan aikaan muodostuivat myös suosituimmat kandidaatit pimeän aineen hiukkasiksi.
Kosminen mikroaaltotaustasäteily on säteilyä, joka vapautui, kun universumi oli noin 380 000 vuotta vanha ja jäähtynyt riittävästi, jotta säteily pääsi liikkumaan vapaasti atomien välissä. Siinä näkyvät edelleen erikokoisina laikkuina kosmisen inflaation kasvattama kuva pienistä kvanttitason heilahteluista. Ne ovat hiukan eri lämpöisiä, ja kuumemmat (punaiset) alueet ovat tiheämpiä kuin kylmemmät (siniset). Punaiset alueet houkuttivat ainetta itseensä ja toimivat näin galaksien siemeninä.
Kuva ESA ja the Planck Collaboration
Laajenemista edeltävässä universumissa oli tapahtunut pienenpientä satunnaista energian vaihtelua, kutsukaamme sitä yksinkertaisuuden nimissä vaikkapa kvanttipörinäksi. Inflaation seurauksena näiden piskuisten vaihteluiden kuva tavallaan jäätyi universumiin samalla kun niiden koko venähti äkkiä suuremmaksi. Kosmokseen jäi tämän seurauksena pieniä tiheys- ja lämpötilaeroja, jonka kaikkialla vellova aine tunsi nahoissaan. Se alkoi hitaasti kasaantua gravitaation houkuttamana tiheämpiin alueisiin, tehden niistä entistä tiheämpiä. (Venähtäneen kvanttipörinän jäljet muuten näkyvät edelleen kosmisessa mikroaaltotaustasäteilyssä sen eri kokoisina laikkuina. Ne ovat peräisin juuri niistä tiheys- ja lämpötilaeroista joista tässä puhutaan.)
Myös pimeässä aineessa oli tiheysvaihteluja. Koska pimeä aine ei jää jumittamaan tavallisen aineen kanssa vaan menee sen läpi miten lystää, sen tihentymät pääsivät kasvamaan hiukan nopeammin. Varhaiseen universumiin muodostuikin eräänlaisia pimeän aineen taskuja, joiden pohjalle alkoi gravitaation vetämänä kertyä vety- ja heliumkaasua kuin nenäliinanöyhtää konsanaan.
Pimeä aine siis auttoi tavallista ainetta – sitä, mistä tähdet ja lopulta planeetat, sinä, kumminkaimasi ja koirasi olette muodostuneet – klimppiintymään. Kaasussa olevat tihentymät pääsivät kasvamaan taskujen pohjalla niin suuriksi että ne luhistuivat tiiviiksi, kuumiksi palloiksi. Ensimmäiset tähdet syttyivät loistamaan. Aikaa alkuräjähdyksestä oli kulunut parisataa miljoonaa vuotta.
Tämä Linnunradan liepeillä seikkaileva kääpiögalaksi nimeltä Leo IV muistuttaa hiukan varhaisimpia galakseja. Sen tähtien yhteenlaskettu kirkkaus vastaa 15 000 Aurinkoa, mutta tähtien liikkeistä päätellen siinä on massaa yhteensä noin 1,5 miljoonan Auringon verran. Suuri osa massasta on siis pimeää ainetta. Valtaosa Leo IV:n tähdistä on yli 12 miljardia vuotta vanhoja. Leo IV:ssä ei kuitenkaan tällä hetkellä tapahdu uusien tähtien muodostumista. Se on saattanut menettää tähtien muodostamiseen tarvittavan kaasunsa muille galakseille. Se on niin himmeä, ettei se erotu taustataivaasta juuri lainkaan. Galaksin ulkoreunat on hahmoteltu kuvaan katkoviivoin. Kuva Nasa, ESA ja T. Brown (STScI)
Ensimmäiset galaksit olivatkin pimeän aineen kammitsoimia kaasupilviä, joiden sisällä syntyi ja räjähteli massiivisia, ensimmäisen sukupolven tähtiä. Ne muodostivat ydinreaktioissaan ja räjähtäessään raskaampia alkuaineita ja pintakerroksissaan pölyhiukkasia. Pimeän aineen taskut houkuttivat toisiaan puoleensa, sulautuivat yhteen ja toivat mukanaan oman kaasunsa ja tähtensä. Lisää ainetta tuli mukaan myllerrykseen, ja syntyi lisää tähtiä. Varsinaiset galaksit alkoivat kasvaa.
Myös Linnunrata on kehittynyt nykyiseen mittaansa syöpöttelemällä pienemmillä naapureillaan: noin puolet Linnunradan aineesta näyttää tulleen muista galakseista. Ryystämme tälläkin hetkellä kaasua kahdesta naapuristamme, Magellanin pilvistä. Meitä kiertää kaukaisilla radoilla erittäin vanhoja tähtiä, jotka ovat syntyneet aivan maailmankaikkeuden nuoruudessa. Ne näyttävät tulleen kaapatuiksi muinaisissa galaksitörmäyksissä. Ympärillämme pörrää myös noin 150 ikivanhaa pallomaista tähtijoukkoa, jotka liittyvät olennaisella tavalla Linnunradan ja muiden galaksien syntyyn, mutta käsitellään niitä erikseen ensi viikolla.
Kun katsomme kauas avaruuteen, katsomme myös ajassa taaksepäin, sillä vaikka valo on nopein asia mikä avaruudessa liikkuu, silläkin kestää. Meistä noin kahdeksan miljardin valovuoden etäisyydellä olevat galaksit näyttävät suht samanlaisilta: on ellipsejä ja spiraaleja sekä epäsäännöllisiä yksilöitä. Mutta mitä kauemmas katsotaan, sitä kummallisempia galakseja näkyy. Niissä syntyy villisti uusia tähtiä oudoissa rykelmissä, ja koska ne olivat lähempänä toisiaan, lähiohitukset väänsivät niiden muotoja usein. Linnunratakin lienee ollut nuoruudessaan yhtä hassun näköinen.
Linnunrata ei ole vielä valmis, vaan muodonmuutoksia on edelleen luvassa. Suuri naapurimme Andromeda ja me olemme nimittäin törmäyskurssilla, ja Andromeda lähestyy meitä noin 110 kilometrin sekuntinopeudella. Koska välimatkaa on mittavasti, galaksit kohtaavat vasta noin neljän miljardin vuoden kuluttua ja kieputtuaan aikansa toistensa ympäri ne muodostavat joko suuren elliptisen galaksin tai jättimäisen spiraaligalaksin.
Hubble-avaruusteleskoopin eXtreme Deep Field –kuva on otettu eteläisen Sulatusuunin tähdistön suunnalta, sellaiselta alueelta taivasta, jossa ei juuri näy tähtiä. Se on siis ikkuna galaksiavaruuteen. (Kuvassa erottuu itse asiassa kolme tähteä, ne erottaa galakseista siinä että niiden ympärillä näkyy sädemäinen kuvio – kaikki muut ovat galakseja). Kuvan alue on halkaisijaltaan vain noin kymmenesosa täysikuun leveydestä. Kuvaa on valotettu yhteensä 23 vuorokautta, ja siinä erottuu noin 5 500 galaksia. Niistä kaukaisimmat nähdään sellaisina, kuin ne olivat noin 13,2 miljardia vuotta sitten. Universumi on 13,8 miljardia vuotta vanha.
Kuva Nasa; ESA; G. Illingworth, D. Magee ja P. Oesch, University of California, Santa Cruz; R. Bouwens, Leiden University; ja the HUDF09 Team
2 kommenttia “Miten Linnunrata muodostui?”
Vastaa
Jättiläinen Linnunradan keskustassa
Linnunradan keskustan alue Hubble- ja Spitzer-teleskooppien infrapuna-alueella kuvaamana. Kuvan alue on leveydeltään 300 valovuotta. Alueella on harvaa kaasua, johon vastasyntyneiden nuorten tähtien joukot puhaltavat kuplamaisia onkaloita. Sagittarius A* sijaitsee kuvan oikealla puolella olevan, spiraalia muistuttavan rakenteen uumenissa.
Kuva NASA, ESA, Q.D. Wang (University of Massachusetts, Amherst) and S. Stolovy (Caltech)
Teksti ilmestyi Ursan Facebook-sivulla 17.9.2017 osana Bongaa Linnunrata –kampanjaa 8.9.–8.11.2017.
Linnunrata on galaksiksi varsin suurikokoinen, vaikkakaan ei suurimmasta päästä. Galaksit kasvavat kookkaammiksi törmäilemällä toisiinsa sekä riipimällä ympärilleen ohikulkevista pienemmistä galakseista tähtiä ja kaasua. Kannibalismi on galaksien keskuudessa hyvin yleistä! Supermassiivisen mustan aukon päätellään kasvavan lopulta kaikkien tällaisten kookkaiden galaksien ytimeen toveritörmäysten seurauksena.Tavanomainen musta aukko syntyy raskaan tähden luhistuessa, kun sen ydinreaktiot lakkaavat. Tällaiset arkiset aukot painavat enimmillään ehkä kymmeniä Auringon massoja. Supermassiiviset mustat aukot ovat kuitenkin ihan omaa kokoluokkaansa: kaikkein järeimmissä niistä on kymmeniä miljardeja kertaa niin paljon massaa kuin Auringossa.
Yleisen suhteellisuusteorian mukaan painovoima eli gravitaatio on avaruuden kaareutumista massojen vaikutuksesta. Mustat aukot ovat avaruuden alueita, joissa painovoima kaareuttaa avaruutta niin jyrkästi, että edes valo ei jaksa kiivetä sieltä ulos. Näin voi käydä, jos ainetta rutataan riittävän tiukasti kasaan. Syntyy niin tiivis kappale, että – hyvin kansantajuisesti ilmaistuna – sen avaruuteen painama kuoppa repeääkin kuiluksi. Kuilussa, jota kutsutaan singulariteetiksi, avaruuden kaareutuminen on ääretöntä eivätkä tunnetut fysiikan lait päde. Singulariteettia ympäröi kauempana näkymätön rajapinta nimeltä tapahtumahorisontti. Sen ylittävät asiat päätyvät aukkoon lopulta, mutteivät välttämättä heti. Tuon rajan takaa meillä ei ole keinoja saada mitään tietoa.
Mustat aukot kasvavat suuremmiksi, kun niihin putoaa ainetta. Ne eivät kuitenkaan ole mitään arvaamattomia imureita jotka ryystävät siekailematta kaiken ympäristöstään: jollei mene tapahtumahorisontin yli nuuskimaan, aukon läheltäkin pääsee vielä karkuun.
Koska valo jää tapahtumahorisontin taakse jumiin, mustat aukot ovat näkymättömiä. Ainoa tapa havaita niitä on katsoa, sattuisiko niitä kiertämään jotain, minkä voi havaita. Avaruudessa asiat kiertävät toisiaan tietyllä tavalla, joka riippuu niiden massasta. Jos jossakin näkyy tähti, joka kiepahtelee jonkun pienen näkymättömän pisteen ympärillä aivan kuten tuossa pisteessä olisi valtavat määrät massaa, siellä on todennäköisesti musta aukko. Joistain kaukaisemmista galakseista on havaittu ytimen suunnalta tuhansien valovuosien päähän sinkoavia hurjan nopeita, kapeita kaasusuihkuja. On päätelty, että ainoa riittävän energinen mekanismi piiskaamaan suihkuja olisi järeä musta aukko ja sen ympäristö.
1930-luvun alussa, kun radiotähtitiede oli vielä aivan lapsenkengissään, heppu nimeltä Karl Jansky huomasi Linnunradan lähettävän radiosäteilyä. Säteily oli kaikkein voimakkainta galaksin keskiosien suunnalla. Havaintolaitteiden kehittyessä huomattiin, että keskustan keskellä oli pieni, voimakkaasti säteilevä alue. Se sai 1980-luvulla nimen Sgr A*, eli Sagittariuksen (Jousimiehen) alueella oleva, atomeita virittävä säteilylähde (*) A (lausutaan ”Sagittarius A tähti”).
Tuota kohdetta kiertää useita tähtiä, jotka tulevat parhaimmillaan kutakuinkin yhtä lähelle sitä kuin kääpiöplaneetta Pluto kiertää Aurinkoa. Ne eivät kuitenkaan törmää alueella mihinkään. Ja silti tuohon pieneen, planeettakuntamme kokoiseen alueeseen on tähtien ratojen perusteella pakkautunut noin neljän miljoonan Auringon massan verran näkymätöntä materiaa. Haiskahtaa mustalle aukolle!
Itse asiassa tämä kirkas säteilylähde ei ole aivan tuon alueen keskellä, vaan hiukan siitä sivussa. Sen tulkitaankin olevan todennäköisesti aukkoa kiertävä, rankasti säteilevä kaasukiekko jonne aukkoa muinoin kiertäneet tähdet ja kaasupilvet ovat riipiytyneet, tai kenties aukon navoilta sinkoavaa ainetta. Linnunradan musta aukko on kuitenkin nykyään dieetillä, ja siitä mitataan röntgenröyhtäyksiä vain harvakseltaan. Aukkoon ei siis näytä juurikaan putoavan ainetta.
Sgr A* ei ole galaksin keskustassa yksin, vaan siellä käy melkoinen kuhina. Sisimmän, kolmisen valovuotta kanttiinsa olevan kuution sisällä on tyrmäävät 10 miljoonaa tähteä (vertailun vuoksi: Aurinkoa lähin tähti on noin neljän valovuoden päässä), joista useimmat ovat pieniä ja vanhoja, mutta seassa on yli sata erittäin nuorta ja kirkasta tähteä. Lähistöllä on myös vanhoja supernovajäänteitä ja aukkoa kohti pyörteileviä kaasupilviä. Sgr A*:lla saattaa olla myös keskimittainen kaveri: reilu viikko sitten raportoitiin, että 200 valovuoden päässä siitä näyttää olevan musta aukko, jolla on massaa 100 000 Auringon verran.
Parhaillaan on käynnissä kansainvälinen havaintohanke nimeltä Event Horizon Telescope, jossa koetetaan saada ympäri maapalloa sijaitsevien radioteleskooppien avulla kuva Linnunradan jättiaukosta. Kun laitteiden tuottama aineisto yhdistetään, saadaan aikaan illuusio yhdestä maapallon kokoisesta teleskoopista. Kuvaan pitäisi piirtyä mustan aukon ääriviiva: sirpin tai renkaan muotoinen valokehä, joka kehystää mustaa ympyrää. Sagittarius A* kuvattiin tämän vuoden keväällä, ja havainnoista koottua kuvaa odotellaan nähtäväksi tulevana talvena.
Suurhanke Event Horizon Telescope (EHT) yrittää saada kuvattua Sagittarius A*:n suoraan, ja kuvaushanke on jo käynnissä. Tuloksia odotellaan yhä. Miltä aukko näyttäisi radiokuvissa? Tietokonesimulaatioiden mukaan näyttäisi tältä, jos aukkoa katsottaisiin yläviistosta. Hurja painovoima vääntää aukkoa kiertävän kaasukiekon säteilemän valon renkaaksi aukon ympärille. Tumma pyöreä alue on mustan aukon varjo, tapahtumahorisontin rajaama alue.
Kuva Hotaka Shiokawa
Lisää EHT-kuvia ja -animaatioita: http://eventhorizontelescope.org/simulations-gallery
Vastaa
Sisällä Linnunradassa
![Linnunrata sellaisena kuin sen uskotaan näyttävän, taiteilijan näkemys. Aurinkokunnan sijainti on merkitty kuvaan pisteellä, joskin on sanottava että pisteen koko on roimasti suurempi kuin aurinkokunta ja edustaa pikemminkin sitä aluetta galaksista, jota voimme havaita näkyvän valon alueen kaukoputkilla ennen kuin spiraalihaarojen pöly tulee tielle. (Kuva Nasa / JPL-Caltech / R. Hurt [SSC-Caltech])](https://www.ursa.fi/blogi/otsikon-takana/wp-content/uploads/sites/16/2017/10/ssc2008-10a_Sm.jpg)
Linnunrata sellaisena kuin sen uskotaan näyttävän, taiteilijan näkemys. Aurinkokunnan sijainti on merkitty kuvaan pisteellä, joskin on sanottava että pisteen koko on roimasti suurempi kuin aurinkokunta ja edustaa pikemminkin sitä aluetta galaksista, jota voimme havaita näkyvän valon alueen kaukoputkilla ennen kuin spiraalihaarojen pöly tulee tielle. Kuva Nasa / JPL-Caltech / R. Hurt [SSC-Caltech]
Linnunrata näkyy parhaimmillaan mahtavana, miljardeista tähdistä koostuvana valovyönä halki kuuttoman, pimeän yötaivaan. Jos kiertäisimme maapallon ympäri eteläisen pallonpuoliskon kautta öiseen aikaan voisimme huomata, miten Linnunradan valovyö jatkuu katkeamatta koko matkan. Olemme selvästi jonkinlaisen litteän tähtijärjestelmän sisällä.
Tämä meitä ympäröivä tiheä tähtilettu on Linnunradan kiekko. Linnunrata on nimittäin tyypiltään litteä kierregalaksi (ja vielä tarkemmin sauvaspiraaligalaksi – tästä lisää kohta), aivan kuten vaikkapa kookas naapurimme Andromeda, jonka voi pimeissä oloissa nähdä taivaalla kuin himmeänä sormenjälkenä lähellä Linnunradan vanaa (Andromedan tähdistön suunnalla, totta kai). Kiekko on niin ohut, että jos kutistaisimme sen siten, että se mahtuu naftisti halkaisijaltaan metrin olevaan pahvilaatikkoon, kiekon paksuus olisi alle sentin.
Kooltaan Linnunrata on spiraaligalaksien kivaa keskikastia: siinä on 200–400 miljardia tähteä. Vain noin viisi prosenttia galaksin aineesta on näkyvässä muodossa, ja sitä ympäröi pallomaisena muodostelmana valtava pimeän aineen halo. Halon olemassaolo ja massa on voitu päätellä tavasta, jolla Linnunrata pyörii – sen ulkolaidoilla on oltava tuntematonta materiaa. Pahvilaatikkoesimerkkiä jatkaaksemme: pimeän aineen haloon käärittynä Linnunrata tulisi sulloa lootaan, joka on kaksi metriä leveä ja yhtä syvä.Koska meillä ei ole riittävän pitkää selfie-keppiä jolla voisimme husia galaksienväliseen avaruuteen ja ottaa Linnunradasta edustavan potretin, näemme ympärillämme vain kiekkoa. Meidän on käytettävä oveluutta saadaksemme selville, millainen kotigalaksimme oikein onkaan.
Hubblen ottama valokuva galaksista UGC 12158, jota pidetään hyvin saman näköisenä kuin Linnunrataa. Suunnilleen tällaisen kuvan siis saisimme sillä kyllin pitkällä selfie-kepakolla.
Kuva ESA/Hubble & Nasa
Linnunradan kierrehaarojen määrää on selvitetty tähystämällä tietynlaisten kaasupilvien esiintymistä kaukana kiekon tasossa. Näitä kaasupilviä nimittäin esiintyy runsaammin juuri kierteishaaroissa. Montako haaraa Linnunradalla on? Vastaus ei ole aivan yksinkertainen. Linnunrata näyttää olevan tiheästi itsensä ympärille kääriytynyt galaksi, jossa on hennompia ja voimakkaampia kierteitä. Virallinen vastaus tällä hetkellä on neljä: kaksi päähaaraa ja kaksi pienempää. Monenlaisen kaasun lisäksi kierteissä on runsaasti pölypilviä ja nuoria, kuumia tähtiä.
Kiekon keskellä on vanhojen tähtien muodostama keskuspullistuma, joka on Linnunradan tapauksessa sauvamainen puikula. Sauvamaisen muodon syntymekanismi ei ole aivan selvillä. Sen alueella näyttää syntyvän uusia tähtiä, ja on arveltu että ne kuljettavat tähtien syntyä ruokkivaa kaasua spiraalihaaroista keskustan alueelle. Kuten kaikissa suurissa galaksessa, myös Linnunradan ytimessä on supermassiivinen musta aukko, mutta siitä lisää ensi viikolla.
Galaksimme on toisiksi kookkain avaruuden saari galaksijengissä, jota kutsutaan vähän tylsästi ihan vaan paikalliseksi ryhmäksi. Porukan kingi on Andromeda, noin puolitoista tai kaksi kertaa Linnunradan kokoinen spiraaligalaksi. Kolmion galaksi on noin puolet Linnunradan läpimitasta, spiraali sekin. Näiden lisäksi ryhmässä majailee vähintään 50 pientä hännystelijää, joista osa kiertää jotakuta isompaa galaksia ja muut seikkailevat ryhmän liepeillä itsenäisemmin. Linnunrata ja sen vajaat sata seuralaista ovat osa havaittavan universumin vähintään 2 000 000 000 000 000 000 galaksia.
Linnunradan kolmiulotteisesta muodosta saa hyvän käsityksen tästä ESOn lyhyestä videosta (ei ääniä):
Vastaa
Lisää tiedettä, pyytävät suomalaiset
Tieteen tiedotus ry julkaisee kolmen vuoden välein Tiedebarometrin, joka mittaa Suomen pulssia sen kansalaisten suhtautumisessa tieteeseen ja teknologiaan. Tuorein barometri näki päivänvalon tänään. Mitä on muuttunut kolmessa vuodessa?
Aiempiin tiedebarometreihin (2001, 2004, 2007, 2010, 2013) verrattuna kiinnostus tiedettä kohtaan on kasvussa. Vastaajista peräti kaksi kolmesta (68 %) ilmoittaa seuraavansa kiinnostuksella tiedettä, tutkimusta ja teknologiaa koskevia asioita. Kiinnostushan ei tietysti välttämättä merkitse sitä, että siihen suhtauduttaisiin positiivisesti. (Kiintoisana sivuhuomiona viihteen seuraaminen on kolmessa vuodessa vähentynyt.)
Avaruustutkimusta ei kuitenkaan koeta järin kiinnostavaksi. Mainituista tieteenaloista sen kiehtovuus oli kaikkein matalin: vain 38 % vastanneista kertoi olevansa siitä kiinnostunut. Luku on pudonnut pari prosenttia kolmessa vuodessa.
Toisaalta Esko Valtaoja mainittiin tunnetuimmaksi edelleen vaikuttavaksi tieteenharjoittajaksi. Ja taas toisaalta, jos asiaa tarkastellaan ihan vain Ursan vinkkelistä, iso osa meidän aiheistamme on taivaan tapahtumia, jotka lasketaan kuuluvaksi ympäristöön (jos ei ympäristön tilaan) ja luontoon. Luonto taas kiinnostaa väkeä aivan valtavasti:
Hauskaa on tietysti myös se, että tiedeuutisia haluttaisiin olevan nykyistä enemmän:
Tiedebarometrin sanoma on lohdullinen siksikin, että julkista keskustelua seuraamalla ei aina tunnu siltä, että tiedettä arvostettaisiin erityisen korkealle. Tietoympäristömme on muuttunut nopeasti parin viimeisen vuosikymmenen kuluessa, kirjoittaa Tieteen tiedotuksen puheenjohtaja Markku Löytönen esipuheessaan. ”Tietoympäristömme nopeaan muutokseen liittyvä viimeaikainen julkinen keskustelu on kuitenkin saanut sävyjä, jotka antavat aiheen pohtia, vieläkö tieteeseen ja koulutukseen luotetaan. Keskustelussa on siirrytty postfaktuaaliseen aikaan, jossa asiantuntijuus voidaan sivuuttaa olan kohautuksella. Omia uskomuksia tukevat tiedon murut ja uskomukset kelpaavat paremmin kuin asiantuntemukseen perustuva tieto.”
Tiedebarometri 2016 on kaikkien luettavissa täällä: http://www.tieteentiedotus.fi/files/Tiedebarometri_2016.pdf
6 kommenttia “Lisää tiedettä, pyytävät suomalaiset”
-
MrrKAT sanoo:
Tiedebarometrin sivuilta.78 ja 86 voi myös lukea trendeiksi, että epäusko pseudotieteisiin, denialismiin ja humbuugiin (esim. ilmastodenialimi, horoskoopit, ufovierailut) on kasvamassa. Tältäkin kannalta tieteen ”kilpailijoiden” asemalta mediassa ja somessa on kannatuspohjaa putoamassa pois ja kriittisyys tieteenvastaisiin väitteisiin kasvamassa.
-
okulaari sanoo:
(tässä vielä parin painovirheen johosta korjattu versio)
Useita vuosia sitten, kun tähtitiede oli vielä selkeästi ja kaikkien ymmärrettävällä kielellä omana alanaan tällaisissa kyselyissä, se kilpaili tasavertaisesti ykköstilasta lääketieteen kanssa. Sittemmin tähtitiede on poistettu näistä kyselyistä ja tilalle on tullut useita tulkinnanvaraisia nimikkeitä kuten ”avaruustutkimus”. Tähtitiede ei suinkaan ole osa ns. ”avaruustutkimusta” vaikka avaruuslaitteilla tehdään myös tähtitieteellisiä havaintoja. Syynä käsitteiden sekoittamiseen on ilmeisesti, paitsi byrokraattinen uuskieli, myös todellinen taistelu julkisuudesta ja sen myötä rahoituksesta. Nimenomaan Ursan tulisi kiinnittää huomiota siihen, että tähtitiede palautettaisiin tällaisissa kyselyissä omaksi tieteekseen eikä pimitettäisi käsitesotkun vääristämänä ”avaruustutkimuksen” alle.
-
Ylipäätään käsite ”avaruus” ei ole minusta erityisen onnistunut. Siitä tuleen jotenkin mieleen erillinen paikka kuten ullakko jossa voi käydä ja tulla pois, vaikka maailmankaikkeuden todellisuudesta ei oikeasti voi poistua eikä maapalloa voi siitä sahata erilleen.
-
-
Antti jurttila sanoo:
mikä galaksi näkyy itsellä taivaalla päivä määrä on 13.2.2017 kello on 22.37 olisi kiva tietää
-
Anne Liljestrom sanoo:
Hei Antti, Ursan tähtikartastosta näkee taivaan asennon kullakin ajanhetkellä:
Tähtitaivas 13.2.2017 klo 22.37
Ainoa paljaalla silmällä näkyvä galaksi on Andromedan galaksi, joka sijaitsee Andromedan tähtikuvion suunnalla, kartalla suunnilleen luoteessa. Itäisellä taivaalla ei ole galakseja, mutta voisiko kyselemäsi kohde olla ehkä Karhunvartijan kirkkain tähti Arcturus?
-
-
Olavi Kiviniemi sanoo:
Hiukan lisää tähtitiedettä tarvittaisiin kehiin, kun netti vilisee Nibirua ja tällaista, taitaa olla suomalaisen lähettämä:
3.9. 2017, 21:46:58 Moon fail it is absolute fake! Proof!! Kuu hoax.
https://www.youtube.com/watch?v=DeKwp5SV9yIOnhan siellä tietysti myös klikkausvideoita.
Vastaa
Pitkät ja hitaat jäähyväiset Rosettalle
Taiteilijan näkemys vielä vuonna 2013. Kuva ESA–C. Carreau/ATG medialab
Tunnistaisitko enää kuuluisaa komeettaa tästä kuvasta?
Vuonna 2003 Hubble-avaruusteleskooppi zoomaili kohti komeetta 67P/Churyumov-Gerasimenkoa. Euroopan avaruusjärjestö oli laukaisemassa seuraavana vuonna suunnilleen minibussin kokoisen Rosetta-luotaimen sen kiertoradalle. Rosettan kyydissä tulisi olemaan myös Philae-niminen laskeutuja. Mitä perillä oli odotettavissa?
67P kesäkuun lopussa 2014. Kuva SA/Rosetta/MPS for OSIRIS Team MPS/UPD/LAM/IAA/SSO/INTA/UPM/DASP/IDA
Noin 10 vuotta myöhemmin, pitkän taipaleen lopulla komeetta alkoi viimein häämöttää Rosettan instrumenttien näkökentässä epämääräisenä pylpyränä. Lähestyessä kuva kirkastui, ja pian nykyään jo tutuksi käynyt kumiankkamainen hahmo piirtyi näkyviin. Komeetalla olikin kaula!
Nyt Rosetta on hyörinyt 67P/Churyumov-Gerasimenkon ympärillä jo reilut kaksi vuotta. Tämän aikana se on seurannut komeetan aktiivisuuden kasvua sen lähestyessä Aurinkoa. Lähiohitus tapahtui elokuussa 2015.
Nyt komeetta on kiitämässä kohti Jupiterin radan takaisia kylmiä seutuja ja sen aktiivisuus on jatkuvasti hiipumassa. Komeetta luotaimineen on myös ajautumassa radallaan meistä katsottuna Auringon taakse, ja lokakuussa yhteys Rosettaan tahmaisi tästä syystä pahanpäiväisesti. Eikä Rosetta ole enää mikään nuori ja vetreä luotain vaan vanha rokonarpinen sotaratsu joka on uurastanut avaruuden säälimättömissä oloissa jo 12 vuotta.
Hiukan samaan tyyliin kuin ikääntyvä, Saturnusta kiertävä Cassini-luotain, myös Rosetta on päätetty törmäyttää tutkimuksensa kohteeseen. Tai oikeastaan Rosettan kohdalla tekee mieli käyttää jotain hiukan pehmoisempaa sanaa (tuupsauttaa? töpsäyttää? pöksäyttää?). Se nimittäin ohjataan komeetan pintaan nopeudella joka vastaa suunnilleen kävelyvauhtia, 90 senttiä sekunnissa.
Käytetäänpä mitä sanaa tahansa, lopun ajat ovat joka tapauksessa käsillä: törmäys tapahtuu tänä perjantaina 30.9. Yhteys luotaimeen menetetään alkuiltapäivästä, jolloin Rosetta saavuttaa komeetan pinnan. Tieto örmäyksestä saapuu Maahan arviolta välillä 14.00-14.40 Suomen aikaa. Tätä ennen Rosetta ennättää vielä lähettää Maahan viimeiset havainnot lähestyvästä komeetan pinnasta.
Luotaimen laskeutumispaikka on alue nimeltä Ma’at 67P/Churyumov-Gerasimenkon pienemmän pylpyrän pinnalla. Alueella on Rosettan tutkittavaksi useita kiinnostavia, aktiivisia kuoppia, joista tupruaa tomua avaruuteen.
Syksyllä 2014 menetetty Philae-luotain paikallistettiin viimein tänä syksynä Rosettan kuvista Abydos-nimiseltä alueelta. Sekin on pienemmän pylpyrän pinnalla, mutta vastakkaisella puolella sitä kuin Ma’at. (Tässä vähän pukkaa absurdin epärationaalista tutkimuslaitteiden inhimillistämistä pintaan, nyyh. Eikö ne nyt olisi voineet loppusijoittua samalle alueelle. Hyvin on ESA peeärränsä hoitanut.)
Erilaisia komeettaa koskevia tutkimustuloksia on jo julkistettu, mutta tutkimustyö alkaa toden teolla vasta kun kaikki Rosettan tutkimusaineisto on saatu talteen. Jo nyt voidaan kuitenkin sanoa, että Rosetta on muuttanut ymmärryksemme komeetoista täysin.
Komeetat — tai ainakin tämä! — ovat yllättävän monimutkaisia maailmoita, joiden pinnalla moninaisia prosesseja. (Samat fiilikset tulevat Plutosta, jonka pinnan rikkaus taisi lyödä kaikki ällikällä.) 67P on paitsi kaksiosainen, ilmeisesti kahden komeetan yhteensulautuma, sen pinnalta on löytynyt hämmästyttävän moninaisia muotoja, jopa ”dyynejä”, vaikka komeetan pinnalla ei toki tuulekaan. Se on myös osoittautunut yllättävän pölyiseksi paikaksi.
Rosettan komeetta näyttää olevan hyvin varhaisen tyyppistä ainetta — aurinkokuntamme alkuperäisiä rakennuspalikoita. Sen kemialliset piirteet viittaavat siihen, että se muodostui ammoin alueella, jossa oli hyvin kylmää. Paljon on puhuttu myös siitä, että komeettatörmäykset olisivat voineet tuoda ainakin osan Maan vesivarannoista mukanaan. 67P:n vesi on kuitenkin kemiallisesti hyvin erilaista kuin Maan vesi (siinä on erilainen määrä raskaita vetyatomeita eli deuteriumia).
Tutkimus siis oikeastaan vasta käynnistyy nyt kunnolla. Uusien, upeiden kuvien virta tyrehtyy, mutta 67P on vasta avaamassa salaisuuksiaan. Se tulee opettamaan meille vielä valtavasti itsestään, mutta erityisesti omasta aurinkokunnastamme ja sen syntyhistoriasta. Ei siis unohdeta Rosettaa.
Komeetta 67P/Churyumov–Gerasimenko aktiivisimmillaan heinäkuussa 2015. Kuva ESA / Rosetta / NAVCAM
ESA lähettää Rosettan loppuhetket livenä. Ensimmäinen lähetys on jo torstai-iltapäivänä 29.9. klo 15.30-18.30 Suomen aikaa. Katso kaikki ohjelmatiedot ja streamauslinkit täältä:
http://www.esa.int/Our_Activities/Space_Science/Rosetta/How_to_follow_Rosetta_s_grand_finale
Asiasta tarkemmin kiinnostuneille voi lämpimästi suositella tätä ESAn selontekoa Rosettan intrumenttien törmäytysvaiheen tehtävistä:
http://blogs.esa.int/rosetta/2016/09/28/science-til-the-very-end/
Komeetan monista yllättävistä piirteistä raportoitiin kesällä MNRAS-julkaisussa ilmestyneessä tieteellisessä artikkelissa:
Rosettan kuvagalleria:
http://www.esa.int/spaceinimages/Missions/Rosetta/(class)/image?mission=Rosetta&type=I
2 kommenttia “Pitkät ja hitaat jäähyväiset Rosettalle”
-
Kalle Mansikkamaa sanoo:
Kun aikanaaan (koska?)67P/Churyumov-Gerasimenko palaa auringon lähelle, niin missä kunnossa onkaan Rosetta? Olisiko mahdollista saada se ottamaan harvakseltaan kuvia komeetan kiertoradalta ääripisteissä?
-
67P:n ratakierros kestää 6,44 vuotta. Jari Mäkinen spekuloi Tiedetuubin puolella näin: ”Voi olla, että luotaimesta kuullaan pihauksia syyskuun lopun jälkeenkin, ja kenties se selviää sen verran toimintakykyisenä komeetan radan ulko-osien ja kylmyyden jälkeen, että parin-kolmen vuoden kuluttua siihen voisi saada taas yhteyden. Mutta tämä on tässä vaiheessa pelkkää toiveajattelua.” Eli nähtäväksi jää.
-
Vastaa
Aurinkokunta pakettiin ja keskelle vilinää
Kolme Seppää ja aurinkokunta. Kuva Ursa / Juha Riissanen CC BY-NC-SA 2.0
Joka vuonna elokuun viimeisenä lauantaina suomalainen tähtiyhdistysyhteisö — Ursa ja nelisenkymmentä paikallista tähtiyhdistystä — potkaisevat pystyyn tähtiharrastuspäivän. Ideana on, että uusia harrastuksia syksyksi kaavailevat tyypit voisivat tutustua tähtitieteen harrastamisen erilaisiin mahdollisuuksiin kun yöt ovat vasta pimenemässä ja koko pimeän taivaan havaintokausi on ihanasti edessä. Tapahtumia järjestetään tänäkin vuonna Helsingin lisäksi ainakin Jyväskylässä, Kuopiossa, Porissa, Turussa sekä Salossa.
Perinteisellä ”ovet auki tähtitornilla” -tapahtumalla ei kuitenkaan välttämättä tavoiteta sitä porukkaa, joille koko tähtiharrastus ei ole vielä edes juolahtanut mieleen. Tästä syystä Ursa kokeilee tänä vuonna jalkautumista pahaa-aavistamattomien sivullisten keskuuteen. Puolihuolimattomasti ilmaan pari viikkoa sitten heitetty ajatus lähti elämään omaa elämäänsä ja nyt olemmekin menossa Helsingin ehkä vilkkaimmalle pätkälle, Aleksanterinkadulle.
Yleishyödyllisen ja ei-kaupallisen tapahtuman maavuokra jäi nollille, mikä tietysti oli järjestäjän näkökulmasta ilahduttavaa. Vielä mukavampaa oli kuitenkin aurinkokuntamallin suunnittelu.
Siis minkä?
Aleksanterinkatu on päästä päähän vajaan kilometrin pitkä. Kartalla sitä katsellessa aloin huvikseni pohtia, saisiko aurinkokunnan mahtumaan sinne mitenkään järkevästi. Pienellä laskemisella selvisi, että Kolmen Sepän patsaan lähettyville sijoitettu, halkaisijaltaan 30-senttinen Aurinko olisi juuri sopivan kokoinen siihen, että uloin planeetta Neptunus sijoittuisi Relandersgrund-laivan kieppeille Meritullintorin rantaan, aivan Aleksin toiseen päähän.
(Aurinkokuntahan on oikeasti vielä valtavasti suurempi kuin sen sisin osa, jossa tunnetut planeetat kiertävät. Esimerkiksi huhuttu yhdeksäs planeetta, joka sekin näyttää kiertävän suhteellisen lähellä, kiertäisi nykyisten rata-arvioiden valossa tässä mallissa keskimäärin Nuuksion etäisyydellä.)
Tämän jälkeen piti miettiä, miten planeetat saisi toteutettua reitille fiksusti. Pienten helmien ja kuulien ripottelu Aleksin pituudelta ei yksin toimisi, vaan ne katoaisivat ihmisvilinään. Fiksumpaa olisi kiinnittää johonkin pieniä opastetauluja, joissa kävisi ilmi kulloisenkin planeetan nimi, koko ja vähän muuta tietoa — suomeksi ja englanniksi, sillä Aleksilla vilisee turisteja tähän aikaan vuodesta.
Katulamppujen ja liikennemerkkien pylväisiin ei kuitenkaan saa kiinnittää mitään. Jäljelle jäivät oikeastaan vain rakennusten seinät, ja joissain tapauksissa näyteikkunat, mikä ajatuksena vähän hirvitti röyhkeydellään. Oli kuitenkin otettava luuri nöyrästi käteen ja lähdettävä soittelemaan kunkin rakennuksen hallinnoijia ja yrityksiä läpi.
Vastaanotto oli valtavan innostunutta.
Se oli huikea kokemus. Useissa tapauksissa olin tuskin ennättänyt lausua sanan ”aurinkokunta” kun keskustelukumppanin ääneen hiipi jo ilahtunutta innostusta. Tällaiselle tähtitieteen sanansaattajalle se oli todella lämmittävää.
Tätä kirjoittaessa emme vielä tiedä miten hommat lauantaina sujuvat — ehkä säätiedotus vielä tekee tepposet ja taivaalta tulee vettä kuin aisaa, eikä tapahtumaa voida järjestää. Pilviselläkin säällä Ursan poppoon kuitenkin löytää Kolmensepänaukiolta kello 12-16, ja ihan oikeaakin Aurinkoa pääsee kurkkaamaan kaukoputkella jos se pilvien läpi sattuu siintämään.
Mutta vaikka et sattuisi pääsemään paikalle kävelemään planeettojen lomassa, valtakunnalliseen tähtipäivään voi osallistua sosiaalisessa mediassa hashtagilla #tähtiharrastuspäivä, vaikka yksinkin. Miltä näyttää juuri sinun tähtiharrastuksesi? Olisiko nyt hyvä hetki kertoa mainiosta harrastuksesta kaverillekin?
2 kommenttia “Aurinkokunta pakettiin ja keskelle vilinää”
-
jäsen 299 sanoo:
Joo, se Kolmensepäntori on kokemuksen mukaan hyvä paikka tehdä tähtitiedettä tunnetuksi! Muistuu mieleen tapaus kun viimeksi oli hyvä >80% auringonpimennys Suomessa: Tulin paikallisesta hammaskirurgista ja olin saanut muutaman päivän saikkua. Menin siihen torille ja rupesin seinän vieressä kuvaamaan auringonpimennystä telejatkeilla ja hitsauslasilla viritetyllä kamerallani, kun joku tuli kysymään että voisinko lainata hitsauslasiani jollekkin hänen ulkomaiselle kaverilleen. No totta mooses! Mä lainailin hitsauslasejani (mulla oli niitä useampia takuissa)sitte vähän joka toiselle ja pitelin ilmassa kun ihmiset kuvasivat kännyköillä pimennystä lasin läpi. Tulipa siihen joku ammattikuvaajankin oloinen äijä ja kuvasi mun hitsauslasilla kolmensepän patsata auringinpimennyksellä. No sitte ku mä olin siinä aikani huseerannu ja pimennys alko jo hiipuun, mä lahjotin yhen rautaroiskeita saaneen hitasuslasin eräälle tyttöporukalle. Ne sitte ihmetteli että mistä mä oon näitä hitsauslaseja saannu. Mä sanoin että mä oon hitsannu autonrotiskoja. Ne hämmästy että wau, osaatsä hitsata? Tämmöinen hivelee egoa!
-
Hitaustaitoja ei pidä väheksyä! Mainio tarina.
-
Vastaa
Ihme suurin öisen taivahan
Tässä hommassa tulee luettua kaikenlaisia tiedotteita joka päivä. Useimmat ovat hyvin mielenkiintoisia ja relevantteja, osa vähän vähemmän — ja sitten osa on sellaisia, että ne aiheuttavat lukijassaan jonkinlaista tunnekuohua. Näin kävi tänään, kun virtuaalisesta postilaatikosta löytyi kutsu osallistua kampanjaan jossa Kuulle halutaan uusi nimi. Tiedättehän, jotain mielikuvituksellisempaa kuin ”Kuu”. Eikä siinä vielä kaikki, nimiehdokkaalle halutaan myös kansainvälisen tähtitieteellisen unionin IAU:n siunaus, jolloin siitä tulisi ihan oikea, virallinen nimi.
Ensilukeminen aiheutti pärskähtelyä ja puhinaa. Hankehan on tietysti posketon, eikä se tule koskaan menemään läpi. Ajatus Kuun nimeämisestä aiheutti kuitenkin minussa selvästi eräänlaisen reaktion, mikä teki asiasta välittömästi kiinnostavamman. (Siis minulle, teistä en tiedä.)
Aurinkokunnan planeetoista (ainakin kun puhutaan näistä nyt jo pitkään tunnetuista ja vahvistetuista kahdeksasta pallukasta, aina Merkuriuksesta Neptunukseen) kuita löytyy kaikilta jättiläisplaneetoilta sekä Maalta ja Marsilta. Jälkimmäisellä on kiertoradallaan kaksi vakituista seuralaista — joskin ne ovat niin pieniä (pikkukuita? kuustosia?) ja epäsäännöllisiä, ettei niitä oikein arvaisi edes kuiksi laskea. (Mutta lasketaan nyt, kun ei Mars-raasulla ole muitakaan.)
Nämä kuut on kaikki nimetty tietyn teeman mukaan. Kaikki planeetathan on nimetty roomalaisten ja kreikkalaisten jumaluuksien mukaan, ja kuiden nimet tyypillisesti seurailevat kunkin jumalan tarustoa. Esimerkiksi Saturnuksen suurin kuu Titan on nimetty Saturnuksen kreikkalaisen version, itsekin titaaneihin kuuluneen Cronus-jumalan veljien ja sisarten mukaan. Kuitenkin paljain silmin näkyvillä planeetoilla on useissa kulttuureissa jotkin omat, kansainvälisellä tasolla epäviralliset nimensä.
Maan Kuu on monellakin tapaa erityistapaus. Se on ollut taivaalla ihmisen vinkkelistä katsottuna aina. Se on nähty joka puolella maapalloa, jokaisessa kulttuurissa. Säännöllisesti ulkonäköään muuttavana kappaleena se on ollut ilmeisen merkittävä osa monien muinaisten kulttuurien kalenteria. Se on valaissut öitä ja mahdollistanut matkan teon pimeällä aikana, jolloin vaikkapa nyt taskulamppuja ei ollut vielä keksitty (soihtujenkin kantama on suhteellisen lyhyt). Sille on annettu mytologiassa nimiä ja persoonallisuuksia. Se on täysin olennainen osa ihmisen maailmankuvaa, heti Auringosta seuraavaksi merkittävämpänä taivaankappaleena.
Kuka voisi nimetä tämän yhteisen, kulttuurihistoriallisesti merkittävän kappaleen uudelleen? Olisiko se joukko länsimaisia internetinkäyttäjiä? Tavoittaisiko hanke muita? Miten nimestä saataisiin sellainen, että se koskettaisi kaikkia kulttuureita samalla tapaa kuin Kuu itse?
Joku voisi niputtaa tähdistöt ja niiden nimeämisen tähän samaan problematiikkaan, ja osittain se sitä onkin. Tähdistöt kuitenkin todella kaipaavat selkeät rajat ja nimet puhtaasti tieteellisistä syistä, jotta tiedetään tarkasti, minkä tähdistön alueella jokin taivaan kohde sijaitsee. (Joku voisi argumentoida ettei tälläkään asialla ole niin väliä nykyisten ääritarkkojen taivaskarttojen aikana.)
Kuita on kuitenkin vain yksi, sekaannuksen vaaraa ei ole.
Kuuhan on se alkuperäinen kuu, jonka mukaan kaikki muut kuut on luokiteltu. Kun Kuuta alettiin nimittää Kuuksi millä kielellä hyvänsä, ei ollut muita kuita. Kuu on jo erisnimi, vaikka se tunnetaankin paikallisella kielellä kussakin maailman kulttuurissa.
Vähän niin kuin Aurinkokin. Jotkuthan viittaavat tähtiinkin kaukaisina aurinkoina. Pitäisikö myös tylsän tavallisesti nimetty päivätähtemme nimetä uudelleen?
(En nyt ajatellut linkata itse hankkeeseen, halukkaat varmaan saavat sen kaivettua esiin netin syövereistä.)
Ns. Blanchard Bone Plaque yhdistetään Aurignacin kulttuuriin, joka oli hyvin varhainen, ehkä jopa ensimmäinen nykyihmisen Eurooppaan tuoma kivikautinen kulttuuri. Luisen esineen iäksi on ajoitettu noin 34 000 vuotta. Sen kaiverrusten on tulkittu esittävän Kuun vaiheita, mutta varmuutta asiasta ei ole. Kuvalähde https://sservi.nasa.gov/articles/oldest-lunar-calendars/
5 kommenttia “Ihme suurin öisen taivahan”
-
Markus Kajo eli ”Kettunen” ehdotti kerran pakinassaan kaukaa viisaasti että nimetään maailmankaikkeus suomalaisella erisnimellä, vaikka Helmi. Nimittäin jos jostain toisesta maailmankaikkeudesta saapuu joskus vierailija, hän kysyy oitis millä nimellä tätä meidän maailmankaikkeutta kutsutaan. Siihen sitten vastattaisiin häkeltymättä että Helmi.
-
Totta! Onkin tärkeää muistaa olla häkeltymättä, jos toisesta maailmankaikkeudesta saapuu vierailija. Mitä nekin meistä ajattelisivat jos oltaisiin ihan pasmat sekaisin. Olisi perin noloa.
Helmi! Aika hyvä.
-
Samuli Vuorinen sanoo:
Sen verran täytyy korjata, että Kettusen ehdottama nimi taisi olla Helvi. 🙂
-
-
-
Pentti S. Varis sanoo:
”Kuu” on toisaalta ikään kuin kesken loppuva ilmaisu, joka onkin runoudessa joskus korvattu nimellä ”Kuuhut”. Yleensä Kuusta puhuttaessa olisi aikaa käyttää tuota ehyttä ja runollista (siis mielestäni..) ilmaisua.
Mistä sitten Kuu on ilmestynyt? Jos ei luotakaan nykyiseen monta epätodennäköistä hienosäätöä sisältävään nokkakolarihypoteesiin Maan ja Theian välillä, joutuu luottamaan intuitioon, että kyseessä on analoginen ilmiö seuraavassa selostetun makroskooppisen, todella toteutuvan pisaran kulmistumis- ja kulman ulos räjäyttämisilmiön kanssa
http://www.tiede.fi/keskustelu/14237/ketju/kuun_synnyttaminen_keittiossa
-
Ei Maa-Theia -kolari kovin epätodennäköinen ollut, vastaavasta törmäilystä on runsaasti viitteitä ympäri aurinkokuntaa ja se sopii hyvin ymmärrykseemme siitä, miten aurinkokunta sai lopullisen muotonsa. Lisäksi Kuun ja Maan aines ei ole tismalleen identtistä. Höyryvaipan päällä liitävällä ylikuumalla pisaralla ja gravitaation johdattamana tapahtuvilla astrofysikaalisilla törmäyksillä, kiertoliikkeellä ja kertymisellä ei ole paljoa tekemistä keskenään, mutta se on kyllä totta että Leidenfrostin ilmiö on varsin hauska.
-
Vastaa
Taivaallinen moikkailu ei tuhoa
Venus, Jupiter ja Merkurius La Sillan observatorion yläpuolella kesäkuussa 2013. Kuva Y. Beletsky (LCO)/ESO (CC BY 4.0)
Aamutaivaalla erottuu nykyään pari huomiotaherättävän kirkasta pistettä, oletteko huomanneet? Mars, Venus ja Jupiterhan ne siellä hengailevat. Hehkuva trio nousee itäisestä horisontista ennen Aurinkoa kokonaisuudessaan noin viiden kieppeillä (Jupiter kuhnuroi vielä horisontin tasalla) ja kohoaa yhä korkeammalle, kunnes Auringon nousu kuuden, seitsemän maissa valaisee taivaan ja hämärtää planeetat näkyvistä.
Rykelmä tiivistyy entisestään lokakuun loppua kohti ja ennättää nousta yö yöltä korkeammalle ennen päivän valkenemista. Jupiter on taivaalla lähimpänä Marsia 18.10, minkä jälkeen se lipuu treffaamaan Venusta 26.10. Planeetat pysyttelevät aamutaivaalla tämänkin jälkeen hitaasti toisistaan loitoten ja etelämpään siirtyen oikeastaan vuoden loppuun saakka. (Miten sen nyt laskee — eivät ne yhtäkkiä sieltä minnekään ampaise.)
Aamunvirkkuja kolmikko varmasti ilahduttaa, mutta kun planeetat kohtaavat taivaalla, netissä herää aina villejä spekulaatioita siitä, josko nyt edes jotain katastrofaalista tapahtuisi. Voisiko planeettarykelmä aiheuttaa maanjäristyksiä tai tulvia tai ehkä kiskaista Maan radaltaan? Selvitetäänpä, onko huoleen aihetta.
Vuorovesiä ja vellontaa
Maanpäälliseen elämään vaikuttaa eniten kaksi taivaankappaletta: Kuu ja Aurinko. Kuu on meitä kirkkasti lähin melko massiivinen taivaankappale, ja Aurinko on kaukana, mutta jättimäinen (ja vaikuttaa tietysti Maahan muutenkin kuin gravitaationsa välityksellä).
Niiden massat — tai oikeastaan tuon massan aiheuttama gravitaatio — saavat Maassa aikaan vuorovesi-ilmiön. Tämä pullistaa paitsi planeettamme merenpintaa, myös jossain määrin sen kivikuorta. Kuun vaikutus vuorovesiin on näistä kahdesta hitusen voimakkaampi.
Suomessa ilmiö on suhteellisen huonosti tunnettu, sillä Itämeri on perin pieni eikä siihen synny kunnon vuorovesivellontaa. Ilmanpaineen vaihtelut ja tuulet saavat siellä aikaan vastaavan suuruisia muutoksia.
Vuorovesi-ilmiö on voimakkaimmillaan täyden- ja uudenkuun aikaan, kun Kuu, Maa ja Aurinko ovat samassa linjassa. Mikäli tämä sattuu syys- tai kevätpäiväntasauksen aikaan kun Kuu ja Aurinko ovat kumpikin päiväntasaajan yläpuolella, ilmiö voimistuu entisestään.
Todella jymyisä vuorovesi saadaan, jos Kuu on tällöin vielä radallaan lähellä sitä pistettä, jossa se on lähinnä Maata eli ns. perigeumissa. Meren pinta saattaa tällöin nousta joillain alueilla äärimmillään puoli metriä korkeammalle kuin normaalin nousuveden aikaan. Tällainen kombo toistuu 4,5 vuoden välein, mutta mitään silmitöntä hävityksen kauhistusta se ei aiheuta.
Ajatus siitä, että tällainen vatkaus voisi aiheuttaa myös maanjäristyksiä oli vakavassa fundeerauksessa jo 1700-luvulla, mutta tapahtuuko näin oikeasti? Loogisesti tuntuisi fiksulta että kyllä, juuri näin — jos maankuoressa on jännityksiä, vuorovesivoimat voisivat laukaista sen ja aiheuttaa järistyksen. Kunnollista näyttöä tästä ei kuitenkaan vielä ole. Jos maanjäristyksillä ja vuorovesillä on joku yhteys, se ei voi olla kovin suuri.
No hyvä — Kuu ja Aurinko vaikuttavat meihin, mutta eivät aiheuta massiivista tuhoa ja hävitystä. Entä ne planeetat?
Taivaallista köydenvetoa
Aurinkokunnan planeetat eivät ole milloinkaan tarkasti rivissä, sillä niiden kiertoajoille ei löydy yhteistä jaksoa. Joku niistä on aina eri puolella taivasta kuin muut planeetat. Tiukimmassakin planeettakimpussa ne ovat taivaalla vähintään 30 asteen levyisellä alueella, mikä vastaa noin 60 täysikuun halkaisijaa. (Seuraavan kerran tämä muuten tapahtuu 20 maaliskuuta vuonna 2673 ja äärimmäisimmän tiukka sumppu saadaan 2854. Kannattaa merkitä kalentereihin.)
Mutta vaikka ne joskus olisivatkin siistissä rivissä, mitään äkillistä gravitaatiorytäkkää ei tapahdu. Planeetoista suurin, Jupiter, vaikuttaa meihin korkeintaan yhden prosentin siitä mitä Kuu silloin, kun se on radallaan meitä lähinnä. Jos Jupiter ottaisi kaikki muutkin planeetat mukaan tähän taivaalliseen köydenvetoon, ne vaikuttavat yhteisvoimin gravitaatiollaan Maahan yhdessä alle 2 % siitä mitä Kuu.
Ihan kohtuullisen kiva kimppu saadaan itse asiassa jo syyskuun 4. vuonna 2040, kun planeetat Merkuriuksesta Saturnukseen ovat hauskasti rivissä taivaalla — joskin Suomesta katsottuna ne viistävät jo horisonttia Auringon laskiessa ja viihtyvät siis lähinnä päivätaivaalla. Päiväntasaajan tienoilla rivi sojottaa iltataivaalla suorempaan Auringosta ylös ja on varmasti aika huikea näky, vaikka pientä ja himmeää Merkuriusta onkin hankalaa nähdä.
Nautitaan siis aamutaivaan planeettakolmikosta hyvillä mielin!
3 kommenttia “Taivaallinen moikkailu ei tuhoa”
-
Lasse Reunanen sanoo:
Planeettojen tiivistymien (Maasta katsoen) vuosiluvut mielenkiintoisia, mutta hieman laajempi otos menneistä vuosista alkaen ja astevaihteluineen sekä arvion tekijän merkinnällä (lähdenimi ja/tai ohjelmisto-osoite) olisi luotettavampi (pelkät vuosiluvut sisältää virhetulkinnan mahdollisuuksia).
Tulkitsen kuitenkin antamiasi vuosilukuja;
20.3.2673 ja 2854 kalenterihakemistostani:Gregoriaaninen kalenteri toistuu 400 vuoden välein, joten vuodet;
1873, 2273 ja 2673 ovat samoin, sekä vuodet;
1654, 2054 ja 2454 ovat samoin.Kalenterikierrossa vuodet viikonpäivissä kiertää 28 vuoden jaksoilla, joista (3) rinnakkaishakuni vuodelta 2001 alkaen jne.
Vuodelle 2673 hakuni ovat; 25. Z 3, eli vuosi alkaa ja päättyy keskiviikkona (ke-ke).
Samoin kalenterit ovat vuosina; 2003, 2014 ja 2025 (20.3.2014 oli torstai).Vuodelle 2854 hakuni ovat; 26. Å 4, eli vuosi alkaa ja päättyy torstaina (to-to).
Samoin kalenterit ovat vuosina 2009, 2015 ja 2026 (tämäkin vuosi viikonpäivin samoin kuin vuosi 2854).-
Hei Lasse,
perusteellisempaa lisätietoa löytyy vaikkapa sivulta https://web.archive.org/web/20051214013307/http://www.sunspot.noao.edu/PR/alignment.html
-
-
Hei Anne
Täysikuu pimennyksenään lähinnä Maata oli aamulla…
Salossa Kuu näkyi klo 0:30 pilvien välistä, mutta aamuyölle tultaessa olivat pilvet peittäneet koko tähtitaivaan – en kuunpimennystä lähtenyt tarkkailemaan.Kuulin haastatteluasi aamulla klo 11:05- / Yle Puhe, jossa sanoit onnistuneesi ”näkemään unta kuunpimennyksestä”…
Vaikka täydenkuun aiheuttamia maanjäristyksiä ei varmuudella yhdistetty niin tapaninpäivän aamulle su 26.12.2004 tsunamijäristyksen täydenkuun päivälle muistamme.
Katsoin linkkisivusi, mutta en tarkkaa käännösselkoa tehnyt. Sisälsi jatkolinkkinä kalentereistakin, joten täsmennän vielä edellistä tekstiäni:
Vuodelle 2854 olin merkinnyt 400 vuoden välein samoin myös vuoden 1654, jotka siis gregoriaanisen kalenterin mukaisesti.
Suomalaiset Ruotsiin liittyen elivät vuonna 1654 vielä juliaanisen kalenterin merkinnöin (vuosina 1700-1753 erillisten kalenterimuokkaustensa merkinnöin) ja juliaaninen kalenterihakuni vuodelle 1654 on;
6. F 7, eli juliaanisesti vuosi alkoi ja päättyi sunnuntaina (su-su).
Kolme erillistä hakuani auttaa muistamaan hakujärjestelmän (keksin sen ”unessa” vuoden 2000 kesällä – luettuani lähdekirjoja).Kalenterihaut helppo tehdä itselle laskentasivustolla, laittamalla vierekkäisiin ruutuihin allekkain 1.-28. / A-Ö (W poistettuna) / ja kolmantena numerot viikonpäiville (1-7) jossa W selvyydeksi väliin (vuoden ensimmäisen-viimeisen päivän numeroilla) karkausvuosille.
Gregoriaaninen haku alkaa vuodesta 2001; 1. A 1 (ma-ma), josta taaksepäinkin vuoden 1582 alkupoikkeamalle, jatkuen vuodesta 1583 hakumerkinnöin;
11. K 6 (la-la) jne. – huomioiden vuosisatamuutokset (jättämällä hakuriveille niille sopivasti merkintäväliä).Kalenterihakujen 28 vuotinen kierto viikonpäivin menee (vuodesta 2001 jne.);
ma-ma, ti-ti, ke-ke, to-pe, la-la, su-su, ma-ma, ti-ke, to-to, pe-pe, la-la, su-ma, ti-ti, ke-ke, to-to, pe-la, su-su, ma-ma, ti-ti, ke-to, pe-pe, la-la, su-su, ma-ti, ke-ke, to-to, pe-pe, la-su jne. uudelleen
(viikonpäivän numeroilla hakumerkintä tiivistää samat päivät pystyriville).Juliaanisen kalenterikierron vastaava alku 2000-luvulta on vuodesta 2013 hakumerkinnällä;
1. A 1 jne. (ma-ma), joka vuonna 2100 yhdistyy samoin gregoriaaniseen kalenteriin (2 vk / 14 vrk erolla) ja taaksepäin 28 vuoden sarjaa voi yhtenäisesti jatkaa ajanlaskumme alkuun (ymmärtääkseni vuoden 8 jaa. / jKr. edeltävissä kalentereissa jälleen poikkeamia ollut).Vuosiluvut laskentasivulla tekee helposti ”maalaamalla” hiiren painalluksella kaksi ensimmäistä pystyruutua (kirjoitettuna niihin vuodet 2001 ja 2002) ja sitten ruutujen oikeaan alakulmaan tarttumalla hiirellä / vetämällä alas loput vuosiluvut (2001-2028) jne. viereiset jaksot 28 vuoden välein pystyruuduille (tulostaen aina täysi sivullinen muistiin)…
Vastaa
Keitä me olemme?
Miksi te olette täällä?
Miten te ajattelette?
Brittiläiselle pellolle on laskeutunut alus. Maapallolle on saapunut vierailija.
Kuka ottaa vieraan vastaan? Miten se tehdään? Mitä kerrotaan julkisuuteen – ja miten? Kuinka voimme edes yrittää ymmärtää mitään meille niin vierasta?
Vierailu (The Visit) on tanskalaisohjaaja Michael Madsenin tutkielma siitä, miten ihmiskunta saattaisi reagoida yllätysvierailuun ulkoavaruudesta. Elokuva on kaukana Hollywoodin jo niin moneen kertaan aiheen tiimoilta kartoittamasta räimeestä. Jo alkuteksteissä käy ilmi, että tekijöiden tavoitteena on ollut luoda eräänlainen simulaatio, fiktiivinen dokumentti.
Elokuvassa ei ole näyttelijöitä (lukuun ottamatta muutamia kuvitusmateriaalissa esiintyviä statisteja), vaan siinä kuullaan asiantuntijoita, joiden harteilla mahdolliseen vierailuun reagoiminen saattaisi olla. Näitä ovat muun muassa UNOOSAn (United Nations Office for Outer Space Affairs) entinen johtaja, astrofyysikko Mazlan Othman, Douglas Vakoch, yhteiskuntatieteilijä, joka työskentelee SETI-instituutissa tähtienvälisten viestinnän tutkimuksen parissa ja Kuninkaallisen laivaston amiraali Michael Boyce (virallisemmin varmaankin Lordi Boyce).
Vaikka ihmiskunnalla ei toistaiseksi ole mitään valmista suunnitelmaa siihen, miten moiseen vierailuun reagoitaisiin, asiantuntijoiden pohdintaa oli kiehtovaa seurata. Itseäni kutkutti aivan erityisesti, miten Iso-Britannian liikennelaitoksen entinen joukkotiedotuspäällikkö Vickie Sheriff suunnitteli tiedotetta muukalaisten saapumisesta yhdessä turvallisuuskonsultti Paul Beaverin kanssa. ”Olisiko David Attenborough paras henkilö rauhoittelemaan suurta yleisöä? Kaikki luottavat häneen, ja hän tuntee villieläimet hyvin!”
Vierailu ei ehkä tarjoa loputtomasti uutta tietoa niille, jotka ovat jo hyvin perehtyneet aiheeseen (vaikkapa lukemalla Paul Daviesin mainion kirjan Kolkko hiljaisuus), mutta jos elokuvalta ei odotakaan mitään muuta, se saattaa jäädä likilaskuiseksi. Itse nautin siitä, miten elokuva nosti ihmiskunnan eteen peilin. Miten me reagoisimme vierailuun – tai sen päättymiseen? Kokisimmeko sen uhkaavana, ja miksi? Näkisikö vierailija meissä jotain, mitä me emme näe itsessämme?
Koska elokuva ei tarjoile meille (onneksi) mitään kuvitteellista olentoa jonka ominaisuuksia voisimme ruotia, koko ajatusleikki pyörii väkisin oman napamme ympärillä. Mielestäni tämä on elokuvan suurin ansio. On helppoa latoa tiskiin faktoja siitä, miten vaikkapa YK:ssa on valmistauduttu tämäntyyppiseen kontaktiin, tai millaiseen biokemiaan vieras elämä saattaisi perustua. Vierailu saa parhaimmillaan katsojan astumaan hetkeksi itsensä ulkopuolelle ja tarkastelemaan ihmistä tuorein silmin. Se ei ole ihan vähän.
Tanskalais-suomalais-norjalais-irlantilais-itävaltalainen Vierailu esitettiin ennakkoon kymmenissä eri maissa ympäri maapalloa eilen 2.9. Seuraavaksi se näytetään ensin Rakkautta ja anarkiaa –festivaalilla (tätä kirjoittaessa näytösaikaa ei ollut vielä tiedossa, mutta ohjaaja Madsen kuulemma vierailee näytöksessä) minkä jälkeen se tulee Finnkinon ohjelmistoon 9.10. alkaen. (Hiukan hämäävästi tänä syksynä teattereihin tulee myös M. Night Shyamalanin kauhukomedia The Visit, jota ei tule tähän elokuvaan missään nimessä sekoittaman.)
Vierailu on hidastempoinen, visuaalinen, pohdiskeleva ja hiukan melankolinen katsaus täysin pysäyttävään tapahtumaan, jota ei ole koskaan tapahtunut. Elokuvassa ei ole ainoatakaan räjähdystä. Suosittelen sitä lämpimästi.
Osatuottajana toimineen suomalaisen Mouka Filmin sivu, jolta löytyy myös traileri
Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin sivut
Elokuvan näytöstiedot Finnkinon sivuilla
Paul Davies: Kolkko hiljaisuus (Ursa)
2 kommenttia “Keitä me olemme?”
-
Panssarivaunuin ja kranaatinheittimin tuo vieras alus piiritettäisiin ihan aluksi. Ihmiskunnan henkinen taso ei muunlaiseen lähestymistapaan taivu. Tästä syystä johtuen älykkäät, vieraat siviilisaatiot pysyvät visusti poissa täältä, vaikka niitä olisikin.
Eli ei siis huolta! Ne eivät tule 🙂-
Täsmälleen. Paikalle kertyisi ohikulkijoita katsomaan pellolla olevaa outoa kohdetta, joku soittaisi hätäkeskukseen, poliisi saapuisi paikalle ja vähän aikaa neuvoteltuaan bobbyt evakuoisivat ihmiset näköetäisyyden ulkopuolelle. Sen jälkeen suuri yleisö ja tiedotusvälineet olisivat vain viranomaistiedon varassa. Huhut lähtisivät liikkeelle, viranomaiset pohtisivat miten paniikki vältetään ja keksisivät jonkin peitetarinan. Suljetun piirin sisällä viranomaisten ensimmäinen teoria olisi että kyseessä on pila tai julkisuustemppu, kakkosteoria olisi jonkin vieraan valtion sotilasoperaatio. Vasta näiden vaiheiden jälkeen, olettaen että joku riittävän korkea päällikkö ensin päätyy sille kannalle, viranomaisten piirissä saatettaisiin ruveta ajattelemaan että kohde ei ehkä ole tältä planeetalta. Tuohon mennessä aikaa olisi kulunut ehkä 2-3 vuorokautta. Jatko riippuisi siitä poistuuko kohde paikalta vai jääkö se asumaan.
Mutta jos kohde on osannut lentää tänne asti, se tuntee myös etologian perusteet ja osaa ennustaa reaktiomme. Silloin se haluaa poistua pellolta ennen kuin alkuasukkaat muodostavat ruuhkan ympärille. Niinhän teki jo apinain Tarzan kun seikkaili afrikoissa. Eli juuri mitä Metusalah sanoi. Tilannetta ei synny. Vain legendat jäävät kiertämään.
-
Vastaa
Kuulemiin, sanoi muukalainen
Frank Draken suunnittelema Arecibon viesti graafisessa muodossa. Viesti sisältää valtavat määrät tietoa sille, joka sen osaa tulkita. Kuva Arne Nordmann (CC BY-SA 3.0)
Maapallon ulkopuolisen älyn etsintä sai uutta potkua pari viikkoa sitten, kun yrittäjä-sijoittaja Juri Milner ilmoitti perustaneensa Breakthrough Initiatives -hankkeen. Hankkeen yhtenä ideana on tehdä havaitsevaa SETI-tutkimusta (Search for Extraterrestrial Intelligence), ja tähän on osoitettu seuraavien 10 vuoden ajaksi vähintään sadan miljoonan dollarin määräraha. Se ei ole avaruushankkeiden puitteissa missään tapauksessa mikään tolkuton summa, mutta toimii varmasti (toivottavasti) pontimena muille sijoittajille ja innostaa tutkijoita mukaan. Mistään hönöstä hankkeesta ei ole kyse, sillä hanketta ovat johtamassa muun muassa Astronomer Royal Martin Rees, eksoplaneettakonkari Geoffrey Marcy, koko SETI-hankkeen isä Frank Drake sekä NASA Ames Research Laboratoryn entinen johtaja Peter Worden. Hankkeen julkisiin tukijoihin kuuluu muun muassa kosmologi Stephen Hawking.
Breakthrough Initiatives on jaettu kahteen osaan: Breakthrough Listen kuulostelee taivaalta tulevia signaaleja Green Bankin ja Parkesin radioteleskoopeilla. Se on kaikkien aikojen mittavin tämän tyyppinen hanke ja 50 kertaa aiempia herkempi. Sen tarkoituksena on kuunnella lähimmät miljoona tähteä ja tuhannesta lähimmästä tähdestä (tai no, niitä kiertäviltä planeetoilta) voitaisiin havaita signaali, jonka voimakkuus vastaisi tavallista lentokonetutkaa. Melkoista.
No, tarkoituksenani ei oikeastaan ollut selittää hankkeen yksityiskohtia, vaan pohtia Listen-ohjelman sisarta, Breakthrough Messagea. Se on (myöhemmin avattava) kansainvälinen kilpailu, jonka tavoitteena on tuottaa tähtiin lähetettävä, ihmiskuntaa ja maapalloa edustava digitaalinen viesti. Breakthrough Initiatives korostaa, ettei kyseessä ole sitoumus siihen, että viesti todella lähetettäisiin. Tarkoituksena on pikemminkin tutkiskella eri tapoja kommunikoida avaruuteen sekä avata keskustelua siitä, miten Maan ulkopuolisen elämän kanssa kannattaisi viestiä.
Ja että kannattaisiko?
Miten fiksua on huudella ulos suureen tuntemattomaan että ”täällä ollaan, tulkaa leikkimään” (tai nykyisellä ilmastomeiningillä ehkäpä pikemminkin ”tulkaa pyyhkimään”)? Seuraisiko siitä jonkinlainen Maailmojen sota, jossa muukalaisten alukset sitten pimentäisivät taivaan (ja Valkoinen talo saisi ensimmäisenä plasmatykistä kupoliinsa) ja meidän hölmöläisten taru olisikin sitten kuta kuinkin siinä?
Se tietysti edellyttäisi sitä että näillä muukalaisilla olisi paitsi sotaisa mielenlaatu (sekä halu viedä meiltä naiset ja työpaikat), myös sellaiset alukset, että niillä kipaistaisiin tänne valovuosien takaa näitä taipumuksia toteuttamaan. Jotain muutakin hyötyä kuin liipasinsormen treeniä tästä luulisi heille koituvan. Vettä ja happea (joita me kovasti täällä arvostamme) löytyy kaikkialta avaruudesta viljalti. Biomassaa — kuten ihmisiä, eläimiä, kasveja ja pöpöjä — täällä tietysti on runsaasti, jos he sitä nyt sattuisivat jostain syystä kaipaamaan. Mutta jos näillä avaruuden valloittajilla on käytössään ultranopeat alukset, ehkä heiltä luonnistuu myös soluviljely tankeissa. Öljykin meiltä alkaa olla jo loppumassa (katso kohta ”nykyinen ilmastomeininki”).
Tällaista kärjistettyä ja huumorilla höystettyä pohdintaa voisi tietysti jatkaa rivikaupalla, mutta asian tärkeyttä — ja ainutlaatuisuutta — ei sovi unohtaa. Mitäs, jos joku kuuleekin? Saati vastaa meille?
Pioneer 10 ja 11 sekä Voyager 1 ja 2 -luotaimet kantavat mukanaan fyysisiä viestejä ihmiskunnalta, mutta on hyvin epätodennäköistä, että kukaan koskaan niitä löytää. Avaruuteen on kuitenkin lähetetty jo useita digitaalisia, eli valon nopeudella kulkevia viestejä. Niistä ehkä kuuluisin on Arecibon teleskoopilla vuonna 1974 lähetetty viesti, joka suunnattiin kohti 25 000 valovuoden päässä olevaa pallomaista tähtijoukkoa M13 (vastausta tai vierailijoita ei ole odotettavissa aivan heti). Sen sijaan japanilaisten tähtitieteilijöiden Hisashi Hirabayashin ja Masaki Morimoton Altair-tähteä kohti suunnattu viesti olisi ehditty vastaanottaa ja vastaustakin voitaisiin odottaa varhaisimmillaan jo tänä vuonna. Altair on kuitenkin iältään alle miljardi vuotta, joten on vallan mahdollista, että systeemin mahdollisilla planeetoilla ei olisi vielä ainakaan kovin edistynyttä elämää ennättänyt kehittyä — jos maapallo on mikään malliesimerkki tässä suhteessa.
Onko tällaisen kosmisen huhuilun jatkaminen vastuullista puuhaa? Pitäisikö vain olla hiljaa ja kuunnella, josko joku muu olisi päättänyt ottaa riskin ja julistaa olemassaoloaan koko galaksille? Jospa vallitseva kolkko hiljaisuus johtuukin siitä, että kaikki ovat päättäneet pelata varman päälle?
Asia koskee koko ihmiskuntaa. Millaisen kuvan haluamme antaa itsestämme, ja haluammeko? Tämän keskustelun aika näyttää nyt koittaneen. Toivottavasti sitä myös käydään.
Breakthrough Initiatives -hankkeen kotisivu
Lista avaruuteen toistaiseksi lähetetyistä viesteistä (englanniksi)
12 kommenttia “Kuulemiin, sanoi muukalainen”
-
Aki Jaatinen sanoo:
Joskus tämä tieteen nimissä touhuili jonkun vieraan älyn parissa tuntuu tosiaan täysin älyvapaalta.Mutta rikkaat ja vaikutusvaltaiset ihmiset päättävät sen, mikä on viisasta ja mikä hyväksyttävää noin yleisesti maailmassa ja se on myös heidän määrättävissä mikä on lapsellista, naurettavaaa ja typerää.Minusta esim.rukoileminen, sen kautta Jumalaan yhteydesssä oleminen ei ole typerää ja ei uskottavaa, vai juuri päinvastoin.Ihminen kyllä laittaa toivonsa löytääkseen ”älyllistä” elämää avaruudesta, mutta nöyryyttää lähimmäisiään, jotka uskaltavat uskoa Raamattuun Jumalan Sanana.Ja mielestäni ei tiede ja Raamattu edes ole ristiriidassa keskenään.Jos uskaltaa nähdä asioita ja tulkita niitä hieman laajemmin.Millän ihmeen perusteella siis kristillisyys ja kristinusko on huuhaa juttuja, mutta Alienien metsästys ei.Olen saanut satoja rukousvastauksia Jeesukselta Kristukselta, lähes 30 vuodena aikana.Alienit taas eivät ole vastanneet kertaakaan, eivätkä välittäneet asiostani! Niin, kumpi se näistä nyt sitten typerää olikaan? Kannatan normaalia tieteellistä työtä ja tutkimusta, mutta en sanoisi SETI ohjelmaa sellaiseksi, kovin helposti.Maailmankaikkeudessa on kaikenalaista elämää, se on itsestäänselvää, mutta kaikki alienit ja muuut jotka ehkä joskus vastaavat ihmiskunnalle, eivät ole muuta, kuin ihmisen ja Jumalan vihollisina tunnettuja pahoja henkivoimia.Ne mielellään jatkavat tuollaisten SETI ohjelmien ja muiden huuhaa tiede hankkeiden pyörittämistä, ettei ihminen vaan, kääntyisi sen puoleen josta apu oikeasti jopa tulsi.Olen lienee tehnyt kantani selväksi.
-
jari n sanoo:
Kyllä alkaa vähän tuntua siltä, että porukat vouhottaa vaan liikaa.
Fysiikan ja kemian puolella alkaa olla aikalailla selvillä, mikä on mahdollista ja mikä ei. Ja sen perusteella saadaan kyllä lähetellä tuonne ihan mitä vaan, koska jos sieltä jotain kuuluu, niin kuuluu, mutta ketään sieltä ei kyllä fyysisesti tule ilmestymään paikalle.
Uskovaisillahan (kyllä, on yleistys ja joka ei pärjää, ei pärjää) näyttää olevan aina jotain sanomista joka asiaan ja vaikka ollaan elämänä ryömitty melkein kolme miljardia vuotta merestä maan päälle, ei vieläkään oikein mene jakeluun, että kuvitellut todellisuudet on olemassa vain sen aikaa, kun niitä kauvitelmia jaksaa pyöritellä päässään.
Ei siinä mitään, jos se auttaa ihmistä sietämään yksinäisyyttään, mutta pitäisi ne omat hörhötyksensä itsellään eikä varsinkaan yrittäisi kammeta vastaan. Se on kuitenkin niin, että ennen vanhaan lääketieteen edesottamukset olivat hirvittävästi ukko ylimmäistä vastaan, mutta kyllä se myös on niin, että uskovaisille kelpaa se ihan sama lääktetieteen hoito silloin kun, rukous ei korjaakaan umpisuolta tai muuta vaivaa. Niin että älkää jaksako. Te ette kuulosta kovin jodonmukaisesti miltään muulta kuin johdonmukaisen epäjohdonmukaisilta.Nythän on trendikästä pelätä myös keinoälyä ja sitä kuinka robotit valtaavat maailman ja syöksevät ihmiset tuhoon. Siellä missä uskonnoilta alkaa höyry loppua julistamaan tuomiota ja turmiota on keksitty uusi porukka vouhottamaan uutta, teknisempää maailmanloppua.
Olisikohan se nyt vaan niin, että annetaan niiden maailmanloppujen olla, koska jos sellainen tulee, ihan mistä tahansa syystä, niin se nyt tulee sitten joka tapauksessa. Sen jauhaminen ei vie roskia roskikseen eikä imuroi eikä löydä uusia energialähteitä, ei ulkoiluta koiraa eikä tee mitään muutakaan sellaista, mikä arkielämässä oikeasti painaa päälle.
Mutta olisihan se nyt aivan hillittömän siistiä, jos löytyisi joku toinen porukka tuolta galakseista. Mielenkiintoista olisi verrata kehityskulkua. Onko niilläkin korvat ja silmät ja nenä? Jos meillä on saaliita ja petoja, melkovarmasti sama syömisen oikopolku on niilläkin ollut joten ruoka on pitänyt haistaa ja nähdä ja uhka/saalis on piitänyt kuulla/nähdä. Ja kun pitää löytää ruokaa, sitä ei tipu siihen eteen, onko niilläkin ja minkälaiset raajat etsiä sitä. Meillä on tämä oma luurakenne, joka on kestänyt uskomattoman hyvin evoluutiossa. Onko niillä jokin vastaava ja millä lailla erilainen/samanlainen. Tällaista pohdintaa voisi jatkaa myös sivukaupalla. Terve järki sanoisi, että vaikka kuinka omituisilta näyttäisivät, samat ruumiintoiminnot pitäisi silti löytyä jossakin muodossaan.
Teillä uskovaisilla kun on se jyrkkä vaatimus, että teidän jumalanne on se ainoa oikea ja joka porukalla on se juuri oikea, niin olisihan tuo hauska kysyä niiltä alienelita, että onko se sitten teilläkin se ainoa oikea.
Kun niitä ainoita oikeita rupeaa olemaan joka porukalla omansa, niin siellä pilvenreunoilla rupeaa olemaan ruuhkaa. Kuka niistä on se oikea ja ketkä on väärässä. Siellä on siis paljon lupauksia taivaista ja taivaalliset mainosmiehet ovat siis vuosituhansia valehdelleet ja houkutelleet ihmisiä tuhoon.
Ei kertakaikkiaan mitään logiikaa! Missään uskonnossa ei ole mitään järkeä. Se on hyvää, että älkää tehkö toisillenne pahaa, mutta siihen tulokseen saattaisi voida päätyä muutakin kautta. Vai mitä?
-
-
SpaceBiy sanoo:
Breakthrough Messagessa on niiden kotisivujen mukaan kysymys siita, etta mietitaan vastausta vieraan alyn viestintaan, eika siita, etta huudeltaisiin itsestamme satunnaisesti ympari avaruutta.
Tassa koko projektissa mielenkiintoisinta on tarkastella koko valintaprosessia: minkalaisia ehdotuksia Viestiksi tulee ja oikeasti: miten voimme viestia itsestamme ymmarrettavasti? Ja viestin pitaa edustaa koko ihmiskuntaa, joten ketka paasevat valitsemaan Messagen?
Mutta: koko homma on lopulta puhdas ajatusleikki. Silla se vieraalta alylta saamamme viesti, johon lahetaan vastaamaan jotain, maarittaa mita ja miten vastataan: optimitapauksessa Ne lahettaa meille tietoa ohjelmointikielistaan, jonka pohjalta pystytaan lahettamaan niiden jarjestelmaan troijalainen virus keyloggereineen… ;0P
-
Joo, sinne kannattaisi lähettää elämän yhteisenä tekijänä heti kärkeen meidän ihmisten DNA.
Jos voi tehdä täydellisen täsmäaseen, sen parempaa troijalaista ei keksi edes Elop.
🙂
-
-
mikko siitonen sanoo:
No joo,
Jos on rahaa ja tuo tuntuu kivalta, niin mikas siina. Itse en oikein jaksa innostua. Jos joku joskus tuhansien vuosien paasta vastaa, niin entas sitten?
t. Mikko
-
Meinaatko Mikko ettei yhtään säväyttäisi, jos saisit tietää että emme niin sanotusti ole yksin? 🙂
-
-
Jos omassa Linnunradassamme sattuisi löytymään kommunikointiin kykenevä siviilisaatio, pelkän ”mitäpä kuuluu/kiitos hyvää”-viestien vaihtamiseen kuluisi vähintäänkin tuhansia vuosia, kuten Mikko tuossa edellä totesi.
Lähimpään galaksinaapuriimme viesti kulkee yhteen suuntaan 2,2 miljoonaa vuotta. Eli eiköhän jätetä nämä vieraiden siviilisaatioiden etsimisleikit ökyrikkaiden ”pikkupoikien” harrastukseksi.
Älyllisiä siviilisaatioita mitä todennäköisimmin vilisee Universumissa, mutta niillä kaikilla on kommunikoinnin kannalta samat ylipääsemättömät pulmat kuin meilläkin, eli lohduttomat etäisyydet.
-
Jukka Nieminen sanoo:
Aki Jaatiselle sanoisin ettäjos seti-osallistujat vaan uskoisi,että vastaua tulisi kun uskovaisillekin riittää,että uskoo rukousvastauksiin.Minä uskon että jaksan nostaa tämän talon,mutta tiedän etten jaksa.Siinä uskon ja tiedon ero.
-
isompi veli sanoo:
Jos kysyttäisiin Pentagonilta mihin kaikkeen he valmistautuvat niin aivan varmasti listalta löytyisi alienien hyökkäys ja aivan varmasti heillä on toimisto, joka suunnittelee vastatoimia alienien hyökkäystä vastaan laatien suunnitelmia tätä varten joka sitten voidaan tarvittaessa ottaa hyllyltä ja soveltaa.
Maailmankaikkeus on ollut olemassa 12,5 miljardia vuotta. Aurinko on viiden miljardin vuoden ikäinen. Maapallo 4,5 miljardin vuoden ikäinen. Maailmankaikkeus on siis vain kolme kertaa maapallon ikäinen. Me voimme olla maailmankaikkeuden ensimmäinen kehittyneempi elämänmuoto.
Uskon kyllä, että maailmankaikkeus on täynnä elämää, mutta varmaankin miltei kaikki ovat niin alkeellisia jotka eivät pysty noteeraamaan maapallolta tulevia viestejä.
Meidän pitäisi teknologisella tasolla kehittyä nopeilla loikilla korkeammaksi sivilisaatioksi saadaksemme paremman aseman siinä vaiheessa, kun kohtaamme muita elämänmuotoja.
Pystyisimme jo tällä hetkellä rakentamaan Star Trekistä tutun Enterprisen. Enterprisen moottorin teoria hallussa ja näin edelleen olennaiset tekniikat on jo laboratorioissa.
Villinä ennustuksena voisi sanoa, että rakennamme Enterprisen 2100-luvun aikana.
-
Matti sanoo:
Ei ne tiede ja uskonto toisistaan niin kauhean erilaisia ole. Molemmat ovat ihmisen tapa yrittää hahmottaa tätä ympärillä havainnoitua todellisuutta. Toki tiede on siinä erikoisasemassa että siinä uskomuksia eli teorioita pyritään toistojen kautta todistamaan todeksi. Voihan olla että tämän päivän uskom. *kröhm* teoriat hymyilyttää tulevaisuuden Ursalaisiakin.
Minun mielestä nämä hankkeet osoittavat kiitettävää ennakkoluulottomutta, meillä on teoria että avaruudessa on/ei ole älylli *kröhm* kommunikointiin kykyenevää elämää ja se pyritään tutkimaan/todistamaan kokeellisesti? Mahdollisen vastauksen pohtiminen taas on, jos ei muuta, niin mielenkiintoinen ”pehmeiden tieteiden” koe miten me hahmotamme itseämme ihmiskuntana, miltä me haluaisimme naapurille ”näyttää”. Mitähän ne siellä Vegan takanakin meistä ajattelee?
-
Heikki sanoo:
Yks hailee, jos yritetään huhuilla jonnekin. Jos toisia sivilisaatioita on olemassa, ne eivät kuitenkaan pääse tänne matkustamaan. Siellä jossain ne viettävät rantabileitä seksikkäiden mustekalojen kanssa, eikä niitä kiinnosta Maan elämä, koska tähtien välinen matkustaminen edellyttäisi kymmenien tuhansien vuosien pituista elämää avaruuslaivassa sekä matkustajilta, että avaruuslaivan tekniikalta.
Henkilöautoille täällä Maan päällä taidetaan nykyään antaa jopa viiden vuoden käyttötakuita.Oikeastaan: Miten ihmeessä esimerkiksi 30 000 valovuoden päästä Maahan lähtevä tähtialus löytäisi perille galaksin pyöriessä? Emmehän edes tiedä, pysyvätkö spiraalihaarat semmoisinaan jonkin seisovan aallon johdosta vai muusta syystä?
Jo 40% valonnopeudella matkaavan aluksen keulassa sähkövarauksettomat alkeishiukkaset aiheuttaisivat törmäyksillään aluksen matkustajat grillaavan röntgensäteilyn. Ei tuu mitään.
Vielä hauskempaa on Star Trekin poimuajo. Ursan sivuilla oli kerran uutinen spekulaatiosta, että jos joku insinööri keksisi miten saataisiin aika-avaruutta väännettyä aalloille, siinä voisi ihan oikeasti surffailla ylivalonnopeuksilla. Pikkuinen ongelma tulisi perillä. Surffailu työntäisi edellään suurta määrää alkeishiukkasia, mitkä tuhoaisivat päätepysäkin.
Me olemme Maan vankeja. Eivät muutkaan mahdolliset teknistieteelliset siviilisaatiot planeetoiltaan minnekään pääse. Se usein lainattu Konstantin Tsiolkovski oli haaveileva kansakoulun opettaja.
-
Olli huikuri sanoo:
Outellaan, outellaan, saattaapiipata tulla yllätyksiä!
Emme vielä tiedä yhtään mitään mahdollisista muista elämänmuodoista, niitten olemassaolosta tai kehittyneisyydestä!
Taivaalle kannattaa tähyillä kaikin mahdollisin keinoin, tämä tähyili saattaa jopa pelastaa tämän elämänmuodon!
Hei, haluan kysyä: kun me näemme valokuvia Lininraadasta (esim. suomenkielessä wikipediassa on valokuva Linnuraadasta), onko se Carina-Sagittarius haara, joka näkyy meille ja joka kuvataan? Tuskin se on Orionin haara joka näkyy meille ”pilvikiekkona”? Wikipedian mukaan: ”Kaikki Linnunradan paljain silmin näkyvät tähdet ovat 6 500 valovuoden etäisyydellä Auringosta” ja Orionin haara on vain 3500 valovuotta ”paksuinen”. Kiitos. Victoria
Linnunradan kierteishaarat eivät ole läpitunkemattoman paksuja, vaan läpikuultavia, ja yhden haaran takaa kuultavat läpi sen takana olevat Linnunradan osat. Taivaalla näkyvä Linnunradan vyö ei näin ole yksittäinen haara, vaan eri suuntiin katsomalla näemme Linnunradan haarojen osia eri suunnissa. Toki taivaalla näkyvät yksittäiset tähdet ovat varsin lähellä meitä, ja iso osa niistä kuuluu siihen osaan galaksiamme jota kutsumme Orionin haaraksi.
Taivaalla näkyvä Linnunrata näyttää kuitenkin pikemminkin valosumulta (jota raidoittavat tummemmat pölypilvet), joka koostuu miljardeista eri etäisyyksillä näkyvistä tähdistä. Eteläisen pallonpuoliskon taivaalta voi erottaa galaksimme keskusosia, ja siinä suunnassa olevia haaroja kutsutaan nykyään Jousimiehen ja Kilpi-Kentaurin haaroiksi. Tuossa suunnassa Linnunradan valohehkuun vaikuttavat myös galaksimme keskuspullistuman tiheä tähtipaljous sekä koko toinen puolikas galaksistamme, joka on keskustan takana. Taivaalla näkyvän Linnunradan vanan ohkaisimmat alueet ovat vastakkaisella puolella, ja siinä suunnassa näkyy enemmän Perseuksen haaran ja Ulomman haaran tähtien valoa.
Mahdoinko vastata selkeästi? Eli useimmat yksittäiset, paljaalla silmällä erottuvat tähdet ovat karkeasti sanottuna osa Orionin haaraa, mutta taivaalla näkyvään Linnunrataan vaikuttavat myös paljon kauempana, muissa haaroissa olevat miljardit tähdet, joita emme enää erota yksittäisiksi tähdiksi vaan näemme ne valosumuna.