Etäisiä otoksia

31.5.2020 klo 23.20, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

Tällä viikolla Durhamin yliopiston hiukkasfysiikan instituutti IPPP järjesti etäkonferenssin RECONNECT (REmote COnference on NEw Concepts in particle Theory). Järjestäjät sanoivat haluavansa vastata kahden c:n (climate change ja corona, ilmastonmuutos ja koronavirus) haasteeseen ja auttaa ylläpitämään hiukkasfysiikan yhteisöä tilanteessa, jossa yhteistyön tekeminen on vaikeutunut.

Etäkonferensseissa on etunsa. Kuten järjestäjät totesivat, osallistumista eivät rajoita rahalliset, poliittiset (kasvava ongelma erityisesti Yhdysvalloissa) tai henkilökohtaisista syistä johtuvat esteet matkustamiselle.

Lisäksi puhujiksi on mahdollista saada tutkijoita laajemmalta alueelta kuin yleensä. Normaalisti esityksen valmistelun ja pitämisen lisäksi puhujalla menee ainakin pari päivää matkustamiseen. Tämän takia konferenssiin ei välttämättä viitsi lähteä elleivät muiden puheet kiinnosta tarpeeksi. Etätapaamisessa puheen voi pitää omassa nojatuolissa, joten RECONNECTiin oli saatu kerättyä laaja kirjo hiukkasfysiikan eri alojen kärkinimiä.

Haittapuoli on se, että etäpuheisiin on vaikeampi keskittyä. Tämän takia ohjelma oli tavallista konferenssia väljempi, tunnin pituisia puheita oli kolme tai neljä päivässä. Esitykset oli ajoitettu siten, että ainakin jotkut ovat sopivaan aikaan riippumatta siitä, missä päin maailmaa on.

Puheiden seuraaminen yhdessä kollegoiden kanssa, jotka ovat eri vuorokaudenajoissa eri puolilla samaa palloa korostaa sekä yhteyttä että etäisyyttä. Hiukkasfysiikassa seremoniaan kuuluu taputtaa puheen loputtua ja uudelleen kysymysten jälkeen, ja tuntuu oudolta niin olla taputtamatta kuin taputtaa yksin.

Yleensä konferensseissa kuuntelen kaikki puheet (paitsi jos niitä on useita samaan aikaan), nyt poimin vain ne, joita pidin erityisen kiinnostavina. Mainitsen tässä vain muutaman otoksen.

Hitoshi Murayama puhui pimeän aineen malleista, joissa pimeän aineen hiukkanen on osa kokonaisuutta, joka on hyvin samankaltainen kuin kvarkkeihin liittyvä värivuorovaikutus. Tämä on vähän samanlainen kuin tekniväri, mutta pienemmillä massoilla, teknivärin hiukkasia kun ei ole kiihdyttimissä näkynyt.

Murayama teki kiinnostavan huomion hiukkasfysiikan ”sosiologiasta”, kuten hiukkasfyysikot tutkimukseen vaikuttavia yhteisöllisiä tekijöitä kutsuvat.

Sen jälkeen, kun hiukkasfysiikan Standardimalli saatiin 1970-luvulla valmiiksi, hiukkasfysiikka kääntyi ratkaisemaan sisäisiä ongelmia. Yritettiin selittää esimerkiksi sitä, miksi Standardimallin energiaskaala on niin paljon pienempi kuin kvanttigravitaation, tai miksi Standardimallista puuttuu yksi mahdollinen vuorovaikutus.

Havainnot toivat pimeän aineen mukaan kuvioihin 70-80-luvun vaihteessa, mutta sitä pidettiin pitkään toissijaisena. Jos malli sisälsi muun muassa pimeää aineen hiukkasen, se oli ehkä mukava pieni lisä. Tutkimusta ajoivat suuret ideat huipulta alas, kuten supersymmetria ja ylimääräiset ulottuvuudet.

Näille ideoille ei ole hiukkaskiihdyttimissä eikä muissa kokeissa löytynyt tukea, eikä pitkään suosituinta pimeän aineen ehdokasta, nynnyä, ole odotuksista huolimatta löytynyt. Toisaalta kosmologiassa on piisannut uusia havaintoja, joita pimeä aine selittää. Niinpä on kysyntää (tai ainakin tarjontaa) uusille pimeän aineen ehdokkaille. Näin pimeä aine on noussut hiukkasfysiikan keskeiseksi kysymykseksi. Nyt pidetään tärkeänä, että mallissa on havaintoihin sopiva pimeän aineen hiukkanen; jos malli liittyy aiemmin tärkeinä pidettyihin teoreettisiin kysymyksiin, niin se voi olla kiva lisä.

Kosmologian ja astrofysiikan vahva asema näkyy siinäkin, että Juan Maldacena, joka tunnetaan parhaiten uraauurtavista teoreettisista oivalluksista gravitaation ja hiukkasfysiikan suhteesta säieteoriassa, puhui mustista aukoista, joilla on magneettinen varaus. Vaikka Maldacena käsitteli mustia aukkoja teoreettisesti, hän korosti niiden mitattavia ominaisuuksia ja pohjusti sen selvittämistä, olisiko niitä todella olemassa ja miten niitä voisi havaita.

Gerardus ’t Hooftin puhe oli spekulatiivisemmasta ja perustavanlaatuisemmasta päästä. ’t Hooft on omaperäinen ajattelija ja hän oli keskeinen hahmo hiukkasfysiikan Standardimallin kehittämisessä. Yhdessä väitöskirjaohjaajansa Martinus Veltmanin kanssa hän osoitti vuonna 1971, että Standardimalli on matemaattisesti ristiriidaton. Kaksikolle myönnettiin työstä Nobelin palkinto vuonna 1999.

’t Hooftista kertoo jotain se, että hän todisti seuraavana vuonna, että värivuorovaikutuksen voimakkuus menee nollaan pienillä etäisyyksillä, mutta piti asiaa niin vähäpätöisenä, että ei viitsinyt julkaista työtään. Tuloksen vuotta myöhemmin julkaisseet David Gross, Frank Wilczek ja David Politzer palkittiin siitä vuonna 2004 Nobelin palkinnolla. ’t Hooft ei ole välittänyt seurata muotia eikä antanut muiden mielenkiinnon määrätä tutkimusaiheitaan. Jotkut hänen ideansa ovat olleet mullistavia, toisten kohtalo on vielä epäselvä.

’t Hooft puhui siitä, miten kvanttimekaniikan taustalla voisi olla deterministinen teoria. Hän on työskennellyt aiheen parissa vuosia, ja on löytänyt kiinnostavia samankaltaisuuksia yksinkertaisten determinististen teorioiden ja kvanttimekaniikan rakenteen välillä. Kvanttimekaniikan kaikkien piirteiden selittäminen ei kuitenkaan ole onnistunut. Tällaisten perusteisiin pureutuvien läpimurtokysymysten pohtimista vaikeuttaa läpimurtoja janoava lyhytjänteinen rahoitusympäristö, eikä moni ’t Hooftin lisäksi asiaa mieti.

Konferenssipuheista saa usein selkeämmän käsityksen siitä, mistä on kyse ja mitä ideoita työn taustalla on kuin tieteellisistä artikkeleista. Tämä toimii myös etäpuheissa, vaikka vuorovaikutus onkin kömpelömpää. Konferenssien sosiaalinen anti on tärkeä, ja kytkeytyy vahvasti tieteeseen. Usein tutkimushankkeet lähtevät liikkeelle puheista kimmokkeensa saaneista epämuodollisista keskusteluista ja väittelyistä. Tämä etätapaamisista puuttuu. Ne ovat kokoelma konferenssin palasia, joiden välistä puuttuu oleellisia osia. Etäkonferensseja on lähiaikoina luvassa lisää, joten näemme miten niiden vahvuuksia opitaan paremmin hyödyntämään ja heikkouksia lieventämään.

3 kommenttia “Etäisiä otoksia”

  1. Eusa sanoo:

    Olen keskustellut t’Hooftin kanssa satunnaistulkinnan korvaamisesta soluautomaattisin tms. keinoin. On yritetty viritellä laajempaa näkökulmakeskustelua perustavasta fysiikasta kvanttilogiikassa, mutta huonolla menestyksellä – aihe tosiaankin kiinnostaa vain erittäin harvoja…

  2. Erkki Kolehmainen sanoo:

    ”’t Hooft puhui siitä, miten kvanttimekaniikan taustalla voisi olla deterministinen teoria.”

    Mielenkiintoinen hypoteesi, koska se käsittääkseni haastaa kavnttiteorian kööpenhaminalaisen tulkinnan, jota Einsteinkaan ei ymmärtänyt.

Vastaa käyttäjälle Erkki Kolehmainen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *