Tähtitieteen kilpailu kiristyy
Tähtitiede on yksi hankalimmista aloista tehdä työtä. Se ei tarkoita, että tähtitiede olisi erityisen vaikeaa verrattuna muihin huippuosaamista vaativiin aloihin. Tähtitieteilijät ovat toisinaan hämmästyttävän osaavia ja kekseliäitä, ja kykenevät käyttämään tieteellistä menetelmää luovilla tavoilllaan saadakseen mahdottomilta tuntuvissa tilanteissa taivaan pistemäisistä kohteista valtavan kiinnostavaa tietoa. Mutta luovuutta ja älykkyyttä esiintyy tietenkin muallakin. Ne eivät inhimillisinä ominaisuuksina saa tähtitieteilijöitä erottumaan joukosta. Työuran rakentaminen tähtitieteessä on äärimmäisen vaikeaa, koska halukkaita on niin paljon ja työpaikkoja niin vähän. On ehkäpä olemassa vain yksi selvästi kilpaillumpi, korkean osaamisen ala. Astronautiksi on vieläkin vaikeampaa päästä kuin tähtitieteilijäksi — tähtitieteilijäksi voi kuitenkin kouluttautua lähes missä vain suuressa yliopistossa.
Maailmassa on arviolta 15 000 ammattiastronomia. Lukema on suunnilleen samaa luokkaa kuin eri valtioiden hallituksissa istuvien ministerien määrä. Ei ole siksi ihme, että työpaikoista käydään jatkuvasti raakaa pudotuskilpailua, jossa suuri määrä kauniita mieliä luopuu haaveistaan pysytellä ammattiastronomina joka vuosi. Kilpailu ei toki koske vain tähtitiedettä, vaan kaikkea tiedettä. Kuinka paljon maailmankaikkeudesta tietäisimmekään, jos tieteen resurssit vastaisivat edes likimain sitä kiinnostusta, jota sen tulokset opiskeluaan ja uraansa suunnittelevien nuorten parissa herättävät?
Kilpailu läpäisee koko tähtitieteen. Yhdessä muiden tieteenalojen kanssa, tähtitieteilijät kirjoittavat alituiseen rahoitushakemuksia saadakseen mahdollisuuksia tehdä tiedettään sen eturintamassa. Kukaan ei tiedä tarkkoja lukemia, mutta tieteen rahoitushakuihin arvioidaan käytettävän maassamme 1000-2000 henkilötyövuotta joka vuosi. Tutkijat käyttävät erilaisiin hakemuksiin keskimäärin 15-20% kaikesta työajastaan, koska on pakko. Vailla rahoitusta tutkimuksen jatkuvuutta ei voida turvata, ja tulilinjalla eivät ole vain professorien mahdollisuudet palkata väitöskirjantekijöitä ja muita tutkijoita. Kyse on usein hakijoiden omista tuloista, joilla he elättävät itsensä jatkaakseen tutkimustyötään. Yli 70% tutkijoista on Suomessa erilaisissa määräaikaisissa töissä, palkattuna projekteihin tai muihin lyhytkestoisiiin hommiin, tai apurahansaajina. Roikotamme tutkijat kuoliaiksi löysässä taloudellisessa hirressä. Ja kaiken huipuksi, rahoitusmyöntöjen määrä on suunnileen 10% luokkaa, ja laskee jatkuvasti resurssien joutuessa leikkuriin. Noin 90% kaikesta siitä työstä, joka rahoitushakemusten tuottamiseen tehdään, menee siis roskakoriin.
Tähtitieteilijöillä on vielä eräs toinenkin kilpajuoksu, jos he haluavat menestyä urallaan ja pitää sen pinnalla akateemisessa karikossa. Tähtitiedettä tehdäkseen on tehtävä havaintoja tähtitaivaan kohteista. Sitä varten on käytettävä maailman suuria teleskooppeja. Ne ovat suunnattoman kalliita laitoksia, joiden rakentamiseen ja hallinnoimiseen yksittäisillä tutkijoilla tai edes tutkimusryhmillä ei ole ollut rahkeita enää kymmeniin vuosiin. Parhaita teleskooppeja hallinnoivat suuret kansainväliset organisaatiot. Esimerkiksi Euroopan eteläinen observatorio on merkittävin havaitsemiseen keskittyvä organisaatio maailmassa ja se on rakentamassa maailman suurinta näkyvän valon teleskooppia ELT Chilen Atacamaan, Cerro Armazonesin huipulle. Vastaavasti, Euroopan avaruusjärjestö ja Nasa hallinnoivat suuria avaruusteleskooppeja, joista ehkäpä merkittävin on tällä hetkellä James Webb -avaruusteleskooppi.
Päästäkseen käyttämään suuria teleskooppeja tarkoituksiinsa, tähtitieteilijät joutuvatkin kirjoittamaan havaintoaika-anomuksia. Se muodostaa uuden kilpailutilanteen ja tutkimuksen pullonkaulan, koska parhaimpien instrumenttien aika on äärimmäisen kilpailtua. Uudet tilastot JWST:n suhteen ovat suorastaan hätkähdyttäviä, kun teleskoopin kuudennen hakusyklin tilastot ovat juuri tulleet tarkasteltavaksi. Kuudes sykli tarkoittaa ensimmäisenä päivänä heinäkuuta vuonna 2027 alkavaa vuoden mittaista havaintojaksoa, jonka aikana tehtävien havaintojen valmistelu on kovassa käynnissä. Ensin on seulottava tieteellisesti parhaat hakemukset kaikkien lähetettyjen hakemusten joukosta, ja suunniteltava teleskoopin käyttöaikataulu mahdollisimman tehokkaaksi. Ongelmana vain on hakemusten kasvava määrä. JWST on osoittautunut niin erinomaiseksi instrumentiksi, että sitä haluaa käyttää aina vain suurempi joukko tutkijoita ja tutkimusryhmiä (Kuva 1.).
Silmiinpistävintä hakemusten tulvassa ei ole se, että tähtitieteilijät tyypilliseen tapaansa lähettävät niistä valtaosan aivan viime tipassa, jopa muutamia minuutteja ennen aikarajan umpeutumista. Merkittävin trendi on hakemusten määrän voimakas kasvu joka vuosi. Kun JWST:n ensimmäisellä syklillä hakemuksia tehtiin vain noin 1000, on kuudennen syklin hakemusten määrä jo yli kolminkertaistunut. Koska vuodessa on edelleen yhtä paljon aikaa käytetäväksi itse havaitsemiseen, se tarkoittaa hakemusten läpäisyprosentin putoamista alle kolmannekseen aiemmasta. Tähtitieteilijät siis haaskaavat pelkästään JWST:n hakemuksiin yli kolminkertaisen määrän työaikaansa saamatta sillä yhtään sen enempää aikaiseksi kuin ennenkään. Kyse on konkreettisesta esimerkistä siitä, kuinka kasvava kilpailu aiheuttaa tuhlailua ja resurssienkäytön tehottomuuksia. Tulos myös osoittaa, että vastaavia teleskooppeja olisi ollut perusteltua rakentaa samalla kertaa ainakin kaksi tai kolme.
Mitä tilastot tarkoittavat käytännössä? Yksittäisen hakemuksen laatimiseen kuluu tutkimusryhmältä tavallisesti aikaa muutamasta päivästä pariin kuukauteen. Jos jonkinlaiseksi keskiarvoksi arvioidaan neljä viikkoa yhden henkilön työaikaa, vastaa hakemusten määrän kasvu 2000 kappaleella noin 200 henkilötyövuoden lisämenetystä joka vuosi. Jaettuna kaikkien maailman tähtitieteilijöiden kesken lukema ei ehkäpä kuulosta suurelta, mutta on muistettava, että JWST on vain yksi yksittäinen teleskooppi. Tähtitieteilijät hakevat havaintoaikaa sadoilta erilaisilta teleskoopeilta, ja jokaisen suhteen on ensin läpäistävä tiukasti kilpailtu seulonta, poislukien pienet laitteistot, joita pyörittävät edelleen yksittäiset tutkimusryhmät.
Tieteelle kilpailu ja sen seurauksena hukatut resurssit ovat valtaisa ongelma. Ongelmaa kuitenkin vähentävät observatoriot, joiden havaintokampanjat on suunniteltu etukäteen, ja joilta ei voi hakea havaintoaikaa yksittäisiin tutkimusprojekteihin. Ne ovat modernin tähtitieteen tuloksellisimpia laitteistoja. Esimerkiksi eksoplaneettojen etsintään keskittynyt TESS -avaruusteleskooppi on suunnattoman arvokas. Sen tulosten perusteella, kampanjan vielä kestäessä, on julkaistu jo noin 3500 tieteellistä julkaisua. Eksoplaneettojen löydöissä TESS on ollut kerrassaan vertaansa vailla — tunnettujen runsaan 6000 eksoplaneetan lisäksi TESS:n havainnoista on löydetty peräti yli 8000 uutta planeettakandidaattia, jotka toistaiseksi odottavat varmentamistaan. JWST:n suhteen vastaaviin lukuihin on vielä matkaa teleskoopilla tehtyjen havaintojen tultua käyttöön ”vasta” 1200 julkaisussa. Tässä yhteydessä ei ole edes tarpeen puuttua toiseen merkittävään ongelmakohtaan: kieroutuneeseen tieteelliseen julkaisemiseen.
Kilpaillun rahoituksen merkityksestä puhuvat kaikki, mutta liika kilpailu on ilmiselvästi haitaksi niin tieteelle kuin sen tekijöillekin. Tähtitiede on siitä mainiona esimerkkinä. Kilpailutamme tutkijamme monella tapaa kuoliaiksi, ja kuulemme samalla poliittisilta päättäjiltä kaunopuheita kilpaillun rahoituksen vaikuttavuudesta ja tärkeydestä. Epäilemätä se onkin vaikuttavaa ja tärkeää, koska vaihtoehtojakaan ei juuri ole. Yliopistojen perusrahoitusta leikataan edelleen, eikä kilpaillun rahoituksen osuuden voida odottaa kuin kasvavan, tuhoisin inhimillisin ja tieteellisin seurauksin. Tutkijat itse eivät oikein osaa taistella muutosta vastaan. He ovat voineet vain kapinoida, ja sitäkin vain käyttäen aseenaan kynäänsä.
Akateemisen maailman kilpailu tuottaa kyllä kaksi selvää tulosta. Kilpailussa menestyneet kärsivät pahasta selviytymisharhasta, ja ovat sitten senioriasemassa antamassa suosituksiaan kilpaillun rahoituksen käytöstä. Ne kymmenet ja sadat tutkijat, jotka eivät saaneet rahoitusta ja vaihtoivat alaa eivät olleet millään tavalla huonompia tieteentekemisessä. He vain eivät pääse enää jakamaan kokemuksiaan yliopistomaailman sisällä. Tilanne johtaa pahenevaan kierteeseen, jolle ei oikein ole nähtävissä loppua. On ironista, että yliopistot hylkäävät tutkitun tiedon kilpaillun rahoituksen hyödyistä ja haitoista ensimmäisinä koettaessaan kirittää tutkijoitaan aina vain tuloksellisempaan toimintaan.
Toinen tulos on se, että tutkijoiden kannattaa tyytyä matalalla roikkuviin hedelmiin. Tuottamalla nopeassa tahdissa julkaisukelpoisia tuloksia, he varmistavat oman paikkansa rahoituksen auringossa, mutta samalla kärsii itse tiede. Pitkäjänteistä tutkimusta ei enää voi tehdä juuri kukaan. Siihen kun tarvittaisiin pitkäjänteistä perusrahoitusta, josta ei tarvitse kilpailla hampaat irvessä. Ja silloin laskemme niin tieteemme vaikuttavuutta kuin tuloksiakin samalla, kun hukkaamme entistä enemmän aikaa ja resurssejamme heikompilaatuisen tieteen rahoittamiseen. Ja kaikki niitä lupauksia vastaan, että kilpailtu rahoitus takaa tutkimuksen laadun. Ironista sekin.