Huippukeksijä rahoittaa
Miten erottaa paikkansapitävä tieto ja perättömät väitteet? Nykyään on tullut tavaksi toistella, että sosiaalisen median takia ihmisten argumentointi ja näkemykset eivät pohjaa tosiasioihin, eikä moni erota faktoja valheista tai kohinasta. Vastaavasti julistetaan vakiintuneiden tiedotusvälineiden merkitystä oikean tiedon välittämisessä. Valitettavasti edes tiedeuutisoinnissa (saati muissa aiheissa) tilanne ei ole niiden osalta ongelmaton. (Olen aiemmin kirjoittanut tiedeuutisoinnista täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä.)
Yksi esimerkki on Yliopisto-lehden numerossa 5/2025 ja Helsingin yliopiston sivuilla julkaistu artikkeli, jonka otsikkona on ”Millainen maailmankaikkeus on? Huippukeksijä rahoittaa filosofian tutkimusta testatakseen vaihtoehtoista fysiikan teoriaa”. Artikkeli esittelee kritiikittä tekniikan tohtori Tuomo Suntolan pseudotieteellisiä väitteitä. Suntola on antanut Helsingin yliopistolle suuren lahjoituksen.
Suntola on tuonut julki ideoitaan maailmankaikkeudesta eri yhteyksissä, muun muassa Luonnonfilosofisen seuran tilaisuuksissa, joissa sekoitetaan tiedettä ja pseudotiedettä. Yliopisto-lehti on yleensä korkeatasoinen julkaisu, joka pitäytyy tieteeseen. Artikkeli kuitenkin antaa aiheesta harhaanjohtavan kuvan ja sisältää virheellisiä väitteitä.
Jo artikkelin otsikko on outo. Fysiikka on empiirinen tiede, jonka teorioita testataan vertaamalla havaintoihin. Filosofiaa rahoittamalla ei siis voi testata fysiikan teorioita, vaikka sillä voikin saada palstatilaa lehdissä.
Artikkeli lähtee liikkeelle fyysikko David Bohmin kvanttimekaniikan teoriasta. Artikkelissa väitetään (ilmeisesti filosofi Paavo Pylkkästä mukaillen), että teoria ”sysättiin syrjään”, koska fyysikot eivät onnistuneet kumoamaan sitä.
On syytä selventää, mistä on kysymys. Kvanttimekaniikka on ennustuksiltaan erittäin onnistunut teoria, mutta sen kuva maailmasta on hyvin erilainen kuin arkikokemuksemme. Tälle on esitetty erilaisia mahdollisia ratkaisuja. Bohm esitti, että kvanttimekaniikan takana on tietynlainen deterministinen teoria. (Aiheesta tarkemmin täällä.)
Bohmin idea ei ole saanut suurta suosiota. Yksi syy on se, että hänen teoriansa ei tee mitään ennusteita, joiden avulla sen voisi erottaa tavallisesta kvanttimekaniikasta. Päinvastoin Bohm rakensi teorian siten, että sen ennustukset ovat täysin samat kuin tavallisen kvanttimekaniikan. Toinen syy on se, että teoriaa on vaikea yhdistää suppeaan suhteellisuusteoriaan, kun taas tavallinen kvanttimekaniikka on hedelmällisesti yhdistetty suppeaan suhteellisuusteoriaan kvanttikenttäteoriassa. Kvanttikenttäteoria on historian tarkimmin testattu fysiikan teoria. Bohmin teorian pohjalta ei ole pystytty toistamaan tätä menestystä.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kvanttimekaniikan takana voisi olla determinististä teoriaa, ja tällaisia mahdollisuuksia yhä tutkitaan, joskaan ei kovin aktiivisesti. Toistaiseksi idea ei kuitenkaan ole johtanut mihinkään todeksi havaittuun eikä edes teoreettiseen läpimurtoon.
Tämä on hyvin tunnettua, ja noudattaa fyysikoiden ja tieteenfilosofien vakiintuneita käsityksiä siitä, miten empiirisiä teorioita testataan ja milloin ne syrjäyttävät edeltäjänsä. Yliopisto-lehti sen sijaan vetoaa hämäriin väitteisiin sosiaalisesta pääomasta. Bohmia käytetään antamaan Suntolalle uskottavuutta: jos tutkijat aiheetta sivuuttivat Bohmin, niin ehkä on aiheetonta, että he sivuuttavat Suntolan?
Tällainen argumentointi on laadukkaassa tiedejournalismissa harvinaista, mutta pseudotieteestä tuttua. Tämän vihjailun avulla ohitetaan ne kriteerit, millä teorioita arvioidaan. Tutkija ja pseudotieteen arvostelija Carl Sagan kommentoi tällaisia selityksiä seuraavasti: ”Kolumbukselle naurettiin, [höyrylaivan kehittäjä] Fultonille naurettiin, Wrightin veljeksille naurettiin, mutta myös Bozo-pellelle naurettiin.”
David Bohmin teoria kvanttimekaniikasta oli tieteellisesti merkittävä ja otetaan vakavasti, vaikka se ei olekaan ollut hedelmällinen. Suntolan esitykset maailmankaikkeudesta eivät ole herättäneet tieteilijöiden mielenkiintoa eikä niitä ole hyväksytty tieteellisiin lehtiin, koska ne ovat pseudotiedettä.
Yliopisto-lehdessä niitä kuitenkin hehkutetaan virheellisin perustein. Artikkelissa väitetään, että ”2000-luvun alussa Hubble-teleskoopin havainnot supernovaräjähdyksistä kulkeutuneesta valosta eivät selittyneet suhteellisuusteorialla”. Tämä ei ole totta. Vuonna 1998 havaittiin, että maailmankaikkeuden laajeneminen kiihtyy. Tämä oli mullistava löytö, josta myönnettiin Nobelin palkinto vuonna 2011 ja jonka merkitystä vieläkin tutkitaan. Siihen liittyvät 1990-luvulla ja 2000-luvulla tehdyt havainnot selittyvät suhteellisuusteorian puitteissa.
Artikkelissa myös todetaan, että ”jos jokin havainto, kuten universuminen laajeneminen, ei tunnu sopivan teoriaan, sitä voidaan täydentää pimeän energian kaltaisilla korjauksilla”. Tämä virke on virheellinen. Fyysikko Aleksander Friedmann osoitti vuonna 1922, että yleinen suhteellisuusteoria ennustaa maailmankaikkeuden laajenemisen, vuosia ennen kuin se havaittiin. Pimeän energian kanssa asialla ei ole mitään tekemistä – sen avulla selitettiin havaintoja vasta 1990-luvulla.
Artikkelin tarina jatkuu paikkansapitämättömillä väitteillä Suntolan ideoiden saavutuksista, joiden pohjana vaikuttaa olevan vain Suntola itse. Tuhansien tieteilijöiden vertaisarvioitu tutkimus on hylätty tiedon lähteenä.
Ei ole ensimmäinen kerta, kun Yliopisto-lehti epäonnistuu fysiikasta kirjoittamisessa. Vuonna 2014 se esitteli kritiikittä Arto Annilan ideoita kuin ne olisivat fysiikkaa. Joukko fyysikoita kirjoitti lehteen selventääkseen, että Annilan ajatukset ”eivät kuitenkaan kuvaa vakavasti otettavaa tieteellistä teoriaa” vaan ovat ”pähkähulluja”. Sen sijaan että olisi tunnistanut virheen ja pyrkinyt korjaamaan sen, päätoimittaja Marja Pemberton puolusti artikkelia ja kutsui tutkijat käymään keskustelua Annilan väitteistä.
Oli tyrmistyttävää havaita, että merkittävän tiedelehden päätoimittaja ei kyennyt erottamaan tiedettä pseudotieteestä eikä tieteellistä argumentointia hölynpölystä. Nähtäväksi jää, pystyykö toimitus nyt muuttamaan kurssia, vai jatkaako se tieteen ymmärtämisen heikentämistä.
Tiedekeskustelussa on valitettavasti ajoittain dogmaattisen liturgian sävyjä.
Olen havaitsemassa metkan vinouman. Kun joku selvästi vähemmän oppinut esittää näkemyksiä, hänelle jaksetaan selittää hämmästyttävän kärsivällisesti. Sen sijaan kitkaa syntyy lähes välittömästi, kun puheenvuoron esittäjä tulee esimerkiksi tekniikan tai filosofian puolelta – ikään kuin taustasignaali ohjaisi vastaanoton sävyä enemmän kuin varsinainen ajatus.
Annan esimerkin. Yllä siteerattiin: “jos jokin havainto, kuten universumin laajeneminen, ei tunnu sopivan teoriaan, sitä voidaan täydentää pimeän energian kaltaisilla korjauksilla”. Rakentava keskustelu ei takertuisi siihen, että metrinen laajeneminen ja pimeä energia rinnastettiin kömpelösti, vaan kysyisi hyväntahtoisesti: ”tarkoittanet näkemyksenäsi, että KIIHTYVÄN laajenemisen selitykseksi teoriaan lisätään hypoteettinen korjaus pimeänä energiana?”
Välihuomiona: retorisesti kiinnostavaa on, että “pimeä energia” on määritelmällisesti avoin mekanismi – käsitettä voi käyttää ilman sitoutumista kapeaan tulkintaan. Viime aikojen viitteet mahdollisesta varioinnista korostavat arvoitusta entisestään, oli kyse sitten itse mekanismista tai kiihtyvän laajenemisen kontribuutiolähteestä.
Jos fysiikan perusteita halutaan selvittää niin, että kaikki relevantit näkökulmat pääsevät pöytään, hyökkäysten sijaan kannattaa etsiä poikkitieteellistä konsensuspiiriä: millä pätevyysalueella kunkin mallin mahdollisuudet eri ilmiöille avautuvat? Silloin myös kapea, Dunning–Kruger‑tilaa muistuttava asetelma voi avartua, ja pitkään pseudotieteeksi leimatun työn parissa uurastanut saattaa havaita, missä hänen filosofiansa voi todella tuottaa hedelmää tieteelliseen keskusteluun.
Kannatan “laitostieteen” edustajien ilahduttavaa sekaantumista luonnonfilosofioihin, mitä tapahtuukin tämä merkinnän ja omienkin kokemukseni tunnistamana. Samalla on kuitenkin syytä huolehtia faktojen paikkansapitävyydestä ja tehdä näkyväksi, mitkä kohdat ovat vielä hypoteesia – toisin sanoen ohjeistaa malli kohti operoitavia määritelmiä ja falsifioitavia ennusteita. Epämääräisyys vähenee, kun erotamme kärsivällisesti sen, mitä jo tiedämme, siitä, mihin ehdotamme mitattavaa täydennystä.
Hölynpöly on hölynpölyä riippumatta siitä, kuka sitä esittää.
Maailmankaikkeuden laajenemisen esittäminen asiana, joka ei sovi suhteellisuusteoriaan on Yliopisto-lehdeltä vakava virhe, ja se haittaa tieteen ymmärtämistä.
Jos luit tarkasti, juuri tuota tarkkuutta edellytin. Pointtini on, että hölynpöly on jaksettava osoittaa – vastaavasti kuin minkä prosessin deBroglie-Bohm-keissi kävi läpi lopputuloksena: ei pseudoa mutta ei uutuuttakaan.
Luulenpa, että Tuomon rahoituksen eräänä pontimena on saada pätevää palautetta fysiikan asiantuntijoilta sen osoittamiseksi missä hänen teoreettinen rakennelmansa ei pysy kasassa.
Aivan kuten kvanttimekaniikan tulkinnat ovat lähteneet elämään omaa elämäänsä, myös ”pseudofyysikoilla” kuten Eric Weinstein tai Stephen Wolfram (pari mainitakseni) jokin ”suuri kuva” saa helposti vallan, mikä johtaa ehdottomuuteen ja lopulta stagnaatioon. Todellinen edistys voi perustua vain siihen, että on sisäistetty riittävän laajastii aikaisempi tuloksellinen tutkimus.
Minä muistin Yliopisto-lehdessä mainitun Gyntherin ja Lapin ”kritiikin”. He julkaisivat
nyysseissä lyhyen kirjoituksen elokuussa 2002 ja se löytyy vieläkin Googlen avulla.
https://groups.google.com/g/sfnet.tiede.fysiikka/c/AYk_cUTL7Z8/m/HZ_xPmW774IJ
En tiedä mihin Yliopisto-lehden kirjoitukseen viittaat, mutta Annilan hölynpölystä sinne vuonna 2014 kirjoittivat Olli Taanila, Kimmo Tuominen ja Aleksi Vuorinen, eivät Gynther ja Lappi.
Maininta on linkkaamasi jutun lopussa harmaalla pohjalla:
”Parikymmentä vuotta sitten suomalaisfyysikot Tuomas Lappi ja Antti Gynther kritisoivat teoriaa siitä, ettei se näyttäisi olevan systemaattinen siinä, vaikuttaako painovoima neljänteen ulottuvuuteen vai ei. Teoria ei kestänyt matemaattista tarkastelua.”
https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/matematiikka-ja-luonnontieteet/millainen-maailmankaikkeus-huippukeksija-rahoittaa-filosofian-tutkimusta-testatakseen-vaihtoehtoista-fysiikan-teoriaa
Tosiaan.
Äh, ei olisi pitänyt käyttää lainausmerkkejä sanan kritiikin kanssa 🙂
Onpa melkoinen purkaus tuo blokikirjoitus! Ottamatta kantaa Tuomo Suntolan DU-teorian tieteellisiin ansioihin (aika tulee ne näyttämään) pidän hänen päätöstään tukea rahallisesti Helsingin yliopiston filosofista tiedekuntaa hyvänä. Kun kosmologit ja fyysikot eivät näytä etenevän suhteellisuus- ja kvanttiteorian yhdistämisessä, on täysin perusteltua tukea filosofeja ja etsiä vastauksia sieltä.
Filosofian roolista fysiikassa, ks.
https://www.ursa.fi/blogi/kosmokseen-kirjoitettua/piirileikkeja/
https://www.ursa.fi/blogi/kosmokseen-kirjoitettua/rakennustelineita-ja-muotiarvosteluja/
Mitä jos Dr. Räsänen istuisi alas ja lukisi Suntolan keskeiset teesit ja antaisi arvionsa? Mitä helvetin väliä sillä on, vaikka homma muistuttaisi jotakin episykliteoriaa, jos se vain antaa oikeita tuloksia? Itse en tunne Suntolan teoriaa – enkä siitä myöskään julkisesti kirjoita -, mutta ymmärrän hyvin hänen turhautumisensa sekä halunsa heittää rahaa pesään keskustelun ylläpitämiseksi.
Mitä Bohmiin tulee, niin jostain luin hänen lopulta luopuneen klassisen fiktion kaltaisista pistehiukkasista, ja siten hyväksyneen nykyteorian aidon satunnaisuuden.
Arvioni löytyy tästä blogikirjoituksesta.
Kiitos noiden blogien jaosta. Hienoa, että arvosta fyysikoiden ja filosofien yhteistyötä.
”Siihen liittyvät 1990-luvulla ja 2000-luvulla tehdyt havainnot selittyvät suhteellisuusteorian puitteissa.”
Eivät selity, koska selitystä ei (ainakaan toistaiseksi) ole.
Kosmisesta mikroaaltotaustasäteilystä mitattu varhaisen maailmankaikkeuden laajanemisnopeus ja kaukaisten galaksien supernovia katsomalla mitattu nykyisen maailmankaikkeuden laajanemisnopeus eroavat toisistaan. Laajenemisen nopeutta kuvaava Hubblen vakio ei ole pysynyt vakiona. Tätä kutsutaan termillä Hubble tension.
Nämä ovat vaikeita asioita mitata, ja ehkä ero selittyisi mittausmenetelmien epätarkkuuksilla? Fyysikot ovat viettäneet viimeiset 30 vuotta kehittämällä mittausmenetelmiä ja varmistamalla niiden tarkuuden. Nyt voidaan todeta että mittaukset ovat riittävän tarkkoja ja ero on todellinen. Ja tälle ilmiölle ei tiedetä selitystä.
Semantiikkaa: Jos selitys joskus keksitään, niin ehkäpä se tulee johtumaan jostain ilmiöstä joka pysyy suhteellisuusteorian puitteissa. Mutta kun Räsänen kirjoittaa ”havainnot selittyvät” niin ei pidä paikkaansa. Tämä on avoin ongelma ja selitystä ei tunneta.
Voimme kuunnella mitä mainitun 2011 fysiikan Nobelin palkinnon saanut Adam Riess sanoo asiasta:
“We’ve now spanned the whole range of what Hubble observed, and we can rule out a measurement error as the cause of the Hubble Tension with very high confidence,” Riess said.
“With measurement errors negated, what remains is the real and exciting possibility we have misunderstood the universe,” said Adam Riess
https://science.nasa.gov/missions/hubble/nasas-webb-hubble-telescopes-affirm-universes-expansion-rate-puzzle-persists/
The Nobel Prize Winner Who Thinks We Have the Universe All Wrong
https://www.theatlantic.com/science/archive/2025/05/adam-riess-hubble-tension/682980/
https://archive.is/V9uNs
It’s one of the biggest puzzles in modern astronomy: Based on multiple observations of stars and galaxies, the universe seems to be flying apart faster than our best models of the cosmos predict it should. Evidence of this conundrum has been accumulating for years, causing some researchers to call it a looming crisis in cosmology.
https://www.nationalgeographic.com/science/article/the-universe-is-expanding-faster-than-it-should-be
Kyse oli maailmankaikkeuden kiihtyvän laajenemisen havaitsemisesta.
Hubblen vakion arvoon liittyvä jännite on eri asia. Siinä ei ole kyse siitä, että avaruuden laajenemisnopeus muuttuu ajan myötä (mikä on hyvin tunnettu tosiseikka), vaan siitä, että erilaiset mittaustulokset ovat ristiriidassa. Ratkaisua ei vielä tunneta.
Aiheesta tarkemmin:
https://www.ursa.fi/blogi/kosmokseen-kirjoitettua/lahella-ja-kaukana/
https://www.ursa.fi/blogi/kosmokseen-kirjoitettua/vinot-kuvat/
Tiede-lehdessä oli uutinen I.Banikin ym tutkimuksesta jossa selvitettiin varhaisen universumin paineaaltoja tulkitsemalla hypoteesia selittyisikö Hubble-kriisi sijainnilla laajassa keskimääräistä harvemmassa kuplassa maailmankaikeudessa. Analysoidut mittaukset 20 vuoden ajalta tukivat teoriaa. Enqvistin mukaan lupaava tutkimus, tällainen melko epätodennäköinen mutta mahdollinen tilanne vaatii vielä varmistusta.
Tätä ideaa on tutkittu useammassakin artikkelissa, mutta ei vaikuta siltä että se ratkaisisi koko ongelman. Mutta ei tästä enempää, kun ei liity merkinnän aiheeseen.
Kiitos kun kirjoitit tästä! Ihmettelin itsekin tuota Yliopisto-lehden artikkelia.
Itse juttu oli hämmentävän myötäsukainen nojatuolifilosofin vaihtoehtoiselle teorialle, ja vain lopun Lue lisää -laatikossa paljastuu miksi fyysikot suhtautuivat siihen niin nihkeästi: ”Teoria ei kestänyt matemaattista tarkastelua. Ei ole syytä olettaa suhteellisuusteorian olevan väärässä vain siksi, että sen hahmottaminen intuitiivisesti on vaikeaa, fyysikot toteavat. Ihmisen ymmärrys ei ole luonnon mitta.”
Yliopisto-lehdeltä odottaisi parempaa ymmärrystä tieteellisestä tutkimuksesta ja tieteen kehityksestä.
”Ei ole syytä olettaa suhteellisuusteorian olevan väärässä vain siksi, että sen hahmottaminen intuitiivisesti on vaikeaa, fyysikot toteavat. Ihmisen ymmärrys ei ole luonnon mitta.”
Minä olin tammikuussa 2004 Claus Montosen luennolla, jonka aiheena oli suppea suhteellisuusteoria. Montonen kertoi tuon saman asian virnistäen hieman eri sanoin. Hän puhui vain ”tekniikan tohtorista”, eikä sanonut Suntolan nimeä tai käyttänyt sanoja ”dynaaminen universumi”, mutta minusta oli kuitenkin täysin ilmeistä, että Suntolaa hän tarkoitti. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka moni salissa olijoista tiesi kenestä oli kyse.
Gynther ja Lappi olivat silloin 2002 teoreettisen fysiikan jatko-opiskelijoita. Gynther on nykyään töissä jossain jenkkifirmassa ja Lappi on Jyväskylän yliopiston professori. Minä aloitin itse fysiikan opinnot 2003, enkä tullut koskaan törmänneeksi kumpaankaan livenä.
Suntolasta näkyy tulleen tänä vuonna filosofisen tiedekunnan kunniatohtori.
Ei ole tainnut olla yhtään fyysikkoa mukana tuossa prosessissa.
Filosofinen tiedekunta on historiallinen kokonaisuus, johon kuuluvat nykyiset humanistinen, kasvatustieteellinen, matemaattis-luonnontieteellinen, bio- ja ympäristötieteellinen sekä farmasian tiedekunta. En tiedä onko päätöksenteossa ollut mukana fyysikoita, mutta luulisin että kuitenkin edustus myös matemaattis-luonnontieteellisestä tiedekunnasta.
Pembertonin vastaus kommenttiini Flammassa:
”Kesälehden artikkelin idea oli kuvata tieteen kehitystä ja siihen liittyvää keskustelua. Mahdollisista epätarkkuuksista huolimatta jutun idea käy selväksi, kun lukee sen kokonaan. Elolehti meni painoon pari viikkoa ennen blogin julkaisua, kommentit eivät olisi mukaan entäneet.”
Lähetin Pembertonille viestin artikkelista, hän vastasi minulle. Hän ei tunnistanut virheitä eikä niitä siis taaskaan korjata.
Suntolan ideoilla on suunnilleen yhtä paljon tekemistä tieteen kehityksen kanssa kuin ilmastonmuutosdenialismilla. Minä ja Kari Enqvist kirjoitimme ilmiöstä vuonna 2014 Tieteessä tapahtuu -lehteen:
https://journal.fi/tt/article/view/41570/10663