Perillä maailmankaikkeudessa
Tiedättekö tunteen, kun lähiajat ovat olleet hektisiä, on pitänyt ehtiä tekemään viittä virkaa ja kuutta hommaa joista osa ei ole sujunut sinne päinkään? Lisäksi ympäristössä on ollut hälinää ja meteliä enemmän kuin lääkäri määrää joten kirjoitustöiden kanssa oli ollut keskittymishankaluuksia. Aadeehoodeen pinna alkoi kaikin puolin nitisemään uhkaavasti niinpä tein sen mitä voin tehdä tilanteen nollaamiseksi eli nyt jos koskaan olisi aika palata Siperiaan. Illan ja alkavan yön sää näytti pitkästä aikaa poskettoman hyvälle, joten illalla pakkasin kuvaustavarat reppuun ja otin suunnan tutulle ja ah, niin rauhoittavalle kuvausalueelle, joka sijaitsee Laitilan ja Pyhärannan välisellä metsäisellä erämaa-alueella nimeltään Siperia.
Jätin Hitsin tutulle metsätielle ja sukelsin otsalampun valossa pimeyteen. Pienen tuulenvireen johdosta käkkärämännyt näyttivät nyökkäävän tervehdystään kulkijalle. Korkea heinikko kasteli paikoin kengät ja yritin kulkea mahdollisimman suuren osan matkasta kalliolla varoen poronpallerojäkälää, joka oli melkoisen märkää päivän sateen jäljiltä ja aavistuksen petollista kulkea. Niinpä töpöttelin lyhyellä askeleella kaikessa rauhassa huolimännylleni, joka on myrskyssä kaatunut melko kookas käkkärämänty. Sen leveän rungon päälle levitin alustan ja istuin huokaisten alas samalla syvään henkäisten. Huolimänty on nimensä veroinen. Sen rungolla voi miettiä huolia tai olla miettimättä. Yleensä ajatukset kirkastuvat muutaman minuutin istumisen jälkeen ja mahdolliset huolenaiheet haalistuvat olemattomiin kadoten pimenevälle yötaivaalle. Vielä taivaankansi oli melko valoisa, joten tiedossa oli pieni hetki oivaa omaa aikaa mietiskellä maailman menoa jalat tukevasti kalliolla, maadoittuen vain kuluvaan hetkeen. Metsässä sykkeet laskevat ja verenpaine putoaa kohisten. Oli vain metsä, pimeys, rauha ja taivaalle perä perää syttyvät tähdet.
Pienen tovin jälkeen hiljaisuutta halkoi pitkä ja valittava ulvonta, johon yhtyi muutama ääni mukaan. Sudet aloittivat suon suunnalla konserttiaan kertoen kuvaajalle lauman olevan paikalla ja lähdössä liikkeelle. En ole kokenut sutta kertaakaan uhkaksi, mutta jos metsiköstä olisi kuulunut humalaisia ihmisääniä, kuten vaikkapa ”Pentti, missä sää oot, mää oon kännissä”, olisin vaihtanut paikkaa hyvin nopeasti. Eläimet pelaavat säännöillä, mutta osa ihmisistä taas ei. Suurimmat uhkatilanteet kuvausreissuillani ovat olleet lähes poikkeuksetta päihtyneen henkilön aiheuttamaa. Nyt istuin pimeyden sylissä turvassa kuunnellen yön lapsien ääntä ja olin haltioissani, mutta silti läsnä tilanteessa sen vaatimalla tavalla eli aistit valppaana. Se on melko luonnollista, kun puhe on suurpetojen läsnäolosta. Susijengin konsertin loppuessa päätin nousta hetkeksi ylös verryttelemään jalkoja ja samalla laittamaan kameraan kiinni lämmityspantaa sekä langatonta laukaisijaa. Tämän jälkeen olisi aikaa istua vielä hetki ja juoda vaikka mukaan pakkaamaani mehua. Kiitin mielessäni sitä, että olin pukenut ylleni toppavaatteet, nimittäin lämpötila putosi nopeasti kolmen asteen tietämään. Itseasiassa oli hyytävän kylmä elokuinen yö. Lämpimät kelit olivat loppuneet tuolloin töksähtäen, eikä keho ollut vielä tottunut siihen, että yöllä on kylmää ja kosteaa. Villapaita ei ollut varusteissa yhtään liikaa, joten puin sen repusta päälleni. Sitten istuin odottamaan, että Linnunrata alkaisi näkymään. Mielen päällä oli tuona yönä vähän jotain erikoisempaa jolle en normaalisti ole uhrannut edes ajatuksen ripettä, mutta nyt asiat aiheuttivat väkisinkin pientä pohdintaa. Meillä oli loppukesällä alueella mellastanut karhu ja täytyy sanoa, että mahdollinen karhun kuuleminen oli toivelistalla, mutta mielellään niin, että olen lähellä autoa. Rohdaisissa, joka on siis aivan Siperian kainalossa oli loppukesällä karhu hyökännyt kahden ravihevosen kimppuun aiheuttaen mittavat vahingot, mutta molempien hevosten henki oli säästynyt. Karhujen tekemät hyökkäykset (ne eivät siis loppuneet yhteen) pääsivät jopa iltapäivälehtien sivuille ruodittavaksi. Mietin väkisinkin, että mahtaako kumpikaan hevosista tehdä paluuta enää raviradalle, koska karhun hyökkäys on taatusti traumatisoiva kokemus. Mitä minuun taas tuli,-koin olevani turvassa, joskin edellisenä päivänä petoyhdysmies konsultoi minua yökuvaus liikkumisista ja sanoi, että ”suurpetoalueella on aina riski olla yöllä liikenteessä, mutta yleisesti ottaen eläimet väistävät ihmistä aina, ellet sitten satu joutumaan karhun pentujen ja emon väliin, yritä siis olla joutumatta siihen tilanteeseen”. Hyvä vinkki sinällään, mutta…En tiedä, oliko lause tarkoitettu kevennykseksi, nimittäin kovin keventävää vaikutusta ei sillä ollut. Mistä ehdottomasti tiedän etten ole tai olen emon ja pentujen välissä? En yhtään mistään. Kuuntelin pimeydessä yön ääniä ehkä hieman tarkemmin mitä aiemmin. Olisi kyllä ihan posketon kokemus joutua pimeässä karhun kanssa samalla kurssille. Tuskin sellaista kuitenkaan tapahtuisi, vai voisiko sittenkin? En tiennyt, miten oikeassa olin pohdintojeni kanssa. Samassa ajatukseni siirtyi karhusta tuttuun varpuspöllöön, joka ilmaantui lentämään ympärilleni. Ihailin pelotonta pöllön olemusta ja hetken tuntui, että se lensi paikan päälle tervehtiäkseen.
Olin aloittamassa Linnunrata urakkaani tulevaa blogia varten, kun etelän puolelle taivasta ilmaantui pilvi. Sekunnin verran ajattelin ”voi köntsä, sumupilvi”, nimittäin juuri noin nuo pienet ja ärsyttävät sumupilvet meillä yleensä taivaalle hiipivät. Ajatus sai väistyä kuitenkin heti, koska pilvi oli silmiinpistävän vaalean sinertävä ja liikkui hurjaa vauhtia.
Pilven edellä erottui hyvin kirkas valopiste. Voi ährä! Rakettilaukaisu! Nyt äkkiä kuvia edes sinnepäin. Tuskailin liian pitkien valotusaikojen ja isojen kanssa ihan urakalla, mutta jotain matskua onneksi tilanteesta syntyi. Jos nyt suoraan sanotaan, niin kuvaaja oli aivan pihalla kaikesta, tilanne oli niin nopea, tai siis ei niinkään se tilanne vaan raketin lentonopeus on suoraan sanoen huumaava. En ollut hetkeen ollut kuvaamassa pimeässä, joten asetukset eivät löytäneet ihan kohdalleen. Onneksi en jäätynyt, kuten joskus muinoin uran alussa tuppasi tapahtumaan. Raketti ja polttoaine pilvi olivat siksikin vaativat kuvattavat, että raketin nopeus taivaankannella on jotain käsittämätöntä. Falconin rakettilaukaisuista minulla ei ole kunnollisia kuvia ennen tätä hetkeä. Joskus reilu vuosi sitten onnistuimme näkemään Falconin ”lentävän spiraalin” ja yllättäin samassa paikassa, mutta ah niin pilviseltä taivaalta. Yleensä rakettikuvat nimenomaan Falconista ovat jääneet asteelle ”liekehtivä lyhtypylväs-valaistunut männynlatva-ohos taas pilviä-tuolta se tuli ja tuonne se meni tai suosikki epäonnistumiseni, kamera on jo repussa joten tee herranjestas parhaasi ja kuvaa kohde kännykällä”. Nyt kaivattua spiraalia ei syntynyt, mutta jälleen kerran tämäkin oli kokemisen ja näkemisen arvoista. Ja onneksi onnistuin näkemään ja kuvaamaan koko raketin ylilennon. Mietin raketin ollessa zeniitissä, että näyttäisi ihan sille, kuin raketin edessä näkyisivät ajovalot (:D), nimittäin raketin edelle syntyi selkeä valokiila, joka näkyi etenkin pidemmän valotuksen kuvissa hyvin. Polttoainepilvi oli suoraan sanoen ylimaallisen näköinen pimeän erämään tähtien kirjomalla taivaalla, kyseisessä ympäristössä kun ihmisen tuottamaa valoa ei ole yhtään ylimääräistä. Raketti alkoi siis näkyä etelän ilmansuunnalla, lensi pääni ylitse ja ”laskeutui” kauniisti Otavan kauhan oikealle puolelle. Raketin jarrutus teki kirkkaasta pisteestä vieläkin kirkkaamman. Raketin kadottua puuston sekaan taivaalla hehkui sinertävää töhkää pienen hetken ja kuvaaja hihkui innosta. Mutta olipa tämä kaikkineen melkoinen näky! Taivaalla kiisi valopiste ja sen ympärillä, takana ja edessä hehkui sinistä valoa ja sinertävän vaalean harmaa pilvi seuraili raketin kulkua. Uskomattoman kaunista, mutta samalla tämä laukaisu toisi lisää satelliitteja taivaalle aiheuttamaan harmaita hiuksia maisematähtikuviin. Kaikella siis on kääntöpuolensa. Infoilin Takalan Matiasta laukaisusta ja Matias kirjoitti, että Falcon 9 kakkoskierros voi tuurilla näkyä, mikäli polttoainedumppi tapahtuu uudestaan. Jäin katsomaan näkyisikö uusintakierros, mutta ei näkynyt. Ei haitannut yhtään.
Otin yöllä vielä muutamat kuvat Linnunradasta ja lumoavista puista. Käkkärämännyt toimivat mukavasti kuvissa. Kuljin alueella ristiin ja rastiin pitkin tuttuja polkuja. Myös revontulikaari syttyi matalle horisonttiin, mutta arvot eivät olleet järin hyvät. Ilmahehku syttyi eteläiselle taivaalle. Ilmahehkua on siis aina, mutta joskus se näkyy vihertävänä tai jopa oranssinpunertavana värinä kuvissa. Oranssipunertava ilmahehku on harvinaisempi vieras ja se on vaikea erottaa valosaasteesta, mikäli rakennetta ei näy. Mikäli ilmahehku on oikein voimakasta, se näkyy pimeässä katselupaikassa parhaimmillaan aaltomaisena värikkäänä kuviona taivaalla.
Lopulta taivas alkoi tukkeentumaan, sumupilvet vyöryivät mereltä peittämään tähtiä ja haurasta revontulikaarta. Linnunradan sumut alkoivat häviämään. Haukottelin pitkään, vähän jopa väsytti. Keho oli saanut hyvän annoksen puhdasta happea ja mieli oli tyytyväisempi ja tasaisempi kuin aikoihin. Reissu oli tehnyt tehtävänsä ja oli aika pakata kuvaustarvikkeet. Kun vedin repun vetoketjua kiinni, kuulin todella oudon äänen. Vihellystä. Kuin epävireinen nokkahuilun soitto tai pulloon puhallus yhdistettynä kaulushaikaran ääneen. Mietin hetken harmaahaikaraa, mutta ääni ei ollut samanlainen. Mikä kumma siis oli äänessä? Peurat ja kauriit viheltävät joskus, hyvin harvoin kylläkin. Tämä ääni kuulosti tulevan suuremmista keuhkoista ja ääni kesti pienen iäisyyden eli varmasti viitisentoista sekuntia, jonka jälkeen tuli hetken hiljaisuus ja kuului matalaa murahtelua. Pian viheltävä ääni alkoi kuulua uudestaan. Olipa äänen päästänyt kohde mikä tahansa, se oli todella kookas. Huolestuttavaa asiassa oli se, että kyseinen ääni tuli metsäautotien suunnalta-jonne siis pitäisi kävellä päästäkseni autolle. Pitkä vihellys toistui neljä kertaa ja samalla alkoi itsellänikin sytyttämään. Taisin juuri kuulla karhun varoitusäänen pennuille. Emo saattaa pitää hyvin erikoista, viheltävää ääntä viestiessään pentujen kanssa, koska se haistelee ilmaa. Tästä oli ollut juuri puhetta ”petobriiffauksessa” petoyhdysmiehen kanssa. Ja nyt, vuorokausi jälkeenpäin olin keskellä tilannetta. Pahinta tilanteessa oli se, että muistin vihellyksen liittyvän siihen, että se oli samalla varoitus niin pennuille kuin kuulijallekin. Äänen on tarkoitus viestiä seuraavaa: ”Haistan sinut. Olen täällä ja tiedän, että sinä olet siellä, pysy kaukana perheestäni, kiitos” Tässä kohtaa alkoi hieman hirvittämään joten ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin alkaa pitämään hieman ääntä. Yritin laulaa kovalla äännellä Piippolan vaarilla oli taloa mutta kurkku tuntui kuivalta kuin beduiinin tossut aavikolla eikä ääni kulkenut. Viestintäyritykseni oli sanalla sanoen hieman kökkö. Lyhyellä ja hyvin epävireisellä laulupätkällä oli kuitenkin toivottu vaikutus ja vihellysäänet loppuivat. Yleensä en tykkää pitää luonnossa itsestäni meteliä, mutta tässä kohtaa se oli pakon sanelema asia. Hiljaisuus oli rikottava ja kerrottava vastapuolelle ”hei, minäkin muuten olen täällä”. Kävelin todella rivakasti autolle, täräytin Hitsin käyntiin saman tien ja kytkin ledibarin lisäpitkät täydelle teholle. Valokeila tiellä oli onneksi tyhjä ja sisälsi vain tuulessa huojuvia korsia. Valo päättyi vähän matkan päähän metsäautotien mutkaan ja varjoihin, jotka tuntuivat elävän elokuisessa tummassa yössä omaa elämäänsä. Jossain rapsahti, ehkä metsähiiri oli ruuan haussa. Pidemmälle en kykenisi näkemään, vaikka miten haluaisin. Kädet aavistuksen täristen istuin ratin taakse, suljin oven ja odotin, että ilmastointi hoitaa hommansa, tuulilasin kosteus haihtuu ja pääsisin kotimatkalle. Aikamoinen reissu tällä kertaa. Oli susia, varpuspöllöä ja lopussa ilmeisesti mesikämmen perheineen.
Reissu oli kaiken kaikkiaan upea kokemus, aina Kalifornian Vandenbergin tukikohdasta lähetetyn Falcon 9 ylilennosta kotigalaksiimme Linnunrataan sekä alueen lintuihin sekä eläimiin.
Lisää raketti-ilmiöstä kertovia sivuja on mm. Ursalla
Ilmahehkusta löytyy myös juttua
-nykyään myös karhukuiskaaja tai ehkä tässä tapauksessa karhuhuutaja Pike
Linnunrata ja rakettikuvien speksit ISO 3200-6400, f2.4-2.8, 2-20s. Rakettia kuvatessa valotusaika saa olla lyhyt, jolloin kuva jää helpolla tummaksi. Isoja nostamalla ongelma ratkeaa osittain, mutta tuo kohinaa kuviin, joka täytyy vain kestää tai yrittää saada maltillisemmaksi kuvanmuokkauksen yhteydessä. Kalustona Canon EOS 6D Mark II ellei toisin mainita ja Irix Blackstone 2.4 15mm
