Hiljaisuuden kutsu
29.–30.9.2025
Viime aikoina on ollut todella pilvistä, tai sitten revontuliarvot ovat lopahtaneet juuri ennen pimeää. Käytännössä tänä syksynä on ollut repolaisia näkyvillä todella vähän, samoin kirkasta taivasta. Revanssinmaku kutkutteli kielenpäällä – ehkä meitäkin onnistaa vielä? 29. syyskuuta mäjähti. En edes tiedä, mistä aloittaa. Reissusta tuli pitkästä aikaa sellainen runsaudensarvi, että heikompaa hirvittäisi. Lähdin repochaselle kahdeksan aikaan ja päätin suunnata Siperiaan, viimeiselle pienelle erämaa-alueelle, koska ounailin, että etelän puoli olisi hyvä saada auki. Sumua oli noussut öisin ja pellot olivat märkiä, joten kallioinen nyppylä tuntui turvallisemmalta valinnalta. Valosaaste triplaantuisi kosteassa ilmassa ja veisi hennommat revontulet mukanaan, joten päätin hakeutua mahdollisimman pimeään ympäristöön. Tällä kertaa kaikki meni nappiin – paikkavalinnasta alkaen.
Kun saavuin Siperiaan Kokonkallioille köröteltyäni pari kilometriä kapeaa metsätietä, taivaanranta oli vielä vaalea. Lukija saattaa ihmetellä, mistä ihmeen Siperiasta on kyse. Nimi ei viittaa kaukaiseen pohjoiseen, vaan Laitilan länsiosissa, aivan Pyhärannan rajan tuntumassa kohoavaan karuun kallioalueeseen, jota paikalliset ovat jo pitkään kutsuneet Siperian nimellä. Se on syrjäinen, tuulille avoin ja hiljainen paikka – maisema, jossa männyt taipuvat mataliksi ja kalliot kantavat muistoja ajalta, jolloin jää vielä viilsi maata. Nimi “Siperia” tuntuu osuvan maisemaan täydellisesti: avara ja vähäeleinen, paikka joka antaa kulkijalleen juuri sen, mitä tämä ei ehkä ole osannut lähiössä asuessaan pyytää – hiljaisuuden, jossa oma ajatus alkaa kuulua.
Kallioiden lomassa on kivikehiä ja röykkiöitä, joiden alkuperä hämärtyy historian varjoihin. Osa niistä on ehkä muinaisia hautoja tai rajamerkkejä, osa kivisiä kompassipisteitä, joihin kulkijat pysähtyivät kunnioittamaan jotakin suurempaa. Geologisesti Kokonkallio on kuin luonnon oma tarinakirja: kalliopintaa halkovat muinaiset jään uurtamat viivat, ja sammaleen alta pilkottavat kvartsi- ja pegmatiittisuonet kertovat ajasta, jolloin maa vielä nousi merestä. Siperia on paikka, jossa tuntuu kuin aika seisoisi, mutta maa puhuisi silti. Oli helppo kuvitella muinaiset kulkijat samalla laella katsomassa horisonttiin, jonka ylle nyt itse odotin tähtien syttyvän. Siinä hetkessä maa ja taivas puhuivat samaa kieltä – hiljaisuudessa, ilman sanoja. Ja juuri siinä, tuon hiljaisuuden ytimessä, oli alkamassa revontulten yö. Ainakin toivottavasti. Hiljaisuuden jälkeen alkoi odotus – sellainen, jonka vain revontulikuvauksen parissa eläneet tunnistavat. Vatsanpohjassa tuntui se kutkuttava tunne, jonka kaikki revontulikyttääjät tuntevat – yhdistelmä odotusta ja jännitystä, kun ei vielä tiedä, mitä yö tuo tullessaan. Taivaankansi oli vielä vaalea, mutta sen sävyssä oli jo lupaus yöstä. Ilma oli liikkumatta, ja jossain kaukana kuului vaimea rasahdus, kuin maa olisi vaihtanut asentoa. Olin virittänyt kamerani valmiiksi jalustalle ja vilkaisin viimeisen kerran mittareita. Otin termoksesta kahvia ja odotin, mitä tuleman pitää. Se on se hetki, jolloin ei vielä näe mitään, mutta tietää, että jotain on tulossa.
Ensimmäinen vihreä hehku ilmestyi idän ylle kuin varovainen henkäys, ja sitten toinen, kirkkaampi. Revontulikaari nousi silmissä. Kaaren alaosa oli todella kirkas, yläosa taas diffuusimpi ja hennompi- ja hyvin oudon näköinen! Pilvet kulkivat lännessä, mutta niiden välissä taivas aukeni hetkittäin – kuin näyttämö, jossa verho raottuu vain kutsutuille. Mitä illan kulkuun tulee, ihan helpolla ei kuvasaalista saanut. Täysin pilvettömänä taivas ei toiveista huolimatta pysytellyt, joten lännen suunta, jossa Steve-kaari (Strong Thermal Emission Velocity Enhancement) luumuili, meni välillä tukkoon. Onneksi pilvet liikkuivat nopeasti, ja niiden väleistä ehti nähdä paljon. Revontulien tanssi käynnistyi järjettömällä undulaatiolla kaaren yläosassa, vielä vaalealta taivaalta. Undulaatio venyi kuin pullataikina pitkin taivaankantta. Tiesin tässä kohtaa, että nyt oli tulossa jotain harvinaista. Undulaatio antoi vihjettä mahdollisista dyyneistä, joten olin silmä tarkkana. Odotus täytti mielen, perhoset lepattivat vatsassa. Pyörin ympäri katsellen eri ilmansuuntiin, pidättelin hengitystä. Toivoin, että arvot pysyisivät hyvinä ja taivas edes puoliksi auki. Ja sitten mentiin. Revontulikaari aktivoitui. Dyynit jäivät syntymättä, mutta kaikkea muuta tuli niidenkin edestä. Lännen puolen pilvien väistyessä taivaalle ilmestyi – en voinut uskoa silmiäni – sekä Steve että Sar-kaaret! Kumpikin samaan aikaan, vierekkäin. Oli pakko nipistää itseään, olenko hereillä? Steve alkoi itäkaakon puolelta, kulkien zeniitin kautta länsilounaaseen. Sen väri oli pinkin ja lilansävyinen. Nk. Barbie- Steven paluu kävi mielessäni? Se pysytteli taivaalla lähes tunnin, samassa kohdassa. Sar kulki viininpunaisena nauhana Steve-kaaren alapuolella. Pyörin haltioituneena kaikesta näkemästäni kameran kanssa ympäri ja välillä vaihdoin kuvauspaikkaa, jotta etuala pysyisi erilaisena. Siinä pyöriessä ja liikkuessa tuli lämmin. Kuumuus ja innostus saivat posket helottamaan, otin hetkeksi huivin pois ja annoin viileän yön hyväillä hiuksia.
Silloin kuulin sen. Vaimeaa ritinää, rätinää ja poksahduksia – ääniä, jotka tuntuivat tulevan samaan aikaan vähän joka suunnasta ja yläpuolelta. Jähmetyin. Revontulien ääniä. Tiesin, etteivät käytännössä revontulet ääntele, vaan kuulen mahdollisesti ilman inversiokerroksissa sähkönpurkauksessa syntyviä suhinoita ja paukahduksia. Silti kuuntelin ääniä haltioituneena, sydän hakaten. Enkä muistanut taaskaan painaa kamerasta tai kännykästä ”tallenna ääntä” nappulaa…toisaalta, äänet olivat todella hiljaisia ja todennäköisesti olisin saanut tallennettua jälleen vain vaatteideni kahinaa. (Revontulista ei suoranaisesti tule ääntä, vaan ääni syntyy alempana. Äänessä on viive, koska ilmakehä on alas tullessa harvempaa äänen kulkea. Magneettikentän ja sähkökentän muutokset siis tuottavat revontulien äänen. Staattinen sähkönpurkaus voisi olla yksi selitys. Hangen pinta talvella terävine hiutaleineen, mutta myös männynneulaset voivat auttaa äänen synnyssä. Ääni syntyy reilusti revontulien alla noin puolen kilometrin korkeudella havainnoijasta. llman inversio kerrokset ja sähkönpurkaukset voivat olla yksi selitys kertoi asiasta Jyrki Manninen Sodankylän Geofysiikan observatoriolta.)
Kuvia selatessani myöhemmin huomasin, että Sar (Stable Aurora Red) oli ollut taivaalla jo aiemmin, mutta niin heikkona, ettei silmä erottanut sitä. Myös vihreitä, sykkiviä läiskiä – barbababoja – ilmaantui taivaalle. Kyllä nyt tuli hyvitystä pilvisten öiden pettymyksiin! Yhdessä vaiheessa taivaankannen poikki kulki vihertävä nauha, joka vilkkui ja katosi. Merkitsin sen Taivaanvahtiin “tunnistamattomaksi” – ehkä tavallinen revontulivyö, ehkä protonikaari (IPA). Puolen yön aikaan zeniittiin syttyi korona, pääosin punainen. Se ei ollut täydellinen, mutta puolikas sellainenkin sai sydämen takomaan. Siperiassa oli liikuttava kuvauskulmien perässä, ja illan aikana tuli käveltyä kolmisen kilometriä. Kokonkallio on pitkä ja paikoin kapea, ja sopivan sommitelman löytäminen vaatii malttia. Toisaalta nautin siitä – kuvaaja ei kehity, ellei haasta itseään. Ja myönnettäköön, että tämä yö oli loppujenlopuksi silkkaa sinkoilua: olisin tarvinnut viisi kättä, kuusi jalkaa ja kolme kameraa.
Yhdentoista maissa pohjoisen puoli taivaasta oli melko rauhallinen lukuun ottamatta oranssia, jännästi emittoitunutta revontulta tavallisen revontulivyön alapuolella. Sommittelin rakastamaani pientä bonsaimäntyä sen kanssa, kun kuvaushetken hiljaisuuden rikkoi äkkiä outo, syvä ääni metsän suunnasta – ilveksen kutsu. Se kantoi yössä kuin vanha tarina, herätti ympäristön ja sen varjot eloon. Jäin seisomaan paikoilleni, kamera unohtui jalustalle. Kallio, puut ja taivas tuntuivat kuuntelevan yhdessä. Siinä hetkessä revontulien valo sekä vaimea sihisevä ääni, ihminen ja maisema olivat yhtä. Revontulet liikkuivat hitaasti yläpuolellani, ja hetken ajan tuntui siltä, että koko Siperia hengitti. Ilveksen viehkeä kutsu soi pimeässä erämaassa pienen tovin, rauhallisten revontulien maalatessa taivaan kantta. Nämä hetket, rakas lukija – nämä hetket ovat revontulikuvauksen ohessa meille yön kulkijoille ripoteltuja helmiä. Ne tallentuvat muistiin ikuisiksi ajoiksi.
On vain erämaan pimeys ohikiitävine hetkineen. Ja tähän asti kaikki oli ollut ihanan rauhallista.
Lopulta tavallisien revontulien kiivettyä taivaankannelle tanssimaan alkoivat saapumaan myös pilviä. Onneksi ehdin saamaan kuvia vähän reippaammistakin revontulista. Itseasiassa reposet pääsivät jopa yllättämään, se on pakko myöntää ääneen. Olin pitämässä pientä taukoa, kun ihan yht’äkkiä taivaankannella läjähti tanssiaiset käyntiin tyyliin nollasta sataan muutamassa sekunnissa ja täysin varoittamatta. Onneksi olin väliajalla ottanut muutaman selfien ja kamera oli valmiiksi suunnattu. Tähän asti revontulet olivat olleet ”kuvaajaystävälliset” eli rauhalliset liikkeissään. Nyt ei auttanut muu, kuin valua taukopaikan kiveltä alas ja alkaa huhkimaan ympäriinsä kameran kanssa. Unohdin luonnollisesti, että kamerassa oli valotus kesken, kun häivyin kiveltä. Muistakaapa muut pysyä paikoillaan valotuksen ajan, ei pidä olla näin hätäinen. Alkoi taas vimmattu sommittelu. Ja sitä huhkimista kesti lopulta tunti! Onneksi saapuvat pilvilautat kurvasivat edelleen kuin ihmeen kaupalla Siperian ohi. Kameran ottaessa kuvaa idän suuntaan kohti aktiivista revontulivyötä tulin vilkaisseeksi zeniittiin. Ei voi olla todellista, koronassa näkyi selvästi oranssia väriä! Nyt toimintaa, nainen. Ja samassa taivaankansi värjääntyi kauttaaltaan punaiseksi. Jopa maasto näkyi punertavana. Yritin säätää kamerasta värilämpötilaa, mutta en saanut tulemaan hyvännäköistä ruutua sitten millään, joten annoin olla. Onneksi Lightroomissa saa värilämpötilan korjattua. Nähty setti alkoi hipoa mallia ”ihan eeppistä kamaa taas joka puolella”. Hiki tuli uudestaan. Samalla vääjäämättä pilviä kerääntyi lisää. Lopulta mitään ei ollut enää tehtävissä. Tutkin sääsovelluksia, jotka kaikki olivat yksimielisiä näkemäni kanssa, tilanne oli lohduton. Tunsin silti saavuttaneeni juuri sen, mitä hain ja kupliva ilo täytti mieleni. Siperia antoi lahjansa kulkijalle, hetken pysähtymisen arjessa ja tukullisen kokemuksia. Ja toivottavasti hyvät kuvat! Pakkasin hyvillä mielin myhäillen kuvauskaliston, kävelin polkua pitkin autolle ja suunnistin kotiin. Pysähdyin matkalla sivistyksen pariin muutamaan otteeseen, mutta pilvipeite ei antanut saumaa jatkoille. Kotiin päästyäni kävin edelleen kierroksilla ja unijukan saapuminen venyi aamu kahteen. Taivaanvahdin havainto löytyy täältä. Mikäli olit kuvaamassa tuona yönä, lähethän havaintosi Taivaanvahtiin?
-Pike, joka osaa edelleen sinkoilla
Canon EOS 6D Mark II ja Irix Blackstone 15mm, asetukset f.2,5-3.5, ISOt 800-3200, 2-10s
