Clusterit lentävät nyt lähes kylki kyljessä
Cluster on englanninkielisen nimensä mukaisesti neljän pienen satelliitin parvi, jonka Euroopan avaruusjärjestö laukaisi vuonna 2000 tutkimaan Maan magnetosfääriä.
Ne ovat siis mitanneet ja tunnustelleet liki 15 vuoden ajan Maata avaruudessa Auringon hiukkassäteilyltä suojaavaa magneettista kuplaa ja keränneet samalla paljon kiinnostavaa tietoa niin lähiavarudestamme kuin myös siitä, miten Aurinko vaikuttaa elämäämme täällä maapallolla.
Alun perin Clusterien toivottiin toimivan vain kahden vuoden ajan, mutta koska nelikko on toiminut erinomaisesti, on niiden lentoa pidennetty koko ajan. Ensin vuoteen 2005, sitten vuoteen 2009, sitten vuoteen 2012 ja nyt rahoitus on turvattu vuoden 2016 loppuun saakka. Vaikka satelliitit toimisivat hyvin, koituu kustannuksia lennonjohdosta, yhteydenpidosta sekä tieteellisten mittaustietojen keräämisestä, jakamisesta ja arkistoinnista. Mutta nämä kustannukset ovat varsin pieniä verrattuna siihen, kuinka kiinnostavia tietoja satelliiteilla saadaan.
Nyt, kun Clusterien toiminta ja käyttäytyminen tunnetaan hyvin, ja ne ovat toimineet jo hyvin pitkään, uskalletaan niillä tehdä myös temppuja, joihin ei aiemmin ole rohjettu.
Normaalisti neljä identtistä satelliittia ovat olleet hyvin soikeilla kiertoradoillaan Maan ympärillä toisistaan 600 – 20 000 kilometrin etäisyydellä toisistaan, mutta nyt tammikuussa satelliitit numero 3 ja 4 (nimiltään Samba ja Tango) ohjattiin vain kuuden kilometrin päähän toisistaan. Avaruuden mittakaavassa tämä on hyvin lähekkäin.
Tempun tarkoituksena on mitata paremmin Maan edessä olevan shokkirintaman aivan ulointa osaa, missä Auringosta virtaavien hiukkasten vuo, aurinkotuuli, alkaa hidastua ja kääntyä kohti maapalloa.
“Tieteellinen päämäärämme on saada satelliitit vain muutaman kilometrin päähän toisistaan, jotta voimme tehdä mittauksia hyvin pienessä mittakaavassa”, kertoo Detlef Sieg, Euroopan avaruusjärjestön avaruusoperaatiokeskuksessa ESOC:issa, Darmstadtissa, työskentelevä lentodynamiikka-asiantuntija.
Kun esimerkiksi toinen satelliiteista on jo rintaman ulkopuolella vapaassa aurinkotuulessa ja toinen on edelleen rintaman alueella, voidaan rintaman uloimman osan sijainti määrittää hyvin tarkasti. Tiedämme jo, että sijainti muuttuu koko ajan Auringon aktiivisuuden mukaan, mutta mittauksilla saadaan tietoa rintaman rakenteesta sekä toivottavasti myös siitä, miten rintama elää.
Satelliittien saaminen lähituntumaan vaati tarkkaa etukäteissuunnittelua ja laskemista, sekä rakettimoottorien polttoja siten, että kaksi satelliittia saatiin käytännössä samalle kiertoradalle vain hieman peräkkäin. Näin ne eivät törmää toisiinsa, vaikka ovatkin lähekkäin.
Koska satelliitit eivät ole yhteydessä toisiinsa ja koska niiden sijaintia avaruudessa ei tiedetä kuin parin sadan metrin tarkkuudella, niiden ratamuutokset täytyy tehdä huolella.
“Jokaisella kierroksellaan Maan ympärillä ne ovat kaksi kertaa vain noin kolmen sekunnin lentoajan päässä toisistaan. Juuri tuolloin ne ovat rinnakkain ja toinen satelliitti ohittaa toisen.”
Samba ja Tango saatiin ohjattua onnistuneesti turvallisen lähelle toisiaan 7. tammikuuta ja ne pysyvät näillä paikoillaan ainakin maaliskuun puoliväliin saakka. Kaksi muuta saatelliittia (Rumba ja Salsa) ovat noin 5000 kilometrin päässä ja tekevät siellä omia mittauksiaan.
“Joka kerta kun muutamme muodostelmaamme, pitää sitä suunnitella hyvin”, selittää Clusterin operaatiojohtaja Bruno Sousa.
“Se teettää työtä ja vaatii koordinaatiota niin täällä Darmstadtissa kuin myös tutkimuslaitteiden ohjauskeskuksessa Iso-Britanniassa sekä jokaisen tutkimuslaitteen tutkijaryhmässä.”
“Me myös koitamme koko ajan säästää satelliiteissa olevaa polttoainetta. Samalla varmistamme sen, että törmäyksen riski on mahdollisimman pieni, mutta tämä tulee olennaiseksi asiaksi vasta kun satelliittien välinen etäisyys on vain 1-2 kilometriä.”
Se, että kaksi satelliittia on hyvin lähellä toisiaan, tuo mukanaan myös muutoksia yhteydenpidossa.
Satelliitit ovat nyt niin lähellä toisiaan, että ne osuvat maa-aseman antennin näkökenttään samanaikaisesti. Siksi satelliittien täytyy käyttää eri aallonpituutta radioliikenteessään. Käytännössä kuitenkin vain yhteen satelliittiin ollaan yhteydessä kerrallaan.
Kuva: Detlef Sieg (vas) ja Bruno Sousa Clusterien ohjauskeskuksessa.
Ennätys, mutta ei kuitenkaan ennätys
Kaikkein lähimmillään kaksi Cluster-satelliittia olivat toisistaan vuonna 2013, jolloin etäisyys oli pienimmillään vain neljä kilometriä.
Siinä oli kuitenkin suuri ero tähän tilanteeseen, koska tuolloin välimatka oli pienimmillään hyvin soikean radan maapalloa lähimmässä osassa.
Tämän vuoksi radan säätäminen on erittäin tarkkaa, koska ratanopeus ja riskit ovat suurimpia lähellä maapalloa; mitä lähempänä satelliitit ovat ratansa kaukaisimmissa osissa, sitä lähemmäksi toisiaan ne pyrkivät lähellä ollessaan.
Nyt välimatka on pienin silloin, kun satelliitit ovat 90 000 kilometrin päässä Maasta – siis alueella, missä shokkirintama sijaitsee.
“Tämä auttaa meitä mittaamaan tarkasti alueen fysikaalisia ilmiöitä, kuten esimerkiksi sitä miten varatut hiukkaset kuumentavat rintamaa ja miten niiden nopeus kasvaa”, selittää Philippe Escoubet, Clusterien tieteellinen johtaja.
“Tätä ennen tunsimme rintaman elektronien käyttäytymisen vain noin 16 kilometrin tarkkuudella, mutta nyt pääsemme käsiksi paljon yksityiskohtaisempiin ilmiöihin.”
Kussakin satelliitissa on 11 identtistä tieteellistä mittalaitetta, jotka mittaavat muun muassa varautuneita hiukkasia sekä sähkö- ja magneettikenttää. Oulun yliopisto oli mukana EWF- ja RAPID-nimisten mittalaitteiden tekemisessä. EWF mittaa sähkökenttää ja RAPID hahmottaa suurenergisten elektronien ja ionienjakautumista kolmiulotteisesti.
Teksti on julkaistu myös Tiedetuubin ESA-blogissa.
Vastaa
Gaia taivaalla ja taskussasi
Vuosi sitten avaruuteen laukaistu ESAn Gaia-teleskoopi on laite, joka kartoittaa taivasta huiman tarkasti. Tarkoituksena on muun muassa koota Linnunradasta ainutlaatuinen kolmiulotteinen kartta, mutta lisäksi Gaia havaitsee paljon muuta, kuten muita tähtiä kiertäviä planeettoja, ruskeita kääpiöitä, oman galaksimme ulkopuolella olevia kohteita sekä lähellä, aurinkokunnassa olevia pienkappaleita.
Gaian työtä ja sen havaintomaailmaa voi seurata kätevästi älypuhelimille tehdyllä sovelluksella. Barcelonan yliopiston tekemä sovellusohjelma näyttää paitsi kauniita kuvia ja interaktiivisia diagrammeja, niin myös kertoo Gaiasta, sen matkasta havaintopaikalleen ja siitä miten sen tekee työtään.
Sovellus kertoo myös ajantasaista tietoa siitä mitä Gaia on tekemässä ja kuinka paljon tietoa se on kerännyt. Myös kaikki uudet löydöt tulevat näkyviin puhelimeesi.
Sovellus katsoo lisäksi menneeseen: se kertoo Hipparcos-satelliitista, Gaian edeltäjästä, joka keräsi havaintoja 120 000 tähdestä ja muusta taivaalla olevasta kohteesta. Näistä on koottu suuri, tähtitieteilijöiden aktiivisesti käyttämä taivaan kartasto. Gaian havainnoista tullaan tekemään uusi, moninkertaisesti parempi ja laajempi kartasto, jonka ensimmäinen osa on tarkoitus julkistaa kesällä 2016.
Gaia havaitsee arvion mukaan viisi vuotta kestämään suunnitellun havaintorupeamansa aikana noin miljardia kohdetta – tämä vastaa noin petatavua tietoa (miljoona gigatavua). Tiedot käy läpi Gaian eri maissa ja eri tutkimuslaitoksissa oleva tietojenkäsittely ja -analyysiyhteistö, johon kuuluu myös Helsingin yliopiston tähtitieteilijäryhmä. Suomalaisten vastuualueena ovat havainnoista löytyvät aurinkokunnan pienkappaleet, eli uudet asteroidit ja komeetat.
Toistaiseksi ilmainen Gaia-app on saatavissa vain iOS- ja Android-käyttöjärjestelmille. Lähiaikoina sovellukseen ollaan vielä lisäämässä materiaalia. Sovelluksen tekemisen rahoittivat yhdessä Espanjan tieteellistekninen säätiö sekä Espanjan talous- ja kilpailukykyministeriö. Niinpä englannin lisäksi sovelluksen kielet ovat espanja ja katalaani.
Gaia-app on ladattavissa iTunesista ja Google Playsta.
Jäätä ja hajavaloa
Gaia laukaistiin avaruuteen tasan vuosi sitten, 19. joulukuuta 2013, ja se aloitti tieteellisen työnsä 25. heinäkuuta, eli hieman myöhemmin kuin oli tarkoitus. Syynä viivästymiseen oli satelliitin sisällä ollut vesihöyry; normaalisti kaikissa avaruuslaitteissa on sisällä ilmaa, joka laukaisun aikana ja avaruudessa pihisee siitä ulos tätä varten tehtyjä tiehyeitä pitkin. Tähtitieteellisissä havaintolaitteissa, joissa on herkkää optiikkaa, tähän on kiinnitetty erityistä huomiota, koska ilmassa oleva vesihöyry tiivistyy jääksi muun muassa peileihin. Siksi Gaiankin peileissä on sähkövastukset, joilla niitä voidaan lämmittää ja siten jäästä voidaan päästä vähitellen eroon.
Gaiassa vesihöyryä oli jostain syystä enemmän kuin oletettiin, joten vesihöyryn härmistyminen jääksi peilien päälle oli ongelma. Tämä saatiin hallintaan ajan myötä ja erityisillä kikoilla, joilla satelliitin sisälle jäänyttä ylimääräistä ilmaa puolipakotettiin ulos avaruuteen.
Lisäksi Gaialla oli – ja on edelleen – toinen ongelma: sen optiikkaan pääsee ylimääräistä valoa. Valoa ei tule paljon, ja sen määrä vaihtelee Gaian asennosta ja Auringon suunnasta riippuen.
Hajavalo ei haittaa havaintojen määrää, mutta vaikuttaa sen tekemien havaintojen laatuun. Kirkkaiden kohteiden tutkimista hajavalo ei haittaa paljoakaan, mutta himmeämpien tähtien kohdalla ero on merkittävä. Eniten tästä kärsivät spektrometriset havainnot, joiden avulla määritetään tähtien liikkumisnopeutta. Mikäli Gaia pystyy jatkamaan havaintojaan suunniteltua pitempään, saadaan silloin enemmän havaintoja erilaisissa hajavalotilanteissa, ja siten tulokset ovat parempia.
Joka tapauksessa Gaian mittaukset ovat nytkin paljon aiempia parempia, joten vaikka Gaia-lentoon osallistuvat tähtitieteilijät ovat hieman pettyneitä, saavat he käsiinsä päivittäin ainutlaatuista havaintomateriaalia.
Gaiassa on kaksikerroksisesta, paksusta hiilikuituvahvisteisesta kankaasta tehty aurinkosuoja, jonka kaksoiskappaletta on testattu ESTECissä hajavalo-ongelman tultua ilmi. Esimerkiksi reunasta pilkistävät kuidut loistavat varsin kirkkaasti auringonvalossa – kuten kuva osoittaa, kyse on hyvin pienistä hajavalomääristä, mutta Gaian huipputarkkoihin havaintoihin sillä on vaikutusta.
Juttu on julkaistu myös Tiedetuubin ESA-blogissa.
Vastaa
Raakaöljyä avaruuteen kiinalaisaluksella
ESA on saanut juuri valmiiksi jännittävän, uudenlaisen tieteellisen koelaitteen: pieniä raakaöljysäiliöitä laukaistaan avaruuteen kiinalaisella avaruusaluksella tutkimaan kilometrien syvyydessä Maan pinnan alla olevien öljyvarantojen periaatteita.
Laite, jonka sisällä säiliöt ovat, on päättänyt juuri testaamisensa ESTECissä, ESAn Hollannissa sijaitsevassa teknisessä keskuksessa. Kokeissa laitteistoa lämmitettiin ja viilennettiin vastaamaan avaruuden olosuhteita, sekä täristettiin samalla tavoin kuin kantoraketti ravistaa sitä laukaisun aikaan. Myös paluu Maahan on varsin raju kokemus koelaitteelle, joten sitäkin jäljiteltiin testikampanjan aikana.
Koelaitteistossa on kuusi tukevaa sylinteriä, joiden sisällä on millilitran verran raakaöljyä. Öljy on paineistettu 400-kertaiseen Maan ilmakehän normaalipaineeseen, mikä on itse asiassa eräs suurimmista kostaan avaruuslaitteissa käytetyistä paineista. Sylinterien lisäksi laitteistoon kuuluu mittareita ja elektroniikkaa, sekä liitokset avaruusalukseen.
Alus on kiinalainen mikropainovoimatutkimusalus SJ-10, joka laukaistaan avaruuteen Kiinan Juiquanin avaruuskeskuksesta Gobin autiomaasta vuoden 2015 lopussa. Sen mukana on 19 muuta tutkimuslaitetta, jotka palaavat kaksi viikkoa kestävän avaruuslennon jälkeen takaisin Maahan.
Öljytutkimuslaite on ESAn, Kiinan kansallisen avaruustutkimuskeskuksen sekä ranskalaisen Total- ja kiinalaisen PetroChina -öljy-yhtiöiden yhteistyötä.
Monimutkainen, mutta suoraviivainen ongelma
Koelaitteen nimi on kaikessa karuudessaan “Raakaöljyn Soret-vaikutuskertoin”. Taustalla tutkimuksessa on se, että öljyssä, kuten muissakin sen kaltaisissa nesteissä, kevyet molekyylit ja suuremmat, ja siten raskaammat molekyylit erottautuvat toisistaan lämpötilan mukaan ja diffuusion avulla. Kun lämpötila eri puolilla nestettä on erilainen, järjestäytyvät siis nesteessä olevat molekyylit lämpötilan mukaan. Samalla nesteessä vaikuttaa myös diffuusio, eli molekyylit pyrkivät siirtymään väkevämmästä pitoisuudesta laimeampaan, jolloin lopulta pitoisuus on jotakuinkin sama eri puolilla nestettä; tästä hyvä esimerkkion sokerin sekoittuminen kahviin.
Svetisiläisen kemistin Charles Soretin mukaan nimetty Soret-kerroin on tarkaan ottaen nesteen lämpötilaeroista johtuvaa erottumista kertova luku jaettuna diffuusiota määrittelevällä arvolla.
Paineistetun öljyn tapauksessa tilanne näytekapseleiden sisällä on hieman samanlainen kuin maanalaisissa öljyesiintymissä 7-8 kilometrin syvyydessä.
“Suuren paineen ja lämpötilan yhdistelmä on merkittävä tekijä öljyesiintymissä, sillä raakaöljy kerrostuu esiintymien sisällä lämpötilan mukaan ja näyttää siis toimivan vastoin painovoimaa”, selittää ESAssa koelaitteen tekemistä valvova Antonio Verga.
“Vähitellen, geologisten aikakausien kuluessa, raskaammat aineet siis nousevat ylemmäs ja kevyemmät painuvat alas.”
“Tarkoituksemme on tutkia siis tätä asiaa mikropainovoimassa, koska silloin painovoima ei vaikuta mittauksiimme. Toivomme, että tulosten avulla voidaan parantaa kykyämme löytää lisää öljyä.”
Vastaavanlaisia koelaitteita on lennätetty avaruudessa aikaisemmin, esimerkiksi venäläisillä Foton-aluksilla, mutta tässä laitteistossa käytetään paljon aikaisempia korkeampaa painetta.
Suuren sylintereissä olevan paineen vuoksi ne on tehty erittäin tukeviksi ja valmistettu kestämään 2,5 kertaa vieläkin suurempaa painetta.
“Paine on niin suuri, että raakaöljy on sylinterien sisällä hyperkriittisessä tilassa”, kertoo Verga. “Sylinterit on tehty titaanista ja niissä on ruostumattomasta teräksestä tehdyt venttiilit.”
“Kokeessa sylinterin toista päätä lämmitetään ja toista jäähdytetään. Lennon päätteeksi sylenterien puolivälissä oleva jakaja suljetaan, minkä ansiosta eri puolilla sylinteriä olevat öljynäytteet eivät sekoitu toisiinsa laskeutumisen aikana.”
Sylinterit on tehnyt ranskalainen Sanchez Technology ja 8,5 kilogrammaa painavan, noin neljä litraa tilavuudeltaan olevan metallilaatikon suojaaman koelaitteen pääurakoitsija on belgialainen QinetiQ Space.
Laitteita on itse asiassa kaksi: näistä toinen, aikaisempi versio, on jo nyt Pekingissä sähkömagneettisessa testauksessa ja sovitettavana avaruusaluksen kanssa. Nyt ESTECissä testattu lentokappale viedään Kiinaan ensi vuonna ja kahta viikkoa ennen laukaisua, se asennetaan koemallin tilalle avaruusalukseen ja sen kuusi öljynäytettä laitetaan paikoilleen. Näytteet valmistaa PetroChinan laboratorio Pekigissä.
“Tämä mahdollisuus lennättää koelaitteemme kiinalaisaluksella juontuu vuoteen 2006, jolloin ESAn pääjohtaja Jean-Jacques Dordain allekirjoitti yhteistyösopimuksen Kiinan kansantasavallan kanssa”, toteaa Antonio Verga.
Juttu on julkaistu myös Tiedetuubin ESA-blogissa.
Vastaa
“Ihmeellistä olla avaruudessa!”
ESAn italialaisastronautti Samantha Christoforetti on ollut nyt liki kaksi viikkoa avaruudessa ja hän on aloittanut kanssaan avaruusasemalle saapuneiden Terry Virtsin ja Anton Shkaplerovin kanssa nyt normaalin työnteon. Ensimmäisen viikon ajan uusien asukkaiden aikataulu on hieman löysempi, koska he eivät ole vielä tottuneet toimimaan painottomuudessa kunnolla.
Tämän ensimmäisen viikon ajan Samanthan lähettämät viestit avaruudesta ovat olleet intoa täynnä: ensimmäiset auringonlaskut ja -nousut avaruudesta nähtynä, Tyynen valtamerten kuuluisat atollit (jotka ovat erinomaisen kauniita kaukaa ylhäältä katsottuna) omin silmin ja lentäminen vapaana avaruusaseman sisällä ovat olleet huikeita kokemuksia.
“Ihmeellistä olla avaruudessa, paljon parempaa kuin edes osasin kuvitella!”, kirjoitti Samantha ensimmäisessä avaruusasemalta lähettämässään twiitissä. Sen ohessa oli myös otsikkokuvana oleva kuva, missä Samantha on aseman kupolissa katselemassa ulos avaruuteen – tai siis käytännössä alas Maahan.
Vartioasema 42
Samanthan lennon nimi on Futura ja sen tarkoituksena on normaalien avaruusasemalle suuntautuvien lentojen tapaan paitsi ylläpitää tätä ihmiskunnan ainoaa pysyvästi miehitettyä tukikohtaa oman planeettamme ulkopuolella, niin myös tehdä tieteellisiä ja teknisiä kokeita sekä tutkimuksia mikropainovoimassa.
Samanthan, Virtsin ja Shkaplerovin matka avaruuteen Sojuz TMA-15M -avaruusaluksella sujui täysin suunnitelman mukaan. He lähtivät matkaan 23. marraskuuta klo 23:01 ja olivat avaruudessa vain yhdeksän minuutin matkanteon jälkeen.
Alus saavutti avaruusaseman vain viiden tunnin ja 48 minuutin kuluttua laukaisusta kierrettyään maapallon neljä kertaa. Myös telakoituminen asemaan kävi ongelmitta ja kolmikko siirtyi aluksestaan avaruusaseman puolelle aamulla klo 7:00 Suomen aikaa marraskuun 24. päivänä. Siellä heitä odottivat asemalla jo kolmisen kuukautta olleet Barry Wilmore, Jelena Serova ja Aleksander Samokutjaev.
Samantha lähettää usein viestejä ja kuvia avaruudesta twitterissä (www.twitter.com/astrosamantha), mutta hän kirjoittaa myös usein erityiseen lentoa varten perustettuun blogiin Outpost 42, eli Vartioasema 42 (http://outpost42.esa.int). Blogissa lennon etenemisestä ja tapahtumista kertovat myös lennonjohtajat ja muut läheisesti lennon kanssa tekemisessä olevat ESAn ja Italian avaruustoimisto ASI:n henkilöt.
Tämä teksti on julkaistu myös Tiedetuubin ESA-blogissa.
Vastaa
Haluan afrikkalaisten mukana Kuuhun!
Viime viikolla julkistettiin kaksi joukkorahoitukseen nojaavaa kuulentohanketta: brittivetoinen Lunar Mission One ja afrikkalainen Africa2moon. Molemmat ovat erittäin kiinnostavia hankkeita ja erilaisilla tavoilla erittäin suositeltavia, mutta näistä jälkimmäinen liikuttaa minua enemmän.
Olen matkustellut aika paljon, mutta astuin ensimmäisen kerran Afrikan mantereelle vuonna 2011. Kävin silloin Kapkaupungissa, kun siellä järjestettiin Kansainvälinen astronauttinen kongressi, vuoden suurin avaruusalan kokous. Sinne lentäessäni oli mielessäni vielä kaikki Etelä-Afrikasta kerrotut stereotypiat komeista maisemista tiukasti rajattuihin rikkaampien aluiesiin sekä niitä ympäröiviin alueisiin, missä riski tulla saman tien ryöstetyksi on suuri.
Ensimmäinen yllätys oli Johannesburgin lentoasemalla, missä erääseen kentällä seisoneeseen koneeseen oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla “We’re ready for SKA” (Olemme valmiit SKA:lle). Kyseessä oli Square Kilometre Array, suuri radioteleskooppi, jonka sijoituspaikasta kisasivat tuolloin Australia ja Etelä-Afrikka. Maa, missä tähtitiede pääsee lentokoneenkin kylkeen, ei voi olla paha!
Sen jälkeen sitten seurasi mukavien kokemusten jatkumo: hymyileviä ihmisiä, mukava lento SAA:n Airbus A340-600:lla Kapkaupunkiin ja siellä hauskasti vitsaileva taksikuski. Kiva hotelli mukavalla alueella, ja kuvankaunis kaupunki aivan kuten matkailumainoksissa luvataan.
Kokous sinällään oli myös erinomainen, ja lopulta huomasin hieman ihastuneeni kaupunkiin ja sen tunnelmaan. Niinpä palasin sinne kuudeksi viikoksi vuonna 2012, kun sain mahdollisuuden majailla Kapkaupungin observatorion vierasmajassa SALT-teleskoopille työtä tehden ja Planeettaluotainten ABC -kirjaani kirjoittaen. Tapasin silloin paitsi tähtitieteilijöitä, niin myös muita observatoriolla toimivia – toimistotyäntekijöitä, kirjastonhoitajia, portinvartijoita, siivoojia ja teleskooppien ohjaajia – sekä luonnollisesti väkeä aidalla tiukasti ympäröidyn obsevatorioalueen ulkopuolella.
Sain mielestäni aika hyvän kuvan eteläafrikkalaisesta yhteiskunnasta, sekä Afrikasta (etenkin sen eteläisestä osasta) yleisesti. Ylipositiiviset mielikuvani ja pahimmat ennakkoluuloni karisivat, yhden totuuden sijaan oli useita totuuksia, ja ne olivat yleensä siinä puolivälissä.
Kaikista jännittävin kokemus oli kuitenkin se, kun Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin Afrikan kesäkoulu saapui observatoriolle. Mukana oli pääasiassa nuoria afrikkalaisia osanottajia Angolasta, Namibiasta, Etelä-Afrikasta, Nigeriasta ja muista maista. He olivat luonnollisesti hyvin kiinnostuneita avaruudesta, mutta myös kertoivat miten Afrikka voi mennä eteenpäin oikeastaan vain tieteen avulla.
Tieteen tekeminen sekä uuden tekniikan kehittäminen on luonnollisesti tärkeää, mutta yhtä tärkeää on se, että koulutus muuttaa yhteiskuntaa laajemmin. Ja yksilötasolla kesäkoululaisten tapauksessa se oli muuttanut heidän ja heidän perheidensä elämää olennaisesti. Jos vain muutkin nuoret keskittyisivät johonkin muuhun kuin maleskelemiseen ja tappelemiseen, elämä Afrikan maissa voisi muuttua kokonaan. Nuoret kaipaavat ulnelmia, jotka ovat haastavia, mutta samalla mahdollisia saavuttaa.
Africa2moon on aivan erinomainen unelma. Voimme kaikki nähdä Kuun taivaalla, ja monet meistä haluaisivat katsoa sitä tarkemmin, kiertää sen ympärillä ja kurkkia sieltä alas sen kummalliseen kraatterien täyttämään pintaan. Ja ihailla sinistä maapalloa, joka nousee Kuun harmaan horisontin takaa sysimustalle taivaalle.
Tällaiset maisemat, tähtitiede ja avaruuslennot voivat innostaa nuoria opiskelemaan tiedettä ja tekniikkaa, aivan kuten tapahtuu täällä Euroopassa.
Kun kuulin ensimmäistä kertaa Africa2moon -hankkeesta, näinkin mielessäni saman tien kaksi erimaista muistikuvaa Kapkaupungista: yhtäältä kesäkoulun nuoret afrikkalaistutkijat, ja toisaalta esimerkiksi Woodstockin korttelissa toimettomina hengaavat nuoret. Siinä oli kaksi täysin vastakkaista maailmaa, joista toisilla oli unelma, ja toisilla ei. Africa2moon voisi tarjota myös ilman tulevaisuudenkuvaa oleville nuorille unelman ja samalla syyn keskittyä edes vähän opiskeluun. Se olisi hyväksi heille ja veisi yhteiskuntaa laajemmin eteenpäin.
Aivan kuten Observatorion pääosin mustien asuttamissa, maineeltaan kyseenalaisissa townshipeissä asuvat työntekijät kertoivat kerta toisensa jälkeen, miten juuri koulutus voi muuttaa Etelä-Afrikkaa – ja kuinka se on jo muuttamassa sitä.
Kapkaupunki on luonnollisesti vain osa Etelä-Afrikkaa ja Etelä-Afrikka itsessäänkin on vain pieni osa Afrikkaa, mutta ne ovat hyvä lähtökohta. Sieltä löytyvät parhaat avut Africa2moon -hankkeen vetämiseen, mutta hanke on koko Afrikkaa varten.
Kannattaa muistaa, että noin puolet kaikista afrikkalaisista on 19-vuotiaita tai nuorempia. He tarvitsevat tulevaisuuden. Afrikka sinällään on iso, rikas ja nuori maanosa, missä on paljon optimistisia ja hymyileviä ihmisiä, mutta se on myös manner, missä on kurjuutta, köyhyyttä, sotia ja tauteja sekä ainakin osittain ulkopuolisten johdosta tuskaisa historia. Afrikka kaipaa nyt näkemystä ja innostusta.
Mielestäni Africa2moon on eräs parhaimmista tavoista tukea nyt Afrikkaa – se on kehitysapua, joka auttaa afrikkalaisia auttamaan itseään ja joka pohjustaa parempaa tulevaisuutta.
Hanke sinällään on myös hyvin realistinen. Pienen luotaimen lähettäminen Kuuta kiertämään on vaativa temppu, mutta ei lainkaan ylivoimainen. Luotaimen tärkein tehtävä on ottaa kuvia ja tehdä yksinkertaisia tieteellisiä mittauksia, mikä tekee siitä suuren yleisön ja tutkijoiden kannalta kiinnostavan. Kun lisäksi ajattelee Afrikan avaruustieteen yleistä tasoa, on parasta tehdä jotain yksinkertaista, sillä silloin sen voi tehdä oikeasti itse.
Mikäli lento onnistuu hyvin, niin sen jälkeen voidaan tehdä uusia, kunnianhimoisempia avaruusaluksia. Ja jos Africa2moon ei pääse matkaan, niin jo hankkeen olemassaolo on tärkeää, sillä jo lennon suunnittelu ja siitä haaveileminen on haastavaa sekä kiinnostavaa.
Siis: jos haluat auttaa, niin lue lisää hankkeesta täältä ja lahjoita sille rahaa täällä!
Suorat linkit:
http://africa2moon.developspacesa.org
http://fund.africa2moon.developspacesa.org
Tämä juttu on julkaistu englanniksi Tiedetuubin blogeissa.
2 kommenttia “Haluan afrikkalaisten mukana Kuuhun!”
Vastaa
Samantha on lähdössä avaruuteen
Samalla kun Rosetta ja Philae ovat olleet otsikoissa, on Euroopan avaruusjärjestön italialainen astronautti Samantha Cristoforetti saapunut Baikonurin kosmodromiin, mistä hän lähtee ensi sunnuntaina kansainväliselle avaruusasemalle lähes kuusi kuukautta kestävälle lennolleen.
Tämä Futura-nimeä kantava Italian avaruusviraston ASIn kustantama lento on Samanthan ensimmäinen matka avaruuteen ja hänestä tulee kolmas lennolle pääsevistä ESAn vuonna 2009 valituista astronauteista. Lentonsa aikana hän toimii aseman 42. ja 43. pysyvän miehistön jäsenenä. Hän on kaikkiaan seitsemäs avaruusasemalla pitkäkestoisella lennolla oleva eurooppalainen ja viides asemalla vieraileva italialainen.
Samanthan kanssa Sojuz-aluksella avaruuteen matkaavat venäläinen Anton Shkaplerov ja Nasan Terry Virts. Heitä kuljettava kantoraketti nousee matkaan sunnuntaina 23. marraskuuta illalla klo 23.01 Suomen aikaa ja Sojuzin on määrä telakoitua avaruusasemaan noin kuusi tuntia myöhemmin. Matkan aikana Samantha on Sojuz-aluksen vasemmanpuoleisella istuimella keskellä olevasta komentajasta (Shkaplerov) katsottuja; hän toimii siis aluksen lentoinsinöörinä, eli hänellä on matkan aikana myös tärkeitä tehtäviä. Tämä sopinee hävittäjälentäjänä toimineelle italialaiselle oikein hyvin.
Asemalla uutta kolmikkoa odottavat Barry Wilmore, Aleksander Samokutjaev ja Elena Serova, jotka ovat olleet avaruudessa jo elokuusta alkaen. Viimeiset kaksi viikkoa he ovat olleet kolmistaan suuressa kiertoratakodissaan, sillä edellinen kolmihenkinen Sojuz-miehistö, sen mukana ESAn Alexander Gerst, palasi Maahan marraskuun 9. päivänä. Aseman asukasluku palautuu siten sunnuntaina kuuteen, ja pysyy siinä aina maaliskuuhun, kun seuraava puolikasmiehistön vaihto tapahtuu.
Kiinnostava yksityiskohta on se, että asemalla on näin noin kolmen kuukauden ajan kaksi naista, Samantha ja Elena.
ISS:n 42. miehistö on tehnyt numeroonsa sopivan lentoposterin. Sen kokonainen versio on mm. täällä.
Tehtävää riittää
Kuusikuukautisen lennon aikana asemalla on vilkas liikenne, kun useat rahtialukset tulevat ja lähtevät. Eräs lähdöistä on kuitenkin erityinen: ESAn viimeinen ATV-rahtari, asemalla kesästä alkaen ollut Georges Lemaître lähtee paluumatkalleen ja tuhoutuu ilmakehän kitkakuumennuksen polttamana lentonsa päätteeksi. Samantha toimii lähdön aikana pääoperaattorina varmistamalla sen turvallisen etääntymisen ja myös lähettämällä sille lähtökäskyn. Erittäin hyvin onnistunut ATV-ohjelma päättyy tähän lentoon.
Futura-lennolla on myös laaja tieteellinen ohjelma, mihin kuuluu koko joukko lääketieteellisiä, biologisia, fysiologisia ja psykologisia kokeita sekä runsaasti avaruussäteilyn tutkimusta ja tekniikan testaamista. Suuri osa näistä tehdään eurooppalaisessa Columbus-modulissa. Hän tulee mm. käyttämään eurooppalaista 3D-tulostinta sekä espressokeitintä avaruudessa; tulostus on erittäin kätevä tapa valmistaa esimerkiksi varaosia tulevaisuudessa kauaskin ulottivilla lennoilla ja tarjoaa suuremmassa mittakaavassa merkittäviä mahdollisuuksia jopa teollisuudelle avaruudessa. Espressokeitin kuullostaa kenties vähemmän merkittävältä, mutta pitkäkestoisilla lennoilla miehistön viihtyminen on tärkeää ja ruoka on siinä olennaisessa osassa.
Lisäksi Samantha huolehtii muiden miehistönjäsenien tapaan aseman huoltamisesta ja ylläpidosta. Hänellä on myös kattava opetuksellinen ohjelma, mihin kuuluu lähes jo perinteisesti Mission X – Kuntoile kuten astronautti -hankkeeseen osallistuminen. Sen tarkoituksena on innostaa 8–12 -vuotiaita lapsia ja nuoria pitämään yllä kuntoaan ja harrastamaan liikuntaa ”kuten astronautit”. Hankkeeseen osallistuu nyt tuhansia koululaisia yli 25 eri maasta – myös Suomesta.
Toinen tärkeä opetushanke liittyy spirulina-levän kasvattamiseen. Samantha tutkii sitä asemalla ja samaan aikaan koululaiset Maan päällä analysoivat levän fotosynteesiä ja kasvamista.
Takaisin Maahan Samantha palaa toukokuussa 2015. Häntä voi seurata parhaiten Twitterissä, missä hänen nimensä on @AstroSamantha. Lisätietoa hänen lennostaan on ESAn nettisivuilla osoitteessa www.esa.int/futura ja hänen oma sivunsa on osoitteessa samanthacristoforetti.esa.int
Tämä teksti on julkaistu myös Tiedetuubin ESA-blogissa.
Vastaa
Miltä tuntuu, kun räjähtävä raketti putoaa päälle?
Aikomukseni maanantaina illalla oli katsoa netistä Cygnus-aluksen laukaisu avaruusasemalle ja mennä nukkumaan. Kuten kaikki asiaa seuranneet tietävät, laukaisu ei mennyt niin kuin Strömsössä: Antares-kantoraketti nousi aluksi ylöspäin, mutta sitten sen moottorien luona räjähti ja koko raketti Cygnus-aluksineen sekä täysine polttoaine- ja happitankkeineen putosi liekkimerenä alas.
Tätä kirjoitettaessa tarkempaa syytä vielä etsitään, mutta todennäköisimmin jompi kumpi kahdesta ensimmäisen vaiheen moottorista räjähti ja silloin työntövoiman hiivuttua raketti syöksyi maahan. Samanlainen koekäytössä ollut rakettimoottori rikkoutui viime toukokuussa kesken testin, ja samanlainen tapaus nyt olisi aiheuttanut juuri tällainen onnettomuuden.
Tapaus on pyörinyt päässäni sen jälkeen koko ajan, koska se toi kovasti monenlaisia muistoja, ennen kaikkea kesäkuun 4. päivän vuonna 1996 Kouroun avaruuskeskuksessa. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin Ranskan Guyanassa ja ensimmäinen kerta, kun pääsin katsomaan kantoraketin laukaisua. Eikä kyseessä ollut ihan mikä tahansa laukaisu: se oli upouuden eurooppalaisen Ariane 5 -kantoraketin ensilento!
Kyydissä oli neljä Cluster-satelliittia, joissa oli mukana myös paljon suomalaista osaamista.
Matka laukaisupaikalle oli ollut iloinen ja jopa juhlava, sillä laukaisua katsomaan oli kutsuttu koko joukko VIP-vieraita sekä varsin suuri ryhmä meitä lehdistön edustajia. Suuri pitopöytä oli jo katettu laukaisun jälkeistä juhlaa varten, kun lähdimme katsomaan laukaisua eri puolille avaruuskeskusta. Itse jäin lennonjohtorakennuksen katolle, koska sieltä pääsin nopeasti alas lennonjohtoon seuraamaan raketin matkaa avaruuteen suurilta näyttöruuduilta.
Laukaisun aika koitti ja harmaa pilvikerros peitti Kouroun. Sade oli juuri lakannut, mutta laukaisun kannalta sää oli vielä tarpeeksi hyvä. Niinpä lähtölaskenta eteni kohti nollaa ja sitten suuri raketti nousi ilmaan. Kaksi voimakasta kiinteällä polttoaineella toimivaa apurakettia syttyivät ensi ja sitten keskellä raketin ensimmäistä vaihetta oleva Vulcain-päämoottori heräsi henkiin. Ensimmäinen Ariane 5 nousi ylväästi kohti taivasta … kunnes se alkoi kääntyä omituisesti sivuun.
Noin 37 sekuntia lentoonlähdön jälkeen raketin asento oli kääntynyt jo sen verran vinoon suhteessa lentorataan, että aerodynaamiset voimat rikkoivat sen. Heti sen jälkeen automaattinen itsetuhojärjestelmä, jonka tehtävänä on estää mahdollisesti ohjauskyvyttömän raketin lentämisen asuttujen alueiden päälle, räjäytti Arianen kuormineen. Hohtavat, savuavat palaset alkoivat sataa alaspäin noin neljän kilometrin korkeudesta.
Raketin luontainen nousuääni oli pääasiassa rätinää ja jylinää, mutta nyt se katkesi kuin seinään, kun suuri pamaus ravisutti maisemaa.
Laukaisukeskus, kuten mikään muukaan katsontapaikoista, ei ollut suoraan raketin alla, mutta tuuli saattoi puhaltaa räjähdyksessä syntyneitä kaasuja suuntaamme, joten kaikki paikat evakuoitiin. Laukaisukeskuksen katolta väki ajettiin sisälle rakennukseen ja muualla muihin tiloihin. Paniikkia ei ollut, mutta nyt naurua ei kuulunut. Heidät, jotka halusivat vielä jäädä ottamaan kuvia, hätistettiin määritietoisesti sisätiloihin.
Sisällä lennojohtohuoneessa henkilökunta konsoleissaan katsoi lasittuneesti kuvaruutujaan, joilla telemetriatiedot katkesivat kuin seinään. Tutka näytti lennonjohdon etuosan suurella näyttöruudulla ilotulituksen tapaan alas pudonneiden palasten reittejä, kun samalla laskennallinen piste, missä raketin tuli olla silloin kun kaikki olisi sujunut normaalisti, jatkoi matkaansa ylöspäin. Lisäksi ruudulla oli videokuva, joka oli jotakuinkin samanlainen kuin otsikkokuva. Surullista. Hiljaista. Oli vaikea ajatella, että läheistä Sinnamaryn kylää oltiin evakuoimassa, koska raketin osat putosivat sen luokse suolle.
Cluster-satelliittien tekemiseen osallistuneet tutkijat itkivät – näytti siltä, että vuosien työ ja edessä oleva kiinnostava lento oli mennyt hukkaan. Kun juhlat laukaisun jälkeen peruutettiin, kävi jokunen tutkija hakemassa pöydillä odottaneita viinipulloja, ja katosivat huoneisiinsa.
Paluulento takaisin Pariisin oli kuin olisimme olleet hautajaisissa. Jos jotain hyvää piti asiasta löytää, niin onneksi kukaan ei loukkaantunutkaan.
Onnettomuuden syy selvitettiin ja Arianet ovat nyt maailman luotettavimpia kantoraketteja. Ne ovat lentäneet jo yli 50 kertaa peräjälkeen ilman pienintäkään toimintahäiriötä.
Kun seuraavan kerran muutamaa vuotta myöhemmin pääsin katsomaan Kouroussa raketin laukaisua lähinnä laukaisupaikkaa olevalta sallitulta alueelta, meille jaettiin kaasunaamarit. Monet naureskelivat ja pitivät niitä vitsikkäinä, mutta Ariane 501:n jälkeen en osannut nauraa asialle. Niille olisi saattanut olla käyttöä, mutta onneksi ei ollut.
Samaan tapaan usein rakettien laukaisuita seuratessa monet harmittelevat sitä, että katsomispaikat ovat niin kaukana laukaisualustasta. On totta, että niiltä ei laukaisua pysty tuntemaan ja kokemaan yhtä voimakkaasti kuin lähempää; elämys on komea, mutta se olisi vielä upeampi, jos voisi tuntea suorastaan rakettimoottorien paahteen ja niistä tulevan äänen.
Venäjällä kaikki on kuitenkin mahdollista, ja siellä Foton M-1 -tutkimussatelliitin tekemiseen osallistuneet eurooppalaistutkijat päästettiin katsomaan laukaisua varsin lähelle laukaisupaikkaa.
Tunnen hyvin muutamia mukana olleita henkilöitä, ja heidän kertomuksensa on karmaiseva.
Oli 15. lokakuuta 2002. Mikropainovoimakokeita suorittamaan lähetettävää Foton-kapselia kuljettanut Sojuz-raketti nousi normaalisti ja työntyi matalalla olevaan pilvikerrokseen siten, että vain sen kirkkaat rakettimoottorit liekkeineen kajastivat pilvien läpi. Sitten, juuri samaan tapaan kuin nyt Antareksen tapauksessa, moottorien kohdalla tapahtui räjähdys ja raketti alkoi vajota alaspäin.
Mikä pahinta, tuuli työnsi sitä kohti katsojia. Raketti leimahti liekkimereksi jo ilmassa ollessaan ja sen hylky sekä kaikki palava polttoaine putosivat vain vähän matkan päähän tutkijoista. Pilven sisältä ei nähnyt täsmälleen mitä oli tapahtumassa, mutta kun osat ja liekit tulivat näkyviin pilvikerroksen alta, suuri osa niistä oli lähes katsojien päällä. Ensin tapaukselle naurettiin, kun se oli täysin odotamaton ja epäselvä, mutta sitten tilanne vaikutti siltä, että elävänä selviäminen oli kiinni nopeasta toiminnasta.
He juoksivat kauemmaksi, heittäytyivät maahan ja suojautuivat. Kuuma paineaalto ja valtava räjähdys meni ylitse ja ohitse. Kun tilanne tuntui olevan ohitse, tutkijat nousivat ylös. Näkymä oli lohduton: palavia palasia siellä täällä laukaisualustan suunnalla ja pieni metsäpalo, jonka liekit olivat sytyttäneet ja jota sammuttamaan paloautot olivat jo menossa.
Tutkijat olivat turvassa, mutta jälkikäteen kuultiin, että onnettomuus oli vaatinut kuolonuhrin. Varusmies Ivan Marshenko oli seurannut laukaisua alle kilometrin päässä rakennuksessa, jonka lasi-ikkuna oli rikkoontunut paineaallon vuoksi ja lasinpalaset olivat silponeet nuoren sotilaan. Lisäksi kahdeksan muuta sotilasta oli loukkaantunut ja heistä kuusi vietiin sairaalaan.
Alla on videokooste laukaisusta:
Harvinaisia tapauksia
Vaikka avaruusajan alussa epäonnistuneet laukaisut olivat tavallisia ja niistä veistettiin vitsejäkin, on nykyisin tämän kaltaiset heti lennon alussa tapahtuneet onnettomuudet erittäin harvinaisia.
Yleensä epäonnistunut laukaisu tarkoittaa sitä, että raketin jokin ylemmistä vaiheista ei toimi ja satelliitti päätyy joko väärälle radalle tai syöksyy saman tien alas ilmakehään ja tuhoutuu. Kantorakettien päämoottorit käynnistetään ennen kuin raketti päästetään irti laukaisualustasta, jolloin voidaan varmistaa se, että moottorit toimivat normaalisti. Muussa tapauksessa moottorit sammutetaan ja laukaisu perutaan.
Jos moottori tai useampi rikkoutuu matkan aikana, niin silloin raketti päätyy yleensä jonnekin kauemmaksi. Valitettavasti käytännössä kaikki kantoraketit nykyisin ovat sellaisia, että suuri moottorihäiriö johtaa raketin putoamiseen. Ainoa poikkeus on Falcon 9, jonka pystyy lentämään jotakuinkin normaalisti yhden moottorin rikkouduttua – tätä on kerran jo jouduttu testaamaankin käytännössä.
Edellinen laukaisualustalla tai hyvin pian laukaisun jälkeen tapahtunut räjähdykseen johtanut suuri onnettomuus oli viime vuonna, 3. heinäkuuta, kun venäläinen Proton alkoi pyöriä ja kääntyi alas kohti Maata.
Yhdysvalloissa edellisen kerran vastaavaa tapahtui vuonna 1997, kun Delta 2 -raketti räjähti näyttävästi laukaisualustansa päällä.
Kaikkein traagisin ja eniten huomiota vaatinut laukaisuonnettomuus oli kuitenkin 28. tammikuuta 1986, kun sukkula Challenger tuhoutui mukanaan seitsemän astronauttia. Alla olevan videon katsominen saa yhä edelleen ihon kananlihalle ja tuo mieleen sen, kun juoksin uutisesta kuultuani naapuriin pyytämään, että he nauhoittaisivat siitä kertovat uutiset videonauhurillaan talteen…
Tämä teksti on julkaistu myös Tiedetuubin blogeissa.
Vastaa
SpaceUp pian myös Suomeen?
Viime lauantaina järjestettiin Tukholmassa Pohjoismaiden ensimmäinen SpaceUp -avaruusepäkonferenssi. Paikalla oli noin 80 avaruudesta kiinnostunutta henkilöä sekä yksi henkilö, joka on itse ollut myös avaruudessa: tilaisuuden tähtiesiintyjä oli ruotsalaisten oma astronautti Christer Fuglesang.
Siis mikä SpaceUp? Mikä epäkonferenssi?
Kun ilmiö rantautui Yhdysvalloista Eurooppaan kolmisen vuotta sitten, ihmettelin itsekin mistä hommassa oikein on kyse. Tuo ensimmäinen eurooppalainen SpaceUp pidettiin Belgiassa, ja olisin varmaankin mennyt kiinnostuksesta mukaan, ellen olisi ollut muissa tärkeämmissä menoissa.
Tärkeämmissä siksi, että saamani selitys kokouksen luonteesta oli varsin epämääräinen: se on avaruusharrastajien epäkonferenssi. Ja epäkonferenssi puolestaan on vapaamuotoinen tapahtuma, missä ohjelma rakentuu paikan päällä osallistujien toimesta. Siis ne, jotka sattuvat olemaan paikalla kertovat mistä kertovat.
Käytännössä tilaisuus on kuitenkin hieman organisoidumpi – tai ainakin nyt uusimmat SpaceUpit Euroopassa ovat olleet sellaisia. Osallistuin lopulta ensimmäiseen SpaceUpiin Toulousessa syyskuun lopussa, ja siellä kaksipäiväisessä ohjelmassa oli ennalta sovittuja esiintymisiä ja vain osa ajasta oli varattu ad hoc -tyyppisille esityksille. Niistäkin suurin osa ei ollut täysin tuulesta temmattuja, vaan osallistujia pyydettiin valmistelemaan niin 5-minuutisia kuin 15-minuuttisia esityksiä.
Näistä lyhyet pidettiin koko joukon edessä pääsalissa ennen ja jälkeen pääesiintyjiä. Pitemmät taas laitettiin aulassa olleeseen tauluun, mikä aluksi oli tyhjä. Taulun täyttyessä ajan myötä – ja selvästi osan osallistujista kerättyä rohkeutta muiden esityksiä nähtyään – tyhjät ruudut täyttyivät, ja lopulta ohjelmaa Toulousessa Cite d’Espace -avaruusmuseossa pidetyssä tapahtumassa oli aamusta iltaan. Kahtena päivänä.
Esiintyjien ja heidän esittämiensä aiheiden taso liikkui hyvin laajalla skaalalla. Osa näytti netistä keräämiään kiinnostuksensa kohteesta olevia kuvia ja kertoi siitä hyvin yleisellä tasolla, mutta osa puolestaan oli hyvinkin perusteellisia ja syvälle meneviä luentoja. Tällaisia olivat muun muassa opiskelijoiden tekemät harrastajaraketit tai kertomukset matkoista kiinnostaviin avaruuspaikkoihin.
Oma lukunsa olivat ennalta sovitut asiantuntijoiden pitämät esitykset. Toulouse on Euroopan ilmailu- ja avaruusteollisuuden pääkaupunki, joten sieltä kiinnostavia henkilöitä ei ollut vaikea saada mukaan. Kiinnostavimmat esitykset olivat Rosetta-lennon ranskalaisryhmän (joka vastaa navigoinnista) johtajan Philippe Gaudonin esitelmä sekä ranskalaisastronautti Thomas Pesquet’n videoyhteyden kautta Houstonista pitämä esitys.
Ruotsin SpaceUpissa (jota seurasin etänä) puolestaan Christer Fuglesang vastasi avaruuslentoesityksestä, mutta häntä säesti mm. Ruotsin ”virallinen avaruusselittäjä” Sven Grahn. Mukana oli myös mieltä ylentävä esitys siitä, miten Kiirunasta voitaisiin vastaisuudessa laukaista jopa pieniä satelliitteja avaruuteen.
Tärkeintä SpaceUpissa on kuitenkin tunnelma: kaikki ovat palavasti kiinnostuneita avaruudesta, tähtitieteestä, avaruuslentämisestä ja kaikesta, mikä niihin liittyy. Lisäksi ehdottomasti suurin osa osallistujista on ainakin periaatteessa kiinnostuneita kertomaan jostain, joten kokoontuminen muuttuu nopeasti aktiiviseksi. Keskusteluja, mielipiteiden vaihtoa, uusia ideoita ja myös hieman kiistelyä ja yhteistä samanmielisten hyminää.
En tiedä miten SpaceUp sopisi suomalaiseen mentaliteettiin, mutta olettaisin, että meikäläiseen laajaan avaruusharrastusskaalaan tapahtuma toisi mukavan, uuden lisän. Lisäksi nuorempi sukupolvi on meitä vanhempia vähemmän ujo, joten tätä sopisi yrittää! Seuraava SpaceUp Euroopan puolella pidettäneen kuitenkin Kölnissä 17.-18. tammikuuta. Lisätietoja (etenkin kun tilaisuus virallisesti vahvistetaan) saa täältä: http://spaceup.org/near-you/europe/
SpaceUp Toulouse: www.spaceup.fr/spaceup-toulouse-2014/
SpaceUp Toulousen sivut Facebookissa: www.facebook.com/spaceuptoulouse
SpaceUp Sweden: www.spaceupsweden.org
Juttu on julkaistu myös Tiedetuubin blogeissa.
Vastaa
Keksi nimi Rosetta-lennon laskeutumispaikalle
Vajaan kuukauden kuluttua komeettaa tutkiva Rosetta-luotain sinkoaa kyljessään matkanneen Philae-laskeutujan komeetan ytimen pinnalle. Ensimmäistä kertaa ihmisen tekemä laite paitsi laskeutuu pyrstötähden pinnalle, niin myös kuvaa sitä, analysoi sen koostumusta ja tutkii millainen paikka komeetta 67P/Churyumov–Gerasimenko oikein on. Tästä laskeutumispaikasta tulee tärkeä merkkipaalu avaruustutkimuksen historiassa, joten sille täytyy antaa hyvä nimi. Ja ESA pyytää nyt kumppaniensa kanssa kaikkia keksimään ehdotuksiaan nimeksi paikalle, joka nyt tunnetaan vain tylsällä koodinimellä ”Alue J”.
Nimikilpailun säännöt ovat erittäin yksinkertaiset: mikä tahansa ehdotus kelpaa, mutta nimi ei saa olla henkilön nimi. Ehdotuksen mukana pitää olla lyhyt (200 sanaa tai vähemmän) englannin-, ranskan-, saksan- tai italiankielinen selitys siitä miksi juuri tämä nimi olisi paras nimi tälle historialliselle paikalle. Lopullisen nimen ehdotuksen joukosta valitsee Philae-laskeutujan ohjausryhmä ja voittoisan ehdotuksen lähettäjä kutsutaan paikan päälle ESAn lennonjohtoon Darmstadtiin, Saksaan, 12. marraskuuta seuraamaan laskeutumista.
Kilpailu alkaa tänään ja päättyy 22. lokakuuta klo 23:59 GMT, eli 23. lokakuuta klo 3 yöllä Suomen aikaa. Voittaja julkistetaan 3. marraskuuta ESAn Rosetta-nettisivulla (www.esa.int/rosetta) ja ESAn sosiaalisen median kanavien kautta sekä myös Saksan, Ranskan ja Italian avaruusasioista vastaavien organisaatioiden (DLR, CNES ja ASI) nettisivuilla ja sosiaalisen median kanavissa. Saksan DLR, Ranskan CNES ja Italian ASI järjestävät kilpailun ESAn kanssa.
Vaikka kilpailu julkistetaan erikseen näissä kaikissa maissa ja ESAn jäsenmaissa, kootaan kaikki ehdotukset yhteen ja paikalle valitaan vain yksi nimi. Suomalaisten tulee osallistua ESAn kilpailuun.
Tarkat säännöt ovat englanniksi täällä: http://www.esa.int/Our_Activities/Space_Science/Rosetta/Name_Rosetta_mission_s_landing_site_competition_rules
Voit osallistua kilpailuun täällä olevalla lomakkeella: http://sci.esa.int/rosetta-competition
Tämä teksti on julkaistu myös Tiedetuubin ESA-blogissa.
Yksi kommentti “Keksi nimi Rosetta-lennon laskeutumispaikalle”
-
Lasse Reunanen sanoo:
Ehdotus lähetetty, nimelle:
The Rosy Flowery
Perusteluna tiivistelmä:
Read Le Petit Prince (1944) / Antoine de Saint-Exupéry and think the Rosetta;
a rose, rosette or name: The Rosy Flowery…
Vastaa
Painovoimatutkija putoaa pian alas
Maapallon painovoimakenttää maaliskuusta 2009 mitannut ESAn GOCE-satelliitti on päättämässä toimintaansa avaruudessa. Se suunniteltiin toimimaan alun perin vain 20 kuukauden ajan, mikä olisi riittänyt hienosti siihen, että GOCE olisi voinut mitata erittäin tarkasti painovoimakiihtyvyyden joka puolella planeettaamme.
Koska niin satelliitti itse kuin sen mittalaitekin, niin sanottu gravimetri, toimivat moitteetta, annettiin GOCEn hyrrätä niin kauan kuin mahdollista.
Syy, miksi GOCE joutuu nyt lopettamaan toimintansa, on hyvin yksinkertainen: siltä loppuu polttoaine.
Satelliitti on kiertänyt Maata hyvin matalalla kiertoradalla, noin 225 kilometrin korkeudella, jotta sen mittaukset olisivat mahdollisimman hyviä. Tuolla korkeudella ilmakehä on jo kaukana alapuolella, mutta siellä on silti hyvin ohutta kaasua, mikä hidastaa koko ajan satelliitin kiertoratanopeutta. Jotta se pysyisi oikealla radallaan, tulee vauhtia pitää yllä pienellä rakettimoottorilla, joka puskee satelliitille lisää nopeutta saman verran kuin ilmanvastus sitä vähentää.
Jotta ilmakehän ripeiden aiheuttama ilmanvastus olisi mahdollisimman pieni, muotoiltiin GOCE myös pitkäksi, aerodynaamiseksi puikulaksi. Se näyttää lähes yliäänilentokoneelta siipimäisine aurinkopaneeleineen ja pienine peräsimineen. Rakettimoottorina GOCEssa oli erittäin polttoainetaloudellinen ionimoottori, eli sähköinen työntövoimalaite, joka kiihdyttää aurinkopaneeleista tulevalla virralla xenon-kaasua hyvin suureen nopeuteen.
Mukaan oli pakattu 40 kiloa xenonia, joka onnistuneen lennonsuunnittelun ja pihin ajotavan ansiosta on riittänyt paljon kaavailtua pitempään. Mutta nyt xenon-tankki alkaa olla siis tyhjä, ja lokakuun puolivälissä löpö loppuu. Niinpä GOCE ei enää pysty pitämään yllä tarvittavaa ratanopeutta. Se alkaa vajota radaltaan alaspäin, ja mitä alemmas se tulee, sitä voimakkaammin ilmakehä ottaa siitä otettaan, kunnes lopulta se putoaa maahan.
GOCE on noin 5,3 metriä pitkä ja metrin halkaisijaltaan oleva putkilo, mihin on kiinnitetty pitkittäin rungon suuntaan olevat aurinkopaneelit molemmin puolin. Massaa satelliitilla on hieman yli tonnin verran.
Näin pieni satelliitti tulee tuhoutumaan lähes kokonaan ilmakehän kitkakuumennuksessa, mutta on mahdollista, että muutamat kestävimmät kappaleet selviytyvät osittain tulipätsistä ja putoavat pinnalle saakka.
Näin tapahtuu arvioiden mukaan noin kolmen viikon kuluttua polttoaineen loppumisesta, eli marraskuun alkupuolella. Tarkkaa aikaa ei voi laskea, koska putoaminen riippuu monesta eri tekijästä: tärkein vaikuttava asia on yläilmakehän kaasuntiheys, joka vaihtelee esimerkiksi Auringon aktiivisuuden mukaan. Kun Aurinko on aktiivinen, ”nousee” ilmakehä korkeammalle.
GOCE kiertää maapalloa napojen kautta kulkevalla radalla, joten se voi periaatteessa syöksyä alas missäpäin tahansa Maata – myös Suomeen. Kun putoamisen ajankohtaa ei voi vielä ennustaa, ei paikkaa, missä GOCE radallaan silloin on, pysty edes arvaamaan.
Se kuitenkin tiedetään, että on erittäin epätodennäköistä, että GOCEn palanen palanen vahingoittaisi ihmisiä, eläimiä tai rakennuksia. Kaksi kolmasosaa maapallon pinnasta on meriä ja maa-alueestakin suurin osa on hyvin harvaan asuttua.
Maahan putoaa joka vuosi noin 40 tonnia ihmisten avaruuteen lähettämiä satelliitteja, laitteita tai muita kappaleita, eikä niistä ole ollut haittaa. Tämä on lisäksi hyvin vähän verrattuna planeettaamme avaruudesta törmäävien luontaisten kappaleiden massaan. On todennäköisempää saada meteoriitti päähänsä kuin joutua GOCEn palasen runtelemaksi!
Vaikka riski onkin häviävän pieni, GOCEn rataa seurataan nyt hyvin tarkasti, ja kun se alkaa vajota alaspäin, tehdään putoamispaikasta jatkuvasti tarkentuvia arvioita. Ja jos on tarpeen, niin vaara-alueelta hätistetään lentokoneet sivummalle ja pelastusviranomaiset nostavat valmiuttaan.
Maapallo on päärynä
GOCEn itsensä keräämät tiedot auttavat myös sen putoamisen arvioinnissa, sillä yli neljä vuotta kestäneen mittausrupeaman tärkein tulos on ollut maapallon erinomaisen tarkka painovoimakartta. Nyt tiedämme paremmin kuin koskaan kuinka suuri on painovoiman veto eri puolilla planeettaamme ja minkä muotoinen täsmälleen ottaen Maa on.
Yksi konkreettinen tulos on Maan ns. geoidi, eli maapallon laskennallinen pinta, missä vesi ei voi virrata paikasta toiseen, vaan pysyisi täsmälleen paikallaan. Mikäli maapallon pinnalla olisi vain vettä, yksi maailmanlaajuinen valtameri, niin se ottaisi geoidin muodon, mikäli vuorovesiä ja merivirtoja ei olisi olemassa.
Nimi GOCE tuleekin sanoista ”Gravity field and steady-state Ocean Circulation Explorer”, ja sen keräämien tietojen perusteella voidaan esimerkiksi ymmärtää paremmin merivirtoja, meriveden korkeutta ja jäädynamiikkaa sekä havaittuja, painovoiman vaihtelusta aiheutuvia omalaatuisia vääristymiä satelliittien radoissa.
Koko GOCE-lento, siis satelliitin tekeminen, laukaisu ja operointi, ovat tulleet maksamaan noin 350 miljoonaa euroa. Tuotoksiin verrattuna se on eräs kustannustehokkaimmista tutkimuslennoista.
GOCEn tietoja hyödynnetään myös Suomessa
Geodeettisella laitoksella on sovellettu GOCEn mittaamaa aineistoa korkeusjärjestelmien perustaksi sekä eri maiden korkeusjärjestelmien liittämiseen toisiinsa. Geoidin tarkka määritys auttaa esimerkiksi GPS-mittauksista saatujen korkeuksien muuntamista.
Painovoiman mittaaminen perinteiseen tapaan maan pinnalla vie paljon aikaa, eivätkä havainnot ole kattavia. Kiertoradalta sen sijaan saadaan mittauksia tasaisesti kaikkialta, myös merialueilta, ja tulokset ovat samanlaisia.
Suomalaiset ovat olleet aktiivisesti myös GOCEn teknisellä puolella: Space Systems Finland -yhtiö on ollut päävastuussa satelliitin keskustietokoneen ohjelmistosta. Kyseessä on ikään kuin satelliitin käyttöjärjestelmä, joka pitää satelliitin halutussa asennossa, kerää instrumenttien tuottamat havaintotiedot talteen ja välittää sekä välittömät maakomennot että muistiin ennalta syötetyt ja ajastetut toimintakäskyt tietokoneelle. Ohjelmisto myös raportoi laitteiston tilasta.
Ja aivan pian se tulee myös hallitsemaan GOCEn loppua: viimeiset siitä saatavat radiopiipahdukset ovat suomalaisohjelmiston lähettämiä.
Teksti on julkaistu tänään myös Tiedetuubissa.
Olipas mielenkiintoinen juttu, kiitos Jari!
Kaikin mokomin!