Talviunta
Josko kerrankin säiden haltija oli suosiollinen niin alkuyöksi marraskuun lopulla näytti syntyvän pilvetön rako lumisateen jälkeen. Syntynyt tilanne piti yrittää luonnollisesti käyttää hyödyksi. Lähipäivinä oli satanut rutkasti lunta, joka oli jäänyt nätisti puihin. Edes päivällä tohaillut tuuli ei ollut pudotellut lumia pois oksilta, niinpä illan visio alkoi hahmottumaan silmiini jo päivällä. Maisemat olivat sanalla sanoen komeat- ja harvinaiset. Nykyaikana rannikolla on saanut tottua pääosin hyvin vetisiin, pilvisiin ja mustiin talviin. Vaan toista oli nyt. Lumipukuiset puut kumartelivat kilvan taakkojensa alla. Joka puolella oli aivan uskomattoman kaunista. Tykkylumi oli selkeästi uusi musta! Päivällä kävin ehdottelemaan Rikulle, että voitaisiinko pliis tehdä illalla jokin tähtikuvausreissu- allekirjoittaneella alkoi olla vierotusoireita tähtikirkkaista öistä. Lonkka oli parantunut leikkauksesta upeasti, mutta edelleen iltapuolelle mentäessä jalka väsyi ja liikkeet hidastuivat, joten oman selviytymisen liikenteen seassa sai vielä unohtaa. Riku lupasi lähteä kuskiksi,- että onko frouvalla jotain erityistä mielessä? No oli! Mielessä oli vaikka ja mitä maisematähtikuvaa, mutta selkeää aikaa ei välttämättä olisi kauaa. Mietin jo päivällä Varhokylän louhosta ja kun omistajilta tuli vihreää valoa iltapäivällä reissun suhteen, oli valinta täysin selvä ja niin sanotusti lukittu. Alusta jossa liikuttaisiin ja sitä myötä kuvauspaikka piti vielä miettiä tarkoin, koska tekonivelhässäkästä ei ollut kulunut vielä kuin viisi viikkoa ja kyynärsauvat olivat keränneet pölyä nurkassa vasta viimeisen viikon. Osin siksi päädyin tuttuun ja turvalliseen Varhokylään, jossa osaa kulkea vaikka silmät ummessa etu- ja takaperin ja kaikki jäätiköt sudenkuoppineen olivat tiedossa aiemmilta retkiltä. Ehdottomasti täytyi heittää kierros aloittaen Pyhärannasta ja katsoa, jatkuuko sää vielä selkeänä sen jälkeen ja miten jaksamisen laita on.
Lähdimme liikkeelle heti, kun pimeä laskeutui. Poikkesimme ensin Laitilan laitamille todetaksemme, että Linnunrata laskeutuu nykyään Uudenkaupungin lisääntyneeseen valosaasteeseen eikä ole enää meiltä kuvattavissa ainakaan alkuillalla. Tilapäinen takaisku ja harmin paikka myöhempää bongaamista ajatellen, mutta tästä hyvästä pääsimme lähtemään samoista renkaanjäljistä Pyhärantaan. Ajomatkalla tiet olivat hyvin jäässä ja muutama peltikolari (onneksi ilman henkilövahinkoja) oli ripoteltu matkan varrelle kasitielle. Talvi oli jälleen yllättänyt autoilijoita. Meitä se ei yllättänyt, maltti on valttia jäisellä tiellä eikä kuvauspaikka todennäköisesti karkaisi mihinkään. Ainut, mikä voisi karata oli viime aikoina kortilla ollut tähtikirkas taivas.
Kääntyessämme kuvauspaikalle vievälle tielle näimme melko korkean aurausvallin. Hupsista, täällä olikin satanut lunta vähän enemmän. Hitsille aurausvalli ei muodostanut minkään valtakunnan vaikeusmomenttia vaan liuimme nätisti aavistuksen hypähtäen matalan vallin lävitse. Pyhärannassa oli satanut lunta varmasti kymmenen senttiä enemmän mitä Laitilassa. Saavuttuamme perille louhokseen Riku nykäisi Hitsin mallikelpoisesti parkkiin ja allekirjoittanut mönki ulos- vain upotakseni pohjettani myöden hankeen. Voi kehveli miten hienoa! Sisäinen lapseni huusi silkasta riemusta. Lunta oli varmasti viisitoista senttiä, tuiskapaikoissa enemmän. Onneksi Hitsissä oli todella hyvät renkaat ja niissä kunnollinen kuvio, olisi nimittäin ollut äärettömän noloa soittaa paikan omistajalle, ”viitsisitsä etsää viitsis tulla hinaamaan meidät tielle”? Vähän kieltämättä oli jännittävän näköistä, kun auto seisoi puuterilumessa parkissa vatsaansa myöden. Vastaavassa tilanteessa huonoilla renkailla olin jäänyt melkein jumiin muutama vuosi sitten nelivedosta huolimatta. Nyt toivottavasti homma ei toistuisi. Perille olimme saapuneet mallikkaasti, joten todennäköisesti poislähtö ei tuottaisi ongelmia.
Koskematon hanki oli uskomattoman kaunis ja sen luoma valo tuntui valaisevan myös tähtitaivasta Linnunradan näkyessä äärettömän hyvin. En muista kovinkaan montaa marraskuun loppua vastaavilla maisemilla. Puhumattakaan edessämme levittäytyvästä näkymästä tykkylumipuineen, yllään kauniisti kaartuva Linnunrata ja tuhannet tähdistöt. Oli ihmeen kevyt hengittää. Kehokin nautti näkymästä ja vallitsevasta hetkestä aivan täysillä. Sisäinen lapseni oli mykistynyt kaiken kauneudesta.
Hangen pinta näytti olevan täynnään pieniä timantteja ja kun kumarruin lähemmäksi, näin pienen pieniä, neljästä kuuteen milliä halkaisijaltaan olevia lumikideryppäitä, kaikki erilaisia. Kyllä luonto osaa. Tuhannet lumikiteet loistivat kilpaa otsalampun valossa. Seuraava asia muistilistalla oli se, että lumeen jää aina liikkuessa jalanjälkiä, joten seuraavaksi piti koordinoida liikkuminen alueen hangessa ettei jokainen kuva olisi täynnä kahlausjälkiä. Aloitin kuvaamisen ylhäältä louhoksen tasanteelta, jonka jälkeen möngimme louhoksen pohjalle. Pohjalta otin muutamat kuvat Rikusta ja edelleen jylhän komeasta ja pysäyttävästä maisemasta. Pakkanen nipisteli varpaita ja poskipäitä, joten Riku tamppasi hankea Kummelin tapaan pysyäkseen lämpimänä ja kirvoitti minulta muutaman naurahduksen. Oli pakko huomauttaa, että muista viuhtoa kädellä ja purista persiillä normaalisti. Rikun tampatessa lämpimikseen paikallaan ikuistin peuran jäljet, jotka olivat jääneet hankeen näkyville. Jälkijotos näytti hauraalla tavalla kuvaukselliselta ja tavallaan johdattaa lukijan katsomaan kuvaa ja lopulta Linnunrataa. Rikun tekemä jälkijotos näytti puolestaan siltä, että lauma lumimiehiä olisi innostunut lyömään leikkiä hangessa.
Muutamien ruutujen ja lähes loputtoman tamppauksen jälkeen aloimme mönkiä hangessa takaisin autolle tietenkin reippaaseen ylämäkeen. Se olikin yllättävän vaikeaa, koska pakkaslumi oli raskasta liikkua eikä pitoa oikein ollut. Möngittyämme niin reippaasti kuin pääsimme takaisin ylätasanteelle jäin miettimään vielä muutamaa maisemakuvaa. Riku painui lämmittämään Hitsiä, ikkunat olivat menneet täysin tukkoon ja jäätyneet umpeen parin tunnin aikana. Nappasin kameran kainaloon jalustoineen ja lähdin kahlaamaan. Ja kas kehveliä, louhoksen laidalla vastassa oli niin komea näky, että sommitelmaa pukkasi välittömästi. Hyörin hetken onnesta soikeana tykkypuiden ja Linnunradan parissa. Lopuksi mereltä alkoi nousemaan merisumua, joten otimme suunnan takaisin Laitilaan. Poispääsyssä ei yllättäen ollut ollenkaan ongelmaa Hitsin puskiessa tiensä hangen lävitse takaisin tielle. Kiitin mielessäni reipasta pientä maasturiani, joka on ollut todella hyvä ostos, ei ole kyllä kaduttanut jälkeenpäin. On hienoa päästä kuvauspaikalle, mutta lähes yhtä mukavaa on päästä sieltä omin avuin pois…
Mietin paluumatkalla hetken Linnunradan sijaintia, se oli nyt liikkunut kahden tunnin aikana kenties Uudenkaupungin valojen ohitse eli ehdotin ratin takana sompaavalle Rikulle, että poikettaisiinko vielä kotopuolessa Torrella, siellä voisi olla vastassa melkoisen kuvaukselliset puut. Ajoreittimme vei Untamalan lumisen kylän halki, jossa piti luonnollisesti pysähtyä ja ottaa muutama kuva.
Hieman yllättäen ajomatkalla alkoi puskemaan sumua. Laitilaan saavuttua sumu oli todella sankka ja kaikki pinnat jäätyneet hyperliukkaiksi eikä tähtiä näkynyt. Poikkesimme silti Torren kautta. Alue on ylempänä sijaitseva hiekkaharju ja suurena yllätyksenä siellä näkyivät tähdet edelleen. Sumu ei ollut jaksanut kiivetä onneksi sinne asti, mutta perivihollisemme pilvet alkoivat jälleen kasaantua, niinpä kuvat pitäisi ottaa nopsasti.
Tramppasimme hetken edestakaisin tiellä ottamassa omaan joulukorttiin materiaalia ja samalla myös blogiin jotain mukavia muistoja talvisesta reissusta. Huomasimme tien varressa jännät jäljet, todennäköisesti ne oli jättänyt lumikko tai sitten asialla oli ollut näin Joulun alla ehta metsätonttu! Harmi, että tonttulakit unohtuivat taas ostaa kuvia varten, mutta eiköhän me kaksi käydä tontuista muutenkin. Tietä reunustavat lumiset puut näyttivät todella komeilta ja Linnunrata kulki tien yläpuolella viivasuoraan laskeutuen vastapäisen metsän taakse. Mikäli meillä olisi ollut aikaa käytettävissä vielä tunti, Linnunrata olisi toiminut vieläkin hienommin laskeutuen tien päässä olevaan risteykseen, mutta pilvet saapuivat lopulta yhtä varmasti taivaalle kuin veroilmoitus kuluttajalle. Hieno talvinen retki joka tapauksessa ja isohko piristys arkeen. Kuvia voi kehua hyvällä omallatunnolla harvinaisiksi, koska lumimaisema häipyi samana yönä vesisateen palattua. Seikkailu tuntui jälkikäteen unelta ja piti oikein katsoa kuvia, että uskoi tapahtuneen todelliseksi, niin harmaiksi ja luotaantyöntäviksi ilmat nimittäin muuttuivat.
😀 Illan aikana käytettyjä asetuksia: f2.4-2.8, 15-20s ja ISOt 2500-4000. Kamera Canon EOS 6D Mark II ja keulalla tuttuun tapaan Irix Blackstone 15mm
Hyvää joulunodotusta lukijoille ja muistakaa, tontut liikkuvat ahkerasti näihin aikoihin. Kiltteysrupeama kannattaa aloittaa kanssaihmisistä.
-Umpitonttu nimeltä Pike
