Merestä syntynyt

15.9.2023 klo 12.35, kirjoittaja
Kategoriat: Havaintokertomus , Ilmahehku , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisematähtikuvaus , Revontulet , Syvä taivas , Tähdenlennot , Valaisevat yöpilvet , Yleinen

Olimme aviomieheni Rikun kanssa sopineet ”Porin vahvistuksen” eli Juhan kanssa yhteisestä tähtikuvaus reissusta erääseen maailman kauneimmista paikoista eli Pyhämaan Pamprinniemeen. Sääkarttojen näyttäessä kohtuulliselta, Juha hyppäsi tahollaan autoon, ajeli meille, jonka jälkeen sulloimme Rikun kanssa kaverin ja tavarat allekirjoittaneen maasturiin ja ajaa hurautimme ihastelemaan Linnunrataa Pyhämaan Pamprinniemeen. Pamprinnemen historia on aika hurja eikä ole ihan itsestään selvää, että alue on luonnontilassa. Henkilökohtaisessa blogissani on seikkailukertomus sekä kuvia alueelta päiväsaikaan otettuina.

Ajomatkalla raotin Juhalle alueen historiaa, joka on aika erikoinen. Pamprinniemi (aik. Pampurinniemi) on perinteikäs paikka, jonka vaiheisiin liittyy sekä historiaa että tarina-ainesta. Kansanperinne liittää Pamprinniemen aina ensimmäiseen ristiretkeen ja piispa Henrikiin saakka (1154). Tarina kertoo, kuinka piispa tuli tänne Pahamaata (eli nykyistä Pyhämaata) siunaamaan ja siunauksellaan karkoitti täällä asustaneet hiidet, jotka sitten seilasivat punaisilla paasilla Pamprinniemen kärjestä merelle. Niemen kärjessä on myös samaan perinteeseen liittyvä Piispanhaminaksi nimetty poukama. Pamprinniemi oli 1970-luvun alussa vaarassa menettää luonnontilansa ja kauneusarvonsa, kun paikkaan ryhdyttiin suunnittelemaan Nesteen öljynjalostamoa. Hanke kuitenkin onneksi raukesi. Aluetta tarjottiin myöhemmin myös motelli käyttöön, mutta kiinnostusta ei tuolloin kuitenkaan ilmennyt. Nykyään Pamprinniemi on arvokas luontokohde ja kuuluu Natura 2000 –verkoston alueeseen Uudenkaupungin saaristossa. Pamprinniemen luontopolku sijaitsee Pyhämaan Kettelissä seurakunnan maalla ja sen pituus on reilu 4 km. (lähde: pyhämaa.fi)

Ajomatkalla autossa vallitsi hillitön puheensorina, kun kuulumisia vaihdettiin kilvan. Hieman ennen päämäärää keskustelun kuitenkin keskeytti kilinä, joka kuulosti tulevan auton alta. Kului hiljainen hetki ja hantin puolelta kuului ”noni, meiltä taisi pudota pakoputken pää”. Olimme melkein perillä kohteessa, eli syntyneelle asialle tai oikeastaan puutokselle ei voinut mitään, joten päätettiin katsella paluumatkalla, josko pakoputken pää näkyisi jossain. Tuskin niitä enää yhdistettyä, mutta saapahan osan pois luonnosta. Auton toimivuuteen tuo ei vaikuta mitenkään, hieman äänimaailma ronskistui ja nyt auton saundit ovat lähellä V6-moottoria. (Korjaamon sedälle nöyrä pyyntö, fiksaisitko putken, mutta saisiko saundit pelastettua..?)

Päästyämme perille Pamprinniemeen ja niemeen vievälle luontopolulle auringon valoa kajasti horisontissa vielä hieman. Kesken alkutaipaleen Juhan otsavalo yllättäen sanoi sopparit irti, joten kävelevä kolmikkomme muodostui niin, että Riku veti kärjessä letkaa, Juha käveli toisena ja allekirjoittanut kompuroi kolmantena. Siellä hämärän rajamailla kulkiessa tuli luonnollisesti mieleen kauhuelokuvat, joissa aina porukan viimeisin lähtee ensimmäisenä. Ei muuten parantunut yhtään vapauttaa mielikuvitusta : D

Aviomiehelläni Rikulla on näköjään armottoman loistava suuntavaisto pimeässäkin, joten tallustimme peräkanaa pitkin kallioisia polkuja kuin ankkalauma. Pari kertaa meinasimme kävellä harhaan, koska oikean reitin kertovia punaisia nauhoja ei oikein näe pimeässä ja muutama niistä lie lähtenyt tuulien matkaan. Osa retken jännityksestä muodostui siitä, löytäisimmekö kärkeen kaikkien kymmenien alueella risteilevien polkujen lomasta. Massiivisen ristin sisältävä luoto-osio eli Pampriniemen kärki on todella syrjässä, polku on keskivaikea kulkea kameroiden ja tavaroiden kanssa. Löysimme perille niemen kärkeen yllättävän hyvin, itse asiassa paremmin, kuin menneenä kesänä yöpilvi jahdissa.

Matkalla kävi mielessä, että ei tässä hommassa välillä ole päätä eikä häntää, rymytä nyt umpipimeydessä jossakin pimeän niemen nokalla. Vastaavat mietteet loppuivat kuin leikaten päästyämme kärkeen. Nimittäin, kun Linnunrata alkoi piirtymään taivaalle se todellakin näkyi. Olo enemmän kuin juhlava. Tänne asti olimme tulleet, patikointi matkan ollessa aika raju, mutta näkymä merelle suoraan sanoen räjäytti kolmikkomme tajunnan. Linnunradan sumut näkyivät silmälle hetki hetkeltä paremmin taivaan tummuessa.

19.8.2023 Virossa välkkyi salamat ja valaistuneet pilvet jäivät jopa kuviin. Kirkkaimmat tuikut heti merenpinnan yläpuolella ovat valosaastetta rannikon tehtaista.

Pamprinniemen omistaa seurakunta, niinpä kärkeä hallitsee kookas risti merinäköaloineen. Saaren kärki on karua, matalakasvuista käkkärämäntyä ja kanervaa. Maasto on sanalla sanoen vaikuttava ja kalliot ovat kivifanin paratiisista. Valkeiden kvartsijuonien ja pahkujen kirjomaa kalliota näkyy silmänkantamattomiin. Välillä vaaleaa rantakiveä puhkoo erilaisia, raidallisia suonigneissejä, kuin verisuonia jotka risteilivät kallioperässä. Alueen kallioissa pötköttää myös vaaleanpunertavaa, karkearakeista kirjomaasälpää kiilteineen eli pegmatiittia, enkä malta olla miettimättä sen sisältämiä aarteita. Syväkiviä eli tummia kivilajeja löytyy kallioilta myös. Vanhat purkauskanavat, jotka muistuttavat köysinippuja ovat paikoin kallioilla vielä nähtävissä eli jääkausi ei ole onnistunut ”höyläämään” kaikkia vanhasta tulivuoritoiminnasta kertovia vihjeitä pois.

En koskaan unohda hetkeä, kun Linnunrata alkoi näymään taivaalla. Sen sumut ja tähdet näyttivät syntyvän aavasta, melkein rasvatyynestä merestä ja se kulki kaareutuen idän suunnille poikki taivaan halkoen pimeyttä. Ja miten se näkyi! Ei ollenkaan ujona kurkkien kuten kotopuolessa pimeillä paikoilla, vaan täydellä kirkkaudellaan. Niemessä Linnunradan kirkkautta ei ole syömässä keinovalo, on vain pimeä, tyhjä ja musta meri. Asutuksen ja tehtaiden valot jäävät tiukasti itäkaakon suunnille ja ne on helppo jättää kuvista pois. Niemen kärki on paikka, jossa muutama tunti ei ole kuin näyttää, niin päivällä kuin yölläkin. Niinpä ennen kuvaamis- ja havainnointi rynnistystä sovimme jonkinsortin deadlinen, jonka jälkeen pitää lähteä takaisin autolle, että kaikki jaksavat edessä olevat kallio-osuudet ja rantakivikon. Tästä luonnollisesti vähän lipsuttiin, mutta onneksi näin…

Kuvatessa taivaalla välähteli pieniä tähdenlentoja (eteläiset Delta-akvaridit) ja niitä seuratessa yht’äkkiä etelän ilmansuunnalla pilvien yläpuolella välähtää syvällä etelässä ihan kunnolla. ”Mitä ihmettä”? kuuluu samanaikaisesti kolmesta suusta. Salamointia! Mutta missä asti? Riku otti salamana salama-apin auki ja tutka näyttikin aikamoista settiä Viroon. Näimme siis kalevantulia sekä elosalamoita! Välimatkaa meillä versus salamoinnin sijainti oli n.250-320km, mutta siitä huolimatta jokainen meistä vannoi nähneensä salamakanavan,-mitään ääntä ei siis kuulunut. Muutama kova väläys setin lopussa herätti myös kysymyksen, voikohan olosuhteet keijusalamalle täyttyä? (paikanpäältä otetuissa kuvissa ei näkynyt mitään ihmeellistä) Vain infernaalinen välke ja valaistunut pitkä alue yläpilvissä kavalsi kaukaisen ukkosen. Oli unohtumaton elämys seistä porukalla täydessä pimeydessä seuraamassa sitä. Meillä kävi illan kanssa muutenkin tuuri. Samana yönä oli Delta-Akvaridien lisäksi toinenkin pieni tähdenlentoparvi (Kappa Cygnidit) ja onnistuimme näkemään muutaman todella oikein mallikelpoisen tähdenlennon. Tujakka pimeys antoi mahdollisuuden revitellä kameran ISOilla, joten ilmahehkukin tallentui nätisti. Maksimissaan käytin ilmahehkun kanssa lukemaa 6400, Linnunrata kuvat ovat otettu pääsääntöisesti ISO 4000, f2,8 ja 20s. En osaa kuvien yhdistämisiä, joten kaikki blogin kuvat ovat edelleen nk.sinkkuruutuja.

Pimeydessä pää oli tähtimäärästä ihan pyörällä ja ajantaju tietenkin hukkui. Ympärillämme levittäytyi aivan eteläisintä suuntaa lukuunottamatta kivikkoisen ja vähäkasvisen niemen lisäksi vain vain suunnaton tyhjyys ja meri. Mietimme, miten pieneltä olo tuntui ja miten nöyrä on ihmismielen fiilis, kun pääsee näkemään valosaasteettoman Linnunradan. Juha sanoikin, että nyt ollaan oikeasti pimeässä paikassa, eli uskottava se on. Myöhemmin paluumatkalla vaikutti jopa sille, että Linnunrata paikoin valaisi tietämme autolle,- niin kirkkaana se voi näkyä, mutta osan totuudesta muodostaa se tosiasia, että kesäistä taustavaloa riitti edelleen pitkään yölle.

Kolmikkomme, Viron puolen välkkyvä ukkonen sekä Linnunrata

Riku sekä Juha tuntuivat nauttivan täysillä reissusta, itsellekin tuli riemuisa fiilis ja ilon hihkaisut kiirivät ympärillämme aution meren ulapalle. Juha heitti pötkölleen rantakallioille. Hymyä en nähnyt, mutta siellä se kuulemma oli kasvoilla koko ajan. Riku oli tällä välin istuutunut kalliolle kohti Viron ukkosen välkettä ja laski salamoita. Pari tuntia kului huomaamatta. Sommittelin majesteellista ristiä ja välillä pelkkää merinäköalaa Linnunradan kanssa samaan kuvaan. Otimme tottakai muutaman selfien, näissä maisemissa kehtasi kyllä patsastella kuvissa! Kahden maissa yöllä oli pakko alkaa miettimään autolle löytämistä. Vaan kun ei millään tahtoisi pois täältä tähtipaljoudesta! Vetkutimme kaikki vuorollaan lähtöä,-onneksi.

Olimme näes pakanneet jo kosteasta meri-ilmasta kostuneet kamerat pois ja kaikki olivat valmiit marssiin kun yht’äkkiä pimeydestä kuului Juhan ääni: ”oijoi, meillä on revontulia!?” Sen jälkeen kaikki huusivat yhteen ääneen ”ei oo totta, reposia ja pilareita”! Siis älytöntä! Yhtäkkiä ihan tyhjästä pohjoisen taivaalle, aivan Piispanhaminan lahden yläpuolelle nousi matalalle revontulikaari säteineen päivineen. Mitä ihmettä, mistä ja millä arvoilla? Loppukesän taikuutta? Nämä revontulet mahdollisti ilmeisesti sellainen juttu, kuin Russell-McPherron efekti. Tyydyimme ihailemaan näytelmää melko alhaalla horisontissa. Repolaisten aktiivisin vaihe kesti sellaisen reilun minuutin, että siinäpä sitten olisin kaivanut kameraa ja pystyttänyt jalustaa ja missannut pahimmillaan kaiken. Joskus kannattaa pistää kädet taskuun ja nauttia showsta. Lopulta reposet hävisivät yhtä mystisesti kuin olivat taivaalle saapuneetkin. Vielä viimeinen vilkaisu aavalle ennen autolle patikointia kertoi, että taivaalla iski silmää meidän oman seuran, Porin Karhunvartijoiden nimikkotähti Arcturus, joka loi kauniin sillan tyyntyneen meren pintaan. Siihen näkyyn oli hyvä päättää reissu ja sukeltaa kahden toivottavasti toimivan otsavalon turvin kallioiseen maastoon. Illan päätös, aktiivinen revontulivyö ja säteitä,- check! Täytyy sanoa, että uskomattoman havaintorikas yö. Lopulta pääsimme aikataulusta reilusti jäljessä takaisin autolle, väsyneinä mutta onnellisina!

Parkkipaikalla katsoimme vielä auton lävitse, mitään muuta vikaa ei löytynyt paitsi, että pakoputken pää oli jossakin päin Pyhämaan tietä. Miten aina kaikilla hyvillä reissuilla sattuu jotakin? Onko tämä jotain kauhun tasapainoa? Pieni harmitus oli se, että tuo pudonnut osa kaikkineen tulee aika kalliiksi, mutta tiedossa oli, että pakoputki on paikoin hieman, eh, pitsiä…? Ja kun ottaa huomioon Suomen teiden kunnon ja allekirjoittaneen tämän hetkisen pienen likviditeettikapeikon niin jätän tämän nyt vaan tähän…

Paluumatkalla kun Riku spottasi pakoputken pään tien poskesta. Pysäytin auton ja pistin hätävilkut päälle. Väsytti, jännitys reissusta lähti laukeamaan ja vähän jo nauratti. Vilkaisin pimeässä takapenkin suuntaan, josta kuului myös hihitystä. Tuumasin ääneen Juhalle ”miksi vaikuttaa sille, että löydän itseni usein näistä tilanteista, siis tällee Ursan työpaikan saamisen jälkeen vieläpä aika säännöllisesti”. Lausetta seurasi huutonauru ja vielä enemmän repesimme hirnumaan, kun Riku avasi oven ja sujautti pakoputken pään kuskin puolen jalkatilaan ja kuulimme lauseen ”ja taas kerätään pudonneita osia..” Voisiko autokorjaamo ripustaa Mitsun perään jättisuuren magneetin, se sitten keräisi jatkossa kaikki putoavat osat?

Ihailimme kotiin ajaessa upeita, sumuisia maisemia. Elokuu oli parhaimmillaan ja ympärillä levittäytyi hengästyttävän kauniit maalaismaisemat, tumma vihreä alkoi saamaan rusehtavia ja keltaisia sävyjä seurakseen. Kotipihalle päästyä porisimme vielä hetken, jonka jälkeen painuimme tahoillemme nukkumaan. Heipat, halaukset ja Juha jatkoi matkaansa Turkuun. Sänky kutsui meitä. Ja kylläpä väsytti. Olin sammuttamassa valoja, kun valojen kaukosäädin irtosi seinätelineestään ja putosi kolahtaen sängyn ja seinän väliin, sytyttäen samalla makuuhuoneeseen täyden valaistuksen. Räps, ja pimeys oli muisto. Tuijotimme aviomiehen kanssa toisiamme ja kummankin naamat kurmoili. Nauratti. Riku vaihtoi asentoa ja valot sammuivat. No hyvä, ei tarvitse kontata ennenkuin aamulla. Ah, ihana pimeys, kunnes käänsin myös kylkeä ja valot, ne syttyivät taas, tällä kertaa värillisinä. Miten ihmeessä kaukosäädin voi jäädä noin sopivasti jumiin sängyn ja seinän väliin? Mehän meinasimme saada vielä ikioman disconkin paitsi, että nyt oli kyseessä ennemminkin illan viimeiset hitaat. Ei muuta kuin ylös sängystä, sängyn siirto, operaatio konttaa katkaisijan perässä hetki lattialla ja lopulta sain valot makkarista pois. Reilusti puoli neljän jälkeen aamulla pääsimme liftaamaan unijukan viimeiselle lautalle kohti unimaailmaa, joka koostui jälleen kerran tulevien reissujen suunnittelusta.

Kivaa perjantaita ja viikonloppua 🙂

-Pike

Kuvia Pamprinniemen reissulta

Merestä syntynyt
Melkein peilityyntä eli pläkää, etualalla kallion valkeita kvartsijuonia ja Linnunrata
Vanhan ristin tukipuu, alkava ilmahehku, Linnunrata sekä alueen suonigneissejä
Linnunrata, vihertävä ilmahehku, pojat sekä revontulien punainen yläosa
Pamprinniemessä löytyi tilaa ajatuksille ja haaveilulle.
Extraa lukijoille; vanha purkauskanava näyttää köysinipulta kalliolla. Kuva 15.7.2023 Valaisevat yöpilvet-näytelmästä.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *