Tuliko elämä avaruudesta

14.4.2019 klo 23.20, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Edellisessä blogissani pohdittiin kysymystä olisiko teknisen sivilisaation (siis meidän) mahdollista lähettää avaruusluotaimen mukana elämän siemeniä vierailla, elinkelvollisille näyttäville planeetoille. Tällaisen toiminnan tavoitteena olisi tietenkin saada siellä alkuun kokonaisen rikkaan ja monimuotoisen eliökunnan kehittyminen.

Blogissa ja kommenteissa päädyttiin siihen, että lähimpiinkin tähtijärjestelmiin on niin toivottoman pitkä matka, että elävän materiaalin lähettäminen ei onnistu: Matkan teko millään tolkullisella nopeudella kestää liian kauan, ja matkan teko ja perille pääsy olemassa olevalle teknologiallemme olisi mahdoton tehtävä.

Suurten avaruusalusten kiihdyttäminen korkeisiin matkanopeuksiin, ja sitten taas pysäyttäminen halutun kohteen läheisyyteen vaatii valtavasti energiaa. Aurinkokunnan ulko-osiin suuntautuneet luotaimet ovat tähän asti käyttäneet voimanlähteenään Plutonium-238 –isotoopin voimalla toimivaa sähkögeneraattoria ja kemiallisia rakettipolttoaineita. Nyt näihinkin pitkän matkan avaruusmatkoihin kehitellään uusia voimanlähteitä, mm. joko ydinkäyttöistä kuumaa rakettia (Nuclear thermal propulsion), lasersäteitä, ioni- tai plasma suihkua tai pieniä ydinräjähteitä (https://cosmosmagazine.com/technology/antimatter-ion-drives-nasas-plans-deep-space-propulsion). Lisäksi käyttövoimana käytetään eri planeettojen kiertoratojen  painovoimakentästä haettavaa lisänopeutta.

Nyt käytössä olevilla teknologioilla jo aurinkokunnan ulkoreunoillekin matkaaminen vie paljon aikaa. New Horizon on ollut toistaiseksi nopein avaruusalus, ja sen matka Maasta Pluton läheisyyteen kesti lähes 10 vuotta. Jos olisi tarkoitus päästä lähimmälle ehkä-elinkelpoiselle exoplaneetalle, toisiin aurinkokuntiin, matka veisi kymmeniä tuhansia vuosia. Se veisi myös valtavan paljon enerigaa: lenturin pitäisi ensin saada niin paljon vauhtia että se ensin pääsee pois Aurinkokunnan vetovoimakentästä, ja sitten sillä on vielä riittävästi vauhtia, niin että se pääsee perille päämääräänsä halutussa aikataulussa. Jos matkanopeuden voisi saada niinkin korkeaksi kuin 100 km/s, matka lähimmälle kohdetähdelle (11 valovuoden päässä olevalle ROS123 tähdelle) veisi 33 000 vuotta. Kauempiin tähtijärjestelmiin se veisi tietysti taas useita kertoja kauemmin.

Näin valtavan pitkä avaruusmatka olisi kohtalokas sitkeimmillekin soluille: niiden genomit ehtisivät hajota säteilyn vaikutuksesta, koska lepotilaiset solut eivät pysty korjaamaan vaurioitaan. Myöskään aluksen hienomekaniikka ei kestä loputtomiin avaruuden säteilyoloissa. Kuitenkin siellä perilläkin tarvitaan vielä tarkkoja jarrutus-, navigointi- ja paikannussysteemeitä, jotta alus voisi hakeutua halutun planeetan kiertoradalle.

Tällaisella vaarallisella ja teknisesti hyvin haasteellisella matkalle tarvittaisiin ainakin hyvin massiivinen alus turvaamaan sekä rahtia, että aluksen teknologiaa. Toinen turvallisuutta parantava tekijä olisi koettaa lyhentää matka-aikaa, eli matkustaa  kovempaa vauhtia. Kuitenkin sekä massan että vauhdin lisääminen vaativat taas enemmän energiaa sekä kiihdyttämiseen että jarruttamiseen (kaavan  2x ½ mv2 mukaan). Jos lenturi on tarkoitus ohjata jonkun tietyn planeetan kiertoradalle, myös navigointimanöövereihin tarvitaan vielä lisää energiaa.

Mutta periaatteessa: Jos jokin hyvin taitava teknologinen sivulisaatio hallitsisi tuollaisen pitkän matkan avaruusmatkailun, niin elämän kylväminen muille planeetoille olisi mahdollista. Siispä, vastavuoroisuusperiaatteen mukaisesti, tämä olisi voinut tapahtua myös päinvastaiseen suuntaan: Vieraat sivilisaatiot olisivat voineet tuoda elämän ituja maahan.

Kuitenkin: jotta elämän istuttaminen vieraalle planeetalle onnistuisi, se pitäisi viedä sinne hyvin yksinkertaisessa, kestävässä ja omavaraisessa muodossa.  Eikä ole mitään takeita siitä, että nuo ulkopuolelta tulevat elämän siemenet voisivat selviytyä uuden planeetan olosuhteissa, tai että ne  kehityisivät siellä mihinkään toivottuun suuntaan. Elämän selviytyminen jollakin planeetalla edellyttää juuri tuolle elämänmuodolle sopivia ”kultakutri-olosuhteita”.

Jos jotkut ”älykkäämmät tahot” pystyisivät vierailemaan planeetallamme, ne olisivat ehkä voineet tuoda tänne myös jotakin myöhempää vaikutusta. Eric von Däniken, monia lukijoita aikoinaan (1960-70 luvuilla) innostanut scifi-kirjailija on tarinoinut että juuri näin olisi käynyt täällä Maassa: jokin hyvin pitkälle kehittynyt vieras sivilisaatio, tai vieraat ”jumalat”, olisivat käyneet täällä vaikuttamassa nimenomaan ihmisen lajin kehittymiseen ja teknisen kulttuurin syntyyn. No, näin ei tietenkään ole käynyt. Scifi-tarinoiden ehdottama vieraiden älykkäiden eliöiden vaikutus, tai kädenjälki, ei näy missään kohtaa ihmisten kulttuurihistoriaa. Myöskään tuollaisia älykkäitä vierailijoita ei ole nähty missään havaittavissa olevassa avaruudessa.

Myöskään eliökuntamme kehityshistoriassa ei näy mitään vieraiden tahojen vaikutusta. Tämän planeetan monisoluisten eliöiden kehityshistoria on kirjoitettu fossiiliaineistoon, josta on jo tarkkaan luettavissa lajien polveutumishistoria aina ensimmäisiin monisoluisiin eliöihin asti. Niistä taakse päin ulottuva eliökunnan kehityshistoria on kirjautunut kaikkien tunnettujen lajien geeniperimään. Tuo eliökunnan geeniperimä kertoo että olemme kaikki kehittyneet tällä planeetalla, alkaen RNA-maailmasta, sitten viimeistä yhteisestä elämän esi-isästä (eli LUCAsta) ja sen jälkeen, bakteereiden ja arkkien moninaisen ja monimuotoisen kehityksen kautta eukaryooteiksi. Mikään ei viittaa siihen, että ulkopuoliset tahot olisivat kylväneet tänne elämää, tai sitä jossakin kohtaa peukaloineet.

Siis ajatus kohdennetusta elämän istuttamisesta voidaan unohtaa. Kuitenkin monet henkilöt vielä ehdottelevat että tämä elämämme ensimmäiset idut olisivat tulleet tänne avaruudesta, mutta ”luonnollisesti”, asteroidien tai komeettojen mukana.  Tätä panspermiaksi kutsuttua ajatusta esiteltiin myös viimeisimmässä Tiede-lehdessä.

Jos näin olisi, sen olisi pitänyt tulla sellaisesta paikasta missä elämää olisi ollut olemassa niin runsaasti, että sitä olisi tarttunut ko. planeetalta ylös-sinkoavien meteoriittien mukaan. Sen olisi pitänyt lähteä liikkeelle myös Maa-planeetan läheisyydestä, eli niin läheltä että se olisi ehtinyt perille niin nopeasti että elämä ei olisi kuollut matkan varrella. Sen olisi myös pitänyt ehtiä perille Maa-planeetalle pian, ennen kuin elämä käynnstyi täällä, n. 4 miljardia vuotta sitten.

Maasta on löytynyt jonkin verran Marsista tulleita meteoriitteja, ja sen perusteella on mahdollista että ensimmäiset solut olisivat voineet tulla tänne nimenomaan Marsista. Tämä edellyttäisi kuitenkin sitä että Marsissa olisi syntynyt elämää jo hyvin varhain aurinkokunnan muodostuessa, ja sitä olisi ollut siellä runsaasti. Tämä näyttää aika epätodennäköiselle. Epätodennäköiselle näyttää myös se, että infektiivinen Mars-meteoriitti olisi tuonut tuollaisen elämän idun Maahan parin sadan miljjoonan vuoden kuluessa, sillä esim. hyvin tunnettu Mars-meteoriiti ALH_84001 oli viipynyt matkallaan 3,6 – 1,4 miljardia vuotta. Jos satunnaisen meteoriitin kulkeutuminen lähimmältä planeetalta tänne kestää näin kauan, niin jostakin kaukaisemmista maailmoista se kestäisikin sitten jo lähes ikuisuuden. Elämän tulo passiivisesti ajautuvien kappaleiden mukana muista tähtijärjestelmistä Maahan on täysi mahdottomuus.

Scifi –puolelta haluaisin kuitenkin tuoda esiin vielä yhden mahdollisuuden: Arthur C. Clarkin RAMA –kirjoissa tähtien välinen matkailu onnistuu siten, että valtavan suuri, hyvin hallitusti toimiva ja elinkelpoinen avaruusalus matkaa hitaasti tähtijärjestelmästä toiseen. Sen asukkaina on jotakin elämän kaltaista ja hyvin älykästä, sellaista joka pitää avaruusalusta kotinaan. Nuo hypoteettiset kuvitellut olennot eivät kuitenkaan ole biologisia elämänmuotoja. Jos tuollaisia jossakin planeettakunnassa vierailisi, ne tuskin kylväisivät minnekään mitään alkeellisia LUCAn kaltaisia bioelämän ensimmäisiä siemeniä. Ne korkeintaan voisivat kiinnostuneenä havainnoida sellaista primitiivistä bio-eliökuntaa mikä täällä Maa-planeetalla vielä tällä hetkellä touhuaa. Mutta tämä on tietenkin pelkkää fiktiota.

14 kommenttia “Tuliko elämä avaruudesta”

  1. Niinsanottua EM-drivea tiedemaailma pitää oikeutetusti humpuukina, kunnes toisin todistetaan. Väitettyä efektiä on tutkittu mutta ei löydetty mitään, ja keksijän väitteen tueksi esittämä ”teoria” on matemaattisesti virheellinen.

    Mitä tulee panspermiaan, kommenttini on saattanut olla vähän epämääräinen, mutta tarkoitukseni ei ollut tukea panspermiaa. Panspermia-termi on laajakirjoinen, joten siihen on vaikea ottaa selvää kantaa. Jos minulla jokin kanta on, niin se on etten pysty osoittamaan panspermia-ajatuksia vääriksi mutten myöskään pidä niitä erityisen todennäköisinä.

    Yksi muoto ”panspermiasta” on että ehkä elämän resepti oli A+B, missä ”A” tuli asteroideilta ja ”B” maapallolta. Tosin tämä ei liene varsinaista panspermiaa, koska ”A” ei itsessään ollut elävä. Oli nimitys mikä tahansa, tällainen A+B ajatus ei sinänsä ole minusta kovin epätodennäköinen.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hei vaan Pekka. Niinpäs onkin: ymmärsin edelliskertaisen kommenttisi väärin (ehkä vähän tahallisesti, siksi että itsekin ajattelin että ehkä näin – siis että jos me voisimme lähettää luotaimen mukana elämä kohdennetusti muualle, niin samoin joku olisi voinut lähettää tänne). OK. Otan pois viittauksen kommnettiisi. Tarkemmin luettuna sanotkin siinä että tuollaisen pitkän matkan teknologian avulla voisimme vain saada selville sen miten muutkin älykkäät lajit voivat toimia avaruudessa.

      Tuosta panspermiasta: tiedän toki että sinä tunnet hyvin sen että elämän synty edellyttää pitkällistä kemiallisten reittien ja reaktioiden jatkumoa, ja hyvin spesifisiä olosuhteita jotka pitävät yllä näitä reittejä, sekä valikoivat, rikastavat ja puhdistavat niiden tuotteita. Tällaisia kuumia, puolikuivia olosuhteita on turha hakea planeettakunnan ulkoreunoilta. Niinpä on myös turha olettaa että elämää tulisi sellaisilta suunnilta missä se ei voi syntyä eikä lisääntyä.

      On vain hassua että tämä panspermia-aihe pompahtaa silloin tällöin esiin erilaisissa tiede-lehdissä. Ilmeisesti ihmiset kuvittelevat että elämä voisi syntyä itsestään, jotenkin mystisesti, tyhjästä, ja sitten se voisi lentää tänne. Oikeasti, elämän synty on ollut hyvin konkreettista, luonnollista ja maanläheistä.

      Kiitokset sinulle taas kaikista kommenteista. Otan blokista pois myös tuon EM-drive -jutun. Se näyttikin liian hyvälle ollakseen totta. Siinähän sanottiin että rakettia pystyttäisiin kiihdyttämään ilman energiaa.

      1. Joo, kiitos, siis tuolla A+B:llä viittasin vain siihen mistä mekin on usein keskusteltu eli että osa elämän syntyyn tarvituista orgaanisista kemikaaleista olisi saattanut tulla meteoriittien mukana.

        Makroskooppisten meteoriittien lisäksi hyvin pienet ns. Brownleen pölyhiukkaset ovat mahdollinen reitti asteroidivyöhykkeen JA/TAI Kuiperin orgaanisille molekyyleille saapua maahan. Nuo hiukkaset ovat niin pieniä että ne hidastuvat jo korkealla ilmakehässä ja leijailevat hitaasti maan pinnalle, ilman että kitka kuumentaa niitä missään vaiheessa, ja ne ovat peräisin asteroideista ja komeetoista. Varhainen ilmakehä oli hapeton joten se ei hajottanut Brownleen hiukkasten orgaanisia molekyylejä kemiallisesti, ei ainakaan samalla tavalla kuin nykyään.

        1. korjaus/lisäys: asteroidi- JA/TAI Kuiperin vyöhykkeen molekyyleille

        2. Kirsi Lehto sanoo:

          Joo, kyllä vain. Penkaat tässä juurikin tämän aihepiirin (eli alämän alkuperän) keskeisiä alueita. Näin on, että kaikki elämän syntyyn tarvitut aineet ovat tulleet ”jostakin”. Siis alkuainetasolla, CHNOPS-alkuaineet ovat kaikki jossakin vaiheessa avaruudesta peräisin (kuten tietysti kaikki muukin mitä tällä planeetalla on). Elämän varsinaisena lähtöaineena tehokkaimmin on toiminut HCN, ja rinnalle tarvittu liukoista P:tä ja pelkistämiseen H2S:äää – jossakin vaiheessa myös O:ta ainakin veden muodossa, jatkossa myös erilaisia S:n, Fe:n, Mn:n ja Zn:n yhdisteitä…. Näistä ainakin kaikki kaasumaiset aineet, ilmeisesti myös P, ovat tulleet impaktien tai erikokoisten meteoriittien mukana, sillä planeetan ensimmäinen kaasukehä lensi pois Kuun-syntytörmäyksen yhteydessä. Myös valmiita orgaanisia molekyylejä on voinut saapua. Kuitenkin kaikki reagenssien konsentroitumis- ja ylös-rakentumisreaktiot ovat tapahtuneet jossakin täällä paikanpäällä.

  2. Suuri melko hitaasti liikkuva sukupolvialus kuten Rama (tai sellaisten laivasto) voisi olla teknisesti realistinen tapa matkustaa toiseen tähtijärjestelmään. Mutta jos yhteisö pysyy hengissä laivastossaan sukupolvien ajan, he eivät oikeastaan tarvitse eksoplaneettaa mihinkään. Helpompi on tehdä lisää aluksia kotiaurinkokunnan pienkappaleiden materiaalista ja asua ja lisääntyä niissä. Jos rakennusmateriaali loppuu kesken, sitten riittää laajentua naapuriaurinkokuntaan, koska useimmissa aurinkokunnissa varmaankin on pienkappaleita.

    Toisen kotiplaneetan etsintä jostain satojen valovuosien päästä ja muokkaaminen asuttavaksi olisi teknisesti vaativampaa, koska etäisyys on pitkä. Se olisi myös hyödyltään kyseenalainen ratkaisu, koska parhaimmillaankin muokattu planeetta tarjoaisi vähemmän asuinpinta-alaa kuin kotiaurinkokunnan pienkappaleista rakennetut avaruussaaret. Asuttavan planeettakandidaatin etsintä satojen valovuosien päästä ja sen etämuokkaus vaatisi hyvin pitkälle menevää tekoälyä, ja väestön siirto sinne vaatisi hibernaatiota tai muuta scifi-tekniikkaa. Avaruussaarien rakentaminen pienkappaleiden raaka-aineista olisi sellaiseen yritykseen verrattuna suorastaan helppoa.

    Jos asia on näin, niin voiko siitä päätellä tai ennustaa jotain? Yksi melko varma johtopäätös on että muukalaiset eivät tule valloittamaan Maata, koska niillä jotka pystyisivät ei ole siihen tarvetta. (Toinen argumentti joka johtaa samaan päätelmään on että valloitus olisi todennäköisesti jo tapahtunut, jos olisi tapahtuakseen.) Korkeintaan saattaisimme törmätä heidän tutkimusluotaimiinsa (ei radioviestiin koska se paljastaisi lähettäjän olinpaikan). Tai (varmaankin varsin epätodennäköisesti) joku teknologinen laji saattaisi asuttaa oman aurinkokuntamme ulko-osia ilman että olemme sitä sattuneet vielä huomaamaan.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Voisihan se noin olla, että nousee vielä sellainen tekninen sivilisaatio joka pystyy rakentamaan itselleen asuinkelpoisen planeetan. Kuitenkin toteutettavuuden kannalta olisit todennäköisesti merkittävästi (siis oikein merkitävän merktittävästi) helpompaa pitää tämä nykyinen elinkelpoinen planeetta elinkelpoisena. Taas pitää ajatella kaikkia niitä välttämättömiä tekijöitä joita pidämme täällä itsestään selvinä, mutta jotka itsestään selvästi taas sellaiselta ”autiolta avaruussaarelta” puuttuisivat. Näitä olisivat painovoima, ilmakehä, magneettikenttä — ja runsaat vesivarannot, kasvualustaksi kelpaava multa – perustuottajat ja hajottaja-eliöt, ja lukuisat organismit jotka olevat oleellisia ruuan tuotantomme kannalta (esim. pölyttäjähyönteiset). Samoin, jotta saataisiin tuotettua stabiili ilmakehä joka sisältää riittävästi CO2:ta hiilen sitomista varten, tarvittasiinn myös massiivinen hiilen kierto joka stabiloi sen määrää ilmakehässä. Biologiset komponentit ovat ajan mittaan tuotettavissa, mutta nuo fysikaaliset eivät ole.
      Vielä eräs seikka mikä olisi aika välttämätön tämän avaruus saaren asuinkelpoisuudelle olisi että lämpötila pysyisi jotakuinkin mukavana, 0:n ja 100 C:n välillä, jotta sen säätäminen elämälle sopivaksi olisi mahdollista (vaikka elettäisiin kuvun alla, niin silti olosuhteet pitää säätää. Tarvitaan Kultakutri-olosuhteet: ei liian kylmää, ei liian kuumaa). Myös valoa tarvitaan riittävästi fotosynteettisen perustuotannon ylläpitämiseen…. avaruus-saari pitäisi siis parkkeerata jotakuinkin elämän vyöhykkeelle — ja ongelma on se että näillä ”rataparametreilla” Aurinkokunnassa ei ole olemassa juurikaan pienkappaleita joista sellaista saarta voisi rakentaa. Tai onpas: täällä lähistöllä on toki olemassa meidän oma Kuumme. Se olisikin varmasti paras mahdollinen ”saarekkeen” paikka, jo ihmiset joskus sellaista haluaisivat rakentaa…

      Tämän sama elämänvyöhyke-preferenssi muuten aiheuttanee sen että tuolla Aurinkokunnan ulkolaitamilla ei voi piileskellä mitään suuria elämän-saarekkeita: siellä on yksinkertaisesti liian kylmää ja pimeää.

      1. Tässä tulikin esiin monia ympäristövaatimuksia, osa niistä saadaan toteutumaan helposti, jotkut vaikeammin. Keinopainovoiman voi tuottaa helposti sylinterimäisen saaren pyörimisliikkeellä, ja ilmaa estävät karkaamasta sylinterin seinät. Magneettikenttää ei tarvita, tai jos jotkut eliöt sitä tarvitsevat suunnistukseen, sen voinee tehdä teknisin keinoin. Vesistöt ovat korkeintaan muutaman metrin syvyisiä lampia, mitä joku voi pitää puutteena. Käsittääkseni kaikkia eliöitä voi olla (kasveja, matoja, hajottajia, lintuja, hyönteisiä). Ainoa rajoitus on että sellaisia isoja eläimiä kuten suurpetoja ei voi olla joiden reviirin pinta-ala kertaa minimi elinkelpoinen populaatiokoko (~500?) olisi isompi kuin habitaatin pinta-ala. Sama rajoitus koskee muuttolintuja. Lämpötilaa voidaan helposti säätää teknisin keinoin, ja valaistus voi olla heijastettua auringonvaloa jonka vuodenaika- ja vuorokausivaihtelut saadaan maankaltaisiksi (https://arxiv.org/abs/1806.09808 ). Tämä onnistuu 1 au:n etäisydellä; oletan että se onnistuu pienehköin muutoksin vähän laajemmassakin alueessa johon kuuluu Marsin rata. Nimittäin Marsin Phobos- ja Deimos-kuut taitavat olla ne lähimmät suurehkot kappaleet jossa olisi saatavilla rakennusmateriaaleja mikropainovoimassa. Se että Maan radalla ei ole pienkappaleita on tosiaan jonkinasteinen pulma. Ei niinkään siksi etteikö habitaattia saataisi toimimaan muuallakin, vaan siksi että matka-aika Maasta pitenee. Kuun ongelma on että sen painovoima tekee materiaalisen nostamisen kalliiksi ja siellä ei taida olla kovin paljoa ajoaineiden valmistukseen tarvittavia alkuaineita, tai jos onkin, niin navoilla, joissa puolestaan aurinkoenergia on kortilla. Kuun pinta itsessään on ongelmallinen paikka, koska painovoima on ihmisen hyvinvoinnin kannalta liian pieni.

        Auringonvaloa voi kohdistaa keräimellä ja ydinenergiaa on olemassa, joten en sulkisi täysin pois mahdollisuutta teknologisesta elämästä jopa Kuiperin vyöhykkeen olosuhteissa tai vieläkin kauempana.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          No hyvä on, olkoon sitten niin. Olen jo lähes vakuuttunut että tuollaisen avaruus-paratiisisaaren rakentaminen olisi teknisesti mahdollista. Mutta hillittömän kallista se olisi, ainakin jos ihmisten olisi tarkoitus elää siellä ollenkaan tällä mukavuustasolla mihin me (tai he) rikkaat länsimaiset ihmiset ovat tottuneet. Ja ilmeisesti varsin varakkaille se sitten rakennettaisiin.

          Merkittäviä haasteita tulisi kuitenkin siitä että tuon saari-isolaatin pitäisi olla täysin omavarainen kaiken suhteen — olisi ainakin suuri vääryys jos sitä pitäisi ylläpitää maasta käsin. Kaiken tuottaminen paikallisesti vaatiin aikamoista ruuan tuotantokapsiteettia, samoin aikamoista infraa kaiken muun kulutustavaran ja teknologian tuotannolle. Se ei ilmeisesti voisikaan olla mikään kertakäyttökulttuuri, ja kierrätysasteen pitäisi olla 100%.

          Sitten vielä yksi kysymys. Väkimäärä pitäisi säätä niin että se pysyisi aika samana koko ajan. Tuo isolaattipopulaatio eläisi niin eristyneenä maalaisista lajitovereistaan, ja niin erilaisten valintapaineiden alla, että se varmaan pian kehittyisi aika eri suuntaan kuin Maan ihmiset. Mielenkiintoinen lajinkehitysskenaario…

          1. En ole varma ovatko avaruussaaret käytännössä mahdollinen tapa ihmisille elää ja lisääntyä. Pidän kysymystä mielenkiintoisena ja tärkeänäkin, ja sen tutkiminen näyttää olevan mahdollista ajatuskokeiden avulla. Saa nähdä käykö samalla tavalla kuin vuosina 2007-2010 kun pohdin aurinkovoimasatelliitteja. Silloin tulin johtopäätökseen että kiertorataromuriski on aurinkovoimasatelliiteille showstopperi.

            Hinta muodostuu rakettilaukaisuista, ja sitten kun alus on lähtenyt, ohjelmointi- ja operointikuluista. Rakennelmat ovat todella massiivisia, mutta hinta riippuu siitä kuinka iso prosentti massasta tulee asteroideilta ja mikä osuus pitää rahdata Maasta. Maasta rahtaamisenkin hinta voi tosin aleta merkittävästi asteroidien kaivostoiminnan myötä. Nimittäin silloin kantoraketti voidaan tankata kiertoradalla paluuta varten, jolloin siitä saadaan täysin uudelleenkäytettävä (nykyiselläänhän SpaceX uudelleenkäyttää vain ensimmäistä vaihetta). Joka tapauksessa lähden siitä että kaikki avaruussaaren rakennemateriaalit tulevat asteroideilta ja maasta rahdataan lähinnä vain mikroprosessorit piirikortteineen, ihmiset, eläimet ja kasvien siemenet.

            Yksi asia mikä helpottaa sataprosenttista kierrätystä on sähköenergian runsas saatavuus aurinkopaneeleista. Riittävä kuumuus kun hajottaa minkä tahansa jätteen takaisin alkuaineiksi. Kolonian alkuperäisessä rakentamisessa pitää käyttää alkuaineita samassa runsaussuhteessa kuin asteroidi tarjoaa. Runsaussuhteet tunnetaan likimain jo nyt meteoriiteista. Materiaalit ovat esimerkiksi alumiini, magnesium, teräs, tyhjiöosissa ehkä kalsiummetalli (paras sähkönjohde mutta ei toimi ilmakehässä koska hapettuu herkästi), kvartsilasi, ehkä kvartsin ja metallin komposiitit, tavallinen borosilikaattilasi, vesi, hiilikuitumuovit. Happea jää tähteeksi kun metalleja pelkistää asteroidista. Sitä voi käyttää vaikka rakettien hapettimena ja ionimoottorien ajoaineena.

            Yksittäisen pyörivän kolonian koko on rajattu, mutta ajatus on että niitä olisi useita (lopulta suurikin määrä), ja matkustus niiden välillä olisi mahdollista. Kuinka usein, sitä en osaa tältä istumalta sanoa. Jos koloniat muodostavat parven esimerkiksi Marsin tai Cereksen kiertoradalla (eli siinä tapauksessa koloniat olisi rakennettu Phoboksen/Deimoksen tai Cereksen materiaaleista), voisi pohtia josko matkustus niiden välillä onnistuisi ilman ajoainetta.

            Jos geneettistä eriytymistä haluaa estää ja jos matkustus osoittautuu kalliiksi, sukusolujen vaihto kolonioiden välillä ja Maan kanssa olisi yksi mahdollisuus kasveille, eläimille ja ihmisille.

          2. Kirsi Lehto sanoo:

            Mahtava scifi-skenaario. Ehkä se on ihan kohtalaisen lähellä — jos ihmiskunnalla raha riittää. Olis myös mahtava peliskenaario.

          3. Virtuaalimaailmassa aurinkokunnan kolonisaation voisi tosiaan aloittaa harrastuspohjalta, ilman pääomaa. Robotiikkahan koostuu sensoreista, aktuaattoreista ja ohjausalgoritmista, ja kun sitä tehdään virtuaalisesti, nuo kolme osa-aluetta plus fyysinen ympäristö pitää mallintaa. Eli jokaista robottitehtävää mallintamaan tarvitaan neljä rinnakkain työskentelevää ohjelmoijatiimiä, ja viidentenä testaustiimi joka ”pelaa” eli ajaa ohjelmaa eri tilanteissa. Jokaista tehtävää voidaan lisäksi mallintaa erilaisilla tarkkuustasoilla. Tarkin koodi käyttää luotettavaa perusfysiikkaa, ja sen suoritus on yleensä hidasta. Karkeammat koodit sisältävät erilaisia approksimaatioita. Ne pyörivät nopeammin ja ne täytyy validoida tarkempien koodien avulla. Validoinnit tarvitsevat omat tiiminsä.

            Wikipedia on osannut organisoida porukan kirjoittamaan tietosanakirja-artikkeleita omasta osaamisalueeseen. Tässä tarvittaisiin ehkä jotain samantapaista lähestymistapaa. Softankehitykseen on toki olemassa työkaluja (Github, sourceforge jne.), mutta niissä koodit istuvat ilman hierarkiaa rivissä kuin kanat orrella, ja se ei ihan riitä.

          4. Kirsi Lehto sanoo:

            On se niin eri maailma, että todellakin, olis hyvä toteuttaa (ensin) virtuaalisesti.

            Tästä tuleekin mieleen mielenkiintoisena esimerkkinä elokuva Gravity. Hieno kuvaus avaruuden haasteista, teknologian mahdollisuuksista ja haavoittuvuudesta silloin kun kaikki ei mene ihan laskelmien mukaan. Käsittääkseni se kuvasi avaruusolosuhteiden perusfysiikkaa aika hyvin. Ootko nähnyt?

          5. Yksi ajankohtainen esimerkki haavoittuvuudesta oli Israelin kuulaskeutuja. Ajatukseni on että toimintavarmuusongelmaa voi hallita tekemällä useita pieniä aluksia jotka toimivat ryhmänä ja joista yhden menettäminen ei ole katastrofi. Ja että ihmistä ei ole alkuvaiheessa mukana, vaan robottialusten parvea operoidaan Maasta käsin. Jossain myöhemmässä vaiheessa miehistö menee etäoperoimaan robotteja asteroidin lähelle jotta operoinnin radioviive saadaan lyhyeksi, mutta pysyy omassa aluksessaan jotta robottien virheet eivät voi vaarantaa ihmishenkiä. Näin voidaan käsittääkseni edetä lähestulkoon loppuun asti. Vasta kun sylinterin seinät ovat valmiit, se on pantu pyörimään ja on paineistettu, ihmiset menevät tekemään sisätöitä omin käsin ja asumaan. Ihmisen kädentaidot varmaankin voittavat etäohjatut robotit vielä pitkään, mutta vain silloin kun kädet ovat paljaat eivätkä paineistetun ja siksi jäykän avaruuspuvun sormikkaiden sisällä. Sen takia en oikein jaksa uskoa perinteisten ns. avaruuskävelyjen hyödyllisyyteen enää nykypäivänä.

            Joo en ole nähnyt sitä elokuvaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Miten voisimme asuttaa kaukaisia exoplaneettoja

31.3.2019 klo 23.39, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Pari vuotta sitten astrobiologian kokouksessa Vilnassa tutkija nimeltä Claudius Gros piti puheen, jossa hän esitti uudenlaisen mahdollisuuden läheisimmän galaktisen ympäristön asuttamiseksi: kaikista kestävimpiä eliölajeja kuten Bacillus tai Deinococcus lajisia bakteereita, ehkä myös karhukaisia,  ja erityisesti, omavariaisten fotosynteettisten  eliöiden kuten syanbakteereiden tai kasvien lisääntymisyksiköitä pakattaisiin automaattisiin mikrosatelliitteihin, jotka sitten ammuttaisiin kohti lähimpiä eksoplaneettakuntia. Matkattuaan avaruudessa joitakin kymmeniä tuhansia vuosia nämä elämää kuljettavat luotaimet voisivat joko osua tai ohjautua jollekin eksoplaneetalle. Jos olosuhteet olisivat suotuisat, nämä elämän siemenet lähtisivät lisääntymään. Luonnonvalinnan lempeän ohjauksen avulla orastava elämä sopeutuisi vallitseviin olosuhteisiin ja kehittyisi eliökunnaksi.

Yleisön reaktiot ilmaisivat lähinnä teknistä kiinnostusta. Muistaakseni oli jonkin verran puhetta tuollaisten mikrosatelliittien kiihdytys- ja jarrutusvoimasta, samoin tuli useitakin kysymyksiä siitä millaiset eliöt, ja miten pakattuna, kestäisivät noin pitkän matkustusjan avaruudessa. Kyseinen puhuja oli erityisen vakuuttunut siitä että syanobakteereiden lepoitiöt, sekä kasvien paksuseinäiset, tummia pigmenttejä sisältävät siemenet voisivat hyvinkin säilyä elävinä perille.

Itse olin puheesta vain hyvin hämmentynyt. Tämä elämän levitys -ajatus ei ainakaan sovi yhteen minkään planeettojen suojeluperiaatteiden kanssa. Lisäksi, itse en oikein millään ymmärtänyt mikä olisi tällaisen levittäytymis-hankkeen syy, tarkitus tai motiivi. Olisiko elämä nyt jokin sellainen itseisarvo jota meidän pitäisi kaikin keino yrittää levittää eteenpäin – samaan tapaan kuin kirkkokunnat levittävät uskontoja. Käytäväkeskustelussa joku ilmaisi asian niinkin että elämä on vain kärsimystä ja taistelua, ja sen tarkoituksellinen levittäminen olisi mitä epäeettisin teko.

Moraalisiin ja eettisiin kysymyksiin ei kokousesitelmässä virallisesti otettu kantaa. Claudius Gros on kuitenkin samoihin aikoihin julkaissut samaan aiheeseen liittyvän artikkelin ”Developing ecospheres on transiently habitable planets: the genesis project” Astrophysics and Space Science, 2016, 361:324, https://link.springer.com/article/10.1007/s10509-016-2911-0, missä hän tarkemmin selittää suunnitelmaansa: Elämän siemeniä kuljettavat mikrosatelliitit suunnattaisiin lähialueella (100 valovuoden säteellä ) havaituille elinkelpoisille planeetoille. Luotaimen matka voisi edetä esimerkiksi Maasta tai Maan kiertoradalta ammutun lasersäteen ajamana, ja jarrutus taas jonkinlaisen magneettipurjeen avulla.

Kohdeplaneetan radalle saavuttuaan luotaimen keino-älykkäät vastaanottimet ensin tarkkalisivat planeetan pintaa havaitakseen siellä mahdollisesti jo olemassa olevat elämän muodot. Jos luotain ei havaitse planeetan pinnalle mitään pidemmälle kehittyneitä elämänmuotoja, se alkaisi syntetoida eläviä soluja. Se voisi tuottaa jonkinlaisen valikoiman erilaisia lajeja, sellaisia jotka oletettavasti selviytyisivät alhaalla vallitsevissa olosuhteissa. Se kapseloisi elävät keino-solut johonkin sopivaan ravintoliemeen ja pudottaisi ne planeetan pinnalle. Inokuloinnin onnistuminen voitaisiin varmistaa sillä että luotain jatkaisi saastutusta niin kauan kuin sen virtapiireissä riittäisi voimaa, ja pulloissa solujen kokoamiseen tarvittuja raaka-aineita.

Tässä artikkelissa Gros antaa myös perusteluja sille miksi tällaiseen hankkeeseen pitäisi ryhtyä. Hänen tavoitteenaan on varmistaa että jossakin tuolla suhteellisen lähellä olevilla elinkelpoisilla planeetoilla eliökunta lähtisi käyntiin, ja kehittyisi monimuotoiseksi, ja mieluiten Maan eliökuntaa muistuttavaksi ekosysteemiksi, joka pitäisi yllä hapekasta ilmakehää. Maan esimerkin perusteella eräs ongelma tällaisen eliökunnan kehityksessä on kuitenkin se, että elämän synty on epävarmaa. Jos se syntyykin, niin edelleen, myös sen varhaiset kehitysvaiheet ja kompleksisuuden lisääntyminen etenevät hyvin hitaasti. Maassa kesti aikoinaan noin miljardi vuotta ennenkuin bakteerien ja arkkien lajisto oli kehittynyt täyteen geneettiseen mittaansa. Samoin kesti noin miljardi vuotta ennenkuin syanobakteerit keksivät happea tuottavan fotosynteesin. Tämän jälkeen kesti joitakin satoja miljoonia vuosia ennenkuin happi oli hapettanut planeetan pinnan vedet ja mineraalit, ja alkoi kertyä ilmakehään. Tämän jälkeen tarvittiin taas joitakin satoja miljoonia vuosia ja yksi syvä, myös satoja miljoonia vuosia kestänyt jäätiköitymisten aika, ennekuin kuvaan ilmesyivät ensimmäiset tumalliset eukaryoottisolut. Tämän jälkeen ilmakehän happipitoisuus nousi hitaasti. Tarvittiin vielä toinenkin syvän jäätiköitymisen aika, ja happipitoisuuden nousu lähes nykyiselle tasolleen, ennenkuin monisoluiset eläimet ilmestyivät planeetan merien lajistoon. Tämä taas tapahtui evolutiivisessa aikaskaalassa räjähdysmäisen nopeasti, ja tapahtumaa kutsutaankin kambrikauden räjähdykseksi (=,54-0,52 miljardia vuotta sitten).

Gros arvelee, että planeetalle voidaan synnyttää monimutkainen eliökunta merkittävästi nopeammin, jos tuo eliökunnan hidas kehitysvaihe ohitetaan, ja kehitys aloitetaan suoraan sellaisesta mikrobilajistosta joka vastaa Maan lajistoa juuri ennen kambrikauden räjähdyksen tapahtumista. Tällä tavalla nopeuttettu kehitys varmistaisi sen että planeetalle ehtisi kehittyä monimuotoinen isojen lajien eliökunta sen rajallisen ajan kuluessa, mitä kyseinen planeetta säilyy elinkelpoisella vyöhykkeellä emotähtensä kiertoradalla. Gros antaa myös ymmärtää (joskaan ei ihan suoraan sano) että siinä vaiheessa kun ihmisten siirtokunnat pakenevat pois Maapallolta ja etsivät uutta kotia, tuolle eksoplaneetalle olisi ehkä kehittynyt jo hapellinen ilmakehä, ja ehkä myös ihmisen kanssa yhteensopiva lajisto. Hän siis tarkoittaa, että nuo etujoukkoina lähetetyt mikrobit ja kasvit käynnistävät eksoplaneetalla prosessin jota kutsutaan sanalla terraforming, eli Maan kaltaistaminen.

Huh sentään. Näyttää kyllä varsin epävarmalle hankkeelle. Yksi este ainakin on se että kukaan ei pysty ennustamaan evoluution suuntaa, ei edes siinäkään tapauksessa että olosuhteet olisivat varsin samankaltaiset, saati sitten jos ne ovat ihan erilaiset esimerkiksi gravitaation, säteilytason, ilmakehän ja ympäristön koostumuksen osalta. Kukaan ei pysty ennustamaan mitä tuollaisella planeetalla kehittyisi – vai kehittyisikö mitään. Todennäköisesti, jos tällainen kokeilu tehtäisiin useammalle planeetalle, kaikilla niillä se etenisi aivan eri tavoilla.

Kuitenkin, Gros itse on sitä mieltä että “If we want, we can do it. And we have to discuss and think about our place in the cosmos. Do we want to observe or do we want to be active?” (https://cosmosmagazine.com/space/genesis-project-a-plan-to-seed-life-on-other-planets). (more…)

10 kommenttia “Miten voisimme asuttaa kaukaisia exoplaneettoja”

  1. En näe asiassa eettistä ongelmaa, eloton maailmankaikkeus ei tarvitse suojelua koska se on rajaton ja muuttuu (jossain mielessä tuhoutuu) koko ajan muutenkin. Elottomalla maailmankaikkeudella on vain välinearvoa elämälle. Kun suojelemme luontoa maapallolla, suojelemme sitä elämän ympäristönä, emme geofysiikan takia.

    Teknisesti ehdotus kuulostaa ennenaikaiselta, mutta on silti hyvä että asiaa pohditaan. Kuitenkin se mitä tarvittaisiin ensin olisi iso kaukoputki jolla näkisi eksoplaneettoja suoraan. Maan päälle riittävän ison teleskoopin rakentaminen olisi vaikeaa, mutta painoton avaruus olisi helpompi ympäristö.

    10-15 vuotta sitten puhuttiin paljon Darwin- ja TPF-avaruusteleskoopeista. Ne ovat jostain syystä poistuneet avaruusjärjestöjen ohjelmista, mutta tarve ei ole kadonnut mihinkään. En kuitenkaan välttämättä ehdottaisi Darwinin tyyppistä kuuden perinteisen teleskooppialuksen interferometriä, vaan ehkä ennemmin tuhansien pienalusten yhteenliittymänä muodostuvaa mosaiikkipeiliä.

    Riittävän suurella kaukoputkella näkisimme millaisia eksoplaneet ovat. Kuinka paksuja ovat ilma- ja vesikehät, onko mantereita, onko napajäätiköitä. Onko tulivuoria ja laattatektoniikkaa. Millaisia ovat pyörimisakselin kallistuskulmat ja pyörimisajat. Onko joukossa planeettoja joilla elämä voisi pärjätä, mutta joissa elämää vain ei ole sattunut syntymään. Vai onko esimerkiksi niin että ilman elämää maankaltainen planeetta romahtaa joko Marsin tai Venuksen kaltaiseksi. Jos niin olisikin, silloin voitaisiin targetoida nuoria eksoplaneettoja.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hyvät näkemykset…

  2. Juhani Harjunharja sanoo:

    Pekalla on hyviä pohdintoja, mutta näissä eksojutuissa on syytä muistaa sekin, että me näemme avaruudessa aina menneisyyteen. Voisihan olla niinkin, että jokin elämisen ”siemen” olisi nyt juuri putkahtanut esiin muutoin meille nyt elottomana näyttävässä eksossa. Miten se sitten mahtaisi kohdata meidän elämämme alkeiskehityksen? Tuhoaisimmeko silloin sattumoisin eksossa sellaisen uuden versoavan elämän, joka voisi noissa olosuhteissa kehittyä hyvinkin moninaiseksi ja pitkälle. Miten osaamme vielä varmistaa, millaista elämä kosmisissa mittasuhteissa on, jos sitä yleensä on… hmm

    1. A. Karhumaa sanoo:

      Niin kauan kuin pystymme havaitsemaan planeettoja vain omassa galaksissamme, tuo ”menneisyys” ei ole biologisessa mielessä kovin kaukana. Toisaalta on mielenkiintoista todeta, että sen ”galaktisen vuoden” aikana joka aurinkokunnaltamme kestää kiertää linnunratamme keskustan ympäri, maapallon elämässä on ehtinyt tapahtua jo isompiakin muutoksia: https://en.wikipedia.org/wiki/Galactic_year

      1. Kirsi Lehto sanoo:

        Nämä mittakaavat mitä tässä keskustelette ovat kovin kiintoisia. Jos kuvitellaan tuollaisen robottisatelliitin kohdennettua matkan tekoa, niin se varmastikin rajoittuu lähimpiin planeettakuntiin. Samoin, elämän siemeniä kannattaa kylvää vain sellaiselle planeetalle missä olosuhteet ovat elämälle suotuisat. Siis esim. lähin proxima Centar b planeetta 4 valovuoden päässä ei käy, koska sen emotähti on liian roihuava. Paras kanditaatti lähietäisyydellä, vain 11 valovuoden päässä, olisi ilmeisesti Ross 128b. Tuolta tuleva visuaalinen signaali (valo) olisi vielä aika reaaliaikaista, eli se mitä nähdään täällä nyt on vain noin 10 vuotta vanhoja tilanteita. Matkan teko sinne päin olisi kuitenkin merkittävästi hitaanpaa. Parhaimmillaan mikroluotaimet voisivat matkustaa ehkä 0,01 – 0,001 valonnopeudella, ja matka kestäisi siis (kertaluokkeen) 1000 tai jopa 10000 vuotta. Nämäkään eivät ole mitenkään hirvittävän pitkiä aikoja – paitsi että tällaisessakin ajassa kohdetähti siirtyy jo jonkin verran toiseen kohtaan galaktisella kiertoradallaan. Niinpä meidän satelliitillemme voi olla aika vaikeaa osua koko tähdelle – ja vielä vaikeampaa osua juuri halutun kohdeplaneetan läheisyyteen. Sitten vielä vaikeampaa sen on jarruttaa juuri sopivasti niin että se voisi asettua sen kiertoradalle. Osumista vaikeuttaa se että tähtijärjestelmä heiluu myös paikallisesti. Osumiminen ja radalle asettuminen edellyttäisi että lenturilla olisi riittävästi polttoainevarastoja jolla se voi aktiivisesti ohjautua – ilman tällaisia toimenpiteitä sille kävisi samoin kuin Oumuamualle, eli se hujahtaisi ohi. Välimatkat jopa läheisimpiin tähtiin ovat niin kovin pitkiä, ja planeetat itse niin kovin pieniä, että seilaaminen tiettyihin kohteisiin lienee mahdotonta.
        Antin lähettämä linkki maailman tapahtumiin on mainio: galaktisen vuoden mittakaava on tosi havainnollinen. Tuo suuri galaktinen kierto on kovin rauhallinen prosessi, siitä huolimatta että tähtemme kiitää radallaan niinkin hurjaa vauhtia kuin 230 km/s. Eri prosessien mittakaavat eivät ole oikein yhteismitallisia.

  3. Tähtiluotaimista puhuminen on viime vuosina arkipäiväistynyt, ja ilmeisenä syynä on Juri Milnerin 100 miljoonan lahjoitus alalle. Kuitenkin edelleen pätee että mikä tahansa tähtiluotain olisi nykytekniikan tasolta lähtien äärimmäisen vaikea toteuttaa. Gigawatin laserpatteristolla voitaisiin ehkä kiihdyttää neliömetrin kokoinen pyörivä ohut kalvo suureen vauhtiin, mutta mitään kommunikaatiovälinettä ei kalvon kyytiin voisi laittaa, koska sen kokema suunnaton kiihtyvyys repisi kalvon heti jos jokin kohta olisi muita paksumpi. Ei myöskään mikään tunnettu elektroniikkatyyppi kestä sitä suunnatonta säteilyrasitusta joka syntyy kun tähtienväliset vetyatomit osuvat laitteeseen relativistisella nopeudella eli muuttuneina hiukkaskiihdyttimen suihkuksi, ja elektroniikan suojaaminen vaatisi jotain materiaa, jonka lisääminen on mahdotonta edellämainitusta syystä.

    Jos lähdetään siitä että luotain olisi paljon hitaampi, esimerkiksi kiihdytetty ”vain” 100 km/s nopeuteen sähköpurjeella, silloin matka 11 valovuoden päähän kestäisi 33000 vuotta. Sähköpurjeella voisi periaatteessa jarruttaa luotaimen käyttäen tähtienvälistä ainetta, ja sitten purjehtia halutun planeetan kiertoradalle käyttäen kyseisen tähden tähtituulta. Noin pitkäikäisen laitteen rakentaminen tuntuisi kuitenkin hyvin haastavalta.

    Tähtiluotaimia kohti pitäisi edetä pienin askelin. Oman aurinkokuntamme ulko-osissa olisi paljon tutkittavaa, ja se alue on valtavan paljon helpommin saavutettavissa kuin tähdet, vaikka silti haastavaa. Asteroidien kaivostoiminta pitäisi saada käyntiin, jotta päästäisiin rakentamaan niitä avaruussaaria. Nämä ovat teknisesti paljon helpompia haasteita kuin tähtiluotaimet, ja niillä olisi valtava positiivinen vaikutus maailmantalouteen, ja, jos niin haluamme, Maan biosfäärin suojeluun.

    Ehkä tulevaisuudessa löydetään uutta fysiikkaa, joka tekee tähtiluotaimetkin mahdollisiksi, ehkä jopa ”helpoiksi”. Esimerkiksi jos löydettäisiin negatiivisen massan hiukkasia ja pystyttäisiin luomaan ja kontrolloimaan niitä, voitaisiin rakentaa alus joka on 50-prosenttisesti negatiivista ja 50-prosenttisesti positiivista massaa. Sellaisen aluksen inertia ja liike-energia olisi nolla riippumatta siitä mitä vauhtia se kulkee. Alus voisi muuttaa liiketilaansa mielivaltaisen paljon (kunhan ei valon nopeutta ylitä) käyttämättä siihen lainkaan energiaa. Vähän samoin kuin helium tekee ilmapallosta painottoman ilmakehässä, negatiivinen massa ruumassa tekisi aluksesta inertiattoman maailmankaikkeudessa, jolloin se voi muuttaa paikkaansa helposti kuin ajatus, vaikka on fyysinen esine. Se että maailmankaikkeus laajenee kiihtyvästi antaa pientä toivoa että jotain tuontapaista uutta fysiikkaa saattaisi kenties ollakin olemassa, kunhan tarpeeksi tutkitaan.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Wau … hämmentäviä nuo futuristiset visiot. Ja tuo tämänhetkinen realistinen tilanne lienee se, että mikään suunnattu matkustaminen (tai luotaimen lähettäminen) mihinkään toiseen tähtijärjestelmään ei ole nykytekniikalla mahdollinen.

      1. Aivan. On mahdollista lähettää luotaimia, jotka poistuvat aurinkokunnastamme pysyvästi eli joista tulee tähtienvälisiä kappaleita, mutta signalointi kaukaa ei onnistu, ja laitteen pysyminen ylipäätään hengissä hyvin pitkään on suuri kysymys.

        Silloin tällöin joku ehdottaa että pannaan luotaimen matkaan pullopostia, ja niinhän Voyager-luotaimiin pantiinkin. Ajatus on nykyisen fysiikan tietämyksen nojalla järjetön, koska avaruus on niin iso että pientä passiivista murikkaa ei kukaan voi sen syövereistä löytää, paitsi jollain tähtitieteellisen pienellä todennäköisyydellä. Ainoa tapa havaita sitä olisi havaita sen heijastamia ja emittoimia fotoneja, mutta niitä on vain äärellinen määrä. Havaitsijan pitäisi osua kosmisesti ajatellen hyvin lähelle luotainta, jotta olisi teoriassa mahdollista että edes yksi fotoneista osuisi hänen detektoriinsa sinä aikana kun luotain kulkee ohi ja taas etääntyy.

        Jos haluaa fiilistellä egyptiläisiä eli maksimoida todennäköisyyden että joku kaukaisessa tulevaisuudessa voisi saada nykyihmisestä arkeologista tietoa, en yhtäkkiä keksi tehokkaampaa tapaa kuin rakentaa geometrisia muotoja Kuun pinnalle. Maapallo näkyy kauas, ja katsoja huomaa että se on (tai ehkä on ollut) elämänvyöhykkeellä, ja sen geologisesti passiivisen kiertolaisen pinta on paikka, jonka vieras äly ensimmäisenä tarkistaa. Geologit ja matemaatikot osaisivat varmasti analysoida mikä kuvio olisi optimaalinen säilymisen ja havaittavuuden kannalta.

    2. Antsa Vuori sanoo:

      Maallikolle mielenkiintoista juttua, jota on mahtava lueskella, kiitos!

      Mikäli maapallon elämä on saanut alkunsa asteroidin törmäyksestä ja sen seurauksena tapahtuneesta bakteerien siirtymisestä maapallon ilmakehään/maaperään, luulisi että asteroidien iskeymiä on tapahtunut miljardeja tai kymmeniä miljardeja kertoja aiemmin tässä suunnattomassa maailmankaikkeudessa ja sitä tapahtuu edelleen koko ajan.

      Ihmisten idea bakteerien ampumisesta avaruuteen tuntuu tähän verrattuna melko vaatimattomalta.

  4. ”Astrobiologinen resiprositeetti eli vastavuoroisuusperiaate”

    Usein näissä keskusteluissa käy niin että harhaudutaan kauas astrobiologiasta, kunnes havaitaan että aiheella onkin yllättävä yhteys astrobiologiaan, esimerkiksi vieraan teknologian etsintään. Ehkä takana on yleisempikin periaate, joka on jotain sukua sähkömagneettiselle resiprositeetti- eli vastaavuusperiaatteelle, eli (yksinkertaistaen) sille että samat kaavat pätevät jos lähetin ja vastaanotin vaihdetaan keskenään.

    Asiaa voisi yrittää kiteyttää esimerkiksi seuraavasti: Jos keksii tavan jolla ihminen säilyy hengissä maailmankaikkeudessa pitkään, samalla löytää tavan etsiä muukalaisia, ja kääntäen.

    Tai: Tavoilla joilla voi kuvitella tutkivansa heitä, he ovat voineet tutkia meitä.

Vastaa käyttäjälle Kirsi Lehto Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Uusia voimia liikkeellä

16.3.2019 klo 20.58, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Eilen – perjantaina 15.3. – saatiin nähdä sellainen uusi ilmiö että nuoret kautta maailman, Euroopan kaikissa maissa, USAssa, Australiassa, Intiassa, Ugandassa, Filippiineillä, Nepalissa, yhteensä yli 100 maassa ja Suomessakin yli 30 paikkakunnalla marssivat sankoin joukoin kaduilla vaatimassa politiikoilta välittömiä toimenpiteitä ilmastonmuutoksen hallitsemiseksi ja hillitsemiseksi (https://www.theguardian.com/environment/2019/mar/15/its-our-time-to-rise-up-youth-climate-strikes-held-in-100-countries).

Uutistoimistojen aikuiset raportoivat ymmärtäväsinä että nuoret lähtevät liikkeelle tosissaan, koska tulevaisuus koskettaa heitä paljon henkilökohtaisemmin ja pidempään kuin meitä vanhoja. Huh sentään! Luulisi että planeetan elinkelpoisuuden säilyttäminen olisi interssi ja huolenaihe joka ulottuu pidemmälle kuin oman sukupolven yli. Onneksi nuo nuoret puhuvat myös tulevista sukupolvista. Nyt voidaan kai sanoa että jos joku yksittäinen ihminen muuttaa maailmaa omilla teoillaan niin se on Greta Thunberg.

Uutiskuvista ei pysty erottamaan paljoakaan yksityiskohtia siitä mitä nuoriso tarkkaan ottaen ehdottaa tai haluaa, mutta sellainenkin viisas kyltti niissä on vilahtanut joka sanoo ”We have no planet B”. Tämä vastaukseksi kaikille niille jotka kuvittelevat että ihmisen laji – ehkä jopa jonkun kokoinen ihmiskunta – voisi pelastautua siirtymällä jollekin toiselle planeetalle, tai avaruussaarekkeelle. Tämä on täysin mahdoton ajatus. Paitsi ehkä sellaisena dystopia-visiona mitä kuvattaan Elysium elokuvassa, missä rikas väki asuu paratiisissa maan kiertoradalla, ja köyhä väki täyden kaaoksen, kuoleman ja kadotuksen keskellä maan pinnalla. Mutta tuo dystooppinen taivas-saareke olisi juurikin rakennettu romahtaavan Maan kustannuksella. Kammottava kuva.

Tällaisen uuden elämän-saarekkeen perustamisen haasteellisuus näkyi vaikkapa 1990-luvulla Arizonassa toteutetussa Biosphere 2 kokeilussa. Tämä täysin eristetty elämän saareke rakennettiin teräksestä, lasista ja betonista. Se oli täysin suljettu elinympäristö, tai ekosysteemi, joka pyrittiin rakentamaan mahdollisimman monipuoliseksi elinympäristöjen verkostoksi. Sinne luotiin viisi erilaista luontotyyppiä, eli sademetsä, savanni, pensasaavikko, autiomaa, ja meri. Lisäksi omassa osastossaan oli rakennettuna myös intensiivinen maatalousyksikkö, jonka tarkoituksena oli t uottaa ravinto saarekkeen ihmisasukkaille; ihmisasukkaita tähän systeemiin suljettiin sisälle kahdeksan. Eläinasukkaina yksikköön suljettiin sisälle erilaisia lajeja kuten kääpiövuohia, kanoja ja sikoja; veteen istutettiin kirjoahvenia. Koko systeemin oli tarkoitus toimia täysin omavaraisena, suljettuun kiertoon perustuvana kestävänä ekosysteeminä.

No ei se ihan kuolemaan johtanut katastrofi ollut, mutta lähestulkoon niin. Sekä hapesta että ruuasta oli puutetta alusta lähtien, ja näitä ilmeisesti ”salakuljetettiin” sisään kokeen aikana. Hiilidioksidi kerääntyi ilmaan liian korkeina pitoisuuksina, ja happea ilmeisesti kului betonirakenteiden raektioihin. Eräs ruuantuotantoa haitannut seikka oli niinkin pieni että mehiläiset eivät pystyneet suunnistamaan, koska lasikaton alla ne eivät aistineet UV-valoa. Oleellinen ongelma oli myös se että alunperin hyvinkin yhteistyökykyinen ryhmä repesi lähes sotatilaan sisäisen klikkiytymisen ja vallankäytön takia (https://www.ripleys.com/weird-news/biosphere-2/). Ensimmäinen testiryhmä selviytyi suljetussa yhteisössään kaksi vuotta, jonka jälkeen koe piti lopettaa vuonna 1993.

Koe käynnisttiin uudelleen vuonna 1993, mutta tämä yritys päättyyi nopeasti totaaliseen epäonnistumiseen. Tämä lienee ymmärrettävää sillä kokeen johtajana toimi sittemmin kyseenalaista hallinnollista mainetta niittänyt merijalkaväen upseeri, elokuvatuottaja, pankkiiri ja presidentti Trumpin pää-strategisti Steve Bannon.

Tuon ensimmäisen kunnianhimoisen biosfääri-kokeen epäonnistuminen selittynee osittain sillä, että se oli vasta ensimmäinen yritys rakentaa täysin suljettu ja omavarainen ekosysteemi. Kuitenkin tuon yrityksen etuna taas oli se että se tehtiin maailman turvallisimpaan paikkaan, hyvin suurilla resursseilla, ja parhailla ja monipuolisilla biologisilla komponenteilla. Koe osoittaa että  toimivan, tasapainossa pysyvän ja täysin suljetun hiilen kierrätyssysteemin luominen on kaikkea muuta kuin helppoa tai triviaalia.

Jos ajatellaan biosfäärin ja eliökunnan kehittymistä planeetan mittakaavassa niin pitää muistaa että planeetan olosuhteet aina määräävät sen, millaisia sen eliöstö ja lajisto voi olla.  Esimerkiksi ihmisen kehittyminen teknisesti taitavaksi lajiksi on tapahtunut viimeisen 10 000 vuoden aikana, ja ajoittunut sellaiseen sopivan leutoon jääkausi-ilmastojen välivaiheeseen, missä mantereet ovat suurelta osin sulaa maata. Jo vanhastaan on tiedetty että mannerten sijainnit planeetalla vaikuttavat merkittävästi planeetan albedoon, ja sitä kautta ilmastoon. Aivan uusi tutkimus  (http://science.sciencemag.org/content/early/2019/03/13/science.aav5300/tab-pdf?_ga=2.37667232.1828845400.1552733137-1538233456.1552733137 , https://www.hs.fi/tiede/art-2000006037291.html )

osoittaa että myös mannerlaattojen törmäykset ja niiden nostattamat vuorijonot nimeomaan trooppisille leveysasteilla vaikuttavat voimakkaasti ilmastoon. Rapautuessaan ne sitovat niin paljon hiillidioksidia, että ne säännönmukaisesti kääntävät planeetan ilmaston syvään ja pitkään jäätiköitymisten aikaan. Näiden parametrien mukaan planeetan pitäisi nyt jatkaa vielä pitkään pysyä jäätiköitymisten vaiheessa. Kuitenkin nyt hiilidioksidia on päässyt ilmakehään niin paljon että jääkauteen ei tässä vaiheessa ole enää paluuta. Ihminen on siis onnistunut sekoittamaan geologisen ilmaston säätelyn, mutta ei todellakaan mitenkään hallitusti tai hillitysti.

Aikojen kuluessa tämä planeetta tarjoaa välillä jäisiä ja välillä jäättömiä kausia, ja näiden kanssa korreloivia matalia ja korkeita meren pintoja. Näihin täytyy sopeutua. Tämä planeetta tarjoaa kuitenkin koko ajan juuri ne olosuhteet jotka ovat meidän kaltaisille eliöille välttämättömät: se tarjoaa gravitaation, mukavan ilmanpaineen joka pitää veden nestemäisessä muodossa, ja hapekkaan ilmakehän. Se tarjoaa myös tehokkaan laattatektoniikan, joka on kuin planeetan oma ”hiilen aineenvaihdunta”  pitää hiilidioksidipitoisuuden ilmakehässä suunnilleen vakioisena.

Planeetta myös (ainakin toistaiseksi) tarjoaa rikkaan perustuottajien ja hajottajien lajiston ja rikkaat ravintoketjut. Perustuottajat (kasvit) pystyvät tehokkaasti sitomaan hiiltä biomassaan eli tuottamaan ravintoa ja energiaa kaikille muille, hajottajat taas pystyvät kierrättämään ravinteet ja hiilen takaisin  käyttökelpoiseen muotoon ilmakehään ja maaperään. Emme yleensä ollenkaan tajua miten riippuvaisia olemme tästä hyvin yhteen nivuotuneesta eliökunnasta. Tajuamme sen vaikkapa siinä vaiheessa, kun hyönteiset käyvä niin vähiin että ruokakasvien pölytys tulee satoa rajoittavaksi tekijäksi. Kaikki tämän planeetan edut ovat aivan ainutlaatuiset. Meillä ei ole olemassa planeetta B:tä.

6 kommenttia “Uusia voimia liikkeellä”

  1. Erkki Tietäväinen sanoo:

    Erinomainen kirjoitus. Maapallo toimii tuntemallamme, elämää synnyttävällä ja ylläpitävällä tavalla juuri siksi, että olosuhteet ovat sellaiset kuin ovat. Maapallo on uniikki paikka. Ihmisellä ei ole ollut olosuhteiden luomisessa mitään tekemistä. Ihminen ei ole syy, vaan seuraus Maan erityislaatuisuudesta.

    Niin kuin, Kirsi, olet blogissasi moneenkin kertaan ansiokkasti kirjoittanut, maapallolla on ollut kyky säilyttää elämää ja toipua historian saatossa mitä moninaisimmista olosuhteiden muutoksista. Minusta näyttää siltä, että liian moni luottaa tällaisen itseparantumiskyvyn ratkaisevan myös meneillään olevan ilmastonmuutoksen ongelmat. Näitä ihmisiä ei tunnu koskettavan edes se, että itseparantumiseen on aina kulunut, ja tulee vastakin kulumaan, tuhansia vuosia. Heidän mielestään ihmisen itsensä aiheuttamaan ilmaston lämpenemisongelmaankaan ei tarvitse puuttua heti ja suurella voimalla, vaikka ilmaston nykyisen kaltaisen lämpenemisen lopputuloksen tiedetään suurella varmuudella olevan katastrofaalinen. Mitähän he sanoisivat, jos löytyisi Maan kanssa törmäyskurssilla oleva 10-kilometrinen asteroidi? Eikö ihmisten pitäisi tehdä sillekään uhalle mitään, vaan jäädä katsomaan, miten käy?

  2. Jorma Kilpi sanoo:

    Tuo trooppisilla alueilla tapahtuva vulkaanisen aineen kyky sitoa hiiltä toi mieleeni kysymyksen joka on askarruttanut minua jonkin aikaa: vaikuttaako kuun vetovoima maankuoren laattatektoniikkaan?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hyvä kysymys. Luulenpa että ei vaikuta koska sen aiheuttama vuorovesivoima toimii symmetrisesti planeetan joka puolella – siis liian tasainev vetovoima… mutta pitää tarkistaa paremmilta asiantuntijoilta.

      1. Jorma Kilpi sanoo:

        Jos mannerlaatan päällä on meri ja kuu liikuttelee suuria vesimassoja, niin äkkipäätä kuvittelisi että vaikutus voisi olla niin suuri että sillä voisi olla vaikutusta mannerlaatan liikkeeseen. Se ajatus tuli vain mulle mieleen kun mietin tuota mannerlaattojen törmäystä nimenomaan tropiikissa. Onko kuuta kiittäminen tästäkin hyvästä? Kuuhan on ollut aiemmin paljon lähempänä maata.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          … kiintoisa kysymys. Koetan selvittää

  3. Mantereiden asennot ja niihin liittyvä nuorten rapautuvien poimuvuoristojen sijainti tosiaan ovat pitkälti määränneet onko planeetalla jäätikköjä vai ei. Nykyinen jäätiköitä sisältävä ajanjakso alkoi pohjoisella pallonpuoliskolla pari miljoonaa vuotta sitten, ja Etelämantereella aikaisemmin. Sitä edellinen kerta olikin peräti 260-360 miljoonaa vuotta sitten.

    En tiedä onko kyseessä yleisempi sääntö, mutta ainakin tämä nykyinen jääkausiajanjakso on aiheuttanut ilmaston sahausta melko nopeassa eli muutaman kymmenen tuhannen vuoden jaksossa. Selkärankaisten evoluutio ei ole pysynyt noin nopean ilmastonvaihtelun perässä, mutta ihmisen kulttuurievoluutio on siihen pystynyt, ja sellaiset eläimet ovat pärjänneet joiden elinympäristöt ovat vain siirtyneet mutteivät hävinneet.

    Luulen että yleensä jos olosuhteet säilyvät kymmeniä miljoonia vuosia samoina, silloin huippupetojen koko kasvaa pikkuhiljaa kun niiden ja saaliseläinten välillä vallitsee suuruuskilpailu. Mutta kun olosuhteet alkavat muuttua, silloin isot eläimet ovat heikoilla, koska niiden pitkä sukupolvi tekee niiden evoluutiosta hidasta. Monet isot nisäkkäät ovatkin kuolleet sukupuuttoon viimeisten vuosimiljoonien aikana.

    Toki Afrikan ulkopuolella ihmisen metsästys lienee ollut merkittävä yksittäinen nisäkässukupuuttojen selittäjä. Ihmisen alkukodissa Afrikassa ihminen ja isot eläimet ovat kehittyneet rinnakkain, jolloin sikäläiset eläimet ovat oppineet varomaan ihmistä. Afrikan ulkopuolella isot eläimet eivät ole osanneet pelätä ihmisen kokoista pientä otusta, vaan ovat olleet ihmiselle helppoja metsästyssaaliita ja kesytettävissä olevia kotieläimiä. Tunnetustihan esimerkiksi intiannorsu kesyyntyy helpommin kuin afrikannorsu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vielä ihan kaikessa rauhassa

28.2.2019 klo 23.56, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Monelta suunnalta kuuluu nyt näkemyksiä ja ennustuksia siitä että tämä meidän yhteiskuntarakenteemme on tullut tiensä päähän. Että kulutustasomme, planeetan resurssien käyttö ja jätekuorman rasittavuus ovat globaalisti kestämättömälla tasolla. Näin toteavat jo niinkin konervatiiviset mediat kuin Helsingin kaupunginteatterin ensi-iltaansa tuleva näytelmä nimeltä Yhdestoista hetki, ja Suomen Kuvalehden pääkirjoitus (Ville Pernaa, 22.2.). Artikkelin otsikko on Askel kerrallaan. Pernaa toteaa siinä hyvin ymmärtävään sävyyn miten vaikeaa, tai  lähes mahdotonta meidän on luopua kaikenlaisista mukavuuksista, sellaisista kuten dieselautoista, polttomoottoreista tai kaukorahtina kuskatuista herkuista ja mukavuushyödykkeistä. Pidämme kiinni nykyisestä elintasostamme ja -tavastamme, kaikista saavutetuisa eduista, siitä huolimatta että ne tuhoavat maapalloa.

Eduista eniten pidämme kiinni tietenkin me, kenellä niitä on eniten. Luopuminen ei tunnu vielä mitenkään välttämättömälle eikä ajankohtaiselle, meillähän ei ole täällä (vielä) mitään hätää. Ei nälkää, ei sotia, ei pakolaisleirejä. Meillä on pelkkiä mukavuuksia ja yltäkylläisyyttä.

Pernaa sanoo: ”Me taidamme mieluummin valita maailmanlopun kuin sen estämisen, koska estäminen olisi niin hankalaa ja epämukavaa. Helpompi on olla tekemättä juuri mitään. ” Hän toteaa myös: ”Ei ilmastonmuutokselle välttämättä tarvitse tehdä mitään, jos ei halua tai pysty. Eihän maailma itse asiassa mihinkään lopu. Me, meidän yhteiskuntamme ja ihmiskuntamme vain loppuvat”

Tuo on jo kyllä aika jyrkästi sanottu. Ei tässä sentään välttämättä ole kysymys ihmisen lajin loppumisesta, vaikka tämä mukava, sopuisa ja yltäkylläinen länsimainen elämäntapa olisikin tulossa tiensä päähänsä.  Tämä taas lienee ihan välttämätöntä, jossakin vaiheessa. Elämäntapa joka perustuu jatkuvalle kulutuksen kasvulle ei voi jatkua loputtomiin rajallisessa maailmassa.

Artikkelissaaan ”Are we on the road to civilisation collapse”  http://www.bbc.com/future/story/20190218-are-we-on-the-road-to-civilisation-collapse Luke Kemp analysoi menneiden aikojen mahtavia sivilaatioita ja niiden kukoistusta, katoamista ja tuhojen syitä. Hän sanoo että sivilisaatioita ei ole tapettu, vaan ne ovat itse tuhonneet itsensä.

Analyysissään Luke listaa 87 erillistä suurta kulttuuria, joista suuri osa on ainakin minulle täysin tuntemattomia, mutta osa sellaisia joiden maineikkaat nimet kuulostavat tutuille. Monet näistä ovat myös moneen kertaan nousseet uudelleen kokoistukseen samoille kotiseuduilleen. Näitä ovat mm. vanhat egyptiläiset kulttuurit, kushiitit, numidialaiset ja aksumiitit Afrikan mantereella, harappan, vedikin, magadhan, satavahanan ja mahanjanapadan sivilisaatiot Indus-joen laaksossa, urilaiset, akkadialaiset, assyrialaiset, babylonialaiset, chaldealaiset, orontiditit ja elamnit Babylonian alueella, olmeekit ja monet muut intiaanikansat Etelä-Amerikassa, monet vanhat kiinalaiset dynastiat, Korean eri kuningaskunnat, Välimeren minoalaiset, Makedonian valtakunta, Rooman valtakunta, Kreikan vanhat kulttuurit, Helleenien kulttuuri, Karthago, Lähi-idän hittiitit, foenikialaiset, israelilaiset, etruskit, lydialaiset ja armenialaiset.

Kaikkien Luken listaamien edesmenneiden kulttuurien keskimääräinen elinikä on ollut 336 vuotta. Kulttuurit ovat kaatuneet moniin eri syihin, kuten ylikansoitukseen, sotiin, tauteihin, ilmaston muutoksiin, maaperän köyhtymiseen ja ruokahuollon romahtamiseen. Varmasti syynä monessa kohtaa on ollut myös huono hallinto, korruptio, sisällissodat ja olojen ja kulttuurien yleinen rappeutuminen. Laiskistuminen ja veltostuminen.

Nuo menneen ajan kulttuurit ovat olleet aika paikallisia. Niiden kadotessa paikalliset vallanpitäjät ovat menettäneet valtansa, hallintokoneistonsa ja armeijansa, ehkä paikalliset väestöt ovat kuolleet tai joutuneet siirtymään muualle. Näillä tapahtumilla ei kuitenkaan ole ollut mitään vaikutusta koko planeetan laajuisiin  ympäristöprosesseihin. Planeetan ilmasto on pysynyt suhteellisen vakaana, merivirrat ja monsuunisateet ovat jatkuneet samaan tapaan kuin ennenkin, luonnolliset ekosysteemit ova rehottaneet ihmisten pienten yhteiskuntien ympärillä. Ja paikallisen kulttuurin katoamisesta huolimatta planeetan muut ihmisyhteisöt ovat voineet jatkaa aika luonnonmukaisia elinkeinojaan ihan entiseen malliin.

Meidän oman kulttuurimme romahdus tulisi olemaan laajamittaisempi. Länsimainen, kansainväliseen markkinatalouteen perustuva kulttuuri on levinnyt lähes koko planeetan yli. Kaikkien kaupunkimaisten alueiden elintarvike-, vesi- , viemäröinti-, terveydenhuolto- ja ja energiahuolto on sähköön ja liikenteeseen perustuvien infrastruktuuriverkkojen varassa, ja nämä ovat kyllä aika haavoittuvia. Jos ne pettävät, niin ihmisille tulee hyvin pian nälkä, ja jano, ja hätä käteen. Jos ne romahtavat vaikka vain paikallisesti, niin taloudellisen ja poliittisen sekasorron kautta vaikutukset tuntuvat pian koko planeetalla.

Voisimme ajatella että syrjäseuduilla asuvat ihmiset ovat sentään paremmin turvassa: siellä peruselintarvikkeita olisi varmaan satavana lähiympäristöstä. Kuitenkin sielläkin kaikki toiminta tulee varsin hankalaksi, jos energian ja polttoaineiden saatavuus loppuu. Me länsimaiset ihmiset olemme tällä hetkellä täysin riippuvaisia fossiilisista polttoaineista. Niistä luopuminen tulee olemaan vaikeaa. Ehkä se on meille mahdotonta, niinkuin Ville Pernaa kirjoittaa.

Mutta vaikka tämä läntinen infrastruktuuti romahtaisi, ei elämä siihen lopu. Kaupunkimaiset ja kaupalliset elämäntavat voivat loppua, mutta jotkut ihmiset ja yhteisöt vielä pystyvät selviytymään, jotenkin vähemmällä, ja yksinkertaisemmin. Luultavasti ihmiset pystyvät aina oppimaan, tietämään ja taitamaan sen mitä hengissä selviytymiseen tarvitaan. Luonnonvalinta opettaa.

Joku varmaan nyt ihmettelee että millähän tavalla tämä ”maailmanlopun ennustelu” ollenkaan taas liittyy astrobiologiaan. Se liittyy sillä tavalla, että se kertoo teknisen sivilisaation perusominaisuudesta: mikään laji ei voi nousta tällaiseen suureen menestykseen ja valta-asemaan, ellei se ole riittävän ahne ja kilpailukykyinen ja -haluinen. Juuri nämä ominaisuudet ovat tehneet lajin niin ylivoimaiseksi. Ja juuri nämä samat ominaisuudet varmaankin johtavat siihen että laji ”tukehtuu pullaan”, ja omiin jätteisiinsä. Käyköhän kaikille teknisille sivilisaatioille tällä tavalla?

37 kommenttia “Vielä ihan kaikessa rauhassa”

  1. Tuli mieleen yksi keino muuttaa ilmastoa. Nostetaan pumpuilla Saharan tai Australian keskelle merivettä. Annetaan suolan olla, ei poisteta sitä. Valitaan paikaksi jokin paikallinen notkelma. Sinne muodostuu suolajärvi, jonne alkaa kertyä suolaa lineaarisesti ajan mukana. Vesi haihtuu, ja merkittävä osa siitä sataa alas jossain lähitienoilla. Seurauksena on että Sahara tai Australian keskiosa alkaa vihertää.

    Pumppujen tarvitsema teho on suuri, muttei mahdoton, koska se on samaa suuruusluokkaa kuin suurten jokien vesivoimapotentiaali. Jos se tuotetaan paikallisesti aurinkoenergialla, sitä ei tarvitse siirtää eikä säilöä. Systeemi on ikäänkuin negatiivinen joki joka keinokastelee mannerta ja jossa suolanpoiston hoitaa aurinko.

    Ajatuksessa on tietysti monia ongelmia. Niistä vähäisin ei ole että pientä koelaitosta ei voi tehdä, vaan systeemi toimii – jos toimii – vain jos se tehdään lopullisessa mittakaavassa. Saattaisi myös käydä niin että suolajärvi kyllä syntyy, mutta se ei haihdu niin nopeasti että sillä olisi alueen sademäärän kannalta suurta merkitystä, ja ehkä topografia ei salli suurempaa järveä.

    Paljon parjattu keinokasteluviljely ei myöskään ole mantereen vesitaseen kannalta huono juttu. Meren ympäröimän mantereen kuten Australian vesitasehan menee niin että vettä saapuu kostean merituulen mukana. Osa siitä sataa alas ja osa jatkaa matkaa. Alas satanut vesi kiertää ekosysteemin läpi, ehkä haihtuu ja sataa uudestaan joskus useampaankin kertaan, ja poistuu lopulta jonkin mereen laskevan joen kautta. Keinokastelu vähentää poistumaa meriin, joten se pidättää vettä mantereen alueella. Seurauksena mantereen ilmasto on kosteampi, jolloin saapuneesta kosteudesta isompi osa poistuu ilmamassan mukana eikä virtaakaan jokia pitkin mereen.

    Jos mantereella ei ole mitään kasveja (kuten oli ennen maakasvien ilmaantumista), satanut vesi virtaisi melko nopeasti jokia pitkin mereen. Kasvit hidastavat valuntaa käyttämällä vettä ja haihduttamalla sitä takaisin ilmakehään. Myös niiden juuret ja niistä muodostuneet maatuneet suot ja muut kosteikot hidastavat virtausta mekaanisesti, jolloin haihdunta lisääntyy koska sisävesien pinta-ala kasvaa. Jos siis jotakin nykyisin aavikkona olevaa mannerta alettaisiin viherryttää keinokastelemalla, kasvien ilmaantuminen, vauhtiin päästyään, alkaa voimistaa efektiä ja pidätellä vettä entistä enemmän.

  2. Pekka sanoo:

    Jutussa sekoitetaan kadonneet kansat ja koko ihmissivilisaatio, yleistäen yksittäisten kadonneiden kansojen kohtalon olevan sisäänrakennettu kokonaisen sivilisaation kohtaloa määrittäviin ominaisuuksiin. Jätän tämän epäloogisuuden kuitenkin käsittelemättä, ja kysyn, eikö tilanne ole oleellisesti muuttunut nyt, kun ihmislajilla on ensimmäistä kertaa historiansa aikana mahdollisuus hyödyntää maaplaneetan ulkopuolella olevia resursseja ja tliaa?

    Insinöörinä sanoisin, että jos se olisi insinööreistä kiinni, meillä olisi jo tukikohta kuussa ja Marsissa olisi käyty ajat sitten. Kekseliäisyys ja taito tehdä mahdottomasta mahdollista rajallisilla resursseilla on insinöörin perusominaisuus, eikä ole mitään syytä, miksi tämä ominaisuus ei mahdollistaisi lajimme säilymistä hamaan tulevaisuuteen.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Insinöörinkin pitää muistaa että planeetan resurssit ovat rajalliset. Erityisen tajalliset ne ovat kuussa, missä ei ole ollenkaan ilmakehää joka voisi ylläpitää elävien olentojen tarvitsemaan hiilen sitomista ja biomssaa. Hyvin rajalliset ne ovat myös Marsissa, missä ilmakehä on niin ohut ettei se pidä vettä nestemäisessäs muodossa, eikä siis voi myöskään ylläpitää mitään biomassan tuotantoa. Insinööritieteetkin joutuvat toimimaan luonnonlakien puitteissa, ja muistaa että elämän olemassaolo perustuu siihen että planeetan hiili jakautuu sopivasti ilmakehään ja muihin varastoihin (mereen ja kallioperään) ja kiertää näiden välillä niin että siitä liikenee juuri sopivasti myös eliökuntaan.

    2. Samaa mieltä. Avaruus tarjoaa rajattomasti rakennusmateriaaleja asteroidien muodossa, sekä rajattomasti aurinkoenergiaa. Siirtokunnat biosfääreeineen tarvitsevat neljää asiaa: säteilysuojan, paineistuksen, 1g keinopainovoiman sekä riittävän koon. Kilometrien kokoinen pyörivä sylinteri tarjoaa nämä kaikki. On jopa olemassa tapa saada koloniaan maantyyppiset valosyklit jossa on oikea vuorokausi- ja vuodenaikaisvaihtelu, tavalla joka on luotettava koska ainoat liikkuvat osat ovat paikalliset sälekaihtimet (mainostan tässä kohdassa paperiani https://space.nss.org/media/NSS-JOURNAL-Natural-Illumination-for-Rotating-Space-Settlements.pdf ).

      Tuohon päästään jos ja vain jos asteroidien kaivostoiminta saadaan käyntiin ja kasvu-uralle. Haasteena on lähinnä identifioida tulolähteet, jotka rahoittavat toimintaa sen alkuvaiheessa. Haasteena on löytää jokin asteroidien kaivostoiminnan tuote joka on yksinkertainen valmistaa ja jolla on asiakas avaruudessa. Viime syksynä perustettu startup-yrityksemme Aurora Propulsion Technologies Oy ()https://www.aurorapt.fi/home/ miettii mm. näitä asioita kaupallisen toimintansa ohessa.

      1. A. Karhumaa sanoo:

        Pekka Janhuselle: Hienoa että joku jaksaa pitää tuota Gerard O. Neill:in avaruussaari-ideaa hengissä ja sitä edelleen kehittää! Muistan kuinka ajatus minua kiehtoi jo lapsena 1970-luvulla, kun siihen ensi kertaa törmäsin von Dänikenin (!) kirjoissa, joissa se oli ohimennen mainittu. Vaikka en Dänikenin muukalaisteorioita koskaan vakavasti ottanutkaan, en edes lapsena, niin kiinnostus avaruuteen silti heräsi, mikä on yksi syy miksi en ole koskaan ymmärtänyt Dänikenin kaltaisten populääripseudotieteilijöiden tuomitsijoita. Enemmän minua harmitti pitkään se, että teknologian mahdollisuuksiin optimisesti suhtautuvien nuorten ihmisten mielenkiinnon kaappasi myöhemmin lähes kokonaan Kurzweilin ja Moravecin singulariteettikultti, joka on monessa suhteessa paljon hetteisemmällä pohjalla kuin mitä Däniken koskaan.

        1. Kiitos. Täsmälleen. Ja sen mitä Kurzweillta jäi jäljelle, tuntuu että sen on kaapannut Mars-kultti. Mutta silloin unohdetaan että Marsissa on ihmislapselle liian pieni gravitaatio. Tuki- ja liikuntaelimistö ei kehity täyteen mittaan, ja Mars-lapsuuden jälkeen yksilö ei ehkä voi muuttaa 1g-ympäristöön vaikka haluaisi.

          Lisäksi tietysti Mars on rajallinen planeetta, jopa Maata vähemmän pinta-alaa, joten sen asuttaminen toimisi kyllä sivilisaation henkivakuutuksena, mutta ei parhaimmillaankaan kasvattaisi maailmantaloutta kovin merkittävästi. Sen sijaan avaruussaarien yhteenlaskettu pinta-ala voisi lopulta ylittää planeettojen pinta-alan moninkertaisesti.

  3. Jorma Kilpi sanoo:

    Paljon parjatut Kiina ja Intia ovat kaikessa hiljaisuudessa saaneet myös jotain positiivista aikaiseksi:
    https://yle.fi/uutiset/3-10668517?fbclid=IwAR1q8X1XJLDmRb1kx5gcmlTt1h33YzmTFGjj5ffYiY8_vdYQq3IVasagss0

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Jees. Tämä on tosi mahtava juttu! Ja suuressa mittakaavassa.

  4. Mikko Väyrynen sanoo:

    mainitset dieselin mutta sähkö on ihan yhtä tuhoavaa, ellei vielä pahempaa

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Riippuu siitä miten se sähkö on tuotettu. Onhan näitä hiilivapaita: atomivoima, tuulivoima, aurinkovoima — luulen että jos viisaita ollaan niin päästään piakkoin tuulivoiman ja aurinkoenergian laajamittaiseen käyttöön. Kaikissa muodoissaan.

      1. Mikko sanoo:

        kaikki solut ihmisessä, varsinkin vesi on normaalisti järjestäytyneessä olotilassa, kaikki sähkömagneettinen säteily, myöskin maan magneettikenttä ylläpitää ja muuttaa tätä järjestäytynyttä tilaa josta välttämättä aiheutuu myöskin ongelmia jos tässä kentässä on jatkuvaa häiriötä, isommalla skaalalla voidaan saada helposti huomattavia vaikutuksia esimerkiksi hetkittäinen savantti kohdistamalla emp tiettyyn kohtaan aivoissa, ja koska se toimii isommalla skaalalla niin se välttämättä toimii myös pienemmällä skaalalla. kuka söisi pieniä määriä arsenikkia päivittäin?

  5. A. Karhumaa sanoo:

    Luin tuon linkatun BBC:n artikkelin, sekä sen käyttämiä lähteitä, ja hiukan köykäiseltä ja harhaanjohtavalta tuntui tuo sivilisaatioiden iän määritteleminen dynastioiden tai hallintojärjestelmien vaihdoksen mukaan (esimerkiksi Roomassa ja Kiinassa). Itse näkisin sivilisaation romahtavan silloin kun sen suuri osa sen väestöstä palaa aiempiin elämäntapoihin, ja paljon siihen asti hankitusta tietotaidosta ja kulttuurista unohtuu pitkäksi aikaa tai kokonaan. Pelkkä parinkymmenen vuoden sekasortoisempi aika (vrt. NL:n romahdus) ei vielä riitä vedenjakajaksi.
    Tällaisia kunnon romahtamisia on tapahtunut paljon harvemmin, esimerkiksi pronssikauden loppu itäisellä Välimerellä (jonka jälkeen kreikkalaiset unohtivat kirjoitustaidonkin), tai Länsi-Rooman hajoaminen Länsi-Euroopassa, joka näkyy jopa maatalojen kattilavalikoiman köyhtymisenä. (Kummasti muuten BBC:n jutussa unohdetaan Itä-Rooma kokonaan!)

    Toisaalta voisi väittää että Kiinassa on sama sivilisaatio jatkunut ja edelleen kehittynyt vähintään viimeiset kolme tuhatta vuotta (laskien ihan heidän kirjoitussysteeminsä iästä).

    Muutama korjaus:

    Olmeekit eivät muuten asuneet Etelä-Amerikassa (joka on monen perulaisen korkeakulttuurin aluetta) vaan eteläisessä Meksikossa, joka on maantieteellisesti, (joskaan ei kulttuurisesti) osa Pohjois-Amerikkaa. Ja nykyisen Iranin alueella asuivat muinaiset elamilaiset. ”Hittiitit” taas ovat suomeksi heettiläisiä, tuttuja myös Sinuhesta, ja ”chaldealaiset” ovat kaldealaisia Kaldeasta, jota myös Uusbabyloniaksi on kutsuttu.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kiitos näistä oikaisuista!
      Tuo BBC:n jutussa käsitelty ”kulttuurien romahtaminen” todellakin paikallisia hallintojärjestelmiä. paikalliset kansat ja ihmiset ovat yleensä jatkaneet elämäänsä, ja ilmeiseseti ennen pitkää löytäneet uuden hallintomallin alueelleen. Kokonaan ihmiset ovat hävinneet vain Pääsiäissaarilta.

      Noiden romahdusten vaikutukset ovat olleet myös varsin paikallisia siksi, että kulttuurit ovat olleet varsin paikallisia.

      Onhan meillä edelleenkin olemassa paikallisia kansoja ja kulttuureja jotka ovat erityisen kestämättömälla pohjalla, ja uhan alaisia. Mutta nyt ilmastonmuutos uhkaa nyt kansoja ja kulttuureja kaikkialla tällä planeetalla, sekä vauraita kansoja, että syrjäseuduilla eläviä köyhiä ihmisiä, joiden elinkeinot entisestään vaarantuvat. Mutta kuten sanoin, ehkä ihminen jatkossakin tulee keksimään ja oppimaan uusia selviytymiskeinoja.

      Voi olla että hyvät asuinalueet löytyvät jatkossa jostakin ihan muualta kuin missä ne ovat nykyään. Olisiko se jossakin Pohjoisen valtameren rannoilla – siis nykyisen Kanadan ja Siperian pohjoisrannoilta?

      1. Kirsi Lehto sanoo:

        Wau. No ehkä kuitenkaan ei ole kovinkaan paljon asiakkaita?

        1. Yksi saattaa riittää.

      2. A. Karhumaa sanoo:

        Taas muutama virhe: ”Pääsiäissaaria” ei ole olemassakaan, vaikka Pääsiäissaari (Rapa Nui) kylläkin on. Eivätkä sen asukkaat hävinneet koskaan kokonaan, olivatpahan välillä vain raijattu orjiksi Peruun. Sen sijaan Grönlannin viikinkiasutus hävisi kyllä tyystin, useamman sadan vuoden sinnittelyn jälkeen, kun pieni jääkausi teki lopulta tehtävänsä. Ja jo ennen sitä Norjan kuninkaat olivat jo pitkän aikaa päättäneet olla lähettämättä yhteysalusta sinne, taloudellisten seikkojen takia, eikä paikallisesti kasvanut niin isoja puita, että niistä olisi pystynyt rakentamaan merikelpoisia aluksia. Sama ongelmahan oli lopulta Pääsiäissaarelaisilla.
        Olen joskus miettinyt, että jos aurinkokuntaamme perustetaan siirtokuntia sinne tänne, niin koittaako joillekin sama tyly kohtalo jäädä eristyksiin? Kuuhun, Marsiin tai Ganymedekselle kyllä päästiin, mutta päästäänkö sieltä enää koskaan pois, jos maapallon asukkaat menettävät mielenkiintonsa siirtokuntia kohtaan? Avaruuslaivan rakentamiseen tarvitaan enemmänkin kuin muutama puu. Puhumattakaan suljettujen elinkiertojen systeemien pitämisestä toiminnassa vuosisatojen ajan.

  6. A. Karhumaa sanoo:

    Katosikohan tuo edellinen pidempi kommenttini nyt jonnekin bittiavaruuden mustaan aukkoon?
    Tuli vielä mieleeni että sivilisaatioista, sekä myös mahdollisista avaruussivilisaatioista on laajalti kirjoittanut Nick Nielsen blogissaan:
    https://geopolicraticus.wordpress.com/
    jossa aiheet inspiroivasti vaihtelevat Kardashev-skaalasta Rooman rappioon.

  7. Mikko sanoo:

    ei näköjään päässyt edellinen viestini teidän seulasta läpi, luultavasti koska virka-ajan ulkopuolella laitettu? tässä tyhjentävämpi vastaus

    https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/273264-kansanedustaja-timo-heinonen-hehkuttaa-harva-tietaa-tasta-uusi-suomalainen-diesel?ref=valinnat

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Biodiisel on yksi loistava insinööritieteiden (+ biologian) ratkaisu ilmastokriisiin. Toinen hyvä olisi biokaasu — lähes kaikki autot kait voiasi muuntaa sellaisiksi että ne käyttävät metaania. Ja tämähän olisi ”ilmainen” ja hiilineutraali sivutuote kaikestea kotieläintuotannosta.

    2. Kirsi Lehto sanoo:

      Mielenkiintoinen historiikki. Tarvii perehtyä ajan kanssa.
      Mutta tuosta nykyihmisen luonnehdinnasta : Technological civilization, in all its contemporary scope and scale and sophistication, may be a consequence of the peculiarly technological bent of the human mind.
      Eli ihmisen lajin taipumus ja kyky kaikenlaiseen teknologiaan ja keksintöihin on edellytys tällaisen teknisen sivilisaation synnylle. Ja juuri näin varmasti on.
      Kuitenkin teknokraattien pitäisi olla tietoisia myös niistä geologisista ja bioloisista prosesseista joiden rajoissa tämä meidän planeettasysteemi toimii. Planeetta on viimeiset 10 000 vuoden ajan pysynyt varsin vakaassa ilmastollisessa vaiheessa, mikä on tehnyt mahdolliseksi tämän teknologian ja hyvinvoinnin kehittymisen. Kuitenkin sitä ennen ilmastotyyppi on vaihdellut kasvihuoneen (keskilämpötila ehkä + 40 C, tai jopa enenmmänkin) ja satoja miljoonia vuosia kestävien jääkausien välillä. Merenpinta on vaihdellut 100 metriä ylemmäs ja alemmas kuin mitä se on nyt.

      Ehkä teknologinen ja tieteellinen tietotaito tulee mahdollistamaan vielä sen että planeetan ilmastoa aletaan säätelemään ja hallinnoimaan, mutta helppoa se ei tule olemaan. Se on kaaoottinen ja dynaaminen systeemi. Mitä arvelet?

  8. A. Karhumaa sanoo:

    Niin tai näin, ihmiskunnan kannattaisi varautua siihen, että kun Thwaites-jäätikkö (kts esim: https://www.sciencemag.org/news/2018/12/discovery-recent-antarctic-ice-sheet-collapse-raises-fears-new-global-flood )ja muutama muu Etelämanterella ja myös Grönlannissa on sulanut, niin satakunta nykymaailman metropolista on veden alla osittain tai kokonaan. Enpä kyllä toistaiseksi ole siitä paljoa merkkejä nähnyt, päinvastoin, rantatontit ovat kuumaa kauraa kiinteistömarkkinoilla, ja väestö valuu edelleenkin monissa maissa sisämaasta rannikoille. Mutta markkinataloudella tuntuu olevan ihan oma logiikkansa, joka ei fyysisistä realiteeteista paljoa piittaa.

    Nick Nielsen tuossa blogissaan kirjoittaa usein myös ”sivilisaatioiden keskusprojekteista”, ja nimimerkki ”Xcalibur” osuvasti kommentoi tuossa viimeisimmässä:
    ”As for the modern industrial West, I’m not sure what our central project is, but surely skyscrapers, the stock market, and the internet have something to do with it. One significant difference is that our central project seems to be oriented towards progress rather than stability. …”

    1. Aivan. Jo 1959 Edward Teller varoitti kasvihuoneilmiön aiheuttamasta merenpinnan noususta, mainiten myös nimeltä New Yorkin (https://www.theguardian.com/environment/climate-consensus-97-per-cent/2018/jan/01/on-its-hundredth-birthday-in-1959-edward-teller-warned-the-oil-industry-about-global-warming ). Jos asia olisi otettu silloin todesta, nyt New Yorkissakin kaikki 60 vuotta uudemmat talot olisivat riittävän korkealla merenpinnasta.

      Voisi myös konsultoida hollantilaisia miten meren kanssa tullaan toimeen

      Tuo lainaus on siinä mielessä hupaisa että minun maailmankuvassani internet=etätyö=desentralisaatio eli pilvenpiirtäjien antiteesi. No, jos ostaa molempien osakkeita, ei voi hävitä.

  9. ”Tuhannet lajit hakevat lahopuuta talousmetsistä, turhaan – Huippuekologi: Hiljainen tappaja lähempänä. Sadat metsälajit ovat uhanalaisia sen takia, että metsät ovat nuoria ja sieltä puuttuu vanhaa puuta.”, https://yle.fi/uutiset/3-10677907

    Tämä uutinen on minusta sitä luonnonsuojelun kovaa ydintä, ja on hyvä että se saa palstatilaa Ylen nettiuutisissa.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Näin se varmastikin juuri on. Valitettavasti ollut jo tosi monessa muussakin asiassa, muissa yhteyksissä, ja muilla tasoilla. Eli koko siinä prosessissa miten ihminen on vallannut tämän planeetan ja kaikki sen resurssit omaan käyttöönsä. Hävittänyt isot eläinlajit, ja niiden elinympäristöt. Nyt on menossa pieneläinten ja mikrobien elinympäristöt. Nyt se iso kysymys on: suostutaanko/pystytäänkö vähentämään resurssien (esim. erilaisten tuotantomateriaalien, energian) käyttöä ja luopumaan aika isosta osasta nykyisiä kulutustuottumuksiamme. Yhtälö on sellainen että se pitää jotenkin täsmätä: ei voi sekä syödä että säästää.

  10. Jari Toivanen sanoo:

    En malta olla kommentoimatta, että monet niistä keksinnöistä, jotka ovat syypäitä ilmastonmuutokseen ja biodiversiteetin vähenemiseen, ovat nimenomaan insinöörien aikaansaannoksia.
    Vaikka avaruuteen perustettaisiinkin siirtokuntia, niin ylivoimaisesti suurimmalle osalle ihmiskunnasta maapallo olisi edelleen se koti. 7 miljardin ihmisen muutto avaruuteen on mitä ilmeisimmin urotyö, johon ei insinöörikään kykene, edes diplomisellainen. Taitaisi sinne avaruuden siirtokuntaan päästä vain näitä etuoikeutettujen rikkaiden orjuuttajien edustajia.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Joo, ei millään ole mahdollista muuta kuin ihan kouralliselle ihmisiä, ja nekin pitää ylläpitää maasta käsin… siis eikä ole kummoinenkaan pelastuskeino.

    2. Todennäköisesti asia on niinkuin sanot (jos ajatellaan seuraavaa 50 vuotta, esimerkiksi), enkä muutenkaan tykkää ajatuksesta että avaruuteen mentäisiin ”pakoon” jotakin, koska ei ihminen sillä opi olemaan ihmisiksi että vaihtaa ympäristöä.

      Jos ajattelee asiaa puhtaasti resurssien (vaikka polttoaineen) kannalta, niin kaverin nostaminen kantoraketilla kiertoradalle vie kyllä paljon energiaa, mutta todennäköisesti silti vähemmän kuin mitä tyyppi käyttäisi jäljellä olevana elinaikanaan Maassa. Koska näin on, niin hyvin suurenkaan ihmismäärän siirtyminen avaruuteen ei näyttäisi periaatteessa mahdottomalta. Sitä vastoin se että tavallinen tallaaja vierailisi avaruudessa yhtä usein kuin nyt Thaimaassa olisi eri juttu, sellainen trafiikki vaatisi jotain uusia keksintöjä.

      1. Kirsi Lehto sanoo:

        … Nää on niin kovin monitahoisia juttuja. Kun ei se ihmisten ylläpitokustannus lopu siihen että heidät ammutaan avaruuteen, kun kaipa ne pitää sielläkin yhä vielä ylläpitää. Ja ihmisten ylläpitäminen jossakin avaruusmatkan takan on huomattavasti kalliinpaa kuin ylläpitäminen täällä maan päällä, siis myös energiakustannuksen kannalta…

        1. Maapallon osalta kyllä loppuu, jos tuo kuviteltu siirtolainen muuttaa asteroidien raaka-aineista rakennetulle avaruussaarelle, jossa on suljettu kierto. Tietysti nykyisenkaltainen miehitetty avaruustoiminta jossa kaikki aineet nostetaan maasta on äärimmäisen kallista ja siitä on vaikea puhua edes samassa lauseessa ekologisuuden kanssa.

          Miksei sitten suljettua kiertoa toteutettaisi Maassa, miksi mennä avaruuteen asti jos se kerran on mahdollista? Avaruuden valttina on jatkuva auringonvalo. Silloin ruokahuolto ei ole ongelma, ja lisäksi saadaan helposti energiaa, jota tosin ei paljoa edes tarvittaisi. Maassa ruokaa joudutaan kuljettamaan tai säilömään, koska enemmistössä paikkoja talvet tai kuivat kaudet katkaisevat paikallisen tuotannon joko säännöllisesti tai epäsäännöllisesti. Kuljettaminen tai vaihtoehtoisesti kasvihuoneiden lämmitys vaatii energiaa, jota ei talvella ole auringosta saatavilla. Jokin auringosta riippumaton kätevä energialähde mahdollistaisi ekologisen ja mukavan elämän Maassa, mutta avaruudessa pelkkä aurinkokin riittää aika pitkälle.

          1. Kirsi Lehto sanoo:

            Tää on just tätä: nämä ihmisen toimeentulon ongelmat ja kestävyysvajeet ovat kovin monisyiset. Jotenkin tuntuu liittyvän siihen että elämä ja toimeentulo on kovin monimutkaista. Kestävällä pohjalla se olisi (kai) varmimmin silloin jos itsekukin eläisi pelkästään lähiympäristönsä uusiutuvien resurssien varassa. Ja avaruussaarella se olisi tietysti väistämätön välttämättömyys.

          2. Monimutkaisuuden takaa löytyy kuitenkin yksinkertaisesti energia, tai tarkemmin sanottuna eksergia eli energia miinus hukkalämpö. Maailmankauppa on olennaisilta osiltaan eksergian keräämistä ja siirtoa. Esimerkiksi kun syön riisiä, syön Kaakkois-Aasiassa kasvin sitomaa aurinkoenergiaa. Jos ostan alumiinisen esineen, alumiinin pelkistyksen eksergia voi tulla vaikka norjalaisesta vesivoimalasta.

          3. Kirsi Lehto sanoo:

            No niin varmaan on. Kuitenkin sitten niin että kaiken tuon riisin ja alumiinin kuskaaminen myös kuluttaa ison määrän eksergiaa, vai onko se sitten sitä hukkalämpöä. Energiaa jokatapauksessa. Tämä monimutkaisuus syntyy siitä että tässä globaalissa systeemissä ja eksergian siirtelyssä pitkien matkojen yli me rikkaat ostokykyiset ihmiset erehdymme kuluttamaan sitä merkittävästi enemmän kuin mitä tämä planeetta pystyy kestävällä tavalla tuottamaan, ja siitä että meidän maksuvoimamme on pelkästään virtuaalista, eikä välttämättä perustu ollenkaan mihinkään oikeisiin realistisiin planeetan tuotannon tason resursseihin.

  11. Aiheen vierestä mutta liittyy astrobiologiaan. Laitoin saman Annen blogiin. Minua alkaa ottaa päähän että tämä sama magneettikenttäasia on nykyään lähes systemaattisesti väärin tiedeuutisissa ja osin myös papereissa, niinkuin nyt:

    Tämä ei enää liity blogiin, mutta
    tässä on esimerkki uutisesta jonka aurinkokuntavertailuosuus ei kestä lähempää tarkastelua: http://www.anu.edu.au/news/all-news/thank-earth%E2%80%99s-magnetic-field-for-water-that-gives-you-life : ”The sheer strength of Earth’s magnetic field helps to maintain liquid water on our blue planet’s surface, thereby making it possible for life to thrive.”

    Mielestäni Venuksen, Maan ja Marsin erot selittyvät etäisyydellä auringosta, enkä näe syytä uskoa että magneettikenttä vaikuttaisi asiaan olennaisesti. Kuumalla Venuksella pinnan mineraalit ovat ryöstäneet vedeltä hapen (serpentinisaatioreaktio yms.), jolloin vety kevyenä molekyylinä on karannut avaruuteen. Kylmässä Marsissa puolestaan H2O on routana pinnan alla, piilossa keskipäivän auringolta.

    Toinen asia on, että eksoplaneetan magneettisuudella saattaa olla epäsuorasti tekemistä elinkelpoisuuden kanssa, jos on niin että magneettisuus kielii aktiivisesta ytimen konvektiosta ja laattatektoniikasta. Laattatektoniikka voi hyvinkin olla elinkelpoisuuden ehto, koska ilman sitä hiili pyrkii sedimentoitumaan meren pohjalle biosfäärin ulottumattomiin.

    Tuon uutisen taustalla olevan paperin abstraktin perusteella sen pääaihe on eksoplaneettojen magneettikenttien mallinnus. En kritisoi sitä (ja oletettavasti planeettojen sisuksiin perehtyneet referoijat ovat sen osuuden tarkistaneet), vaan kritisoin abstraktin kahta ensimmäistä lausetta ja paperista kirjoitettua tiedeuutista. Jonkinlaista tieteen hukkakauraa.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kumma väittämä. Mistä ovat tuollaisen edes keksineet???

      1. En tiedä, mutta tätä asiaa on paukutettu ennenkin. Muistan kun joskus noin 10 vuotta sitten Riku Järvinen kirjoitti paperin jossa simuloitiin mun alunperin tekemällä ns. hybridisimulaatiolla Venuksen plasmaympäristöä. Paperi lähetettiin GRL:ään jonne se myös hyväksyttiin. Siellä olivat tehneet siitä kansikuvajutun ja tekivät tiedeuutisen jossa väitettiin suunnilleen että hybridisimulaation mukaan vettä karkaa magneettikentättömästä Venuksesta.

        Todellisuudessa paperissa ei lukenut mitään tuollaista. Siinä oli vain raportoitu paljonko happi- ja vetyioneja havaitaan menevän planeetan takana poispäin auringosta. Niiden suhdeluku oli sattumalta karkeasti 2:1 (sen oli editori itse päätellyt, sitä ei sanottu paperissa). Simulaation vety oli peräisin aurinkotuulesta, siis aurinkotuulen protoneja. Mallin oletus kun oli että ylin ilmakehä koostuu happiatomeista. Missään tapauksessa simulaatiossa ei siis karannut planeetalta vettä, jota siellä ei edes oletuksen mukaan edes ollut, eikä todellisuudessakaan ole.

        Olen ajatellut että tuollaisen oudon meemin takana on ehkä jotain ihmisten kollektiivisia pelkotiloja. Ehkä ihmisiä kammottaa ajatus siitä että Maasta voisi jotain reittiä pitkin tulla Marsin tai Venuksen kaltainen eloton planeetta, ja tykätään löytää syitä jotka selittää miksi Maa on erilainen. Ja jostain syystä aistein havaitsematon magneettikenttä jonka viisaat tutkijat osaavat mitata kelpaa tuollaisen kollektiivisen unirätin rooliin… En tiedä, en ole psykologian asiantuntija. Mutta tykkää tuollaisesta huuhaasta en.

  12. Jari Toivanen sanoo:

    Vielä tuosta avaruuteen muuttamisesta. Koituuhan siitä välttämättä myös rahallisia kustannuksia, jotka eivät liene kovin vähäiset. Auttaisikohan asiassa hylätyn sote-mallin kaltainen valinnanvapaus: ihmiset saisivat valita, lentävätkö avaruuteen julkisen palvelun raketeilla vai yksityisen palvelusektorin raketeilla. Ehkä köyhille voisi jakaa palveluseteleitä, joilla voisi yhdensuuntaisen lipun.
    Entäs sitten, jos joskus avaruudessa olisikin toimiva asumalähiö. Hyväksyisivätköhän sen asukkaat riesakseen maasta tulevat muuttajat tai pakolaiset, vaikka heillä sattuisikin olemaan asumalähiön vallassaolevan puolueen ideologian mukaiset silmien ja ihon väri?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kaikenkaikkiaan, täysin mahdoton illuusio, täysin mahdoton koko ajatus. Paitsi ehkä sellaisena dystopia-visiona mitä oli Elysium elokuvassa missä rikas väki asuu paratiisissa maan kiertoradalla, ja köyhä väki täyden kaaoksen, kuoleman ja kadotuksen keskellä maan pinnalla. Mutta tuo dystooppinen taivas-saareke olisi juurikin rakennettu romahtaavan Maan kustannuksella. Kammottava kuva.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Meillä on toivoa

18.2.2019 klo 12.03, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Elämme mielenkiintoisia aikoja: maailma on muutoksen tilassa. Koko planeetan tilan parametrit ja suuret prosessit, kuten biodiversiteetti, hiilen kierto, meri- ja ilmavirrat ja maan käyttö ovat nopeasti muuttumassa. Suuria mullistuksia ja sukupuuttoja on tapahtunut planeetalla toki ennenkin, tämä ei ole mitään uutta ja ainutlaatuista siinä suhteessa. Uutta on kuitenkin se että täällä on nyt hääräämässä sellainen uusi laji joka on nykyisen muutoksen pitkälti aiheuttanut. Ihmiskunnan teknologia ja luonnonvarojen massiivinen käyttö ovat nyt muutoksen moottoreina. Ihminen on myös ensimmäinen laji joka pystyy  käynnissä olevan muutoksen tiedostamaan.

Mielenkiintoista on sekin miten maailmamme suuret johtajat tätä tilannetta hallinnoivat. Rajoille pystytetään muureja, kun oletetaan että ihmisten liikkuvuus ja jonkinlaisten kohtuullisten elinmahdollisuuksien hakeminen on pahin uhka yhteiskunnalle. Suurvaltojen välille viritellään uutta asevarustelukilpailua jotta johtajien arvovalta-asemat säilyisivät ennallaan. Maailmaa koetetaan pitää hallinnassa saavutettuja etuja varjelemalle, olivatpa nuo edut kuinka kestämättömiä tahansa.

Jotkut teknologiaan luottavat ihmiset uskovat, että sitten kun olosuhteet tällä planeetalla menevät oikein todella sekaisin, niin ihmiskuntamme voisi pelastautua siirtokunnaksi jollekin toiselle planeetalle. Ilmeisin turva-asema voisi löytyä Marsista, tai ehkä joltakin avaruuteen parkkeerattavalta isommalta avaruusasemalta.

Tuo ajatus on kuitenkin täysin kestämätön. Ihminen on niin iso ja vaativa laji, että sen selviytyminen tarvitsee tuekseen mittavan eliökunnan. Tarvitsemme ensinnäkin vettä, vedestä saatavaa happea, ja painetta jossa nämä pysyvät käyttökelpoisessa muodossa. Tarvitsemme perustuottajia, eli fotosynteettisiä lajeja jotka tuottavat monimutkaisia hiilivetyjä ja hajottavat vettä hapeksi. Edes mitä tahansa hiilivedyt eivät kelpaa, vaan tarvitsemme monipuolisia ruokatuotteita. Kasvintuotannossa tarvitaan pölyttäjiä, ravinteita, ja paljon vettä. Tarvitaan tehokas hajottajaeliöiden verkosto joka muokkaa biomolekyylit takaisin hiilidioksidiksi ja vedeksi.

Kasvintuotannon kautta siirtokunnan pitäisi tuottaa myös kuituja vaatteiksi ja lääkkeiksi. Siirtokunta tarvitsee biomassaa rakenteiksi ja materiaaleiksi –. Kaikkien rakenteiden tekemiseen tarvitaan paljon mineraaleja ja energiaa, mutta erityisesti, kaikkien koneiden ja laitteiden tekemiseen tarvitaan erikoismetalleja, hienomekaniikkaa, tehtaita, työpajoja ja tutkimuslaitoksia. Tarvitaan valtavan hienoa infrastruktuuria ja tietotaitoa joka pystyy tällaisia pitämään yllä, ja jopa kehittämään niitä eteenpäin. Näiden ylläpitämiseen tarvitaan riittävän kokoista ja hyvin koulutettua yhteiskuntaa, stabiileja olosuhteita. Tarvitaan myös riittävää taloudellista kasvua josta jää riittävästi ylijäämää joka voidaan sijoittaa tällaisiin ylellisyyshyödykkeisiin, sen normaalin toimeentulon ja elämän ylläpidon ohella.

Nyt varmaan joku ehdottaa että monet noista tuotannon tarpeista voidaan hoitaa robotiikan ja automatiikan avulla. Energiaa on rajattomasti saatavilla sekä auringosta että paikallisesta ydinvoimasta. Nämä molemmat kuitenkin vaativat kallista, monimutkaista ja suurimittaista teknologiaa. Ajatellaan myös että eläinproteiineja ja kaikenlaisia ravintoaineita voidaan kasvattaa edullisesti soluviljelmissä, mutta tuokin vaatii sellaista korkea luokan teknologiaa jota ei voida luoda tyhjästä siellä kaukana eristetyissä olosuhteissa.

Jotta avaruudessa sinnittelevä siirtokunta säilyisi hengissä, se joutuisi tukeutumaan Maasta saatavaan perustuotantoon. Seuraava kysymys olisi ketä tuolla ylhäällä siirtokunnassa asuisivat, ja ketä olisi täällä maan päällä hoitamassa sen ylläpitämistä? Kumpiko ryhmä olisi se etuoikeutettu, ja kumpi olisi alistetussa asemassa oleva paaria-luokka? Tämä ajatus meneekin jo surullisten dystopia-elokuvien aihealueelle.

Ehkä moniin teknisiin haasteisiin kuitenkin voisi olla olemassa ratkaisuja, ainakin periaatteessa, jos niiden kehittämiseen olisi käytettävissä rajattomasti resursseja. Kuitenkin eräs ylipääsemätön haaste on tuo inhimillisen henkisen kapasiteetin tarve. Mikään pieni eristetty ryhmä ei pysty toteuttamaan uutta yhteiskuntaa. He nääntyvät eristyneisyyteen, yksinäisyyteen, tylsyyteen ja tarkoituksettomuuteen.

Maan ulkopuolelle sijoittuva siirtokunta ei siis ole mikään ihmiskunnan viimeinen selviytymisen mahdollisuus.

Mutta meillä on kuitenkin vielä kaikki mahdollisuudet jäljellä täällä maan pinnalla. Sen osoitti ruotsalainen Greta Tintin Eleonora Ernman Thunberg, 16 v, joka jo 15-vuotiaana meni koululakkoon, puhui YK:n ilmastokokouksessa Katowicessa, ja on nyt saanut kymmenet tuhannet koululaiset marssimaan mielenosoituksessa Euroopan kaduilla.

Tässä Gretan mahtava puhe: https://www.youtube.com/watch?v=VFkQSGyeCWg

Toinen mahtava on hänen TED puheensa: https://www.youtube.com/watch?v=EAmmUIEsN9A

Myös tässä vakuuttava puheenvuoro David Putnamilta: https://www.youtube.com/watch?v=SBjtO-0tbKU

Katsokaa ja kuunnelkaa!

 

Yksi kommentti “Meillä on toivoa”

  1. Tehokkaiden eli kapean viivaleveyden mikroprosessorien valmistus on asia joka vaatii suuria tuotantolaitoksia, ja ilman niitä nykyaikainen tietotekniikka ja robotit eivät voi toimia. Avaruussiirokunnalle melko elintärkeää voisi olla saada Maasta säännöllisesti prosessoreja sekä päästä kiinni Maan nettiin, jossa on google ja wikipedia. Prosessorit eivät paljoa paina joten niiden toimittaminen ylös tuskin vie ketään vararikkoon, mutta jos Maa romahtaa niin pahasti että prosessorien tuotanto ja netti loppuvat, sitten siirtokuntakin on suuren haasteen edessä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muuttuva maailma

30.1.2019 klo 00.37, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Täällä Turussa me Aikavaellus-aktivistit jaksamme ihmetellä tätä muutuvaa maailmaa.  Tämä ikuisesti jatkuva muutos tuntuu niin kiehtovalle ja niin tärkeällekin tarinalle, että koetamme kertoa sitä muillekin, kuka vain olisi kiinnostunut. Asiaa koetetaan havainnollistaa aikavaelluksen, eli käveltävän aikajanan avulla. Vanha versio  vaelluksesta on 13,8 km pitkä, ja vastaa 13,8 miljardin vuoden pituista maailmankaikkeuden historiaa. Tuo vaellus on monelle liian pitkä, ja ajan pituus konkretisoituu lähinnä vaeltajan jalkojen väsymisenä. Tarinan sisältökin jää hiukan vaisuksi koska maailman muutoksista kerrotaan vain pienillä informaatiolaatoilla; tosin kuvitetut tarinat löytyvät verkkosivulta (aikavaellus.fi/aikajana).

Nyt koetamme pukea tämän maailman suuren tarinan hiukan värikkäämpään asuun myös maastossa. Olemme rakentamassa uutta vaellusreittiä Tuorlan tiedekeskuksen metsään. Nyt sen pituus on vain 1,38 kilometriä; tämä on sukkela ja helppo vaeltaa, koululuokatkin voivat tehdä sen noin tunnissa.  Reitille tulee kuvitetut aikapisteet. Niitä on nyt vain 21, ne kaikista tärkeimmät suuret käänteet ja prosessit jotka ovat muovanneet maailmaa toisenlaiseksi. Monet näistä tietenkin ovat sellaisia jotka jatkuvat yhä, loputtomasti. Avaruus laajenee, tuottaa suuria rakenteita, kaikki pyörii ja kiertää hiljaisia ratojaan. Tähdet syntyvät, palavat, ja kuolevat. Aine kiertää tähdissä, planeetoissa, pölypilvissä, reagoi, tuottaa uusia yhdisteitä ja rakenteita. Elämääkin, joskus, jossakin. Komeaa, dynaamista, kaunista, viehättävää, ikuisesti jatkuvaa kiertokulkua. Isossa ja pienessä mittakaavassa.

Yksi komeimpia prosesseja missä tämä tulee näkyväksi, tuollaisessa keskikokoisessa ja keskinopeassa mittakaavassa on se miten mantereet kasvavat tällä planeetalla, ja miten ne hitaasti seilaavat planeetan pintaa pitkin. Välillä yhteen, ja välillä taas erilleen. Katsokaapa vaikka karttoja tästä linkistä

http://www.scotese.com/Default.htm?fbclid=IwAR3xUmUBLOrPNhjM_6rpXeT9rqzvSjjthc8znP3C03HRudUkP0PrC4LyoGU

”Site map” nappulan alta löytyvät kartat mantereista eri maailmanaikoina. Kiintoisaa on vilkaista vaikkapa myöhäisen jura-kauden karttaa, http://www.scotese.com/cretaceo.htm,  joka näyttää millaiselle maailma tulee taas näyttämään, sitten kun kaikki jäätiköt ovat sulaneet.

Ja YouTube video https://www.youtube.com/watch?v=uLahVJNnoZ4 näyttää miten planeetat leikkivät piirileikkiä planeetan pinnalla. Tällaiset kuvat tekevät selväksi sen että mikään ole pysyvää. Ei mikään, paitsi muutos, ja luonnonlait.

Maailmanhistorian mittakaavat ovat vaikeita ymmärtää, ja vaikeita kuvata. Nyt koetamme tehdä nämä luonnonhistorian tarinat paremmin ymmärrettäviksi siten, että kirjoitamme niitä yhdessä paikkakunnan lukiolaisten kanssa.  Projektissa on mukana opiskelijoita Kaarinan, Salon ja Turun SYKin lukioista, ja työstämme yhdessä heidän kanssaan uusia, koulujen kurssitasoille sopivia sisältöjä verkkosivullemme. Kun saamme reitin ja materiaalit valmiiksi, nämä lukiolaiset toimivat valluksen ensimmäisinä oppaina avajaisten kutsuvieraille ja koululaisluokille. Projektia kootaan myös tällä projektisivulla https://ensimmainenaikamatka.wordpress.com/project/

Ajattelemme että tällainen yhdessä oppiminen voisi sopia temaattiseksi ja poikkitieteelliseksi ”tee-se-itse” tiedeprojektiksi muillekin kouluille.

Sitten sellainen uusi ajatus oikein hienosta aikavaelluksesta on, että joskus vielä toteutamme sen Lapin tunturimaastoon, aika pitkään mittakaavaan. Siellä voi nähdä havainnollisesti miten tuo muinainen Skandien poimuvuoristo, myös Köli vuoristoksi kutsuttu, on hioutunut satojen miljoonien vuosien aikana. Se on muuttunut kunnianarvoisiksi tuntureiksi – samoin kuin Skotlannin ylämaan kukkuloiksi, ja Pohjois-Amerikan Appalakeiksi.

14 kommenttia “Muuttuva maailma”

  1. Aiheen vierestä: tiedeuutinen, Kuusta on saattanut löytyä pala maapalloa, https://www.avaruus.fi/uutiset/maa-ja-lahiavaruus/kuusta-on-saattanut-loytya-pala-maapalloa.html .

    Siis pieni pala.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Joo. Hyvin, hyvin pieni pala.
      Mutta tästä nousee mieleen pari kummastelua: Jos sieltä tuodaan tuliaisina joitakin kymmeniä kivenmurikoita, ja niihin jo sattuu pala maasta tullutta meteoriittia, niin se kai tarkoittaa että siellä on sellaisia ihan tuhkatiheässä. Joka paikassa.
      Toisaalta, onhan se koko kuu samaa, samaan aikaan sulanutta ja sekoittunutta materiaalia Maan vaipan kanssa.

      1. Kun Maasta lentää heittele, se osuu Kuuhun vähintään Kuun pakonopeudella 2.4 km/s, ja yleensä paljon suuremmalla. Heitteleestä osa sulaa ja höyrystyy ja loput menee palasiksi jotka lentävät ympäriinsä. Siellä niitä voi olla kuin sammonsirpaleita merenrannalla. Tarvis vaan saada kalevanpojat innostumaan hakuretken varustajiksi.

  2. A. Karhumaa sanoo:

    Mitenkäs ne dinosauruksen luut, löytyisikö niitäkin kuusta, Chixculubin jäljiltä?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Olis mahtavaa—

      1. Varmaan sitten luunsiruja ja luujauhoa. Mutta toisaalta mahdollisesti siis jopa oikeeta luuta ja lihaa, ei kivettynyttä. Jos on tuuria.

        Marsista vois löytyä ehjempänä säilyneitä, koska sen ilmakehä jarruttaa meteoriitin ennen törmäystä. Tosin koska ilma on ohut, tömähtää pintaan kovempaa kuin maassa, vaikkakin pienempi gravitaatio toisaalta vähentää efektiä. Marsissa meteoriitin sisällä saattais teoriassa olla jopa DNA:ta jäljellä kun kivi on suojannut säteilyltä ja aine on kuivunut tehokkaasti Maasta poistuttuaan.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Oikeasti (??). Jos nyt ajatellaan että dinosaurusten asuinsijoille tulla jysähtää sellainen valtava paukku joka heittää ilmaan kaikenlaista heittelettä — niin kaipa siinä lähellä olevat dinosurukset lentävät poiiiis saman tien. Ja jos ovat alunperin sopivallla etäisyydellä, niin ilmeisesti ne lentävät kokonaisina. … Kait sellaiset kevyet irtokappaleet lentävät ylös paljon helpmmoinkin kuin kallioperästä irtoavat lohkareet? Ja lentävät sitten minne lentävät.

          Siis mitäs— voisiko joku dinosauruksen raato oikeasti lentää roiskeena pois maapallolta??

          Juttelin tästä hiukan Harryn kanssa. Oikeasti on niin, että isojen impaktien tuottama kuumuus ja shokkiaalto ovat niin kuumia, että kaikki orgaaninen kaasuuntuu ja/tai palaa välittömästi. Myös kaikki se tavara mit lähtee lentoon on kuumaa. Se kuumenee edelleen ilmakehän läpi lentäessään. Nopeuden pitää olla vielä ilmakehän yläreunallakin on yli 11,2 km/s, eli lähtiessä sen pitää olla vielä PALJON suurempi. Kitka kuumentaa heittelettä ainakin samoihin lämpötiloihin mitä rakettien kärkien lämpökilvet kuumenevat — eli viimeistään noustessaan ylös maanpinnalta tuo eloperäinen kappale haihtuisi savuna ilmaan.

          1. Osuma höyrystää suuren massan merta ja maata, mikä aiheuttaa laajenevan paineaallon. Käsittääkseni se paineaalto heittää niitä heitteleitä ylös. On totta että tavara kuumenee siinä todella voimakkaasti, mutta dinosauruksen ruho ei kuitenkaan kuumene sisältä heti koska eläin on varsin vesipitoinen ja vedellä on korkea höyrystymislämpö.

            Usein esimerkiksi suurissa lento-onnettomuuksissa joissa kone on mennyt aivan palasiksi ja syttynyt tulee, löytyy kuitenkin jotain pieniä esineitä jotka ovat lähes vahingoittumattomia, vaikka 99.9..% tavarasta onkin hävinnyt savuna ilmaan.

            Sen sijaan olen aika varma että äkillinen osuma ilmakehättömän kappaleen kuten Kuun pintaan hajottaa mahdollisen fossiilimeteoroidin aika pieniksi palasiksi. Pienistäkin palasista voisi varmaan jotain onkia selville jos sellaisia löytyy, mutta orgaaniset molekyylit säteily on niiden sisältä varmasti tuhonnut.

            Pitäisi varmaan tehdä jotain kirjallisuushakua että näkisi onko tätä ideaa jo pohdittu kenties ja jostain syystä huonoksi havaittu.

          2. Harry Rabb sanoo:

            Mikrobit voivat selviytyä roiskekivien sisällä planeetalta toiselle.
            Tällä panspermian perusmekanismilla Maapallon ja Marsin mikrobitason
            elämä on voinut sekoittua vuosimiljardien aikana muutaman kerran.

            Havaintoja kandidaateiksi Marsin mikrobitason ja makroskooppisen tason
            elämälle on esillä verkkosivullani:

            Elämää Mars planeetalla – Visuaalinen tutkimus ja seuraukset planeettojen suojelulle
            http://www.saunalahti.fi/~harrrab/mars.html

            Esitin tämän tutkimuksen huhtikuussa 2018 Nevadan yliopistossa konferensissa
            Social and conseptual issues in astrobiology:
            https://socia.space/program/

            Mielenkiintoinen astrobiologiakonferenssi tulee New Mexicossa, kunhan USA:n hallintokriisi on ohi:
            Mars Extant Life: What’s Next?
            https://www.hou.usra.edu/meetings/lifeonmars2019/pdf/lifeonmars2019_program.htm

            Tässä NASAn sponsoroimassa konferenssissa pohditaan jatkoaskeleita
            Marsin mikrobitason elämän tutkimiseksi. Mutta myös paleontologia on
            abstractien asialistalla. Terveisin – Harry

          3. Niin kauan kuin Mars on kylmä, se on myös kuiva, ja Maasta peräisin olevien meteoriittikivien sisällä oleva pakastekuivattu orgaaninen aines on jokseenkin turvassa. Jos Marsia aletaan maankaltaistaa, tilanne muuttuu ja silloin nuo arvokkaat fossiilit ovat vaarassa.

            Mars on maailmankaikkeuden ainoa paikka, jossa vanhoja hyvin säilyneitä Maan biofossiileita saattaa olla jäljellä. Aurinkokunnan muut ilmakehälliset kappaleethan ovat Venus, Maa, jättiläisplaneetat ja Titan. Venuksessa ja Maassa biofossiilit tuhoutuvat, ja Titan on liian kaukana jotta sinne asti heitteleitä olisi lentänyt. Jättiläisplaneeetoilla puolestaan ei ole kiinteää pintaa joka pysäyttäisi meteoriitin vajoamisen.

          4. Ja toki Mars on säilönyt paljon muitakin vanhoja meteoriittikiviä. Niitäkään ei ole olemassa missään muualla, avaruudessa kun ne eivät säily kovin montaa kymmentä miljoonaa vuotta koska säteilypaine muuttaa rataa. Niiden emokappaleet ovat toki enimmäkseen tallella asteroidivyöhykkeellä, mutta muinaisen meteoriittivuon saaminen selville (meteoriitin tyypin funktiona) olisi hyödyllistä jotta voitaisiin nähdä asteroidi-asteroidi ja asteroidi-planeetta törmäysten ajoitettua historiaa. Kuun kraattereista on saatu selville jotain meteoroidivuon aikariippuvuudesta (https://www.avaruus.fi/uutiset/maa-ja-lahiavaruus/asteroidien-tormaysmaarat-maahan-ja-kuuhun-ovat-olleet-koholla-viimeisten-290-miljoonan-vuoden-aikana.html ), mutta Mars-aineistosta saattaisi nähdä myös ovatko törmääjät olleet enimmäkseen kivi-, hiili- vai metallimeteoriitteja. Se kertoo jotain siitä mitkä emokappaleet ovat törmänneet ja meteoriittisateen aiheuttaneet.

            Lisäksi siellä voisi teoriassa olla interstellaarisia kappaleita. Nehän ovat harvinaisia, mutta jos meteoriitteja on riittävän suuri otos, seassa voisi olla sellaisiakin. Miten niitä sieltä käytännössä löydettäisiin, taitaa olla visaisempi juttu.

            Tietysti nämä pohdiskelut ovat siinä mielessä ennenaikaisia että vielä Marsista ei kaiketi ole löydetty yhtään meteoriittia (en ole tästä tosin varma). Mutta ei liene koskaan liian aikaista pohtia mahdollisen tulevan toiminnan mahdollisia seurauksia.

          5. Kirsi Lehto sanoo:

            Jees, ilmeisesti Mars on hyvä paikka sille että erilaiset kappaleet voivat pudota sinne kohtalaisen pehmeästi, koska planeetalla on olemassa jonkinlainen ilmakehä, ja planeetan oma G-voima ei ole mitenkään kovinkaan suuri. Siellä ne ovat myös säilyneet, hapettomissa, kuivissa ja kylmissä oloissa, ja hiukan vielä mineraalipölyn suojaamina.

            Vielä haluaisin kuitenkin palata tähän alkuperäiseen kysymykseen olisiko mahdollista löytää sieltä Maan meteoriitteja, ja niiden mukana menneitä fossiileita. Lienee mahdollista löytää jonkin kokoisia kiviä, mutta ei varmastikaan kuitenkaan mitään orgaanista. Nimittäin, tarkemmin ajateltuna, se näytteiden ”ampuminen” ylös tältä planeetalta, täältä paksun ilmakehän alta ja voimakkaasta vetovoimakentästä, vaatii niin suuren lähtönopeuden, että sen aiheuttama kitka sulattaa kaiken orgaanisen.
            Tästä voisi jopa tehdä johtopäätösken että mitään orgaanista, saati sitten elävää, ei voi lähteä lentoon MILTÄÄN sellaiselta planeetalta mikä on riitävän suuri pitämään päällään sellaisen riittävän ilmakehän joka tekee ko. planeetan elinkelpoiseksi. Siis: elämä ei voi ”paeta pois” elinkelpoiselta planeetalta. Johtopäätöksenä tästä tulee myös se että panspermia on mahdotonta.

            Noita pakonopeuksia, mukaanlukien kitkan aiheuttaman hidastumisen ja kuumuuden, pitäisi laskea tarkemmin, mutta ne laskut eivät ole ihan yksinkertaisia. Kuitenkin ihan nopeasti ajatellen: tällaiselta isolta ja ilmakehälliseltä planeetalta pääsee pois isommat kappaleet vain rakettimoottorin avulla. Ja pienten kappaleiden mukana ei ole turvallista lentää kovinkaan kauas…

          6. Kun kraatteri on paljon leveämpi kuin ilmakehän paksuus (kuten Chicxulub on 150km), silloin ilmakehä ei kovi paljon vaikuta heitteleisiin. Heitteleitä työntää räjähdyskeskuksesta säteittäisesti tuleva kaasuvirtaus. Virtaus kuumentaa heitteleen alapintaa, mutta ei yläpuolta jossa eliöt ovat. Massansa (ballistisen kertoimensa) takia heittele jää jälkeen työntävää kaasuvirtauksesta, joten virtaus ehtii puhaltaa ilmakehän pääosin pois tieltä ennenkuin heittele ehtii siihen osua. Heittele ei myöskään lennä ilman halki yksin, vaan parvena jonka paksuus lienee jokin pieni prosentti kraatterin läpimitasta, ehkä jopa satoja metrejä.

            Laskut eivät todellakaan ole yksinkertaisia. Yritin etsiä papereita jossa törmäystä olisi kunnolla simuloitu, mutta en löytänyt tuoretta sellaista (kovin vanhoja ei kannata katsoa koska niissä laskentamäärä oli joka tapauksessa matala).

            Varmaa on kuitenkin se että Marsista heitteleitä on tullut varsin runsaasti, kun niitä tunnetaankin jo yli 200 kappaletta. Silti Marsistakaan ei ihmisteknologialla pääse ulos muuta kuin raketin avulla.

            Jos pitää arvata niin arvaan että fossiilit kyllä pääsevät Maasta(kin) pois, mutta Marsin pinnalle jouduttuaan ne eivät pysty siellä elämään. Jos ne jotenkin pääsisivät muutaman kilometrin syvyyteen Marsin pinnan alle, tilanne voisi olla toinen, mutta liikuntakyvyttömälle bakteeri-itiölle täysin vedettömässä ympäristössä kaivautuminen näyttää varsin mahdottomalta tehtävältä.

  3. Harry J Lehto sanoo:

    Chichulubin törmäyksessä en usko että olisi yhdelläkään dinolla mahdollisuutta lentää avaruuteen. Törmäys tapahtui matalassa meressä, mutta en usko että lootuksetkan olisi selvinneet. Oletetaan että se olisi tapahtunut mantereella, jossa vaeltelis dinoja.

    Seuraavat seikat tulevat rajoittamaan mahdollista dinojen selvitymistä.

    1)Ensinnäkin Kuuhun saavuttamiseen täytyy kappaleella olla 11.2 km nopeus ilmakehän yläpuolella. 11.2 km/s nopeuksia voisi periaatteessa saavuttaa törmäyksessä mutta ne roiskeet lähtevät aivan komeetan kraaterin sisäosasta sanotaan muutamien kilometrien päästä asteroidin törmäyskohdan reunasta. Kauempaa niitä ei lähde avaruuteen vaan ne puotavat takaisin maahan lähelle tai kauemmaksi vaikka vastakkaiselle puolelle (tämä näin yksinkertaistettuna).

    2) Törmäyksessä tälle alueelle iskeytyvä paine ja lämpötila (>2000K) on niin kova että dinosaurus hajoaa pieniksi kappaleiksi ja ilmeisesti palaa melko lailla tuhkaksi.

    3) Roiskeen avulla pitäisi päästä avaruuteen. Roiskeen lähtönopeudeksi siihen ei riitä 11.2km/s avaruusnopeus (vastaa mach 33 maanpinnan äänen nopeudella). Tuon roiskeen (mahdolliset jämät dinosta jos se selvisi aiemmista osista) pitäisi lentää sellaisella nopeudellä että se varmaan hehkuisi punaisena. Tässä mennään ilmakehää eri suuntaan kuin meteoriiteissa tai sukkulassa. Dinon jämät varmasti hörystyisivät jo melko alailmakehässä eivätkä kuuna päivänä pääsisi kuuhun asti. Tämä on kriittisin osa, eikä sitä ole tietääkseni kukaan laskenut huolellisesti.

    4) Jos kuitenkin luut pääsisivät ja saisivat riittävän nopeuden kuun suuntaan, niin lopullinen törmäys kuuhun höyrystäisi kaikki maalliset jämät.

    Loppu tulema. Kuusta ei tule löytymään dinojen luista, jotka ovat maasta lähtöisin ja tämän perusteella epäilen suuresti kuusta löytyneen maasta mahdollisensti lähtöisen meteoriitin alkuperää. Taidanpa mennä kirjoittamaan julkaisua tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Maailman riskirajat

21.1.2019 klo 23.28, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Näinä aikoina meillä läntisen maailman ihmisillä on kotiplaneetta hyvin hallinnassa, ainakin tiedon ja ajankohtaisten uutisten osalta. Minkä tahansa paikkakunnan tapahtumat, politiikka, talous, ilot, surut ja päivän sää ovat nähtävissä verkon kautta, koska tahansa, reaaliajassa. Koko planeetta on myös yhtä suurta yhteistä markkinapaikkaa.

Meillä on myös sellainen illuusio että tämä planeetta on ihmisen hallittavissa. Tai ainakin markkinavoimien, tieteen ja teknologian hallittavissa. Melkein kaikki on mahdollista, mitä vain ihminen haluaa tehdä. Biologisia systeemejä osataan pian hallita synteettisen biologian ja biotekniikan avulla. Ihmismassojen käyttäytymistä voidaan ohjailla valeuutisten ja somemanipulaation avulla.  Teknologian puolella ihmiset ovat aikeissa rakentaa suurta avaruusasemaa Kuun kiertoradalle, ja viemään ihmisiä Marsiin.

Mutta käsityksemme siitä että hallitsemme maailman menoa taitaa todellakin olla vain illuusio. Tämä turvallisuuden tunne johtunee siitä että olemme (me, ja koko planeetta) nyt jo lähes 12 00 vuoden ajan eläneet hyvinkin suotuisissa ilmasto-oloissa, eli niin sanotun Holoseeni epookin aikaa. Kuitenkin ihmisen omat touhut ja resurssien ylikäyttö jo merkittävästi horjuttavat näitä planeetan olosuhteita. Ei sen puoleen, kyllä ne ajan mittaan varmaan muutenkin horjuisivat, mutta nyt myös oman lajimme elämäntapa on pahemman kerran sekoittanut maailman tasapainotilaa.

Will Steffenin johtama ruotsalaisten ekologien ryhmä julkaisi pari vuotta sitten artikkelin Planetary boundaries: Guiding human development on a changing planet (Science VOL 347 ISSUE 6223, 746 – ) missä he esittelevät termejä Earth System ja Planetary boundaries, jotka kääntäisin ehkä hiukan kömpelösti suomen kielelle termeillä Planeetan laajuinen tasapainotila, ja sen kestävyyden rajat.  Artikkelissa käsitellään planeettasysteemin kestävyyttä erityisesti yhteiskunnallisen kehityksen, eli ihmisen omien elinolosuhteiden kannalta. Onhan ilmeistä, että oma yhteiskuntamme on paljonkin haavoittuvaisempi kuin useimmat muut luonnonvaraiset lajit, tai mitä olisi esimerkiksi koko planeetan elinkelpoisuus muiden lajien kannalta. Kysymys on siis teknisesti sivistyneen lajin ja yhteiskunnan olemassaolon ympäristöriskeistä.

Artikkelissa koetetaan kvantitatiivisesti arvoida niitä riskirajoja, joiden sisällä ihmisen toiminnat planeetalla ovat vielä turvallisia, eli eivät vaaranna planeetan tasapainotilaa.  Niin kauan kuin ihmisen toiminta pysyy tällä ”turvallisella operointialueella”, se ei uhkaa oman yhteiskuntaelämämme rakenteita ja toimeentuloa.

Artikkelissa arvioidaan kahdeksaa globaalia ympäristöparametria, eli puhtaan veden saatavuutta, merien happamoitumista, stratosfäärin otsonikatoa, ilmaston muutosta, maankäytön muutoksia, ympäristön kemikalisoitumista, biosfäärin kestävyyttä, ilmakehän aerosolikuormaa, ja uusia, toistaiseksi tuntemattomia globaaleja ympäristömuutoksia ja arvaamattomia asioita.

Huomaattehan, tässä on listattuna pieni joukko ympäristöhaittoja, joita ei normaalioloissa paljon edes haitoiksi huomata. Itse ajattelisin että listassa voisi olla monia muitakin haittatekijöitä – esimerkiksi ilmakehän noki-  ja muut hiukkaset, tai merien muovisaaste, ylipäänsä ylipursuava jätekuormitus, sosiaaliset ja poliittiset levottomuudet, ympäristömyrkyt, bioteknologia tai jopa ihmisyhteisöjen kestämätön ikärakenne – mutta ehkä nuo kahdeksan lienevät sitten jotenkin keskeisimmät.

Ekologiryhmä luokittelee kyseiset parametrit neljään erilaiseen riskiluokkaan: luokka yksi on tilanne missä kyseisen tekijän vaikutuksia ei tunneta, eikä sen riskitasoa voida vielä määrittää. Kaksi viimeksi manittua parametria (ilmakehän aerosolikuorma, ja muut tuntemattomat tekijät) ovat tällä tasolla. Myös eliökunnan toiminnallinen monimuotoisuus kuuluu tähän kategoriaan. Puhtaan veden saatavuus ja merien happamoituminen ovat tasolla jossa niihin liittyvä riski on vielä matala; riskiluokka on ”turvallinen”.

Maankäytön muutokset ja ilmaston muutos luokitellaan taas niin että niiden tila on epävakaa, ja riski on kasvamassa – huomattakoon että tämä arvio on tehty kolme vuotta sitten, ja ehkä tulos tänään näyttäisi jo vahvempaa riskitasoa. Eliökunnan geneettinen diversiteetti puolestaan näyttää täysin kehittynyttä huutavan punaista riskitasoa. Samoin näyttää ympäristön kemikalisoituminen, ja tässä erityisesti fosfori ja typpiravinteiden valuminen vesistöihin.

Nämä kvantitoinnit osoittavat siis sitä riskitasoa, mitä ihmisen toiminta aiheuttaa ihmisen nykyisen yhteiskun kestävyydelle maailmanlaajuisessa mittakaavassa.

Artikkeli toteaa, että koko holoseeni-epookin ajan planeetan tasapainotila on pitänyt yllä stabiileja olosuhteita, ja että nämä olosuhteet ovat mahdollistaneet yhteiskuntamme kehittymisen nykyisen laiseksi. Tutkijat eivät tee mitään ehdotuksia siitä, miten ihmisten pitäisi nyt muuttaa käytöstään tai elintapojaan. Ne ovat poliittisia kysymyksiä. Tutkimus kertoo vain mainittujen ympäristöparametrien turvallisuusrajat. Ainakaan näitä ei pitäisi mennä rikkomaan,  jos halutaan että planeetan monimutkaiset vuorovaikutusverkostot säilyvät kestävän kehityksen polulla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Astrobiologia: mitä se on, ja mihin sitä tarvitaan?

31.12.2018 klo 22.50, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Tieteenalana astrobiologia syntyi noin 6o vuotta sitten – tuohon aikaan tosin vielä nimikkeellä exobiologia, jonka nimisenä outojen elämänmuotojen tutkimus otettiin Yhdysvaltojen vasta-perustetun ilmailu- ja avaruustutkimusjärjestön NASA:n tutkimusohjelmaan. Vuonna 1995 outojen elämänmuotojen ja niiden elinympäristöjen tutkimushankkeet keskittyivät NASAn hallinnossa uuteen englanninkieliseen tutkimusohjelmaan nimeltä astrobiologia. Vuonna 1997 tämän tutkimusohjelman edistämiseksi perustettiin NASAn astrobiologian instituutti (NAI), joka nykyään sijaitsee hajautettuna yhteensä yhteentoista eri tutkimuslaitokseen ja rahoittaa noin 500 tutkijaa (https://www.nasa.gov/50th/50th_magazine/astrobiology.html).

Euroopan puolelle astrobiologia-niminen poikkitieteellinen tutkimustapa rantautui 2000-luvun alussa, ja sitä tehdään täällä nyt hyvin aktiivisesti sekä ESA:ssa, monien maiden avaruustutkimuskeskuksissa, samoin kuin monissa yliopistoissa ja erillisissä astrobiologiakeskuksissa. Näiden yhteistyöverkostona on nyt käynnistymssä uusi Euroopan astrobiologiainstituutti (EAI)  –niminen yhteistyöjärjestö (http://europeanastrobiology.eu/index.html)

Aikoinaan astrobiologinen tutkimusintressi ei suinkaan syntynyt tyhjästä, vaan 60-luvun keskeisten tieteellisten haasteiden innoittamana.  Joitakin vuosia aikaisemmin Stanley Miller ja Harold Urey olivat osoittaneet että joitakin elämän perusmolekyylejä, eli aminohappoja, syntyi suhteellisen helposti erilaista orgaanisista kaasuista. Tämän seurauksena useat kemistit (mm. Leslie Orgel, Albert Eschenmoser, Christian de Duve, James Ferris, Gerald Joyce, Steven Benner) koettivat kiihkeästi selvittää myös elämän toisen keskeisen rakennusaineen eli nukleotidien syntyä elottomista lähtöaineista, ja niiden spontaania ketjuuntumista. Elämän alkuperän selvittäminen tuli myös yhdeksi NASAn tutkimustavoitteeksi

Myös muilla tieteenaloilla oltiin tuolloin suurten ja perustavaa laatua olevien kysymysten äärellä. Tuohon aikaan vielä yleisesti uskottiin että aurinkokunnan muilla planeetoilla, ja erityisesti Marsissa, todennäköisesti olisi olemassa jonkinlaista elämää. Planeettakunnan muiden taivaankappaleiden havainnointi ja tutkimus olikin yksi nuoren avaruustutkimusjärjestön keskeisiä tavoitteita.  Maan ulkopuolisen elämän etsiminen linkittyi luonnollisesti kysymykseen siitä, miten ja millaisissa olosuhteissa tuntemamme elämä on syntynyt. Edelleen voitiin ihmetellä, olisiko elämää voinut syntyä myös planeettakunnan muilla planeeetoilla, ja jos olisi, niin olisiko siellä syntynyt elämä samanlaista kuin täällä. Myös pohdittiin, olisiko elämä saattanut siirtyä taivaankappaleelta toiselle,  ja olisiko elämä kenties yleistä myös avaruuden syvyyden muissa aurinkokunnissa.

Elämälle mahdollisten – tai mahdottomien – olosuhteiden kartoitus omassa planeettakunnassamme onkin edennyt huimaa vauhtia NASAn erilaisten luotain-ohjelmien myötä. Vuonna 1962 alkaneet Mariner-luotaimet kuvasivat Marsin pintaa ensin ohi-lennoilta, ja sitten myös kiertaradalta käsin. Vuonna 1976 lentäneet Viking I ja II luotaimet myös kuvasivat Marsia sen kiertoradalta käsin, ja lähettivät myös laskeutujat planeetan pinnalle analysoimaan sen koostumusta ja etsimään elämää pintakerroksista. Vuoden 1992 jälkeen Marsin kiertoradalle on lentänyt yhteensä kahdeksan tutkimusluotainta, ja planeetan pinnalle on laskeutunut kuusi mönkijä-robottia kartoittamaan sen pinnan päällisiä ja alaisia olosuhteita.

Vuonna 1977 laukaistut Voyager 1 ja 2 luotaimet taas kiersivät planeettakunnan suuria ulkoplaneettoja ja niiden kuita, samoin 1990-luvulla lentänyt Galileo-missio ja 2010 –luvulla lentänyt Juno-missio kartoittivat Jupiter-planeettaa ja sen kuita, ja erityisesti Europa-kuun rakennetta ja sen pinnanalaista merta. Vuosina 1997 – 2017 lentänyt Cassini luotain kiersi Saturnus-planeettaa ja sen kuita, ja sen kuljettama Huygens-luotain laskeutui tutkimaan Titan-kuun pintaa ja ilmakehää. Vuonna 2006 laukaistu New Horizons lento taas saavutti tutkimuskohteensa kääpiöplaneetta Pluton noin kymmenen vuotta kestäneen lennon jälkeen, ja jatkoi sitten matkaansa kartoittamaan vielä paljon kauempana kiertäviä Kuiperin vyöhykkeen kappaleita. Viimeisin avaruusluotain, nimeltä Parker, laukaistiin elokuussa 2018 ja on nyt saapunut Auringon lähietäisyydelle tutkimaan koronaa, koronapurkauksia ja aurinkotuulta.

Näiden luotainten lähettämät tulokset ja kuvat ovat tuoneet ihmiskunnalle valtavan paljon tietoa ja käsitystä planeettakunnan muista taivaankappaleista ja niiden hämmästyttävistä olosuhteista. Nyt tiedetään että Marsin pinta on täysin kuiva ja karu ympäristö joka ei voi pitää yllä elämää. Toisaalta, sen pinnanmuodoista ja maaperän kemiasta on voitu päätellä että sen pinnalla on aikaisemmin ollut runsaastikin nestemäistä vettä, ja siellä on saattanut olla  hyvinkin suotuisat olosuhteet elämän olemassaololle. Pinnalla, ja myös pinnan alla esiintyy yhä vettä jään muodossa, ja pinnan alla esiintyy myös merkittäviä määriä nestemäisiä suolaisia liuoksia, ja on mahdollista että nämä ympäristöt voivat yhä vieläkin pitää yllä jonkinlaisia mikrobisia elämänmuotoja. Myös aurinkokunnan jättiläisplaneettojen Jupiterin ja Saturnuksen kuilla (Europa, Titan, Enceladus) tiedetään olevan pinnanalaiset vesi-valtameret, ja myös nämä ympäristöt saattavat olla elämälle kelvollisia elinympäristöjä – ja siksi ne ovat hyvin kiintoisia tulevaisuuden tutkimuskohteita.

Muille taivaankappaleiden tutkimuksen ohella myös Maan omalle kiertoradalle, samoin kuin Kuuhun suuntautuneet avaruuslennot ovat tuottaneet ihmiskunnalle valtavasti tietoa Maan ja Kuun historiasta, avaruusolosuhteista, avaruusolosuhteiden vaikutuksesta moniin biologisiin lajeihin, sekä avaruuslentojen teknologiasta. Lähiavaruus on ollut uusi territorio, jonka ihmiskunta on näiden lentojen ja pysyvien avaruusasemien myötä valloittanut omaksi tutkimuskentäkseen.

Maan ulkopuolisten olosuhteiden kartoittamisen ohella outojen elämänmuotojen tutkimus on edennyt huimasti myös täällä maan päällä. Vuonna 1977 Carl Woesen ja George Foxin tutkimusryhmä löysi Maan eliökunnan kolmannen päähaaran, arkeonit, ja sittemmin tähän yksinkertaiseen prokaryoottiseen päähaaraan kuuluvia uusia lajeja  on löydetty hyvin erikoisista, sekä kuumista, kylmistä että happamista, emäksisistä ja hapettomista olosuhteista. Viime vuosien aikana Thijs Etteman ryhmä on osoittanut että hyvin rikas ja runsas arkeonien eliökunta esiintyy esimerkiksi syvän meren hapettomissa sedimenteissä. Sama ryhmä on osoittanut että tumallisten eliöiden päähaara on läheistä sukua Lokiarkeota –nimisen, meren pohjan sedimenteissä elävän arkeonisuvun kanssa. Bakteereiden ja arkeonien valtavan suuri lajirikkaus näyttää nyt kattavan valtaisan enemmistön maapallolla elävästä eliökunnasta, niin että meidän tumallisten eliöiden osuudeksi jää ehkä vain noin yksi prosentti koko lajistosta.

Myös elämän alkuperän suuret kysymykset ovat alkaneet selviämään viimeisimpien vuosien aikana. Erityisesti John Sutherlandin, Jack Zostakin, Ernesto Di Mauron ja Raffaelo Saladinon tutkimusryhmät ovat osoittaneet että juuri elämän käyttämiä nukleotidi-analogeja saattaa syntyä spontaanisti vetysyanidi- ja formamidikemian tuotteina, mm. UV-valon ja muiden voimakkaiden energialähteiden aktivoimina. Mm. Samanta Pinon, Judit Sponerin ja Phil Hollingerin ryhmät ovat osoittaneet että nukleotidit pystyvät spontaanisti polymeroitumaan, ainakin jonkin verran, joko konsentroituneissa pitoisuuksissa tai jäisissä olosuhteissa. Armen Mulkidjanianin ryhmä taas on oivaltanut että kaikille soluille tyypillinen sytoplasman koostumus on saattanut alunperin syntyä vain sellaisilla vulkaanisilla kentillä, missä vulkaanisten kaasujen sisältämät ionit konsentroituvat mineraalipinnoilla ja liuoksissa haihdunnan seurauksena.

Edellä mainittujen ja monien muiden aiheiden kautta astrobiologian tutkimus on huimasti lisännyt ymmärrystämme siitä mitä elämä on, miten se on saattanut alkaa täällä Maa-planeetalla, missä vaiheessa se ilmestyi tänne, miten se on kehittynyt aikojen kuluessa ympäristöolojen ohjaamana, ja miten se itse on vaikuttanut planeetan olosuhteisiin. Astrobiologia on myös selvittänyt millaisiin äärioloihin tämä meidän tuntemamme elämänmuoto pysytyy sopeutumaan.

Astrobiologian tämän hetkisiä suuria tutkimuskohteita on hakea mikroskooppisia elämänmuotoja elinkelpoiselta lähiplaneetalta tai jättiläisplaneettojojen kuilta, sekä hakea elämän tunnusmerkkejä kaukaisilta eksoplaneetoilta. Näiden tutkimusten kautta meille selvinnee joidenkin aikojen kuluessa se, onko Maan päällä esiintyvän elämän kaltainen ilmiö maailmankaikkeudessa yleinen, vaiko harvinainen, vaiko peräti ainoa minkä voimme havaita.

No entä, mitähän hyötyä tällaisesta tutkimuksesta sitten lienee tässä perinteisemmässä luonnontieteen kentässä?

Mielestäni se tieteenala joka auttaa meitä hahmottamaan tätä muuttuvaa maailmaa, sen erilaisten tekijöiden vuorovaikutuksia, syitä ja seurauksia, sekä koko tuntemamme eliökunnan ja myös älykkään lajin eli ihmisen asemaa ajassa, pitkällisen evoluution ja ympäristöolosuhteiden tuotteena. Se antaa meidän ihmetellä ja ihastella maailman monimutkaisuutta, ja elävien lajien monimuotoisuutta ja sopeutuvuutta. Se on tieteenala, jossa ollaan uusien näköalojen ja suuremman perspektiivin äärellä, kuin mitä perinteiset tuttujen aiheiden tutkimusalat tarjoavat.

Se koettaa vastata kysymykseen ”who we are”, tai kysymyksiin ”Keitä me olemme, mistä me tulemme, mihin me menemme?”. No, tätä voi tietenkin väheksyä siksi että tämähän ei ole enää pelkästään luonnontiedettä, vaan myös filosofiaa, ja myös monien taitelijoiden elämäntyötä ajava peruskysymys. Toivoisin että tälle kiehtovalle tieteenalalle löytyisi tilaa myös Suomesta.

Hyvää tulevaa vuotta teille toivotellen…

 

29 kommenttia “Astrobiologia: mitä se on, ja mihin sitä tarvitaan?”

  1. Hahmottelen skenaariota, tässä ei ole juurikaan uutta. Fosfaatti rikastuu merenpohjaan jollain tavalla. Paikka nousee tulivuorisaareksi, vulkaaniseksi kentäksi. Sadevedessä on mukana formamidia, joka rikastuu lätäköihin, koska vulkaaninen lämpö haihduttaa niistä vettä. Kentälle putoaa komeetta, joka tuo mukanaan orgaanisia aineita, mm. glykoaldehydiä, josta syntyy formaldehydin kanssa riboosia. Aurinko välillä paistaa, ja UV-säteilyä on.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      … jotenkin noin, varmaankin, mutta ei ehkä ihan noin rauhallisesti. HCN:n tuottaminen vaatii suuria energioita. Synteesireaktiot vaativat yli 1000 asteen lämpötiloja, voi syntyä ilmakehässä esim. impaktien kuumuudessa (https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC5524942/) — mutta ilmeisesti syntyy myös UV-valossa avaruudessa….

      1. Joo HCN vaatii energiaa mut sitä vois syntyä ilmakehässä pitemmän ajan kulessa eri mekanismeilla: impaktit, salamat, tulivuoret, ehkä UV. Sitä tulee sadeveden mukana alas, sitten vasta lämmminlammikoissa rikastuu.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Niinkin. Noista ihan varhaisen maan olosuhteista ei ole olemassa kiinteää todistusaineistoa — ei siitä kuinka tiheää tai ajoittaista/harvinaista oli meteoriittipommitus, kuinka paljon myrskysi ja salamoi — voi vain olettaa että molempia oli enemmän. Vai oliko? Ainakin Maa pyöri hyvin tiuhaan ja vuorovedet olivat hyvin korkeat – olisivatko nämä aiheuttaneet isoja lämpötilagradietteja ?? Tulivuoritoiminta teki vulkaanista salamointia –luulisi että se olisi ollut aika voimallista kun Maan sisukset olivat vielä niin kuumat …silti sekin on voinut olla vain hyvinkin ajoittaista. Eihän edes planeetan lämpötilaa tiedetä – oliko se kuuma, sula vaiko jäinen — joka riippuisi lähinnä kasvihuonekaasujen määrästä, joka sekin varmaan vaihteli tuon tulivuoriaktiivisuuden mukaan…Siis, eipä ole varmaa tietoa elämän synnyn paikallisista olosuhteista. Ne saattoivat vaihdella aika lailla Hadeisen eonin kuluessa. Mutta kuivan maan päällä tuo prosessi ilmeisesti kuitenkin tapahtui.

          1. Ja sit HCN:n häviömekanismeja ei tiedetä. Tiedetään vaan että ilmakehä oli hapeton, minkä takia hävis varmaan paljon hitaammin kuin nykyilmakehässä. Hidaskin tuotto riittää silloin jos ainetta ei häviä.

  2. Astrobiologian tutkimusta voi motivoida hyötynäkökohdillakin. Esimerkiksi jos aurinkokunnassa olisi elämää jollain taivaankappaleella, pitäisi suhtautua varoen sieltä peräisin oleviin meteoriitteihin. Tämä myös ja erityisesti silloin jos kyseinen elämä olisi sinne aikoinaan Maasta levinnyttä. Osa asteroideista on heitteleitä Maasta, ja niissä on ollut elämää. Ei liene täysin poissuljettua etteikö asteroidivyöhykkeellä voisi olla tuollaista elämää vielä jäljelläkin jonkin vesipitoisen kappaleen uumenissa.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      … joo, kyllä kait maasta lähtenyttä elämää voi olla karkuteillä muualla planettakunnassa, jossakin noissa vesivaltamerissä. Mutta että voisiko se palata tänne — no ehkä voisi, mutta se on kyllä sitten sellainen ”Force Majeure” joka ei ole ihmisen hallittavissa.

      1. Niinpä. Totta puhuen, todennäköisyys sille että Maasta sinkoututta elämää olis vielä jossain jäljellä, elävässä muodossa, taitaa olla aika pieni.

        Mutta mielenkiintoisempaa olis seuraava. Mars-meteoriitteja tunnetaan 214, Maa-meteoriitteja ei vielä yhtään. Maa-meteoriitti olis aikakapseli jossa olis sisällä kuolleita mikrobeja ajalta jolloin heittele sinkoutui. Sellainen vois olla tieteellisesti aika arvokas, jos olis riittävän vanha.

        Maa-meteoriitit on varmaan harvinaisempia kuin Mars-meteoriitit, koska Maan pakonopeus on suurempi ja ilmakehä paksumpi niin että heitteleiden synty vaatii isomman törmäyksen kuin Marsin tapauksessa. Toisaalta sitten kun sellainen tapahtuu, heitteleitä syntyy aika paljon kerralla, ja niissä kaikissa lentää mukana mikrobeja – kuolleita, mutta todennäköisesti hyvin säilyneitä. Kun Mars-meteoriitteja tunnetaan noin monta, ei tunnu mahdottomalta että Maa-meteoriittejakin vois olla nollasta poikkeava määrä. Niiden tunnistaminen vaan taitaa olla vaikeeta koska ne näyttää samalta kuin Maan kivet. Paitsi että niissä sulamisjäljet ym. meteoriitin tunnusmerkit. Etelämantereelta luulis että sellaisia vois pystyä löytämään, koska muita kiviä siellä ei ole paitsi meteoriittikiviä.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Nuo Maa-meteoriitit ovat voineet olla kaikista tärkeimpiä elämän säilymisen kannalta, ainakin jos elämää on ollut olemassa jo siinä vaiheessa kun Maahan tuli niitä kaiken-steriloivia isoja impakteja. Niiden mukana nimittäin saattoi nuosta merkittävä määrä mikrobeja tähän läheisille kiertoradoille, turvaan, siksi aikaa kun Maan pinta kiehui tai suli kokonaan…

          Sellaisia kokonaan sulaneita ja lasittuneita maasta lentäneitä kappaleita tunnetaan paljonkin, nimellä tektiitti (https://en.wikipedia.org/wiki/Tektite). Harrykin veti yhden sellaisen kätköistään saman tien kun kyselin häneltä näistä…

          1. Eli iso muinainen impakti –> isohko heittele –> onnella lentää stabiilille radalle –> säilyy siellä pitkään koska säteilypaine ei vaikuta paljon koska iso (on siellä varmaan vieläkin) –> myöhemmin saa osuman ja pinnasta irtoaa pienempi meteoriitti –> meteoriitin rata muuttuu säteilypaineen takia –> onnella meteoriitti osuu Etelämantereelle ja löydetään. Mikä on todennäköisyys, en tiedä. Mutta tiedetään että Mars-meteoriitteja tunnetaan yli 200, Venus-meteoriitteja varmaan ei yhtään (mikä ei ole ihme esim. kun kaasukehä niin paksu).

            Toisaalta on varmaa että Maasta on sinkoutunut heitteleitä, ja niissä on varmasti ollut mukana mikrobeja. Epävarmaa on vain se kuinka moni heitteleistä on välttänyt törmäyksen johonkin planeettaan, mutta luulisi että niitä joitakin on. Eli heitteleet mikrobeineen ovat siellä jossakin, ne pitäisi vain löytää, tunnistaa ja tutkia.

            Ja sitten, jos ei haluta kahlata läpi koko asteroidivyöhykettä vaan halutaan etsiä meteoriitteja eritoten Maasta, pitää olla tuuria jotta heitteleestä on irronnut myöhemmin palanen joka on sattunut osumaan Maahan, ja siellä Etelämantereelle, aikana jolloin siellä on ollut jäätikkö. Tai aavikolle.

          2. Kirsi Lehto sanoo:

            Kaikista parhaiten Maasta lentäneitä roiuskeita/heitteitä löytyisi varmaankin Kuusta.
            kuitenkin, en tiedä onko nuo pois-lentäneet roiskeet mitenkään erityisen törkeitä, kun (mikro)fossiilejakin löytyy kuitenkin täältä Maastakin…

          3. Joo, tosiaan, hyvä pointti, Kuustahan niitä voisi löytää.

            Luulisin että avaruudessa ne säilyisivät paljon paremmin kuin Maassa. Kenties jopa DNA:ta tallella. Jos ne ovat kiven sisällä riittävän syvällä niin että säteily ei sinne pääse, eihän niitä pitäisi vaivata siellä muu kuin kuivuus ja energian puute.

          4. Kirsi Lehto sanoo:

            Tästä tuleekin mieleen mahdollinen skenaario siitä että tuo Kuu voisi olla ehkä hyväkin varasto Maan mikrobisen eliökunnan vanhimman historiikin taltioimiseen. Varhaisina aikoina se kiersi paljon lähempänä maata (keskimäärin arvioidaan loittenevan tasaista tahtia, siis 4 cm/v – mutta tietenkin sen muodostumisetäisyys on ollut jotakin järjellistä — mitä sitten lieneekään ollut?). Kuitenkin, jos maasta lähtee ylös roiskeita, ja vaikka isojakin kappaleita, juuri vähän yli pakonopeutta olevalla vauhdilla, niin ehkä ne ovat yltäneet sitten suunnilleen samoihin korkeuteen missä nuori Kuu kiersi aikoinaa, sekin ehkä juur vähän pakonopeuen ylittäneenä roiskeena… Siis, näillä kappaleilla oli mahdollisuutena joko pudota takaisin maahan, tai törmätä Kuuhun, tai sitten kadota kokonaan pois näiltä nurkilta, tietymättömiin ja tavoittamattomiin. Ainoa mahdollisuus löytää vanhoja Maan roiskeita olisi siis hakea niitä kuusta. Voisiko olla JOPA niinkin, että se Maan puolen tiheä kraateroituminen Kuun pinnalla johtuisi jopa kaikista niistä roiskeista joita on tullut Maasta. Ehkä ne kappaleet olisivat myös pysyneet paremmin ehjinä kun törmäysnopeudet eivät ole olleet maksimaalisen suuria. Kraaterithan voidaan laittaa aikajärjestykseen — Tycho on nuorimpia — mutta arvailuni menevät nyt varmaan jo liian pitkälle. Jokatapauksessa Maan ja Kuun välillä on varmasti tapahtunut merkittävän paljon eri kokoisten kappaleiden vaihtoa…

          5. Lähellä oleva Kuu on tosiaan kerännyt myös sellaisia heitteleitä jotka olisivat muuten pudonneet takaisin, ja niitähän on varmaan yleensä enemmän kuin pakorataheitteleitä.

            Toisaalta Kuu on taivaalla aika pieni avaruuskulma (silloinkin kun se oli lähempänä), joten vain pieni määrä heitteleistä osuu siihen. Paljon suurempi määrä lentää ulos kuin osuu Kuuhun. Uloslentäneet menevät Aurinkoa kiertävälle radalle ja niistä useimmat todennäköisesti poistuvat törmäämällä uudelleen Maahan ja Kuuhun, jakautuen suunnilleen pinta-alojen suhteessa. Jotkut törmäävät muihin planeettoihin tai Aurinkoon tai sinkoutuvat ulos aurinkokunnasta. Yllättävää kyllä, siinä taitaa käydä niin että suoraan Kuuhun osuvia heitteleitä on vähemmän kuin niitä jotka ovat ensin lentäneet aurinkoa kiertävälle radalle ja vasta myöhemmin osuvat sattumalta Kuuhun. Jos näin on, silloin Kuun etäisyys ei taida paljon vaikuttaa heitteleiden määrään.

            Marskin voisi olla potentiaalinen paikka etsiä miljardien vuosien ikäisiä Maa-heitteleitä. Ilmakehättömään Kuuhun osuessaan heittele yleensä höyrystyy, mutta ilmakehälliseen Marsiin tullessaan se käyttäytyy kuten meteoriitti, jos se on sopivan kokoinen eli ei liian iso eikä liian pieni, jolloin sisus säästyy kovalta kuumennukselta. Harrylla on muistaakseni joku paperi missä siirtymistodennäköisyyttä Maan ja Marsin välillä on arvioitu, mutta en nyt tunnu löytävän sitä helposti kun en muista otsikosta oikeita avainsanoja.

          6. Kirsi Lehto sanoo:

            Tuon Kuun etuna, heittele-pankkia ajatellen, on se että siellä on suhteellisesti helpointa käydä etsimässä. Ainakin kappaleet ovat säilyneet siellä paremmin kuin maassa, missä ne ovat todennäköisimmin pudonneet mereen, tai ”ajan hammas” on syönyt ne pois, ja sotkenut kaikkien kukoistavian elämänmuotojen alle…

          7. Nyt musta tuntuu kyllä siltä että Kuuhun osuessaan ne heitteleet ovat melko varmasti tuhoutuneet. Ilmakehättömällä taivaankappaleella kun käy niin että koko törmäysenergia muuttuu lämmöksi yhdellä hetkellä, ja se energia riittää höyrystämään koko kappaleen. Ilmakehänsä takia taitaiskin Mars olla se paikka aurinkokunnassa, jossa miljardeja vuosia vanhoja Maan kiviä fossiileineen vois olla säilynyt.

            Luullakseni karkeasti noin metrinen järkäle vois olla sopiva kokoluokka mitä kannattais etsiä Marsista. Se on riittävän iso jotta sisus on melko hyvin suojassa kosmiselta säteilyltä, ja toisaalta riittävän pieni että Marsin ohut ilmakehä on pystynyt sen jarruttamaan ennen pintaan osumista. MRO:n Hirise-teleskoopin resoluutio on 30 cm pinnalla, joten modernilla versiolla sellaisesta vois varmaan nähdä metrisiä järkäleitä ja niiden spektriä, jotta mineraaleiltaan poikkeavat meteoriittikanditaatit vois erottaa.

            Vaikka heitteleen lentäminen Maasta Marsiin on varmasti paljon epätodennäköisempää kuin toisinpäin, toisaalta Marsin koko pinta on kerännyt Maa-näytteitä 4 miljardia vuoden ajan. Kun taas Maassa säilyneitä Mars-kiviä on kertynyt vain erityisiin paikkoihin kuten tiettyihin osiin Etelämannerta sinä (geologisesti lyhyenä) aikana kun siellä on ollut jäätikkö. Silti Mars-kiviä on täältä löydetty yli 200 kpl.

        2. Aivan. Valitettavasti meteoriitit tuppaavat ajan myötä häviämään törmäämällä planeettoihin. Mitä pienempi meteoriitti, sitä enemmän sen rataan vaikuttaa Auringon säteilypaine. Tieteellisesti arvokkaimpia voisivat olla isot ja todella vanhat törmäykset, koska niissä osa heitteleistä saattoi olla niin isoja että sellainen lohkare on pysynyt radallaan kauen, ehkä jopa näihin päiviin asti. Hyvä uutinen tämän kannalta on että isoja törmäyksiä tapahtui muinaisuudessa enemmän kuin nykyään. Huono uutinen on että niitä pitäisi ehkä etsiä avaruudesta, koska iso lohka höyrystyy törmätessään Maahan. Mutta siihenhän meillä on kehitteillä konsteja…

          1. Eli tuo ”valitettavasti” on vähän hassu sana tuossa. Jos törmää Marsiin, siellä olisi voinut säilyä lähes yhtä hyvin kuin avaruudessa, ja käytännössä mahdollista löytää sen pinnalta, toisin kuin avaruudesta.

  3. Mihin astrobiologiaa tarvitaan…

    Nykyään taas kaikenlainen maailmanlopun povaaminen näyttää olevan muotia, ja samanlaisia ajanhenkivaiheita on ollut menneinäkin vuosisatoina. Esimerkiksi Ylen nettiuutisissa oli juttu (https://yle.fi/uutiset/3-10560188 ), joka alkoi ”Tulevaisuuden tutkijat yrittävät selvittää erilaisia vaihtoehtoja sille, mitä tulevaisuudessa voisi tapahtua. On vaikea arvioida, millä tavoin ja milloin maailmamme kohtaa lopun. Varmaa on, että ihmiskunta tulee jossain vaihessa tiensä päähän.”

    Niinkö? Minusta taas näyttää siltä että älykkään lajin on vaikea hävitä, paitsi korvautumalla jollain toisella vielä verremmällä.

    Ihmiskunta on biologinen laji ja sen kulttuuri. Kulttuuri muuttuu koko ajan, ja siinä mielessä ihmiskunta on tavallaan koko ajan tulossa tiensä päähän, kun entinen meininki korvautuu jollain muulla, usein paremmalla. Myös biologia voi muuttua, jos ihminen alkaa systemaattisesti parantaa perimäänsä. Jos sekä biologia että kulttuuri ovat muuttuneet, onko ihmiskunta silloin lakannut olemasta? Jossain filosofisessa mielessä ehkä kyllä. Mutta mukanaolijat eivät ehkä huomaa mitään negatiivista.

    Ylen juttu on sinänsä asiallinen ja siinä käydään läpi uhkakuvia. Niinhän on hyvä tehdä. Minua häiritsee nykyisessä keskustelussa kuitenkin se että ihmiskunnan häviämisestä yms. puhutaan kevyesti, ikäänkuin sellainen voisi tapahtua hyvinkin herkästi jonkin vastoinkäymisen kohdatessa. Joku Ylen haastattelemista asiantuntijoista toteaa: ”Pystyn kuvittelemaan tulevaisuuden, jossa selviämme hengissä, mutta joka on minusta sellainen, että minun ei tekisi mieli elää siinä.” Todellisuudessa, kun ihminen (tai perhe) joutuu tiukalle, se ei filosofoi kannattavuuksista, vaan koittaa pärjätä päivästä toiseen. Monet ihmiset kehitysmaissa ja osa länsimaalaisistakin elävät sellaisessa todellisuudessa, ja voivat olla melko tyytyväisiäkin oloonsa. Silti puhutaan vasta sellaisista ongelmista joissa ihmisten lukumäärä tuskin edes vähenee, vaan voi jopa lisääntyä. Esimerkiksi elinaikaodotteen lyheneminen 15 vuodella tai joka toisen ihmisen kuoleminen kulkutautiin olisi ikävää, mutta lajin säilyminen ei olisi mitenkään uhattuna. Voihan lajikin tuhoutua, mutta vasta jos tapahtuu jotain paljon pahempaa. Tulee mieleen että ehkä jotkut yhteiskunnalliset keskustelijat elävät sellaisessa yltäkylläisyyden kuplassa, että kyky suhteuttaa vaikeuksien suuruusluokkia on hämärtynyt. Näissä vaikeusasioissa parempia asiantuntijoita ovat ehkä köyhät, sairaat ja kehitysmaiden ihmiset. Tai kivikautta elävät eristyneet heimot, mutta heitä tokikaan ei pidä mennä häiritsemään.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tuo linkittämäsi artikkeli on kyllä vaikuttava lista niistä moninaisita tuhon voimista jotka vaanivat tätä meidän pientä lintukoto-planeettaamme. Ja jotka todennäköisesti, ennemmin tai myöhemmin, myös toteutuvat, ihan sen tilastollisen periaatteen mukaan että kaikki mikä on mahdollista, tapahtuu kun aikaa annetaan riittävästi. Ja nämä geologiset tai kosmiset katastrofit eivät edes ole niin kovin harvinaisia tämän planeetan historiassa. Se että meidän (historiaa tiedostavalla) lajillamme ei ole niistä omia kokemuksia johtuu vain siitä että olemme olleet tääll äniin kovin vähän aikaa — mutta aikaahan kertyy koko ajan lisää, ja todennäköisesti myös kokemuksia.

      Lajimme selviytymisen kannalta olisi varmaan viisasta jos osaisimme jotenkin varautua, ainakin tiedollisesti ja taidollisesti. Ihmisillä pitäisi olla jonkinlainen tieto siitä miten voi tuottaa ruokaa myös ydintalven alaisissa olosuhteissa, miten voi tuottaa puhdasta vettä jos kaikki pintavedet saastuvat. Miten voi suojautua säteilyltä. Näihin kysymyksiin voisi valmistautua myös niiden teoreettisten skenaaroiden kautta missä mietitään ihmisen selviytymistä Marsissa: miten eletään maan alla laavatunneleissa, miten tuotetaan ruokaa täysin suljetuissa olosuhteissa.

      Toivotaan että näitä ei tapahdu, mutta jos tapahtuu, niin ehkä sitten kuitenkin olis hyvä jos siitä joku selviäisi.

      Nuo riskitekijät tuovat mieleen Isaac Asimovin kuuluisan skifi-novellin Night fall. Se kertoo sivistyneen lajin asuttamasta planeetasta, joka sijaitsee kolmoistähtijärjestelmässä, ja jolla on siis kolme aurinkoa. Siellä ei tule koskaan pimeää. Tuo sivilisaatio kehittyy ja kukoistaa, mutta kuitenkin legenda kertoo että se toistuvasti, aina uudelleen, vaikkakin hyvin pitkällä syklillä, kokonaan tuhoutuu. Edellisistä sivilisaatioista ei muisteta mitään, koska ne ovat kokonaan pyyhkiytyneet pois. Sitten joku älypää-tähtitieteilijä keksii että tuho todennäköisesti johtuu siitä että planeetalle tulee pimeys — kaikki auringot pimenevät samanaikaisesti yhdessä isossa auringonpimennyksessä. Tuon tapahtuessa asukkaat panikoivat, ja sytyttävät koko planeettansa tuleen…. Varsinainen ongelma ei siis olekaan se auringonpimennys, vaan se paniikki…

  4. AGU:n jäsenlehden mielipidekirjoitus jossa pohditaan ihmistoiminnan vaikutusta Marsiin tulevaisuudessa: https://eos.org/opinions/the-mars-anthropocene : ”The moment that astronauts set foot on Mars, microbial contamination will be inescapable and irreversible.”

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Todennäköisesti juuri näin. Tai, tietyn asteinen kontaminaatio lienee jo tapahtunut niiden robottiluotainten mukana joita sinne on mennyt. Luotainten pinnoilta poistetaan kaikki sellaiset mikrobit jotka normaaleilla desinfiointikäsittelyillä saadaan pois — mutta sitkeimmät ja kestävimmät, lepomuodoissa, jäävät jälelle.

      Tietysti on ihan toinen kysymys — johon ei toistaiseksi ole vastausta — löytävätkö nämä Marsin pinnalla mitään lisääntymisen mahdollisuutta.

      1. Niin, eiväthän ne kai rationaalisesti ajatellen voi siellä lisääntyä. Sitäpaitsi, kuten aiemminkin oli puhetta, Marsin pinnalla lojuu varmasti paljon meteoriittikiviä, joiden joukossa täytyy olla myös Maasta peräisin olevia, ja niiden sisällä mikrobeja. Mutta ei ole helppo kuvitella mekanismia jolla liikuntakyvytön mikrobi pääsisi keplottelemaan itsensä syvälle pinnan alle jossa on pohjavettä. Jos esimerkiksi mikrobin ympärillä oleva kivi hajoaa, eliö altistuu säteilylle. Itse asiassa, jos mikrobielämä voisi levitä Marsiin avaruusluotaimista, se olisi varmaan levinnyt sinne jo kauan sitten Maa-meteoriiteista joita on todennäköisesti ollut paljon enemmän, ja lisäksi niitä ei ole kukaan ollut erityisesti steriloimassa. Jos Maan maamikrobit olisivat Marsin pinnan alle päässeet jossain vaiheessa leviämään, niiden aineenvaihduntakaasujen pitäisi nyt näkyä Trace Gas Orbiterin mittauksissa. Mutta mitään ei näy. Todennäköisesti Marsissa ei elämää ole, eikä se sinne voi luotainten tai edes astronauttien mukana helposti levitäkään. Mutta mahdollisesti ihminen kyllä pystyy halutessaan istuttamaan elämän Marsin pinnan alle, kunhan kairaa niille pohjaveteen asti ulottuvan reiän.

        Mutta logiikka sikseen, varovaisuusperiaatteen takia on ollut toki hyvä että luotaimia on varmuuden vuoksi koitettu steriloida.

        Kuitenkin luotainten sterilointi kannattaa lopettaa siinä vaiheessa jos pinnalle laskeutuu ihmisiä. Tai sitten päättää että sterilointia jatketaan ja että ihmiset eivät sinne saa mennä.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Niinpä niin. Tämä eri ympäristöjen ”elinkelpoisuus” on aika monitahoinen kysymys. Ihminen tekee mitä osaa ja taitaa — ja sitten elämä loppujen lopuksi elää niinkuin elää, luonnonvaraisten prosessien ohjaamana.

        2. Ja – huomaan nyt – tämä keskustelu sopii myös ”mihin astrobiologiaa tarvitaan” -otsikon alle, koska onhan luotainten sterilointi kallista, ihmisten lähettämisestä puhumattakaan.

          Mitä tulee ihmisiin, pidän ajatuksesta että Marsiin lähettäisiin retkikunta joka ei laskeutuisikaan pinnalle, vaan kiertäisi planeettaa ja teleoperoisi sieltä käsin, kaikkia virtuaalitodellisuuden uusimpia jippoja käyttäen, pinnalla kulkevia robottiluotaimia. Se olisi valtavan paljon halvempaa kuin pinnalla vierailu, ja kontaminaatioriski olisi paljon pienempi. Ja mitä tulee tieteeseen, arvelen että VR-hanskojen ja datakypärän avulla geologiastronautti saisi Marsin kivistä ja hiekasta paremman ja kouriintuntuvamman kuvan kuin konsanaan kävelemällä itse pinnalla jäykkään avaruuspukuun sonnustautuneena. Marsin kiertoradalta pinnalle kommunikaatioviive on hyvin lyhyt, ja datanopeus saadaan korkeaksi koska miehistöaluksessa on paljon sähkötehoa ja tilaa antennille. Projektin yksi etu olisi että pienetkin maat, firmat, seurat yms. voisivat osallistua lähettämällä omia robottiluotaimiaan pinnalle, joita astronautit sitten operoisivat. Kaikki halukkaat voitaisiin sallia mukaan, koska miehistön turvallisuus ei lainkaan riippuisi pintarobottien toimivuudesta. Ja jos pelkkä Marsin kiertäminen tuntuu tylsältä, miehistöalus voisi vierailla Phoboksella tai Deimoksella. Aluksessa voisi olla keinopainovoima toteutettuna siten että propulsiomoduuli on puolijäykän palkin päässä miehistömoduulin vastapainona, ja systeemiä pyöritetään. Tai jos käytetään ionipropulsiota, aurinkopaneelisto voisi toimia moduulit toisiinsa yhdistävänä rakenteena.

          Tämän teleoperointi-dean esitti tietääkseni ensimmäisenä Nasa:n George Schmidt, HERRO-nimikkeellä. Olen jutellut siitä hänen kanssaan muutaman kerran jossain konferenssissa missään ollaan tavattu. Viimeksi kun kysyin, hän ei ollut saanut Nasaa asiasta liiemmälti innostumaan. Mutta minusta idea voisi olla hyvä kompromissi Mars-aspiraatioiden ja taloudellisten realiteettien välillä.

          1. Kirsi Lehto sanoo:

            Loistava ajatus. Ja tätä voitaiiin sitten pelata myös virtuaalisesti ja viihteellisesti täällä Maassa…
            Jollakin tavalla meidän pitäisi saada tämä larppi-suunnitelma täällä käynnistymään…

          2. Joo, se sopis erinomaisesti pelaamiseen ja rekvisiitaks riittäis joukko halpoja radio-ohjattavia leluja. Esimerkiks niin että olis 2 tiimiä (lennonjohto Maassa ja miehistö Marsin kiertoradalla), ja jos pelataan kesällä niin robotit ulkotilassa (mielellään sateensuojassa) jotta on oikeita kiviä ja maata. Halvoissa robottileluissa ei välttämättä ole omia kameroita, mut vois olla muutama kiinteä web-videokamera jotka ottaa yleiskuvaa koko robottijoukosta. Lennonjohdon ja miehistön välillä vois olla kommunikaatioviive, vaikka kirjelappu laatikkoon jonka kansi avautuu tietyn ajan kuluttua, tai sitten softalla jos joku innostuu tekemään.

          3. Kirsi Lehto sanoo:

            Tehdään. Jollakin keinolla!

  5. Kiinan kuulaskeutujan biologiakanisterissa puuvillansiemenet itivät, mutta muiden kasvien (rapsi, peruna, lituruoho) ei, eivätkä myöskään banaanikärpäsen munat ja hiiva näyttäneet elonmerkkejä (http://www.xinhuanet.com/english/2019-01/15/c_137745432.htm , https://www.avaruus.fi/uutiset/aurinkokuntaluotaimet/kasvikoe-kuun-pinnalla-onnistui-osittain-laskeutuja-vaipui-jo-horrokseen.html ). Kenties itämiseen vaikutti että siemenet ja munat odottivat kaksi kuukautta lepotilassa johon ne oli pantu uutisen mukaan bioteknisin keinoin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Hulluja ajatuksia astrobiologiasta

19.12.2018 klo 14.47, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Astrobiologia lienee siitä erikoinen tieteenala, että sen tiimoilta ihmiset pystyvät kuvittelemaan, ajattelemaan, kirjoittamaan ja jopa julkaisemaankin kaikenlaisia kovinkin kummallisia ajatuksia. Sellaisiakin ajatuksia joita on vaikea todistaa vääräksi, mutta mahdotonta myös todistaa oikeaksi, sellaisista aiheista joista ei ehkä koskaan voida saada mitään havaintoja tai kokeellisia tuloksia. Sitten syntyy kokonaisia koulukuntia jotka olettavat että asian tiimoilta voi kuvitella vapaasti mitä vain. Hyvin kummallisia ajatuksia syntyy erityisesti elämän synnystä ja olemassaolosta maailmankaikkeuden eri kulmilla, ja sen leviämisestä planeettakunnista toisiin. Ajatusten tueksi löytyy vanhaa kirjallisuutta alkaen vaikka Lord Kelvinistä ja Arheniuksesta, jotka aikoinaan olivat arvostettuja tiedemiehiä ja uskoivat vankasti panspermiaan.  Kuitenkin tietomme maailman kehittymisestä on nyt niin toisenlainen että näiden herrojen ajatukset eivät enää ole mitenkään valideja.

Panspermian ajatus on kuitenkin edelleen voimissaan, ja sen kannattajat rakentelevat ajatustaan vähän eri lähtökohdista. Jotkut uskovat, ensinnäkin, että ensimmäiset suotuisat olosuhteet elämän synnylle maailmankaikkeudessa muodostuivat silloin kun taustasäteilyn lämpötila laski nollan ja sadan celsius-asteen välille. Äkkiseltään tämä näyttäisi mahdollistavan nestemäisen veden olemassaolon. Tosin pelkkä lämpötila ei tähän tietenkään riitä, koska veden olemassaoloon tarvitaan vedyn lisäksi myös happea, ja elämän syntyy sitten myös koko joukko muita alkuaineita. Näitä syntyi ja levisi avaruuteen toki jonkun verran jo ensimmäisten suurten tähtien räjähtäessä supernovina, mutta silti, kesti varmasti aikansa ennen kuin niitä kertyi niin paljon että ne saattoivat muodostaa kivisiä planeettoja, ja niiden pinnalle rikkaan orgaanisen kemian.

Ainakin sellaiset tähdet jotka voidaan punasiirtymänsä perusteella määrittää vanhoiksi ovat tyypillisesti hyvin metalliköyhiä, eivätkä siis mitään otollisia elämän ympäristöjä.

Tuollaiset kemialliset puutteet eivät kuitenkaan näytä häiritsevän teoreetikkoja, jotka ajattelevat että elämä jossakin muodossaan syntyi jo varhain, ja on sittemmin levittäytynyt pitkin linnunratoja siirtymällä tähtijoukkojen sisällä. He olettavat että jonkinlaiset kappaleet pystyisivät siirtymään tuollaisten lähekkäin syntyvien tähtien välillä, ja kuljettamaan elämän ituja mukanaan. He eivät ota huomioon sitä että kiviset planeetat (ainakin meillä, todennäköisesti myös muualla) syntyvät kertymäkiekkojen kuumissa sisäosissa, ja ovat syntyessään sulaa magmaa. Siis vasta syntyvillä planeetoilla ei synny elämää, eikä se voi niille myöskään siirtyä.

No entäpä sitten elämän itujen putoileminen planeetalle jossakin myöhemmässä vaiheessa? Se on mahdollista, jos tuo itu lähtee liikkeelle elämän asuttamalta läheiseltä planeetalta, riittävän ison meteoriitti-iskun sinkoamana, ja päätyy sitten aikansa lennettyään otolliselle maaperälle toisella planeetalla. Kuitenkin kaukaisten tähtien välillä todennäköisyydet ja mahdollisuudet jonkin meteorin siirtymiselle ja osumiselle ovat niin pienet, että tähtijärjestelmien ikä ei riitä sen toteutumiseen, eikä tuo uinuva itu ainakaan pysyisi hengissä vuosimiljardien pituisen matkan aikaa.

Elämän siirtyminen jopa läheisten planeettojen välillä on perin haastava operaatio. Tuo lentoon lähteminen on kyllä mahdollista, joskaan ei mitenkään tavallista (isot impaktit nimittäin todennäköisesti paremminkin tuhoavat elämää). Sekin on vielä mahdollista että jokin kestävä mikrobi voi pysyä lepotilassa hengissä miljoonia vuosia kestävän matkan ajan, jos se on hyvin suojassa kiven sisällä. Kuitenkin, on hyvin pieni todennäköisyys sille että tuo mikrobi osuisi sellaiseen paikkaan missä se voi edelleen, yksinään, selviytyä hengissä, ja alkaa kukoistamaan niin että se kehittyy kokonaiseksi eliökunnaksi. Ajatelkaapa vaikka mitkä olisivat mahdollisuudet sille että nykyisen Maan biosfääristä ”karkaavat” mikrobit voisivat selviytyä läheisillä taivaankappaleilla.

Yksittäisten elävien solujen on vaikea selviytyä ympäristössä, johon ne eivät ole aikojen kuluessa sopeutuneet. Jotkut perustuottaja-lajit saattaisivat ehkä pystyä tähän. Kiven sisällä lentävä eliö olisi todennäköisesti ”kiven syöjä” -mikrobi, ja sen pitäisi osua johonkin jotakuinkin samalaiseen, ja saman lämpötilaiseen kivilajiin. Jos taas kysymyksessä olisi fotosynteettinen eliö, sen pitäisi osua sellaiseen paikkaan missä on sopivasti lämpöä ja valoa, ja joko riittävästi vettä tai otsonikerrosta suojaamassa UV-säteilyä vastaan – jota ei taas synny elottomalla planeetalla.

Säilyäkseen hengissä elämä tarvitsee ympäristön joka pitää sitä yllä. Elämän synnyn ja varhaisen kehityksen aikana tuo ylläpitävä ympäristö tarjosi kaikki kemialliset aineet mitä elämä tarvitsi, ja sittemmin ylläpitäjänä toimivat sopivat energialähteet, tai ravintoketjut, ja kokonaiset ekosysteemit. Yksittäiset eliöt tai lajit valtaavat paikkansa ympäristössä siten että ne luonnonvalinnan ohjaamina kehittyvät ja sopeutuvat juuri näihin olosuhteisiin.

Ihan viimeisen hulluja ovat sellaiset ajatuskuviot että Maan historian aikana suuret harppaukset eliökunnan monimutkaisuudessa olisivat johtuneet siitä että tänne on noina aikoina pudonnut jotakin monimutkaisempaa geneettistä informaatiota. HUH sentään; kyseisen paperin piti tietenkin koettaa kyseenalaistaa myös Darwinilaista evoluutiota. Vieläkin hullumpia ovat ehdotukset, että virukset olisivat levinneet planeetalta toiselle, ja toimineet uudessa ympäristössään elämän aloittajina.

Myönnettäköön: elämän synty on prosessi joka on vaikea ymmärtää. Mutta ei se sen helpommaksi muutu sillä, että sen ajateltaisiin tapahtuneen jossakin toisaalla. Tällöin koko prosessiin pitäisi vielä lisätä siirtymisprosessin vaikeus ja epätodennäköisyys, jotka lisäävät kokonaisvaikeusastetta (miten monia?) kertaluokkia.

Näin joulunaikoihin onkin mukavaa hiljentyä hetkeksi ihmettelemään sitä, miten hienoa ja ihmeellistä onkaan tämä kotiplaneetalla juuri näihin olosuhteisiin kehittynyt elämä. Ja ihan kotoista ja paikallista alkuperää.

 

Hyvää joulua teille…

18 kommenttia “Hulluja ajatuksia astrobiologiasta”

  1. Nestemäinen vesi vaatii myös painetta, lämpötila ja H2O eivät yksin vielä riitä.

    Olen samaa mieltä että astrobiologian nimissä tehdään myös kaikenlaista ei-ehkä-niin-arvokasta tutkimusta. Muutamia vuosia sitten oli tiedeuutinen jossa tutkijat ehdottivat teknologisen elämän etsintää natriumlamppujen spektriviivan avulla. Heidän teesinsä oli että teknologiset sivilisaatiot käyttävät todennäköisesti natriumlamppuja katuvaloinaan. No, nyt jo kuitenkin tällä meidänkin planeetallamme natriumlamppuja ollaan kovaa kyytiä korvaamassa ledeillä.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Joo. Näitä maan päällä esiintyviä ilmiöitä, tai varsinkaan mitää ihmiseen liittyviä ei todellakaan kannata koettaa peilata mihinkään muuhun maailmaan. Mikään muu ei liene yleistettävissä, paitsi fysiikan ja kemian lainalaisuudet

      Mutta tuosta paineesta puheen ollen: olisiko olemassa mitään tietoa (tai arvioita) siitä millaisia paineet tai kaasun tiheys olisivat olleet nuoressa maailmankaikkeudessa, silloin ensimmäisten tähtien syntymisen aikoihin?

      1. Jo rekombinaatioepookissa jossa lämpötila oli 4000K, paine oli enää 1e-17 bar, ja lämpötilassa 300K sen on täytynyt olla vielä 4 kertalukua matalampi. Lähde: https://en.wikipedia.org/wiki/Chronology_of_the_universe , väliotsikon ”A more detailed summary” alla oleva taulukko, rivi Recombination, ja sen Description.

        Samalla wikipediasivulla on myös kohta ”Speculative ”habitable epoch”. Siinä puhutaan kuitenkin planeetasta. Hypoteettinen planeetta voi toki ratkaista paineongelman, mutta samalla tekee taustasäteilyn lämpötilan melko irrelevantiksi. Planeettahan syntyy joka tapauksessa liian kuumana elämälle, ja kun se on jäähtynyt riittävästi, taustasäteilykin on viilentynyt. Vedyn ja helium osuus tähtienvälisestä kaasusta oli erittäin suuri, joten kiviplaneettaa on vaikea muodostaa. Tämä (kuten jotkut muutkin saman kirjoittajan ajatukset) kuulostavat minusta moniongelmaisilta.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Minustakin kuulostavat varsin moniongelmaisilta.

  2. Markku Virtanen sanoo:

    Luin jostain tiedeartikkelista että aika todennäköistää jonkin tapahtuman varmasti. Jos tapahtuman todennäköisyys voidaan laskea, maailmankaikkeuden aika riittää sen tapahtuvan.Tai jotain sellaista.

    K.Lehdon ajatukset olivat hyviä. Mitään tietämätön vain niukuttaa että kun se on tapahtunut. Se elämän synty.
    Tietenkin on aivan turha etäännyttää sitä pois maapallolta. Täällähän sitä riittää. Elämää.
    Luulisi että missä on rikkainta elämää se olisi myös pisimpään kehittynyt. Pikku mikrobit Marsissa tai joissain kuissa ei voi olla alkulähde. Ne ovat korkeintaan seurauksia maapallon elämästä.

    Panspermia on kummallinen ajatus. Kuin Einsteinin onnellinen ajatus kun hän lensi fotonilla. Tai jotain siihen suuntaan.
    Oliko se Einstein joka kylvi siemenet meidän galaksiimme. No vitsi, vitsi.

    Luen aina innolla Tähdet ja Avaruus lehteä. Se on minulle aivoruokaa. Ajatuslepoa. Ja rauhoittumista maailman pienistä ongelmista.

    Kiitän aina mielessäni että on olemassa viisaita ihmisä jotka jatkavat tieteen perintöä.

    En varmaan ymmärtänyt kaikkea mitä K.Lehto kirjoitti. Mutta sujuvasti luin.
    Kiitos hänelle.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kiitos positiivisesta kommentista. Tuo ensimmäinen lauseesi minun mielestäni selittää elämän olemassaoloa. Kun se on ollut mahdollista tapahtua, niin sitten se on ainakin joskus, ja jossakin, myös tapahtunut.

  3. Trace Gas Orbiter ei ole nähnyt Marsissa yhtään metaania vaikka mittasi aiempaa tarkemmin, http://blogs.discovermagazine.com/d-brief/2018/12/18/trace-gas-orbiter-mars-methane-atmosphere/#.XByT9xBoS90 . Uutinen ilmeisesti perustuu esitelmään syys-AGU:ssa jonka kalvoja en ole kuitenkaan nähnyt.

  4. Pentti S. Varis sanoo:

    Vielä 80-luvulla F.Crick ja L.Orgel esittivät itsekin varsin epävarmana pitämänsä ’suunnatun panspermian’ idean. Sen mukaan alienit olisivat kylväneet elämän siemeniä eri paikkoihin maailmankaikkeudessa. He löysivät kuitenkin muutamia vähäisiä ideaansa kannattavia todisteita

    https://blogs.scientificamerican.com/guest-blog/the-origins-of-directed-panspermia/

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Aktiivisten tutkijoiden näkemykset ovat 80-luvun jälkeen jo moneen kertaan muuttuneet. Tietysti joku koettaa vielä pitää kiinno panspermian ajatuksesta, mutta ajatuksenakin se on todellakin jo vuosikymmeniä sitten ohi mennyt juttu.

    2. Suunnatusta panspermiasta voi ajatella eri versioita. Yksi versio voisi olla seuraavanlainen: Alkuperäinen elämä (nimitetään sitä E:ksi) oli erilaista kuin meidän. Ehkä se ei edes perustunut hiileen tai esiintynyt planeetoilla. E syntyi spontaanisti ja johti tekniseen sivilisaatioon. Maan elämä on E:n insinöörien rakentama tuote, jollaista ei voisi syntyä spontaanisti. Olentojen motiivina oli luoda E:n kaltainen prosessi ympäristöön, joka ei soveltunut alkuperäiselle E:lle.

      Hypoteesin etu on että se selittäisi tuntemamme elämän synnyn. Hintana on että postuloidaan E:n olemassaolo, josta ei ole mitään havaintoja. Hypoteesia voidaan joutua pohtimaan vakavasti, jos Maan biokemian spontaani syntyminen alkaa näyttää mahdottomalta. Vielä ei kuitenkaan taideta olla niin epätoivoisessa tilanteessa.

      Hypoteesin lähtökohta on sen loogisen tosiasian tunnustaminen että biokemian elinkelpoisuus ja sen kyky syntyä spontaanisti voivat olla kaksi eri asiaa. Maan biokemia on varmasti elinkelpoinen, mutta onko se myös spontaanisyntyinen, sitä emme periaatteessa tiedä.

      1. Kirsi Lehto sanoo:

        Heippa. Ajatuksesi on kiintoisa. Kiinnostaisi kovasti kuulla, millaista koostumusta ajattelet tuon vieraan älykkään sivulisaation tai Elämänmuodon, E:n, edustavan. Vaikka se olisi miten vieras ja outo tahansa, sen kuitenkin täytyy edustaa samanlaisia kemian ja fysiikan lainalaisuuksia mitkä mekin tunnemme täällä Maassa. Niinpä sanoisin että se ei millään voi olla ”mekaaninen”, ei siis mistään mineraalisista komponenteista rakentuva. Metallithan eivät spontaanisti reagoi keskenään niin että niistä rakentuisi mitään monimutkaista. Suurissa kuumuuksissa tai paineissa ne voivat muodostaa keskenään metalliseoksia, tai jonkinlaista plasmaa—suurina massoina ne voivat taas muodostaa tähtiä tai planeettakuntia, mutta ei kait mitään sen kummempia rakenteita.

        Hiili, vety, typpi ja happi ovat taas sellaisia jotka voivat tehdä niitä kestäviä ja monihaaraisia kovalenttisiaä sidoksia, joista voi rakentua kaikenlaisia molekyylirakenteita, hiukan niinkuin jostakin rakennuspalikkasarjasta (mitä niitä onkaan, mekanoja tai sellaisia mistä voi rakennella vaikka eifeltorinin tai pilvenpiirtäjän, kun vain ruuvaa sopivaan järjestykseen tarpeeksi paljon erilaisia palikoita).

        Elämän pitää siisi syntyä jonkinalisista ”rakennuspalikoista”, joista vois yntyä toiminnallista monimuotoisuutta. Pii ehkä voisi käyttäytyä hiukan hiilen tavoin joko hyvin kuumissa olosuhteissa, tai hyvin kylmissä olosuhteissa, mutta niissä taas sitten seuraa omat onglemansa jonka takia niissäkään ei todennäköisesti voi syntyä mitään toimivaa – Dirk Mac Schulz on kirjoitanut tästä pari kirjaa…
        Hiili siis näyttää olevan kemiallisesti ylivoimaisesti paras monimutkaisten rakenteiden rakennusaine, vesiliuottimen läsnäollessa. Ja hiilen kanssa ollaankin sitten samoissa elämän synnyn ja evoluution haasteissa kuin mitä täällä maan päällä on ollut. Mutta nehän eivät ole mitenkään ylitse pääsemättömiä.
        En tiedä ajatteletko että jotakin elävän kaltaista voisi syntyä vaikka kaasuista (kosmisissa matalissa paineissa? vaiko jossakin tähtien sisäisissä suurissa paineissa??) – niistäkään tuskin missään olosuhteisa voi syntyä mitään muotoaan ylläpitävää tai toiminnallista rakennetta?

        Mutta sitten tietysti mitää myös kysyä mitä ominaisuuksia elämä ylipäänsä tarvitsee. Tarvitseeko sen pitää yllä muotonsa, tai toiminnallisuutensa. Ilmeisesti ainakin ajattelet että tämä kaiken ylös-rakentava tai alkuun laittava elämänmuoto olisi hyvinkin toiminnallinen ja ilmeisen tarkoitushakuinen (mikä se tarkoitus sitten loppujen lopuksi olisikaan – elämän syy ja tarkoitus näyttää olevan jonkinlainen olomassaolemisen välttämättömyys). … Mutta tarvitseeko tuon E-elämän olla aineellinen??

        Jos ajattelet jonkinlaista aineetonta, energistä, tarkoitushakuista, kaiken alkuun laittavaa alkusyytä, niin sitten ollaankin jo päädytty uskonnolliseen maailmankuvaan. Mikäs siinä! Jos alkusyitä haetaan kemiallisen evoluution ulkopuolelta, niin tuo käy ihan hyvin. Hyvin sopiva ajatus näin joulun aikaan. Mutta sitten seuraava kysymys: mikä on tämän kaiken ymmärryksen yli käyvän E-elämän alkuperä?

        1. Ässää hihassa minulla ei ole.

          Joo, hiili on varmaankin paras, mutta liuottimessa voisi olla valinnan varaa, onhan formamidiakin ehdotettu. Olen joskus miettinyt että voisiko elämä toimia ilman liuotinta tähtienvälisessä aineessa (painottomuudessa ja lähes tyhjiössä), siten että elämän molekyylit ovat kaasufaasissa tai/ja ovat tarttuneina pölyhiukkasten pinnoille jotka silloin tällöin törmäävät toisiinsa. Energialähde voisi olla esimerkiksi tähtienvälisen vedyn sitoutuminen happeen tai hiiileen.

          Aineeton elämä ei ollut mielessä kun alkuperäistä kommenttiani kirjoitin, mutta voihan sellaistakin pohtia.

          Jotta E-hypoteesi olisi järkevä ja selitysvoimainen, E:n alkuperän pitäisi olla spontaani. Mahdollisesti harvinainen, mutta ainakin kerran tapahtunut spontaanisti.

          Jos E-hypoteesi on totta, Maa tuskin on ainoa planeetta jolle on istutettu keinotekoinen biologinen elämä. Periaatteessa siis E-hypoteesia voisi testata etsimällä maankaltaisia planeettoja ja tutkimalla onko niillä elämää. Jos maankaltaisia planeettoja löytyy mutta millään niistä ei ole elämää, se taitaisi tehdä E-hypoteesin epätodennäköisemmäksi. Jos elämää niiltä löytyisi ja jos se olisi biologisesti samanlaista kuin meidän, se saattaisi tukea hypoteesia. Käytännössä vaikeutena olisi tietää kuinka isot poikkeamat maankaltaisuudesta pitäisi sallia. Ja tietysti, koska E on ollut hypoteesin mukaan suunnitteluun kykenevää, sillä on ollut vapaa tahto, joka on tässä todennäköisyyspelissä mukana yhtenä tuntemattomana. Vapaa tahto voi haluta mitä vain, vaikkapa valita vain yhden maapallon jonne elämänsä synnyttää, tai varioida konseptiaan eri planeetoilla ihan vaan varioimisen ilosta.

          1. Kirsi Lehto sanoo:

            Jees. Tuollaiseen kaiken alkuun saattavaan E-elämänmuotoon (joka on vapaa myös kaikenlaisista konkreettisista rajoitteista kuten ajan yksisuuntaisuudesta) ihmiset ovatkin vankasti uskoneet jo ainakin vanhan testamentin kirjoittamisen ajoista lähtien (siis monoteististen kaikkivoipaisten jumala-uskontojen alusta lähtien). Eikä se liene mikään ihan mahdoton ajatus. Kuitenkin elämän kemiallinen synty ja darwinilainen evoluutio on paljon helpommin ymmärrettävissä meille ihmisen/muurahaisen aivoisille. Mutta tässä voi olla rajoittavana tekijänä juuri tuo ihmisen ymmärryksen rajallisuus.

          2. Viittaat kaiketi siihen että jos oletetaan E-hypoteesin olevan totta, silloin E on saattanut puuttua alkuunpanemansa biosfäärin myöhempäänkin kehitykseen, koska mikäpä olisi estänyt, ja mahdollisia motiiveja on helppo kuvitella. E-hypoteesin alla ajatus ajoittaisista interventioista voi kuulostaa pikemminkin luonnolliselta kuin epätodenäköiseltä.

            Geologisen aineiston joukkosukupuutot näyttävät kuitenkin sattumanvaraisilta, ainakin minusta. Evoluution nopeus on myös ollut keskimäärin hidas verrattuna nopeimpiin episodeihin kuten kambrikauden räjähdykseen. Jos kambrikauden evoluutionopeus olisi vallinnut koko ajan, aikaväli elämän alusta kädelliseen olisi voinut olla alle miljardi vuotta. Jos E on ollut olemassa, se näyttää suosineen vapaata kasvatusta.

            Nämä pohdiskelut voivat tuntua kaukaisilta. Kuitenkin poliittinen kysymys biosfäärin luomisesta voi tulla ajankohtaiseksi pian, eli meille voi olla tarjolla E:n pikarooli. Jos nimittäin TGO:n tulosten perusteella päätetään että Mars ei ole elävä, seuraavat todennäköiset keskustelunaiheet ovat luotainten kalliin steriloinnin lopettaminen, ihmisten salliminen planeetan pinnalle ja bakteerien istuttaminen pinnan alle.

          3. Kirsi Lehto sanoo:

            Oikeasti, todellisudessa, voimma varmastikin jättää pois laskuista tuollaisen kaiken alkuun laittavan E-elämä-hyvpoteesin, sillä siitä ei ole olemass minkäänlaista näyttöä. Sen sijaan on olemassa paljonkin ainakin aihetodisteita siitä että elämä on syntynyt spontaanin HCN-kemian tuotteena, ja että se on muotoutunut ympäristökemian ehdoilla, ja sen tuotteena. Samoin, on loputtoman paljon monenlaisia suoria todisteita siitä että eliökunta on kehittynyt evoluution tuotteena, luonnonvalinnan ja ympäristöolosuhteiden ohjaamana, ja vuorovaikutuksessa niiden kanssa.

            Siispä, puhe panspermiasta tai ulkopuolisesta ohjauksesta osana Maan elämän kehitystä on mielestäni täysin perusteetonta. Tuo mitä sanot ihmisen mahdollisuudesta aloittaa eliökunnan kehittyminen Marsissa on ihan todennäköinen skenaario, mutta sitä ei kuitenkaan voi rinnastaa siihen että joku olisi vastaavalla tavalla tuonut elämän alun tänne — koska tässä vierailuetäisyydellä ei ole sellaista eliökuntaa joka olisi voinut levittää sen tänne.

          4. Pois laskuista ainakin siinä mielessä että ei näyttäisi olevan tapaa tutkia sitä.

            Biologisesta evoluutiosta on tosiaan valtava määrä todisteita ja se toimii mainiosti, sitten kun ensin on jotain mikä kasvaa ja monistuu.

            Yksi E-hypoteesiin huonosti sopiva seikka on että elämä ilmaantui planeetan ollessa varsin nuori. Nuoruus viittaa kotikutoiseen mekanismiin.

          5. Kirsi Lehto sanoo:

            Juu. Tuo mainitsemasi seikka on se joka tekee kaiken panspermian todella epätodennäköiseksi. Jotta vieras elämä voisi juurtua uudelle planeetalle, sen pitäisi olla juuri niihin uusiin olosuhteisiin sopeutunutta. Sopeutuminen tapahtuu vain paikan päällä. Jos ympäristö on liian outo (kuten Mars olisi useimmille nykyisille maatiaisille) niin siinä paikassa vain kuolee, saman tien.

  5. Pentti S. Varis sanoo:

    http://www.helsinki.fi/~aannila/arto/

    Arto Annila toteaa sekä elottoman että elollisen yleisten kehityslakien olevan samat, joten molemmat johtuvat jostain kaiken kattavasta ’ylimmästä laista’. (Ehkä maailman etevimmällä evoluutiobiologilla Eugene Kooninilla on samantapaisia ajatuksia).

    http://www.helsinki.fi/~aannila/arto/elama.pdf

    https://phys.org/news/2008-12-life.html

    Annilan keskeinen ajatus hänen kaikissa töissään on pienimmän vaikutuksen periaatteen keksijän Maupertuin kehittämä muoto, joka hallitsee paljon laajempaa ilmiöpiiriä kuin fyysikkojen nykyään käyttämä. Esimerkiksi elämän synnystä ja evoluutiosta Maupertuin muodolla on paljon enemmän sanottavaa kuin Eulerin-Lagrangen muodolla.

    https://areena.yle.fi/1-2098673

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vaikeita päätöksiä

27.11.2018 klo 16.17, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Meillä täällä Suomessa ollaan nyt kovin huolissaan suomalaisten alhaisesta lisääntymisestä ja väestön määrän vähenemisestä; tietenkin ensisijaisesti ollaan huolissaan siitä, minkä verran täällä tulee olemaan veronmaksajia tulevina vuosikymmeninä. Mutta jos katsotaan asiaa hiukan laajemmasta näkökulmasta niin väestön väheneminen ole mitenkään huono asia, vaan pikemminkin päinvastoin. Onhan koko planeetta jo kantokykynsä äärirajoilla viimeisen sadan vuoden aikana tapahtuneen väestönkasvun takia.

Ihmisen nousu koko planeettaa hallitsevaksi valtalajiksi on tapahtunut pikkuhiljaa viimeisen 12000 vuoden aikana. Paikalleen asettunut maanviljelyskulttuuri käynnistyi noihin aikoihin, ja siinä vaiheessa maailman väkiluku oli noin 4 miljoonaa. Paikalliset peltotilkut eivät vielä mitenkään merkittävästi muutaneet ympärillä levittäytyvää koskematonta luontoa.

Maatalouskulttuuri tarjosi hiukan leveämpää toimeentuloa. Aikojen kuluessa ihmisen määrä vaihteli vuosien suotuisuudesta, kulkutautien ankaruudesta ja sodista riippuen, mutta pitkällä aikavälillä se kuitenkin lisääntyi, hitaasti. 1700-luvun alkuun asti kasvuvauhti oli noin 0,04% vuodessa.

1700-luvulla kaupunkimainen ja varhaisteollinen elämäntapa ja kansainvälinen kauppa olivat käynnistymässä, ihmisten elintaso alkoi nousta korkeammaksi, ja maailman väkimäärä alkoi lisääntyä nopeammin. Vuonna 1800 meitä oli yksi miljardi, ja 1900 luvun alussa jo 1,65 miljardia.

1900-luvun alusta maailman väkimäärä lähti lisääntymään hyvin nopeasti. Väestönkasvun nopeus lisääntyi koko vuosisadan alkupuoliskon ajan, ja korkeimmillaan, 2,1% vuodessa, se oli  60-luvun alkuvuosina. Tämän jälkeen se lähti hidastumaan, niin että tällä hetkellä maailman väestö lisääntyy enää noin 1,2% vuodesssa. Tälläkin kasvuvauhdilla, ennusteiden mukaan, väestön määrä sadan vuoden kuluttua olisi hiukan yli 11 miljardia. Nämä tiedot löytyvät sivulta https://ourworldindata.org/grapher/population-by-country.

Ihmisten itsensä ohella vaan myös ihmisen kotieläinten ja viljelyalojen määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti: Tällä hetkellä 80 % kaikista maailman suurikokoisista eläimistä on ihmisen hallinnassa olevia tuotantoeläimiä, ja suuri osa viljelykelpoisesta maasta on jo otettu käyttöön. Luonnonvaraiset lajit ja eksoysteemit ovat katoamassa.

Väestön kasvu, koneellistumiseen ja teollistumiseen, ja elintarvikkeiden tuotannon, elintason ja kulutustason nousu ovat perustuneet ihmisten koulutustason nousuun, osaamisen lisääntymiseen, tieteiden kehittymiseen, kaikenlaiseen kekseläisyyteen, tietoihin ja taitoihin, mutta myös fossiilisiin polttoaineisiin. Nämä hiilivarannot hautautuivat maan alle satoja miljoonia vuosia sitten, ja ovat nyt palautumassa hiilidioksidina takaisin ilmakehään.

Ihmisen laji on siis sadassa vuodessa kehittynyt tavatoman viisaaksi ja taitavaksi, mutta tässä sitä nyt sitten kuitenkin ollaan: keskellä ilmastonmuutosta, massasukupuuttoa ja ekosysteemien romahtamista. Nämä muutokset eivät ole mitenkään tarkoituksellisia, eivätkä tahallaan tai pahassa tarkoituksessa aiheutettuja, vaan paremminkin kaikkea hyvää tavoitellen. Maailman monimutkaisia vuorovaikutuksia ja niiden kerrannaisvaikutuksia ei vain ole osattu ennakoida. Nyt  pitäisi osata tehdä jotakin globaalin tasapainon palauttamiseksi.

Tässä kohtaa ei liene ihan perusteltua kantaa huolta siitä, miten Suomen väestönkasvua, kulutustasoa ja kaikkia saavutettuja etuja voidaan pitää ennallaan, vaan paremminkin miettiä miten globaalit ekosysteemit ja hiilen kierto jotenkin taas  tasapainottuisivat. Miten tämä planeetta pystyy asuttamaan näinkin suuren väkimäärän, varsinkin nyt kun olosuhteet etelässä ovat muuttumassa todella tukaliksi. Ongelma on ilmeisen globaali, myös sillä tavalla että se on paljolti aiheutettu hyvinvoivien läntisten kulttuurien taholla, ja  elinolosuhteiden katoaminen kuitenkin ensimmäisenä uhkaa köyhiä eteläisia asuinalueita.

Ensimmäinen tasapainottava prosessi tietenkin on se että osa niistä ihmisistä muuttaa tänne Pohjolaan. Sen jälkeen ei ainakaan väkiluvun väheneminen ole enää ongelmana.

Sitten pitäisi toteutua ne muut, paljon puhutut luopumiset monista saavutetuista eduista. Pitäisi luopua lentämisestä, lihan syönnistä, yksityisautoilusta, lämpimän veden lotraamisesta, kaukaa kuljetetusta ruuasta, ja muovituotteista.

Luopuminen on suuri globaali haaste, joka tulee vaatimaan suurta sopeutumista ja suostumista, joka taholla. Ihmisten intressit menevät väistämättä ristiin keskenään. Tämä voi olla niin kurjaa, että siihen ei ehkä ihan helpolla löydy poliittista tahtoa.

Ihmiskunnan pitäisi nyt ymmärtää lähteä yhteisöllisesti johonkin uuteen suuntaan. Tällaisessa tilanteessa voisi olla hyvä kehittää samantapaista ”korkeampaa intelligenssiä” mitä Timo Honkela ehdotti viime vuonna julkaistussa kirjassaan ” Rauhankone. Tekoälytutkijan testamentti”. Kirjan esittelysivulla sanotaan: Rauhankone auttaisi ihmiskuntaa rauhanomaisemman maailman luomisessa. Rauhankone perustuu tekoälyyn, koneoppimiseen ja muihin kehitettäviin teknologisiin menetelmiin. Sen perimmäisenä tavoitteena on lisätä ihmisten välistä ymmärrystä, taltuttaa tunnemyrskyjä yhteisöissä ja edistää oikeudenmukaisuutta teknologian avulla….Rauhankoneiden avulla ihminen voi nousta tietoisen ajattelun rajoitusten yläpuolelle. Lähestymässä on viisaiden koneiden aika”.

Ehkä olisimme tosiaankin kehittyneet jo niin osaaviksi että koneälyn alulla voisimme pelastaa maailman, itseltämme.

14 kommenttia “Vaikeita päätöksiä”

  1. Aaro Kiuru sanoo:

    Kirsin hyvässä tekstissä, kiitos, voisi vielä erityisesti korostaa, että koko nykyinen ihmiskulttuuri (ruoka, liikkuminen, (markkina)talous, tiede, taide … melkein kaikki) on 200 v ajan kiihtyvällä vauhdilla perustunut halvan fossiilisen energian saantiin.

    Ja erityisen riippuvia (haavoittuvia, suorastaan lamaantuvia) olemme tänään stabiilin sähköverkon pystyssä pysymisestä.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Joo. Kyllä tietysti niin on, että fossiilinen energia on ollut kaiken tämän toimeliaisuuden ja kaikenlaisen materiaalisen kasvun käyttövoimana, mutta kyllä siinä myös oleellisena osana on ollut se että ihminen on oppinut kaiken tämän tuottamaan ja rakentamaan. Kaiken, onpa se sitten polttomoottoreita, sähköverkkoja, tuotantolaitoksia, liikennettä, elintarvikkeiden tuotantoa ja prosessoituja elintarvikkeita, kodinkoneita, vehkeitä ja vimpaimia, muoviaesineitä, kosmetiikkaa, tietotekniikkaa…
      Kun on oltu niin viimesen fiksuja että on osattu tämä kaikki tehdä, niin olisihan se mahdollista olla vielä niinkin fiksuja että osattais sopeuttaa tämä kaikki ympäristön kantokyvyn tasolle. Jos öljyhanat ja hiilikaivokset menisisvät kiinni kertaheitolla, niin siinähän olisi sitten pakko miettiä että miten sopeutetaan.

  2. Jorma Kilpi sanoo:

    Mietin tässä tuota luopumista saavutetuista eduista. Suureksi osaksi kyse on energian tuotannosta ja käytöstä.

    Fossiilisia polttoaineita pitää säästää koska niitä on olemassa vain rajallinen määrä. Lisäksi niitä pitää vältellä koska niiden käyttö lisää hiilidioksidin ja muiden kasvihuonekaasujen määrää ilmakehässä.

    Ydinvoimaa pitää säästää koska käytetylle ydinjätteelle ei ole toimivaa ratkaisua eikä ole oikein tulevia sukupolvia varten tuottaa määrättömästi ydinjätettä. Ydinvoimaa ei kuitenkaan pidä vältellä koska se on käytännössä hiilineutraalia.

    Aurinko- ja tuulivoiman ongelmana ovat kausivaihtelut. Niitä ei kuitenkaan pidä säästää eikä vältellä. Päinvastoin, niitä pitää kuluttaa mahdollisimman paljon silloin kun voi.

    Geotermisen lämmön hyödyntäminen kuulostaa lupaavalta mutta silläkin lienee rajansa. Sen rajat eivät ole minulle vielä tiedossa.

    Biokaasut yms. joita voidaan tuottaa lisää ovat käytettävissä siinä määrin kuin niitä voidaan järkevässä mittakaavassa tuottaa ja ovat hiilineutraaleja.

    Mistä siis oikeastaan pitäisi luopua? Sellaisesta ajattelutavasta pitäisi luopua, että ympäristöä saa mielivaltaisesti saastuttaa ja roskata. Tämä koskee kaikkia tasoja yksilöistä, yrityksistä, yhteisöistä aina yhteiskuntiin ja valtioihin. Esimerkiksi muovin suurin ongelma on, että sitä pääsee luontoon ja eläimet, me itse ja meidän lapsemme syövät sitä.

    Samoin pitäisi luopua eläinten ja luonnon yksipuolisesta riistämisestä jota esimerkiksi teuraskarja edustaa, sillä se kuluttaa valtavasti resursseja suhteessa tuottoon. Kaikki luonnon hyödyntäminen pitäisi aina jollakin lailla kompensoida takaisin luonnolle.

    Vielä yleisemmin pitäisi luopua siitä harhaluulosta, että luonto on olemassa ihmisiä varten. Me olemme osa luontoa, tarvitsemme raikasta ilmaa, ruokaa ja puhdasta vettä eivätkä nämä ole itsestäänselvyyksiä rajallisen kokoisella planeetallamme. Me tarvitsemme luontoa, luonto ei tarvitse meitä.

    Kaikkien ikävien tulevaisuusskenaarioiden keskellä on hyvä muistaa, että tulevaisuus ei ole olemassa ennen kuin se tapahtuu. Koneäly (tai Jeesus yms.) ei meitä pelasta, meidän on itse tehtävä se.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hyvin tuossa kuvaat sitä, että lähinnä ihmisten asenteiden pitäisi muuttua. Juhlat saavat loppua, ja vastassa on sopeutuminen realiteetteihin. Mitä ne sitten ovatkaan. Mutta ei sen elämän tarvitse edes olla yhtään sen ikävämpää kuin nykyisenkään, pikemminkin ehkä päivastoin.

  3. Heikki sanoo:

    Suo anteeksi, mutta tuo Rauhankone vaikuttaa kovin romantisoidulta.

    Aalto-yliopiston tekoälyyn erikoistunut professori Jussi Rintanen kirjoitti HS:n vieraskynäpalstalla 03.11.18 tekoälystä mm:

    ”Tiedot ihmisen päihittävän tekoälyn syntymästä ovat ennenaikaisia. Olen tutkinut ja soveltanut tekoälyä sen eri muodoissa yli 25 vuotta, enkä ole koskaan nähnyt mitään edes etäisesti ihmisälykkyyttä muistuttavaa… Tekoäly on täydellinen idiootti. Tekoäly osaa kyllä mekaanisesti tehdä jotain asiaa siinä määrin, että se on hyödyllinen, mutta ajatteluun tekoäly ei kykene.”

    Muuten olen kyllä samaa mieltä siitä, että ”Houston, meillä on ongelma.”

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Okei. Niin tietysti, keinoäly ei ajattele mitään itse. Kuitenkin siihen voinee koodata algoritmeja jotka laskisivat monimutkaisiakin yhtälöitä hyödyistä ja haitoista. Siis, jos pitää tehdä päätöksiä jotka eivät ole ”kivoja”, niitä lienee aika vaikea tehdä poliittisesti (= poliittinen itsemurha) — sen sijaan, jos ylimpänä auktoriteettinä olisi rationaalinen koneäly, niin se voisi ainakin tehdä ehdotuksia, jotka olisivat oletettavasti globaalissa mittakaavassa hyödyllisiä, tai pienimmän pahan vaihtoehtoja.

      Mutta olet varmaankin oikeassa siinä että tällaista algoritmia ei voida laatia, koska jo sen kirjoittaminen tapahtuisi joidenkin tahojen etu-näkökohdista. … Sen pitäisi myös koko ajan korjata itseään ja laskelmiaan, ja jos se ollenkaan ottaisi huomioon ihmisten mielipiteitä, niin sen puolueettomuus tulisi tosi nopeasti vesitetyksi..

  4. Juhani Harjunharja sanoo:

    Hyviä mietintöjä ja pähkäilyjä, joiden suhteen voin itsekin olla pitkälle samaa mieltä. Mutta erityisenä ongelamana näen nämä ihmisten tomintoja ohjaavat talouden, tuotannon, omistamisen, finanssien ja näihin liittyvän ylettömän kilpailun ja voiton maksimoinnit. Tätä kokonaisuutta on totuttu kutsumaan myös kapitalismiksi tai markkinakapitalismiksi. Muitakin nimikkeitä toki on. Eli on ilmeistä että noihin talouden, tuotannon ja omistamisen perusjuuriinkin joudutaan puuttumaan – on jo toki välillä puututtukin, mutta usein varsin huonoin tuloksin. Kun on sentään ihmisestä ja hänen yhteiskunnistaan kysymys, niin perustakin on koetettava katsoa rohkeasti läpi: miten sitäkin on siis muutettava.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Edellisissä kommenteissa Jorma Kilpi ja Heikki ovat jo sivunneet tätä samaa aihepiiriä: ongelmana on ihmisten (siis meidän) asenteiden muuttaminen. Ja tietysti, kun koko tämä länsimainen elämäntapa perustuu jatkuvan kasvun periaatteelle ja kaupallisten voittojen maksimoinnille, niin onhan sitä vaikea muuttaa toisenlaiseksi. Kuitenkin jatkuva kasvu rajallisella planeetalla lienee jotenkin mahdoton ajatus, ainakin jos sen kasvun pitäisi syntyä kaikenlaisen aineellisen kulutuksen kasvusta. Opituista tavoista ja mukavuuksista on vaikea luopua — siitä huolimatta että tässä ei olisi kysymys vain jonkinlaisesta uuden elämäntavan opettelusta. Lisäongelmana yhtälössä on se että toiset tällä planeetalla taas kuluttavat kovin vähän, kaikilla ei ole olemassa edes perustoimeentuloa, saati sitten mitään sellaista mistä voisi luopua.

  5. Japanilaisten LENR-tuloksia esittelevä paperi tämän vuoden elokuulta https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0360319918320925 , https://www.researchgate.net/profile/Akito_Takahashi/publication/324507195_Excess_heat_evolution_from_nanocomposite_samples_under_exposure_to_hydrogen_isotope_gases/links/5ad1327caca272fdaf7795f7/Excess-heat-evolution-from-nanocomposite-samples-under-exposure-to-hydrogen-isotope-gases.pdf

    Uutta tässä ei ole niinkään tulos (vaikka siinäkin on mielenkiintoisia yksityiskohtia), vaan se että tulos julkaistaan arvostetussa referoidussa lehdessä. Tiivistelmä suomeksi:

    On tutkittu anomaalista lämmitysvaikutusta joka syntyy kun kaasumainen vedyn isotooppi vuorovaikuttaa zirkoni- tai piioksidilla tuetun metallinanokomposiitin kanssa. Huoneenlämpötilassa havaittiin että vedyn absorptio ja lämmönkehitys eivät olleet niin suuria etteikö niitä voisi selittää kemiallisilla prosesseilla. 200-300
    °C lämpötilassa useimmat kaksimetalliset nanokomposiittinäytteemme tuottivat ylimääräisen 3-24 watin lämpötehon jopa usean viikon ajan. Ylimääräistä lämpötehoa ei havaittu pelkästään deuterium-palladium-nikkeli -systeemissä, mutta myös vety-palladium-nikkeli- ja vety-kupari-nikkeli -systeemeissä, kun taas yksimetalliset nanohiukkasnäytteet eivät tuottaneet ylimääräistä lämpöä lainkaan. Palladiumin ja nikkelin suhde on yksi avainparametri jolla saatua ylimääräistä lämpömäärää voi lisätä. Suurimmillaan vaihekeskiarvoistettu (?) ylimääräinen lämpöenergia ylitti
    270 keV per deuteriumatomi, ja yhteenlaskettu ylimääräinen lämpöenergia saavutti 100 MJ per metallimooli tai 90 MJ per vetymooli. On mahdotonta selittää havaittua ylimääräistä lämpöenergiaa millään kemiallisella reaktiolla. Mahdollisesti se syntyy jossain säteilemättömässä atomiydinten prosessissa.

    Eli, näyttää siltä että energiaa voidaan tuottaa tavallisista alkuaineista LENR-prosessilla, jolla on ydinvoiman edut mutta ei sen haittoja ja joka toimii myös pienessä mittakaavassa. Jotta tähän päästäisiin, pitää tehdä paljon insinöörityötä, mutta itse prosessi on havaintojen mukaan olemassa vaikka sille ei olekaan olemassa yleisesti hyväksyttyä teoriaa.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Vau. Ikiliikkujan mahdollisuus. Tai uusi Sampo, tai runsaudensarvi??
      Mutta kait tuo materiaali kuitenkin kuluu vastaavasti kun se muuttuu lämmöksi….
      Nuo lähtömateriaalit ovat toki tavallisia, paitsi ehkä tuo palladium voi olla hiukan niukempi luonnonvara. Toimii siis nanopartikkeleiden seoksissa, jolloin hiukkasten reagoiva pinta-ala on maksimaalinen – mutta voiko myös isoilla seos-massoilla? Voiko prosessin skaalata isoon mittakaavaan?

      1. Kirsi, ylipäätään vastaus on että tuo paperi on se mitä nuo kirjoittajat asiasta tietävät. Koska ilmiölle ei ole olemassa teoriaa, on vaikea tehdä pieniäkään yleistyksiä yli sen mitä on suoraan havaittu. Alla yritän kuitenkin vastata kysymyksiisi kertomalla oman käsitykseni.

        ”Mutta kait tuo materiaali kuitenkin kuluu vastaavasti kun se muuttuu lämmöksi…”

        Kyllä kai. Perusoletus on että koska energia ei voi olla kemiallista alkuperää, sen täytynee olla peräisin ytimistä, koska mistä muustakaan se voisi olla peräisin. Vanhalle Fleischmann-Pons -tyyppiselle deuterium-palladium -elektrolyysisysteemille oli muistaakseni yhdessä tutkimuksessa suurin ponnistuksen saatu mitattua likimääräinen konsistenssius tuotetun energian ja syntyneen helium-4:n määrän välillä (nettoreaktio D+D->He4+23.8 MeV).

        ”palladium voi olla hiukan niukempi luonnonvara”

        Huomaa että ilmiö toimi tuossa paperissa yhtä hyvin myös kuparin ja nikkelin seokselle. Palladium oli koesarjassa mukana olettaakseni lähinnä sen takia että se on perinteinen LENR-materiaali.

        ”toimii siis nanopartikkeleiden seoksissa, jolloin hiukkasten reagoiva pinta-ala on maksimaalinen – mutta voiko myös isoilla seos-massoilla? Voiko prosessin skaalata isoon mittakaavaan?”

        Kyllä, suuri pinta-ala ilmeisesti tosiaankin on eduksi, ja käsittääkseni ZrO2 (tai SiO2) -hiukkasten tarkoitus on ylläpitää pinta-alaa estämällä metallihiukkasia sintraantumasta kiinni toisiinsa. Skaalaamisen pitäisi olla mahdollista, jos ei muuten niin panemalla monta pientä reaktoria rinnakkain. Yksittäisen tämäntyyppisen reaktorin koolla on varmaankin jokin yläraja, joka voi tulla esimerkiksi siitä että jos seosmassa on iso, lämpö ei siirry sisältä riittävän nopeasti pintaan, jolloin sisuksen lämpötila voi nousta niin korkeaksi että aineet sulavat.

    2. Perinteisen ydinfysiikan mukaan ydinreaktioita ei voi tapahtua ilman suurienergisen säteilyn emittoitumista. Ydin on pieni ja sen energiatasojen erot ovat suuria (tyypillisesti megaelektronivolttiluokkaa). Kun transitio tapahtuu, vapautunut energia menee yhteen tai korkeintaan muutamaan isoon kvanttiin, koska se ei voi välivarastoitua minnekään. Tästä syystä fyysikkojen on ollut vaikea ottaa LENR-ilmiötä todesta. Kuitenkin havaintojen mukaan LENR-ilmiö on olemassa.

      Oma spekulaationi on että kenties LENR-aktiivisessa aineessa osa metallin johtavuuselektroneista muodostaa efektiivisesti massattoman pseudohiukkaspopulaation. Tämä kuulostaa eksoottiselta, mutta samankaltainen ilmiö tapahtuu ainakin grafeenissa (ns. Dirac-fermionit). Elektroniplasman ns. plasmataajuus on kääntäen verrannollinen elektronin massan neliöjuureen. Plasmataajuus on se raja jota matalamman taajuuden sähkömagneettinen aalto ei voi aineessa edetä. Ilmiö näkyy esimerkiksi Maan ionosfäärin radiotaajuuksien cutoff-ilmiönä, ja kiinteässä aineessa se näkyy esimerkiksi metallin kiiltävyytenä (plasmataajuus on korkeampi kuin näkyvän valon taajuus).

      Jos efektiivinen massa menee nollaan, plasmataajuus menee äärettömäksi, jolloin edes gammakvantti ei pysty etenemään plasmassa. Kun tapahtuu ydinreaktio joka normaalisti emittoisi gammakvantin, nyt emittoituukin suurienerginen plasmoni eli pseudohiukkaskaasun kollektiivinen oskillaatio (plasma-aalto), joka termalisoituu aineessa lämmittäen sitä. Samalla kyseisen ydinreaktion todennäköisyys kasvaa, koska normaalisti prosessia rajoittaa sähkömagneettisen kytkennän heikkous vahvaan vuorovaikutukseen verrattuna, eli gammakvantin syntyminen on normaalisti prosessin pullonkaula. Makroskooppisesti efektiivinen seuraus on että gammoja emittoivien ydinreaktioiden todennäköisyys kasvaa (en tiedä kuinka paljon, mutta ehkä jopa huimasti), mutta gammoja ei silti havaita.

      Esimerkiksi deuterium-deuterium -fuusiossa normaalisti lopputuotteet ovat tritium ja protoni ja toisaalta helium-3 ja neutroni. Reaktio D+D->He4+gamma on myös olemassa, mutta on monen monta kertalukua epätodennäköisempi, koska gamman emittoiminen on ”hidas” prosessi verrattuna vahvan vuorovaikutuksen välittämiin prosesseihin. Fleischmann-Pons -kokeessa käy päinvastoin, eli melkein kaikki deuteronit reagoivat helium4-haaran kautta ja vain pieni vähemmistö (5 kertalukua vähemmän) tuottaa tritiumia, ja vielä pienempi (10 kertalukua vähemmän) neutroneja. Myös neutroni- ja tritiumhaarojen suhde riippuu lämpötilasta tunnetulla tavalla, ja viiden kertaluvun ero on konsistenttia muutaman kymmenen eV:n efektiivisen lämpötilan kanssa.

      1. Kirsi Lehto sanoo:

        Vaikeeksi menee. Päädyt tuossa siihen että nämä LENReaktiot kuitenkin liittyisivät ydinreaktioihin, jotka aiheuttaisivat sitten tuollaista pseudohiukkaskaasun oskillaatiota. Siis kuitenkin ydinreaktio (D + D fuusio?)

        1. Kyllä, ydinreaktio, ja tuossa FP-tapauksessa ainakin efektiivisesti fuusio, jossain muussa LENR-tapauksessa voisi olla jokin muukin kuin fuusio esim. neutronin vaihto. Joo vaikeaahan se on: tätä ongelmaa ovat monet fysiikan nobelistit pohtineet (tai ainakin Edward Teller, Julian Schwinger, Brian Josephson) jo 25 vuotta sitten. Mutta ehkei kuitenkaan niin vaikeaa kuin elämän synty, tai eihän sitäkään etukäteen tiedä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *