Ilmiökuvaajan päiväkirjasta
Pilvien armoilla
21.12.2025 ”Rakas päiväkirja! Säät olivat olleet suoraan mörön ahterista aivan liian pitkään. Mitä pitäisi tehdä, että positiivisuus ja elämänilo palaisi”? Ilmeisesti luontomutsi kuuli enemmän kuin tuskaisen ähinäni ja ensimmäinen ilta talvipäivänseisauksen päivänä antoi viitteitä siitä, että mahdollisesti illansuussa voisi olla tähtiä näkyvissä ja jopa hieman revontuliakin. Jostain syystä luotto ilmoihin oli edelleen hieman koetuksella, mutta ajattelin ettei tee pahaa valmistautua. Niinpä yllätin itseni iltapäivällä touhuamasta orastava ja hyvin varovainen hymy huulilla kuvausvarusteiden kanssa. Akut laturiin, kuvausrepun tsekkaus, otsavalon lataaminen ja aavistuksen hermostunut illan odottelu saattoi alkaa. Kävisikö jälleen niin, että repun saa jättää nurkkaan keräämään pölyä, kun sää heittäisi mörkövaihteen silmään?
Ja niihän siinä kävi, kuin tähänkin asti. Ensimmäinen reissu oli tyylikäs huti, pilvet saapuivat ennusteista poiketen jo kymmenen minuutin ajomatkan aikana hajaantuen kaikkialle taivaalle. Tuttuakin tutumpi 8/8 pilvisyys otti niskalenkin Laitilan taivaasta. Tilanne näytti itseasiassa niin poskettoman huonolta, että päätin käydä kotona. Kului yli puolitoista tuntia, kunnes taivas viimein aukeni hieman. Olin näes jo luovuttamassa, kun kurkistin ikkunasta ulos viimeisen kerran ja ensimmäinen, mitä näin oli Jupiter-planeetta idän puolella taivasta. Piti räpytellä hetki, mutta planeetta ei kadonnut sinä aikana minnekään. Hyppäsin Hitsin rattiin ja sompailin takaisin tuttuun paikkaan eli naapurikylässä sijaitsevaan Isomäkeen. Toisella yrittämällä tuuri sitten osui melko hyvin kohdalleen.
Aurinkotuulen nopeus oli kova, yli 700km/ s ja ilmeisesti suuren nopeuden siivittämänä meille ilmaantui SAR (Stable Aurora Red)-kaari, joka alkoi lännen puolelta kurkottaen etelätaivaalle ja kadoten kaakon suunnalla metsän yläpuolella helottaviin kasitien uusiin katuvaloihin,-nykypäivän todelliseen riesaan eli ledivaloviidakkoon. Sar-kaari paljastui vilkaistessa kameran takanäyttöä. Silmälle se ei kunnolla näkynyt, ainut mikä kavalsi tyypin taivaalla hengailun oli lievä kontrastiero nauhan ja yötaivaan välillä ja havaittuna nimenomaan melko valosaasteettoman lännen ilmansuunnalla. Pilviä tuli ja meni, mutta pääasiassa niitä edelleen tutusti tuli, joten kuvaamisiin tuli väkisinkin hetkiä, kun sai istuutua kiven päällä olevalle lämpöalustalle ja ottaa hetken rennosti. Itseasiassa nautin istua pitkästä aikaa pimeydessä ja vain olla omissa ajatuksissani, ilman kiirettä minnekään. Edellinen itsenäinen reissu oli tullut tehtyä ennen keinonivelen leikkausta lokakuun 2025 alussa. Tuon päivämäärän jälkeen olin ollut riippuvainen kuskista ja se kuuluisa oma aika oli huvennut olemattomiin. Oli melko hiljaista, tosin hiljaisuutta rikkoi Uudenkaupungintieltä kantautuva autojen ääni, mutta tavallaan sekään ei tällä kertaa ärsyttänyt ihan hirveästi, liikennettä oli melko vähänlaisesti ja allekirjoittanut taisi muistuttaa paikoin Rodinin kuuluisaa ”ajattelija” -patsasta.
Puolessa välissä iltaa näytti sille, että dyynit olisivat vierailleet lännen puolen revontulikaaressa, mutta harmillisesti juuri tähän kohtaan osui hurjasti pilviä. Esimerkiksi idän suunta oli meillä Laitilassa koko illan onnellisesti täysin tukossa. Dyynien sataprosenttinen tunnistus jäi seuraavalle päivälle ja edelleen tunnistus on vain 85% varma. Kollegani Tommy Lågland oli onneksi ollut kuvaamassa samaan aikaan ja Tommyn kuvat auttoivat dyynien hahmottamisessa jälkeenpäin. Mutta ehdimpä kaikesta huolimatta ottamaan muutaman kuvan! Ilta sujui pääosin istuskellessa ja kävellessä aluetta ristiin ja rastiin otsalampun valossa ja kun pilviaukko tuli kohdalle, oli edessä syöksy kameran luo ja äkkiä laukomaan kuvia revontulista. Sommittelu kannatti tehdä pilvien aikana, niinpä siihen ei mennyt enää ylimäräistä aikaa, kun taivas lopulta avautui pieniksi hetkiksi kerrallaan. Sommittelu helpottui osin senkin vuoksi, että meillä avautui pelkkä länsi ja zeniitti, jos nekään yhtä aikaa.
Riku piipahti myöhemmin käymään kuvausalueella, kun revontuliarvot olivat parhaimmillaan. Ihmettelimme vesimäärää kuvausalueen lammessa. Viime kuukausien jatkuvat sateet olivat nostattaneet vedenpintaa hurjasti ja normi kuvaustasanne kivineen ja sinne vievine polkuineen oli veden vallassa. Pimeässä liikkuessa piti yrittää muistaa, että lammikon ympärillä täytyy nyt edetä ihan muita reittejä, mitä normaalisti. Silti Riku erehtyi uppomaan jorpakkoon hakiessaan lyhtyä Sar-kaari kuvaa varten ja allekirjoittanut testasi kenkien vedenpitävyyttä hieman myöhemmin. Onneksi jalkineet pysyivät molemmilla kuivina. Väliin pimeydestä kuului toteamus ”voi persikka, tässäkin sitten näköjään upottaa” tai hyvin kuvaava splat-ääni ja perään ”ai siinäkin oli vettä-en kastunut pahasti!!”. Itseasiassa Sar-kaaren ikuistamisen kohdalla Riku käveli lammikkoon muodostuneelle kapealla niementapaiselle lyhdyn kanssa. Kun asetin kameran ottamaan kuvaa, pimeydestä kuului ”voi köntsä, tämä niin sanottu niemi ei muuten kanna”…Riku käytännössä upposi kaikkien kolmen kuvan ajan pysyen paikallaan tyynen rauhallisesti, pieni jupina vain kuului pimeydestä. Siinäpä uskomattoman sinnikästä ja omistautunutta poseerausta! Eli lyhyesti kerrottuna reissu oli hyvin mukava, mutta varsin vetinen ja toiseksi viimeisen ruudun kohdalla myös allekirjoittanut lumppasi epähuomiossa lampeen. Viimeisiä kuvia ottaessa kuulin ilveksen äänen Torren metsän suunnilta. Joka kerta se on aivan yhtä upea kokemuksena.
Illan kuvat tuttuun tapaan Canon EOS Mark II & Irix Blackstone. ISOt 1600-4000, f2.4-2.8-3.5, 8-20s
Tanssii susien jäljissä
24.12.2025
Jouluaattoiltana tähtien näkyminen aiheutti massiivisen ja lähes paniikinomaisen ryntäyksen maastoon sulattamaan jouluruokia. Kuvauspaikalle päästyämme hokasimme, että jälleen kerran tulee kiire kuvata Linnunrata ennenkuin rannikolla lymyävät pilvet löytävät tiensä Linnunradan eteen. Lammella oli odottamassa pienimuotoinen yllätys vastasataneessa ohuessa lumikerroksessa jään päällä. Ensin katsoimme, että jäällä olisi koiran jäljet, mutta tarkempi vilkuilu paljasti jäljet susien jättämiksi. Hukat olivat liukastelleet lampea peittäneen jään päällä ja testanneet pitoa jäätiköllä. Majesteetillisten kynsien jättämät jäljet olivat hienosti näkyvillä. Hienointa illassa oli saada otetuksi kuva Linnunradasta, jonka etualalla lammen jäällä näkyi suden jättämä jälkijotos. Tämä kun on harvinaista kuin mikä, niin jää kuin jäljet ja vähän myös Linnunratakin, koska ikuinen pilvikirous tuntuu lepäävän Läntisen Suomen yötaivailla.
Kun pilviä saapui lisää, kävelimme susien jäljissä tekemässä liikkuneesta pienlaumasta omia havaintoja. Lähinnä suljimme pois mahdollisen koiran jäljet. Samassa oli pakko höristää korvia, Torren suunnalta kuului erikoista murinaa ja vingahduksia. Paikalliset metsästäjät kuvailevat näitä ääniä susilauman tuottamaksi ”jupinaksi” jolloin nuorempia yksilöitä aikuiset komentavat käyttäytymään penikoiksi. Joka kerta tämänkin ääni on hyvin erikoinen kokemus ja ilmeisesti lauma ei ollut järin kaukana. Jäljet olivat niin tuoreet, ettei pakastuva ilma ollut jälkien reunoja vielä kiteyttänyt, mutta meidän paikallaoloaikanamme sekin alkoi tapahtumaan ja kookkaat tassunjäljet saivat reunoihinsa koristeellisia kuurankukkasia.
Susien jättämiksi jäljet kavaltuivat lopullisesti siinä kohtaa, kun eläimet olivat lähteneet poistumaan alueelta. Yksi jälkien jättäjistä oli tehnyt ylös suuntautuneen, melkein metrin korkuudelle kalliolle nousseen todella hurjan loikan, jolla pituuttakin oli reilusti yli kaksi metriä. Ponnistus oli ollut älyttömän voimakas ja jäljistä päätellen tapahtunut miltein paikoiltaan. Liikkeessä takatassut olivat osuneet tarkasti etutassujen jälkiin. Varsin susimaista siis. Lisäksi poistuvien jälkien jättäjät olivat liikkuneet rintamassa, jossa eläinten välimatka yksilöstä toiseen oli nätisti koko matkan ajan säilynyt parissa metrissä. Tähän samaan ei pysty koira kuin ohjaajan kanssa. Viivasuora eteneminen on suden merkki, koska susi kulkiessaan välttää turhaa energian kulutusta. Koirat taas loikkivat iloisesti sinne ja tänne. Yksilöitä oli ilmeisesti 3-4 liikenteessä. Alueella ei ollut meidän lisäksemme yhtään auton- tai ihmisen jälkeä, sen varmistimme vielä. Väkisinkin jäin miettimään sitä tosiasiaa, että muutama ilta ennen olin istuskellut lammella revontulikytiksessä ypöyksin pimeässä täysin tyytyväisenä ja rentoutuneena.
Lopulta ihmeen kaupalla taivas kirkastui taas pieneksi hetkeksi. Talvinen taivas on muuten eräs suosikeistani ja odotan sitä joka ikinen vuosi. Ennen puoltayötä ko.paikassa nousee Orionin tähtikuvio metsän yläpuolelle ja kuviin saa 15mm objektiivilla vangittua käytännössä koko Linnunradan toisen puolen. Seulaset ja Jupiter mahtuivat myös pienellä sovittamisella kuviin. Muutama otos talteen ennen kestolaminaatti-pilvien saapumista ja sitten saikin suunnistaa iltapalalle…kotiin päästyä kinkku ja rosolli tykötarpeineen kelpasi molemmille, ulkona touhutessa oli tullut nälkä ja myös hyvä mieli. Liikunta, retkeily ja sopiva määrä suklaata tekee aina ihmeitä 😉
Illan kuvat tuttuun tapaan Canon EOS Mark II & Irix Blackstone. ISOt 3200-4000, f2.4-2.8, 15-20s
Jäätaidetta
26.12.2025
Niin siinä taas kävi, että jouluaattoyönä rannikolle pläjähtänyt vesisade sulatti lumet. Tiesin, että Isomäessä saattaisi olla nättejä jääkuvioita lammen pinnalla, joten tähtikirkkaan taivaan avautuessa tavarat olivat valmiina ja pääsin lähtemään liikkeelle per heti enkä jäänyt odottamaan pilviä, joita oli tulossa. Kun pääsin kuvauslammelle, suu jäi hetkeksi auki. Otsalampun valossa ja 30% Kuun valossa kylpevä lampi näytti ihan uskomattomalta hopeiselta taideteokselta. Jään luotisuorat geometriset kuviot peittivät jokaisen sentin lammen pinnalla. Voi varjele, miten nättejä sommitteluja täältä tällä kertaa saa. Kamera jalustalle ja hommiin suunnitelman ollessa selvä. Kävelin pienen niemen kärkeen ja painoin kaukolaukaisinta. Valotuksen tultua valmiiksi kävelin kameralle ja sommittelin kuvan uudestaan.
Kuvatessa kosteus alkoi tiivistyä ilmassa ja lämpötila, joka oli ollut lähtiessä reilusti plussalla, lähti putomaaan. Manasin mielessäni kenkävalintaani, piikkikengät olivat kotona. Kotoa lähtiessä plusasteita oli mehevät 8 enkä ajatellut tarvitsevani piikkejä. Tiesin, että nyt ei ole aikaa hukattavaksi, koska puolen tunnin sisällä alueen kalliosuudet (joita sitten riittää) menevät vaaralliseksi liikkua. Kaatumista ei kukaan suosittele-etenkään leikkauksesta toipuvalle. Niinpä hipsin varoen jokaista askeltani ympäri lampea ja se jos mikä oli hidasta etenemistä, miltein ryömintävauhtia. Ajattelin ehtiä kiertämään lammen. Hyperfokusoiduin jälleen kuvaamiseen liikaa, enkä tarkkaillut tarpeeksi ympäristöä. Olin parinkymmenen metrin päässä lammen toisella puolella levittäytyvällä kalliolla, kun lämpötila tömähti nollan tuntumaan. Onneksi kokeilin kallion pintaa ennen astumistani sille, nimittäin kauhukseni huomasin, että haahuillessani täysin ajatuksissani jääkuvien perässä kalliot olivat ehtineet jo jäätyä petollisiksi sileistä kohdista. Pahinta oli se, että silokalliota nimenomaan alueella riittää, koska alue koostuu hyvinkin pitkälti pelkästä kalliosta. Päätin lopetella iltaa tähän ja jäin miettimään, että nyt täytyy levitoida takaisin autolle tai sitten vaihtoehtoisesti yrittää kävellä lampea ympäröivän savikon avulla pois. Savikko ei kantanut luonnollisesti yhtään ja upposin jokaisella askeleella nilkkaa myöden. Talvikenkien puhdistus olisi edessä, mutta ennemmin puhdistusurakka kuin kaatuminen tai liukastuminen. Tukevalle ruohikolle päästyä sykkeet laskivat, selvisin ilman liukastumista ja kuvat toivottavasti ilahduttavat lukijoita. Kuvien määrä on viimeisellä kolmella reissulla ollut alhainen, käytännössä muutamia hyviä ruutuja per ilta. Olosuhteille ei kukaan mitään voi ja pääasia on yrittää. Samalla tulee liikuntaa ja ulkoilmaa joten tilanne on win-win. Huomasin ajattelevani, että toivottavasti pian selkenisi uudestaan, mutta ei. Harmillisesti seuraavan päivänä saapunut Hannes-myrsky ja sitä seurannut toinen myrskylukemiin kiivennyt myteri kaatoi paljon puita Isomäkeen vievälle tielle, itseasiassa puita oli tiellä enemmän kuin metsässä. Kuvauspaikka on siis tovin jos toisenkin nyt saavuttamattomissa, mikä on harmillista muttei syntyneelle asialle voi mitään.
Joskus luonnonvoimat yllättävät.
Sain nätisti kysymällä lainaksi hulppean kuvan Orionin kaasusumusta eli M42 ystävältäni Kalle Luotolalta Porin Karhunvartijoista. Kiitokset!
Illan kuvat tuttuun tapaan Canon EOS Mark II & Irix Blackstone. ISOt 1600-4000, f2.4-2.8, 15-20s
-Pike
Kalle Luotola kertoo Orion-kuvastaan seuraavaa:
M42 (Orionin kaasusumu) on kuvattu 11.12.24 kotipihaltani Ulvilasta.
30s valotuksia 274kpl eli 137 minuuttia.
Käsitelty Pixinsightissa ja suurennettu 2x Topaz labsin Gigapixel-ohjelmalla.Kuvauskalustona on ZWO ASI585MC kamera, William Optics RedCat71 astrografi, jossa 350mm polttoväli ja seurantalaiteena Sky-Watcherin eq5-pro. Lisäksi prosessia hoitamaan ZWOn Asiair plus ja guidausputkena ZWOn 30f4 ja guidauskamerana ZWOn ASI120MM mini.