Uusia voimia liikkeellä
Eilen – perjantaina 15.3. – saatiin nähdä sellainen uusi ilmiö että nuoret kautta maailman, Euroopan kaikissa maissa, USAssa, Australiassa, Intiassa, Ugandassa, Filippiineillä, Nepalissa, yhteensä yli 100 maassa ja Suomessakin yli 30 paikkakunnalla marssivat sankoin joukoin kaduilla vaatimassa politiikoilta välittömiä toimenpiteitä ilmastonmuutoksen hallitsemiseksi ja hillitsemiseksi (https://www.theguardian.com/environment/2019/mar/15/its-our-time-to-rise-up-youth-climate-strikes-held-in-100-countries).
Uutistoimistojen aikuiset raportoivat ymmärtäväsinä että nuoret lähtevät liikkeelle tosissaan, koska tulevaisuus koskettaa heitä paljon henkilökohtaisemmin ja pidempään kuin meitä vanhoja. Huh sentään! Luulisi että planeetan elinkelpoisuuden säilyttäminen olisi interssi ja huolenaihe joka ulottuu pidemmälle kuin oman sukupolven yli. Onneksi nuo nuoret puhuvat myös tulevista sukupolvista. Nyt voidaan kai sanoa että jos joku yksittäinen ihminen muuttaa maailmaa omilla teoillaan niin se on Greta Thunberg.
Uutiskuvista ei pysty erottamaan paljoakaan yksityiskohtia siitä mitä nuoriso tarkkaan ottaen ehdottaa tai haluaa, mutta sellainenkin viisas kyltti niissä on vilahtanut joka sanoo ”We have no planet B”. Tämä vastaukseksi kaikille niille jotka kuvittelevat että ihmisen laji – ehkä jopa jonkun kokoinen ihmiskunta – voisi pelastautua siirtymällä jollekin toiselle planeetalle, tai avaruussaarekkeelle. Tämä on täysin mahdoton ajatus. Paitsi ehkä sellaisena dystopia-visiona mitä kuvattaan Elysium elokuvassa, missä rikas väki asuu paratiisissa maan kiertoradalla, ja köyhä väki täyden kaaoksen, kuoleman ja kadotuksen keskellä maan pinnalla. Mutta tuo dystooppinen taivas-saareke olisi juurikin rakennettu romahtaavan Maan kustannuksella. Kammottava kuva.
Tällaisen uuden elämän-saarekkeen perustamisen haasteellisuus näkyi vaikkapa 1990-luvulla Arizonassa toteutetussa Biosphere 2 kokeilussa. Tämä täysin eristetty elämän saareke rakennettiin teräksestä, lasista ja betonista. Se oli täysin suljettu elinympäristö, tai ekosysteemi, joka pyrittiin rakentamaan mahdollisimman monipuoliseksi elinympäristöjen verkostoksi. Sinne luotiin viisi erilaista luontotyyppiä, eli sademetsä, savanni, pensasaavikko, autiomaa, ja meri. Lisäksi omassa osastossaan oli rakennettuna myös intensiivinen maatalousyksikkö, jonka tarkoituksena oli t uottaa ravinto saarekkeen ihmisasukkaille; ihmisasukkaita tähän systeemiin suljettiin sisälle kahdeksan. Eläinasukkaina yksikköön suljettiin sisälle erilaisia lajeja kuten kääpiövuohia, kanoja ja sikoja; veteen istutettiin kirjoahvenia. Koko systeemin oli tarkoitus toimia täysin omavaraisena, suljettuun kiertoon perustuvana kestävänä ekosysteeminä.
No ei se ihan kuolemaan johtanut katastrofi ollut, mutta lähestulkoon niin. Sekä hapesta että ruuasta oli puutetta alusta lähtien, ja näitä ilmeisesti ”salakuljetettiin” sisään kokeen aikana. Hiilidioksidi kerääntyi ilmaan liian korkeina pitoisuuksina, ja happea ilmeisesti kului betonirakenteiden raektioihin. Eräs ruuantuotantoa haitannut seikka oli niinkin pieni että mehiläiset eivät pystyneet suunnistamaan, koska lasikaton alla ne eivät aistineet UV-valoa. Oleellinen ongelma oli myös se että alunperin hyvinkin yhteistyökykyinen ryhmä repesi lähes sotatilaan sisäisen klikkiytymisen ja vallankäytön takia (https://www.ripleys.com/weird-news/biosphere-2/). Ensimmäinen testiryhmä selviytyi suljetussa yhteisössään kaksi vuotta, jonka jälkeen koe piti lopettaa vuonna 1993.
Koe käynnisttiin uudelleen vuonna 1993, mutta tämä yritys päättyyi nopeasti totaaliseen epäonnistumiseen. Tämä lienee ymmärrettävää sillä kokeen johtajana toimi sittemmin kyseenalaista hallinnollista mainetta niittänyt merijalkaväen upseeri, elokuvatuottaja, pankkiiri ja presidentti Trumpin pää-strategisti Steve Bannon.
Tuon ensimmäisen kunnianhimoisen biosfääri-kokeen epäonnistuminen selittynee osittain sillä, että se oli vasta ensimmäinen yritys rakentaa täysin suljettu ja omavarainen ekosysteemi. Kuitenkin tuon yrityksen etuna taas oli se että se tehtiin maailman turvallisimpaan paikkaan, hyvin suurilla resursseilla, ja parhailla ja monipuolisilla biologisilla komponenteilla. Koe osoittaa että toimivan, tasapainossa pysyvän ja täysin suljetun hiilen kierrätyssysteemin luominen on kaikkea muuta kuin helppoa tai triviaalia.
Jos ajatellaan biosfäärin ja eliökunnan kehittymistä planeetan mittakaavassa niin pitää muistaa että planeetan olosuhteet aina määräävät sen, millaisia sen eliöstö ja lajisto voi olla. Esimerkiksi ihmisen kehittyminen teknisesti taitavaksi lajiksi on tapahtunut viimeisen 10 000 vuoden aikana, ja ajoittunut sellaiseen sopivan leutoon jääkausi-ilmastojen välivaiheeseen, missä mantereet ovat suurelta osin sulaa maata. Jo vanhastaan on tiedetty että mannerten sijainnit planeetalla vaikuttavat merkittävästi planeetan albedoon, ja sitä kautta ilmastoon. Aivan uusi tutkimus (http://science.sciencemag.org/content/early/2019/03/13/science.aav5300/tab-pdf?_ga=2.37667232.1828845400.1552733137-1538233456.1552733137 , https://www.hs.fi/tiede/art-2000006037291.html )
osoittaa että myös mannerlaattojen törmäykset ja niiden nostattamat vuorijonot nimeomaan trooppisille leveysasteilla vaikuttavat voimakkaasti ilmastoon. Rapautuessaan ne sitovat niin paljon hiillidioksidia, että ne säännönmukaisesti kääntävät planeetan ilmaston syvään ja pitkään jäätiköitymisten aikaan. Näiden parametrien mukaan planeetan pitäisi nyt jatkaa vielä pitkään pysyä jäätiköitymisten vaiheessa. Kuitenkin nyt hiilidioksidia on päässyt ilmakehään niin paljon että jääkauteen ei tässä vaiheessa ole enää paluuta. Ihminen on siis onnistunut sekoittamaan geologisen ilmaston säätelyn, mutta ei todellakaan mitenkään hallitusti tai hillitysti.
Aikojen kuluessa tämä planeetta tarjoaa välillä jäisiä ja välillä jäättömiä kausia, ja näiden kanssa korreloivia matalia ja korkeita meren pintoja. Näihin täytyy sopeutua. Tämä planeetta tarjoaa kuitenkin koko ajan juuri ne olosuhteet jotka ovat meidän kaltaisille eliöille välttämättömät: se tarjoaa gravitaation, mukavan ilmanpaineen joka pitää veden nestemäisessä muodossa, ja hapekkaan ilmakehän. Se tarjoaa myös tehokkaan laattatektoniikan, joka on kuin planeetan oma ”hiilen aineenvaihdunta” pitää hiilidioksidipitoisuuden ilmakehässä suunnilleen vakioisena.
Planeetta myös (ainakin toistaiseksi) tarjoaa rikkaan perustuottajien ja hajottajien lajiston ja rikkaat ravintoketjut. Perustuottajat (kasvit) pystyvät tehokkaasti sitomaan hiiltä biomassaan eli tuottamaan ravintoa ja energiaa kaikille muille, hajottajat taas pystyvät kierrättämään ravinteet ja hiilen takaisin käyttökelpoiseen muotoon ilmakehään ja maaperään. Emme yleensä ollenkaan tajua miten riippuvaisia olemme tästä hyvin yhteen nivuotuneesta eliökunnasta. Tajuamme sen vaikkapa siinä vaiheessa, kun hyönteiset käyvä niin vähiin että ruokakasvien pölytys tulee satoa rajoittavaksi tekijäksi. Kaikki tämän planeetan edut ovat aivan ainutlaatuiset. Meillä ei ole olemassa planeetta B:tä.
Erinomainen kirjoitus. Maapallo toimii tuntemallamme, elämää synnyttävällä ja ylläpitävällä tavalla juuri siksi, että olosuhteet ovat sellaiset kuin ovat. Maapallo on uniikki paikka. Ihmisellä ei ole ollut olosuhteiden luomisessa mitään tekemistä. Ihminen ei ole syy, vaan seuraus Maan erityislaatuisuudesta.
Niin kuin, Kirsi, olet blogissasi moneenkin kertaan ansiokkasti kirjoittanut, maapallolla on ollut kyky säilyttää elämää ja toipua historian saatossa mitä moninaisimmista olosuhteiden muutoksista. Minusta näyttää siltä, että liian moni luottaa tällaisen itseparantumiskyvyn ratkaisevan myös meneillään olevan ilmastonmuutoksen ongelmat. Näitä ihmisiä ei tunnu koskettavan edes se, että itseparantumiseen on aina kulunut, ja tulee vastakin kulumaan, tuhansia vuosia. Heidän mielestään ihmisen itsensä aiheuttamaan ilmaston lämpenemisongelmaankaan ei tarvitse puuttua heti ja suurella voimalla, vaikka ilmaston nykyisen kaltaisen lämpenemisen lopputuloksen tiedetään suurella varmuudella olevan katastrofaalinen. Mitähän he sanoisivat, jos löytyisi Maan kanssa törmäyskurssilla oleva 10-kilometrinen asteroidi? Eikö ihmisten pitäisi tehdä sillekään uhalle mitään, vaan jäädä katsomaan, miten käy?
Tuo trooppisilla alueilla tapahtuva vulkaanisen aineen kyky sitoa hiiltä toi mieleeni kysymyksen joka on askarruttanut minua jonkin aikaa: vaikuttaako kuun vetovoima maankuoren laattatektoniikkaan?
Hyvä kysymys. Luulenpa että ei vaikuta koska sen aiheuttama vuorovesivoima toimii symmetrisesti planeetan joka puolella – siis liian tasainev vetovoima… mutta pitää tarkistaa paremmilta asiantuntijoilta.
Jos mannerlaatan päällä on meri ja kuu liikuttelee suuria vesimassoja, niin äkkipäätä kuvittelisi että vaikutus voisi olla niin suuri että sillä voisi olla vaikutusta mannerlaatan liikkeeseen. Se ajatus tuli vain mulle mieleen kun mietin tuota mannerlaattojen törmäystä nimenomaan tropiikissa. Onko kuuta kiittäminen tästäkin hyvästä? Kuuhan on ollut aiemmin paljon lähempänä maata.
… kiintoisa kysymys. Koetan selvittää
Mantereiden asennot ja niihin liittyvä nuorten rapautuvien poimuvuoristojen sijainti tosiaan ovat pitkälti määränneet onko planeetalla jäätikköjä vai ei. Nykyinen jäätiköitä sisältävä ajanjakso alkoi pohjoisella pallonpuoliskolla pari miljoonaa vuotta sitten, ja Etelämantereella aikaisemmin. Sitä edellinen kerta olikin peräti 260-360 miljoonaa vuotta sitten.
En tiedä onko kyseessä yleisempi sääntö, mutta ainakin tämä nykyinen jääkausiajanjakso on aiheuttanut ilmaston sahausta melko nopeassa eli muutaman kymmenen tuhannen vuoden jaksossa. Selkärankaisten evoluutio ei ole pysynyt noin nopean ilmastonvaihtelun perässä, mutta ihmisen kulttuurievoluutio on siihen pystynyt, ja sellaiset eläimet ovat pärjänneet joiden elinympäristöt ovat vain siirtyneet mutteivät hävinneet.
Luulen että yleensä jos olosuhteet säilyvät kymmeniä miljoonia vuosia samoina, silloin huippupetojen koko kasvaa pikkuhiljaa kun niiden ja saaliseläinten välillä vallitsee suuruuskilpailu. Mutta kun olosuhteet alkavat muuttua, silloin isot eläimet ovat heikoilla, koska niiden pitkä sukupolvi tekee niiden evoluutiosta hidasta. Monet isot nisäkkäät ovatkin kuolleet sukupuuttoon viimeisten vuosimiljoonien aikana.
Toki Afrikan ulkopuolella ihmisen metsästys lienee ollut merkittävä yksittäinen nisäkässukupuuttojen selittäjä. Ihmisen alkukodissa Afrikassa ihminen ja isot eläimet ovat kehittyneet rinnakkain, jolloin sikäläiset eläimet ovat oppineet varomaan ihmistä. Afrikan ulkopuolella isot eläimet eivät ole osanneet pelätä ihmisen kokoista pientä otusta, vaan ovat olleet ihmiselle helppoja metsästyssaaliita ja kesytettävissä olevia kotieläimiä. Tunnetustihan esimerkiksi intiannorsu kesyyntyy helpommin kuin afrikannorsu.