Vaikeasti hallittava maailmankuva

6.4.2016 klo 23.55, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Vaikeasti hallittava maailmankuva

Elämme valtavan tietotulvan alla. Tietoa saadaan koko ajan, reaaliajassa, kaikilta suunnilta ja monista lähteistä. Luonnontieteilijöille tulvii oman alansa tietoa ammattilehdistä enemmän kuin ehditään tai jaksetaan lukea. Valtakunnan ja maailman yleiset uutiset vyöryvät yli, sosiaalinen media tarjoaa kokoaikaista kontaktia tuttaviin ja tuntemattomiin,  ja kaupallinen viestintä ujuttaa lonkeronsa kaikken tämän sekaan.

Kaiken uutistulvan takana on tietenkin tehokas tiedonvälitys, mutta myös se että maailma muuttuu kovaa vauhtia: tiede ja tekniikka tuovat tarjolle koko ajan uutta, sekä tietoa että sovellusta. Mutta onko tämä tämä tiedon paljous hallittavissa. Harva meistä ymmärtää edes mistä kaikesta on kysymys vaikkapa ilmastonmutoksessa, geeniteknologiassa, tai tietotekniikan ja keinoälyn kehittymisessä. Harva mieltää mitä tarkoittaa se että myt elämme yhtä maailman suurinta sukupuuttoaikaa. Tai, mitä tarkoittaa evoluution täysi sattumanvaraisuus – että se ei suinkaan ole aktiivisesti tähdännyt tähän mitä meillä nyt on maailmassa. Se olisi voinut, ja yhä voi johtaa kehityksen ihan uusiin suuntiin. Tai, harva meistä ymmärtää miksi jatkuva taloudellinen ja tuotannollinen kasvu on välttämätöntä, tässä hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden maailmassa. Vielä harvempi pystyy arvioimaan mihin nämä prosessit johtavat jatkossa.

Vaikeita kysymyksiä nämä ovatkin, siksi että niihin sisältyy valtavan paljon erilaisia tekijöitä, erilaisia sovelluksia ja erilaisia vaikutuksia, ja ne jollakin tavalla vaikuttavat meihin kaikkiin. Jotenkin ne kuitenkin pitäisi ymmärtää, jotta niistä voisi realistisesti olla jotakin mieltä, ja jopa osallistua demokraattiseen päätöksentekoon.

Entä, miten meidän koulutusjärjestelmämme pystyy valmentamaan nuorisoa maailman ymmärtämiseen, tiedollisesti ja taidollisesti? Pyrkimys on hyvä, mutta kuolutuksenkin sisällöt taitavat hukkua tuohon samaan tietotulvan hajanaisuuteen: Koulujen oppiaineet pysyvät kukin tiukasti omien opetusohjelmiensa rajoissa.  Yliopisto-opetus perustuu opettavien laitosten omaan tutkimukseen ja erityisasiantuntemukseen: kussakin oppiaineessa se menee yhä syvemmälle yksityiskohtiin. Tämä yksityiskohtien opiskelu työllistää opiskelijan täyspäiväisesti, ainakin vuosiksi, tai koko iäkseen. Koulutamme spesialisteja jotka tuntevat oman alansa hyvin, mutta eivät paljoakaan tunne muiden alueiden asioita. Ihmisten on vaikea nähdä miten oma ala edes ollenkaan liittyy kaikkeen muuhun mitä maailmassa tapahtuu, tai miten suuret kokonaisuudet toimivat.

Maailman käsittämättömyys voi olla vaarallista, tai ainakin kyseenalaista, sillä ihmiset eivät pysty hallinnoimaan tai arvioimaan asioita joita he  eivät ymmärrä. Kaikki vain menee niinkuin menee – ihmisten tärkeimpänä intressinä on heidän oma välitön taloudellinen etunsa – maailma pyörii talouselämän talutusnarussa, ja kokonaisuus ei ole kenenkään hallittavissa.

Tässä pirstaleisen tiedon maailmassa on virkistävää kysyä myös suuria kysymyksiä, ja koettaa rakentaa kokonaiskuvia:  Miksi maailmamme toimii niinkuin se toimii, miten tämä kotiplaneettamme syntyi – miksi se on sellainen kuin se on. Mitä elämä on ja miten se syntyi? Miten eliökunta on vaikuttanut olosuhteiisin tällä planeetalla? Miten se yhä vaikuttaa? Miksi elämä kehittyi niin monimutkaiseksi? Miksi se kehitti monimuotoisia, monisoluisia lajeja? Mitkä olosuhteet ja suuret sattumat ovat vaikuttaneet siihen että eliökunta on nyt sellainen kuin se nyt on? Miten elämä, ilmasto ja geologia kytkeytyvät toisiinsa? Miten? Mitä jos — ? Mikä vaikuttaa mihin – ? Mistä syntyvät lainalaisuudet?

Tällaisia kysymyksiä ei voi vastata minkään yksittäisen oppiaineen sisällä. Nämä edellyttävät että tieteenalat puhuvat toisilleen… tämä on astrobiologiaa…   tämä on menneisyyden tutkimusta, ja nykyisyyden selittämistä. Olisi mielenkiintoista jos sitä voitaisiin heijastella myös tulevaisuuden tutkimukseen.

49 kommenttia “Vaikeasti hallittava maailmankuva”

  1. Rehellisesti sanottuna evoluution täysi sattumanvaraisuus tai että se olisi voinut johtaa johonkin hyvin erilaiseen lopputulokseen tuntuu minulle vähän vieraalta ajatukselta. Monikin prosessi – esimerkiksi lämmön siirtyminen – perustuu mikrotasolla satunnaisuuteen, mutta makrotasolla noudattaa silti selviä deterministisiä lakeja – esimerkiksi lämmönjohtumisyhtälöä. Minusta näyttää siltä että evoluution nuoli aika selvästi yksinkertaisesta kohti monimutkaista. Syitä voi olla monia, mutta ainakin kaksi tulee mieleen: 1) eliön kilpailukyky ja monimutkaisuus usein korreloivat keskenään, 2) monimutkaiset ja isot eliöt luovat uusia ekolokeroita jotka lisäävät pienempien eliöiden biodiversiteettiä ja näin monimutkaisuuden kasvu ruokkii myös itesään. Monimutkaisuus ei toki kasva tasaisesti ja voi välillä vähentyäkin, mutta silti jäsennän maailmaa siitä näkökulmasta että evoluutiolla on tietty suunta. Voin toki olla tässä asiassa väärässä.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kyllä varmaankin olet oikeassa siinä että monimutakisuutta syntyy siksi että (tai silloin kun) se stabiloi itse itseään — ja sitä kautta tulee valituksi. Ja juuri sellainen monimutkaisuus joka stabiloi systeemiä, sekä yksiön että systeemin tasolla. Teorian tasolla tätä selittää sellainen ”dynamic kinetic stability teoria” ( Extending the concept of kinetic stability: toward a paradigm for life, Authors Addy Pross, Vladimir Khodorkovsky, J. Physical Organic Chemistry, 17, Issue 4, 2004, Pages 312–316). Millaista se monimutakisuus sitten käytännössä on – siitähän meillä on olemassa vain ne esimerkit mitä täällä nähdään. Mutta muitakin voisi varmaan olla, paljonkin?

      1. Esimerkiksi puut (metsät) ovat lisänneet monimutkaisuutta varsin paljon. Puiden varjossa on paljon erilaisia ekolokeroita joita täyttävät monet lajit. On liaaneja, lintuja, apinoita, jäkäliä, sieniä, pensaita ja monia muita.

        Pioneerilajien saama kilpailuetu on usein varsin selvä ja suuri. Esimerkiksi ensimmäinen uiva meripeto pystyi popsimaan suvereenisti suihinsa kaikki paikallaan jököttäjät. Ensimmäinen maakasvi vältti kasvinsyöjät. Ensimmäisellä maakasvien syöjällä taas oli iso ruokapöytä. Afrikassa on tärkeää että ruohonsyöjä jaksaa vaeltaa sateiden perässä riittävän kauas. Täällä pohjoisessa samaan tarvitaan yleensä siivet, eli muuttolintu. Kyvyt näihin siirtymiin kehittyivät ehkä ensin vuoristoissa, koska siellä tarvittavat siirtymät ovat lyhyitä: laaksoon ehtii talvehtimaan vähän hitaammillakin jaloilla. Kilpailu ja saalistus ajavat eliöitä etsimään uusia ekolokeroita ja elementtejä joissa kilpailua ei vielä ole. Ensin siirtyvät kasvit ja perässä tulevat kasvisyöjät ja lopuksi pedot.

        Elämä (kasvi) tarvitsee nestemäistä vettä, energiaa ja ravinteita. Samaan aikaan ja samassa paikassa, tai muussa tapauksessa on pystyttävä liikkumaan. Liikkuvat kasvit on eliöryhmä joka maapallolta puuttuu mutta joka kenties saattaisi olla olemassa jossain muualla. Iso hankaluus on kuitenkin juuristo: saadaakseen ravinteita, juurikarvojen on oltava maahiukkasten väleissä. Juuriltaan on vaikea irrottautua muuttomatkalle, ja kerran ylös kiskottua juuristoa on vaikea työntää uudestaan maahan.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Nuo ekosysteemeiden kompleksisuudet vuorovaikutukset ovat kyllä upeita – ja toinen toisiaan ”ruokkivia” – mutta ne kaikki perustuvat joihinkin yksilöissä (hitaasti) kehittyneisiin ominaisuuksiiin – niinkuin esimerkiksi peto-saalis-suhteet leukaan. Monet yksilöiden tärkeistä omainaisuuksista – niinkuin näkö, kuulo, liikkuvuus – ovat kehittynet useampaan kertaan, ja ovat siksi selvästikin evoluution suosimia. Mutta jotkut hyvin tärkeät ovat kehittyneete vain kerran. näitä ovat esimerkiksi happea tuottava fotosynteesi – joka oli sitten edellytyksenä kaikella monisoluiselle kompleksisuudelle. Samoin älykkyys (??) – yksi hienoimmista ja tärkeimmistä, ainakin teknisen sivilisaation kannalta. Se lienee kehittynyt usein – mutta entä tietoisuus? Ainakin tekninen älykkyys ja kyvykkyys vain kerran…

          1. Tapio Salo sanoo:

            Onko termitti teknisesti älykäs tai kompleksisia pesiä rakentava lintu? Uusseelantilainen lintukin ratkoo teknisiä ongelmia nopeammin kuin keskiverto ihminen. Onko kala, joka rakentaa upean geometrisen kuvion hiekasta naaraan houkutukseksi alueelleen matemaattinen lahjakkuus? Entä simpanssi, joka on ylivoimainen numeroissa ihmiseeen verrattuna? Minusta noihin juttuihin pitää liittyä tietoisuutta, mutta en voi kuvitella tietoista suunnittelijaa, joka vavautuisi kehittämään kaiken kosmoksemme monimuotoisuuden. Vähempikin on jo viihdyttävää. Sattuma on paradoksaalista > esim. lantinheiton todennäköisyydet aina fifty- fifty, mutta pitkässä juoksussa tulee yhtä paljon, vaikka heittojen yksittäistodennäköisyyksien mukaan voisi kaikki olla vaikka kruunuja? > Tuhat ihmistä yhdessä lähes erehtymätön laskuri lukumäärien arvioinnissa!
            Olen taipuvainen ajattelemaan, että mikrotasolla kosmos arpoo uuteen nythetkeen vaihtoehtoja, jotka sitten voivat sopia tai olla sopimatta yksisuuntaiseen determismin synnyttävään tämän kosmoksen aikaan.
            Pidän mahdollisena myös, että eri lajeille on ”pimeän” puolella ”pilvipalvelut”, jotka rakentavat meille eäville olioille virtuaalitodellisuudet tietoisuuteemme???

          2. Kirsi Lehto sanoo:

            …. nämä kysymykset ja ehdotukset menevät meidän tietämisemme tuolle puolen …asioita joita ”ei voida tietää”.

        2. Onko maapallolla korkkaamattomia ekolokeroita? Meren pinta tarjoaisi vettä ja aurinkoa, jos sinne vain saisi jotenkin ravinteet. Sargassolevämetsät yrittävät olla jotakin sentapaista, mutta eivät jaksa houkutella merilintuja pesimään oksilleen jotta niiden ulosteista tulisi kunnolla lannoitetta metsälle. Koralliriutatkaan eivät ole koskaan oppineet kellumaan ja siten leviämään ulapoille. Aallokko taitaa olla kelluville ekosysteemeille liian kova haaste.

          Entä jos planeetta on kovin erilainen. Esimerkiksi punaisen kääpiön asentolukittu planeetta jossa on lämpöä kuljettava meri. (Oletetaan että jokin mekanismi estää kaiken veden kertymisen yöpuolen mannerjäätiköihin; en tiedä onko sellainen mekanismi oikeasti mahdollinen.) Planeetalla ei ole vuodenaikoja, joten vaeltaminen ja muuttolentäminen eivät liene yhtä tarpeellisia taitoja kuin Maassa. Uiminen sen sijaan on, koska muuten merivirta vie pelagisen lajin pois suotuisalta vyöhykkeeltä. Saalistus- ja pakenemismielessä juokseminen ja lentäminen olisivat edelleen yhtä hyödyllisiä taitoja kuin Maassakin: onhan sademetsässäkin juoksijoita ja lentäjiä, vaikka vuodenaikavaelluksia ei tarvitsekaan tehdä.

          1. Kirsi Lehto sanoo:

            Moi Pekka,
            Maassa lienee sellainen tilanne että kaikki elinkeltoiset ympäristöt ovat asutettuja. Vain sulassa laavassa ja kaikista Atacaman autiomaan kaikista kuivimmissa keskiosissa ei ole elämää; muutoin kaikkialla on, jopa niissä aika elottomille näyttävissä valtamerien pintavesissä, jäätiköiden pinnoilla ja antarktiksen kvipinnoilla on mikrobeja, jotka pystyvät elämään siellä. Elämä on osannut sopeutua kaikkiin ympäristöihin missä on saatavana, ainakin joskus, nestenäistä vettä, energiaa ja ravinteita.

            Pohdiskelet millaista elämä saattaisi olla ihan toisenlaisilla planeetoilla. Joo, kaipa se saattaisi olla vaikka mitä tahansa – kun on edes vaikea tietää mitkä on ne perusominaisuudet mitä sen pitäisi täyttää jotta se olisi elämää. ”Kopioituva, itseään ylläpitävä kemiallinen systeemi…”. Määritelmä on kovin väljä. Silti se peruskysymys on että löytyykö sieltä ylipäänsä ”eläviä planeettoja”. Tämän pitäisi alkaa lähivuosina selvitä kun tähtitieteilijät saavat käyttöönsä kaukoputkia joilla voivat havainnoida muiden planeettojen ilmakehiä. Elämän pitäisi näkyä niistä ”jätteistä” mitä se tuottaa. Niinkuin hapesta …
            Mutta luulen että ”teknisesti älykkäitä” olentoja löytyy hyvin vähän, josko ollenkaan. Jos niitä olisi runsaasti, ja lähiavaruudessa, niin niitä oli havaittu jo…??

          2. Joo, Maassa kaikki elinkelpoiset ympäristöt ovat asutettuja, mutta pohdiskelin oikeastaan vähän eri asiaa eli sitä onko biosfäärimme perustuotannoltaan lähellä(kään) maksimaalista. Siinä mielessä tietystikään ei ole, että ihminen tekniikoinen voisi lisätä perustuotantoa paljonkin. En kuitenkaan keksinyt ”helppoa” evolutiivista keinoa lisätä perustuotantoa merkittävästi.

            Teknisistä roduista tiedämme minusta oikeastaan vain että jos niitä on, ne eivät ole lisääntyneet ainakaan täysin ilman holttia. Pienehköjä etäsiirtokuntia voisi teoriassa piileskellä lähes missä tahansa, jopa vaikka oman aurinkokuntamme ulko-osissa – eihän planeetta yhdeksääkään ole sieltä helppo löytää vaikka sen arvellaan olevan Maata suurempi.

          3. Kirsi Lehto sanoo:

            Mielenkintoinen kysymys taas tuo biosfäärin ”vaatimaton” tuottavuustaso. Se lienee jotenkin suhteessa siihen millä tasolla geokemialliset prosessit voivat kierrättää hiilen takaisin ilmakehään; Eli jos tuottavuus olisi paljon suurempaa, se pian söisi loppuun omat rakennusaineensa – CO2 laskee, samalla biosynteesi laskee. Toisaalta, biosynteesin taso ei ole pelkästään tuon hiilen kierron rajoittamaa – vaan paremminkin sitä rajoittavat muut ravinteet: Olen kuullut (lähdettä en muista) että nimenomaan liukoisen raudan ja fosforin määrä rajoittavat biomassan koon tietylle (aika vakioiselle) tasolle planeetalla. Tämäkin on jännä juttu sillai että raudan liukoisuus riippuu ympäristön hapettavuudsta: hapettomassa ympäristössä rauta on Fe2+ muodossa, joka on paljon liukoisempa akuin hapettunut Fe3+ rauta. Tämä viittaa siihen että biosynteesin tehokkuus riippuu suoraan ilmakehän koostumuksesta – sekä hiilidioksidin määrästä, että hapen määrästä – joka taas vaikuttaa raudan liukoisuuteen. Hapettava aineenvaihdunta sinänsä on taas tehokkaampaa ja lisää biosynteesin määrää – mutta myös hajotusprosessien nopeutta. Monimutkainen juttu…

            – Eikös muuten ole hauskaa miten maailmassa on vielä sellasta mitä ei ollenkaan tiedetä – eikä voida tietää, tällä teknologialla. Kehittyvä teknologia avaa uusia asioita ja tuo niitä havaitsemisen ja tietämisen ulottuville – ja sen jälkeen se onkin sitten jo ihan itsestään selvää; niinkuin nyt on tullut itsestään selväksi esimerkiksi eksoplaneetat- ja se yhdeksäs planeettakin on jo ihan varmistumaisillaan; sitten kun joku juttu tiedetään, niin ei tarvitse ihmetellä enää. SITTEN kun joltakin muulta planeetalta nähdään elämän merkkejä, niin siitä hetkestä eteenpäin ollaan jo taas paljon viisaampia. Seuraava kysymys onkin sitten se että millaista elämä siellä ”muualla” on.

          4. En usko että CO2 on ongelma koska vain hautautunut hiili poistuu ekosysteemistä, mutta tuo rautajuttu on mielenkiintoinen. Palaan vähän takaisinpäin eli siihen mitkä ovat perustuotannon pullonkaulat eri osissa maapalloa. Yksinkertaistaen elämä tarvitsee kolmea tuotannontekijää eli energiaa, vettä ja ravinteita. Maapallolla on useissa paikoissa se tilanne että kahta resurssia on runsaasti mutta kolmannesta on kova pula. Eli, maankuoressa ja meren pohjalla riittää vettä ja ravinteita, mutta energiaa on vähän. Merten pinnalla puolestaan on vettä ja energiaa, mutta ravinteita puuttuu ,poikkeuksena napa-alueet ja kumpuamisalueet. Mantereiden sisäosissa on energiaa ja ravinteita, mutta vettä puuttuu. Lähdin näistä pohtimaan voisiko merten pinnalle toimittaa ravinteita, merten pohjalle ja maankuoreen energiaa tai mannerten sisäosiin vettä. Helpoimmalta näistä kolmesta kuulostaa ravinteiden toimittaminen meren pintaan, johon yksi ratkaisu olisi kelluva sargassolautta tai koralliriutta joka kerää merilintuja pesimään. Mutta kuten todettua, ilmeisesti aaltoeroosio olisi tuollaiselle ekosysteemille liikaa. Ajattelin tässä lähinnä sellaisia ekosysteemejä jotka voisivat ylläpitää kunnollista ravintoketjua johon kuuluu myös kookkaita eliöitä.

            Mitä rautaan tulee, on mielenkiintoista ja minulle oikeastaan uutta että hapettomalla maapallolla merissä olisi enemmän rautaa ja siten ehkä enemmän leväkasvua. Kuinka paljon enemmän, se riippuu tietysti siitä mikä hivenaine muodostaisi raudan jälkeen seuraavan pullonkaulan kasvulle, kenties fosfori. Tässä on lähellä johtopäätös että hapeton ilmakehä pyrkii viilenemään koska perustuotanto kiihtyy ja hiilen hautautuminen lisääntyy. Toisaaltahan kuitenkin hapettomuus lämmittää koska ilmakehän metaani ei silloin välttämättä hapetu hiilidioksidiksi. Eli tuossa voi olla sekä negatiivista että positiivista takaisinkytkentää lämpötilaan ja vaikea sanoa kumpi voittaa.

            Tuttu Itämeremmehän käyttäytyy niin että jos pohja on hapeton, sieltä liukenee fosforia ja muita ravinteita ja syntyy leväkukintoja. Kun levä painuu pohjaan, sen sisältämä hiili käsittääkseni osittain sedimentoituu koska hapettomalla pohjalla ei ole monisoluisia eliöitä möyhentämässä. Sama on tapahtunut globaalisti ilmeisesti ainakin muutaman kerran fanerotsooisen ajan lämpöhuippujen aikana, kun napa-alueiden syvän veden tuotto on lämpimyyden takia hidastunut mikä on hidastanut hapen pääsyä valtamerten pohjaveteen. Lämpöhuiput eivät ole kestäneet kovin kauaa, joten on mahdollista että tuo juuri on yksi mekanismi joka palauttaa systeemiä kohti normaalitilaa jos ilmamkehään jostain putkahtaa paljon hiilidioksidia.

            Mutta minua alkaa vähän huolestuttaa miten maapallo pysyi jäättömänä meso- ja paleoproterotsooisena aikana. Silloinhan ilmakehä oli ilmeisesti vähähappinen, joten ylläolevan perusteella olisi luullut että hiiltä olisi hautaunut melko tehokkaasti meren pohjaan ja lämpötilan olisi pitänyt laskea kun lisäksi aurinko oli nykyistä himmeämpi. Toki se että ilmakehässä mahdollisesti ollut metaani saattoi pysyä metaanina eikä muuttua hiilidioksidiksi saattoi lämmittää ilmastoa, mutta metaania toisaalta syövät myös jotkut bakteerit joten jostain sitäkin olisi pitänyt tulla koko ajan lisää. Ehkä meristä sitten kuitenkin puuttui jotain muuta ravinnetta kuin rautaa, mikä ehkä piti leväkasvustot aisoissa.

          5. Kirsi Lehto sanoo:

            Ilmeisesti hiilidioksiditaso pysyi varsin korkealla, siellä 3000-4000 ppm tasolla – kambrikaudesta aina hiilikauteen asti – vaikka vaihtelikin aika merkittävästi. Vastaavasti myös merenpinnan korkeudet olivat aika ajoin ihan tapissa (+ 200 m) – ei mitään jäätiköitä koko planeetalla. Sitten hiilikaudella happi nousi jopa 30%,iin, CO2 laski – ja laajat jäätiköitymiset sitoivat paljon vettä, aika ajoin. Ei kuitenkaan mitään totaalisia jäätiköitymisiä, kuten vielä cryogenian aikaan, ehkä siksi että hiilen kierto hapellisessa ilmassa ja monimutkaisessa eliökunnassa oli niin tehokasta. Näin ainakin pääteltiin yhdessä Janhunen et al jutussa, PLOS One, oliko 2006?
            Mutta tuo ajatuksesi suurista biolautoista sarkassomerelle: Jos sinne syntyisi suuria biosynteesi/hiilensitomislauttoja, se saattaisi tietysti auttaa tähän ilmaston lämpenemiseen. Mutta jos on liian tehokasta niin voi heittää jopa ”överiksi” – tuo ilmaston säätyminen kun on niin kovin herkkä ja monimutkainen juttu…
            Muuten: kun meressä nyt seilaa niin paljon muovia, joka varmaan kerää itseensä kaikenlaista pieneliötä – niin mistäs tietää etteikö juuri tuollaista oli juuri nyt jo syntymässäkin…

          6. Kirsi huom. tarkoitin paleo- ja mesoproterotsooista kautta, en fanerotsooista.

            Mitä tulee muoviin: niin, tuo kävi mielessä itselläkin.

          7. Kirsi Lehto sanoo:

            No mutta: paleoproteozooisella kaudellahan oli se Huronian: ”kaikkien jäätiköitymisten äiti”, snowball earth! 2500 – 2100 miljardia vuotta sitten!! Ja sen jälkeen maailma suli – ehkä vulkanismin ansiosta. Mantereet törmäilivät – muodostui ensin kolumbian ja sitten Rodinian supermantereet. Mutta kuitenkin, hiilidioksidi väheni vähitellen, ja nimeomaan biomassan lisääntymisen ja hautautumisen takia. Ja sehän johti cryogeniaan, eli taas ainakin lähes totaaliseen jäätiköitymiseen. Siis; niin kauan kun ei ollut vielä olemassa kovinkaan monimutkaista eliökuntaa, ja kun happi oli vielä matalalla, jääpalloplaneetta on ollut ihan todellinen ilmastovaihtoehto…

          8. Aivan, Huronian oli. Syanobakteerit kai pistivät hulinaksi ja poistivat
            hiilidioksidia. On mielenkiintoista että Itämeressä ne panevat halutessaan
            bileet pystyyn edelleen, minkään eukaryootin tms. estämättä, kunhan pohja on
            hapeton jotta fosforia riittää. Se mitä mietin on miksi jäätiköt pysyivät pois
            noin miljardin vuoden ajan Huronin jälkeen, vaikka syanobakteereita oli
            edelleen olemassa ja merenpohja ilmeisesti hapeton. Eli mikä piti
            syanobakteerit aisoissa noiden lumipallovaiheiden välillä. Syyttävä sormi
            osoittaa helposti eukaryootteihin, koska ne ilmestyivät Huronin aikoihin.
            Mutta mikä oli mekanismi, sitä en tiedä.

            Arvelen että mannerten asennoilla ei ollut isoa roolia koska miljardin vuoden
            jäättömään aikaan mahtuu monenlaisia mannerten asentoja.

          9. Kirsi Lehto sanoo:

            — no, ehkä siihen aikaan ehti sisältyä monenlaista ilmastoa. Vulkanismi ainakin oli korkealla, ainakin täällä fennoscandinavian nurkilla – missä päin planeettaa tämä sitten olikin. Hapen taso pysyi yhä matalalla – käsittääkseni tuo ilmasto korreloi aika hyvin O2/CO2 suhteen kanssa.

          10. Joonas Virtasalo sanoo:

            Sivusta totean, että vähähappisella maapallolla (paleo- ja mesoproterotsooi) liukoisen raudan määrään vaikutti rikki.
            Vähähappisessa ilmakehässä mantereiden sulfidimineraalit hapettuivat, minkä seurauksena muodostui sulfaattia, joka päätyi
            pintavalunnan mukana mannerreunuksille. Siellä bakteerit pelkistivät sulfaatin sulfidiksi, joka reagoi nopeasti
            liukoisen raudan (Fe2-) kanssa muodostaen rikkikiisua (pyriitti, FeS2), joka sedimentoitui pois systeemistä. Syanobakteerien ansiosta paleoproterotsooin mannerreunusten matalat merialueet varmaankin olivat ainakin paikoin hapekkaita
            (ja rauta Fe3+). Erittäin kuuma kysymys on, oliko tämän rannikoiden hapekkaan pintavesikerroksen alla rikitön Fe2- -rikas
            (ferrugiininen) valtameri, vai rikkivetypitoinen (euksiininen) valtameri, josta rauta on pääosin saostunut pois rikkikiisuna.

            Metallisista ravinteista paleoproterotsooina ei varmaankaan ollut pulaa. Esimerkiksi 2 miljardia vuotta sitten
            mannerreunustalle kerrostuneessa Talvivaara-muodostumassa on ennätyksellisesti nikkeliä, sinkkiä ja muita metalleja (kuten toisaalta myrkyllistä kadmiumia;).

          11. Kirsi Lehto sanoo:

            Onpa hienoa saada geologista lisäystä tähän maailmankuva-keskusteluun. Tuot esiin hyvin kiintoisan seikan siitä, miten eri mineraalien liukoisuudet ovat historian eri vaiheissa vaihdelleet ja riippuneet ympäristön hapetusasteetsta, eli hapen määrästä ilmakehässä. Tämä tietysti suoraan vaikuuttaa myös siihen millaisia aineita siellä on käytettävissä eliökuntaa varten. Teorian tasolla opimme että varhaiset eliöt ennenvahaan – ennen happivallankumousta (yhteensä noin 2 miljardia vuotta!) perustivat aineenvaihduntansa rauta- ja rikkiyhdisteiden hapetus/pelkistysreaktioille. Kun niitä olosuhteita on niin vaikea kuvitella, niin helposti tulee sellainen ennakko-oletus että noita yhdisteiä ei kuitenkaan olisi ollut saatavana kovinkaan paljoa, tai jos oli, niin vain paikallisesti (kuten on nykyään). Mutta tämä mielikuva taitaa olla aika väärä. Ilmeisesti ainakin rautaa (Fe2+) oli meressä runsaasti, niin kauan kuin ilmakehä oli hapeton. Voisitko tätä edelleen hiukan selventää???

          12. Joonas Virtasalo sanoo:

            Paleoproterotsooisiin meriin oli kaksi rikin ja metallien lähdettä. Perinteinen näkemys ovat rikkiä ja metalleja tupruttavat mustat savuttajat, joita nykyisinkin tavataan valtamerten keskiselänteillä. Tämän rinnalle on 2000-luvulla noussut maanpinnan mineraalien hapettuminen ilmakehän happipitoisuuden nousun seurauksena, ja siitä aiheutuva sulfaatin, metallien ja fosforin kulkeutuminen pintavaluntana valtamerten rannikkoalueille. Mineraalien hapettumista mantereilla mahdollisesti voimisti myös järvissä, lammikoissa ja missä tahansa edes ajoittain kosteissa paikoissa eläneet mikrobikasvustot. Kaiken kaikkiaan mikrobituotanto oli voimakasta varsinkin jokisuistoissa ja estuaareissa, sillä harvat säilyneet paleoproterotsooin sedimenttikerrostumat sisältävät runsaasti eloperäistä ainesta. Orgaanisen aineksen määrä useissa paleoproterotsooin kerrostumissa on sama tai korkeampi kuin nykyisin rehevässä Itämeressä kerrostuvassa sedimentissä. Tietyissä ympäristöissä rautaa, rikkiä, fosforia, hiiltä jne. oli siis saatavissa yllin kyllin, mutta nämä ympäristöt lienivät varsin paikallisia (kuten totesit) tyyliin estuaarit ja miksei Itämeren kaltaiset mannerreunusten puolisulkeutuneet merialtaat.

          13. Kirsi Lehto sanoo:

            Voisitkohan selventää lisää näitä mineraalien liukoisuuksia eri hapetus-oloissa. Luulin että esim rauta ja ainakin orgaaninen fosfaatti liukenevat paremmin hapettomissa olosuhteissa – kuten saastuneen meren hapettomissa syvänteissä, tai alkumeressä. Mutta sanot tuossa edellä että mineraalit alkoivat liukenemaan ilmakehän happipitoisuuden nousun seurauksena?? Lisää tietoa tarvitaan, please!

          14. Joonas Virtasalo sanoo:

            Ilman muuta. Metallien liukoisuutteen vaikuttaa hapekkuuden lisäksi happamuus. Sulfidimineraalien hapettuessa muodostuu rikkihappoa, joka laskee veden (maavesi, pohjavesi, joki, lammikko jne.) pH:ta ja kasvattaa metallien liukoisuutta (mikä edelleen voimistaa sulfidimineraalien liukenemista ja happamoitumista). Luultavasti pintavalunta paleoproterotsooin mantereilta valtameriin siis oli hapanta ja metallipitoista. Nykyiseltä maapallolta ei täysin vastaavia olosuhteita löydy, mutta hapan metallipitoinen valunta Pohjanmaan ja erityisesti eteläisen Australian happamilta sulfaattimailta voisi olla ainakin sinne päin. Mantereiden kemiallinen rapautuminen oletettavasti vapautti myös runsaasti fosforia, mistä osoituksena ovat ilmakehän hapettumisen ikäiset laajat fosforiittikerrostumat.

            Mikäli mikrobikasvustot olivat laajalle levinneitä mantereilla paleoproterotsooin aikaan, kuten voisi ajatella, se edelleen voimisti rapautumista. Orgaaninen aines myös lisäsi metallien liikkuvuutta. Nykyisissä (hapekkaissa) joissa rautaa kulkee sekä pelkistyneessä että hapettuneessa muodossa yhdistyneenä mitä erilaisimpiin orgaanisiin yhdisteisiin.

          15. Kirsi Lehto sanoo:

            Ajatellen näitä ravinteiden liukoisuuksia – ja niiden rajoittavaa roolia biomassan määrässä maapallolla (rauta ja fosfori) – niin pidätkö mahdollisena että jo varhainen yksisoluisten eliökunta – alkaen jostakin 3,5 miljardia vuotta sitten, olisi tuottanut suunnilleen yhtä paljon biomassaa kuin koko biosfääri myöhempinä aikoina. Nimittäin, kun C-isotooppien fraktioitumisen sedimenteissä perusteella näyttäisi siltä että biomassan määrä on pysynyt +/- vakiona alkaen tuolta 3,5 mrd:n vuoden takaa, paitsi suurten jääkausien aikoina.

          16. Joonas Virtasalo sanoo:

            Tämä menee enemmän sinun alallesi, mutta arvelisin, että maapallon biomassan määrä oli paljonkin nykyistä pienempi arkeeisena ja vielä proterotsooinkin aikana. Tästä yksi osoitus on ilmakehän happipitoisuuden nousun kanssa samanaikaisesti kerrostunut suuri määrä 13C:llä rikastunutta karbonaattia (Lomagundi-Jatuli Event; Karhu & Holland 1996, Geology). Ilmeisesti syanobakteerien voimakas runsastuminen paitsi vapautti valtavasti happea ilmakehään myös sitoi paljon aiempaa enemmän hiiltä biomassaan. Biomassan voimakas kasvu puolestaan johti orgaanisrikkaiden hienosedimenttikivien kerrostumiseen maailmanlaajuisesti (Shunga Event), mistä Talvivaara-muodostuma on yksi esimerkki.

          17. Kirsi Lehto sanoo:

            Okei. Tämä tuntuisi järkeenkäyvälle. Olen tätä vain ihmetellyt kun jotkut geologit esittävät että ilmakehässä hiilen isotoopit (jotka löytyvät myös inorgaanisista sedimenteistä) ovat osoittaneet että kevyen hiilen rikastuminen biomassaan on ollut jotakuinkin konstattia kauta aikojen – paitsi suurten jääkausien aikana. Miten selittäisit tätä?

  2. Tapio Salo sanoo:

    Mitä on tietäminen? Eikö olisi voinut keskustella Demokritoksen kanssa joka ”tietojensa” pohjalta päätteli atomiopin tai Brunon kanssa, joka näki galaksit unessaan tullen niin vaikuttuneeksi, että ei luopunut näkemyksestään kidutuksen ja pitkän vankeudenkaan painostamana. Platon näki ”tietojensa” pohjalta tämän maailmamme vain todellisen maailman varjokuvana!> Virtualikuvana? Tiedämme ainakin, että tiedostamamme ”kuva” maailmastamme on valikoitu kooste kaikesta havaitsemastamme ja käsittää vain hyvin pienen osan koko aineistosta ja meillä on vain hyvin pirstaleista tietoa siitä, missä ja millä ohjelmalla ko. kuva rakennetaan.
    Eikö tiede etenekään enää hypoteesien pohjalta? Ison H:n pohjalta voidaan ehkä muodostaa pieniä, joita voidaan jo perata tutkimuksella?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Nämä ovat hyvin aiheellisia kysymyksiä – tai asioita joita pitää itsekunkin tiedostaa. ”Tietämistä” on monenlaista. Monet asiat ovat henkilökohtaisia varmuuksia, ja henkilölle itselleen tiedon veroisia, perustuvatpa sitten uskomuksiin, näkyihin, omiin luotettaiin tietolähteisiin, mitä ne sitten itse kullekin ovatkin – mutta tällaisia ”henkilökohtaisia tietoja” ei missää tapauksesa pidetä tieteellisesti validiena eikä luotettavina. Tieteellinen tieto on sitä mikä voidaan havainnoista tai kokeellisesti todistaa ja varmentaa; aika varmaa tietoa ovat myös asiat (mallit ja hypoteesit) jotka voidaan päätellä varmaksi tunnettujen ja tiedettyjen asioiden perusteella (kuten monet asiat kosmologiassa). Olen samaa mieltä kanssasi siinä että tämä tieto, tai tämä varmasti tunnettu maailma, kattanee vain pienen osan koko todellisuutta. Tieteessä on tärkeää tiedostaa ja tunnistaa myös tämän tietämisen rajat – ei voida tietää mitää siitä, mitä ei voida millään havaita eikä varmentaa.

  3. Tapio Salo sanoo:

    Jos ei esitä kysymyksiä, niin ko. suunta ja aihe voi jäädä kokonaan tutkimatta. Jos ei nyt yleisesti tiedetä vielä, miten tutkia, niin joku voi kuitenkin saada oivalluksen, miten edetä ja hups tuntematon siirtyy tutkittavalle alueelle.
    Tässä syitä miksi kammoan liiallisia rajauksia, joita monet tieteellisyyttään korostavat, harrastavat ja samalla ehkä kampittavat hyvinkin hedelmällisiä ideoita, joita ei ole vielä päästy avaamaan. Itse blogisti on jäänyt mieleeni tv-keskustelusta, jossa heitti idean tietoisuuden ja ”pimeän lohkon” samankaltaisuudesta > vaikea tehdä havaintoja tieteen välinein!

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Olen tuon kommentin kanssa todella ihan samaa mieltä. Pitää saada keskustella, ja pitää keskustella myös asioista joista ei tarkkaan tiedetä – eikä voida tietää, tieteellisesti. Meillä on tosi paljon asioita joita tiede eti tavoita, ainakaan absoluuttisen ymmärtämisen tasolla (ehkä matematiikka on ainoa tieteen ala joka on aika absoluuttisen selkeä – vai onko sekään, pohjimmiltaan?). Ainakin tietoisuuden piirissä on paljon sellaista tietoa, myös sellaisilla tahoilla jotka eivät teidä tieteestä mitään, mikä on olemassa ja toimii, vaikka silel ei ole olemassa selkeää selitystä. Myös kulttuurit, uskonnot, tavat, arvot … paljon eri totuuksia, kullakin omansa, ja ainakin henkilökohtaisesti ihan ”järkeen käypiä” – vaikkei muille olisikaan. Mitä on totuus …

  4. Tapio Salo sanoo:

    Mitä tietoisuutemme piirissä liikkuu, tulee esiin lainauksesta vierailuistani toisilla blogeilla > mm. Enbusken HUUHAA jutussa. Ko. asian murskaus näyttää olevan taas vaihteeksi vahvasti esillä. Minusta kuitenkin todellakin havainnoila on aina painoa vaikkei taustalta löydykään aukotonta teoriaa:
    Jäljempänä siis kopioita asiaan liittyvistä mietteistä toiselta blogilta. Kopioita siksi että olen aivoverenvuodon jälkeen lähes yksikätinen ja siksi hidas näppäilijä.

    Tapio Salo kirjoitti:
    23.3.2016 11:32
    Yksi suuria kysymyksiä, että onko pohjimmaisena informaatio eikä energia? Muistaakseni jo Feynmann alkoi tuoda esiin i:n merkitystä ja ainakin jotkin säieteorikot nyttemmin kallistumassa samaan suuntaan. Onhan elävä maailmakin myös hyvä malli siitä kuinka entropiaa voidaan kiertää informaatitekniikalla. Ymmärtääkseni rakenteet mahdollisia vain i:n pohjalta.
    Arto Kiiskinen kirjoitti:
    20.3.2016 11:32
    On varsin uskottavaa se, mitä Syksy Räsänen kirjoitat pienien kysymysten selvittämisessä tieteen puitteissa. Kun kuitenkin tulemme inhimilliselle alueelle ns. sivistyksen piiriin, on selvää, että ihmiset (filosofit, teologit, sosiologit jne.) tekevät yhteenvetoja (luonnon)tieteen tekemistä havainnoista.
    Tällöin toki mennään luonnontieteiden ulkopuolelle. Saman kyllä teet Syksy omassa blokissasi, kun kommentoit uskontoa ja moraalia. Vaikka vedotaan auktoriteettiin tieteilijänä, tällaiset kommentit menevät rytisten tieteen ulkopuolelle. Tieteen rajojen loukkaamista edustaa myös Kirsi Lehdon hiljattain esittämä analyysi elämän mahdollisuuksista telluksen ulkopuolella. Käytetyssä kaavassa napataan todennäköisyyksiä, ilman että niillä olisi mitään matemaattista, fyysistä tai tilastollista perustetta. Kun näin käytetyt muuttujien arvot ovat perusteettomia, on kaavakin hyödytön.
    Aikanaan koulussa opetettiin deduktion ja induktion käyttöä tieteen menetelminä. Kumpaakin osaprosessia tarvitaan.

    Tapio Salo kirjoitti:
    30.3.2016 12:01

    Silloin, kun tieteen poteroihin suojautuneet vastustavat ”huuhaata”, he esittävät, että ainoastaan teoreettisesti aukottomasti perustellut havainnot voidaan hyväksyä.

    Tällä kriteerillä jokseenkin kaikki tutkimukset ja ideat fysiikan ja kemian ulkopuolella määräytyvät epätieteellisiksi siis huuhaaksi.Syrjikäämme siis filosofiaakin (paitsi logiikat ja oppiteoriat). Siis Demokriitokset ja Brunot huuhaaukkoja vaikka sattumalta osuivatkin mietteissään ihan oikeille jäljille ja historiat ja sosialitieteet sekä biologiakin pitkälti huuhaata.
    Vastaa

    Tapio Salo sanoo

    11.4.2016 at 12:10

    Kun ei ketään näytä tällä blogilla kiinnostavan kysymyksen asetteluni, niin jatkan itse vielä kopioilla toisesta blogista, missä asiasta irtosi enemmän! Jos nyt joku vielä jatkaisi asiaa:
    Tapio Salo
    10.08.2015 at 09:22
    Yksikätisenä ja lähesyksisormisena otan vapauden hyödyntää alla aikaisempia tekstejäni ja niihin saatuja kommetteja:
    Jätetty: 11:38 05.08.2015. Kirjoittanut: atks22
    Muurahaiset toimivat saumattomasti yhteen. Ne pystyvät kantamaan huomattavasti itseään isompia esineitä ja toimimaan ryhmissä intuitionsa avustuksella. Nature Communications-lehdessä julkaistu tutkimus kertoo, miten muurahaiset tekevät tämän. Israelissa tutkijat tekivät kokeita käyttäen apunaan Cheerios-aamiaismuroja. Tutkimuksen tekijät seurasivat, miten tusinan verran muurahaisia kuljetti saumattomasti ravintoaan yhteen suuntaan. Kukaan niistä ei johtanut liikettä. Yhteistyössä tapahtui muutoksia vasta, kun tielle tuli este. Silloin esteen ensiksi havainnut otti ohjat. Siitä tuli johtaja, joka kommunikoi muille uuden suunnan kulkureittiä korjaamalla. Yleensä korjaus tapahtui nykäisemällä. Johtajuuspuuskat kestivät ainoastaan 10–20 sekuntia, eikä niitä tehnyt aina sama yksilö. Kukaan ei myöskään valinnut johtajaa vaan yksilö otti itse tarvittaessa ohjat. Tällainen saumattomuus on poikkeuksellista ja ryhmätyöskentely painavien asioiden siirtämiseksi ylipäätään harvinaista.
    Haluatko Tekniikka&Talouden uutiskirjeen päivittäin sähköpostiisi? Tilaa se tästä!
    Tuota ilmiötä lähdin sitten huimasti selittämään kosmoksemme kummallisella todennäköisyysilmiöllä:
    Demokratia?
    05.08.2015
    Olisikohan tässä pohjalla kosmoksen todennäköisyysmatemattisuus, jonka lainalaisuudet tuottavat paradokseja. Peräkkäisten lantinheittojen todennäköisyys on aina vaihtoehdoille, että on yhtä mahdollista saada aina vaan kruuna tai aina vaan klaava, mutta sarjan jakauma lähenee aina riittävän monella heitolla tasatulosta.
    Jos pitää arvioida montako namipalleroa on isossa purkissa, niin yksittäiset arviot heittelevät vaikka kuinkajapaljon, mutta tuhannen eri arvioijan keskiarvo on jo melkein oikea lukumäärää lähes kappaletarkkuudella???
    Siis, jos johtaja valikoituu jatkuvasti satunnaisesti, niin voi olla yhtähyvä kuin kuka muu tahansa ja hommat sujuu.
    Miettimistä kuinka demokratia pitäisi järjestää?
    Alla olevat kommentit siis käänteisessä järjestyksessä:
    Jätetty: 12:25 08.08.2015. Kirjoittanut: luonnonoikku
    Ja kuten persoonallisuushäiriöiset yleisesti tekevät läheisissä ihmissuhteissaan, luultavasti myös ne ääntenkalastajat käyttävät hyväkseen jotakin yleistä heikkoutta, heikkoa kohtaa, johon tarttua kiinni – ja kavuta sitä myöten valtaan. Esim. monet yhä edelleen kääntävät kaikki puutteet, viat, ongelmat sun muut “niiden toisten” eli eriväristen, -maalaisten, -kielisten yms. vioiksi. Koska tämä piirre peilata kaikki ogelmat ovat kaikkien ihmisten kaiketi suurin heikkous, se on se, jota kaikkein helpoiten käytetään hyväksi näissä pyrkyryysasioissakin. Taitaa olla muuten vallalla tämä vielä ihan joka maassa, tähän tarttuminen, ensisijaisesti, joka uskonnossa, joka kulttuurissa. Että aina jonkun toisen listiminen ratkaisee kaikki ongelmat, muka. Mielenkiintoista on se, että muistaakseni Raamatussa kehoitetaan katsomaan ja seuraamaan kedon kukkasia, lintuja ja muurahaisia ja lapsia ja niiden toimintaa ja ottaa mallia niistä- Raamatussa ei käsittääkseni missään kohden kehoiteta seuraamaan apinoiden toimintaa ja matkimaan niitä.
    ite2
    Jätetty: 10:48 08.08.2015. Kirjoittanut: atks22
    Edustuksellinen demokratia lienee yritys sosiaalistaa tätä apinamallia, mutta ääntenkalastukseen yhdistynyt pyrkyryys pakottaa myötäilemään enemmistöjen kantoja, jotka yleisesti. että puolet haluaa muutosta ja toinen puoli taas ei.
    Jätetty: 10:44 08.08.2015. Kirjoittanut: luonnonoikku
    Vielä johtajista: käsitykseni mukaan johtajaksi valitaan usein sellainen, joka haluaa olla johtaja. Niin monet ihmiset, vaikka ovat taitavampia ja osaavampia kuin valitut johtajat, eivät HALUA tehdä päätöksiä muiden puolesta eivätkä ottaa päätöksistään vastuuta. No, eiväthän edes kaikki johtajat ota vastuuta päätöksistään: sellaisilla johtajilla on taito pistää syy aina jonkun toisen piikkiin ja paeta itse paikalta. Monet ovat erittäin hyviä manipulaattoreita – siinä heidän taitonsa. Väittäisin siten, että johtajaksi valikoituu siten kukaties sangen sattumanvaraisesti henkilö joka haluaa johtaa: taitojen, älyn tms, kanssa sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä. Olen kuullut sanonnan, että valtaa ei koskaan pitäisi antaa sille, joka sitä nimenomaan haluaa. Johtajien valintasysteemi vain on sellainen, että johtajuutta pitää haluta, että tulisi valituksi johtajaksi. Onneksi on olemassa hyviäkin johtajia todella surkimusten lisäksi. Niin että joskus sattuma osuu naulan kantaan ja johtaja osoittautuukin paikkansa arvoiseksi. Se vain, että kaikki ne, jotka eivät pyri tai halua johtajiksi, vaikka olisivat hyviä johtajia, karsiutuvat aivan huomaamatta pois valintajoukosta. Näin ollen ihmisillä on rajattu joukko tyyppejä, joista valita johtaja. Kun sitten vielä tietää, (nyt itseäni sivistäneenä) että 10% väestöstä on narsisteja tai muuten persoonallisuushäiriöisiä, niin kunka moni tuosta joukosta, joka tunkee johtopaikoille, kuuluu tuohon 10%:iin? Valitettavasti varmaan aika moni.
    Jätetty: 10:35 08.08.2015. Kirjoittanut: luonnonoikku
    Muurahaiset ovat täten demokraattisempia kuin ihmiset. Nykyinen hommahan toimii salakavalasti siten, että jo lapsesta lähtien ihmiset opetetaan olemaan avuttomia, luottamaan johonkuhun toiseen ja tottelemaan. Näin yhä vielä vaikka toki ehkä vähemmän kuin ennen. Tasapaino on tavallaan järkkynyt: oletus on, että ellei tottele saumattomasti jotakuta toista ja ole sitä mieltä, että itse on avuton ja kykenemätön lapsi, joka viel äaikuisanakin täytyy määrätä tekemään töitä ja leimaamaan tuntikorttinsa, on hulttio. Muurahaisilla lienee syntymästään lähtien se asenne, että hän tekee hommansa, käskee joku tai ei – koska se on sekä sen itsensä että muiden parhaaksi. Mutta ihmisethän eivät ole muurahaisia, vaan apinoita. Eikös simpasseja, goriloita yms. käytöstä tutkimalla ole tutkittu ihmisen kehitystä? Apinat (kaikenlaisetlajikkeet) eivät taas toimi kuten muurahaiset, vaan niillä on aina joku ALFA tai MATROONA komentelemassa muita – ja muut alistuvat siihen ja heidän menestyksensä laumassa riippunee siitä, miten onnistuvat tuota alfaa tai matroonaa kulloinkin miellyttämään.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      mielenkiintoista pohdintaa!

      1. Pentti S. Varis sanoo:

        Siihen aikaan kun Syksy kirjoitteli vielä tiede.fi:ssä osallistuin säännöllisesti kommentointiin, mutta sittemmin jämähdin vanhoihin ympyröihin. Nyt näin niin paljon kiinnostavaa keskustelua, että häpeäkseni en malttanut olla työntymättä paikalle. Monesta kosketellusta asiasta valitsin tietoisuuden,johon monikin viittasi ja Tapio Salo myös totesi tietoisuudesta kirjoittaessaan informaation merkityksen. Siinä olen aivan samaa mieltä – myöntäen kuitenkin, etten oikein tiedä, mitä informaatio onkaan.

        Koska nyt ei ole mahdollista muotoilla mitään selkeää esitystä, kopioin Tiedekokin (Kiti Müller) blogien kommenteiksi 3779-sepustelemiani näkemyksiä tietoisuudesta. En osaa sanoa, missä määrin ne liittyvät kosmologiaan, mutta yhden tietoisuuskehitelmän mukaan maailmankaikkeus sijaitsee informaatio-avaruudessa, jonka osittainen aktivaatio tuottaa esim. jonkun rakenteen tai jonkun tietoisuuselementin.

        Tällainen tunkeutuminen todella nolottaa, mutta intohimo ei anna rauhaa, ja onhan myös niin, että sepustuksieni ohittaminen on aivan OK.

        http://www.tiede.fi/blogit/tiedekokki/tiede_kuumottaa_sanan_saila_lentaa

        http://www.tiede.fi/blogit/tiedekokki/aivot_valokeilassa_sydanta_unohtamatta

        Sitten jokunen kommentti Morsellan uudesta tietoisuusnäkemyksestä ja oletus sen liittymisestä informaatioon

        https://www.sciencedaily.com/releases/2016/04/160414095549.htm

        Morsella työtovereineen on kehittänyt näkemystään tietoisuuden ohuesta roolista tapahtumissa ja todennut, että esimerkiksi monimutkaiset ajatukset tai oivallukset eivät synny tietoisuuden toiminnasta. Tietoisuus on enemmänkin informaatiota aivoihin johtava kaapeli kuin informaatiota tuottava tekijä

        Morsella said the study provides more support for the passive frame theory that he proposed along with his colleagues last year, a potentially groundbreaking idea that suggests consciousness is more of a conduit for information in the brain rather than an active creator of information. The theory has generated a significant amount of attention in academic circles and in the popular media, and Morsella said his team has written a follow-up paper to the study that will be published in an upcoming issue of the journal Behavioral and Brain Sciences.

        Monessa mielessä tähän voi kokemuksellisestikin yhtyä. Ongelman asettamisen ja ratkaisun ilmenemisen välillä ei useinkaan ole mitään havaittavaa tietoista toimintaa – joskus toki on, mutta silloinkin on ehkä kyse ongelman täsmentämisestä tai lujittamisesta tai jonkin uuden, tarpeelliseksi koetun tiedon aivoihin syöttämisestä. Vaikka ongelma voi ratketa ilman havaittavaa tietoisuuden toimintaa, täytyy aivoihin jossain vaiheessa olla syötetty riittävä määrä informaatiota.

        Yksi tapaus on jäänyt mieleeni erityisen edustavana. Jossain opintojeni vaiheessa professori antoi paperilapulle kirjoitettuna matematiikan tehtävän. Tehtävä sattui olemaan sellainen, että minulla ei ollut hämärintäkään aavistusta miten olisin ryhtynyt toimimaan. Vähän ahdistuneena panin paperin syrjään ja unohdin koko asian. Meni kolmisen päivää ja täydellinen ratkaisu ikään kuin putosi jostakin päähäni. Tarvittavat matemaattiset tiedot olivat olleet aivoissani hajallaan, mutta nyt ihmeen tavoin yhdistyneet. Morsellan skenaarion valossa ilmiön voisi ehkä tulkita informaation omalakisena tiedostamattomana toimintana ja ”tietoisuuskaapeloitumisena” ”esiin” rakenteen hahmotuttua.

        Ottamatta tässä vaiheessa kantaa sen paremmin tietoisuuteen kuin informaatioonkaan tulee mieleen tilan (mikä se sitten onkin) hahmonotto benardin konvektion moodien valiutumisen tapaisella pienimmän vaikutuksen periaatteen mukaisella strukturoitumisella

        http://www.tieteessatapahtuu.fi/0304/pekonen.pdf

        Reunaehdot ovat tällöin avainasemassa. Benardin konvektion reunaehtoja ovat mm. astian muoto, koko ja liikuttelu, lämpövirran lukuisat säädöt sekä nesteen ominaisuudet. Kaikki tämä vaikuttaa niin, että tuloksena systeemi ottaa maksimaalisella nopeudella energiaa kuumasta kylmään johtavan struktuurin (googlaa: benard convection pictures).

        Jos vaikkapa energiaa pidetään tosiolevana ”stuffina”, kaikki muu fysiikka on sen erityisiä (ehkä energeettisten fotonien erilaisten kompleksien ottamia) moodeja. Näistä moodeista meillä on tietoa niiden jäsentyessä mitattaviksi suureiksi. Myös informaatiota voidaan jo jossain määrin mitata. Jos oletetaan myös sillä olevan stuffiominaisuus, tietoisuuden voidaan olettaa olevan sen erityinen moodi. Morsellan skenaariossa informaatio ja sitä kanavoiva tietoisuus olisivat siis erottamaton ykseys. Sekä informaation että tietoisuuden olemukset ovat joka tapauksessa vielä hämärän peitossa.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Kiitos mukaantulosta Pentti! Tämä tietoisuus on aihe joka kiehtoo meitä monia — siihen on vain vaikea sanoa mitään, kun olemme niin asianomaisia, ja itse tietämisen, ja tuon tietoisuuden ja sen rajojen armoilla. Jokatapauksessa, se on ihmeellisimpiä (ihmeellisin?) ominaisuus mitä elämä on tuottanut. Se näyttää niin välttämättömälle ja tarkoituksenmukaiselle – että jotenkin itse (mututuntumalla) oletan että se on kaiken elämän (ja ehkä universumin) yhteinen ominaisuus, jossakin muodossaan, kuten on informaatiokin. Se ei liene suinkaan vain meidän alkeellista matematiikkaan ymmärtävien ihmisten ”erityisälykkyyden” muoto. Itseasiassa – ehkä se osoittaa vain tyhmyyttämämme ja rajoittuneisuuttamme jos/kun ei aistita sen olemassaoloa muualla.

        2. Tapio Salo sanoo:

          Olen hyyvin hyvin hyvilläni tästä ”tunkeutumisesta”. Avaa uusia näkökulmia ja herättää todella mahtavasti intuitiivisia ideoitani tähän ongelmakenttään. Palaan siis asiaan. Valitettavasti nykyisin puhtini riittää vain lyhyisiin pyrähdyksiin kerrallaan.

          1. Kirsi Lehto sanoo:

            … positiivista aktiivisuutta:

          2. tapio salo sanoo:

            HEUREKA. Nyt ne vasta villit hypoteesit tulevat. Pohdin heräämisen jälkeisessä tilassa vuoteessani yhtä viimeisintä lukemaani tiedeuutista, jossa todettiin, että pallomme keskusta on n. 2,5 vuotta nuorempi kuin pinta. Oivalsin, että pudotessamme täällä, olemme matkalla kohti tulevaa. Auringon keskusta tuon uutisen mukaan on peräti n. 2500 v pintaa nuorempi. Pallommekin siis kiitää painovoimakentässä tulevaisuutta päin. ”Nämät” siis tietysti itsestään selvyyksiä koska seuraava sijaintimmehan on aina tulevaisuudessa.
            Mutta 1. hypoteesi välähti näitä pohdiskellessa> Painovoima on aika-avaruuden itsestään selvä seuraus! Tässä kosmoksessammehan aika etenee yksisuuntaisesti: nyt> seuraava nyt. Nyt oleva materiakin joutuu siis seuraamaan mukana. Mennyt on tallentunut aineellisiin rakenteisiin, jollaisia myös rakentamamme muistit ovat ja niin oletettavasti biologisetkin muistit.
            Seuraavassa 2. hypoteesissa inspiraationi vie myös astrobiologiaan > Biologiassahan rakenteiden keskeinen ominaisuus on kopioituminen > väitän nyt, että ko. ilmiö on koko kosmoksemme keskeinen toimintatapa ja että tästä seuraavat kvantti-ilmiöt! Kopioituminen vaatii tuon Planckin ajan ja aine joutuu hyppimään Planckin matkoja, jolloin syntyvät aaltoilmiöt. 3. Itse avaruuskin laajenee kopioitumalla, mikä myös aiheutti tuon ns. inflaation. Kopioitumisessahan kasvetaan 2. potenssiin.
            Todistelua jatkan putoamissuunnassa!

          3. Kirsi Lehto sanoo:

            … kovin on filosofista! Mutta toki tätäkin näkökulmaa tarvitaan….

  5. Tapio Salo sanoo:

    Jatkan vielä itse > Jungilla on kollektiivisen alitajunnan idea, joka lähenee ajatustani eri lajien omista virtuaalimaailmoista. Mieleeni tuli, että on mahdollista, että kollektiivisuus voi kasvattaa kunkin virtuaalitodellisuuden konkreettisuutta. Onhan mm. ajatussuunnilla voimakas vietti kasvattaa kannatuspohjaa – eikä aina ole kysymys vain vallanhalusta.

    Kysymykseen mitä on informaatio väittäisin, että vain i:n pohjalta voi syntyä erilaisia rakenteita evoluutio tulee vuorovaikutuksesta, jossa i tarvitaan jo aloitteen tekijäksi ja tallentuu taas rakenteisiin jatkaakseen kompleksisuuden kasvua.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tämä on mielenkiintoista pohdiskelua – mutta sellaista mistä ei saa mitenkään kiinni ainakaan täältä eksaktien tieteiden näkökulmasta. Ehkä paremmin sieltä psykologian havaintomaailmoista ja niiden tieteellisistä tulkinnoista käsin – mutta ne teoriat kait aina jäävät ”vain” hypoteeseiksi. Eivät ole todistettavissa… Ja niin mielenkiintoisia kuin ovatkin, emme voi lähteä tällä palstalla keskustelmaan niistä – jo ihan suuren tietämättömyytemme takia näistä asioista. Näytät olevan hyvin perehtynyt Jungilaisuuteen, ja kiitän mielenkiintoisesta postista. Kuitenkin se pitää vielä julkaistavaksi jonnekin psykologian keskustelupastalle.

      1. Pentti S. Varis sanoo:

        Kirsi kirjoitti: ”Entä, miten meidän koulutusjärjestelmämme pystyy valmentamaan nuorisoa maailman ymmärtämiseen, tiedollisesti ja taidollisesti?”

        Maailman ymmärtämiseen tarvittaisiin aivan keskeisesti luonnontieteellistä näkemystä. Tätä taas tukisi oleellisesti matematiikka. Innovatiivista koulumatematiikan opetusta ollaankin jo kehittämässä yhä uusien opettajien liittyessä projektiin

        https://www.google.fi/#q=pekka+peura

        Vastaavaa uudistusryöppyä ei kuitenkaan ole näkyvissä fysiikan ja kemian kohdalla. Esimerkiksi TIMMS1999-tutkimuksen mukaan vain neljällä sadasta 7. luokan tytöstä oli myönteinen suhde fysiikkaan prosenttiluvun pienentyessä edelleen 8. luokalle siirryttäessä.

        Uskon saaneeni selville olennaisen syyn fysiikan ja kemian vieroittavuuteen yläkoulussa ja osittain myös lukiossa. Se on kvantitatiivisen kokeellisen lähestymistavan jokseenkin totaalinen puuttuminen yläkoulussa. Kokeita kyllä jonkin verran tehdään, mutta kvantitatiivisen tarkastelun puuttuessa pohjustus lukiota varten jää monella ohueksi. Opetettuani muutamia vuosia sitten yksityisesti lukion fysiikan ja kemian kaikki kurssit mieleen tuli, että vähän vähemmällä sisällöllä ja vastaavasti mallityyppisten tehtävien syvennetyllä oppimisella voitaisiin saavuttaa paremmin korkeakoulujen edellyttämä taso. Vaikka ei korkeakoulujenkaan opetuksesta ole pelkkää positiivista sanottavaa. Nytkin tunnen lahjakkaita opiskelijoita, jotka ovat hylänneet fysiikan olennaisesti opetuksen epäselvyydestä johtuen. Ei ymmärretä Science-lehdessä taannoin (Larkin ym. Science,208,(1980)) ollutta laajaa tutkimusta, jonka mukaan experttiyden taso fysiikassa on yleensä saavutettavissa vain mallityyppien perusteellisella tietysti ymmärtäen tapahtuvalla ”ulkoa” opettelulla – kuten sakkimestarit tekevät omalla alallaan. On kohtuutonta vaatia tätä kaikesta muutenkin vaativan lukion oppimäärässä olevasta.

        Fysiikan opetukseni on pääosin keskittynyt yläkouluun, jossa kehittelin yli neljännesvuosisadan ajan kokeellista kvantitatiivista opiskelua, joka olikin oppilaille (myös tytöille) mieluisa. Seuraavan linkin loppuosassa kerron tästä vähän enemmän

        http://maot.fi/onnistumisen-elamyksia/kuopion-lyseon-lukio/

        70-80-lukujen vaihteessa Kasvatus -lehdessä arvioitiin lähinnä yläkoulun muiden oppiaineiden kuten esim. biologian kirjoja tuloksen ollessa tutkijoiden mielestä masentava. Kovin kummoista muutosta en ole havainnut tapahtuvan, joten kysymys, miten intohimoa tieteisiin voidaan vuodattaa oppilaisiin. Aikoinaan matikkaa opettaessani motivoin joskus oppilaita kertomalla, että heidän tiedollinen kehittymisensä voi uskomukseni mukaan vaikuttaa koko maailmankaikkeuden tilaan positiivisesti.

      2. Kirsi Lehto sanoo:

        Opetuksen elävöittämisen tarpeellisuudesta olen aivan samaa mieltä. Meillä Turussa on nyt kehitteillä verkkopohjainen oppimismateriaali, joka kertoo koko maailmankaikkeiden tarinan erilaisina animoituna ja pelillisinä kokonaisuuksina ja tehtävinä. Kaikki tieteet rinnakkain. Se on Suuri tarina, tai Aikavaellus (nykyisenä manuaalisena versiona: http://www.aikavaellus.fi). Auttaiskohan tämä…

      3. Tapio Salo sanoo:

        Oikeastaan mietteitäni innotti tuo yhteistyö yrityksessä maailman ymmärtämisen. Ei niinkään Jungin osuus. Kollektiivisuus idea kuitenkin sopii ajatuksiini virtuaalitodellisuusien ilmenemisistä eri biologisilla toimijoilla > myös kosmologian piirissä pohditaan vakavastikin. Nerokkaan Paulin kiinnostuminen synkronisiteettiilmiöstä(esim harvinaisten lento-onnettomuuksien kasautuminen ajallisesti), jonka siis olen itsekin mielestäni havainnut, taas rohkaisi minua heittelemään ”hypoteeseja”, joihin toivoin jonkun antavan muodossa tai toisessa lisävalaistusta.
        Muistin virkistämiseksi lainaus Vikipediasta:
        Paulin kieltosääntö on keskeinen kvanttimekaniikan perusperiaate. Sen mukaan kaksi samanlaista fermionia – esimerkiksi elektronia – ei voi olla yhtä aikaa täsmälleen samassa kvanttitilassa.[1] Kieltosäännön julkaisi itävaltalais-sveitsiläinen fyysikko Wolfgang Pauli vuonna 1925 ja hän sai työstään Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1945.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          villien hypoteesien heittely on mielestäni positiivinen harrastus – joten niitä voi joskus sisällyttää täallaseen blogi-foorumiin, vaikka eivät suoraan liitykään astrobiologiaan aikä muihinkaan mitattaviin tieteisiin.

  6. Pentti S. Varis sanoo:

    Tuon tapainen vaellus voi todella monelle nuorelle ja aikuiselle olla aivan ratkaiseva kiinnostuksen herättäjä. Jos mahdollista, vaellus olisi hyvä tehdä monesti keskittyen aina johonkin erityiseen alueeseen.

    Itsellänikin tapahtui joskus 68 tienoilla tieteellisen intohimon herääminen virikkeiden perusteella, katsellessani kirjaa Tieteen saavutukset, ja etenkin kuvaa, jossa suprajuokseva helium oli virtaamassa lasista pois.

    http://www.antikvaari.fi/naytatuote.asp?id=925681

    Katsellessani vaelluksen kohteena olevaa Elämän syntyteemaa valtaa mielen eräänlainen toivottomuus, mihin taidettiin jo viitatakin. Jotkuthan jättävät Arto Annilan tavoin tekemättä edes olennaista eroa elollisen ja elottoman luonnon välillä

    http://www.helsinki.fi/~aannila/arto/

    Jos olisi pakko veikata, veikkaisin elämän synnyn ydintekijöiksi topologisia defektejä ja nestekiteitä, joissa niitä on. Muutama vuosi sitten jotain sellaista ehdotettiinkin jossain tiedelehdessä. Defektin salaperäinen ydin muodostaisi alkeellisen analogian solun tumalle sisältöineen.

    http://www.tiede.fi/keskustelu/21601/ketju/defektit_materian_ydintaso

    Kuusta on paljon kiinnostavaa sanottavaa kuten Kuun tarttuva pöly, kuun ajoittainen tappavan korkea sähköjännite jne. Mutta pitäisi varmaan puhua Kuun synnystäkin, ja tästä seuraa vastareaktio. Uusimmankin törmäysteorian (nokkakolari Theian kanssa) mukainen Kuun synnyn selitys on mielestäni sangen epätodennäköisenä vaikea niellä, varsinkin kun omaa omassa keittiössään valmiuden tuottaa Kuun synnyn kanssa analoginen makroskooppinen ilmiö, jonka selitykseen pääsee klikkaamalla seur. ketjun alkupuheenvuorossa olevaa linkkiä

    http://www.tiede.fi/keskustelu/4002350/ketju/hella_ja_tiskivesifysiikkaa

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Nimenomaan: Olisi hienoa jos meillä (ja nuorisolla) olisi tilaisuuksia haltioitua Tieteen tarjoilemista maailman kehityksen ihmeellisistä vaiheista —
      Kuitenkaan ei pidä vetää liian pitkäll emenviä omia johtopäätöksiä: pisaran käyttäytyminen kuumalla hellanlevyllä on aika kaukana niistä (gravitaation ja kiertoimpulssin ohjaamsita) roiskeista mitä syntyy kahdne kokonaisen planeetan tärmätessä. Lähdetekstisi sanoo: ”ainoa fysikaalisesti mahdollisena pidetty (yleisemmin tunnettu) kuun syntyteoria, törmäysteoria, edellyttää varsin harvinaisen ja tarkasti mitoitetun törmäyksen”. Niinhän se varmaan on. Ja meillä onkin olemassa vain yksi Kuu.

  7. Tapio Salo sanoo:

    Eräs meidän nuorten innoittaja on Feynman. Tosin itse olen jo hieman erilainen nuori. Kahdeksas kymmen jo lähtenyt käyntiin. Hän piti intuitiota suuressa arvossa.

    Matematiikkaa en viitsi enää kerrata, joten elän toivossa, että joku löytää vielä keinon todistella villejä hypoteesejani.
    Jatkossa kuitenkin palaan perustelemaan, miksi ideani kuitenkin kytkeytyvät astrobiologiaan!
    Alla lyhyt lainattu kuvaus Feynmanista:
    ”Kaikkein parhaimmilla fyysikoilla on usein valtava intuitio, ja jos he siihen päälle saavat vielä syntymälahjaksi kyvyn kääntää intuitionsa täsmälliselle matematiikan kielelle, tuloksena on helposti huippufyysikko”, Enqvist selittää.
    Kvanttielektrodynamiikka on maailman tarkin teoria. Feynman palkittiin Nobelilla elektronia käsittelevän kvanttielektrodynamiikan eli QED:n kehittämisestä. QED:ssä hän ratkaisi ongelman, joka tuohon aikaan askarrutti fyysikoita.
    ”Havaintoja tehtäessä huomattiin, että kuuman vetyatomikaasun spektrissä oli viivoja, joita ei pysytty selittämään kvanttimekaniikan avulla. Kyse oli niin sanotusta Lambin siirtymästä, vetyatomin spektrissä havaittavasta hienorakenteesta”, Enqvist kertoo. Feynman askarteli aiheen kimpussa ja ratkaisi lopulta siihen liittyvän fysiikan.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Suuren kysymysten pohtiminen on hieno innostumisen aihe. Intuiition ohjaamiseen oikeille radoille tarvitaan tietysti myös sitä että aiheeseen liittyvät faktat pitää tuntea mahdollisimman tarkasti.

      1. tapio salo sanoo:

        HEUREKA herätykseni pani minut kehittelemään niin suuria kysymyksiä, että nekään eivät enää oikein linjassa tämän blogin aiheen kanssa. Tosin aasinsilta on olemassa siinä, että näen biologisen toiminnan keinojen ja rakennemallien läpäisevän koko kosmoksemme!!!
        Näkyy esim. kultaisen leikkauksen suhteen putkahtamisista esiin milloin mistäkin! Spiraalitkin valttia monissa yhteyksissä.
        Siirtynen aiheen kanssa muille sivustoille.

        Voisiko joku antaa vinkin, että minne sulautuisin?

  8. Tapio Salo sanoo:

    Niinpä yritänkin näillä avauksillani onkia tietooni myös muiden löytämiä ja tallentamia faktoja!!!

  9. Pentti S. Varis sanoo:

    Pekka Janhunen kirjoitti: ”Rehellisesti sanottuna evoluution täysi sattumanvaraisuus tai että se olisi voinut johtaa johonkin hyvin erilaiseen lopputulokseen tuntuu minulle vähän vieraalta ajatukselta. Monikin prosessi – esimerkiksi lämmön siirtyminen – perustuu mikrotasolla satunnaisuuteen, mutta makrotasolla noudattaa silti selviä deterministisiä lakeja – esimerkiksi lämmönjohtumisyhtälöä. Minusta näyttää siltä että evoluution nuoli aika selvästi yksinkertaisesta kohti monimutkaista. Syitä voi olla monia, mutta ainakin kaksi tulee mieleen: 1) eliön kilpailukyky ja monimutkaisuus usein korreloivat keskenään, 2) monimutkaiset ja isot eliöt luovat uusia ekolokeroita jotka lisäävät pienempien eliöiden biodiversiteettiä ja näin monimutkaisuuden kasvu ruokkii myös itesään. Monimutkaisuus ei toki kasva tasaisesti ja voi välillä vähentyäkin, mutta silti jäsennän maailmaa siitä näkökulmasta että evoluutiolla on tietty suunta. Voin toki olla tässä asiassa väärässä.”

    Evoluutioilmiön käsittäminen näin, hieman standardi-darwinismista poiketen, tuo mieleen strukturalismin. Suurin ero ilmaisussa lienee siinä, että strukturalismi korostaa vielä enemmän eliön sisäisiä reunaehtoja ja ehkä jopa jonkinlaista sisäistä ohjelmaa. Brian Goodwin on monien vastustajiensakin arvostama strukturalisti:

    https://en.wikipedia.org/wiki/Brian_Goodwin

    Strukturalismin sisäistä olemusta on hieman toisesta suunnasta, eliön tai kasvin itse tietoisenkaltaisesti suorittaman genomin modifikaation näkökulmasta, nobelisti Barbara Clintock esikuvanaan, kehittänyt erityisesti James A. Shapiro

    http://shapiro.bsd.uchicago.edu/

    Voiko piintynyt darwinisti taipua strukturalismin suuntaan, riippuu varmaan paljolti hänen fysiikan tietämyksestään ja ymmärryksestään. Tämän lisäksi voi suuri vaikutus olla näkemyksellä, jonka hän omaa genomista.

    Nythän etevimmätkin evoluutiobiologit ovat jakautuneet jokiseenkin tasan kahteen ”puolueeseen”, paljon roskageenejä olettavaan ja vähän tai ei ollenkaan roskageenejä olettavaan. Itse jälkimmäiseen ryhmään kuuluvana (joskin vain harrastelijana) ”referoin” nimimerkeillä psv ja aggris aggris tohtori Tuomas Aivelon blogin kommenteissa satakunta tiedelehdissä julkaistua uusille tutkituille proteiineja koodaamattomille geeneille merkityksiä löytävää tutkimusta

    http://www.tiede.fi/blogit/kaiken_takana_on_loinen/perimassa_on_paljon_turhaa_koska_evoluutio

    Joukko ansioituneita tutkijoita on tyytymättömänä ahtaaseen darwinismiin perustanut ryhmän nimeltä ”the third way”. Naturessakin oli äskettäin tosin aika säyseä väittely, jossa ryhmä kuuluisia tiukkoja darwinisteja ja ryhmä muutoksia haluavia esittelivät näkemyksiään. Kannattaisi ehkä ottaa huomioon myös Arto Annilan pienimmän vaikutuksen periaatteeseen alkuperäisimmässä muodossaan ynnä mm. Prigogineen perustuva näkemys.

    Lopuksi Kirsille kommentti. Kun tsekkasin Prossin tai Khodoskovskin jonkin artikkelin esipuhetta, tuntui, että hän oli elollisen ja epäelollisen suhteesta jokseenkin samaa mieltä kuin Annila.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *