Kvanttien yksinäisyys
Tänä kesänä eläydyin kubittiin. Heinä-elokuun vaihteessa Turun Tehdas-teatterissa pidettiin vuosittainen larppifestivaali Immersion. (Tämä kirja tarjoaa hyvän katsauksen siihen, mitä larpit ovat ja mitä niillä tehdään.)
Viime vuonna fysiikan jatko-opiskelija Thomas Steenfeldt Nielsen veti Immersionissa larppinsa Superconductivity (suom. suprajohtavuus), missä pelattiin elektroneja, jotka lopulta vapautuvat suprajohteen tanssiin. Tänä vuonna inhimillinen elämä ja kvanttifysiikkataas kohtasivat hänen uudessa teoksessaan Quantum Friendship Algorithm (suom. kvanttiystävyysalgoritmi).
Larpissa Superconductivity eläydyttiin elektroneihin, joiden ominaisuudet ja kehitys runollisesti peilasivat ihmisten tunteita ja elämän vaiheita. Quantum Friendship Algorithm käänsi asetelman päälaelleen, siinä inhimillistä kokemusta kuvataan kvanttimekaniikan ilmiönä.
Tarinan päähenkilö on fyysikko Nathan, joka työskentelee teknologiayrityksessä ja on rakentanut kellariinsa kvanttitietokoneen. Nathan on yksinäinen ja on kutsunut neljä työkaveria kotiinsa selvittääkseen, kuka heistä voisi olla hänen ystävänsä. Päivällisen aikana Nathan simuloi vieraitaan kellarin kvanttitietokoneella saadakseen selville kuka olisi todennäköisin ystävä.
Osallistujat pelaavat kubiteista, kvanttilaskennan yksiköistä, rakentuvia simulaatioita Nathanista ja päivällisvieraista kvanttitietokoneen sisällä. Peli on nimensä mukaisesti algoritmi: pelaajat ovat laskennan palikoita, jotka toimivat ohjeiden mukaisesti kunnes algoritmi päätyy yhteen henkilöön, joka vastaa kysymykseen siitä tuleeko hänestä Nathanin ystävä.
Pelin Superconductivity tapaan Quantum Friendship Algorithmissa pelialueen tila on rajattu määrittämään pelaajien liikkeet. Siinä missä Superconductivityssä lattia mallinsi atomien hilaa johon elektronit on sidottu, uudessa larpissa se kuvasi kubittien mahdollisia arvoja.
Pelialue oli jaettu keskustaan ja kahteen kehään, joissa kubitit (eli pelaajat) liikkuivat algoritmin mukaan. Kohdalle asetuttuaan pelaajat istuivat pöytään, missä he esittivät simulaatioita vieraista, jotka kävivät läpi vuorotellen päivälliskeskustelua ja elämänsä vaiheita lapsuudesta vanhuuteen. Elämänkaaren ottaminen pelin kantavaksi rakenteeksi oli tuttu elementti Superconductivitystä. Samalla kubitit keräsivät negatiivisia ja positiivisia vaikutuksia, jotka vaikuttivat siihen, miten ystävällisesti tai epäystävällisesti he käyttäytyivät algoritmin seuloessa vieraiden ystäväpotentiaalia. Nämä olivat kvantittuneita, eli saattoivat saada vain tiettyjä arvoja, joita mallinnettiin vihreillä ja punaisilla lasihelmillä.
Kubittien kuvaamat ihmisten simulaatiot olivat superpositiotilassa, sekoituksessa ystävällistä ja epäystävällistä, kunnes algoritmi seuloi todennäköisimmän ystävän. Peli päättyi, kun kvanttitila romahti algoritmin valitseman simulaation vastatessa että hän joko haluaa tai ei halua olla Nathanin ystävä. Avoimeksi jäi, miten Nathanille oikeasti käy.
Pelin maailmassa kvanttitietokoneen kubitit mallintavat ihmisiä, kun taas oikeasti ihmispelaajat mallintavat kubitteja. Pelaajat olivat osia algoritmissa, joka seuraa ennalta määrättyjä askelmerkkejä, mutta johon liittyy inhimillistä sekavuutta. Inhimillisten vuorovaikutusten epävarmuus ja ennustamattomuus on liitetty kvanttimekaaniseen epämääräisyyteen ja epädeterminismiin. Steenfeldt Nielsen korosti, että pelin tarkoituksena ei ole opettaa fysiikkaa, mutta fysiikan tunteminen antoi sille lisävivahteen.
Pelaajan kannalta algoritmissa oli liikaa elementtejä. Toisin kuin kone, ihminen ei muista rajattomasti sääntöjä eikä pysty aina noudattamaan niitä, ja lisäksi hahmojen ja heidän mielentilansa jatkuva vaihtaminen oli raskasta. Superconductivityssä tanssinomainen liike tarjosi kauniin kanavan elektronien ilmentämiseen oman tulkinnan mukaan. Quantum Friendship Algorithmissä vuorovaikutukset olivat sekä avoimempia että tarkemmin rajattuja, eikä toiminta ollut tarpeeksi kehollista korvatakseen psykologisen jatkuvuuden puutteen aiheuttamaa eläytymisen vaikeutta.
Peli onnistui siinä, että se ei yrittänyt kertoa fysiikasta, vaan käytti fysiikkaa välineenä kertoakseen yksinäisyydestä, menetyksestä ja ihmisten kohtaamisen vaikeudesta. Ihmiset kuten kvantit ovat erillisiä, Nathaniin oli helppo samaistua ja hänen yrityksensä löytää ystävyyttä piti tunteet pelissä algoritmien ja kvanttimekaanisen epämääräisyyden keskellä.
Tämän sivuston kanssa näyttää tapahtuneen jotain omituista. Edellinen kirjoitus oli ”Miksi kissa on sekaisin” mutta tässä on nyt linkki vanhempaan ”Tiedettä vai hölynpölyä – näennäistieteen lumo” kirjoitukseen.
Tosiaan, kiitos, laidan ylläpidolle viestin.