Zoolandia
Zoolandia, 9.-10.7.2025
Illan ja yön sää näytti kokonaisuudessaan sen verran loistavalta, että oli aika toteuttaa joka kesäinen traditio eli retki Pamprinnimeen Pyhämaan Ketteliin. Tuumasta toimeen ja pakkaamaan kuvaustavaroita. Patikointia ajatellen kantamuksia täytyi tänä kesänä keventää normaalista eli kaikki ylimääräinen piti jättää kotiin, myös 400mm lintuputki. Valitettavasti allekirjoittaneen lonkalle ovat tulleet mailit täyteen ja lokakuussa on edessä tekonivel leikkaus. Yli 12kg kantamiset olivat kiellettyjä joten omat kantamukset muodostuivat kamerarepusta ja jalustasta joiden kylkeen liimaantui tietenkin termos täynnä kuumaa kahvia. Jäin hienosti suositellun kantorajan alapuolelle ja hyvä niin, edessämme olisi aika rankkaa maastoilua. Reppuun jätin Irixin laajakulman jolla piti yö pärjätä. Kevennetty reppu ei silti tuntunut kevennetyltä, koska hyttysien ja mäkärien vuoksi oli pakko ottaa mukaan pitkähihainen sekä takki. Ja hyttysmyrkkyä, ilman sitä reissu olisi tuskaa. Rikun selkään pakattiin reppu jossa oli vettä, mehua, Go pro, jalusta ja tietenkin eväät. Ja lisää kahvia. Lopulta Rikunkin kantamukset näyttivät tiineeltä sammakolta. Perillä olisi reilun kahden kilometrin patikointi edessä ensin yhteen suuntaan eli Pamprinniemen kärkeen paikoin vaativassa maastossa. Pätkä sisältää paljon paikoin jyrkkiä kalliota ja metsäpolkuja juurakoilla. Matkaan lähdettiin hyvissä ajoin illalla seitsemän maissa ja zoolandia alkoi jo ajomatkalla. Ensin tiellä Hitsin keulan edessä tepasteli oravanpoikanen, joka ei tiennyt, onko se tulossa vai menossa. Odotimme Pyhämaalaisen tupsukorvan tienylitystä rauhassa. Lopulta oravanpoikanen sai palikat järjestykseen ja valittua, kummalle puolelle tietä on menossa.
Mikä ihmeen Pamprinniemi?
Pamprinniemi (aik. Pampurinniemi) on perinteikäs paikka, jonka vaiheisiin liittyy sekä historiaa että tarina-ainesta. Kansanperinne liittää Pamprinniemen aina ensimmäiseen ristiretkeen ja piispa Henrikiin saakka (1154). Tarina kertoo, kuinka piispa tuli tänne Pahamaata eli nykyistä Pyhämaata siunaamaan ja siunauksellaan karkoitti täällä asustaneet hiidet, jotka sitten seilasivat punaisilla paasilla Pamprinniemen kärjestä merelle. Niemen kärjessä on myös samaan perinteeseen liittyvä Piispanhaminaksi nimetty poukama. Pamprinniemi oli 1970-luvun alussa vaarassa menettää luonnontilansa ja kauneusarvonsa, kun paikkaan ryhdyttiin suunnittelemaan Nesteen öljynjalostamoa. Hanke kuitenkin onneksi raukesi. Aluetta tarjottiin myöhemmin myös motelli käyttöön, mutta kiinnostusta ei tuolloin kuitenkaan ilmennyt. Nykyään Pamprinniemi on arvokas luontokohde ja kuuluu Natura 2000 –verkoston alueeseen. Pamprinniemen luontopolku sijaitsee Pyhämaan Kettelissä seurakunnan maalla ja sen pituus on reilu 4 km. Uudenkaupungin seurakuntaa siis saa kiittää siitä, että alue on jäänyt luonnontilaan meitä ja monia muita matkalaisia ja luontokuvaajia ilahduttamaan (lähde: Pamprinniemen kuvaus pyhämaa.fi)
Päästyämme Pamprinniemen parkkipaikalle kello lähenteli jo kahdeksaa. Reppujen hihnoja piti säätää, jotta kuormajuhtana toiminen olisi maastossa helpompaa. Sitten reput selkään ja eteenpäin. Oli ihanaa päästä kunnolliselle kuvausreissulle pitkästä aikaa. Kävelimme loivasti ylöspäin kiipeävää polkua ja tuoksuttelimme raikasta meri-ilmaa. Lopulta pääsimme reitin alkuun ja todellinen taivaltaminen alkoi paikoin jyrkkiä rantakallioita ylös ja alas. Puolessa välissä matkaa pidimme juomatauon ja istuimme tovin upeilla vaaleanpunaisten pegmatiittijuovien kirjomilla ihanan lämpimillä kallioilla. Valkoiset kvartsijuonet olivat myös edustettuina paikoin tummemmassa kivilajissa eli jonkin sortin tummassa syväkivessä. Myös suonigneissiä ja erilaisia migmatiitteja näytti risteilevän vähän joka puolella. Tiirat saalistivat pikkukaloja ja seurasimme niiden taitolentoa pienen hetken. Sitten oli aika jatkaa matkaa, seuraava pysähdys olisi hieman ennen kärkeä olevilla fantastisen upeilla kallioilla, joita halkovat gneissijuonet sekä pinnaltaan vaaleaksi rapautunut diabaasijuoni, -kuin köysinippu kalliolla muistona alueella muinoin tapahtuneesta tulivuorien värittämästä myllerryksestä.
Matkan jatkuessa polun oikealla puolellamme metsässä jokin liikahti. Kauris! Mutta mitä ihmettä eläimellä oli päässään? Ilmeisesti tämä kauris oli ajatellut luottaa täydelliseen naamioitumiseen ja se kantoi päässään vihreää oksaa. Kauris tähysi meitä puun takaa kurkistellen. Oli muuten naurussa pitelemistä, koska eläin näytti aavistuksen hupaisalta ja mieleen puski väkisinkin lapsuuden sarjakuvat Asterixista ja Obelixista. Kehuimme ääneen kauriin naamioitumista ja eläin näytti sille, että se kohautti hartioitaan oksa rapisten ja ja jos se olisi puhunut, se olisi kenties vastannut ”no en kuulkaas pystynyt näin nopeasti yhtään parempaan”. Kauriin matka jatkui metsän siimekseen ja me jatkoimme tässä kohtaa lehtipuiden välissä kiemurtelevaa polkua kohti köysinippu-kalliota.
Kalliot saavutettuamme otimme muutaman kuvan diabaasi-sekä kvartsijuonien kirjomista kallioista ja fiilistelimme hetken suolaista ja raikasta meri-ilmastoa. Kuinka puhtaalta se tuoksuikaan verrattuna Laitilan paahteiseen ja raskaaseen, lähes ummehtuneeseen ilmaan. Myös joutsenet uiskentelivat tyvenessä rantavessä aivan rauhassa. Otin muutaman kuvan kännykällä niistä muistoksi. Se lintuputki olisi nyt pitänyt olla mukana…Empä tiennytkään, miten paljon reissulla sitä kapinetta olisi tarvittu!
Pamprin kärkeen päästäkseen oli edessä vielä nk.punkkipusikko eli miehenkorkuista meriheinää, joten kiskoimme päällemme pitkähihaiset paidat ja suihkutimme yllemme punkkimyrkkyä. Sitten vaan sukellus viidakkoon. Kävellessämme huomasimme polulla upean kvartsiitin, jossa oli kivettyneenä merkkeja muinaisista meren aalloista. Kiveä kutsutaan geologisella nimellään ”aallonmerkki kiveksi”. Nämä aallonmerkki kivet ovat fyysisiä muistoja alueella hyvin paljon korkeammalla olleesta meren pinnasta joiden aallot talletettu täällä kiviin, mikäli matkalainen osasi niitä lukea. Samassa yläpuolellamme kahahti ja puiden latvuksesta lähti liikkeelle majesteettisen kokoinen nuori merikotka. Sen perään liittyi toinen, kolmas ja lopulta taivaalle lehahti peräkkäin kuusi lintua. Merikotkien perään lensi ilmielävä harmaahaikara. Johan oli siivekästä liikennettä taivaalla!
Lopulta saavutimme kärjessä olevan retkipaikan ja isuimme alas nauttimaan eväitä. Miten hyvältä termoskahvi ja vähän helteessä vettyneet voileivät maistuivat! Samalla sai antaa katseen levätä uskomattoman kauniissa ympäristössä, jonka harmonian rikkoivat vain kalankasvatusaltaat, jotka olivat ilmaantuneet viime kesän jälkeen lahdelle. Vähän apeina mietimme, että toivottavasti alueella elävät hylkeet eivät joudu verkkoihin ja että pitääkö ihmisen aina punkea joka paikkaan, jopa luonnonsuojelualueelle juoksemaan ainaisen pahan eli rahan perässä? Luulisi poukamia merialueilla riittävän. Emme antaneet altaiden silti masentaa vaan tarkkailimme silmä kovana lintuja, joita kärjessä riitti. Oli harmaalokkia, selkälokkia, tiiraa, erilaisia sorsia, telkkiä ja kyhmyjoutsenta. Joutsenten poikueet olivat ehkä epäonnistuneet tänä kesänä, koska emme nähneet yhtään pikkuista. Isokoskelo uiskenteli kauempana poikasista koostuva lautta selässään, hauskan näköistä ja pikkuisia piipertäjiä oli emon matkassa varmasti 20. Yht’äkkiä veden miltein peilityynen pinnan rikkoi pää, joka nousi pinnalle. Hieraisimme silmiämme, siis mikä ihme siellä uiskenteli? Pamprinniemen oma vesihirwiö? Hylkeiden ääntelyä kuului lähiluodolta ja hylje olikin ensimmäinen arvaus mestarisukeltajan nimeksi. Seurasimme eläimen sukeltelua ihmeissämme, kunnes se tuli tunnistusetäisyydelle. Ei ollut ihmetyksellä mitään rajaa, sillä edessämme uiskenteli ilmielävä saukko! ”Voi taivahan taatelit. Valtakunta 400 millisestä”-ajatus kävi taas mielessä.
Pamprinniemen kärjessä näkyi jotain muutakin mietteitä herättävää nimittäin ylimääräinen luoto aivan kärjen kallioiden alapuolella, joka oli nyt näkyvissä ja siellä näytti olevan kalliossa jotain jännittävää. Tälläinen vaati tutkimista, tottakai. Normaalisti aallokko vyöryy kyseisen luodon ylitse eikä sinne ole päässyt jalan tutustumaan kertaakaan aiemmilla reissuilla. Nyt merivesi oli varmasti reilun metrin alempana mitä normaalisti, joten ei tarvinnut kauaa Rikua yllyttää, että voitaisiinko pliis etsiä reitti alas luodolle. Pienen kiertelyn jälkeen löytyi kohta, josta pääsi nätisti alas kivikkoon ja sieltä luodon kärkeen. Tumma alue kivissä oli muinoin todella lämpöisenä käynyttä diabaasia, mutta paikoin hyvin karkearakeista sellaista. Muinoin sula alue oli melkoisen suuri kooltaan, n.5m pitkä ja metrin leveä. Mietimme, että mahdollisesti tulivuorien aikaan diabaasipuro oli virrannut kallioilla aika erilaisessa ympäristössä mitä nyt, kenties jo Pangean aikakaudella, kun Suomi löytyi päiväntasaajalta. Lopulta diabaasipuro oli kiteytynyt vuosituhansien aikana ja tallentunut tänne meidän ihmeteltäväksi. Kiviset historian siivet suorastaan lepattivat. Vastaavaa ei kovin helpolla nyypäivänä enää löydy. Riku huomasi myös onkalon rantakalliossa. Olisipa hienoa päästä sitä tutkimaan, mutta onkalon suuaukko oli todella kapea. Kiipesimme luodolta lopulta ylös ja täytyy sanoa, että omalta osaltani meni aika tätiparkouriksi…lonkka ei kertakaikkiaan taipunut ylös kiipeämiseen juuri siinä kohdassa kalliota (alas sen kanssa mennäänkin varsin sujuvasti, koska tyyli on vapaa, mutta pakollinen!), joten allekirjoittaneelle tuli vähän kiertoreittiä, että pääsin luodolta ylös ja takaisin pääkalliolle. Eikä sekään kiipeily sujunut kovin ketterästi. Itseasiassa tilanteen koomisuus nauratti lopulta niin paljon, ettei ylös kiipeämisestä tullut hetkeen yhtään mitään. Mietin, että jos yöpilvet ilmaantuvat, niin täytyy ehdottomasti lasketella pyllymäkeä takaisin alas luodolle, sen verran kuvauksellinen paikka oli ja toivoa pääsevänsä luodolta hämärässä myös takaisin ylös nauramatta kertaakaan.
Puolen yön jälkeen tapahtui jotain erikoista. Kävelin kuvaamaan hienon väristä taivasta alas vesirajaan kallioille, kun vähän matkan päässä joku sukelsi. Riku näki ylempää kalliolta otuksen ja veteen piirtyvät renkaat. Samassa edessäni pulahti. Saukko nousi vedestä ylös vain muutaman metrin päässä minusta! Katsoimme hetken toisiamme silmiin, saukko tarkkaavaisena viiksikarvat väpättäen ja minä silmät renkaina. Olipa se todella kaunis ja virtaviivainen eläin. En ole aiemmin koskaan nähnyt saukkoa livenä vaan siinä se nyt ui edessäni. Kaivoin nopsasti kännykän käteeni ja yritin ottaa kuvaa. Valo alkoi olemaan puolen yön aikaan jo aika huvennut, mutta saimpas ilmielävästä saukosta jonkinnäköisen kuvan. Ei kyllä ollut riemulla mitään rajaa, Pamprinniemi tarjosi jälleen retkeilijälle elämystä toisensa perään. Saukon perään joutsen pariskunta saapui rantaveteen ja ne aloittivat höyheniensä sukimisen tillitellen meitä välillä käskevästi ”ottakaas nyt niitä kuvia meistä, kun tässä ollaan”.
Pian saukon sekä joutsenien tapaamisen jälkeen taivaalle piirtyivät kauniit hämäränsäteet, jotka tulivat näkyviin Piispanlahden yläpuolella oranssiksi värjääntyneelle taivaalle. Eikä kulunut kovin kauaa säteiden jälkeen, kun ensimmäiset yöpilvien kuidut hahmottuivat vielä melko paljon taustavaloa omaavalle taivaalle valokuvauksellisesti vaikeimpaan ja valoisampaan suuntaan eli pohjoiseen. Näkymä aiheutti villiäkin villimmän tuuletuksen. Nyt nasahti niin sanotusti kohilleen tämä retki,-vihdoinkin! Niin monta kertaa olemme Pamprinniemen kärkeen patikoineet ja lähes yhtä monta kertaa olemme poistuneet tyhjin käsin yökkösien suhteen, mutta nyt onnistui! Viritin kameran nopeasti kuvauskuntoon ja otin suunnan alapuolellamme olevalle luodolle. Alas laskeutumisessa onneksi Riku auttoi sieppaamalla kameran ja jalustan vastaan, kun allekirjoittanut veti tyylikkäästi pyllymäkeä alas. Jos lonkan liike on rajoitettua, se ei tarkoita sitä, etteikö joka paikkaan pääsisi, kysyy vain kekseliäisyyttä, kestävän housujen takamuksen ja paikoin ylimääräisen käsiparin avuksi. Lopulta seisoin luodolla ja yöpilviä alkoi hahmottumaan taivaalle myös idän puolelle sekä zeniittiin. Oli tulossa suuri ja kirkas näytelmä. Riku pinkaisi ylös kallioille laittamaan Go pron tulille, tämä näytelmä pitäisi saada talteen. Ja olipa hyvä, että tuli otettua timeläpsykkä. Tämänkertaiset yöpilvet eivät käyttäytyneet ihan tavallisisesti eli liikkuneet hitaasti idästä länteen, vaan yöpilvinäytelmä ikäänkuin halkesi keskeltä kahtia leviten eri ilmansuuntiin! Idän ilmansuunnan puolella yökkösien lisäksi kuviin tallentuivat komeat kalliot, joissa näytti olevan askelmien muotoa ja kutsuimme niitä reissun aikana sekä jälkeen ”Ahdin askelmiksi”. Samassa kamerani ulottuville lipui jälleen joutsenpariskunta. Mietin, mahtaisinko saada joutsenet sekä yököt samaan kuvaan. Ähräsin hetken kameran asetusten kanssa ja muutama ruutu joutsenista onnistui,-hiphuraa! Sen verran jännittäviä me ihmiset ilmeisesti olimme, etteivät joutsenet rohjenneet uida luodon ohitse. Tai sitten niitä ujostutti poseerata.
Yökkösnäytelmään sisältyi vöitä, piirteetöntä harsoa (etenkin puoli kolmen jälkeen), kareita ja pyöreitä. Kamera rakasti jokaista hetkeä ja niin myös kuvaaja. Huokailin ihastuksesta tallentaessani yöpilvien rakenteita, vesiheijastuksia (yllättäin Piispanhaminan vesi tyyntyi yöksi) ja aivan mahdottoman kauniita ja puhuttelevia, lähes mykistäviä maisemia. Keskitaivaalla oli puoli kahden aikaan jännän näköistä muotoa, ikäänkuin palleropilveä, mutta nämä koostuivatkin yöpilvistä. Koillisen-idän puolella oli myös aika jännittävän näköistä yökköstä, eräänlaisia laineita, mutta niiden muoto, missä laineet sijaitsivat näytti aivan rakettilaukaisusta jäävältä polttoaine vanalta. Lopulta maisemat olivat tuolta kantilta kuvattuja, joten päätin yrittää kiivetä kamoineni ihan itsekseen takaisin kalliolle. Riku huikkasi kiipeilyni alussa, että mitä ihmettä sää ähkit siellä alhaalla? Vastasin, että vedän todellista tätiparkouria ja yritys olisi päästä ylös takaisin. Hetken päästä ähisemiseni katkaisi eteeni ojentuva auttava käsi, joka nosti kameran ja jalustan ylös kalliolle meikäläisen seuratessa kamoja edelleen ähinän ja puhinan säestyksellä kettärästi kuin kirjahylly.
Mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan. Kahden jälkeen alkoi taivas vaalenemaan, yökköset samoin ja meidän kahden silmät lurpsahtelemaan. Autolle olisi matkaa reilu kaksi kilometriä, joten ei auttanut muu kuin alkaa haikein mielin pakkaamaan tavaroita. Juotava alkoi myös olemaan vähissä ja helteellä sen loppuminen ei ole suotavaa. Nestehukka ei ole kuvaajan kaveri. Paluumatkalla pysähdyimme vielä ”köysinippu”-kohtaan ottamaan muutamat kuvat vaaleiksi käyneistä yökkösistä ja sitten matka jatkui. Satakieli aloitti laulunsa sadan desibelin voimalla rantapensaikossa. Taapersimme polkua peräkanaa, ilta sekä yö oli väsyttänyt molemmat ja askeliin piti kiinnittää huomiota ettei tuiskahtaisi vahingossa rantakalliolla tai polulla nenälleen, joten etenemme lähes puhumattomina. Aika hiljaa ilmeisesti liikumme, kun eläimet päästivät taas lähelle. Puolessa välissä matkaa tuli nähtyä kauris ja sen vasa. Nekään eivät pahastuneet juttelusta vaan jäivät kuuntelemaan. Kehuimme kovin vasaa emolle. ”Sinullapa on hieno lapsi mukana”. Kauris näytti melkein sille, kuin se olisi ymmärtänyt puhetta ja mikään kiire niillä ei ollut jatkaa matkaa.
Lopulta auto siinsi edessä olevien puiden katveessa. On tämä joka kerta aikamoinen kuntotesti. Paluumatkalla ynnäsimme kaikkia näkyneitä eläimiä ja lintuja. Mietimme, että yöretkeä parhaiten kuvaava sana olisi tällä kertaa ”zoolandia”, niin vaiherikas ilta oli takana. Riku tuumasi, ettei tästä puutu enää kuin karhu, ilves ja susi. Ja samassa hantin penkiltä kuului ”ei pahus, tuossa oli muuten karhu”. Katsoin kysyvästi Rikua joka hekotuksensa joukosta sai soperrettua ”se oli karhua esittävä patsas”. No karhu kuitenkin, tavallaan. Seuraavaksi oli pakko pysähtyä ja tervehtiä metsiemme valtiasta, nuorta hirveä joka seisoi aivan tien vieressä pellolla. On se majesteelillisen kokoinen ja näköinen eläin. Mikään kiire hirvellä ei tuntunut olevan, vaan se söi rauhassa ja kuunteli mitä asiaa Rikulle sille oli. Jotain hirvikieltä meidän isäntä sille jutteli. Seuraavaksi työnsin vaihteen silmään ja lähdimme jatkamaan matkaa. Tällä menolla kotiutuminen menisi aamun tunneille kuten lopulta menikin. Hitsi nieli hiljalleen kuuliaisesti tietä ja kesäinen yö alkoi muuttumaan aamun sarastukseksi joka kadotti loputkin yöpilvet taivaalta. Samassa ajatuksen katkaisi edessämme tiellä olevat otukset. Kun pääsimme lähemmäs niitä, oli hämmästyksen määrä suuri. Tietä oli ylittämässä ilvesemo pentuineen! Ilves meinasi aiheuttaa kuskin tilapäisen herpaantumisen, joten multitaskaus laita vilkku päälle Laitilan suuntaan, ryhmity ja käännä rattia, yritä herran tähden pysyä ajoradalla sekä tarkkaile ilvestä oli neljän aikaan aamuyöllä jo vaativa tehtävä 😛
Loppumatkalla pohdimme, että periaatteessa ainoat normaalit eläimet eli jänikset, joita yleensä näkee aina ovat olleet vähemmistönä. Lause toimi kuin maagiset taikasanat ja loppumatkan väistelimme tielle eri suunnista säntäileviä jäniksiä sekä ristiin rastiin auton edessä lentäviä mustarastaita. Kerran tiellä kökki myös kehrääjä ja piti testata Hitsin jarrut. Hyvin toimivat, vaikka näimme taas linnun silmämunat.
Tämän illan sekä yön kruunasi saukko, sen jälkeen hirvi ja hirven jälkeen ne ilvekset. Ja valaisevat yöpilvet, tietenkin. Hirmunen yökkö-zoolandia siis!
Mistä ihmeen vypeistä se nyt höpöttää?
Valaisevat yöpilvet ovat parhaimmillaan luonnon tarjoama spektaakkeli, joiden valo voi komeimmillaan luoda jopa varjoja,-niin kirkkaita ne voivat olla. Valaisevat yöpilvet eli yökköset eli vypit esiintyvät 80-100km korkeudessa eli samalla korkeudella kuin ilmahehkun vihreä osa tai revontulidyynit! Vypit esiintyvät vain kesäisin, jolloin aurinko on 4-16° horisontin alapuolella eli aurinko saa nämä pienistä jääkiteistä koostuvat pilvet hohtamaan. Yöpilvien jääkiteet ovat kotoisin mm. meteorejen pölystä, mahdollisia tulivuorista ja niiden purkauksista lähtöisin olevia hiukkasia tai nykypäivänä rakettien laukaisuista eli vypit koostuvat siis erilaisista epäpuhtauksista,- joita on siis ollut aina, eli nämä eivät ole pelkästään nykypäivän tuotoksia.
Illan sekä yön kuvallinen saldo oli todella kiitettävä:
Kuvat Canon EOS 6D Mark II, Irix Blackstone 15mm ja One plus pro 10. Järjestelmäkameran asetukset ISO 100, f8-12, 1,5-5s
Rikun timelapse Go Pro 10
