Ilmiönä kiinnostavaa
Kirjoitin edellisessä merkinnässä tapauksesta, missä Yliopisto-lehti ei kyennyt erottamaan hölynpölyä tieteestä ja esitti totena Tuomo Suntolan perättömiä väitteitä fysiikasta. Lähetin merkinnän Yliopisto-lehden päätoimittaja Marja Pembertonille.
Vastauksessaan Pemberton ei myöntänyt artikkelin virheitä ja piti kiinni siitä, että siinä esitellyllä pseudotieteellä voi olla merkitystä fysiikalle. Hän puolusti artikkelia sanomalla, että se kuvaa ”tieteen kehitystä ja siihen liittyvää keskustelua”. Hänen mukaansa Suntola ei saanut palstatilaa siksi, että on antanut rahaa Helsingin yliopistolle, vaan koska on ”ilmiönä kiinnostavaa”, että fysiikan tutkijat eivät hyväksy Suntolan ideoita ja hän on antanut rahaa filosofian tutkimukseen.
Ei ole yllättävää, että yliopistoa rahoittamalla pääsee otsikoihin. Edellinen perustelu on huolestuttavampi: Helsingin yliopiston lehden päätoimittajan mukaan jonkun henkilön ideat ovat huomionarvoisia siksi, että tiedeyhteisö ei ole hyväksynyt niitä. Kommenttia voi arvioida kahdesta näkökulmasta.
Ensinnäkin voi todeta, että tieteen kiistäminen todella on kiinnostava ja merkittävä yhteiskunnallinen ilmiö. Yliopisto-lehti ei kuitenkaan käsitellyt sitä, vaan osallistui siihen. Aiheesta on monta variaatiota, kuten HI-viruksen olemassaolon tai sen yhteyden AIDSiin kiistäminen, ja ilmastonmuutoksen tai sen yhteyden ihmisten toimintaan kiistäminen. Viimeisimmät tämäntyyppiset laajalle levinneet harhat liittyvät koronaviruksen tai sen yhteyden COVID-19-tautiin kiistämiseen.
Vuonna 2014 Kari Enqvist ja minä kirjoitimme Tieteessä tapahtuu -lehdessä suhteellisuusteorian kiistämisestä, ja totesimme, että ”verrattuna tuhoisiin ilmastonmuutosdenialismiin ja HIV/AIDS-denialismiin suhteellisuusteoriadenialismi on lopulta melko harmitonta”, eikä ”sillä ole ollut merkittävää vaikutusta yleiseen mielipiteeseen”. (Kirjoitin aiheesta myös täällä.) Viime vuosikymmenen aikana tieteen kyseenalaistamisesta on kuitenkin tullut yleisempää ja vaikutusvaltaisempaa, ja suhteellisuusteoriadenialismi on osa tätä kokonaisuutta.
Yhdysvalloissa Donald Trumpin hallinto toteuttaa tiedevastaista ideologiaa leikkaamalla yliopistojen rahoitusta merkittävästi saadakseen niitä tiukemmin poliittiseen ohjaukseen. Tämä ei olisi mahdollista ilman vuosikausien valmistelua. Maaperä on saatu otolliseksi kylvämällä järjetöntä epäilyä yliopistoja ja tiedettä kohtaan. Suomessa perussuomalaiset ja muu äärioikeisto, joiden johdossa ihaillaan Trumpia, ovat ottaneet asiakseen hyökätä tutkijoita ja yliopistoja vastaan.
Joskus luonnontieteiden kuvitellaan olevan näiden poliittisten kamppailujen ulottumattomissa. Yhdysvalloissa leikkausten vaikutukset kuitenkin ulottuvat kaikkiin tieteenaloihin, ja myös ideologisissa perusteluissa viitataan fysiikkaan. Kun Yhdysvaltojen nykyinen varapresidentti J.D. Vance julistivuonna 2021, että yliopistot järjestelmällisesti huiputtavat ihmisiä ja professorit ovat vihollisia, hänen ensimmäinen esimerkkinsä ei ollut politiikan tai sukupuolen tutkimuksen alalta, vaan astrofysiikasta. Viesti on selvä: jos edes luonnontieteen tutkimukseen ei voi luottaa, niin selvästi yliopistot ja tutkijat ovat harhateillä, ja vain ulkopuolelta tuleva tervejärkinen ote voi pelastaa tilanteen.
Yliopisto-lehden artikkeli eroaa tästä siten, että sen taustalla lienee aito kyvyttömyys ymmärtää luonnontiedettä ennemmin kuin pyrkimys edistää poliittista aatetta. Tämä johdattaa toiseen näkökulmaan Pembertonin perusteluihin: miten se, että tiedeyhteisö pitää jonkun ideoita arvottomina eikä niitä hyväksytä alan julkaisuihin voi olla syy niiden esittelemiseen osana tieteen kehitystä? Ja miksi kuvio toistuu ja Helsingin yliopiston lehden toimitus torjuu asiantuntijoiden äänen?
Heti alkuun on syytä todeta, että kyseenalaistaminen kuuluu tieteeseen, ja joskus kriittiseen keskusteluun kuuluu voimakaskin ja perusteisiin menevä arvostelu. Eräs oma pitkäaikainen tutkimusaiheeni, rakenteiden muodostumisen vaikutus maailmankaikkeuden laajenemiseen, on hyvin kiistanalainen. Useat kosmologian asiantuntijat ovat todenneet, että idea on päätä vailla, minulle on joskus huudettu puheeni aikana, ja niin edelleen.
Tiedeyhteisössä (kuten kaikissa yhteisöissä) on helpompi saada läpi ideoita, jotka tukevat vallalla olevia ajatuksia kuin kyseenalaistavat niitä, eivätkä yksittäisten asiantuntijoiden arviot aina perustu rationaaliseen harkintaan. Fysiikka, kuten muutkin alat, on myös altis muotivirtauksille ja laumahengelle. Mutta –kuten olen saanut huomata– siinä missä tieteilijät voivat mennä harhaan, tiedeyhteisö on vastaanottavainen uusille ideoille.
Voimakkaan kritiikin ohella sain paljon tukea, minut kutsuttiin puhumaan moniin yliopistoihin ja alan konferensseihin, sain työpaikkoja arvostetuista instituutioista ja niin edelleen, vaikka ideani oli yleisesti hyväksytyn mallin vastainen. Tällä hetkellä on entistä epätodennäköisempää, että tutkimani ilmiön vaikutus maailmankaikkeuden laajenemiseen olisi merkittävä, vaikka asiasta ei vielä olekaan varmuutta: tiede ei etene pitämällä kiinni yhdestä suuresta ideasta, vaan eri polkuja kokeilemalla.
Fysiikan lehdissä julkaistaan kymmeniä suhteellisuusteorian laajennuksia ja versioita joka viikko. Suurin osa varioi tuttuja teemoja, monet unohtuvat, jotkut kartoittavat kiinnostavia alueita tai avaavat uusia näkymiä. Sen sijaan sellaisia artikkeleita, joissa kiistetään suhteellisuusteorian perusteet ja sen selitys kappaleiden liikkeille Aurinkokunnassa tai maailmankaikkeuden laajenemiselle ei julkaista. Syy on sama kuin se miksi ei julkaista artikkeleita, joissa kyseenalaistetaan se, että Maa on pyöreä: asia on järkevän epäilyn ulkopuolella.
Avaruuden laajenemisen ja Maan pyöreyden erona on vain se, että edellisen kohdalla asian ymmärtäminen vaatii tieteellistä perehtymistä. Sama pätee toki moniin luonnontieteiden ulkopuolisiin aiheisiin: minä en pystyisi osallistumaan väittelyyn HI-viruksen ja AIDSin yhteydestä, koska minulla ei ole tarpeellisia pohjatietoja. On selvää, että toimittaja ei voi olla kaikkien alojen asiantuntija. Siksi heidän pitäisi pystyä tunnistamaan, milloin he eivät pysty arvioimaan esitettyjen väitteiden paikkansapitävyyttä, ja turvautua ihmisiin jotka siihen kykenevät, kritiikittömän toistelun sijaan.
Joskus asia esitetään luonnontieteiden ja ihmistieteiden välisenä erona, ja selitykseksi tarjotaan sitä, että ihmistieteissä tosiasiat ovat usein vähemmän selvärajaisia kuin luonnontieteessä. On toki totta, että suhde väitteisiin ja totuuteen on erilainen. Olen Helsingin yliopistossa luennoinut kurssia Fysiikkaa runoilijoille, missä pyrin välittämään fysiikan teorioiden sisällön lisäksi fysiikan maailmankuvaa. Monet opiskelijat ovat kokeneet luonnontieteellisen maailmankuvan uutena ja kiinnostavana, ja samalla vaikeana ja hedelmällisenä sovittaa muiden yhteen muiden alojen näkemysten kanssa.
Mutta myös ihmistieteissä on mielekkäiden ja mielettömien väitteiden ero. Jos joku kirjoittaa, että Napoleon olikin Viiltäjä-Jack, kukaan tiedejournalisti ei nosta sitä esimerkiksi tieteen kehityksen kannalta kiinnostavasta keskustelusta, vaan väite tunnistetaan pähkähulluksi, riippumatta siitä kenelle sen esittäjä antaa rahaa.
Ilmeisesti Yliopisto-lehden toimituksessa on toistamiseen käynyt niin, että toimittajat eivät ole tunnistaneet omia rajoituksiaan luonnontieteen saralla, ja päätoimittaja on pitänyt tärkeämpänä puolustaa tehtyjä valintoja sen sijaan että kriittisesti arvioisi työtä asiantuntijoiden palautteen perusteella. Tämä ei ole harvinaista, ja kuvastaa journalistien ja tutkijoiden erilaista suhdetta totuuden selvittämiseen ja kriittiseen keskusteluun.
Taustalla saattaa myös piillä se, että toimittajia usein kiinnostaa vastakkainasettelu ja moniäänisyyden kuvajainen, joskus totuuden kustannuksella. Tämä oli yksi syy siihen, että toimittajat pitkään antoivat ilmastonmuutoksen kiistäjille aiheetonta uskottavuutta tiedotusvälineissä, minkä inhimillinen hinta on mittaamaton. Vaikka pitää edelleen paikkaansa, että HIV/AIDS-denialismin ja ilmastonmuutosdenialismin aiheuttaman kärsimyksen rinnalla hölynpöly suhteellisuusteoriasta on vähäinen sivujuonne, on yleisemmin huolestuttavaa, että Helsingin yliopiston lehdessä ei tunnisteta perusasioita tieteen kehityksestä ja siitä kirjoittamisesta.
Päivitys (25/09/25): Yliopisto-lehden päätoimittaja on omistanut uusimman lehden pääkirjoituksen aiheelle. Pääkirjoituksen mukaan kyse on ”vallitsevan teorian haastamisen” käsittelystä, ja Suntolan ideoiden esittely on järkevää, koska on olemassa vain ”toistaiseksi voimassa oleva totuus”, ja ”totuus muuttuu”. Tämä kehystys korostaa sitä, miten vaarallisilla vesillä Yliopisto-lehti seilaa. Monien mielestä se, että koronavirus aiheuttaa COVID-19-tautia tai ihmisen toiminta vaikuttaa ilmastonmuutokseen ovat väitteitä, jotka kuka tahansa voi kyseenalaistaa ja huomenna voikin olla toisin, riippumatta siitä mitä kaikki alan tutkijat ja julkaistut artikkelit sanovat. Nyt heillä on kaikupohja Helsingin yliopiston omassa lehdessä.
Amen.
Räsänen: ”Taustalla saattaa myös piillä se, että toimittajia usein kiinnostaa vastakkainasettelu ja moniäänisyyden kuvajainen, joskus totuuden kustannuksella.”
Tiedemiehiäkin toki ”kiinnostaa vastakkainasettelu ja moniäänisyyden kuvajainen”. Näinhän tiede(kin) usein etenee. Taviksia, sekä toimittajia että joitakuita tiedemiehiä(kin) saattaa kuitenkin enemmän kiinnostaa OMA, tai sitä myötäilevä, näkemys. Väitellä voi sitten maailman tappiin siitä kuinka itse tiede on hyötynyt moisesta asenteesta. Molemmat toitottavat ”totuutta” (niinkuin se siellä jossain leijailisi vain kiinniottoa vailla). Kun itse olen diletantti (ja vuosia keskusteluihin osallistunut), olen kategorisesti hyväksynyt oman näkemykseni (ja tietojeni) todennäköisen heppoisuuden. – Sentähden arveluttaa suuresti nähdä julkisesti ja näyttävästi vakiintuneen fysiikan kritisoimista – saati sitten hyppäämistä ”totuuden ostamiseen” rahalla. Mikä on päivän hinta?
Blogikirkjoituksesi on lyhennelmä vuoden 2014 Tieteessä tapahtuu -artikkelistanne. Nyt tosin viittaat suoraan Suntolaan. Kyseessä on Enqvistiläinen kirjoitus: paradigman kyseenalaistaja puhuu hölynpölyä, ja tämän voi todeta avaamatta Suntolan kirjaa. Avoimempi lähestymistapa olisi vaikka tällainen: vaihtoehtoinen teoria mahdollistaa paradigman tarkastelun uudesta näkökulmasta. Tämä on ihan perus kauraa tieteenfilosofiassa:
”The weaknesses of a theory often do not appear if the theory is confronted with the facts as seen from its own perspective, but may only appear if facts as seen from the perspective of an alternative theory are allowed.” Paul Hoyningen-Huene. Paul K. Feyerabend: An Obituary. In John Preston and Gonzalo Munévar and David Lamb (eds) The Worst Enemy of Science?: Essays in Memory of Paul Feyerabend, pp. 3–15, Oxford University Press, 2000. p. 10.
”the invention of alternatives to the view at the centre of discussion constitutes an essential part of the empirical method. Conversely the fact that the consistency condition eliminates alternatives now shows it to be in disagreement not only with scientific practice but with empiricism as well.” Paul Feyerabend. Against Method. 3rd ed. London: Verso, 1993. p. 29
Jos väität että DU:ssa on vikaa, niin olisi kohtuullista kertoa mitä. Oletan ettet edes tiedä onko siinä muuta ”vikaa” kuin että siinä on eri lähtöoletukset kuin suhteellisuusteoriassa. Oletan näin, koska sanot suoraan että ”suhteellisuusteorian perusteet” ovat ”järkevän epäilyn ulkopuolella”.
Itse en ole fyysikko, mutta kykenen silti tutkivaan journalismiin. Pintaraapaisullakin on tullut selväksi että suhteellisuusteorian ja siihen perustuvan kosmologian selviytymis-strategia on seuraava: voittoja juhlitaan ja anomalioista 1) vaietaan, tai 2) keksitään niihin ad hoc selitys, jota sitten pidetään totuutena.
Tässä katsausartikkeli aiheesta: https://iopscience.iop.org/article/10.1088/1742-6596/2948/1/012004
Yksi käsittelemäni esimerkki on Aurinkokunnan laajeneminen. Jos uskotaan havaintoihin, se laajenee noin 10 m vuodessa. Vahinko kyllä, yksi suhteellisuusteorian tulkinnan osa on, että se ei laajene; ainostaan galaksien välinen avaruus laajenee. Homma hoidettiin lisäämällä Einstein-efekti. Aika helppoa! Kaivelin vähän tätä tapausta ja paljastui, että Einstein-efekti oli vain ensimmäinen yritys selittää havainnot. Sen jälkeen ehdotettiin monenlaisia selitysmekanismeja, mutta vakiintunutta selitystä havainnoille ei edelleenkään ole. Eli, suhteellisuusteorian metodologiassa on täysin ok, että ilmiötä ei osata selittää, ja että aikaa etsiä kunnon selitystä on loputtomasti. Tämä tarkoittaa että teoriaa ei voi käytännössä falsifioida, mikä on Karl Popperin mukaa tieteen vastaista. Missään vaiheessa ei epäillä teoriaa, eikä haluta huomata, että toinen teoria, kuten DU, selittää ilmiön täydellisesti perusrakenteellaan. DU:n kontekstissa mitään em. ylimääräisistä tutkimisohjelmista ei tarvita. Ja jatkuvasti tulee lisää dataa mikä puoltaa sitä, että Aurinkokunta laajenee. Tässä lyhyt katsaus: https://physicsfoundations.org/data/documents/2022_King_Sipila.pdf
Tämä on vain yksi tapaus. Suhteellisuusteoriassa on niin paljon ongelmia, ettei se voi olla totta. Ongelmilta voi välttyä ainoastaan jos sulkee silmänsä niiltä. Tässä valossa, on hyvin vaikea ymmärtää mihin Enqvistiläinen tieteenfilosofiasi perustuu. Vastakohtaisesti, on hyvinkin rationaalista etsiä teoriaa, mikä ratkaisee suhteellisuusteorian ongelmat:
”Probably the single most prevalent claim advanced by the proponents of a new paradigm is that they can solve the problems that have led the old one to a crisis.” Thomas Kuhn. The Structure of Scientific Revolutions. Chicago: University of Chicago Press, 2 edition, 1970. p. 153
Muu toimintasi tekee asenteestasi vielä kummallisempaa. Nimittäin, puolustat henkeen ja vereen Palestiinaa Israelin sorrolta, mutta omassa ammatissasi olet kuin Israel: kaikki toisinajattelijat puhuvat pötyä, ja tiedät sen jopa sanomatta miksi se on pötyä. Kuka tässä on hyvien tyyppien puolella ja millä perusteella?
Mitä jos ottaisit DU kirjan käteen ja kertoisit mikä siinä on pielessä?
Minun ja Kari Enqvistin vuoden 2014 kirjoitus liittyi lähinnä Tieteessä tapahtuu -lehdessä julkaistuihin Juha Himangan suhteellisuusteoriaa kiistäviin kirjoituksiin, mutta soveltuu toki Suntolankin tapaukseen. Niistä tarkemmin, ks. linkkaamani kirjoitukseni samassa lehdessä edellisenä vuonna, missä käyn läpi Himangan väitteitä: https://journal.fi/tt/article/view/8261.
Jos ei tunne fysiikkaa (millä tarkoitan sen matemaattisten yksityiskohtien ja niiden fysikaalisen soveltamisen ymmärtämistä) on mahdotonta kommentoida suhteellisuusteorian sisältöä. Tämä ongelma näkyy linkkaamassasi artikkelissasi.
Olen lukenut Suntolan tekstejä. Ne eivät ole ”toisinajattelijan” fysiikkaa, vaan hölynpölyä, eikä niiden sisältö ansaitse enempää käsittelyä.
Minulla on samanlainen suhtautuminen tieteeseen ja yhteiskunnallisiin asioihin: perustan kantani tosiasioihin. En ole ihan varma ketkä näet toisinajattelijoina Palestiinan tapauksessa. Esimerkiksi näkemykseni siitä, että Israel rikkoo rotuerottelun ja apartheidin kieltoa jakavat mm. Amnesty International, Human Rights Watch, Israelin merkittävin ihmisoikeusjärjestö B’Tselem, Harvardin yliopiston ihmisoikeusklinikka, YK:n Kansainvälinen tuomioistuin -joka on yksi maailman korkeimpia kansainvälisen oikeuden auktoriteetteja- sekä YK:n yleiskokous päätöslauselmassa (äänin 124-14 – mm. Suomi äänesti puolesta). Nämä arviot perustuvat laajaan havaintoaineistoon ja sen analysointiin suhteessa apartheidin ja rotuerottelun määritelmään. Ne jotka kiistävät asian ovat tässä auktoriteettien näkemystä vastaan.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö auktoriteetteja ja yleistä näkemystä kyseenalaistavat tahot joskus olisi oikeassa. Joskus ovat, joskus eivät: väitteiden totuusarvo selvitetään (sisäisen ristiriidattomuuden tai ristiriitaisuuden lisäksi) vertaamalla niitä havaintoihin.
Antti Gynther ja Tuomas Lappi ottivat Suntolan kirjan käteen elokuun 2002 lopulla:
https://groups.google.com/g/sfnet.tiede.fysiikka/c/AYk_cUTL7Z8/m/HZ_xPmW774IJ
Gynther ja Lappi olivat 2002 teoreettisen fysiikan jatko-opiskelijoita, Lappi on nykyään
Jyväskylän yliopiston professori ja Gynther on töissä jossain jenkkifirmassa.
”Olen lukenut Suntolan tekstejä. Ne eivät ole ”toisinajattelijan” fysiikkaa, vaan hölynpölyä,
eikä niiden sisältö ansaitse enempää käsittelyä.”
Kaikki fyysikot päätyvät yleensä tähän samaan hyvin nopeasti Suntolan tekstejä
lukiessa. Minä katsoin YouTube:sta Suntolan luennon ja sen perusteella asiaan ei
kannata hukata aikaa yhtään enempää.
Parahin Janne Heikkinen. DU:n ensimmäisessä versiossa, mikä julkaistiin joskus 90-luvun lopulla, oli jotain vikaa, mutta se vika on korjattu. Eli käsittääkseni Gynther & Lappi huolenaiheet on korjattu. Kuka tietää, kenties nykyisestäkin versiosta löytyy jotain vikaa? Henkilökohtaisesti toivon, että vikakohdat osoitettaisiin jotta teoriaa voisi parantaa. Uskon ettei siinä ole mitään suuria virheitä, mutta olen valmiina myöntämään virheet jos sellaisia löytyy. Tai jos siitä paljastuu virhe mitä ei voi korjata, niin sitten teoria pitää hylätä.
Olet oikeassa siinä, että fyysikot päätyvät keskimäärin toteamaan DU:n olevan väärin. Mutta syy tähän on se, että DU on erilainen kuin standardi teoria, ei se, että siinä olisi jotain muuta vikaa. Eli, tyypillisesti astrofyysikoille opetetaan suhteellisuusteoria ainoana vaihtoehtona, ja sen ongelmista ei puhuta lainkaan. Fyysikot, jotka pitävät suhteellisuusteoriaa totuutena, vertaavat DU:ta suhteellisuusteoriaan. Kaikki mikä on ristiriidassa suhteellisuusteorian kanssa on heidän mielestään väärin. Siksi DU on heidän mielestään väärin.
Tämä on aika hassua, sillä DU on nimenomaan luotu korvaamaan suhteellisuusteoria. Suntola ei siis kiistä suhteellisia ilmiöitä, vaan tarjoaa niille dynamiikkaan ja energian säilymiseen perustuvan selityksen. Tämä selitys on vaihtoehtoinen suhteellisuusteorian metriikkaan perustuvalle selitykselle. Toisin sanoin, kun kysytään onko DU oikein vai väärin, DU:n selityksiä ja ennusteita pitäisi verrata dataan ja luontoon, ei suhteellisuusteoriaan. Toki DU on saannut paljon suhteellisuusteorialta, ja näiden teorioiden selityksiä voidaan hyvinkin verrata ja pitääkin verrata. Tästä käy ilmi millä tavalla ne eriavat toisistaan.
Tyypillisesti krittiikki DU:ta kohtaan on samanlaista kuin ihmeparantumiset. Ihmeparantumisissa joku raportoi että parantuminen on tapahtunut, mutta mitään systemaattista kuvausta ei ole tarjolla, eikä parantamismenetelmä ole toistettavissa. DU-kritiikissä joku raportoi, että ”yksi tuttu fyysikko sanoi että DU on jollain tavalla väärin”. Mutta minkäänlaista täsmennystä ei ole ikinä tarjolla.
Ehkä kaikkein hauskin DU:n kumoaminen meni näin. Nimeltä mainitsematon fysiikan professori julisti vihaisena Luonnonfilosofian seuran tilaisuudessa: ”DU ei ole fysiikkaa, koska se on väärin.” Joku kysyi: ”Miksi se on väärin?” Professori vastasi ”DU on väärin koska se ei ole fysiikkaa.”
Tästä on hyvä jatkaa.
Alempana mainitsemani Planckin vakion johtaminen löytyi vuonna 2018 julkaistusta kirjasta.
Yhtään enempää aikaa minä en tähän asiaan aio hukata.
Jotta voisi ymmärtää teorian täydellisesti, kaikki siihen liittyvä pitäisi ymmärtää läpikotaisin, mukaan lukien kaavojen johtaminen lähtöoletuksista, käytetyt approksimaatiot, ja data mitä selitetään. Teorioita voi kuitenkin arvioida monella tavalla ja hyvinkin informatiivisesti, vaikkei olisi läpikäynyt esimerkiksi kaavojen johtamista lähtöoletuksista. Omassa arviossani keskityn ennusteiden tarkkuuteen, selitysten kausaaliseen syvyyteen, käytettyihin lisähypoteeseihin ja siihen, miten luontoa voi ymmärtää teorian avulla. Tämä on myös Suntolan johtoajatus: ei riitä, että teoria tuottaa havaintojen matemaattisen kuvauksen; teorian pitää myös tehdä luonto ymmärrettäväksi. Eli luontoa tulee voida ymmärtää ymmärtämällä teoriaa. Tämä ei toteudu suhteellisuusteorian tapauksessa, koska se nimenomaan tekee luonnon ei-ymmärrettäväksi. Tarkoitan tällä muun muassa sitä, että ihmisen käsityskyky ei voi sulattaa kokonaisuutta, jonka osat ovat olemassa eri aikaan. Siksi instrumentalistisessa tieteenfilosofiassa (jonka puoleen suhteellisuusteorian harrastajat tyypillisesti kääntyvät) ymmärtämisen käsite on muutettu: ymmärtäminen ei olekaan enää luonnon ymmärtämistä, vaan sen ymmärtämistä, miten teorialla tuotetaan ennuste.
Keskitytään väitteeseesi: ”Olen lukenut Suntolan tekstejä. Ne eivät ole ’toisinajattelijan’ fysiikkaa, vaan hölynpölyä, eikä niiden sisältö ansaitse enempää käsittelyä.”
Ei ole tieteen hengen mukaista tehdä ei-perusteltuja väitteitä. Ei liene liikaa vaadittu, että osoitat jonkin spesifin kohdan, mikä on väärin tai hölynpölyä, jonkin selkeän kriteerin perusteella. Huom: ristiriita suhteellisuusteorian kanssa ei kelpaa kriteeriksi, koska DU on nimenomaan suunniteltu korvaamaan suhteellisuusteoria.
Tähän mennessä kaikki spesifi, mitä olet sanonut, on ollut vähintäänkin harhaanjohtavaa. Viittaan kommentteihisi Yliopisto-lehdestä.
Lainaus Yliopisto-lehdestä:
”Fysiikan perusteorioiden kokeellinen testaaminen ei kuitenkaan ole ihan helppoa. Vaikka suhteellisuusteoriaa on paikoin vaikea ymmärtää arkijärjellä, se todistetusti selittää lukuisia havaittuja ilmiöitä planeettojen radoista ja atomikelloista alkaen. Jos jokin havainto, kuten universuminen laajeneminen, ei tunnu sopivan teoriaan, sitä voidaan täydentää pimeän energian kaltaisilla korjauksilla.”
S.R kommentti:
”Artikkelissa myös todetaan, että ”jos jokin havainto, kuten universuminen laajeneminen, ei tunnu sopivan teoriaan, sitä voidaan täydentää pimeän energian kaltaisilla korjauksilla”. Tämä virke on virheellinen. Fyysikko Aleksander Friedmann osoitti vuonna 1922, että yleinen suhteellisuusteoria ennustaa maailmankaikkeuden laajenemisen, vuosia ennen kuin se havaittiin. Pimeän energian kanssa asialla ei ole mitään tekemistä – sen avulla selitettiin havaintoja vasta 1990-luvulla.”
A.S. kommentti:
Vaikuttaa siltä, että luet Yliopisto-lehteä tarkoituksella väärin, koska on aivan ilmeistä, mitä tämä virke tarkoittaa: ”Jos jokin havainto, kuten universumin laajeneminen, ei tunnu sopivan teoriaan, sitä voidaan täydentää pimeän energian kaltaisilla korjauksilla.”
Sillä on seuraava merkitys: Kun maailmankaikkeuden laajenemisesta tehtiin aiempaa huomattavasti tarkempia havaintoja 1990-luvun lopussa, nämä havainnot tulkittiin muun muassa yleiseen suhteellisuusteoriaan perustuvan standardin kosmologiamallin kautta. Johtopäätös oli, että se laajenee kiihtyvästi, ja kiihtyvän laajenemisen selittämiseen käytettiin hypoteettista pimeää energiaa. Puolikas Nobel myönnettiin kiihtyvän laajenemisen hypoteesista ja toinen puolikas pimeän energian postuloimisesta. Eli hypoteettisen entiteetin postuloimisesta myönnettiin puolikas Nobel, vaikkei sitä oltu löydetty. Eikä mitään takeita ole sen löytymisestä.
On ilmeistä, että Yliopisto-lehden toimittaja ei tarkoittanut, ettei laajeneminen yleisesti sovi suhteellisuusteoriaan. Hän tarkoitti, että kun tietynlainen laajeneminen ei sopinut suhteellisuusteoriaan sellaisenaan, se pantiin sopimaan lisähypoteesin avulla. Eli tietynlaista laajenemista ei voitu selittää ilman lisähypoteesia. Miksi kiinnittyä sanamuotoihin ja vääristellä merkityksiä, kun sanoma on aivan selvä? Nythän James Webb teleskooppi on tuonut uusia havaintoja, jotka ovat raskauttavia kosmologian standardimallille, ja joita ei ole vielä edes selitetty lisähypoteeseilla. Toki lisähypoteeseja voi keksiä loputtomasti.
Lainaus Yliopisto -lehdestä:
”2000-luvun alussa Hubble-teleskoopin havainnot supernovaräjähdyksistä kulkeutuneesta valosta eivät selittyneet suhteellisuusteorialla.”
S.R. kommentti:
”Yliopisto-lehdessä niitä kuitenkin hehkutetaan virheellisin perustein. Artikkelissa väitetään, että ”2000-luvun alussa Hubble-teleskoopin havainnot supernovaräjähdyksistä kulkeutuneesta valosta eivät selittyneet suhteellisuusteorialla”. Tämä ei ole totta. Vuonna 1998 havaittiin, että maailmankaikkeuden laajeneminen kiihtyy. Tämä oli mullistava löytö, josta myönnettiin Nobelin palkinto vuonna 2011 ja jonka merkitystä vieläkin tutkitaan. Siihen liittyvät 1990-luvulla ja 2000-luvulla tehdyt havainnot selittyvät suhteellisuusteorian puitteissa.”
A.S. kommentti:
Siinä pitäisi lukea 1990-luvun lopussa, eikä 2000-luvun alussa. Toki 1A supernova havaintoja tehtiin myös 2000-luvun alussa, mutta hypoteesit pimeästä energiasta ja kiihtyvästä laajenemisesta tehtiin jo 1990-luvun lopulla. Kun pimeä energia ja kiihtyvä laajeneminen oli jo postuloitu 1990-luvun lopussa, niin 2000-luvun alun samansuuntaiset havainnot selittyivät.
Summa summarum, tähän mennessä väitteesi pötypyheesta on vailla substanssia: se perustuu tietoiseen väärintulkintaan, ja yhteen typoon.
”Ei liene liikaa vaadittu, että osoitat jonkin spesifin kohdan, mikä on väärin tai hölynpölyä, jonkin selkeän
kriteerin perusteella. ”
Yksi tuollainen näyttäisi olevan Suntolan Planckin vakion johtaminen. Minäkin voin johtaa minkä
tahansa vakion ottamalla mukaan sopivia itse määrittelemiäni vakioita.
Yliopisto-lehden maininta 2000-luvun alusta on käsittääkseni oikein, koska artikkelissa viitataan Suntolan kirjoituksiin, jotka käsittelevät 2000-luvun puolella tehtyjä havaintoja.
Esimerkki Suntolan virheellisistä väitteistä: Suntola väittää, että Schwarzschildin metriikkaan perustuva yleisen suhteellisuusteorian korjaus Merkuriuksen rataan on väärin, koska se kasvaa ajan myötä niin paljon, että Merkurius sinkoutuisi ulos Aurinkokunnasta. Tämä ei ole totta. Koska metriikka on ajasta riippumaton, jokaisella vapaasti liikkuvalla kappaleella on olemassa säilyvä energia, joten testikappale joka on joskus sidottu pysyy aina sidottuna. Suntolan väite perustuu ilmeisesti funktion Taylorin sarjan soveltamiseen sen pätevyysalueen ulkopuolelle.
Ei näistä sen enempää.
Fysiikassa kyllä tutkitaan teorioita, joiden perusta on hyvin erilainen kuin yleisen suhteellisuusteorian. Esimerkiksi teorioita, joissa aika-avaruus ei ole jatkuva, vaan koostuu erillisistä pisteistä, tai joissa aika-avaruuden kaarevuus on nolla. (Jälkimmäisiä olen itsekin tutkinut.) Suhteellisuusteorian testatulla pätevyysalueella niiden täytyy kuitenkin suurella tarkkuudella yhtyä suhteellisuusteoriaan.
Jos siis jokin idea, jonka väitetään korvaavan suhteellisuusteorian on suhteellisuusteorian pätevyysalueella sen kanssa merkittävässä ristiriidassa, tiedetään heti että se ei pidä paikkaansa.
Suntolan ideat ovat yhtä lähellä tiedettä kuin väite siitä, että Maa on litteä. Malli siitä, että Maa on pyöreä vastaa pätevyysalueellaan havaintoja niin hyvin, että se on järkevän epäilyn tuolla puolen, joten luonnontieteessä ei haaskata aikaa sen läpikäymiseen, miksi Maa ei ole litteä.
”Yksi tuollainen näyttäisi olevan Suntolan Planckin vakion johtaminen.”
Tuota voisi nyt vielä tarkentaa sillä, että Planckin vakiota EI voi johtaa klassisesta
elektrodynamiikasta, vaan se vaatii energian kvantittumisen.
On virkistävää lukea epäortodoksisia mielipiteitä. Ne vievät asioita eteen päin. Avril Styrmanille siitä kiitos.
Itse olen jo pitkään toivonut, että tiedeyhteisö uskaltaisi tunnustaa suhteellisuusteorian heikkoudet ja, sen sijaan että pyrkii kynsin hampain sitä puolustamaan ”pimeitä aineita ja energioita” apuun huutamalla, ryhtyisi Suntolan tavoin etsimään uusia teorioita, jotka ovat sopusoinnussa alati tarkempien havaihtojen kanssa.
En epäile ollenkaan nykykosmologien ja -fysikkojen tietoja ja taitoja, mutta miksi ihmeessä pitää iskeä päätä seinään, kun se ei näytä johtavan mihinkään järkevään lopputulokseen. Ilmeisesti tarvitsemme uuden Einsteinin, ennen kuin kosmologit palaavat harharetkiltään. Löytyisipä sellainen Suomesta!
Pimeä aine ja pimeä energia ovat olleet erittäin ennustusvoimaisia selityksiä – mikä ei tarkoita sitä etteivätkö ne voisi olla väärin. Niissä ei ole kyse suhteellisuusteorian heikkouksista. Ne ovat osa uusien teorioiden etsimistä, samoin kuin ovat vaihtoehdot niille (jotka pimeän aineen kohdalla vaikuttavat yhä epätodennäköisemmiltä).
Jätin julkaisematta kommentteja, joissa kommentoitiin Suntolan ideoiden yksityiskohtia ja kyseenalaistettiin ihmisen vaikutusta ilmastonmuutokseen.
Ilmastonmuutoksesta suosittelen lähteeks IPCC:n raportteja ja niiden oheistuotteita: https://www.ipcc.ch/
Ei näistä aiheista sen enempää tämän merkinnän kommenteissa.
Olisko täsmällisemmin sanottua ”…kommentoitiin Suntolan ideoiden yksityiskohtia TAI kyseenalaistettiin ihmisen vaikutusta ilmastonmuutokseen”?
Olisi tosiaan.
Nämä valtavirtafysiikan ulkopuolelta tulevat ehdotukset ovat usein sellaisia että niissä ei esitetä selkeää väitettä joka voitaisiin todeta vääräksi tai oikeaksi. Fyysikot eivät jaksa niistä keskustella, koska heidän näkökulmastaan ei ole mitään keskusteltavaa ennenkuin ehdottaja tekee omat matemaattiset kotiläksynsä ja kiteyttää väitteensä. Ulkopuolinen humanistitarkkailija pitää tätä kiinnostavana ilmiönä, koska hänelle ei ole selvää mistä yhteisen kielen ja keskustelun puuttuminen kertoo, ja koska molemmat osapuolet ovat tässä tapauksessa hänen mielestään meritoituneita ja siten lähtökohtaisesti uskottavia.
Jos väittää että ne havainnot joita yleensä käytetään perustelemaan suhteellisuusteorian oikeellisuutta voidaan selittää myös toisenlaisen mallin avulla, väite pitää perustella matemaattisesti. Jos näin tapahtuu, sitten voidaan esim. kysyä jatkokysymys että onko esitetty malli mahdollisesti ”suhteellisuusteoria valepuvussa” eli esitettynä epätavallisessa koordinaatistossa. Jos taas väittää että suhteellisuusteoriaa perustelemaan käytetyt havainnot ovat osin virheellisiä, väite pitää yksilöidä ja perustella todella hyvin ja ottaen kantaa laajaan ilmiöjoukkoon. Väitteen pitää olla siis joko teoreettinen tai kokeellinen, yleensä ei molempia samanaikaisesti. Jos väitettä ei ole tarkasti määritelty ja jos se sijoittuu epämääräisesti teoreettisen ja kokeellisen välimaastoon, silloin tyypillisesti ammattitutkijat eivät jaksa ottaa sitä vakavasti. He eivät halua tai osaa siitä myöskään keskustella, koska ammatillisen tieteellisen keskustelun edellytys on yhteiset faktat ja yksilöidyt väitteet. Humanistin näkökulmasta tämä saattaa vaikuttaa tylyltä ja dogmaattiselta asenteelta, mutta kysymys on siitä miten päättely ja uuden tiedon tuottaminen eksakteissa tieteissä toimii.
Pemberton uusimmassa Yliopisto-lehden numerossa:
”TOIMITUKSELTA/26.9.2025 / MARJA PEMBERTON
Kirjoittaja on Yliopisto-lehden päätoimittaja.
TOTTA, TOISTAISEKSI
Yliopisto-lehti sai eräältä fyysikolta pyyhkeitä. Palautteen mukaan
julkaisemme kritiikittömästi pseudotiedettä ja annamme palstatilaa
suurten rahalahjoitusten perusteella.
Kritiikki liittyy numerossa 5/2025 ilmestyneeseen artikkeliin, jossa
yhtenä kolmesta haastateltavasta on tekniikan tohtori, Millennium-
palkittu tuore Helsingin yliopiston kunniatohtori Tuomo Suntola.
Hän on kehitellyt dynaamisen universumin teoriaa, jota fyysikot
eivät hyväksy: teoria ei jaa suhteellisuusteoriaan perustuvaa
käsitystä maailmankaikkeudesta. Nyt Suntola rahoittaa filosofian
tutkimusta, joka selvittää, millä lailla fysiikan teorioita
rakennetaan ja mitkä ovat niiden arviointikriteerit.
Asetelma on mielenkiintoinen, siksi toimittajamme tarttui aiheeseen.
Miten vallitsevan teorian haastaminen onnistuu? Miten asiasta
keskustellaan? Ketä kuunnellaan ja millaista yhteistyötä tehdään?
Kansalaisten on tarpeen tietää paitsi tutkimustuloksista myös siitä,
miten tiedettä tehdään ja kuinka se kehittyy. Sekä ennakkoluulottomat
ideat että kritiikki ovat tarpeen. Voihan olla, että dynaamisen
universumin teoria jää fysiikan ö-mappiin, mutta voi olla, että sillä
on paljonkin annettavaa filosofialle.
Mikä sitten on totta. Ainakin se, että tästä aviisista palstatilaa ei
saa suurilla rahoilla. Aikakauslehden artikkeli ei koskaan kerro kaikkea
kaikesta, mutta tiedetoimittajina pyrimme aina kriittisyyteen ja
huolellisuuteen. Se selviää, kun malttaa lukea jutut kokonaisuudessaan.
Ihmisten välillä kina totuudesta voi jatkua, mutta tieteessä asia on
selvä totuus muuttuu. On olemassa toistaiseksi voimassa oleva totuus,
jota uusi tutkimustieto tarkentaa ja muovaa.
Maailmankaikkeuden selityse ei ole valmis sen paremmin kuin mikään
tämän lehden sivuilla käsitelty tutkimustulos. Käsissäsi on
tämänhetkinen tieto, jota kuuluu haastaa.
Tämä numero postitetaan 35 133:lle Helsingin yliopiston alumnille.
Niin säännöllisten kuin satunnaisten lukijoiden palaute on aina
tervetullutta.”
Kommentoinkin tuota eilisessä päivityksessä blogitekstin lopussa.
Ilmeisesti Pembertonilla on ihan oma määritelmä sille, mitä ”lukeminen kokonaisuutena” tarkoittaa.
”Janne Heikkinen 6.10.2025 18.13
Lehti, joka ei erota huuhaata tieteellisestä teoriasta.
https://www.ursa.fi/blogi/kosmokseen-kirjoitettua/ilmiona-kiinnostavaa/
Marja Pemberton 7.10.2025 11.52
Kommentti Janne Heikkisen mielipiteeseen: artikkelit kannattaa lukea kokonaisuutena, ei
yksittäisiä lauseita poimien. Linkki juttuun:
https://www.lukusali.fi/?p=Yliopisto-lehti&ss=9a645f16-6a15-4cb3-8f5a-c7efddcb837f&i=c57783fe-524a-4e34-9ede-754fe0ce4f8e&hpage=40”