Zeniitti

Tähtiharrastuksen verkkolehti

Suuri ja mahtava Clavius

Clavius region, Ekblom 16.5.2016

Kuva 1. Clavius näkyy suurimpana kraatterina hieman keskikohdan vasemmalla puolella Lasse Ekblomin Nousiaisten päivätaivaalta 16.5.2016 ottamassa kuvassa Kuun eteläisistä ylänköalueista. Celestron CPC 1100 -kaukoputki ja ASI 224MC -kamera. Pohjoinen ylhäällä ja länsi vasemmalla, kuten paljain silmin tai kiikarilla katseltaessa.

Teemu Öhman:

Clavius on yksi Kuun lähipuolen suurimmista kraattereista. Se on vuosikymmenten ajan kuulunut suomalaistenkin kuuhavaitsijoiden ja -kuvaajien suosikkikohteisiin. Clavius voitti Kuu ja planeetat -ryhmän alkutalven havaintokohdeäänestyksen ja siitä saatiin lukuisia tuoreitakin havaintoja.

Claviuksen kuuluisa kauneus

Kuun eteläisillä ylängöillä sijaitseva Clavius on iso (kuvat 1–2), tosi iso. Hieman tarkemmin ilmaisten sen virallinen läpimitta on noin 231 km. Täydenkuun tuntumassa Tycho kirkkaine säteineen hallitsee maisemaa, mutta noin yhdeksän ja 22 päivän ikäisen Kuun tienoilla Claviukseen ei voi olla kiinnittämättä huomiota (kuvat 1 ja 3).

Jos kraatterin sijoittaisi eteläisen Suomen kartalle, sen reuna kulkisi suunnilleen Hangon, Turun, Kokemäen, Oriveden ja Heinolan kautta Loviisaan. Näin piirrettynä Helsingin seutu jäisi Claviuksen eteläkaakkoista reunaa murjovan Rutherfurdin (kuva 4) ja sen yhtenäisen heittelekentän alle.

Clavius VMA/LAC

Kuva 2. Clavius sijaitsee Tychon eteläpuolella Kuun kraatteroituneilla eteläisillä ylängöillä. Kuva: Virtual Moon Atlas / Lunar Reconnaissance Orbiter Wide Angle Camera / T. Öhman.

Clavius on niin suuri, että se näkyy terminaattorilla ollessaan jopa paljain silmin, kuten jo 1700- ja 1800-luvun havaitsijamestarit ainakin Johann Schröteristä alkaen ovat huomanneet [1–3].

Claviuksen koosta verrattuna Kuun muihin kraattereihin löytyy etenkin harrastuskirjallisuudesta monia eri versioita. Nykyisin asia on kuitenkin varsin helppo tarkistaa. Virallisesti kraattereiksi nimetyistä Kuun kohteista Clavius sijoittuu vasta sijalle 20.

Tilanne on kuitenkin toinen, jos tarkastellaan vain lähipuolen kraattereita. Niistä ainoastaan Bailly 301 km:n halkaisijallaan on suurempi. Se on kuitenkin niin syvällä lounaisilla ylängöillä, että kraatteri näkyy perspektiivin vuoksi aina voimakkaasti litistyneenä.

Joskus Claviusta suuremmaksi väitetty Deslandres (kuva 3) häviää virallisissa lukemissa Claviukselle neljä kilometriä. Nubiumin törmäysaltaan kaakkoisreunalla sijaitseva Deslandres on Claviusta paremmin havaittavissa, mutta on sitä vanhempi ja selvästi kuluneempi.

Etä- ja lähipuolten erilaisuus kraatterien kokojakauman suhteen selittyy Kuun kuoren paksuuserolla (ks. Zeniitti 5/2015). Lähipuolella suuret kappaleet ”puhkaisivat” Kuun kuoren ja täyttivät törmäyskohdan myöhemmin mare-laavoilla muodostaen Kuun meriä. Etäpuolella isotkaan kappaleet eivät kuorta kyenneet läpäisemään, joten syntyneet kuopat säilyttivät kraatterimaisen muotonsa ja myöhemmin sellaisiksi myös nimettiin. Eli törmäyssyntyisten rakenteiden jakaumassa ei Kuun eri puoliskojen suhteen ole eroa, mutta niiden myöhempi kehitys on johtanut kohteiden erilaiseen nimeämiseen.

Clavius Suominen 7.1.2017

Kuva 3. Jarkko Suomisen 7.1.2017 ottamassa kuvassa näkyy hyvin Claviuksen sijainti Kuun eteläisillä ylängöillä. Kirkkaan keskuskohouman sisältävä Moretus on vasemmassa alalaidassa lähellä terminaattoria. Maginus on Claviuksesta yläoikealle, Longomontanus vasemmassa reunassa ja Tycho keskikohdasta hieman vasemmalle. Mare Nubiumin kaakkoisrannalla kuvan keskikohdasta hieman ylöspäin on suuri neliömäinen Deslandres. Keskellä yläreunassa näkyy osittain myös Rupes Recta eli Suora valli (ks. Zeniitti 1/2016). Pohjoinen ylhäällä, länsi vasemmalla.

Havaitsijoiden ja harrastajien suosiossa Clavius on ollut aina. Kuuhavaitsijat 1800-luvulta 2000-luvulle ovat käyttäneet toinen toistaan vaikuttavampia ilmaisuja kuvaillessaan Claviuksen ainutkertaista lumoa, esimerkiksi ”one of the grandest cavities” [1], ”one of the most magnificent walled-plains” [2], ”one of the most striking of telescopic objects” [4], ”the most impressive of all the great mountain-walled plains” [5], ”one of the finest lunar objects” [6], ”a feature of grand proportions and great beauty” [3], ”absolutely stunning to behold” [7] ja ”one of the most spectacular complex craters” [8].

Clavius saattoi myös olla yksi niistä kraattereista, joiden reunan jo Galileo Galilei ikuisti ensimmäisiin kuupiirroksiinsa loppusyksyllä 1609 [5]. Kuuhavaitsijoiden ja -piirtäjien aateliin kuulunut englantilainen Harold Hill (1920–2005 [9]) puolestaan esitteli Claviusta ja sen yksityiskohtia eri valaistuksissa peräti seitsemän piirroksen voimin kauniissa teoksessaan A Portfolio of Lunar Drawings [6]. Kuututkija ja -harrastaja Chuck Woodin Lunar 100 -listalla Clavius on yhdeksäs kohde. Kraatterin kauneudesta ja silmiinpistävyydestä ei siis Kuun ystävien joukossa vallitse minkäänlaista erimielisyyttä.

Clavius ja eräät muut hyvin suuret kraatterit, kuten Ptolemaeus, aiheuttivat 1800-luvulla runsaasti päänvaivaa tutkijoille. Tuohon aikaan lähes kaikille asiasta kiinnostuneille – eli hyvin harvoille – oli itsestään selvää, että Kuun kraatterit ovat vulkaanisia rakenteita. Clavius ja kumppanit eivät kuitenkaan tähän teoriaan sopineet, sillä niiltä puuttui tuliperäisen syntymallin vaatima selvä keskuskohouma. Niinpä esimerkiksi Jamesit Nasmyth ja Carpenter eivät keksineet Claviuksen synnylle täysin tyydyttävää selitystä vuoden 1874 klassikkokirjassaan [10], jonka luomat vulkaaniset ja topografiset mielikuvat vaikuttivat paitsi suureen yleisöön, myös osin tutkijoihinkin vielä Apollo-aikakaudelle saakka.

Suuren kokonsa ohella Claviuksen huomiota herättävin ja tunnetuin piirre on sen pohjalla oleva sirpin muotoinen pienenevien kraatterien kaari (kuva 4). Kaari alkaa Claviuksen eteläreunalta Rutherfurdista (halkaisija 50 km) ja sisältää pohjaa vastapäivään kiertävät Clavius D:n (28 km), C:n (21 km), N:n (13 km), J:n (12 km) ja epävirallisesti nimetyn JA:n (7 km).

Kuva 4: Clavius Clementine Mercator-kartta

Kuva 4. Claviuksen pohjaa kirjovat lukuisat pienet kraatterit, joista etenkin eteläosan ryppäinä esiintyvät kraatterit lienevät Orientalen törmäysaltaan sekundäärikraattereita. Lainausmerkeissä olevat vanhat nimet eivät ole virallisia. Claviuksen länsipuolen reuna noudattelee ennemminkin säännöllisen monikulmion sivuja kuin ympyrän kaarta. Huomaa myös pohjoiskoillinen–etelälounas-suuntaiset Tychon säteet, jotka erottuvat etenkin Claviuksen itäisellä pohjalla, sekä Rutherfurdin pohjalla ja pohjoispuolella sijaitsevat tasaiset törmäyssulalampareet. Kuva Mercator-projektiossa: NASA / USGS / Clementine / T. Öhman.

Jari Kankaanpää tunnisti 25-senttisellä Meade LX 50 SCT -putkellaan Claviuksen alueelta kuutisenkymmentä kohdetta [11], joten pienten kohteiden etsimiseen Claviuksen seutu soveltuu mainiosti. Osa näistä Claviuksen pohjan ja ympäristön pienistä kraattereista on törmäysaltaiden synnyttämiä kaukaisia sekundäärikraattereita. Etenkin 2 000 km luoteeseen sijaitsevan Orientalen altaan törmäys synnytti sekundäärikraattereiden ketjuja ja ryppäitä Claviuksen pohjalle [12].

Sekundäärikraattereiden ohella myöhäisestä muokkautumisesta kertovat myös Claviuksen pohjaa halkovat säteet. Ne ovat peräisin Tychosta, joka on noin 470 km Claviuksesta pohjoiskoilliseen. Kuten muutkin säteet, ne näkyvät lähinnä vain täydenkuun aikaan. Tuolloin itse Claviusta on varsin vaikea edes hahmottaa kirkkaalta ylängöltä (kuva 5).

Clavius region Syynimaa 13.10.2016

Kuva 5. Lähempänä täyttäkuuta kuvan yläreunan Tycho säteineen hallitsee eteläisiä ylänköjä ja Clavius lähes sulautuu maisemaan. Huomaa Claviuksen poikki kulkevat Tychon säteet. Osa Oskari Syynimaan Kauhavalla 13.10.2016 kuvaamaa mosaiikkia (Sky-Watcher Skyliner 350P Flextube -kaukoputki, ASI290MM-kamera ja Astronomik ProPlanet 807 IR -suodin). Runsaasti lisää Clavius-kuvia eri valaistusolosuhteissa on jutun lopussa olevassa galleriassa.

Claviusta kannattaa havaita myös sen ollessa täsmälleen terminaattorilla. Tällainen tilanne oli esimerkiksi aamulla 21.1.2017, jolloin itse tein visuaalihavaintoja ja Juha Niiranen sekä Jari Kuula puolestaan kuvasivat Kuuta (kuva 6). Claviuksen pohja on nimittäin varsin voimakkaasti kupera, minkä voi nähdä jo kiikarilla. Pohjan keskiosa on jopa reilut puolisen kilometriä ylempänä kuin lähempänä reunoja olevat alueet. Yleensä tällaiset pullistuneet pohjat liittyvät rakopohjaisiin kraattereihin ja vulkanismiin, mutta Claviuksen alueella sellaisesta ei ole merkkejä. Eräät ansiokkaatkin kuukirjat [12, 13] väittävät, että Claviuksen kuperana näkyvä pohja johtuisi vain sen suuresta koosta ja Kuun pallonmuotoisuudesta. Väitteessä ei kuitenkaan ole liiemmälti järkeä, ja kuten Juhan ja Jarin kuvatkin osoittavat, ympäröivät varjot pohjan keskiosaa joka puolelta. Tilanne on sama paikallisen auringonnousun aikaan. Tämä ei pelkällä pallopinnalla onnistu, eivätkä muiden todella suurten kraatterien pohjat näytä terminaattorilla ollessaan samalta kuin Claviuksella. Tiettävästi kunnollista selitystä kuperalle pohjalle ei ole esitetty.

Kuva 6: Clavius Goddard 0700, Kuula 21.1.2017, Niiranen 21.1.2017

Kuva 6. Juha Niiranen (a: klo 05.26) ja Jari Kuula (b: klo 09.10) kuvasivat Kuuta aamulla 21.1.2017. Jarilla on Artjärvellä “talkooviikonlopun lauantaina, aamukahvin jälkeen heittolaukaus käsivaralta Kuun suuntaan” Canon 1100D:llä ja Fotosnaiper 300 mm:llä. Juhalla puolestaan työkaluina astromodattu (kuten kuvan väristäkin voi päätellä) Canon EOS 1100, UHC-suodin ja Celestron C8 -kaukoputki. Oikealla alhaalla Nasan Moon Phase and Libration -palvelun [14] avulla luotu kuva Claviuksen seudusta klo 07.00. Huomaa, kuinka Claviuksen pohjan keskiosan tasaisetkin alueet kylpevät valossa, mutta lähempänä reunaa koko pohja on varjossa. Alkuperäiskuvien rajaus ja kevyt muokkaus: T. Öhman.

Kuva 7: Clavius Kankaanpää 2007 ja 2011

Kuva 7: Hieman harvemmin kuvattuja Claviuksen valaistusolosuhteita. Yläkuvassa (maaliskuu 2011) hyvin varhainen paikallinen aamu. Kraatterin pohjalla loistavat Clavius D:n ja C:n reunat. Vertaa Rauno Päivisen kuvaan 8. Alakuvassa paikallisen Kuun iltapäivän valaistus helmikuulta 2007, jolloin Rutherfurdin heitteleharjanteet näkyivät mainiosti. Kuvat: Jari Kankaanpää, Kauhava.

Aamuterminaattorilla jo ennen kuin Claviuksen pohja näkyy, alkavat Clavius D:n ja C:n reunat erottua loistavina renkaina pimeyden keskeltä. Tämän harvemmin havaitun hetken ovat onnistuneet taltioimaan Jari Kankaanpää ja Rauno Päivinen (kuvat 7a ja 8). Kummankin kraatterin reunat nousevat noin kilometrin Claviuksen pohjan yläpuolelle, ja niiden pohjat ovat 1,5–2 km Claviuksen pohjaa alempana. Niin Jarin kuin Raunonkin kuvissa alkaa myös näkyä se vähä, mitä Claviuksen keskuskohoumasta on jäljellä. Tämä vain parinkymmenen kilometrin pituinen pitkänomainen vuori nousee noin 1,3 km:n korkeuteen pohjalta. Auringon noustessa ylemmäksi Clavius alkaa pikku hiljaa menettää dramaattisuuttaan, kuten esimerkiksi Oskari Syynimaan kuvista hyvin näkee (kuvat 5 ja 9).

Kuva 8: Clavius Päivinen 8.4.2014

Kuva 8. Clavius paikallisessa varhaisen aamun valaistuksessa Rauno Päivisen Imatralla 8.4.2014 ottamassa kuvassa. Vertaa kuviin 7 ja 9.

Suuresta koostaan ja näyttävyydestään huolimatta itse Clavius on geologisessa mielessä jopa hieman tylsä kohde. Clavius syntyi nektariaanisella kaudella [15] joskus noin 4,2–3,8 miljardia vuotta sitten. Se on tyypillinen kohtalaisen iäkäs ja suuri kompleksikraatteri. Claviuksen reunoilta tulee pudotusta pohjalle yli 4,5 km. Myöhempi suoraan avaruudesta ja nuoremmista törmäyksistä tullut pommitus on pehmentänyt kraatterin piirteitä merkittävästi, mutta reunan terassit näkyvät edelleen varsinkin Claviuksen luoteisosissa. Etenkin kraatterin länsireuna muodostuu taas melko suoraviivaisista osista tehden Claviuksesta hieman kulmikkaan näköisen. Nämä suorat kraatterin reunat todennäköisimmin heijastelevat muinaisia kuoren heikkousvyöhykkeiden suuntia. Niin terassit kuin reunojen suoruuskin näkyvät mainiosti esimerkiksi Lasse Ekblomin kuvassa 10.

Kuva 9: Clavius Syynimaa 7.1.2017, 9.12.2016 ja 10.12.2016

Kuva 9. Oskari Syynimaan kuvasarjassa näkyy hyvin auringonnousu Claviuksessa. Kuvat otettu 7.1.2017, 9.12.2016 ja 10.12.2016 Kauhavalla. Sky-Watcher Skyliner 350P Flextube -kaukoputki, ASI290MM -kamera, Astronomik ProPlanet 807 IR-pass -suodatin ja Sky-Watcher 2xBarlow.

Claviuksen pohjoisreunalla on noin 10–15 km:n läpimittainen poikkeuksellisen tasainen alue, joka täyttää ainakin kahta vanhaa törmäyskraatteria. Tämä luotainkuvienkin mittakaavassa hyvin tasainen alue näkyy esimerkiksi Jari Kankaanpään kymmenen vuoden takaisessa iltavalaistuskuvassa (kuva 7b) ja Jukka Laakson neljä vuotta sitten ottamassa kuvassa 11. Varmaksi asiaa ei voi sanoa, mutta luontevin tulkinta tälle tasangolle on Claviuksen reunalle roiskahtanut törmäyssula. Tasaisen alueen pohjoispuolella olevat hieman sormimaiset harjanteet ovat puolestaan todennäköisesti jäänteitä Claviuksen yhtenäisestä heittelekentästä.

 

 

 

Kuva 10: Clavius Ekblom 10.12.2016

Kuva 10. Clavius Lasse Ekblomin kuvaamana 10.12.2016 klo 21.46. Vertaa jutun lopussa olevan gallerian neljä minuuttia myöhemmin otettuun kuvaan 4. Celestron CPC 1100 -kaukoputki ja ASI 224MC -kamera.

Kuva 11: Clavius, Laakso 13.2.2013

Kuva 11. Claviuksen pohjoisella reunanharjalla pienten vanhojen kraatterien sisällä oleva erittäin tasainen alue lienee Claviuksen törmäyssulakiveä. Huomaa myös sen pohjoispuolella olevat sormimaiset harjanteet. Rutherfurdin hyvin epäkeskinen keskuskohouma ja Claviuksen pohjalle levittäytyvä heittelekenttä näkyvät myös hyvin. Kuva: Jukka Laakso, 13.2.2013, Celestron CPC 925 -kaukoputki, 2x VIP-Barlow.

Clavius, ”16. vuosisadan Euclides”

Suuri kraatteri Kuun lounaisella ylänköalueella sai 1650-luvulla eläneiden aikalaistutkijoiden kartoissa useita eri nimiä. Van Langrenin kartassa vuodelta 1645 kraatteri oli poliittisista syistä saanut nimen Maximiliani Duc. Bava. Heveliuksen kartassa vuodelta 1647 näyttäisi kraatterin länsiosa kraatteria olevan nimeltään Raphidim desertum, itäosa puolestaan Evila desertum. Giovanni Riccioli antoi vuonna 1651 puolestaan kohteelle nimen Clavius saksalaisen Cristopher Klaun (1537–1612) mukaan. Näistä Ricciolin antama nimi vakiintui yleiseen käyttöön.

Clavius oli matemaatikko ja tähtitieteilijä, jota hänen aikalaisensa suuresti arvostivat. Galileo kunnioitti häntä vierailulla vuonna 1611, ja Clavius oli jo tuolloin hyväksynyt kaukoputkella tehdyt havainnot aitoina. Kuun vuoria hän tosin edelleen epäili. Aitona jesuiittana Clavius oli maakeskisen järjestelmän kannattaja, ja vaikka hän vastusti Kopernikusta, hän tunnisti ptolemaiolaisen järjestelmän ongelmat.

Paavi Gregorius XIII (1502–1585) antoi Claviukselle tehtäväksi kalenterin uusimisen italialaisen Aloysius Liliuksen (1510–1576) suunnitelmien mukaisesti vuonna 1579, ja kalenteriuudistus otettiin katolisissa maissa käyttöön 1582. Nykyisin tämä gregoriaaninen kalenteri on maailmanlaajuinen.

Clavius oli onnekas voidessaan havaita kahta auringonpimennystä seitsemän vuoden aikana. Näitä pimennyksiä hän kuvailee vuonna 1593 selostuksessaan Joannes de Sacroboscon kirjasta De Sphaera. Vuonna 1256 kuolleen Sacroboscon Ptolemaioksen planeettaliikkeitä kuvaava kirja oli yhä yleisesti käytössä Claviuksen aikoihin.

Ensimmäinen pimennys tapahtui vuonna 1560 Claviuksen ollessa yliopisto-opiskelijana Coimbrassa Portugalissa. Tämä täydellinen pimennys kesti yli 3 minuuttia.

Toinen pimennys osui vuoteen 1567 hänen ollessaan Roomassa Collegio Romanon matematiikan opettajana. Mielenkiintoisesti hän kuvailee nähneensä kokonaisen valorenkaan Kuun ympärillä. Nykyaikaiset laskelmat kuitenkin osoittavat Kuun läpimitan olleen hiukan Aurinkoa suurempi, kertoimella 1,0025. Ottaen huomioon Kuun reunan epätasaisuuden voidaan sanoa, että pimennys ei ollut täydellinen, eikä rengasmainen. Todennäköisesti Clavius näki sisemmän koronan, ja perustuen aikaisemmista pimennyksistä lukemiinsa teksteihin, hän totesi nähneensä jotain epätavallista. Claviuksen tarkka selostus pimennyksestä vuonna 1567 auttaa maapallon pyörimisliikkeen tutkijoita linkittämään ennen ja jälkeen kaukoputken keksimisen tehdyt havainnot toisiinsa.

Kraatteri Clavius on ollut useissakin tieteisseikkailujen tapahtumapaikkana. Vanhemmat scifi-harrastajat muistanevat Avaruusseikkailu 2001 -romaanin ja -elokuvan, joissa Aries 1B -yhteysalus laskeutuu Clavius-tukikohtaan.

Jari Kuula

Lähteitä

Astronomy and Astrophysics 332, 347–351 (1997)
Arthur C. Clarke, Avaruusseikkailu 2001

Rutherfurd ja Porter

Claviuksen eteläkaakkoista reunaa runteleva Rutherfurd on geologisesti huomattavasti Claviusta kiehtovampi. Tämä selittyy lähinnä Rutherfurdin nuorella, kopernikaanisella iällä [16]. Lisäksi kraatterin syntypaikka Claviuksen sisäreunalla on tuottanut useita mielenkiintoisia piirteitä: Rutherfurdin eteläreuna on yli kaksi kilometriä korkeammalla kuin pohjoisreuna, mikä aiheuttaa kraatterin useat epäsymmetrisyydet. Näistä silmiinpistävin on keskuskohouman sijainti, joka ei ole alkuunkaan kraatterin keskellä, vaan huomattavasti keskustan koillispuolella.

Rutherfurdin heittelekenttä näkyy myös lähinnä pohjoisessa eli Claviuksen pohjalla. Hyvin epäsymmetrinen heittelekenttä on vahvistettu myös tutkahavainnoilla [17]. Siinä on harrastajien kuvissakin (kuva 12) nähtäviä tummia tasaisia alueita. Ne ovat kraatterista ulos lentänyttä törmäyssulaa, joka on muodostanut painanteisiin pieniä lampareita. Törmäyssulaa on myös runsaasti Rutherfurdin pohjalla, etenkin pohjan ala- eli pohjoisosissa ja aivan keskuskohouman eteläpuolella. Rutherfurdin heitteleen jakaumaa on yritetty selittää hyvin vinolla törmäyksellä [17]. Tälläista epätodennäköistä tapahtumaa ei kuitenkaan välttämättä tarvita, vaan kraatterin synty rinteeseen ainakin periaatteessa riittää [18].

Kuva 12: Clavius & Rutherfurd, Haavisto 1.5.2012

Kuva 12. Ari Haaviston Lempäälässä 1.5.2012 ottamassa kuvassa näkyy hyvin paitsi Clavius, myös sen eteläkaakkoiselle reunalle syntynyt Rutherfurd. Huomaa sen heitteleen synnyttämä yksittäinen uurros, joka muokkaa Clavius D:n reunoja ja pohjaa. Claviuksen pohjalla oleva säteittäisiä harjanteita muodostava Rutherfurdin heittelekenttä on varsin poikkeuksellinen. Clavius D:n ja Rutherfurdin välissä, samoin kuin lähellä Rutherfurdin pohjoisreunaa olevan keskuskohouman eteläpuolella näkyy heikosti tasaisen harmaita törmäyssulalampareita (vrt. kuva 4).

Kuva 13: Clavius, Helin 1999

Kuva 13. Matti Helinin Clavius-piirros keväältä 1999, kaukoputkena 20-senttinen Orion. Huomaa erityisesti Rutherfurdin syrjässä sijaitseva keskuskohouma ja harjannemainen heittelekenttä ja Blancanuksen kapeana kirkkaana harjanteena näkyvä läntinen reuna. Etelä ylhäällä, länsi oikealla. Lisää Ursan silloisen Kerho- ja yhdistystoimintajaoston Clavius-projektin havaintoja kannattaa katsella Tähdet ja Avaruus -lehden numerosta 7/1999.

Rutherfurdin heittelekentässä näkyvät harjanteet ja uurteet ovat myös aiheuttaneet ihmetystä [12]. Vaikka ne hieman poikkeuksellisia ovatkin, selittyvät nekin heitteleellä, joka on syntynyt kaltevalle pinnalle tapahtuneessa törmäyksessä. Harjanteet näkyvät hyvin esimerkiksi kuvissa 7b ja 10–12, samoin kuin Matti Helinin piirroshavainnossa (kuva 13). Yksi heitteleuurteista muokkaa kauniisti Clavius D:n reunaa, mikä sekin on nähtävissä Ari Haaviston vapunpäivän 2012 kuvassa 12.

Claviuksen koillisreunalla sijaitseva 51-kilometrinen Porter on varsin Rutherfurdin kaltainen muutenkin kuin kooltaan. Porterin pohjoisreuna sijaitsee lähes kolme kilometriä korkeammalla kuin eteläreuna. Kraatterin etelä- ja pohjoisreunojen korkeusero on suurempi kuin Rutherfurdilla, mutta toisaalta taas Porterin keskuskohouma ei ole ”valunut” läheskään niin syrjään kraatterin keskikohdasta kuin Rutherfurdin tapauksessa. Huomattavasti suuremman nektariaanisen ikänsä vuoksi Porterin heittelekenttä ei enää ole havaittavissa.

Claviuksen lähiympäristö

Claviusta havaitessa tai kuvatessa kannattaa kiinnittää huomiota myös ympäröivään alueeseen. Heti Claviuksen lounaispuolella (kuva 4) on nektariaaninen 106-kilometrinen Blancanus, jonka länsireuna muodostaa aamuterminaattorilla komean kirkkaan kaaren kraatterin pohjan ollessa vielä täysin varjossa (mm. kuvat 3, 9, 13 ja 14).

Claviuksen kaakkoispuolella reilun parinsadan kilometrin päässä olevaa Moretusta taas on joskus sanottu köyhän miehen Tychoksi (kuva 14). Moretus on upea 114-kilometrinen eli tuntuvasti Tychoa suurempi klassinen kompleksikraatteri. Säteitä sillä ei eratosteenisenä kraatterina enää ole ja se joutuu hieman kärsimään eteläisestä sijainnistaan, mutta on tästä huolimatta näyttävä kohde.

Longomontanus ja Longomontanus Z Claviuksen koillispuolella ovat myös omalla tavallaan mielenkiintoinen kaksikko (kuvat 15 ja 16). Longomontanus on kraattereista nuorempi (nektariaaninen) ja huomattavasti suurempi (halkaisija 146 km) kuin sen alle jäänyt ikivanha (esinektariaaninen) Longomontanus Z (halkaisija 96 km). Yleensä toistensa päälle syntyneiden kraattereiden ikä/koko-suhde menee toisin päin, koska hyvin nuoressa aurinkokunnassa oli huomattavasti enemmän suurempia törmääviä kappaleita kuin heti hurjimman nuoruuden jälkeen. Siellä täällä Kuussa kuitenkin pääsee ihmettelemään näinkin suurten toistensa päälle syntyneiden kraatterien “väärin päin” olevaa ikäjärjestystä. Longomontanus ja Longomontanus Z ovat tästä hyvä esimerkki.

Kuva 14: Clavius & Moretus, Haavisto 9.4.2014, Kankaanpää 03/2011

Kuva 14: Jari Kankaanpään (ylempi; maaliskuu 2011, 12″ Meade LX-200 UHTC -kaukoputki , 2x Meade Barlow, DMK-31 -kamera, Baader IR-pass -filtteri) ja Ari Haaviston (9.4.2014) kuvissa Moretus näkyy komeana kirkkaan keskuskohouman sisältävänä kraatterina Claviuksesta ylös vasemmalle. Vertaa Tychoon Lasse Ekblomin kuvassa 15.

Kuva 15: Clavius region, Ekblom 18.4.2016

Kuva 15. Kuvan oikeassa yläkulmassa oleva Tycho ei lähempänä terminaattoria sijaitessaan ole läheskään niin silmiinpistävä kuin täydenkuun aikaan. Sen vasemmalla puolella sijaitseva suuri tasapohjainen kraatteri on Longomontanus. Yli puoliksi sen alle jäänyt pienempi Longomontanus Z on heti Longomontanuksesta alas oikealle. Rajattu Lasse Ekblomin 18.4.2016 kuvaamasta laajasta eteläisten ylänköjen mosaiikista. Vertaa myös kuvaan 16. Celestron CPC 1100 -kaukoputki ja ASI 224MC -kamera.

Kuva 16: Clavius, Niemi 9.12.2016

Kuva 16: Kuvan alareunassa puoliksi näkyvä tasapohjainen kraatteri Longomontanus. Sen vasemmalla puolella on sitä pienempi mutta vanhempi Longomontanus Z (vrt. kuva 15). Kuva: Elina Niemi, Kauhava, 9.12.2016, SW400P Synscan Goto Dobson -kaukoputki ja ASI120MM-S -kamera. Vertaa samana iltana otettuihin Oskari Syynimaan kuvaan 9 ja Ari Haaviston ja Jura Raikkeruksen kuviin galleriassa.

Jokaiselle jotain

Kuva 17: Clavius, Lukkari 1.8.1983

Kuva 17. Sami Lukkarin Kotkan Hurukselassa Kymijoen rannassa 1.8.1983 klo 3.40 tekemä piirroshavainto. Rutherfurdin länsireunaa osoittava nuoli viittaa pieneen Rutherfurdia vanhempaan kraatteriin, joka on vaikuttanut Rutherfurdin reunan syntyyn. Myös Claviuksen pohjoisreunan sormimaiset harjanteet erottuvat selkeästi (vrt. mm. kuvaan 16). Kaukoputkena RET-45 (f=900 mm, D=114 mm). Piirros koristi Ursa Minor -lehden toisen numeron (2/1984) kantta. Sami Lukkarin pitkä havaintokertomus kannattaa lukea Tähdet ja Avaruus -lehden numerosta 4/1984 [19]. Etelä ylhäällä, länsi oikealla. Kuva: Sami Lukkari / Ursan kuva-arkisto.

Clavius on suuri ja näyttävä kohde, josta näkee runsaasti yksityiskohtia jo kiikarilla tai pienellä kaukoputkella. Tämän osoittaa hyvin Sami Lukkarin piirroshavainto kesältä 1983 (kuva 17 [19]). Toisaalta taas etenkin Rutherfurdin tuoreiden rakenteiden kunnollisessa ikuistamisessa riittää tavoiteltavaa myös järeämmän kaluston käyttäjille (kuva 12). Terminaattorin ollessa Claviuksen kohdalla kannattaa myös yrittää, onnistuisiko sen erottamaan paljain silmin. Kuten tämän jutun galleriaksi asti riittäneestä upeasta kuvasaldosta huomaa, kannattaa Claviustakin havaita useissa eri valaistusolosuhteissa. Esimerkiksi Claviuksen pohjaa halkovat Tychon säteet tai Clavius D:n ja Rutherfurdin välissä sijaitsevat törmäyssulalampareet ovat lähinnä täysikuulla nähtäviä kohteita, jolloin itse Claviusta on hankala erottaa ylängön kraatteripaljoudesta. Viistommalla valaistuksella voi yrittää nähdä Rutherfurdin heittelekenttää tai testata kalustonsa ja silmiensä erotuskykyä Claviuksen pohjan pikkukraattereita laskeskelemalla. Kuun kraattereista kiinnostuneille Clavius siis tarjoaa havaittavaa ja kuvattavaa aina näkyessään kalustosta ja valaistusolosuhteista riippumatta.

Galleria

Suomalaisten harrastajien valokuvia Claviuksesta vuosilta 2010–2016 (avaa kuva suuremmassa koossa napsauttamalla).

Kiitokset

Kiitos kaikille juttua varten kuvia antaneille ja Veikko Mäkelälle kommenteista ja taitosta.

Lähteet

[1] Webb T. W., 1962. Celestial Objects for the Common Telescopes. Volume One: The Solar System. Edited and revised by Mayall M. W. Dover Publications, Inc., New York, 255 s. (1. p. 1859)

[2] Neison E., 1876. The Moon and the Condition and Configurations of Its Surface. Longmans, Green and Co., London, 576 s.

[3] Grego P., 2003. Moon Observer’s Guide. Philip’s, 192 s.

[4] Elger T. G., 1895. The Moon. George Philip & Son, London, 173 s.

[5] Cherrington E. H. Jr., 1969. Exploring the Moon Through Binoculars and Small Telescopes. Dover Publications, Inc., New York, 229 s.

[6] Hill H., 1991. A Portfolio of Lunar Drawings. Cambridge University Press, 240 s.

[7] Grego P., 2005. The Moon and How to Observe It. Springer-Verlag, 274 s.

[8] Chu A., Paech W., Weigand M. & Dunlop S., 2012. The Cambridge Photographic Moon Atlas. Cambridge University Press, 191 s.

[9] Strach E. H. & Baum R. M., 2006. Obituary: Harold Hill (1920−2005). Journal of the British Astronomical Association 116(4): 203–204.

[10] Nasmyth J. & Carpenter J., 1903. The Moon, Considered as a Planet, a World, and a Satellite. John Murray, London, 315 s. (1. p. 1874)

[11] Kankaanpää J., 1999. Kuun aamunsarastuksen äärellä. Tähdet ja Avaruus 7/99: 40–43.

[12] Wood C. A., 2003. The Modern Moon: A Personal View. Sky Publishing Corporation, 209 s.

[13] Lacroux J. & Legrand C., 2003. Discover the Moon. Cambridge University Press, 143 s.

[14] Wright E., 2016. Moon Phase and Libration, 2017. NASA’s Scientific Visualization Studio. http://svs.gsfc.nasa.gov/4537

[15] Wilhelms D. E., 1987. The Geologic History of the Moon. U.S. Geological Survey Professional Paper 1348, United States Government Printing Office, Washington, 302 s.

[16] Cummings D., 1972. Geologic Map of the Clavius Quadrangle of the Moon. LAC-126, I-706. Department of the Interior, United States Geological Survey.

[17] Campbell B. A., Carter L. M., Campbell D. B., Nolan M., Chandler J., Ghent R. R., Hawke B. R., Anderson R. F. & Wells K., 2010. Earth-based 12.6-cm Wavelength Radar Mapping of the Moon: New Views of Impact Melt Distribution and Mare Physical Properties. Icarus 208: 565–573.

[18] Krohn K., Jaumann R., Elbeshausen D., Kneissl T., Schmedemann N., Wagner R., Voigt J., Otto K., Matz K. D., Preusker F., Roatsch T., Stephan K., Raymond C. A. & Russell C. T., 2014. Asymmetric Craters on Vesta: Impact on Sloping Surfaces. Planetary and Space Science 103: 36–56.

[19] Lukkari S., 1984. Kaksi yötä Kuun seurassa. Tähdet ja Avaruus 4/84: 162–165.

Linkkejä

Clavius-keskustelut Avaruus.fi-foorumilla
http://foorumi.avaruus.fi/index.php?topic=761.0

Clavius-havainnot Taivaanvahdissa
https://www.taivaanvahti.fi/observations/browse/pics/1698730/

3 comments

  • Hieno kooste Clavius kraatterista.
    Jari Kuula kirjoitti “Clavius saksalaisen Cristopher Klaun” tehtävästä kalenterin uusimiseksi;
    gregoriaaninen kalenteri (1582).
    Kiinnostuin kalenteriuudistuksesta 2000-luvun alussa ja tein oman ns. selkeämmän kalenterihaun (verrattuna Almanakkatoimiston, Heikki Ojan ja Mikael Agricolan “sunnuntain” aakkosiin / 7 x 2), josta olen Ursan sivuillakin vinkannut. Kirjoitin siitä mm. Yle Radio 1:n Foorumin keskustelussa (6/2012 edeltä – arkistoitu):
    http://www.yle.fi/vintti/yle.fi/yleradio1/ – Yleinen keskustelu – Kalenterimme kolme ylimääräistä päivää, jossa ensisivulla myös lähdekirjojani.
    Muistaakseni Claviuksen ym. em. kalenteriuudistuksesta kerrottu laajemmin kirjassa;
    Ajan historia / G. J. Whitrow, 1988, suomentanut Anto Leikola, Art House Oy 1999

    Clavius kraatterin, “pohjalla oleva sirpin muotoinen pienevien kraatterien kaari (Kuva 4)” lienee muotoutunut samasta, osakappaleiden ketjun iskeytymistä.
    Olisi mielenkiintoista saada tarkka laskelma samassa mittakaavassa niiden kraatterien suhteellisista etäisyyksistä ja kokojen eroista, josta voitaisiin päätellä niiden ketjumuodostelmaa ennen iskeytymää Kuuhun. Säännönmukaisuutta muodostelmissa havaittavissa mm. Jupiterin suuren kraatteri-iskeytymän kuvista – koot muodostelman häntään pieneni ja etäisyyksissä suhteellista tasavälisyyttä lienee myös ollut.

    Reply
    • Hei,
      kiva kuulla, että Clavius-juttu kiinnosti. Claviuksen pohjalla kaaressa olevat kraatterit ovat syntyneet parin miljardin vuoden aikana, joten ne eivät ole muodostuneet yhden osiksi hajonneen kappaleen törmäyksestä. Kyse on puhtaasta sattumasta. Ja vaikka en mitään taivaanmekaniikasta ymmärräkään, väittäisin näin lonkalta, että tuollaisen kiehkuran syntyminen yhden osiksi hajonneen kappaleen törmäyksestä on mahdotonta. Etenkin Jupiterin suurten kuiden pinnoilta tunnetaan helminauhamaisia kraatteriketjuja, ja niitä on ehdotettu myös Kuun tapauksessa (varsinkin Catena Davy), mutta nämä ovat aina kutakuinkin suoria. Pienet sekundäärikraatterit sen sijaan voivat synnyttää erilaisia kaarimaisia rakenteita (esimerkiksi Copernicuksen ympäristö on hyvä esimerkki). Claviuksen pohjalla olevan kraatterikaaren kohdalla tästäkään ei siis kuitenkaan ole kyse.

      t. Teemu Öhman

      Reply
  • Lisään vielä em. gregoriaanisen kalenterin ja juliaanisen kalenterin yhteyteen muistiin,
    että juliaaninen kalenteri jäi vuodenajoista jälkeen lähes täsmälleen yhden vuorokauden 128 vuoden aikana (noin sekunti / vuodessa, täsmäyksestä – helppo muistaa 128 sekuntia).
    Gregoriaaniseen kalenteriin lisättiin vuoden 1582 syksyllä 10 vrk ja siten täsmättiin kalenterien viikonpäivien kiertojen päiväykset vuoden 302 paikkeille (1582 – 10 x 128).
    Vuotta 1582 edeltävät kirjatut päiväykset siten hyvä ymmärtää em. 128 vuoden jaoilla;
    esim. Mikael Agricolan kuolinpäivä 9.4. on vuodenaikaan sovitettuna 9 vrk edempänä ja
    samoin mm. nyt ajankohtaiset Lutherin päivämäärät (500 vuotta teeseistä / 1517).
    Em. Ylen arkistotekstissä olen merkinnyt 128 vuoden jaot 45 eKr. alkaen, käytännön täsmäys päivien lisäyksin alkaa vuodesta 302 (1. vrk) jne. 10. vrk vuoteen 1582
    (14. vrk lisätään vuonna 2100).

    Reply

Leave a Reply to Lasse Reunanen Cancel reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *