Zeniitti

Tähtiharrastuksen verkkolehti

Etelän tähtitaivaat

Eeva-Kaisa Ahlamo:

Viime käynnistäni eteläisellä pallonpuoliskolla ja Uudessa-Seelannissa oli hurahtanut sen verran aikaa, että kalenteriin piti ehdottomasti varata tilaa uudelle matkalle. Ajaksi valikoitui huhtikuun loppupuoli / toukokuun alku, koska iltaisin voi ihailla Linnunradan keskustan majesteettista nousua itäisestä horisontista Skorpionin ja Jousimiehen keralla ja Etelän ristinkin alue ei keiku kesän tavoin horisontissa, vaan on korkealla taivaalla. (Olin sitä paitsi ihan unohtanut eta-akvaridien toukokuisen tähdenlentoparven maksimin. Ihmettelinkin parina iltana, kuinkas täällä näkyy näin paljon meteoreja…)

New York

Tällä kertaa päätin kiertää pallon niiden ainaisten aasianylityslentojen sijaan. Matkan ensimmäinen etappi oli New York, josta sattumalta bongasin Intrepid-museon ja sinne näytteille asetetun Enterprise-avaruussukkulan. Samalla suunnittelemattomuudella kävin Chicagossa, jossa ystäväperheeni isä sivulauseessa kysyi, haluanko käydä tiedemuseossa Apollo 8 -kapselia katsomassa. “Kun Jim Lovell asui tuossa parin kilometrin päässä, sehän oli hänen aluksensa, eikös vain.” Kuka kieltäytyisi moisesta?

Eeva-Kaisa Ahlamo, Apollo 8

Apollo 8 malli New Yorkin Intrepid -museossa

Havaji

Matka jatkui Havaijille, jossa sentään olin varannut etukäteen retken Mauna Kealle. Elämys oli mahtava, mutta ensi kerralla taidan sittenkin ajaa vuorelle itse autonvuokrausfirmojen pikkupräntistä ja erittäin ohuesta ilmasta huolimatta. (Observatoriohuippu on n. 4200m merenpinnasta ja sen kyllä huomaa kävellessä ja puhuessa. Vuokra-autojen ajo vierailukeskuksen (2800m) ohi mitätöi vakuutuksen.) Mutta auringonlasku Subaru- ja Keck-teleskooppien taustan pilvimereen on todella vaikuttava kokemus ja vaivan arvoista! Samalla voi ihastella kupujen aukeamista hämärtyvään yöhön.

Mauna Kean huipulla

Uusi Seelanti

Uudessa-Seelannissa ohjelmassa oli ensin matka Helmin syvänteeseen örkkejä etsimään. (Varsinkin Eteläsaarella on paljon Taru sormusten herrasta -leffojen kuvauspaikkoja, tukikohtana käyttämämme metsästysmajan pihalle näkyi myös Edoras). Vietimme Rangitata-joen yläjuoksulla pari yötä, jotka sattuivat myös olemaan kristallinkirkkaita ilman ensimmäistäkään pilvenhattaraa. Valosaasteesta ei ollut haittaa paikassa, jossa ei ole edes kännykkäkuuluvuutta. Siksipä etelän tähtitaivas näyttäytyikin koko loistossaan. Taivaan pimetessä Skorpioni loikoili mukavasti pötköllään horisontissa, josta se yön edetessä pikkuhiljaa hivuttautui saksiaan naksutellen taivaanlakea kohti. Sitä seurasi pystykenossa Jousimiehen Teekannu, joka tuossa asennossa näytti kaatavan eteläisiä Messierin kohteita nokastaan. Ihailin taivasta sillä kertaa vain paljain silmin, mutta esimerkiksi M7 oli tietysti huikaiseva jopa ilman sen kummempia optiikoita.

Eeva-Kaisa Ahlamo

“Helmin syvänteen” Linnunrata

Jäin pitkiksi ajoiksi vain seurailemaan Linnunradan keskuspullistuman yksityiskohtia ja pimeitä sumuja sen helmoissa. Mutta galaksimme ollessa tuossa asennossa, lähes pystysuorassa horisontista, katse väkisinkin liukuu kuin kiihdytyskaistaa pitkin yhä ylemmäs, kunnes se tavoittaa Alpha ja Beta Kentaurin ja sen takana Etelän ristin ja sen iäisen kumppanin Hiilisäkkisumun. Tietävälle seuraava automaattinen suunta on Etelän ristin osoittamaan suuntaan, etelää kohti. Risti – tai leija, kuten sen itse aina näen – osoittaa kohti eteläistä taivaannapaa. Eteläntähteä ei ole, mutta paikan voi löytää monellakin keinolla. (Esimerkiksi kulkemalla 4,5 kertaa Etelän ristin pidemmän akselin halkaisijan verran siihen suuntaan, mihin risti näyttää). Taivas on sillä kohtaa tyhjä, joten katse ei siinä kauaa pysy. Vain hetkellinen ajatus siitä, että tuo kohta on suoraan etelänavan yllä. Toisen mietteen uhraan sille, että Pohjantähti on tarkalleen toisella puolella taivaanpalloa. Sitten katse lipuukin jo tuon kohdan ohi, kuin magneetin vetämänä kahteen laakeaan ututäplään, jotka lipuvat taivaalla hyvin lähellä etelän lakea.

Nähdessään Magellanin pilvet ensimmäistä kertaa monet luulevat niitä tutkimusmatkailija Magellanin tavoin pilviksi. Itse en koskaan tehnyt sitä virhettä. Syynä lienee se, että nuo kaksi sumumaista läikkää olivat alkuperäinen syy siihen, että edes tulin tänne ensimmäistä kertaa. Kaikki alkoi Otavan teoksesta Uusi suuri karttakirja. Sen ensimmäisillä sivuilla oli tähtikartat sekä pohjoiselta että eteläiseltä pallonpuoliskolta.

Pohjoisen tunsin jo kymmenvuotiaana jotenkin, mutta eteläisen taivaan kartta kutkutti lapsenmieltä kummallisine nimineen (millainen tähtikuvio muka on Sulatusuuni?!) ja kohteineen. Varsinkin kaksi valtavaa piirrettyä muotoa täynnä pisteitä, Suuri Magellanin pilvi ja Pieni Magellanin pilvi, tuntuivat oudoilta. Miltä ne voisivat näyttää oikeasti? Ollessani noin kahdentoista ikäinen tein itselleni Juhlallisen Lupauksen matkustaa joskus etelään katsomaan, mitä nuo kohteet oikein olivat miehiään – tai tässä tapauksessa pilviään. Aikanaan lunastin tuon lupauksen ja näin ne omin silmin, mutta edelleen Magellanin pilvet vaikuttavat kaikista etelän kohteista eksoottisimmilta. Ne kun sijaitsevat niin lähellä eteläistä taivaannapaa, ettei niitä voi kunnolla havaita kuin eteläiseltä planeetanpuoliskolta. Ne muistuttavat minua aina siitä ajasta, kun puolet taivaasta oli minulle vain pisteitä paperilla. Nyt minulla on koko taivaanpallo.

Eeva-Kaisa Ahlamo, Magellanin pilvet

Magellanin pilvet

Vietin Uudessa-Seelannissa käyskennellen ja kierrellen vajaat kolme viikkoa. Lake Tekapossa, vanhassa kotikylässäni, pysähdyin neljäksi yöksi. Majoituin tuttujen eli Mt Johnin observatorion eläkkeellejääneen superintendenttipariskunnan luona. Alan-isäntä antoi käyttööni yhden harrastuskaukoputkistaan, 30-senttisen dobsonin, tähtienkatselua varten. Sääkin oli mainio, vaikka kasvava Kuu alkoikin haitata yöllistä havainnointia. Silti dobsonin pyörittely talon patiolla oli palkitsevaa.

Uudistan heti alkuun tuttavuuteni eteläisten Messierin kohteiden kanssa. Trifidistä näkyvät jopa tummat juovat, sää on mitä mainioin.

Alkuinnostuksissani etsiskelen kohteita ilman karttaa, joten M80:ä luulen alkuun M4:ksi, kunnes satun kääntämään putkea hieman ja aito M4 täyttää okulaarin tähdillään. Ihastelen M22:a ja Laguunisumuakin melkoisen tovin, ennenkuin annan sokeripalan liueta kielelleni eli käännän putken kohti Saturnusta.

Vaikka Saturnus ei täysin näkymättömissä Suomesta olekaan, tuntuu sen kulku eteläisten tähtikuvioiden lävitse kiduttavan pitkältä. Jotenkin on jo tottunut siihen, että planeetta näkyy meiltä hyvin alhaalla horisontissa, eli siitä on vaikea saada tarkkaa kuvaa ilmakehän pyörteilyn takia, ja että se näkyy vain vaaleaa taustataivasta vasten. Kun se sitten vuosien päästä vihdoin alkaa taas nousta pohjoista kohti, ovat renkaat melkoisen kapeana (seuraava Saturnuksen ekvaattorin ylitys, eli renkaiden häviäminen, on vuonna 2025). Tällä hetkellä renkaat ovat täysin auki, ja siksipä olenkin harvinaisen iloinen Alanin lainatessa minulle putkeaan! (Onneksi viereinen talo oli loma-asunto, joten lepertelyni ei lie haitannut ketään.)

Takaisin syvän taivaan kohteisiin ja nyt hiukan haastetta mukaan. Karttaa tarvitsen M83:n eli Eteläisen pyörregalaksin löytämiseen. Löytyyhän se lopulta, vaikka kierteishaaroja on vaikea erottaa. Toisen hienon galaksin, Kentaurus A:n, muoto iskee silmille helpommin, musta pölyjuova halkoo massiivisena hohtavaa keskusta. Samalla suuntaan putken muihinkin alueen kohteisiin. Omega Kentaurin löydän viitisen kertaa etsiessäni Kentaurus A:ta ja joka kerralla säikähdän yhtä paljon.

tekapodobson

Eteläistä Linnunrataa ihailemassa

Pallomaisissa tähtijoukoissa Omega Kentauri kun tappelee ihan omassa liigassaan, ja on aina yhtä hätkähdyttävää, kun tähtipuistoja pahaa-aavistamattomasti skannaillessaan okulaariin pamahtaa vihaista ampiaispesää tai avaruusolioiden tähtilaivuetta muistuttava näkökentän kokoinen keko tähtiä. Omega ei ole koskaan ollut oma suosikkini, se on liian suuri, sähäkkä ja epämääräinen. Kaukoputkella sitä katsoessaan tulee olo, kuin olisi halunnut vain voileivän ja saikin 10 ruokalajin päivällisen. Paljaalla silmällä pidän siitä, kuinka se ratsastaa Kentaurin selässä, mutta jos etelän pallomaisista puhutaan, niin 47 Tucanae Pienen Magellanin pilven kainalossa on enemmän minun makuuni. Sekin on reilusti kirkkaampi ja komeampi kuin M13, mutta kompaktimpi kuin Omega Cen. 47 Tuc on niitä kohteita, joita voi katsella tuntikausia.

Toinen tuntikausien kohde onkin sitten Suuressa Magellanin pilvessä. Tarantella-sumu lunastaa kyllä kaikki odotukset kunnon tähtisumusta, vaikka kaukana onkin. (Jossain sanottiin, että se on niin valtava, että jos se olisi samalla etäisyydellä meistä kuin Orionin kaasusumu, se heittäisi varjoja maahan.) Hämähäkin filamentit levittäytyvät näkökentässä kuin verkossa, ja siinä on muutenkin jotain hyvin aggressiivista. Saatan melkein kuulla väkivaltaisesti syntyvien tähtien rääkynän valovuosien lävitse.

On parempi siirtyä rauhallisemmille tähtivesille. Suuntaan putken Etelän ristin kourassa roikkuvaan Jalokivirasiaan. Tuo avonainen tähtijoukko on kuuluisa siitä, että se näyttää korukasalta. Jos olisin vähänkin nuorempi, mieleni tekisi laittaa yksi kirkkaana loistavista väripisteistä suuhuni. Vesi kielellä odottelen myös 47 Tucanaen nousua talon räystään yläpuolelle. Yö on vanhentunut huomaamattani, Pieni Magellanin pilvi on jo käynyt kauhomassa etelää. Nyt se porhaltaa taas ylöspäin. Sitä odotellessani käyn vielä uudelleen läpi kaikki jo aiemmin katsomani kohteet sekä ihailen Eta Carinaeta. Vaikka koko tuo alue on valtavan sumuarmeijan käsissä (Avaimenreikäsumu erottuu mahtailevana), katse kiinnittyy silti aina jotenkin Eta Carinaehin itseensä. Onko se jo räjähtänyt? Milloin tuon räjähdyksen valo saapuu meille asti? Huomenna? 10 000 vuoden päästä? Nyt? Silmä tarkkana vahtaan tähteä, mutta ei näytä siltä, että 7500 vuoden takaiset tulenloimut olisivat tänään nähtävillä. No ehkä myöhemmin. (Auta armias, jos olen silloin pohjoisella pallonpuoliskolla!)

Putkella havainnoinnin lopetettuani seison vielä pitkään etelän tähtitaivaan alla niska kenossa. Katsellen. Nautin siitä, etten tunnista kaikkia tähtiä. Pohjoisella taivaalla tähdet ovat niin tuttuja. Täällä ne ilkkuvat minulle. Osa tähtikuvioista on niin pieniä ja himmeitä. Humoristisia ja omituisia. Kärpänen surisee Etelän ristin jaloissa. Alttari näyttää enemmän jonkin firman logolta kuin miltään rakennelmalta. Etelän kolmio on moninkertaisesti pohjoisen kumppaniaan näyttävämpi. Ja Kulmaviivain, Norma, on aina yhtä mitätön, vaikka sijaitseekin keskellä Linnunradan tähtivuota.

Alhaalla etelässä kiemurtelevat Riikinkukko ja Kurki ja niiden yläpuolella aukeaa etelän taivaannavan tyhjyys. Vaikka se onkin täynnä himmeitä tähtiä, huomion varastavat Linnunradan keskusta ja Etelän ristin tähtirikas alue. Pohjoisessa Leijona makoilee ylösalaisin vasemmalle kulkien Neitsyt perässään Jupiterin kera. (Eteläisellä pallonpuoliskolla eniten hämmentää aina taivaankappaleiden kulku taivaalla väärään suuntaan.) Bereniken hiukset näkyvät alhaalla horisontissa ja Isosta karhusta pilkistävät vain varpaat. Kohta on aika matkata takaisin sen alle, vaikka yöt ovatkin jo muuttuneet sen verran valoisiksi, ettei varsinaisesta havainnoinnista voi kuin haaveilla.

Katsahdan kuitenkin vielä etelän pimeään yöhön. Sitä tulen muistelemaan sitten kesällä Suomessa, kun aurinko ei laske kovin kauas horisontin taakse ja Kesäkolmion tähdetkin verhoutuvat valoisan yön sineen. Mutta tiedän, että silloin on Uudessa-Seelannissa talvi, ja yötaivaan laella Skorpioni ja Jousimies tarkkailevat valtakuntaansa kylmässä pimeydessä tuhansien tähtien kera.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *