Minkälaista tietotaitoa tarvitaan tulevaisuudessa?

28.10.2018 klo 21.26, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Luonnontieteellisillä tiedekunnilla on nyt, tai on ollut jo pitkäänkin, suuri ongelma: opiskelijat karkaavat käsistä. Heitä otetaan vuosittain sisään opinto-ohjelmiin kohtuullisen suuri määrä, suurin toivein, olettaen että suuri osa heistä myös valmistuisi maistereiksi kyseisestä tiedekunnasta, noin viiden vuoden kuluttua sisääntulosta. Suuri toive liittyy erityisesti siihen, että jokaisesta valmistuvasta maisterista opetusministeriö maksaa kyseiselle yliopistolle sievoisen tuloksellisuuskorvauksen.

Mutta korvauksia ei tule, ja yliopistojen rahoitustoiveet kuihtuvat käsiin, kun nämä isänmaan ja tieteen uudet toivot eivät valmistukaan maistereiksi. Jossakin kohtaa vuosien varrella noin puolet heistä karkaa omille teilleen.

Ymmärrettävästi tämä on turhauttavaa kouluttajilla, jotka ehtivät uhrata näihin opiskelijoihin koulutusresursseja, ja tutkintotoiveita. Se lienee kuitenkin vielä enemmän turhauttavaa näille nuorille itselleen: he ovat suurin toivein lähteneet opiskelemaan alaa, jonka olettivat olevan toiveidensa täyttymys, ja se pohja jonka päälle he voisivat rakentaa tulevaisuutensa. Aikaa meni hukkaan, hyvät aikomukset epäonnistuivat. Se on pettymys.

Toisaalta, toiveet voivat tietysti täyttyäkin, jos he onnistuvat vaihtamaan opinahjonsa lääketieteelliseen tiedekuntaan. Jokatapauksessa, kyseiset opiskelijat eivät valmistu luonnontieteistä.

Mutta mistä tämä johtuu? Miksi käy näinkin usein, että luonnontieteelliset opintiet ei täytäkään opiskelijoiden toiveita?

Olisikohan se ainakin joissakin tapauksissa niin, että yliopiston tietyn oppiaineen tarjoama opetus vie niin syvälle kyseisen osaston oman speliaaliseen tutkimusaiheen syövereihin, että opiskelijan on vaikea nähdä sen merkittävyyttä ympäröivässä maailmassa. Opetuksen merkittävyyttä ja relevanssia voi nakertaa myös se, jos valmistuvat maisterit eivät työllisty, eivätkä ainakaan juuri muualle kuin saman alan jatko-opiskelijoiksi. Parhaat ja onnekkaimmat maistereiksi valmistuneet tekevät ehkä viisi tuotta lisää saman alan jatko-opintoja, mutta sitten vielä tohtorinakin on vaikeaa työllistyä mihinkään, ainakin täällä Suomessa.

Jotenkin tästä tuleekin sellainen vaikutelma, että koulutusresurssien kohdentaminen ei nyt osu ihan kohdalleen. Tässä taitaa nyt mennä hukkaan sekä kouluttajien että koulutettavien aikaa ja hyvää yritystä.

Mutta mikä neuvoksi? Miten voidaan muuttaa koulutusjärjestelmää, joka kuitenkin on rakentunut sen varaan, mitä kouluttajat itse parhaiten osaavat? Ehkä ongelma liittyykin juuri siihen, että kouluttajien omat opit tulevat menneiltä vuosikymmeniltä, eivätkä oikein vastaa tämän päivän, saati sitten tulevaisuuden tarpeisiin. Maailma muuttuu nyt niin nopeasti, että tämän hetken  asiantuntijoiden on jo vaikea tietää, mitä tietoja ja taitoja maailmassa kipeimmin tarvitaan tulevina vuosina.

Turun yliopiston luonnontieteiden ja tekniikan tiedekunta suunnittelee nyt sellaista ratkaisua, että opiskelijoille tarjotaan erilaisia poikkitieteellisiä polkuja. Luonnontieteiden pääainepaketteihin voi nyt ottaa uusiin suuntiin haarautuvia vapaavalintaisia aineita, kuten kauppatieteitä, lakia, lääketiedettä, datatieteitä,  ohjelmointia ja muita informaatioteknologian sovelluksia. Ja hyvä näin, kuulostaa hyvinkin käyttökelpoiselta.

Itse ajattelen että maailma on kuitenkin käymässä niin monimutkaiseksi, että voisi olla hyvä ymmärtää myös perusteita siitä, miten asiat toimivat makrotasolla. Miten kävisi jotkut näistä: sosiaalimaantiede, ympäristötiede, maan ilmastohistoria, evoluutiobiologia, ihmisen lajin historia, astrobiologia, filosofia.

11 kommenttia “Minkälaista tietotaitoa tarvitaan tulevaisuudessa?”

  1. Yksi havainto jonka olen tehnyt on että on tyypillistä liikkua uran aikana fundamentaalisemmasta soveltavampaan suuntaan, päinvastainen on harvinaisempaa. Esimerkiksi fysiikkaa tai teoreettista fysiikkaa opiskelleesta voi tulla lähes mitä tahansa, mutta esimerkiksi meteorologista harvemmin tulee fyysikkoa.

    Kun opiskelin, silloinkin enemmistö fysiikan opiskelijoista lopetti ennen valmistumista. Joku meni lääkikseen, joku TKK:hon, monella tyssäsi siihen ettei vain päässyt tenteistä läpi.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Noita makromaailmaa kuvaavia yleisopintoja tulisikin tarjota nimenomaan opintojen alkuvaiheessa. Se varmaan auttaisi opiskelijaa myös hakeutumaan sellaiseen omaan pääaineeseen, joka sitten jaksaa kiinnostaa vielä syvälle meneviin erikoistumisopintoihin asti.

  2. Juhani Harjunharja sanoo:

    Hyvä ajatus:
    ”Itse ajattelen että maailma on kuitenkin käymässä niin monimutkaiseksi, että voisi olla hyvä ymmärtää myös perusteita siitä, miten asiat toimivat makrotasolla. Miten kävisi jotkut näistä: sosiaalimaantiede, ympäristötiede, maan ilmastohistoria, evoluutiobiologia, ihmisen lajin historia, astrobiologia, filosofia.”
    Toisaalta nyt tarvittaisiin myös ”tieteenfilosofian” eetosta opintoihin. Eikä pieni psykologinen ote ja opintojen asiasiältö ole sekään pahitteeksi. Eli ehkä olisi sitten parasta, että yliopistojen koko ainerepertuaari olisi oltava opiskelijan ainesikermän valintojen mahdollisuutena. Tieteen, taiteen, tekniikan ja talouden nelijalkajakkaran pulpetti voinee luoda kohtuullisen opintoistuimen.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Jees. Luulisin että näinä aikoina tarvittaisiin (myös) laaja-alaisia ihmisiä, ekä pelkästään yhteen erikoisalaan hyvin syvälle koulutettuja. Toki niin, että nuo yleiset asiat pitäisi oppia ensin, sitten siihen jokin erityisala päälle.

  3. Pentti S. Varis sanoo:

    https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/8178/URN_NBN_fi_jyu-2005341.pdf?sequence=1

    TIMSS 1999 –tutkimuksessa saatiin tulokseksi, että suomalaisista 7.-luokkalaisista vain 11 %
    asennoitui myönteisesti fysiikkaan. Myönteisesti asennoituneista oli tilastollisesti merkitsevästi
    enemmän poikia kuin tyttöjä (tyttöjä 4 %, poikia 18 %).
    Tämän tutkimuksen yksi tärkeimmistä tuloksista oli se, että oppilaiden itsetunto fysiikan
    osaamista kohtaan ja myönteinen asennoituminen fysiikkaan laskee 7. luokalta 8. luokalle.

    Mitä tästä on pääteltävä? Varmaan yläkoulussa omaksutut asenteet vaikuttavat ensisijaisesti myöhempiin valintoihin. Kohtuullisen suuri tyttöjen määrä lukion fysiikassa ei heijastane positiivista fysiikkasuhdetta, vaan pakkoa lukea fysiikkaa lääkikseen tai vastaavaan
    pyrkimistä varten.

    Osoittaako sitten myönteisen asennoitumisen vähäisyys yläkoulussa tyttöjen lähtökohtaisesti heikompaa fysiikan ymmärtämistä? Päinvastoin. Oppilaat, erityisesti tytöt, vaistoavat, että jokin oleellinen asia heille tarjotuissa kirjoissa ja kursseissa on jonkin verran vinossa. Kasvatus-lehdessä taannoin arvosteltiinkin yläkoulun reaaliaineiden oppikirjoja ja tultiin tulokseen, että ne olivat (lähinnä pedagogisesti) heikkoja. Olennaista parantumista en ole huomannut tapahtuneen yli kolmeenkymmeneen vuoteen.

    Mikä tuo ’vinossa’ oleva asia voisi olla? Veikkaan, että vastaus voidaan tiivistää sanaan ’perinteisyys’. Mikä tuossa perinteisyydessä on vinossa? Siitä puuttuu fysiikan todellisuus. Jo yläkoulussa opiskeltavan fysiikan pitäisi koostua kokeellisista kvantitatiivisista töistä, fysiikan matemaattisuuteen juurruttavista laskuista ja näihin kahteen tutuksi käytännössä tulleeseen ydinasiaan perustuvista, näkemystä fysiikan merkityksestä ja uusistakin löydöksistä kertovista, kiinnostavista teksteistä.

    Energian pitäisi ensimmäisestä oppitunnista alkaen olla fysiikan keskeinen suure (nykyään energia mainitaan joissakin kirjoissa ensi kertaa 8. luokan lopulla).

    Fysiikan laskut eivät olisi yläasteella enimmäkseen ongelmatehtäviä, vaan tulevaan valmistavia malleja, joissa kuvaillusta ilmiöstä totutaan annetun kaavan avulla matemaattisesti ratkaisemaan tuntematon suure.

    Koska myöhemmän fysiikkakielteisyyden keskeinen syy on heikko laskutaito, matematiikasta pitäisi oppia sujuvasti tekijäyhtälö kaikissa muodoissaan ja mm. neliöjuuren otto. Koska tärkeä tekijäyhtälö esiintyy matematiikan kursseissa vasta 9. luokalla (eikä sitä käsitellä siellä yleensä kuin yhdellä sivulla!), laskut voisi aloittaa vasta 8. luokalla.

    Kvantitatiiviset kokeet, joissa tulos laskettaisiin mitattujen suureiden arvojen kaavaan sijoittamisen jälkeen, aloitettaisiin jo 7. luokalla tehden noin kymmenen kvantitatiivista koetta (nykyään kurssiin kuuluu usein pelkkä yksi kunnon työ, jos sitäkään). Esimerkkejä kokeista ovat kuumennustehon riippuvuus liekin ja kupin välimatkasta, muoviviivoittimen osoittaminen muoviksi valon taittumislain avulla ja polttimon säteilemän valon energia.
    Lisää aiheesta artikkelissa ’Matemaattinen luonnonlakinäkökulma yläkoulun fysiikassa’, Dimensio 2/2005.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Opettajan innostunut asenne auttaa asiassa!

  4. Kari O. sanoo:

    ”Esimerkkejä kokeista ovat kuumennustehon riippuvuus liekin ja kupin välimatkasta”

    Silloin kun minä olin nuori, tietyt fysiikan kokeet tehtiin omin päin tai poikaporukassa milloin missäkin suojassa jonkin vajan takana. Fysiikkaa päästiin silti opiskelemaan.

    Nykyään tahtoo olla niin, että jos joku tekee liekkikokeita koululuokassa ja joku lapsi siinä hiukankaan polttaa näppejään, opettaja pääsee iltapäivälehtien lööppiin ja raastupaan.

    1. Pentti S. Varis sanoo:

      Fysiikassa onneksi lähes kaikki lisälämpöä vaativat yläkouluun sopivat kokeet lukuun ottamatta veden höyrystymisenergian tai metallin ominaislämpökapasiteetin määritystä voi tehdä ilman kaasuliekkiä lämpökynttilää tai tulitikun fosforisulfidia käyttämällä. Kemiassa asia on toisin ja kemiassa saa olla usein jännittynyt, jos pyrkii tekemään kvantitatiivisia töitä, kuten esimerkiksi mäntytikuista saatavan tervan prosenttiosuuden määritys. Aiheesta lisää artikkelissa

      Lisää tieteellisyyttä ja kvantitatiivisia töitä yläkoulun kemiaan (Dimensio 6/2006)

    2. Kirsi Lehto sanoo:

      Kuulostaa aidolle innostukselle, tuo fysiikan reaktioiden testaamien omin päin. … käsittääkseni myös ”JPL”:n laboratorio tuli aikoinaan perustetuksi tuon tapaisen oma-aloitteellisuuden perustalle. Se siis voi johtaa ”tähtiin” …

  5. Kari O. sanoo:

    Olen ns. ”alan vaihtaja”, opiskelen uutta tutkintoa vaikka minulla jo on sellainen, vuosien takaa. Olen kursseillani huomannut, että meitä on todella paljon.

    Eilen eräässä tilaisuudessa muuan sukulainen kysyi minulta sen perinteisen kysymyksen: ”Mikä sinusta sitten isona tulee?”

    Huomasin etten osannut ihan heti vastata, kun kukaan muu ei ollut sitä vielä kysynyt. Asia jäi tietenkin mietityttämään ja tänään keksin vastauksen: Opiskelen alaa (X) joka edelleen kehittyy hyvin nopeasti ja niitä ammatteja joihin siitä valmistuu, ei vielä ole. Kysyjällä itsellään oli se perinteinen ajattelumalli, jossa opiskellaan johonkin arvostettuun perinteiseen ammattiin ja tehdään sitten sitä loppuikä, sen enempää miettimättä muita aloja. Hän oli jo eläkkeellä.

    Kun ajattelen jokseenkin mitä tahansa nykyisiä ammattinimikkeitä uudella alallani, ne ovat sellaisia, joita lukion oppilaanohjaus tai opettajat eivät olisi mitenkään osanneet aavistaa silloin kun aikoinaan lukiota kävin.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Luulen että maailma on menossa juuri tuohon suuntaan. Monet työt ovat aivan uusia, joko nimikkeeltään, tai sisällöltään, ja tuota uudlleen kouluttautumista tarvitaan monessa kohtaa. Meiltä ihmisiltä tarvitaan paljon joustavuutta — ja avointa mieltä, ja vaikka mitä. Mutta perusteiden osaaminen monesta eri asiasta auttaa hahmottamaan ja ymmärtämään maailman muutosta.

Vastaa käyttäjälle Pekka Janhunen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *