Supersolu
[Tässä tekstissä kerrotaan kokeneen myrskyilmiöiden havaitsijan kuvausreissusta. Jos myrskybongaus kiinnostaa, mutta olet aloittelija, kannattaa muistaa, että myrskyjen havaitseminen läheltä on oikeasti vaarallista, ja on tiedettävä, mitä on tekemässä. Ensi alkuun kannattaa tutustua Ursan myrskybongareiden harrastusryhmän turvallisuusohjeisiin täällä sekä lukea Ilmatieteen laitoksen ohjeet ukkospuuskien varalle täällä.]
Tekisi mieleni aloittaa tämä blogi tyyliin ”oli synkkä ja myrskyinen yö”-mutta kun ei ollut! Sen sijaan oli melkoisen kaunis kesäilta, heinäkuun loppu 30.7.2025 ja lämmintä mukavat 28 astetta. Laitilaa ja lähialueita kirjoivat Ursan myrskykartalla näkyvät pienet, mutta äkäiset, punertavat sadealueet. Itseasiassa ilmasto tuntui tuolloin lähinnä trooppiselta. Seurailin iltapäivällä kotitöiden lomassa Ursan myrskytutkaa ja satavia alueita, joista suurin osa oli todella lilaa sekä punaista väritystä omaavia eli ne satoivat rankasti. Koska meillä vallitsi sateeton hetki ajattelin lähteä pihalle poimimaan vadelmia. Samalla taivasta voisi tarkkailla livenä. Kytkin ukkostutkan kuitenkin kännykkään varoiksi päälle ennen pensaikkoon sukeltamistani. Vadelmia oli hyvin runsaasti ja tunti hurahti pensaikossa, kävin välillä juomassa kahvia ja pitämässä muutenkin taukoa, nimittäin poimiessa oli todella lämpimät ja kosteat oltavat. Hiki tuli pienestäkin liikkeestä. Mitä enemmän iltaa kohden mentiin, sitä enemmän lämpötilat ja kastepiste tuntuivat kääntyvän nousuun. Ajattelin rykäistä ja poimia loppupensaikon tyhjäksi ja alkaa seuraavaksi perkaamaan ja pakastamaan marjoja talven varalle, koska satavat alueet olivat vieläkin kiertäneet meidät eivätkä ne olleet salamoineet kovin ahkerasti.
Pensaikossa poimijalla riitti kavereita ja amiraaliperhonen halusi tehdä poimijan kanssa lähempää tuttavuutta. Sitä tuntui kiinnostavan etenkin käsieni hikinen iho. Veikkaisin, että perhonen tarvitsi suoloja ja päätti osin sen vuoksi parkkeerata käteeni liimautuen peukalonhankaan. Ei minulla ollut sydäntä sitä häätää pois vaan ajattelin, että pidän pienen tauon ja otan pari kuvaa kaverista. Rikukin ilmaantui seuraani ihmettelemään hyvin kesyn oloista perhosta. Kului melkein puoli tuntia ja perhonen lähti välillä lentoon laskeutuakseen melkein heti takaisin johonkin, missä ihoa näkyi. Välillä katselimme myrskytutkaa yhdessä, perhonen olkapäälläni tai milloin missäkin. Väliin se taasen kävi nenänpäässäni tai käsivarrella pyrähtäen taas lentoon palaten seuraavassa hetkessä takaisin laskeutuen ranteelleni.
Samassa salamatutka kilahti. Olin asettanut tutkan vahtimaan melko suurta aluetta ja salamailmoitus tuli n.60km päästä Turun suunnalta. Pilvi alkoi näkymään meille puutarhaan ja sen korkeus kävi silmissä nousemaan. Kamera ja muut tavarat olivat onneksi valmiina, joten hetken aikaa sinkoilimme pitkin poikin hakemassa kaiken tarvittavan mukaan. Kaikkein hauskin tässä oli se, että perhonen ei tahtonut millään erota minusta-se lensi edelleen perässäni, kun juoksin viemään marjoja sisälle ja hakemaan kameratarvikkeita eteisestä autoon. Onneksi ötökkäverho ulko-ovessa piti perhosen pihalla. Lopulta cateringpöytä ilmeisesti liikkui perhosenkin mielestä liian vauhdikkaasti ja tiemme erosivat.
Hyppäsimme allekirjoittaneen neliveto maasturiin nimeltä Hitsi, Riku kuskin paikalle ja minä repsikaksi. Ajoimme saapuvaa myrskyä vastaan Untamalan peltoaukealle. Aukealle päästyämme ympärillemme levittäytyi kaunis maaseutu viljapeltoineen. Aurinko alkoi laskemaan pikkuhiljaa alemmas ja samassa kaunis sateenkaari ilmestyi taivaalle. Myös ukkospilvet olivat todella kuvauksellisia, mutta alapilvisyys oli hieman pilvinautinnon haittana. Riku meni laittamaan Go pron kuvaamaan saapuvaa settiä. Tarkkailimme taivasta samalla kommentoiden kuplivia pilvialueita ja niiden päälle ilmaantuvia pileus-pilviä. (kuplinta pilvissä tarkoittaa sitä, että pilvien huiput alkavat nousemaan ja niihin ilmaantuu kukkakaalimaisia, teräviä piirteitä, jotka edeltävät yleensä ukkospilvien syntyä) Kului tovi jos toinenkin ja lopulta sulosävelet eli saapuvan alueen jylinä alkoi kantautumaan korviimme. Horisonttiin kasvava pilvi itseasiassa näytti hieman erikoiselle, se oli tavallaan tavallinen ukkospilvi, mutta sillä näytti olevan kenties eräänlainen läpäisevä huippu. Mieleeni tuli väkisinkin Höltän Jukan pitämä ”myrskyvalmennus” kevättalvelta sekä sivuamamme osio nimeltä supersolut Suomessa. Työnsin ajatuksen kuitenkin pois mielestäni, tuskin sellaista tuuria kohdalle osuisi. Vai osuisiko sittenkin? Supersolu kun vaatii niin monta rakennuspalikkaa kohdalleen toteutuakseen ja meillä Suomessa näitä palikoita harvemmin on. Kokosin keskittymiseni jämät ja päätin ottaa pilvestä ainakin hyvät kuvat, mielikuvituksen voisin päästää kiitolaukalle myöhemmin. Tutkassa satava alue näytti aavistuksen erikoiselta, kuin suuri ”J” kirjain ja se satoi sekä salamoi todella rankasti.
Kun pilvi alkoi saavuttamaan Laitilaa, se nosti melkoisen kovan tuulen ja viljapelloilta alkoi ilmaan nousemaan korrenpätkiä. Syntyykö meille trombi? Kyseinen ajatus kävi kummankin mielessä, eikä ihan turhaan, koska tuuli kävi pyörimään ja samalla lähestyvä pilvi kasvoi silmissä korkeutta. Ensin tavalliselta vyörypilveltä näyttänyt tapaus alkoi muuttumaan ja kasvamaan sivusuunnassa. Onneksi mukanani oli vanha 6D runko, johon olin ruuvannut kiinni Irixin 15mm laajakulman, nimittäin kameraa täytyi vaihtaa lennossa, jotta lähestyvän alueen sai kuvattua kokonaan talteen. Pilvi kasvoi sivusuuntaan leveyttä todella nopeasti. Kuvasin molemmilla laitteilla, niin uudella Mark II rungolla, jossa oli kiinni Canonin 24-105mm objektiivi kuin vanhalla rungolla ja laajiksellakin. Mitä lähemmäs ukkostava alue saapui, sen oudommalta se silmälle näytti. Mielessä kävi, että onkohan tämä nyt se seinäpilvi? Edellisenä päivänä katsomassamme Ilmatieteenlaitoksen myrskygurun Ari-Juhani Punkan ylläpitämässä Myrskyvaroitus-videoblogissa oli käsitelty aihetta mahdollisesta supersolun ja siihen liittyvän seinäpilven mahdollisuudesta meille länteen ja epäilimme, että kyseessä voisi olla sellainen, mutta koska meistä kumpikaan ei ole törmännyt ihan vastaavan näköiseen pilveen koko harrastusaikana,-ellei oteta huomioon pari päivää aiemmin Laitilaan saapunutta möykkyä, jolloin taivaalle syntyi vähän samantapainen ilmestys. (Se ei ollut kylläkään edes puoliksi näin hurjan näköinen)
Saapuvan solun salamointi oli alkuun hieman pettymys, nimittäin alussa kaikki salamointi jäi sadeseinämän taakse, vain välähdyksiä näkyi ja jyhkeitä jyrähdyksiä kuului. Mutta sen lähestyvän alueen ulkonäkö, en kyllä unohda sitä näkyä koskaan. Pilvi rullasi lähemmäs ja lähemmäs, taivas alkoi ympärillämme tummumaan ja sateenkaari häviämään. Edessämme kasvoi peltoaukealle pilvihirviö, jonka laitaan alkoi muodostumaan erikoinen, pyöreä uloke. Pilvi näytti nielevän koko aukean kuvaajia myöten. Ja vääjäämättä se lähestyi. Murina ja jyrinä tuntui peittävän alleen kaiken muuan, jopa läheisen kasitien äänet hävisivät hetkeksi. Samassa solu löi valtavan pilvisalaman koko taivaan poikki ja säpsähdin. Itsesuojeluvaiston liikkeelle ajama ajatus liplatti jossain takavasemmalla, -pitäisikö mennä jo sisälle autoon? En kuitenkaan pystynyt liikkumaan, olin täysin lähestyvän pilven lumoissa. Periaatteessa mitään hätää ei ollut, lähistöllä ei ollut puita tai korkeita rakennuksia eikä allekirjoittaneella ollut jalustaa pystyssä, mikä olisi voinut imeä salamoita itseensä. Varoiksi kuitenkin nostimme Hitsin takaluukun kohti taivasta, mikäli salama hakee kohdetta, se hakisi maalin korkeammasta kohdasta eli auton takaluukusta. Rikun Go pro kylläkin sijaitsi vähän matkan päässä eli lähetin lyhyen toiveen ukkosen jumalalle,-älä viskaise salamaa kuvauslaitteeseen eikä kyllä mielellään autoonkaan. Lopulta maailma tuntui kutistuvan kapealle alalle. Oli vain saapuva myrsky ja me kaksi itsensä hyvin pieneksi tuntevaa bongaria laajalla peltoaukealla. Pilvi oli hypnotisoinut meidät kummatkin, enkä halunnut millään lopettaa kuvaamista, koska lähestyvä näky oli kaikessa jylhyydessään todella kaunis ja erikoinen. Kohina yltyi ja näimme lähestyvän harmaan sadealueen, joka levisi pikkuhiljaa peittämään koko peltoaukeaa ja peltotien päässä parinsadan metrin päässä olevat talot ja viljasiilot alkoivat hävitä näkyvistä. Nyt pilvi oli liian lähellä jopa 15mm laajakulmaa ajatellen. Kaappasin taskustani työkännykän ja siitä ultralaajakulman käyttööni, tämä näky on saatava talteen. Kuulin Rikun äänen sanoavan takaani ”herranjestas olipa tuo mikä oli, mutta kaunis se on, en ole ikinä nähnyt vastaavaa” Tässä kohtaa kohisi jo aivan vimmatusti ja vastasin huutaen kohinan ylitse ”tämä on varmasti yksi kauneimpia ja kauheimpia kokemiani näkyjä koskaan, hiisi vie että tää on siistiä!”. Ensimmäiset, raskaat sadepisarat tuntuivat ihollani, aikaa kuvaukseen ei olisi enää kauan. Otin viimeiset kuvat lähestyvästi hirviöstä, kun se alkoi jo lipumaan ylitsemme ja vettä alkoi ropisemaan suurina pisaroina. Kuvien jälkeen laskin Hitsin takaluukun alas ja heittäydyin autoon, saapuva vesisade iski täydellä voimalla ja sekunnissa loppukin näköala ympäristöön hävisi. Tunsimme, kun tuuli otti Hitsiin kiinni ja pieni maasturi huojahti tuulen kurituksessa. Syöksyvirtaus oli saapunut. Raskaat pisarat moukaroivat tuulilasia. Toivottavasti tämä pilvi ei pudottaisi massiivisia rakeita. Olipa kieltämättä aika äkäinen tämä saapunut alue! Samassa alkoi salamoimaan. Joka puolella välkkyi, jyrisi ja paukkui. Tanner tömisi ukkosen moukaroidessa peltoaukeaa ja sankan sateen lävitsekin muutoin pimeäksi mennyt peltoaukea valaistui kerta toisensa perään. Katsoimme kilvan sadetutkaa, ja kun pahin satava alue olisi mennyt meidän ylitsemme oli pakko yrittää hyödyntää sateeton hetki ja koettaa kopata muutamaa salamaa myrskyn peräpäästä talteen. Alue loittoni kohti Pyhärantaa kovaa tahtia. Päätin turvautua Lightning cameran appiin (eli salamasovellus), koska mitä enemmän myrsky loittoni, sitä enemmän valo alkoi voittamaan hämäryyttä, jonka kaatosade alapilvineen oli mukanaan tuonut. Oma salamatriggerini on onneton, jos valoa on liikaa,-se ei vaan yksinkertaisesti läheskään aina ymmärrä salamointia. Kun supersolu oli ylittänyt meidät, se alkoi salamoimaan myös takaosastaan ja onnistuin kaappaamaan lightning cameralla muutamat nätit salamat talteen.
Kytiksen jälkeen oli pakko lähteä käymään kotona tarkastamassa ettei vahinkoja ole syntynyt. Pilvi satoi melkoisen paljon vettä, mutta tällä kertaa pahalta tulvalta sisätiloissa vältyttiin, tosin kotiin päästyämme kellaria piti hieman pitää muutaman tunnin ajan silmällä. Ok-talomme kellariin kertyi taas vettä, mutta viemäri veti tällä kertaa hyvin, eikä nyt tarvinnut lapata äyskärillä kellaria tyhjäksi kuten muutama vuorokausi aiemmin. Sen sijaan kotitalomme pihalla olisi voinut uida käsipohjaa ja onkia ahvenia, ulko-oven rappusien edessä oli jälleen n.kymmenen senttiä vettä. Sadevesikaivot eivät kertakaikkisesti vetäneet nyt satanutta vesimäärää. Alun suunnitelman mukaan meidän piti lähteä Uuteenkaupunkiin vielä alkuyöllä vastaan Turun suunnalta tulevaa ukkostavaa aluetta, nimittäin ukkostelu ei loppunut tältä päivältä superiin, mutta kellaria ja vesitilannetta täytyi pitää hetki silmällä. Vieläkään emme osaa monistua moneen paikkaan yhtä aikaa, mutta harjoittelemme sitä kovin. Ehkä se onnistuu jonain päivänä 😉
Ehdimme huilaamaan (huilaaminen jäi lähinnä käsitteeksi) komeat puolitoista tuntia, kun piti taas lähteä bongaamaan. Tällä kertaa bongauksen kohteeksi valikoitui mehevän kokoinen vyörypilvi, joka kulki pitkin rannikkoa kohti merta. Vyörypilvestä saimme hyvät kuvat ja pilvi oli kyllä komean näköinen sivustakin nähtynä, vaikka alapilvet tekivät jälleen kiusaa. Toisaalta taisi käydä onni onnettomuudessa, ettemme ehtineet pilveä vastaan, nimittäin jälkikäteen kuulimme, että Uudessakaupungissa oli ollut alapilviä vielä enemmän mitä meillä ja komea vyöry oli jäänyt osin muiden pilvien alle. Joskus tuuri toimii näinkin päin. Jälkikäteen ympäristössä ajellessa näimme selkeät kulkuvanat pellolla. Supersolu oli kaatanut viljaa koko mitaltaan suurilta alueilta saapuessaan Laitilaan. Voisi sanoa, että se oli luonut pelloille ihan omat kulkuväylät. Periaatteessa kaikki vilja, mikä oli jäänyt jotenkuten pystyyn muutamaa vuorokautta aiemmin rellestäneestä myrskystä, oli nyt kaatunut. Vahinkojen määrä tilallisille oli mittava, mutta tarkka summa ei ole tiedossani.
Myöhemmin sain vahvistuksen supersolusta Taivaanvahdin kautta sekä myös Ilmatieteenlaitoksen myrskyspesialisti AJP: n eli Ari-Juhani Punkan kautta. AJP on tuttu hahmo aikaisemmista myrskyprojekteistani, joissa olen saanut olla avustamassa mukana. Mutta voihan nenä, miten hienolta tuntui, nyt lopulta päiväunelmat lopulta toteutuivat. Nimittäin kyseessä oli aito ja ehta seinäpilvi sekä supersolu! Kiitokset myös Taivaanvahdin Esa Palmille tunnistuksesta! On tämä vaan mukava harrastus, kun aikansa odottelee, niin välillä tulee eteen jotain uutta ja jännittävää. Näin kauan aikaa harrastaneena on aina mukavaa, kun oppii jotain uutta ilmiöpuolelta ja tietenkin pääsee näkemään ja kuvaamaan ilmiön itse.
Mikä ihmeen supersolu? Supersoluja on kolmea eri tyyppiä eli classic (joka ilmeisesti tämä meidänkin oli), LP eli low-precipitation ja HP eli high precipitation. Näin Wikipedia luonnehtii tätä epätavallista sääilmiötä: ”Supersolu on ukkospilvi johon liittyy voimakas pyörivä liike pilven keskiosissa. Supersolu-ukkonen on pitkäikäisempi kuin tavallinen ukkonen. Alkujaan supersolut määriteltiinkin juuri pitkäikäisyytensä perusteella, mutta kun yksityiskohtaiset säätutkahavainnot ovat tulleet yleisemmiksi, virtauskenttä on noussut tyypillisemmäksi supersolujen luokittelukriteeriksi. Vain pieni osa ukkospilvistä kehittyy supersoluiksi, mutta vakavista vahingoista suhteessa paljon suurempi osa on supersolujen aiheuttamia. Supersoluun liittyy voimakkaita vaaraa aiheuttavia sääilmiöitä, ja salamointi on yleensä voimakasta. Muut vaaratekijät liittyvät syöksyvirtauksiin ja rakeisiin ja rankkasateen aiheuttamaan veden tulvimiseen. Joskus esiintyy myös tornadoja, mutta kaikki supersolut eivät tuota tornadoja,- siis etenkään meillä Suomessa. Supersolun synty vaatii sopivia sääoloja. Ilmakehän epävakaisuuden ja tuuliväänteen on oltava riittävän suuret. Tuuliväänne tarkoittaa, että eri korkeuksilla puhaltaa tuulia eri nopeuksilla ja eri suuntiin. Kaikki suuren tuuliväänteen vallitessa syntyvät ukkospilvet eivät kehity supersoluiksi ja suuri tuuliväänne tarvitaan myös monisolu-ukkosten syntyyn. Supersolupilvi liikkuu yleensä muista pilvistä oikealle. Supersolu-ukkosen tuntee kaukaa katsottuna siitä, että ukkospilven alasimen yllä on vielä kupumainen keskuspullistuma. Se on pyörivän pilven osan huippu. Sadetutkassa supersolu liikkuu yleensä eri suuntiin kuin muut lähellä olevat kuuropilvet. Tarkassa sadetutkassa näkyy rankan sateen koukkumainen J:n muotoinen kaiku, josta supersolu tunnistetaan. Supersolun ominaisuudet riippuvat saatavissa olevan kosteuden määrästä, ja esimerkiksi hyvin kuivat supersolut eivät tuota voimakkaita tornadoja”. Seuraavasta linkistä löytyy lisää tietoa myrskyjen kuninkaallisesta.
Rikun tekemä uskomattoman komea video superista löytyy täältä, ja meidän yhteinen Taivaanvahdin havis on täällä
kuvat: Canon EOS 6D Mark II & Canon 24-105mm, Canon EOS 6D & Irix Blackstone 15mm, Oneplus pro 10 ultralaajakulma, supersolun video Go pro 10. Asetukset: ISO 100-400, f5-11, hurjan paljon laidasta laitaan eri sekuntimääriä 15s-1/3200s, koska osa kuvauksista toteutui päivänvalon aikaan ja osa hämärässä. Salama-appi : ilmainen Lightning camera-sovellus
Raakatekstin faktantarkastus hoitui tällä kertaa myrskytohtori Jukka ”Hukka” Höltän kautta. Kiitos avusta! Mikäli tekstissä kuitenkin pilkistää virheitä, ne menevät allekirjoittaneen supersolu-kokemattomuuden piikkiin.
Myrskyterveisin kävelevänä perhosbaarinakin nykyään tunnettu Pike
Olipa hienosti kirjoitettu kertomus, ja tietysti upeasti kuvitettu myös.
Lämmin kiitos sinulle, Tapio 🙂