Keitä me olemme?

17.10.2019 klo 13.39, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Luonnontieteiden ja filosofian piirissä on pitkään pohdittu olemassa olomme peruskysymyksiä ”mistä me tulemme, mitä olemme ja minne olemme menossa”. Tieteelisemmin muotoillen: miten fysiikka ja kemia, luonnonlakien ohjaaman, ovat tuottaneet niinkin monimutkaisen ilmiön kuin elämän? Miten ensimmäinen elämän-rääpäle on kehittynyt niinkin monimutkaisiksi eliöksi ja eliökunnaksi mitä me nyt täällä tunnemme? Entä, mikä tätä eliökuntaa odottaa tulevaisuudessa? Nykyään vastauksia näihin kysymyksiin aletaan pikkuhiljaa ymmärtämään sekä kemian että solu- ja evoluutiobiologian kautta.

Tällaisten suurten ulottuvuuksien kysely ja ihmetely sinänsä on aika ihmeellinen kyky, ja siihen taas tarvitaan sellaista mielen ominaisuutta kuin ”tietoisuutta”. Me olemme tietoisia olemassa olostamme, ja siitä että olemassa olollamme on menneisyys, ja oletettavasti myös tulevaisuus. Meillä on myös kokemus ja tietoisuus siitä että olemme tietoisia; siltä ainakin tuntuu, varmasti niin. Tietoisuuden kautta myös hahmotamme, jotenkin, ”keitä me olemme”. Tietoisuuden kautta syntyy jonkinlainen omakuva.

Tietoisuus on outo, ihmisen mielenmaisemaan sijoittuva ominaisuus, jonka avulla hahmotamme itsemme, identiteettimme ja ympäristömme. Tietoisuus auttaa meitä ymmärtämään ja jäsentämään ympäröivää maailmaa. Tämä ominaisuus on meille hyvin tärkeä: ajatellaan, että nimenomana tietoisuuden asnsioista me ihmisen lajiset olemme älykkäitä, taitavia, tuntevia, viisaita ja empaattisia olentoja, siis ihmisiä.

Mutta luonnontieteille, ja psykologialle, tietoisuus on asia jonka olemusta on vaikea ymmärtää. Sen tiedetään olevan olemassa, mutta ei tiedetä miten se on syntynyt, missä se sijaitsee, tai mitä se on. Näitä kysymyksiä on ollut vaikea lähestyä ja tutkia, sillä koko tuo ominaisuus  on niin epämääräinen ja aineeton, pelkkä mielikuvista ja tuntamuksista muodostuva ilmiö, että siitä on hyvin vaikea saada kiinni. Tietoisuuden on vaikea tutkia itseään.

Princetonin yliopistosta toimiva neurotutkija Michael Grazianon kertoo artikkelissaan ”What is consiousness?” New Scientist lehdessä (3248: 34-37) tietoisuuden tutkimisen taustoista. Artikkelin mukaan tietoisuuden olemuksesta on esitetty aika erikoisiakin teorioita. Sen on ehdotettu olevan jotakin korkeamman tason informaatiota, tai jopa jotakin monesta suunnasta koostuvaa ja integroituvaa (emergenttiä) informaatiota, jota olisi olemassa kaikessa mitä maailmassa on, mm. kasveissa, planeetoissa, planeettakunnissa tai maailmankaikkeudessa. Tämän kaikkialla olevan informaation kvantitaavinen yksikkö olisi Phi, ja ihmisen aivoissa sitä olisi enemmän kuin missään muissa tuntemissamme kokonaisuuksissa. Tietoisuus voisi olla myös jonkinlainen illuusio tai harha. Näille teorioille ei kuitenkaan ole olemassa mitään käytännön todistusta. Se voisi olla myös aivojen luoma virtuaalinen työpöytä, tai alusta, jolla aivot käsittelevät kaikkia sisäisiä ja ulkoisia havaintojaan, ja ehkä tämä nyt voisi olla juuri sellainen käsite mistä tietoisuuden olemus voisi lähteä avautumaan.

Michael Grazianon tutkimusryhmä lähestyy tietoisuuden kysymystä omasta erikoisalueestaan, eli vartalon motoriikan hallinnasta käsin. Motoriikan toimintamalli ymmärretään jo varsin hyvin. Vartalon kaikkien erillisten ja samanaikaisten liikkeiden hallinta on hyvin haastava tehtävä aivoille, sillä aivot joutuvat koko ajan hallinnoimaan suuren joukon erilaisia lihaksia ja niiden liikeratoja. Suoritukset tapahtuvat nopeasti ja tarkasti, niihin liittyy suuri määrä soluja ja solukoita, ja niiden reaktioita ja aistiärsykkeitä. Aivot eivät voisi käsitellä kaikkea tätä informaatiovirtaa erikseen, yksitellen. Sen sijaan, ne hallinnoivat tätä kokonaisuutta rakentamalla siitä mallin, tai karkean kuvan, jonka avulla ne voivat nopeasti hahmottaa sen mitä on tekeillä, ja missä kohtaa ja minkälaista liikettä tai reagointia tilanne vaatii. Mielikuva, tai ruumiin kartta, toimii jonkinlaisena hallintakeskuksena tai pohjapiirroksena jonka avulla aivot pystyvät operoimaan monimutkaista toimintakenttää.

Grazianon ryhmä ehdottaa, että mieli rakentaa samalla tavalla kokonaiskuvaa myös kaikesta muustakin, sekä ympäröivästä maailmasta, ihmisen havainnoimista asoita, ihmisestä itsestään ja hänen mielenliikkeistään, ja hänen paikastaan maailmassa. Kokonaiskuva rakentuu kaikesta mitä ihminen havaitsee, tietää ja oppii. Kuvan rakentamisen pitää olla valikoivaa, niin että se tarkentuu vain tärkeisiin ja oleellisiin asioihin. Mielenmaiseman valikoiva rakentaminen toimisi siis samoin kuin valikoiva muisti.

Aivoihin tallentunut maailmankuva ei siis ole mielikuvituksen luoma illuusio, vaan aivojen hahmottama piirros tai kartta, tai moniulotteinen tarina tai sarjakuva, jonka avulla  ihminen jäsentää ja mieltää kaikki vastaan tulevat asiat. Se on työkalu jonka avulla mieli pystyy fokusoimaan havaintojaan ympäristön tärkeisiin kohteisiin, ja ymmärtämään niitä jollakin mielekkäällä tavalla. Tuota työkalua voisi myös ajatella maailman ”kuvajaisena”, jonka kentässä ihmisen mieli operoi, kuin kuvastimessa.

Tältä pohjalta voisi ajatella että monilla eläinlajeilla, kaikilla niillä jotka muistavat entisiä tekemisiään, oppivat tunnistamaan oman elinympäristönsä ja sen lajiston, ja oppivat kaikenlaisia asioita – näillä kaikilla olisi olemassa jonkinlainen tietoisuus. Ja miksipä ei olisi. Se kun ei vain muutu sanoiksi, se ei ole tarkkaan jaettavissa kenenkään kanssa.

Mielen karttateorian pohjalta Grazianon ehdottaa että samankaltainen, ihmisen mieltä muistuttavat tietoisuus voitaisiin ohjelmoida myös robottiin. Siihen tarvittaisiin neljä elementtiä: Tarvitaan havainointikyky joka syöttää robotin tiedostoon ympäristön perustiedot, pohjapiirros (tai perustarina) johon kaikkia uusia havaintoja verrataan, sopivasti/riittävästi taustatietoa kaikista havaituista kohteista, ja sitten laaja datapankki jolla kaikkia muuttuvia parametreja voi nimetä ja käsitellä.

Kuulostaa siltä että tuo digitaalisesti rakennettu mielenmaisema ja maailmankuva jäisi kuitenkin kovin karkeaksi. Meillä ihmisillähän tietoisuus on loputtoman monivivahteinen. Se rakentuu jatkuvien aistihavaintojen, ihmisten välisen sanattoman viestinnän, puhutun kielen, alitajuisen oppimisen ja tietoisen opettelun, samoin kuin kaikkien omien kokemusten ja tunnetilojen kautta.

Ihmisten tietoisuuden perusteet – se kaikista kestävin ja pysyvin maailmankuva – ilmeisesti rakentuu jo aivan varhaisissa elämän vaiheissa, siinä vaiheessa kun kaikki asiat omaksuttaan itsestään selvyyksinä ja vallitsevina tosiasioina. Pienen ihmisen mielen pohjalle tallentuvat havainnot siitä miten muut ihmiset reagoivat häneen itseensä ja toisiinsa, sinne tallentuu lapsen lähellä olevien ihmisten ilmeinen arvomaailma. Kasvatus näitä arvoasetelmia sittemmin vielä vahvistaa, ja mielikuvien voimakkuus varmaankin korreloi sen kanssa, miten tehokkasti niitä pienelle ihmiselle opetetaan. Maailmankuvat, ja samalla mielen peruskartat, siirtyvät ihmistyhteisöissä ja sukupolvelta toiselle.

Tietoisuus rakentuu ja tarkentuu myös kaikkien aistimaailman havaintojen, kohtaamisten ja kokemusten kautta: näkemällä, kuulemalla, maistamalla, haistamalla ja kokemalla me rakennamme maailmankuvaamme. Mielen prosessoinnin ja puhutun kielen avulla havaintomaailma muuttuu käsitteiksi, joita voi sitten pohdiskella tai jakaa muille sanojen avulla. Mahtava kommunikaatio- ja asioiden jäsentelyprosessi tapahtuu sekä ihmisen mielessä, että ihmisten välillä.

Vaikka tuon toiminnan ja tietojen hahmottamisen perustoiminnat voisikin rakentaa koneelle digitaalisesti, ja tietopankkien avulla, niistä jäänee kuitenkin puuttumaan ainakin kaikki henkilökohtaisten kokemusten, mieltymysten, tykkäämisten, ihastelun tai kauhistelun tunteet, ja käsitteet siitä mikä on hyvää, mikä pahaa. Moraali ja oikeuden tunto ovat aika syvälle koodattuja ja monitahoisia elementtejä ihmisen tajunnan pohjakiirroksessa, mutta ne ovat niin abstrakteja ja hienovaraisia asoita että niitä lienee vaikea koodata koneen muistilevylle. Vai onko?

32 kommenttia “Keitä me olemme?”

  1. Mikko Väyrynen sanoo:

    tuosta tekoälyn esimerkistä jäi uupumaan oleellinen tieto itsen sijainnista tässä ympäristössä, eli kun ensin jokainen osa kehossa tietää sijaintinsa suhteessa kehoon ja sitten keho tietää sijaintinsa suhteessa ympäristöön niin voidaan olla tietoisia siitä missä ja miten ollaan. kehon soluthan erikoistuvat sen mukaan mikä niiden sijainti ja minkälainen niiden naapuri on joten tämä on jo solutasolla ihan fyysinen tosiasia ihmisessäkin. tästä oleellinen tieto itselle tuli tutustuessa ”in its image” projektiin

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hei! Kyllä vain – tuo tilan hahmottaminen on varmasti oleellinen osa vartalon motoriikan hallintaa. Ja luulisin että tämä hahmotuskyky on osa tietoisuutta — ja myös, luulisin, että ainakin tämän kaltainen tietoisuus (ja ehkä muutkin hahmottamisen, muistamisen, päättely ja ymmärtämisen tasot) ovat yhteisiä kaikille monisoluisille ja liikkuville eläimille.

      Tuo toinen taso mihin viittaat – eli solujen erilaistuminen sen mukaan miten ne tunnistavat oman sijaintinsa alkiossa tai kehittyvässä sikiössä, ja sen eri solukoissa – niin se on taas jotakin toisenlaista ”tietämistä”. Se perustuu solujen väliseen kemialliseen signalointiin ja geenitoimintojen säätelyyn. Mahdottoman monimutkaista ja hienoa toimintaa, vaikka ei olekaan mitään tekemistä varsinaisen tietoisuuden kanssa…

  2. Mihin ongelmaan ihmisen mieli on ratkaisu? Tähän kysymykseen vastaaminen olisi varmaankin edellytys sille että konetta saisi houkuteltua ratkaisemaan samaa ongelmaa.

    Ihmisen tietoisuutta saattaa olla montaa sorttia. Spiritualistit puhuvat vertauskuvallisesti 3d-, 4d- ja 5d-ajattelusta.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tuota noin. Ei ne koneet itse innostu mitään oppimaan, niihin pitä äkoodata asioita. Mutta ainakin nuo artikkelin kirjoittajat arvelevat että tietoisuus voitaisiin hyvinkinkoodata, jos se rakentuu vain tuollaisesta ”kartasta” tai kuvapohjasta, jolla itse maailmaa hahmottaa. Peilikuvasta, siis.

      Ainakin näin hetkellisen toiminnan tasolla ihmisen mieli vastaa kaikenlaisiin, sekä käytännöllisiin, viihteellisiin ja eksistentialistisiin kysymyksiin. Tuo ensimmäinen lienee tärkein etu evoluution kannalta, ja myös kone-oppimisen kannalta.

      Sitten nuo moniulotteiset toimintatavat: Kyllä varmaan noinkin voisi ajatusten kuvitella kulkevan – asioita ainakin hahmotetaan monella tasolla, ja monelta taholta. Pinnallisesti ja syvällisesti. Tietoisesti ja tiedostamatta. Eri resoluutioilla, isossa ja pienessä mittakaavassa. Visuaalisesti, käsitteellisesti, tunteellisesti, asiallisesti, sovinnollisesti, ja vastakkain asetellen. Ihmisen mieli on aikamoinen temmellyskenttä. Silti, se lienee vain todellisen maailman peilaamista??

      Ja jos se on peilaamista, niin sellaisena kuitenkin paljon rajallisempaa kuin mitä todellisuus on. Sen tekemät kuvat ovat myös vääristyneitä, joko tarkoituksellisesti väärin nähtyjä, tai vain siksi että ihminen ei millään voi tietää ja ottaa huomioon kaikkea mitä tapahtuu. Ihmiset ovat kautta historian tehneet sellaisia asioita joista heillä ei ole ollut aavistustakaan siitä mitä ovat oikeastaan tekemässä, tai mitä tästä seuraa. Esimerkiksi, ihmiset ovat aina kaikin voimin ja keinoin koettaneet raivata itselleen enemmän elintilaa ja resursseja – ollenkaan tajuamatta että ne molemmat ovat rajalliset, ja että tänne pitäisi mahtua muitakin.

      Niinhän siinä sitten kävi, jo ihmisen levittäytyessä pitkin planeettaa, että muut ihmisen sukuiset, samoin kuin isot eläimet katosivat alta pois. Maija Karala kirjoitti tästä mainion blogin: https://planeetanihmeet.wordpress.com/

      Ja mitähän vastaavaa onkaan tapahtumassa juuri parhaillaan, siitä huolimatta että tieteiden kautta nyt jo paremmin hahmotetaan kokonaistilannetta… me ihmiset aina ensin touhutaan ja tehdään, ja sitten vasta harkitaan että mitähän tulikaan tehdyksi.

      1. Karalan kirjoitukseen on helppo yhtyä. En ollut tiennyt – varmaankin koska olen laiska penkomaan historiaa – että hypoteesi on peräisin jo 1970-luvulta.

  3. Mikko Huhdanmäki sanoo:

    Mielenkiintoisia ajatuksia tietoisuuden luonteesta. Olen monesti pohtinut ”itsen” ongelmaa. Jokainen meistä on omalla tietoisuudella varustettu yksilö, mutta mikä määrittää juuri sinut kokijaksi sinuun ja minut kokijaksi minuun.

    Entäpä vapaa tahto? Deterministit katsovat vapaan tahdon olevan pelkkä illuusio. Onkin mielenkiintoista, että evoluution sivutuotteena voin kuitenkin kirjoittaa vaikkapa: ”Kukkakaali on pahaa.” (Tosiasiassa tykkään kukkakaalista.) Oliko tuo vapaata tahtoa vai ei? Tuskin monenkaan mielestä. Olen silti kovin tyytyväinen omaan illuusiooni ”vapaasta tahdosta”.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tuo ”itsen” kokemus mielestäni (ja myös tuon blogissa esitetyn teorian peruseella) näyttäisi liittyvän siihen että kukin meistä luo oman mielensä ”pohjapiirroksen”, johon hän myös asettaa itsensä. Tuosta kuvasta näkyy ihmisen oma paikka maailmassa.

      Kysymys vapaasta tahdosta on kiintoisa. Mielestäni tahdon vapaus on aika suhteellinen juttu, ja riippuu ihan olosuhteista. Kuninkaiden tahto on paljon vapaampi kuin maaorjien, terveiden ja rikkaiden ihmisten tahto on vapaampi kuin sairaiden ja köyhien. Tahdon vapaus riippuu ihmisen voimista ja resursseista, tiedoista ja taidoista… ja jotenkin tietysti myös tietoisuudesta. Mutta ajatus determinismistä – siitä että ihmisten (ja kaiken muunkin) pitäisi noudattaa jotakin ennalta määrättyä kohtaloa – kuulostaa aika absurdille. Olosuhteet muuttuvat aika satunnaisesti, joka hetkessä. Siinä kaaottisessa ajan virrassa me kaikki poukkoilemma, aika vapaasti valiten mihin suuntaan.

      1. Pentti S. Varis sanoo:

        Tahdon vapaudesta väitellään paljon, mutta usein kiista kiertyy jonkun muun kuin tahdon, esimerkiksi tekojen vapauteen ja asian ydin kadotetaan. Kysymys nimenomaan tahdon vapaudesta on myös sikäli kiinnostava, että vastaus siihen kattaa melkein kaikki muutkin ihmisen tietoisuudessa ilmenevät ominaisuudet.

        Näkemykseni mukaan tahto ei ole koskaan vapaa, vaan syysidonnainen, reunaehtosidonnainen. Niinpä Spinoza toteaakin, että ihmiset luulevat omaavansa vapaan tahdon, koska he eivät huomaa tahdollansa olevan syitä.

        Tahtotilan muodostumisen mekaaninen malli on Benardin konvektio

        https://www.google.com/search?sxsrf=ACYBGNRgwiZ-LO-3rzddwUqJ72mq_Mpd7g:1571501805499&q=benard+convection+pictures&tbm=isch&source=univ&sxsrf=ACYBGNRgwiZ-LO-3rzddwUqJ72mq_Mpd7g:1571501805499&sa=X&ved=2ahUKEwi4s4W33KjlAhWx16YKHaLUAasQsAR6BAgGEAE&biw=1445&bih=769

        Tahtotilan mekaanisen ekvivalentin syitä eli reunaehtoja ovat mm. konvektioastian muoto, koko ja sileys, lämpövirran kuumuus ja teho, nesteen tiheys ja jäykkyys, astiassa ehkä olevat lisäesineet, astian liikuttelutavat jne. Tuloksena oleva ’tahtotila’ on jokin nesteen pinnalle muodostuva konfiguraatio. Samaan tapaan myös aivoissa tahtotila kehittyy moninaisten psykologisten ja muiden reunaehtojen eli syiden funktiona. Reunaehtoja ovat geenit, aversiot ja mieltymykset, omaksutut opit, kehotukset, peloittelut jne., ihmissuhteet, elämänkatsomukset jne. Myös ’ulkoiset’ seikat kuten rahattomuus tai säätila voivat toimia tahtotilan reunaehtoina. Tahtotilaa voidaan pitää yksittäisten reunaehtojen tuottamien tahtojen resultanttina. Ei tosin ole selvää, voivatko reunaehdot tai vastaavat tahtoelementit vuorovaikuttaa keskenään.

        Tahtotila ei välttämättä ’kypsy’ välittömästi. Jonkun unohtuneen reunaehdon tullessa äkkiä mieleen tahtotila voi muuttua jopa päinvastaiseksi. Eri reunaehdoilla on yleensä eri painokertoimet tahtotilan muodostumisen suhteen. Reunaehdot, niiden painokertoimet ja itse tahtotilat muuttuvat jatkuvasti.

        Jokaisella tahtotilalla on ainakin yksi syy, se, mitä tahdotaan. Näin ollen tahto ei ole koskaan vapaa, ilman syytä syntyvä.

        Oletettavasti myös muut psykologiset ym. tilat syntyvät saman periaatteen mukaan niille tyypillisten sisäisten ja ulkoisten syiden funktiona.

        Tahto ei aiheuta toimintaa, vaan ainoastaan kertoo toiminnasta, joka on haarautunut hermostossa ennen tietoiseksi tuloaan, vrt. Morsella

        https://www.psychologytoday.com/intl/blog/consciousness-and-the-brain/201604/passive-frame-theory-new-synthesis

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Monimutkaista. Mutta siis: tahdollakin on syynsä ja tekijänsä… Mutta tietoisuus lienee kuitenkin tahdosta riippumaton mielenliike. Olemme tietoisia, ilman tahtomistakin. Vai mitä?

      2. Mikko Huhdanmäki sanoo:

        Kirjoitin aiemmin ”itsen”-ongelmasta, johon vastasit seuraavasti:

        ”Tuo ”itsen” kokemus mielestäni (ja myös tuon blogissa esitetyn teorian peruseella) näyttäisi liittyvän siihen että kukin meistä luo oman mielensä ”pohjapiirroksen”, johon hän myös asettaa itsensä. Tuosta kuvasta näkyy ihmisen oma paikka maailmassa.”

        Tämä ”pohjapiirros”-malli perustelisi, miksi kullakin meistä on tietoisuus. Eli miksi minä olen tai sinä olet tietoinen olento. Pohtimani ”itsen”-ongelma ei kuitenkaan liity tietoisuuden kokemiseen, vaan siihen miksi minä olen kokijana minussa ja sinä sinussa.

        Jos mietitään eläimiä, joilla ei ole tietoisuutta ihmisen tavoin, mutta kuitenkin jonkilainen käsitys omasta sijainnistaan liikkuessa tai vaikkapa tuntemus kivusta, on eläimen oltava kokijan roolissa.

        Mutta mikä määrittää tietyn kokijan tiettyihin raameihin? Miksi sinä olet kokijana Kirsi Lehtona tunnetussa ihmisessä? Jokin asia määrittää sen, mutta mikä?

        Olen keskeneräinen kuvataidekasvatuksen kandidaatti enkä matemaatikko tai filosofi, mutta yritetään silti:

        x = Kirsi Lehto
        y = Mikko Huhdanmäki
        z = Kissa, joka rypee ruusupuskassa

        Sinä koet olevasi x, mutta pohtimassani ”itsen”-ongelmassa olet vain kokijana x:ssä. Eli olet kokijana Kirsi Lehdon tietoisuudessa. Mikä määrittää sinut juuri kokijaksi x:ään, eikä y:hyn tai z:aan?

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          .. no nyt meni vaikeaksi — pitää pohtia ihan rauhassa —pysyttelen kuitenkin omassa päässäni, en edes yritä siirtyä kissaan (lieneekö tämä jonkinlainen valittu näkökulma…)

  4. Jorma Kilpi sanoo:

    Kaikki biologinen olemassaolo on algoritmista, siis karkeasti ottaen laskentaa. Näin digiaikana ajattelemme usein, että kaikki laskenta on digitaalista mutta on olemassa myös analogista laskentaa. Analogisen laskennan etuna on usein nopeus. Tietoisuus on kuitenkin aika korkealla abstraktiotasolla, joten ei ole helppoa arvioida sen laskennan olemusta.

    Oppiminen on, mielestäni, eräänlainen tietoisuuden kyky muuttaa itseään. (Koneoppiminen on vain tapa ohjelmoida tietokonetta.) Ihmislapsella on jo biologinen valmius toimia laumaeläimen tavoin ja siksi alttius oppia moraalia ja oikeudentuntoa jo hyvin varhain. Yksi tietoisuuden (ja luovuuden) piirre on vahva kytkeytyneisyys: aivoissa yllättävätkin asiat ovat hyvin läheisesti kytkeytyneitä ja mahdollistavat ymmärryksen. Aivojen kytkennät ovat myös plastisia.

    Onko mahdollista ohjelmoida tietoisuus? Periaatteessa en näe sille estettä, käytännössä arvelen että olemme siitä noin valovuoden päässä.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hmm. Sanot että kaikki biologinen olemassaolo on laskentaa. Tuota noin, lieneekö? Se on paljolti informaation tallentamista, siirtoa ja tulkintaa…. mutta onko informaatio välttämättä laskennallista. Kelpaisiko kuvallinen? Itse jotenkin kuvittelen että aivot käsittelevät kuvallista informaatiota siitä huolimatta että se kulkee siellä hermosynapseissa bitteinä…

      1. Jorma Kilpi sanoo:

        Tiedän kaksi asiaa jotka eivät ole algoritmisia. Ensimmäisen osoitti Kurt Gödel 1930-luvulla: matemaattisten totuuksien joukko ei ole algoritminen, eli kaikkia matemaattisia totuuksia ei voi löytää algoritmisesti.

        Toinen ei-algoriminen asia on sattuma: mikään algoritmi ei voi tuottaa täysin satunnaista ilmiötä. Kaoottiset systeemit pystyvät kylläkin tuottamaan ilmiöitä joita ei käytännössä voi erottaa satunnaisesta. Kvanttitasolla sattuma on jonkinlainen fundamentaali luonnon ominaisuus.

        Analoginen informaation prosessointi on myös laskentaa.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          No ok, ehkä esim. aivojen tekemä monitasoinen paralleeli prosessointi on laskentaa – vai onko? Entä kaikki arkipäivän asiat, työt ja toimet, suunnittelu? Entä taide — kuvataide, musiikki? Ihmisten puhe ja filosofointi? Luonnonilmiöt? Sää? Jos tämä kaikki on matematiikkaa, se menee kyllä kovin paljon tavallisen ihmisen laskentakyvyn yli…

          1. Eläin joka liikkuu, aistii oman liikkeensä ja kokee sen takia itsensä fyysisenä olentona.

            Ihminen jolla on kieli, verbalisoi ajatuksensa ja kokee siksi itsensä henkisenä olentona.

            Tietoisuuden tyyppejä ja tasoja voi olla paljon ja erilaisia, tässä on vain kaksi karkeaa esimerkkiä.

  5. Leo Sell sanoo:

    Informaation käsittely aivoissamme poikkeaa olennaisesti tietokoneiden toiminnasta,vaikka aksonit toimivatkin ON-OFF-periaatteella. Aivosynapsien ärsykevasteet vaihtelevat sangen väljissä rajoissa. Mainitsemasi plastisuus tarkoittaa molekyylitasolla tätä synaptista hienorakennetta, kuten myös dendriitien oka-haarakkeiden nopeaa sisällöllistä muovautumiskykyä. Siinä edellinen aktivaatio-vaste määrittää aina seuraavaa. Yhdenkin neuronin keskimääräinen reagoimisvaihtoehtojen määrä 40:nessä millisekunnissa on n. 80000-bittiä ja jokaisella neuronilla on n.1000 -2000 dendriitti-synapsi yhteyttä. Uskoisin, että tietoisuudella on jotain tekemistä tämän loputtoman määrällis-laadullisen resurssin kanssa – ainakin se edellytää jonkinlaista neuronien kriittistä tiheyttä esim. etuaivolohkossa,ohimolohkoissa sekä hippocampus alueella, kuin myös neuronien pitkälle erikoistuneita kommunikaatio-ominaisuuksia. Näin ajattelen ”alhaalta ylöspäin”.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Suuret kiitokset tästä aivotoiminnan taustatiedosta. Käytössä on siis valtavan nopea ja moniulottieinen koneisto. Voisitko vielä kertoa miten tuo vertautuu (super)tietokoneiden prosessorien kapasitteettiin? Kysyisin myös sinulta, onko tuo Michael Grazianon esittämä ”maailman peilikuva” -malli mielestäsi oikean suuntainen kuvaus tietoisuudesta.

      Tuo tiedonsiirto aivoissa on siis tavattoman tehokasta. Onkohan mitään tietoa siitä miten tuo kapasiteetti jakaantuu erilaisiin funktioihin? Ilmeisesti tietoisuus sinänsä, vaikka onkin alitajuista maailman hahmottamista, käyttää koko ajan paljon prosessointikapasiteettia.

      1. Leo Sell sanoo:

        En ole kunnolla tutustunut tähän Grazianon karttateoriaan, en myöskään supertietokoneiden nykykapasiteetteihin – mutta karkeakin arvio n.86mrd;n aivosolun + edellä mainittujen synapsi-dendriitti-vasteiden verkostoista antaisi olettaa, että kyseessä jälkimmisen osalta on, ”ei mikään luku”! Varmaankin TUNTOISUUS on kehollinen lähtökohta tietoisuuden evoluutiolle ja karttatyyppinen (paikka- verkko-solu-rakenne) ympäristön hahmoitus, kullekin eläinlajille tärkeiden maamerkkien sekä lajikumppanien osalta lähtökohtana uskottava. Myös se että nämä kartastot muodostaisivat hierarkisia suhteita toisistaan emergoituvina hahmokokonaisuuksina, voisivat olla se tietoisuuden monikerroksisuuteen johtava kehityspolku, josta aivojen nykyrakenne antaa viitteitä. Aivosolut käyttävät n.10-kertaa tavallisen solun energiamäärän. Informaation vastaanottokeskuksista tärkein on hippocampus, jonka hammaspoimuosastossa tuotetaan uusia hermosoluja, ne jäävät eloon mikäli toiminnallinen aktiviteetti ja oppimistapahtuman signaali on kyllin potentioitu (LTP-tila). Hippocampus ei tallenna tietoa, vaan toimii kuten logistiikkakeskus ja toimittaa ”ääriviivahahmoitelmat” useisiin eri aivolohko-osoitteisiin samanaikaisesti. Nämä aivojen energiavirtaukset, joista esim. oppimisen kannalta tärkein on dopamiini-reitti (mielihyväpalaute), määrittyvät välittäjä -(transmittereiden) aines ominaisuuksien mukaisesti. Toisin kuin yleisesti ajatellaan aivot käyttävät lähes kaikkea kapasiteettiaan. Tämä olisi ehkä aivojen ”innostuvuus funktio”.

  6. Leo Sell sanoo:

    Vielä lisäyksenä ja tarkennuksena edelliseen, kohdassa (paikka-verkkosolu-rakenne) -käänsin grid-cell termin verkkosoluksi, mutta näyttää siltä, että suomenkielessä käytetään nimitystä hila-solu. Lisätään sitten vielä,että juuri kolmio-paikannusverkon avulla eläimet määrittelevät oman sijaintinsa tilassa. paikkasolut taas tunnistavat suunnistuksen aikana tuttuja paikkoja (pyramidi-paikkasolut), ja laukeavat niiden kohdilla
    esim. sokkelokokeissa.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tuo paikkojen koordinaattien tunnistaminen, samoin kaikkien ruumiin motoriikan liikeratojen laskeminen (lasketaanko niitä?) – samoin kuin kaikkien hahmojen ja näkymien tunnistaminen — samoin kuin kaiken sen ymmärtäminen muistissa olevien tietojen pohjalta, vaativat varmasti tavattoman paljon prosessointikapasiteettia. Ja tämä kaikki siis toimii kaikilla isoilla eläimillä jotka osaavat hahmottaa paikkoja ja ympäristöjä, ja jotka muistavat asioita. Niilläkin siis jonkilaista tietoisuutta. Ihmisellä tämän kaiken lisäksi tulee käsitteellinen ja analyyttinen ajattelu, nimet kaikille asioille ja havainnoille, ja kommunikaatio. Onhan se niin mahtava koneisto että lienee mahdotonta rakentaa robotille mitään tämän kaltaista digitaalista prosessointikapasiteettia.

  7. Kosmos sanoo:

    Yleensä ihminen tietää missä asennossa keho on, mutta ei aina. Olen ollut leikkauksessa jossa käsi puudutetaan kainalosta asti kokonaan. Täydellisen puutumisen jälkeen mieleen jää tuntemus, että käsi on rinnan päällä. Kun operaation aikana havahtuu katsomaan sivulle, huomaakin käden olevan ojennettuna sivulle. On voimakas tunne, tuo ei ole minun käsi.
    Onko ihmisellä ylimääräinen aisti, josta ei puhuta. Nimittäin johonkin kohtaan voi jäädä pintatuntoa, eikä silti tiedä käden asentoa.
    Kehon asennon tietämys ei ainakaan kokonaan johdu tuntoaistista. Miten lie painottomassa tilassa kun ei kosketa mihinkään ja on silmät kiinni, tietääkö ihminen miten päin milloinkin on.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Minä en itse tiedä tästä neurofysiologiasta mitään — paitsi sen että hermotus tuottaa mieleen ja muistiin kartan ruumiinosista, joka pysyy tallessa jossakin määrin vaikka kyseinen raaja amputoitisiin, niin että raaja voi edelleen oireilla, ja aiheuttaa ns. ”haamukipua” Kysytäänpäs tuolta Leo Selliltä vastausta kysymyksiisi…

  8. Leo Sell sanoo:

    Tuskin painottomassa tilassa on väliä, miten päin on, vähän sama kuin ihmettelisi kuinka ihmiset pysyvät maapallon toisella puolella kun ovat ylösalaisin. Tuo kätesi rinnan päällä olo,- en tiedä minäkään, saattaa olla ettei ”syväpuuduttunut” raaja lähetä esim. muutamaan tuntiin uutta tietoa asennostaan affarentteja hermoratoja pitkin somatosensoriselle aivokuorelle, jossa sen tuntopäätehermot sijaitsevat eivätkä hippocampuksen välittäjäneuronitkaan saa tätä tietoa. Sen sijaan, mikäli raaja olisi kokonaan amputoitu säilyisi sen ”sijainti”, ei välttämättä tietty asento, somatosensorisen alueen pitkäaikaismuistisssa ”haamutilana” niin kauan kunnes näille neuroneille löytyisi muita tehtäviä.

  9. Kosmos sanoo:

    Pitäiskö olla huolissaan. HS”Mitä jos keinotekoiset aivot tajuavat olevansa olemassa? Tutkijat huolestuivat laboratorioissa kasvatetuista miniaivoista”
    https://www.hs.fi/tiede/art-2000006280834.html

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Olisiko tuo sitten niin paha asia??
      Ainakin jos niilla on hyvä olla siinä viljelmässä missä ovat.

      Luulenpa että kaikki kotieläimet tajuavat olevansa olemassa, ja monesti, että olemassa olo on ikävällä tavalla rajoitettua. Meidän ihmistne tietoisuuden ongelma on että meidän pitää vain elää tämän tosiasian kanssa. Ehkä ryhtyä vegaaniksi, jos se tuntuu liian pahalta.

  10. Pentti S. Varis sanoo:

    Elämyksellistä tietoisuutta on paljon pohdittu, mutta juuri mikään ehdotelma ei tyydytä rehellistä etsijää. Giulio Tononin Integroitu informaatio -teoria (IIT) tuntuisi aika lupaavalta, jos vain informaatio voitaisiin valita elämyksellisyyden sisältäväksi ei-materiaaliseksi tekijäksi. Ei-materiaalista sen täytyy olla, koska muuten Azarianin kysymyksiin on heti kättelyssä mahdoton yrittää rehellisesti vastata. Ei minkään materiaalisen, ei edes aivotoiminnan voi tosimielessä kuvitella ilmenevän elämyksellisenä, jollaista tietoisuus perusolemukseltaan on.

    http://www.huffingtonpost.com/bobby-azarian/post_10079_b_8160914.html

    Neurotieteilijä Azarian esittää muutaman kiinnostavan ja jokaiselle tietoisuutta pohtineelle tutun kysymyksen mietittäväksi:

    ”Kuinka fysikaalinen tapahtuma voi tuottaa sisäisen subjektiivisen kokemuksen?

    Kuinka materialla voi olla minuus-näkökulma?

    Kuinka sähköiset signaalit voivat tuottaa kvalitatiivisia elämyksiä ja tietoisuuden?

    Miksi informaation ylipäänsä pitäisi tuntua joltakin?”

    Monelle voi tuntua vastenmieliseltä ja ’epätieteelliseltä’ määritellä tietoisuutena ilmenevä informaatio ei-materiaalisena, mutta se lienee ainoa mahdollisuus päästä askel eteenpäin ja irti valheellisesta toiveajattelusta, siis uskomuksesta, että materia voisi ilmetä elämyksellisenä. Materiaalisia malleja ei-materiaaliselle informaatiolle voidaan kyllä käyttää. Lisäksi täytyy olettaa materiaalisen ja ei-materiaalisen välillä vallitseva tarkemmin selittämätön yhteys.

    Yksi epämateriaalisen tietoisuuden materiaalinen malli voisi olla palkon erilaisia tähtimäisiä ja muita muotoja ottava Leidenfrostin pisara hellan koverassa syvennyksessä. Nämä värähtelymuodot vastaisivat tietoisuuden tiloja ja hellanlevyn lämpö aivotoimintaa.

    https://www.google.fi/search?q=leidenfrost+droplet+oscillations&hl=fi&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ved=0ahUKEwi4vI6g2YDZAhUxhqYKHc71AVMQ_AUICigB&biw=1152&bih=530

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kiintoisaa pohdiskelua, johon on vaikea ottaa kantaa, koska neurologia ei todellakaan omaa alaani. Lähestyn tätä siis vain ”mutu-tuntumalla! Kuitenkin ajattelen että on hiukan vaikea vetää rajaa materiaalisen ja ei-materiaalisen informaation välille, silloin kun se käytännössä olisi neuroneiden välillä suihkivia sähköisiä pulsseja, eli signaaleja. Näistä aktivoituneista hermosoluista kuitenkin syntyy meidän aivotoiminnat ja ajatukset — voisin kuvitella että niistä syntyvät myös sellaiset mielikuvat ja ”mielen kartat” jotka tallentuvat — eli ovat ”muistissa”.

      Se että sähköiset impulssit ”tuntuvat” jollekin liittynee siihen että koko aistijärjestelmämme – tunto, näkö, kuulo jne — ovat kehittyneet niin että aistinsolujen ärsytykset muuttuvat sähköisiksi signaaleiksi, ja sitten te tunnistetetaan tai tulkitaan aivoissa tietynlaisina ”tuntemuksina” … kaikki tuntemukset ovat siis sähköisten signaalien tuottamia reaktioita tietyissa paikiossa aivokuorella… kysytääs taas Leo Sellin mielipidettä…

  11. Khellstr sanoo:

    Mikä on se mekanismi millä se ”sisäinen kartta” loisi tietoisuuden?

    Kuka katsoo tätä sisäistä karttaa?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Käsittääkseni tuo ”sisäinen kartta” — varmaankin hyvin moniulotteisena ja -tasoisena, tietoisena ja alitajuisena — olisi tallessa ihmisen aivoissa, muistikuvien tapaan. Ihminen itse katsoisi sitä, kuten hän katsoo muistojaan, tai hahmottaa tuntemaansa lähiympäristöä ja maailmaa.

  12. Leo Sell sanoo:

    KIRSIN luvalla yritän vastata muutamiin edellä esitettyihin probleemeihin.

    1) Näyttäisi siltä ettei Descartesin AINE-MIELI dualismi perintönämme ole yhäkään loitontunut. Se totetuu aina mikäli pidämme ns.AINETTA ELOTTOMANA silloinkin kun se muodostaa eliöitä.

    2) Tavallista on hypätä fysiikan maailmankuvasta suoraan ”tietoisuuteen”, jolloin se näyttää koneiston käyttäjältä, joka toimii sähköllä – siis kulkematta 3,5 miljardin vuoden biologisten eliöiden mikrobien ja monisoluistumisen pullonkaulan kautta, mikä evolutiivisesti on suorastaan mieletöntä. Orgaaninen ”logiikka” on suunnattoman paljon mutkikkaampaa kuin Boolen Algebra. Siinä aine muuntuu eläviksi vuorovaikutuksiksi vähin erin. Siksi se on hyvin yleisesti laiminlyöty ja itse ”AINE” ja aineellisuus parka täysin väärin kohdeltu!

    3) Tietokoneiden laskentavolyymi kehittyy huimasti, äskettäin esiteltiin Googlen Syklamore kvanttitietokone, jolla on todella valtaisa laskentakapasiteetti. Ihmisaivot eivät voi kilpailla sen kanssa mekaanisessa älyssä ,vaikka kuten edellä esitin, aivoneuronisynapsien n.10^14 määrä kerrottuna itse neuronien dendriitti ja okahaaarake-muunos-plastisuudella on tuskin koskaan ”kaavoitettavissa”. Kyse onkin juuri näiden hermorakenteiden BIOLOGIS-LAADULLISTA ominaisuuksista, ei pelkästä määrällisyydestä.

    4) Aivokemialliset vasteet esim. hippocampuksen lähiyhteys amygdalaan, tunnekeskukseen, tuottaa pelkkään visuaaliseen tai auditiiviseen maisemaan tunnekvalioiden syvyyden. Pelko ja Kipu esim.aivan viimeymmärryksen valossa, ovat SEINÄNAAPUREITA! Ne molemmat miehittävät amygdalan basolateraalista tumaketta. Tämä tuntuu myös arkijärkeen istuvalta havainnolta.

    5) Kysyttiin myös kuinka MATERIALLA voi olla MINUUSNÄKÖKULMA? Edellä esitetystä käynee ilmi, että nk.”materia” on huonosti kohdeltu sekä varsin puutteellisesti yhäkin ymmärretty substanssi. Damasion teoksessa ”Itse tulee mieleen” on tätäkin käsitelty. Tietoisuutta ei voida paikantaa ilmeisestikään yhteen paikkaan aivoissa, se on jonkinlainen useamman ”heikosti emergenttisen” ominaisuusharppauksen tehnyt aivojemme ominaisuus – joka asettaa myös tietoisuutemme ”sisähavainnoinnin” kohteeksi, tietoisuutena tietoisuudesta,parikiksi, joka elelee rekursiivisesti ja itsereflektiivisesti keskinäisissä kiistoissaan kuten halujen ja tahtotilojen välisissä kamppailuissa. Tämä kehä ei kuitenkaan sulkeudu soliptisesti vaan on ihmisten välisissä diskursseissa kohdattavissa. Kaikki me kappailemme tämän sisäisen kuilumme kanssa. Se on meissä ei välillämme, kuten I.Kant olisi ehken lohkaissut.

    6) Ilman ainetta ei ole energiakenttiä eikä ilman biologista evoluutiota voisi olla mielellisyyttä eikä elämyksellisyyttä. Sitä ”kohtaa” missä elollinen laadullisuus muuntuu pelkästä aivotilasta KOETUKSI,jopa ITSENÄ koetuksi TIETOISUUSTILAKSI ei tunneta
    (vielä). Mutta ilman täsmäkieltä, eli että voidaan viitata oikeilla käsitteiillä oikeisiin kohteisiin,ei tätä siltaa voida perille asti edes periaatteessa rakentaa.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Vaikea asia (yksi maailman vaikeimmista) HIENOSTI selitettynä. Ja kauniisti! Kiitos Leo!

Vastaa käyttäjälle Kirsi Lehto Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Miten ruokitaan miljoonan ihmisen siirtokunta Marsissa

25.9.2019 klo 21.10, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Kaupalliset avaruustoimijat, lähinnä SpaceX-yhtiö, kehittelevät parhaillaan sellaista avaruuslaivastoa joka pystyy kuljettamaan Marsiin merkittävän paljon ihmisiä, sekä kaikki tarvikkeet mitä tarvitaan  elinkelpoisen yhdyskunnan pystyttämiseen tuolle planeetalle. Ensimmäisten kuljetuslentojen on kaavailtu alkavan jo vuoden 2025 tienoilla. Nyt olisi siis jo korkea aika selvittää, miten tuollainen siirtokunta voisi ollenkaan pärjätä uudella kotiplaneetallaan, ja miten paljon sinne pitäisi kuljettaa Maasta kaikkia välttämättömiä elintarpeita.

Ihmisten mahdollisia ylläpitosysteemeitä Marsissa on toki tutkittu jo paljonkin, ja niistä on kirjoitettu lukuisia julkaisuja. Nuo kaikki ovat kuitenkin tähdänneet jonkun pienen tutkija-astronautti-miehistön väiaikaiseen ylläpitoon pienellä tutkimusasemalla, eivätkä ne ole esittäneet mitään vakuuttavaa systeemiä pysyvän ekosysteemin pystyttämiseksi. Ehkä ekosysteemit tarvitsevatkin enemmän volyymiä, enemmän materiaalia kierrätettäväksi. SpaceX yhtiön tavoitteena on kuitenkin perustaa Marsiin kokonainen pysyvä ja mittava yhteiskunta, joka asuttaisi tavallisia kansalaisia ja kaupallisia yrityksiä (https://www.businessinsider.com/elon-musk-spacex-mars-plan-timeline-2018-10?r=US&IR=T#2028-finish-building-mars-base-alpha-10).

SpaceX yhtiö kaavailee aloittansa kuljetukset Marsiin viemällä sinne ensimmäisen 12 hengen miehistön vuonna 2025. Ensimmäiset Marsin pinnalle laskeutuneet maahanmuuttajat joutuisivat asustamaan avaruusaluksissa, mutta perustaisivat sinne ensimmäiset kiinteät asumukset vuoteen 2028 mennessä. Myöhempinä vuosina 100-200 hengen kuljetuksia lähtisi Marsiin 26 kuukauden välein, aina optimaalisen laukaisuikkunan aikana. 2030-luvun aikana Marsiin kasvaisi merkittävän kokoinen ihmisten asuttama kaupunki, kaikki rakennettuna paineistettujen kupujen alle. Paikalla oleva siirtokunta kasvaisi sekä siirtolaisuuden että syntyvyyden kautta niin, että asukkaisen määrä olisi 50 -100 vuoden kuluttua noin miljoona henkeä.

Suunnitelman visonäärin Elon Muskin mukaan ihmisten erillinen siirtokunta toisella planeetalla pelastaisi lajimme, jos olot Maassa käyvät elinkelvottomiksi. Toinen, ja varmastikin tärkeämpi lyhyen aikavälin tavoite on uuden talouskasvun ja markkina-alueen luominen: Elon Musk sanoo: ”… siellä avautuvat räjähdysmäiset kaupallisen yrittämisen mahdollisuudet”. Paikallinen talous ja kaupankäynti olisivat kasvua ja rakentamista ajava tekijä paikallisesti Marsissa, samoin kuin Mars-ohjelma olisi täällä Maassa.

Tuo kaupallinen visio ja sen lentosuunnitelmat ovat siis monia kertaluokkia suuremmat kuin mitä valtiolliset avaruusohjelmat kaavailevat. Näin maallikon mielestä ne ovat megalomaanisen suuruudenhullut, ja lähempänä fiktiota kuin todellisuutta. Kuitenkin, näiden suunnitelmien toteutuskelpoisuutta pohditaan myös oikein käytännön ratkaisujen tasolla: Silmiini sattui kiintoisa artikkeli nimeltä ”Feeding One Million People on Mars”, kirjoittajina Kevin M. Cannon ja Daniel T. Britt (https://www.liebertpub.com/doi/10.1089/space.2019.0018).

Kirjoittajat pohtivat ja laskeskelevat miten olisi mahdollista pystyttää Marsiin sellainen elintarviketuotanto, joka pitäisi yllä tuollaisen määrän ihmisiä.

Heidän mielestään Marsissa löytyy useimmat perusmateriaalit mitä elämiseen tarvitaan. Siellä on saatavana energiaa sekä auringonvalosta että ydinvoimasta, vettä on saatavana pinnan alaisista jäätiköistä ja vesialtaista sekä kidevedellisistä mineraaleista, happea taas voi erottaa sekä ilmakehän hiilidioksidista että maaperän vedestä. Marsin maaperä taas toimisi rakennusmateriaalina kaikkiin kiinteisiin rakenteisiin, samoin useimmat kasvien tarvitsemat ravinteet saataisiin maaperästä. Ravinnebudjettiin jouduttaisiin kuitenkin tuomaan Maasta ainakin typpeä.

Artikkelissa jää kuitenkin kovin vähälle huomiolle kaikki se tekninen vaikeus mitä näiden resurssien käyttöön liittyy: Esimerkiksi sekä vesi että maaperä ovat niin suolaisia, että molemmat tarvitsevat merkittävän puhdistusprosessin ennenkuin ne kelpaavat kasvualustaksi kasveille tai eläimille. Hiilidioksidin osapaine ilmakehässä on hyvin alhainen, ja samalla tavalla sen sisältämän hapen määrä on pieni; myös hapen tekninen erottaminen hiilidioksidista tarvitsee runsaasti energiaa (hiilen pelkistämisreaktio). Kallisarvoiset hiilidioksidi ja vesi onkin parasta kierrättää kasvien fotosynteesin kautta. Tämän tuotteena vedestä saadaan vapautettua happea, ja hiilidioksidi saadaan sidottua erilaisiin yhdisteisiin, jotka taas kelpaavat ruuaksi.

Fotosynteesin haasteena on taas se, että kasvit tarvitsevat lähes yhtä hyvät paineistetut ja lämmitetyt olosuhteet kuin ihmisetkin. Marsin pinnalle tuleva auringonvalo ei oikein riitä pitämään yllä kasvien tehokasta kasvua, varsinkaan paksujen suojakupujen alla, ja kasvituotanto olisikin parasta tehdä keinovalossa pinnanalaisissa paineistetuissa ja ilmatiiviissä tunneleissa. Keinovalaistus – kuten kaikki muukin siirtokunnan ylläpito – taas vaatii paljon energiaa, jota jouduttaisiin tuottamaan lähinnä ydinvoiman avulla. Kirjoittajien näkemys on että ydinenergiaan tarvittu uraani kuljetetaan Maasta, mikä lienee mahdollista rahtialusten kuljetuskapasiteetin puitteissa. Kuitenkin uraanin käyttö ydinpolttoaineena edellyttää myös mittavia reaktoreita ja ydinvoimala-teknologiaa, joita ei missään tapauksessa ole mahdollista työstää ja valmistaa paikan päällä, Marsin maaperän mineraaleista. Koko yhteiskunnan perusteiden ja tuotantolaitosten pystyttäminen nojautuu voimakkaasti valmiin teknologian kuljettamiseen Maasta.

Siirtokunnan alkuvuosina suuri osa sen tarvitsemasta ravinnosta jouduttaisiin kuljettamaan Maasta. Kuitenkin Marsiin pitää ajan mittaan pystyttää sellaiset rakenteet ja laitokset, jotka tuottavat riittävästi ruokaa ja happea koko väestön päivittäisiin tarpeisiin. Paikallinen tuotanto perustuisi erilaisiin kasvilajeihin jotka tuottavat tehokkaasti monipuolisia kasvituotteita. Hiilihydraattien lähteinä toimisivat lähinnä maissi, vehnä ja bataatti; soija ja muut pavut sekä määpähkinät tuottaisivat proteiineja ja öljyjä, ja porkkana, salaatti ja kaalit toimisivat erilaisten vitamiinien lähteinä. Kasvien ravintoarvoja ja sopeutumista paikallisiin viljelyoloihin voisi parantaa geenimuuntelun avulla. Eläinperäisiä tuotteita ruokavalioon saataisiin pienimittaisten eläintuotteiden aulla, eli hyönteisillä ja liha- tai kalasoluviljelmillä.

Siirtokunnan pitäisi siis tulla itsenäiseksi ravinnon tuotannon suhteen.  Perustuotannon pitäisi tapahtua pitkälti automaattisesti, ja paikalliset yritykset kehittäisivät nopeasti uusia prosessointi- ja tuotantomuotoja joista kehittyisi vilkas talouselämä. Yritykset kehittäisivät  perustuotteista kaikenlaisia maittavia ruokatuotteita, ja pian olisi tarjolla jo mittava valikoima elintarvikkeita. Paikalliset ravitsemusliikkeet tarjoaisivat paikallisia herkkuja sekä ”pizzaa ja olutta”, kuten Maassakin.

Cannon ja Britt esittävät mallin jonka mukaan ruantuotanto olisi hoidettavissa paikan päällä. Laskelma perustuu siihen, että kukin henkilö kuluttaa päivässä energiaa noin 2000 kcal verran. Ravinnon pitää olla riittävän monipuolista, ja lasketussa mallissa se koostuisi 40% hiilihydraateista, 30% proteiinista ja 30% öljyistä. Päivittäinen 934 g (onpa tarkka!) ruokamäärä sisältäisi 3 osaa kasvituotteita, 3 osaa liha- tai kalasolutuotteita ja 1 osan hyönteistuotteita.

Kasvintuotannon kapasiteetti on tässä mallisssa laskettu Maassa pelloilla saavutettujen maksimisatojen mukaan. Edellä mainitun ravintomäärän tuottamiseen tällaisilla satotasoilla tarvittaisiin tuotantoalaa yhteensä 46 neliömetriä henkeä kohti, eli miljoonan henkilön siirtokunnalle yhteensä 46 miljoonaa neliömetriä. Tämä on noin 50 neliökilometrin kokoista hallia, joiden ala on kokonaan viljeltynä, ilman merkittäviä hoito- tai huoltokäytäviä. Jos tuotanto tapahtuisi noin 4 metrin levyisissä tuotantotunneleissa, näitä tarvittaisiin  yhteensä noin 4500 km pituudelta.

Tuolla tavalla hypoteettisesti laskettuna, optimaalisten satotasojen perusteella, tuo suunnitelma näyttää jopa jollakin tavalla mahdolliselle. Kuitenkin se lienee pelkkää teoriaa, joka ei siirry helposti käytännön tasolle. Tuollaisen siirtokunnan perustaminen vaatisi ensinnäkin valtavia investointeja täällä Maassa. Se ilmeisesti lisäisi merkittävästi kaupallisia mahdollisuuksia, tuotekehittelyä, tilauksia ja tuotantomääriä – ja käyttäisi valtavan paljon energiaa. Näillä panostuksilla tuo prosessi olisi kiihdyttämässä Maa-planeetan suistumista ilmastokatastrofiin— ehkä jopa niin, että sen seurauksena mantereet täällä olisivat jäämässä nousevan merenpinnan alle, ja ihmisten viimeinen vaihtoehto olisikin sitten pelastautua toiselle planeetalle.

Myöskään Marsiin asettautuminen ei todennäköisesti onnistuisi aivan tuon laskennallisen mallin mukaisesti. Niissä oloissa saavutetut kasvien satotasot  ei välttämättä tule lähellekään samaa kuin mitä Maassa saavutetaan; ainakin viljelytekniikka suljetuissa oloissa tulisi olemaan aika vaativaa sekä kosteuden, kaasujenvaihdon, pölytyksen ja kasvinsuojelun osalta. Niissä oloissa tarvittaisiin uusia lajikkeita, joiden jalostaminen vie vuosikymmeniä. Alkuperäisten viljelmien geneettinen vaihtelu olisi minimaalisen pieni, joka tekisi viljelmät hyvin alttiiksi kaikenlaisille vastoinkäymisille.

Entä, miten ihmiset kestäisivät suljettua olotilaansa? Sairastuisivatko ahtaan paikan kammoisuuteen? Miten he kestäsivät sitä, että heidän yhteiskuntansa rakenteet ja olemassaolonsa ovat teknisesti niin haavoittuvaiset?

Tuollaisessa täysin karussa ympäristössä kestävää ja mielekästä elämäntapaa edustaisi vain sellainen, hyvin pitkään sopeutumiseen perustuva kulttuuri, jota täällä Maa-planeetalla noudattavat jotkut aavikkoseutujen paimentolaiset. Nämä pystyvät sopeutumaan vähään veden käyttöön, savimajoissa asumiseen ja hyvin yksinkertaiseen elämäntapaan. Marsiin kaavailtu yhteisö ja elämäntapa taas perustuisi samanlaiseen kerskakulutukseen kuin mihin me länsi-ihmiset olemme tottuneet täällä Maassa. Tuon elämäntavan kestämättömyys varmaankin aiheuttaisi jonkinlaisen ekologisen ja psykologisen uhkan myös Marsissa.

Entä biologisen supeutumisen ongelma: miten ihmisten fysiologia, tai lasten kehitysbiologia kestäisi Marsin matalaa painovoimaa?

Sitten vielä yksi kysymys mietittäväksi: miten näiden Mars-suunnitelmien kehitteleminen ja keskusteleminen vaikuttaa siihen, mitä me ihmiskuntana ymmärrämme tulevaisuuden ratkaisuiksi. Onko niin, että kun näitä riittävästi pohditaan, ne alkavat toteuttaa itseään ihan vain siksi, että niitä on jo niin paljon mietitty. Siitä huolimatta että ne eivät ole mitenkään erityisen mielekkäitä. Mielekkäämpää olisi miettiä sitä, miten me selviämme tällä planeetalla. Sitten taas nämä ajatukset alkaisivat toteuttaa itseään.

Itseasiassa, jos ihmiset pitäytyisivät juuri tuollaiseen Mars-ruokavalioon ja rajoittaisivat liikkumisensa pelkästään oman talon tai ainakin oman kaupungin sisälle, tämä saattaisi hyvinkin auttaa oman planeettamme ilmastokriisissä.

Siis, unohtakaa kokonaan tuo Marsiin meno. Alkakaa miettiä miten eläisimme täällä niin kuin Marsissa.

24 kommenttia “Miten ruokitaan miljoonan ihmisen siirtokunta Marsissa”

  1. Minulle tulee kaksijakoinen olo kun näitä Mars-suunnitelmia esitetään. Kyllä, kannatan ihmisten levittäytymistä aurinkokuntaan ja pidän sitä todennäköisenä seuraavien muutaman sadan vuoden aikana Mutta ei, en kannata Marsia kohteeksi, koska siellä on väärä painovoima. Minusta on nimittäin todennäköistä että Marsin painovoimassa kasvaneet lapset (jos ylipäätään terveitä) olisivat liian heiveröisiä pystyäkseen muuttamaan aikuisina Maahan tai muuhun 1g-ympäristöön, vaikka haluaisivat. Minulle yksi tinkimätön reunaehto aurinkokunnan asuttamisessa on vapaus. Ei saa olla niin että siirtokuntaan voi vain muuttaa mutta ei tulla pois. Sama pätee visioihin Venuksen ilmakehässä leijuvista ilmapallosiirtokunnista, sieltäkään ei pääsisi käytännössä pois koska nousuun tarvittaisiin yhtä iso kantoraketti kuin Maasta lähdettäessä vaikka menomatkalla riittää lämpökilpi.

    Minusta mikään muu taivaankappale kuin Maa ei sovellu ihmiselle asuinpaikaksi. Kuussa ja Marsissa on liian pieni painovoima. Venuksen painovoima olisi sopiva, mutta planeetan 2 kuukautta pitkä yö on ikävä juttu, vaikka planeetta jollain keinolla (en tiedä millä) onnistuttaisiinkin maankaltaistamaan. Ja joka tapauksessa maankaltaistamiseen kuluisi pitkä aika, koska suuret massat eivät jäähdy nopeasti, vaikka säteilytasetta muutettaisiinkin. Eksoplaneetat ovat puolestaan liian kaukana.

    Silti pidän levittäytyistä aurinkokuntaan todennäköisenä. Asuttaminen ei tapahdu planeettojen pinnalle, vaan Kuun ja asteroidien materiaaleista rakennettaviin pyöriviin keinotekoisiin sylinterimäisiin asumuksiin, joissa on 1g keinopainovoima. Kuusta materiaa voidaan nostaa lingolla, kuten Baker ja Zubrin osoittivat 29 vuotta sitten. Sylinteriasumusten idean esitti ensimmäisenä Princetonin yliopiston professori Gerard O’Neill 1970-luvulla. Ideassa oli alunperin muutamia heikkoja kohtia, mutta niitä on myöhemmin onnistuneesti paikattu.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kyllä näin lienee: sellaisen ihan ihmisen tekemän aseman voisi rakentaa paremmin juuri sellaiseksi mitä kelpaisi ihmisen (maan kaltaiseksi) asuinsijaksi.
      Mutta noissa härveleissä tulee vastaa toisen tason ongelma: tuonkin asuinpaikan pitäisi olla omavarainen ruuan tuotannon suhteen. Kuten tuo Mars-laskelma osoittaa, siihen tarvittaisiin optimi-viljelyoloissa n. 50 neliömetriä viljelytilaa / henkilö — ja lisäksi merkittävän paljon alaa/laitteita niille prosesseille joilla orgaaninen jäte kierrätetään takaisin vedeksi ja hiilidioksidiksi. Lisäksi tarvitaan merkittääävästi alaa ja resursseja elintarvikkeiden prosessointii — kuten kaikkeen muuhunkin kulutustarvikkeiden tuottamiseen: tarvitaanhan sitä kaikenlaista, papereita, vaatteita, pesuaineita, harrastusjuttuja, … Ihmisen eläminen tarvii paljon tilaa, raaka-aineita, tuotantolaitoksia ja energiaa…

      1. Omavaraisuus toki on edellytys, ja minusta tuo 50 neliömetriäkin kuulostaa aika pieneltä, itse olen ajatellut että 2000 neliömetriä olisi sellainen joka antaa ruoan suurella varmuuskertoimella ja tarjoaa lisäksi mukavan puistomaisen elinympäristön jossa ei tunne oloaan ahtaaksi. Se vastaa Hollannin keskimääräistä väentiheyttä.

        Mitä tulee väkimäärään, ajattelen että muutama sata riittäisi silloin jos asumus on Maa-Kuu -systeemissä jolloin matka-aika Maahan on muutamia vuorokausia. Jos asumus on jossain kaukana asteroidivyöhykkeellä tai vaikka Marsin kiertoradalla (Phobos ja Deimoshan ovat asteroidien kaltaisia potentiaalisia raaka-ainelähteitä myös) jolloin matka-aika on suuruusluokkaa puoli vuotta tai vuosi, silloin ajattelen että väkeä saisi olla mielellään vähintään joitakin kymmeniä tuhansia jotta mm. erikoissairaanhoito olisi mahdollista tehdä kunnolla. Miljoonaväestölle en toisaalta näe erityistä tarvetta, vaikkakin ”the more the merrier” varmaan pätee…

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Tuo näyttäisikin jo aika ylelliselle asuinympäristölle. Ja parempi sijainti tietysti on lähempänä Maa-Kuu systeemiä, niin ettei joudu liian kauas auringostakaan, kylmään ja pimeään.

          1. Mun mielestä sen on oltava ylellinen jotta se houkuttelisi ihmisiä. Tuosta 2000 m^2:stä voidaan toki keskustella, ehkä tuhat neliötä tai ehkä jopa 500 riittäisi … Joka tapauksessa rahoittajien – eli niiden rikkaiden jotka siellä tulisivat asumaan – on koettava että ympäristö on parempi heille ja heidän perheilleen kuin Maa. Tämä on vaatimus, koska ilman rahoitusta mikään hanke ei voi toteutua. He eivät mene sinne kitumaan, vaan voimaan hyvin.

            Ero ahtaan ja ylellisen asumisen välillä ei ole loppujen lopuksi kovin suuri. Esimerkiksi ero 500 ja 2000 neliömetrin välillä on vain kerroin 4. Koska asumus pitää joka tapauksessa rakentaa robottien avulla Maan ulkopuolsista raaka-aineista, ei ole ennakolta selvää että kustannusten kipupiste olisi juuri tuon kertoimen 4 alueella eikä aikaisemmin tai paljon myöhemmin.

            Yksi neliömetri asumusta painaa karkeasti 10 tonnia, mikä tulee säteilysuojavaatimuksesta. Esimerkiksi 1000 m^2/henkilö tiheydellä yhden henkilön majoittaminen vaatii siis 10000 tonnia massaa. Se on paljon, mutta olen arvioinut että esimerkiksi Zubrinin kuulinko tehojärjestelmineen voisi lingota elinaikanaan (jos sen oletetaan olevan esimerkiksi 30 vuotta) luokkaa 10000 kertaa oman massansa verran Kuun kiviä ylös. Yhden tonnin laukaiseminen ylös Muskin uusilla raketeilla puolestaan maksaa lähitulevaisuudessa ehkä vain suuruusluokkaa miljoonan. Maailmassa on paljon ihmisiä joiden korvissa muutama miljoona per asukas kuulostaisi halvalta.

            No, tuo oli nopea heitto. En väitä että koko kokonaisuutta voisi tuohon hintaan toteuttaa ainakaan kovin nopeasti.

          2. Kirsi Lehto sanoo:

            Niin, ei se kustannus varmasti rajoitu pelkästään tuohon tavaran nostamiseen kiertoradalle — sillä tuotekehittely, teknologia, työstäminen, rakentaminen avaruusolosuhteisiin on jotakin ihan muuta kuin maassa. Mutta niin kait onkin että tämä loputtoman talouskasvun ylläpito edellyttää että koko ajan tehdään uusia asioita.

            Mutta onko meillä ”maalaisilla” varaa tällaiseen löytöretkeilyyn??

          3. Tätä ”onko varaa” kysymystä pohdittaessa on ehkä hyödyllistä jakaa resurssien tarve kahteen osaan: ihmistyöhön ja raaka-aineisiin/energiaan. Esimerkiksi maailmassa on paljon työttömiä insinöörejä jotka voisivat istua katukahvilassa ja suunnitella verkostoituneesti keskenään läppäreillään avaruusasumuksia.

          4. Kirsi Lehto sanoo:

            Tuo suuren ihmisryhmän suunnittelutyö liittyykin siihen mitä sanoin jo tuossa blogin lopussa: kun joakin riittävän paljon suunnitellaan, mietitään ja puhutaan, se varmaan jo aika pitkälle edesauttaa kyseisen asian toteutumista. Vähän sama juttu kuin se että tiedotuksella on valtava valta vaikuttaa ihmisten mieliin, muokata yleistä mielipidettä – ja sitä kautta vaikuttaa asioiden tapahtumiseen, ja kehityksen suuntaan.

        2. Mikko sanoo:

          Näettekö että Solar Foodsin kehittelemä soleiini-proteiini voisi olla ratkaisu siirtokuntien ruokkimiseen?

          1. Kirsi Lehto sanoo:

            No vois ehkä olla. Mutta mikähön lie tuon prosessissa käytetyn bakteerin laji ja metabolia??

          2. Mikko sanoo:

            Näistä prosessin yksityiskohdissa on ollut salamyhkäisyyttä, mutta sellaisen arvion olen kuullut että 40 litran kokoinen laitteisto pystyisi tuottamaan tarpeeksi soleiinia kahdeksan henkilön kokoisen miehistön ruokkimiseen.

          3. Kirsi Lehto sanoo:

            Olis kyllä helpompi pysyä kärryillä jos olisi tiedossa ko. bakteerin nimi, ja metabolia, ja sen energiaähde….

  2. Heikki sanoo:

    Kaikki elävä Maan päällä muodostaa monimutkaisen biosfäärin. Tällaisesta järjestelmästä ei voi eristää pientä osaa, joka olisi niin täydellinen, että se toimisi suljetussa tilassa pitkiä aikoja. Sen osoitti Arizonassa 1991-1992 suoritettu Biosphere 2 –kokeilu yli hehtaarin suuruisessa suljetussa lasipyramidissa.
    Ensimmäisen vuoden puolessa välissä hapen määrä laski noin neljässä kilometrissä vallitsevalle tasolle. Erilaiset biotoopit muuttuivat ja osa katosi kokonaan. Eipä ihme, että kahdeksanhenkinen koeryhmä jakautui kahteen eri leiriin.

    Mikäli Marsissa vielä polkaistaisiin pystyyn vapaan markkinatalouden tuotanto-kulutusketju, voitontavoittelu johtaisi varmaan vähintään paikalliseen kauppasotaan. Lisäksi Marsissa ei ole fossiilisia hiilivetyjä, joihin Maan kemianteollisuus lannoite- ja lääketehtaineenkin pitkälti perustuu.

    Kuka tai mikä suostuisi Marsin pysyvää asuttamista rahoittamaan? Elon Muskin taivaita hipova suunnitelma on Ihan höpöjuttu. Kunhan saisivat aikaan edes tieteellisen tutkimusretken Marsiin.

    (Lainasin Biosfääri2:n tietoja Hannu Karttusen kirjasta Matkalla avaruuteen)

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Olen jotakuinkin samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Tuo aihe pääsi blogiin siksi että sitä kuitenkin paljon keskustellaan tuollaisena lähtitulevaisuuden tavoitteena. Ja kuten sanon siinä blogin lopussa, keskustelulla ja suunnittelulla voi olla sellainen riski että se on aikamoinen kannustin siihen että ihmiset oikeasti ryhtyvät toteuttamaan.

  3. Timo sanoo:

    https://en.wikipedia.org/wiki/Sabatier_reaction / https://doi.org/10.1061%2F%28asce%29as.1943-5525.0000201

    Tuo Sabatier-reaktio lienee merkittävässä osassa mitä tulisi energiankäyttöön Maassa.

    Kun Marsin laukaisujen polttoaine (metaani-happi kuten SpaceX:llä) tuotetaan Marsissa, Maasta lähtevien rakettien polttoaine pitäisi olla Maasta, metaani ehkä lähinnä ilmakehästä, jolloin paljolti sama teknologia olisi käytössä kummallakin planeetalla. Tai niin ainakin tässä.

    SpaceX Starshipin kapasiteetiksi sanotaan n. 100 henkilöä, mutta laitetaan nyt näin pitkällä välillä 32. Kilogramman valmistetta siis sai 17:a kilowattitunnilla. Tälle yhdelle ryhmälle tarvitaan polttoainetta 2 200 tonnia. Jos kyydin tarvitsijoita on 800 000, tarvitaan reaktioon energiaa 16800 * 2 200 000 * (800 000 / 32) = 920 terawattituntia.

    Tai vähän yli 1 gigawatin jatkuva teho sadan vuoden ajan. Jos tuon sitten jakaa vielä henkilöä kohti, saadaan n. 1300 W.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      … vaikea edes kuvitella noita energian käyttömääriä. Vertaapas tuota energian kulutusta johonkin mitä maan päällä menee…

      1. Suomessa sähkönkulutus per henkilö vuonna 2014 oli 1700 W (tai ainakin jos googlaa suomen sähkönkulutus niin tuollainen luku pompsahtaa esiin, tai siis se pitää muuttaa ensin kilowattitunneista vuodessa wateiksi). Samoissa teholuvuissa siis liikutaan kuin maankin päällä, per henkilö.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          … tuossa luvussa kuitenkin mukana vain matkutamiseen laskettu energian kulutus, ei paikan päällä tapahtuvaa kulutusta. Mutta tietenkin hyvä nähdä tuo mittaluokka.

  4. Marsista kiinnostuneet voisivat miettiä olisiko olemassa jokin treenausmenteelmä jolla tuki- ja liikuntaelimistö kehittyisi siedettävän normaaliksi. Esimerkiksi jos työtilat olisivat monikerroksiset (nehän on kai joka tapauksessa louhittu pinnan alle) ja ylöspäin kiivettäisiin aina portaita ja alas tultaisiin liukumäkeä tai palokuntapylvästä. Vaatteet voisivat olla painavia, pään päällä voisi kantaa jotain raskasta datakypärää jotta niskalihakset saisivat saman rasituksen kuin 1g:ssä. Uinti voisi olla suositeltava vapaa-ajanharrastus. Jalassa voisi olla magneettikengät jotka tarraavat alustaan. Kuitenkaan tällaiset temput eivät vaikuta kaikkiin elintoimintoihin, esimerkiksi verenpaineeseen. Ja olisiko Marsissa kasvanut ja kaikki treenit tunnollisesti tehnyt tenava sen huonompi liikkumaan kuin sohvaperunajenkki joka kulkee kaikki välimatkat autolla.

    Kun en ole lääkäri enkä fysioterapeutti, en ole oikea henkilö vastaamaan näihin kysymyksiin. Fyysikkona pystyy sanomaan vain että jos painovoima on kolmasosa, silloin tarvittava lihasvoimakin on kolmasosa, poislukien treenit ja tekniset temput. Ja toisinpäin ajateltuna, jos yhtäkkiä painaisin kolme kertaa enmemän kuin nyt eli 90 kg sijasta 270 kg, en veikkaisi pääseväni sängystä pahemmin ylös.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Jännää pohdintaa. Siis ulkoisesti elämää voisi tehdä raskaammaksi noilla ylimääräisillä painoilla, joten lihakset voisivat saada jumppaa. Mutta sisäiset paineet pysyisivät kuitenkin matalina: verenkiero ja sydän ei saisi tarvitsemaansa rasitusta, luukato söisi luumassaa. Ihmisen selkäranka kasvaisi pidemmäksi ja nivelvälit löysemmiksi – maahan ei siis olisi enää paluuta. Näinhän tapahtuu ainakin Maan kiertoradalla mikrogravitaatiossa. Aikuiset sopeutuvat noihin muutoksiin, mutta mitenhän nämä olosuhteet vaikuttasikaan lasten kehitykseen. Tai ihmisen vanhenemiseen?

    2. Pyörivässä sylinteriasumuksessa sisäosissa on tarjolla redusoitua painovoimaa. Liikuntarajoitteiset vanhukset voisivat jatkaa siellä kävelemistä sitten kun se ei 1g:ssä enää onnistu. Ehkä heitä voivat hoitaa Marsista emigroituneet sairaanhoito-oppilaat, joiden pitää puolestaan hitaasti totutella kohti 1g-tasoa

      Ehkä jossain kaukaisessa tulevaisuudessa, sitten kun paljon suurempi määrä ihmisiä elää avaruusasumuksissa kuin Maassa ja Maahan ei juuri enää muuteta takiasin, aurinkokunnan keinopainovoimastandardia pienennetään asteittain.

  5. Elon Muskin tiedotustilaisuus https://www.youtube.com/watch?v=sOpMrVnjYeY . Hänen visionsa on laukaisukapasiteetin tuhatkertaistaminen lähivuosina jopa miljoonaan tonniin vuodessa. Tämä on tähän asti vaikuttavin esitys mitä on Muskilta nähnyt. Siellä on paljon originaalia ajatusta takana. Marsin elämästä hän nostaa esiin sen että pinnalla UV-säteilyn ja matalan lämpötilan kombinaatio on elämälle todennäköisesti mahdoton, vaikka kumpaakin erikseen se saattaa oppia sietämään (koska UV vahingoittaa molekyylejä ja korjausprosessit ovat hitaita jos lämpötila on matala). En ollut itse tullut tuota(kaan) ajatelleeksi, ja olen vaikuttunut siitä että Musk on henkilö jolta sen ensimmäisenä kuulen. Ruostumaton teräs uudelleenkäytetävän raketin materiaalina kuulostaa olevan nerokas ja halpa ratkaisu. Sitäkään en muista aiemmin kenenkään esittäneen.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      HUH sentään. Hulluiksikin näitä suunnitelmia voisi luulla, mutta voihan ne silti tapahtua…

    2. Ilmeisesti Muskin tavoitteena on tilanne jossa kilohinta spacex:lle on hyvin matala, ehkä 100 dollaria per kilo tai jopa alle. Päättelen tämän mm. siitä että hän miettii polttoaineen hintaa ja sen tekemistä uusiutuvasti aurinkopaneeleilla. Asiakkaille he sen sijaan panevat hinnan joka on vähän halvempi kuin halvimmalla kilpailijalla ja sillä tavalla saada lähes koko laukaisumarkkina itselle. Koska satelliittien laukaisut eivät tuhatkertaistu nopeasti, heille jää paljon kapasiteettia laukaista omia juttujaan Kuuhun ja Marsiin. Kysymys johon en tiedä vastausta on että kuinka paljon spacex:n pyörittäminen maksaa: riittääkö olemassaoleva laukaisumarkkina firman pyörittämiseen vai nojaako strategia laukaisumarkkinan merkittävään kasvuun.

      Joka tapauksessa nyt olisi aika meidän muiden miettiä mitä järkevää uudella halvalla laukaisukapasiteetilla voisi tehdä. Esimerkiksi jos SpaceX lentää Kuun napa-alueen kraatteriin ja vie sinne 100 tonnia hyötykuormaa, siihen mahtuu paljon kaivostoimintalaitteistoa. Mutta pulmana on mistä saadaan sähköteho. Aurinkoenergiaa saisi kraatterin reunoilla olevilta asemilta jotka lähettävät sen laserilla kraatterissa oleville laitteille. Mutta tämä on vaikeaa jos tehdään vain yksi laskeutuminen kraatteriin: kraatterin reunat ovat niin jyrkkiä että sieltä on vaikea kiivetä ylös enkä keksi mistä sähköteho kiipeämisen aikana voisi tulla. Ydinreaktori on toinen mahdollisuus. Se mahtuisi varmaan massamielessä 100 tonnin kuormaan, mutta pelkään että lupa-asiat veisivät paljon aikaa. Yksi mahdollisuus voisi olla laskeutua leveyspiirille 70, esimerkiksi. Siellä aurinko paistaa matalalta joten aurinkopaneelit toimivat, mutta kallioiden ja kivien pysyvästi varjossa olevalla navanpuolella saattaisi olla vesijäätä. Ei kuitenkaan ehkä niin rikkaana esiintymänä kuin napa-alueen kraattereissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Pelkkää suurta sattumaa?

6.9.2019 klo 17.15, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Eliökuntamme olemassaoloa ja kehitystarinaa ajatellessani minua aina hämmästyttää: miten onkaan voinut käydä niin ihmeellisesti, että maailmankaikkeutemme, kaikkien luonnonlakiensa ajamana ja ohjaamana, on tuottanut näin hienon planeetan ja näin mahtavan eliökunnan. Tietenkin, elämän ja eliökunnan kehityksen ohjaajana on toiminut evoluutio, se että tarkoituksenmukaiset ja toimivat ominaisuudet ovat valikoituneet ja säilyneet. Toisaalta, evoluutio on sokeaa ja sattumanvaraista. Se ei suunnittele mitään uusia keksintöjä, se ei aio mitään, sillä ei ole mitään suuntaa eikä päämäärää. Jotenkin voisi olettaa, noin intuitiivisesti, että se ei olisi erityisen taipuvainen tuottamaan monimutkaisuutta, sillä monimutkaiset keksinnöt ja rakenteet ovat vaikeita tuottaa ja pitää yllä, ne ovat energiaa vieviä ja epätehokkaita. Tästä syystä elämä pääsääntöisesti päätyisi minimaaliseen ja mitättömään mössöön.

 Näin on tietysti tapahtunutkin: suurin osa eliökuntaa on aina koostunut yksisoluisista bakteereista ja arkeoneista, tai korkeintaan yksisoluisista eukaryooteista. Siitä huolimatta aikojen kuluessa myös monimutkaisuus on lisääntynyt eliökunnassa. Joissakin vaiheissa se on lisääntynyt suurin harppauksin. Tämäkin kaikki lienee vain suurta sattumaa, mutta kuitenkin ainakin näin jälestä käsin näyttää jotenkin siltä, että tähän kehitykseen liittyisi jonkinlainen trendi.

Sattuman ja trendin välinen ero on merkittävä myös periaattessa: jos kaikki täällä on ollut aivan sattumanvaraista, tämä satunnainen kehityskulku lienee myös ainutlaatuinen. Jos taas tähän kehitykseen liittyy ohjaava valintapaine, jonkinlaiset monimutkaiset eliökunnat voisivat olla normaaleja ilmiöitä eri planeetoilla.

Ensimmäinen ihmeellinen monimutkaisuuden lisääntyminen eliökunnan kehityskulussa tapahtui jo elämän syntyessä. Emme tiedä minkälaiset tekijät ajoivat tätä prosessia. Tiedämme että maailmankaikkeudessa on loputtoman paljon muitakin planeettakuntia; kuitenkin elämän kodiksi ilmeisesti tarvittaisiin jotenkin ”sopiva”, ehkä jotakuinkin Maan kaltainen planeetta. Sen pitää olla sopivan kokoinen ja sopivan märkä kiviplaneetta, sopivalla etäisyydellä sopivan kokoisesta emotähdestä, sopivan ilmakehän alla. Ei kuitenkaan tiedetä mikä on tuo ”sopivan” määrä ja mitta. Ainakin varhaisessa Maassa kaikki nuo kriteerit olivat oikein sopivia, vaikkakin hyvin erilaisia kuin mitä ne ovat nyt. Sattumalta. Emme tiedä olisiko muilla planeetoilla sellaisia olosuhteita jotka käynnistäisivät elämän kaltaisen, loputtomasti itseään ruokkivan ketjureaktion.

Heti alustaan asti elämä on ollut täysin opportunistista. Se käytti juuri niitä rakennusaineita ja energialähteitä mitä oli ympärillä olemassa. Itseasiassa, nämä rakennusaineeet ja energialähteet synnyttivät elämän. Se että elämän kemiasta tuli juuri sellaista kuin tuli, johtui siitä millaisessa ympäristössä se syntyi. Täällä syntyprosessin lähtöaineina olivat erilaiset nukleotidit ja aminohapot, vesiliuoksessa. Oleellista oli vielä sekin, että ympäristössä on tarjolla riittävästi rasvaisia aineita, eli lipidejä, joiden muodostamat kalvot pystyivät sulkeutumaan huokoiseksi vaipaksi toimivien molekyylien ympärille. Oli onnekasta sattumaa, että ympäristössä oli kaikkia sellaisia komponentteja, joista monimutkainen kokonaisuus saattoi koostua.

Jo ensimmäisestä alusta alkaen elävät solut olivat luonnonvalinnan kovakätisessä ohjauksessa. Vain ne säilyivät, jotka sopeutuivat. Ne lisääntyivät suuremmaksi ja vahvemmaksi eliökunnaksi. Energialähteenä toimi vulkaaninen lämpö ja auringonvalo; valon hyödyntäminen tuli ilmeisesti jo varhain mahdolliseksi siksi, että ympäristökemia tuotti myös valoa absorboivia klorofylli- pigmenttejä. Fotosynteesi siis käynnistyi varhain, mutta se ei pitkään aikaan vielä tuottanut happea. Ympäristö planeetalla oli täysin hapeton, ja eliöiden aineenvaihdunta perustui rauta- ja rikkiyhdisteiden pelkistymiseen ja hapettumiseen. Onneksi nämä pysyivät liukoisina hapettomassa merivedessä.

Aikanaan, noin miljardin vuoden kuluttua, eräs vihreä, bakteerilaji oppi sitomaan auringon valoa niin tehokkaasti, että se pystyi sen avulla hajottamaan vesimolekyylejä. Tästä käynnistyi happea tuottava fotosynteesi, joka hitaasti alkoi muuttaa koko maailmaa toisenlaiseksi.

Happea kertyi vähitellen ilmakehään. Tämän seurauksena monet hapettomiin oloihin tottuneet (anaerobiset) lajit kuolivat pois, jotkut painuivat meren syviin hapettomiin pohjakerroksiin, ja jotkut oppivat elämään hapellisessa ympäristössä. Ilmakehän muuttuessa olot kävivät vaikeiksi myös siksi, että koko planeetta painui totaali-jääkauteen, lumipalloplaneetaksi, noin 300 miljoonan vuoden ajaksi. Elämän selviytyminen oli tiukalla, biomassan määrä romahti hyvin pieneksi.

Noissa ankarissa oloissa sattui kerran niinkin, että joku anaerobinen arkeonisolu söi sisäänsä happea hengittävän bakteerisolun. Jostakin kumman syystä tuo sisään otettu bakteeri ei hajonnut ja kuollut, vaan jäi elämään toisen solun sisäisenä symbionttina. Tämä sattumalta syntynyt yhteiselo koitui suureksi onneksi, sillä yhdistelmä pystyi selviytymään hapellisissa olosuhteissa. Bakteerin ja arkeonin yhteiselämä oli kuitenkin myrskyisää, ja solu joutui käymään läpi valtavan suuren rakenteellisen ja geneettisen uudelleenjärjestelyn: Arkeonin monet geenit yhdistyivät ja kasvoivat paljon entistä pidemmiksi, niiden määrä lisääntyi, solun toiminnat lisääntyivät ja sen kalvorakenteet kasvoivat. Symbiontti-bakteeri taas luopui monista omista toiminnoistaan, ja siitä tuli pelkkä energiaa tuottava elin, eli mitokondrio. Suuri yhdistelmäsolu kuitenkin selvisi tuosta rytäkästä, ja siitä tuli kaikkien tumallisten solujen ja eliöiden esiäiti.

Aika kului. Totaali-jääkausi päättyi aikanaan, ja elämä kukoisi lämpimissä merissä. Yksisoluiset eliöt sitoivat tehokkaasti hiiltä biomassaan, syanobakteerit ja viherlevät tuottivat paljon happea, tulivuoritoiminta oli alhaista, ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuus laski. Ajan mittaan monet tekijät johtivat siihen, että koko planeetta painui uudelleen syvään ja totaaliseen jäätiköitymisen aikaan. Jäätiköityminen oli jaksottaista, mutta yhteensä nämä kryogeenikauden jäätiköitymiset kestivät lähes 100 miljoonaa vuotta.

Näiden jäätiköitymisten aikana planeetan biomassan määrä taas väheni merkittävästi. Elämä sinnitteli hengissä säilymisen rajoilla. Näissä äärimmäisissä oloissa elämä taas teki uuden, merkitävän ja monimutkaisen keksinnön: alkeellisten sienieläinten, eli kaulussiimaeliöiden pesäkkeet alkoivat erilaistua erilaisiksi solukoiksi. Ne olivat kehittymässä ensimmäisiksi monisoluisiksi eläimiksi, eli kaikkien meidän myöhempien monisoluisten eläinten esivanhemmiksi.

Evoluutio voi sattumalta tuottaa, ja sitten valita ja ottaa käyttöön juuri sellaisia uusia keksintöjä joilla on erityistä valintaetua, tai jotka voivat pelastaa eliön tuhoutumiselta. Se on tuottanut monimutkaisia selviytymiskeinoja juuri kaikkein vaikeimpien olosuhteiden, eli pitkien totaali-jääkausien aikoina. Ensin se keksi tumalliset solut, sitten monisoluisuuden. Monisoluisuuden kehittyminen on yllättävää, sillä yksisoluisuus on ollut – ja yhä on – hyvin suotuisa ja helppo elämänmuoto.

Monisoluisten eliöiden etuna oli eri solukoiden erilaiset kyvyt, yhteistyö ja synergia, jotka kaikki yhdessä vaikuttivat niiden yhteisen genomin säilymiseen.

Monisoluiset eliöt ilmestyivät planeetalla ensimmäisen kerran n. 660 miljoonaa vuotta, kryogenian aikana. Jääkauden päätyttyä lämpimissä happipitoisissa vesissä käynnistyi vilkas evoluutio, joka ensin tuotti meren pohjalla elävien liikkumattomien ediakara-eläinten runsaan lajiston. Sitten, noin 540-530 miljoonaa vuotta sitten matalien merien pohjille ilmestyi kaikenlaisten liikkuvien eläinten, pienten petojen ja saaliseläinten hyvin monimutkaiset ekosysteemit, ja niiden monimuotoinen eliökunta. Aikaa kutsutaan kambrikaudeksi. Valtaosa eliökunnan nykyisistä pääjaksoista syntyi tuona aikana.

Luonnonvalinta testasi lajien kestävyyttä. ”Kummallisimmat” lajit katosivat pois, vahvimmat lajit kehittyivät eteenpäin, luonnonvalinnan suosimina. Vahvistuva eliökunta alkoi itse vaikuttaa olosuhteisiin yhä enemmän. Tehokkaan fotosynteesin seurauksena planeetan happipitoisuus nousi korkeammalle, 20 prosenttiin, ja lopulta, hiilikauden aikana jopa 35 pitoisuusprosenttiin. Korkea happipitoisuus tehosti eläinten aineenvaihduntaa ja energian tuotantoa ja mahdollisti niiden kasvamisen suuremmiksi. Ilmakehän yläosaan kertynyt otsoni blokkasi UV-säteilyn pääsyn maan pinnalle ja mahdollisti eliöiden – sekä kasvien että eläinten – levittäytymisen kuivalle maalle.

Noin 300 miljoonaa vuotta sitten trooppisten kasvien tehokas hiilensidonta johti suhteellisen nopeisiin ilmastonmuutoksiin, jotka aiheuttivat ajoittaisia jäätiköitymisiä napa-alueilla. Näiden aiheuttamat meren pinnan vaihtelut taas puolestaan johtivat siihen, että rannikkoalueet vuoroin kasvoivat rehevää trooppista metsää, joka taas vuoroin painui soistuvan rantavyöhykkeen pohjaan ja muuttui fossiilisiksi hiilivarannoiksi. Suuri määrä hiiltä poistui ilmakehästä…

Kaikkina aikoina eliökunta on vaikuttanut elottomaan ympäristöön, ilmakehään ja planeetan lämpötilaan, ja vastavuoroisesti, nämä ovat säädelleen eliökunnan kehitystä. Ajoittain olosuhteet ovat muuttuneet kokonaan. Muutokset ovat voineet olla joko eliökunnan itsensä, tai geologisten, vulkaanisten tai kosmisten tapahtumien aiheuttamia, mutta toistuvasti ne ovat olleet niin suuria, että suuri osa eliökuntaa on tuhoutunut. Kambrikauden jälkeisenä aikana tiedetään tapahtuneen viisi suurta massasukupuuttoa. Useimmat näistä ovat johtuneet voimakkaista ilmastonmuutoksista, jotka taas ovat johtuneet hyvinkin erilaista syistä. Ilmeisesti ainakin seuraavat tekijät ovat vaikuttaneet niihin: (https://cosmosmagazine.com/palaeontology/big-five-extinctions):

Sukupuutto Ordovikikauden lopussa, 444 miljoonaa vuotta sitten: 86% lajeista katosi. Sukupuutto johtui jääkaudesta. Jäätiköityminen puolestaan johtui siitä, että vasta kohonneen Appalakkien vuoriston rapautuminen sitoi runsaasti ilmakehän hiilidioksidia, ja tämän kasvihuonekaasun väheneminen johti ilmaston viilenemiseen.

Sukupuutto Devonikauden lopulla, 375 miljoonaa vuotta sitten: 75% lajeista katosi. Tämä sukupuutto ilmeisesti johtui siitä, että maakasvillisuuden lisääntyminen vapautti maaperästä runsaasti ravinteita, jotka huuhtoutuivat meriin. Näiden aiheuttamat runsaat leväkasvustot kuluttivat paljon happea vedestä, ja pienet pohjaeliöt kuolivat hapen puutteeseen.

Sukupuutto Permikauden lopussa, 251 miljoonaa vuotta sitten: 96% lajeista katosi. Tämä “Suurena kuolemana” tunnettu joukkosukupuutto on yksi planeettamme suurimpia, ilmeisesti vain Huuronin totaali-jääkausi olisi ollut ankarampi koetus elämän säilymiselle. Tämä joukkosurma kehittyi useiden erilaisten katastrofien käynnistymisestä toinen toisensa perään. Eräs laukaiseva tekijä oli Siperian laakiobasalttipurskaus (joka taas saattoi olla asteroidi-impaktin laukaisema); tapahtuma vapautti paljon hiilidioksidia ilmakehään, ja lämpötila nousi. Tämän aktivoimat metanogeeniset bakteerit tuottivat paljon metaania, ja yhdessä nämä kasvihuonekaasut nostivat lämpötilaa edelleen. Meret happamoituivat ja muuttuivat hapettomiksi, ja merissä hajoava runsas biomassa tuotti myrkyllistä rikkivetyä. Merieläinten, suurten maaeläinten (mm. esinisäkkäät) ja trooppisen kasvillisuuden kehitys romahti. Nykyisen massiivisen ilmastonmuutoksen arvellaan kehittyvän samaan suuntaan kuin tämän joukkosukupuuton aikana tapahtui.

Sukupuutto Trias-kauden lopussa, 200 miljoonaa vuotta sitten: 80%lajeista katosi. Tämän sukupuuton varsinaista syytä ei tunneta. Planeetan lämpötila jatkui sen jälkeen korkeana, lämpimissä oloissa kehittyi matelijoiden runsas lajisto. Erilaisten dinosaurusten valta-aika kesti yhteensä noin 160 miljoonan vuoden ajan.

Sukupuutto Liitukauden lopussa, 66 miljoonaa vuotta sitten: 76% lajeista katosi. Tuho johtui nopeasta ilmastonmuutoksesta, joka aiheutui Chicxulubin alueelle Yukatanin niemimaalla tapahtuneesta, noin 10-15 km kokoisen asteroidin iskeytymisestä maahan. Isku aiheutti noin 10 vuoden pituisen vulkaanisen talven, jonka aikana ilmasto jäähtyi merkittävästi, osa kasvillisuudesta kuoli, ja kaikki dinosaurukset ja lentoliskot, lintuja lukuun ottamatta, kuolivat sukupuuttoon. Myös monia muita lajeja katosi, mm. monia nisäkkäitä, lintuja, liskoja, hyönteisiä, kaloja, haita, simpukoita ja äyriäisiä ja plankton-lajeja katosi.

Tämän sukupuuton jälkeen nisäkkäät saivat oman mahdollisuutensa kehittyä planeetan valtalajeiksi. Nyt kuitenkin niidenkin aika on jo tullut päätökseen.

Elämme parhaillaan kuudennen suuren sukupuuton aikaa: https://en.wikipedia.org/wiki/Holocene extinction. Ihmisen lyhyellä muistiperspektiivillä me luulemme että kaikki pysyy suunnilleen muuttumattomana, mutta ihmisen vaikutuksesta lajeja katoaa nykyisin 100- 1000 kertaa nopeammin kuin ennen ihmisen aikaa (https://en.wikipedia.org/wiki/Holocene_extinction). Emme tietenkään vielä tiedä miten tämä tästä kehittyy – mihin suuntaan, ja miten kauan kestäväksi episodiksi eliökunnan historiassa.

Emme myöskään tiedä miten eliökunta tulee uudelleen muotoutumaan tämän sukupuuttokauden syövereissä. Ainakin yksinkertaisten mikrobien lajisto on niin sopeutuvaista, että se ei voi kokonaan tuhoutua tältä planeetalta, ei niin kauan kuin täällä säilyy ympäristöjä joiden lämpötila ei nouse reilusti yli 100 celsiusasteeseen.

Joukkosukupuutot kuitenkin karsivat ankaralla kädellä monisoluisten eläinten ja kasvien lajistoa. Levittäytyessään maailman eri mantereille, ja valloittaessaan maan omaan käyttöönsä ihminen on ollut aikamoinen massatuhon aiheuttaja, sillä ihmisen vaikutuksesta jo 80 % ihmisen aikaa edeltäneistä isojen eläinten lajeista ja 50 % kasvilajeista on kadonnut. Ihmisen toimet ja tuotantomuodot ovat myös vaikuttaneet lajien määrään niin, että kaikkien maaeläinten massasta 60% muodostuu nyt kotieläinten massasta, 36% ihmisten massasta ja vain 4% villieläinten massasta (https://www.livekindly.co/60-of-all-mammals-on-earth-are-livestock-says-new-study/, https://www.pnas.org/content/115/25/6506). Jos ei eläinten määrä, niin ainakin niiden monimuotoisuus on siis romahtanut minimiin.

Ihmisen aikaa edeltänyt lajisto on siis jo pitkälti kadonnut, tai katoamassa. Jäljelle jäävistä lajeista kuitenkin kehittyy taas jotakin uutta, ehkä jopa jotakin uutta monimutkaisuutta. Voisikohan se olla vaikka – vaikka uusi uljas ihmislaji? Androidi, AI-laji, kyborgi? Tai vain uusi ja entistä viisaampi, ymmärtäväisempi ja vastuullisempi ihminen???

Vieläkö tämä kiintoisa kysymys: mihinkähän suuntaan nämä nykyiset valintapaineet ohjaavat ihmisen geneettistä kehittymistä?

19 kommenttia “Pelkkää suurta sattumaa?”

  1. Teesini tuosta liitukauden lopun sukupuutosta on, että sen aiheutti melko lyhytkestoinen mutta globaali pimeys, ei niinkään lämpötilan lasku.

    Pimeys on kasveille myrkkyä. Kasvien globaali kuolema tai ainakin fotosynteesin loppuminen tappaa niitä syövät eläimet eli kasvinsyöjädinosaurukset nälkään. Sitten kun ne ovat poissa, niitä ravintonaan käyttävät suuret petodinosaurukset häviävät ennemmin tai myöhemmin. Peto on riippuvainen sopivan kokoisista saaliseläimistä.

    Krokotiilit eivät kuolleet sukupuuttoon. Jos lämpötila olisi painunut kovin alas, sisävedet olisivat saaneet jääkannen, ja se olisi tappanut trooppiset krokotiilit joko kylmyyteen tai hapenpuutteeseen koska ne hengittävät ilmaa. Niin ei kuitenkaan käynyt.

    Lämpötilan lasku ei olisi sataprosenttisen tehokas dinojen tappaja siitäkään syystä että keskellä valtamerta olevilla saarilla lämpötila ei ennätä laskea kovin paljon. Saarilla olisi säilynyt kasvipeitettä ja sitä syöviä dinosauruksia. Sen sijaan globaali pimeys selittää miksi dinot hävisivät paitsi mantereilta myös saarilta.

    Tuo esihistoriallisen ihmisen aiheuttama nisäkkäiden sukupuutto on mielenkiintoinen. Arvelen että Afrikassa hominidit ja muut nisäkkäät olivat kehittyneet rinnakkain (koevoluutio), jolloin sikäläiset eläimet ovat oppineet varomaan ihmistä. Mutta kun ihminen levisi muille mantereille, niiden eläimet eivät osanneet pelätä ihmistä, koska ihminen ei muistuta mitään niiden luonnollista vihollista. Peloton eläin on helppo saalis metsästävälle ihmiselle. Osan niistä lajeista ihminen kesytti kotieläimiksi. Tunnetusti esimerkiksi intiannorsun kesyttäminen on helpompaa kuin afrikannorsun. Samoin vaikkapa gnuita ei tietääkseni käytetä Afrikassa kotieläimenä, vaan mieluummin aasialaista alkuperää olevia nautoja. Koevoluutiohistorian takia ihmisen varominen on afrikkalaisilla eläimillä geeneissä, joten niitä on vaikeampi kesyttää ja metsästää.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Nuo joukkokuolemiin vaikutaneet tekijät lienevät olleet sellaisia kuin sanot, erityisesti tuo ihmisen ja riistaeläinten yhteisen kehityshistorian vaikutus siihen mitkä ehtivät tottumaan ja selvitymään ihmisen matsästyksestä. Kuitenkin ilmastotutkijoiden käsitys Chicxulubin törmäyksen suorista vaikutuksia vaikutuksista näyttää olevan että nimenomaan kylmyys, ei pelkkä pimeä, aiheutti eniten tuhoa sekä kasveille että dinosauruksille. Vaikutusta kutsutaan asteroiditalveksi: Ensin taivas pimeni tuhkasta ja pölystä, lämpötila laski ja fotosynteesitaso aleni…. mutta pölyn ja tuhkan aiheuttama kylmyys oli varsin lyhytaikainen, kun taas sulfaattiaerosolien aiheuttaman voimakas ilmaston kylmeneminen kesti vuosikymmeniä..

      Potsdamin Ilmasto-instituutin tutkija Julia Brugger kirjoittaa:
      ”It became cold. I mean, really cold,” says Brugger. Global annual mean surface air temperature dropped by at least 26 degrees Celsius. The dinosaurs were used to living in a lush climate. After the asteroid’s impact, the annual average temperature was below freezing for about three years. Evidently, the ice caps expanded. Even in the tropics, annual mean temperatures went from 27 degrees to a mere five degrees.
      ”The long-term cooling caused by the sulfate aerosols was much more important for the mass extinction than the dust that stayed in the atmosphere for only a relatively short time. It was also more important than local events like the extreme heat close to the impact, wildfires or tsunamis,” says co-author Feulner. It took the climate about 30 years to recover…
      lähteitä:
      https://www.pik-potsdam.de/news/press-releases/how-the-darkness-and-the-cold-killed-the-dinosaurs
      https://dailygalaxy.com/2017/01/the-asteroid-winter-chicxulub-impact-blocked-sunlight-led-to-extinction-of-dinosaurs/
      — eli kylmä näyttää vaikuttaneen voimakkaammin ja pidempään kuin pelkkä pimeä.
      Alkuperäisjulkaisu: Article: Brugger, J., Feulner, G., Petri, S. (2017): Baby, it’s cold outside: Climate model simulations of the effects of the asteroid impact at the end of the Cretaceous. Geophysical Research Letters [DOI:10.1002/2016GL072241]

  2. Mitä tulee isoon kuvaan, näyttää siltä että useimmat elleivät peräti lähes kaikki evoluution harppaukset ovat olleet jääkausien aiheuttamia. Tekstissä onkin tästä monta esimerkkiä. Lisäksi ihmisen esi-isien laskeutuminen puista saattoi johtua metsäkadosta, mikä oli osa viimeisten vuosimiljoonien aikana vallinnutta jääkausien ja lämpökausien vuorottelua. Kylmät olosuhteet saattoivat myöhemmin myös auttaa ihmisen leviämistä Aasiaan mahdollistamalla saalistetun lihan ja kalan säilymisen pilaantumatta. Tasalämpöiset nisäkkäät saattoivat syntyä aikanaan yöllisiksi hyönteissyöjiksi, jotka pysyivät viileässä yössä liikkuvina ja pystyivät siten tehokkaasti saalistamaan hitaasti liikkuvia vaihtolämpöisiä eläimiä. Tämänkaltaisia jääkausiesimerkkejä on yllättävän paljon. Osa niistä on toki spekulatiivisempia kuin toiset.

    En tiedä onko jääkausissa jokin universaalimpikin ”taika”, vai onko vain sattumalta niin että monet Maan elämän historian kehitysharppaukset liittyvät niihin. Yksi mielenkiintoinen tutkimusaspekti on että jäätiköt voivat näkyä planeetalta kauas. Sitten kun joskus toivottavasti eksoplaneettojen valokäyriä pystytään mittaamaan, niistä voi koittaa etsiä jäätiköitä.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Joo, siltä näyttää että maailman viileät ja kuivat kaudet ovat olleet sellaisia koettelemuksia jotka ovat aina uudelleen pakottaneet elämän keksimään uusia asioita. Sitten taas lämpimät, ravinteikkaat ja muutenkin suotuisat olot ovat lisänneet ekosysteemien tuottavuuden ja varmaan myös lajirikkauden tappiinsa – näin esim. kambri-, ordoviki- hiili-, jura-, liitu- ja paleogeenikaudella.

  3. Lasse Reunanen sanoo:

    Sattumaan sisältyy myös välttämätöntä pakkoa (kuten edellä vastasit) – aine ja elämä ei voi määrättömästi edetä vaan suotuisten voimien ohjaamiin suuntiin (valikoituvaa kehitystä siis).

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Jees. Vaikeudet ja haasteet ovat niitä tekijöitä jotka vievät kehitystä eteenpäin.

  4. Erkki Tietäväinen sanoo:

    Muutamia ajatuksia evoluution sunnasta: Yksi elämän perusasioita on kasvien ja eläinten tarve saada energiaa. Kasvit tekevät energiaa itse, mutta eläinten on saatava energiansa kasveja tai muita eläimiä syömällä. Molempien on saatava enrgiansa tehokkaasti. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan 63% eläimistä syö toisia eläimiä. Evoluutio on siis suosinut lihansyöntiominaisuutta. Minusta näyttää siltä, että evoluutio jättää suvun jatkajiksi parhaat energian hankkijat.

    Eläimillä on siis tarve päästä ravintoketjun huipulle. Ihminen kun ei ole varustettu tiikerin tai kotkan saalistusominaisuuksilla joutuu turvautumaan metsästysaseisiin ja -ansoihin. Niiden kehittämiseen kyenneet yksilöt ovat pärjänneet. Ihminen on saavuttanut asemansa lihansyöjien kärkijoukossa älykkyydellään ja sillä tavoin pyrkinyt sekin johdonmukaisesti ravintoketjun huipulle.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      …. evoluutio ilmeisesti suosii ravintoketjussa ylöspäin nousemista ainakin siitä syystä että siellä on turvallisempaa. Ravintoketjun huipulla olevalla eliöllä ei ole vihollisia. Toisaalta, huipulla on vain vähän tilaa, noin periaatteessa. Kaikkien alempien ravintoketjun tasojen pitää olla aina suurempia kuin yläpuolella olevan.
      Siihen nähden on aika kumma juttu että ihmisiä on näin valtavan paljon.

  5. Jorma Kilpi sanoo:

    Olen melko varma että tulevaisuus ei ole olemassa ennen kuin se tapahtuu. Siksi ajattelen evoluutiota usein hakualgoritmina. Satunnaisen muuntelun avulla elämä löytää aina joitakin yksilöitä joilla on mahdollisuus pärjätä ennustamattomassa tulevaisuudessa. Ajan ”suunta” ja evoluutio ovat melkeinpä sama asia elämän kannalta.

    Solun olemassaolo kertoo, että solu on löydettävissä valtavasta molekyylikombinaatioiden hakuavaruudesta suhteellisen lyhyessä ajassa. Samoin monisoluisuuden olemassaolo kertoo, että kunhan solun kaltainen ratkaisu on löytynyt niin monisoluisuuskin on löydettävissä.

    Hakualgoritmina evoluutiolla on sen reunaehtojen määräämä hakuavaruus ja sieltä tuntuu löytyvän toimivia ratkaisuja. Ei ehkä loputtomasti, mutta toistaiseksi tarpeeksi.

    Evoluutio (elämä) siis hyödyntää satunnaisuutta aina kun mahdollista, se mikä on (lyhyessä ajassa) löydettävissä on kuitenkin reunaehtojen määräämää.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tuo ”hakualgoritmi” on hieno ajatus —
      Muistuttaa nobelisti Nobelisti Manfred Eigenin määritelmää, jossa tämä elämän informaatioavaruuden ulottuvuuksien ja vaihtelumahdollisuuksien tutkija määritteli elämän ilmiönä, joka hakee paikkaansa moniulotteisessa informaatioavaruudessa.

      1. Jorma Kilpi sanoo:

        Kaikki algoritmit rakentuvat neljän perusasian varaan: peräkkäisyys, valinta, toisto ja rinnakkaisuus. Nämä kaikki perusasiat ovat läsnä evoluutiossa. Yksilön geneettinen koodi, genotyyppi, on rinnastettavissa tietokoneohjelmaksi. Uusi genotyyppi perii koodia jolla pärjää jos fenotyyppi elää olosuhteissa jotka ovat samanlaisia kuin vanhemmillaan. Uusi genotyyppi sisältää myös uusia kombinaatioita ja mutaatioita jotka saattavat auttaa kun fenotyypin elinolosuhteet muuttuvat. Tältä kannalta ajateltuna (lajien) evoluutio on satunnaiskävelyä koodiavaruudessa: nykyinen tila riippuu edeltävästä tilasta mutta vähenevässä määrin aiemmista tiloista.

        Historia on toteutunut yhdellä tavalla mutta myös muut polut olisivat voineet johtaa samaan tilaan. Tulevaisuuden kannalta nykyhetken geneettisen koodin runsaus on paljon tärkeämpää kuin se miten nykyhetkeen on tultu.

        Luonnonkatasrofien kannalta reunaehto on että jotain elämää säilyy, silloin evoluutio ajautuu taas kohti geneettisen koodin runsautta uusilla reunaehdoilla.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Juuri näin! Sattumanvaraista muuntelua, ja valintaa….

  6. Jari Toivanen sanoo:

    Ihminen ei todennäköisesti laskeutunut puusta hallitusti, vaan puu lahosi ja joko kaatui tai oksa ihmisen alla katkesi ja ihminen putosi puusta.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Jees — niinhän se varmastikin kävi että puut katosivat alta pois. Eivät kuitenkaan pelkästään lahoamalla, vaan niin että herkesivät kasvamasta, kun ilmasto viileni ja Läntisen Afrikan sademetsät kuivuivat savanniksi. Tämä tapahtui ilmeisesti tuhansien vuosien kuluessa. Piti sittn vaan tottua elämään ja metsästämään maan kamaralla, osana saaliiden ja petoeläinten verkostoa.

  7. Jossain mielessä elämä kehittää ’teknologiaa’ joka mahdollistaa levittäytymisen periaatteessa vihamielisiinkin ympäristöihin. Syynä tähän on valintapaine, joka suosii ’teknologisia’ mutaatioita niiden yksilöiden joukossa jotka ovat eksyneet vihamieliselle puolelle. Ensimmäinen ’teknologia’ oli ehkä solukalvo, joka mahdollisesti sen että soluneste oli erilaista kuin ympäristön neste. Jossain vaiheessa tuli lisävärkki joka mahdollisti selviytymisen hapellisessa ympäristössä ja jopa hyötymään siitä. Ja fotosynteesin tarvitsema pigmentti on sekin ’lisälaite’ verrattuna alkuperäiseen eliöön.

    Elävä otus on kuin sipuli jonka solujen sisimmäisenä on alkuliemi josta kaikki sai alkunsa, ja sen päällä on monia kerroksia ja erilaistumista. Tässä mielessä minusta tuntuu että kompleksisuuden kasvu on elämän normaali ominaisuus, ei sattumaa, vaikka kehityspolun yksityiskohdat ovatkin olleet sattumanvaraisia.

    Ihmisen kulttuurievoluutio ja teknologia on tämän kehityksen uusin askel. Sen avulla ihminen saattaa pystyä levittäytymään aurinkokuntaan, ei oppimalla hengittämään tyhjiötä, vaan oppimalla rakentamaan ympärilleen seinät joiden sisällä on hänen tarvitsemansa ilmakehä – samaan tapaan kuin solukalvo ympäröi solulimaa. Seinien rakentaminen vaatii tietyn määrän uutta kompleksisuutta. Se ilmaantuu ensin sattumalta, mutta sitten yleistyy kun huomataan että se on tapa jolla elämä voi levittäytyä taas askeleen kauemmas. Eli kompleksisuuden lisääntyminen taustalla on yksinkertaisesti darwinismi ja elämän pyrkimys levittäytyä ja lisääntyä. Kun elämä kohtaa rajan jonka se pystyy ylittämään vain lisäämällä kompleksisuutta, silloin se lisää kompleksisuutta. Lopputuloksena on entistä laajempi ja kompleksisempi biosfääri.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hyvin sanottu. Ei siis pelkkää sattumanvaraista ajalehtimista, vaan elämän sisäänrakennettu välttämättömyys selviytyä mistä tahansa vaikeudesta, levittäytyä, lisääntyä ja vallata tilaa.

      Pekka, kuitenkin pitää argunetoida ehdotukseesi näin: monessa kohtaa ollaan samaa mieltä ja nähdään samalla tavoin näitä maailman kehittymisen lainalaisuuksia. Kuitenkin yksi perusero on tämä: sinä näet että teknisen lajin kehitys ja levittäytyminen voi jatkua rajatta kohti kosmisia ulottuvuuksia. Minä taas näen että ihminen on edelleen täysin riippuvainen monimutkaisesta eliökunnasta ja ekosysteemistä, joka pitää yllä elossa pysymisemme perustarpeita (life support supplies) – eli ruuan, energian ja hapen tuottoa, hiilen kiertoa, ja orgaanisen biomassan hajotusta. Monimutkaisisa systeemeitä, joita on kovin vaikeaa pystyttää teknisesti toimiviksi. Jos niin koetettaisiin tehdä, ja viedä koko komeus vielä jonnekin ulos avaruuden vihamieliseen (säteily, tyhjyys, kylmä) ympäristöön, tämä vaatisi niin suuria teknisiä ja taloudellisia resursseja, ettei tällä planeetalla löydy sille maksajaa (tai siis, luonnon resursseja). Ei löydy myöskään sitä ymmärrystä ja tietotaitoa, jolla tuollaiset monimutkaiset vuorovaikutus-systeemit saataisiin toimimaan luotettavasti (viittaus Biosfääri 2:een!). Josko vielä jollakin tavalla ihminen (suurin uhrauksin) saisikin perustettua itselleen saarekkeen, tai sukupolvialuksen, avaruuteen, niin sinne voisi asettua asumaan vain niin pieni yhteisö että se pian kuolisi tylsyyteen, keskinäiseen vihanpitoon — ja ainakin viimeistään, geneettiseen taantumiseen. Siispä, kaiken tämän huomioon ottaen, itse luulen että me ihmiset olemme sidottuja tämän planeetan rajoihin, aina maailman tappiin asti.

      Ensimmäiset oliot jotka ehkä voisivat ratkaista kaikki nuo ongelmat olisivat keinoäly-tyyppisiä, todennäköisesti ei-orgaanisia olentoja Voihan olla että juuri ne tulevat olemaan se seuraava uusi uljas laji joka taas laajentavat ”elo-peräisten” systeemien kompleksisuutta ja asuinalueita.

    2. Aikoina jolloin ilmasto on tasaisen lämmin ja kostea, vihamielisiä ympäristöjä on vähemmän, jolloin voisi äkkiseltään olettaa kompleksisuuden vähenevän. Mutta sademetsäkin suosii kompleksisuutta, koska siellä on niin hyvät olot että eliöt voivat keskittyä kilpailemaan keskenään. Silloin olot ovat melkein kaikkien lajien kannalta vihamieliset saalistuspaineen takia, ja taas kompleksisuus voi kasvaa.

      Massasukupuutot toki vähentävät kompleksisuutta ainakin tilapäisesti.

  8. Heikki sanoo:

    Näin hieno planeetta ja mahtava eliökunta?

    Hmm… planeetta on hieno niille lajeille, jotka ovat syntyneet ja sopeutuneet tälle palleroiselle. Jossain muualla olosuhteet voivat olla aivan toisin, ja siten myös hienous ihan muunlaista.
    Mustekalojemme, jättitursaiden, lonkerot pystyvät itsenäisiin päätöksiin ilman aivoja, hermokeskusta.
    Ihmisillä 80 kg:n monimutkainen vartalo tarvitaan pitämään hengissä 1000 miljardin neurosolun 1,3 kg:n painoisia aivoja. Hyötysuhde voisi olla parempikin.

    Mustekalojen kehityslinja erosi helmiveneistä 400 miljoonaa vuotta sitten. Hyvin ovat toimeen tulleet. Nykyihminen oppi kirjoitustaidon 10 000 vuotta sitten ja tieteen sekä tekniikan pari, kolmesataa vuotta sitten.
    Kun jossain meriplaneetalla mahdolliset mustekalat selviytyvät ehkä miljardi vuotta muita eläimiä syöden, ihmiskunnan äly tai sen puute näyttää johtavan kollektiiviseen itsemurhaan ydinsodan tai itseaiheutetun ilmastokatastrofin myötä.
    Siinä menisi myös hienon planeetan mahtava eliökunta.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Mustekalat ovat kyllä tosi fiksuja, älykkäitä ja taitavia, ja kukapa tietään miten paljon siellä olisi (ollut) potentiaalia kehittyä vaikka millaiseksi teknisesti taitavaksi lajiksi. Teknologian kehittelyssä heillä on kuitenkin aina ollut esteenä oma asuinympäristönsä. Vesi-ympäristössä ei voi käyttää tulta, eikä siis myöskään voi oppia puhdistamaan ja prosessoimaan metalleja. Ei voi kehitellä muitakaan tarkempia prosessointi- tai tuotantomenetelmiä, kun ei voi hallitusti siirtää energiaa. Luulen että tekniset sivilisaatiot eivät voi missään kehittyä vesi-ympäristössä. Vesiympäristö on ollut välttämätön UV-suoja eliökunnalla sen ensimmäisen kolmen miljardin vuoden ajan, mutta teknologinen sivilisaatio on tullut mahdolliseksi vasta sen jälkeen kun elämä saattoi nousta kuivalle maalle, sen jäälkeen kun yläilmakehään tuli riittävästi otsonia. Meidän planeettamme on sillä(kin) tavalla hieno että se tarjoaa sekä syvän meren että kuivan maan ympäristöjä – ja näin ollen mahdollisuuksia hyvin monimuotoiselle eliökunnalle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Elämän mahdollisuudet Marsissa

12.8.2019 klo 23.17, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Niin ne olosuhteet muuttuvat aikojen saatossa, planeettojenkin mittakaavassa. Useita miljardeja vuosia sitten Marsinkin pinnalla vielä lainehti mittavan laajuinen valtameri (https://svs.gsfc.nasa.gov/13016). Planeetalla oli sen verran ilmakehää että vesi pysyi planeetan pinnalla nestemäisessä muodossa. Olosuhteet olivat ilmeisesti elämälle suotuisat.  

Mutta oliko siellä silloin elämää? Olisiko tuon mahdollisen elämän jälkeläisiä vielä piilossa jossakin Mars-planeetalla, suojassa kosteissa maakerroksissa, tai pinnanalaisissa jää-tai vesitaskuissa?

Tämä on yksi astrobiologian keskeisimpiä kysymyksiä. Syyskuun alkupäivinä Orleansissa pidettävän EANA-kokouksen (http://www.eana-net.eu/index.php?page=Conferences/conferences) puheista useimmat käsittelevät erilaisten bakteerilajien selviytymismahdollisuuksia Marsin kaltaisissa olosuhteissa. Nuo olosuhteet ovat esimerkiksi hyvin suolaisia perkloraattiliiuoksia, Atacama-autiomaan tyyppisiä kuivia, kovan säteilyn olosuhteita, tai oikeita simuloituja Marsin olosuhteita.  Kaikista kestävimmät lajit säilyvät näissä testiolosuhtiessa, jos ovat suojattuna säteilyltä.

Marsin muinaisia tai nykyisiä olosuhteita lähtee seuraavaksi paikan päälle tutkimaan Mars 2020 luotain, https://mars.nasa.gov/mars2020/mission/overview/. Sen  laskeutuja-mönkijä kuljettaa mukanaan poraa jolla se pääsee kaivamaan näytteitä syvältä pinnan alta. Monenlaiset kamerat ja mittalaitteet tunnistavat mineraaleja ja orgaanisia yhdisteiä. Se kerää kiinnostavia kiviä kasaan odottamaan sitä, että jokin myöhempi lento hakee ne sieltä maahan tutkittavaksi. Tällä lennolla on tavoitteena määrittää onko Marsissa ollut koskaan elämää, tutkia sen ilmastoa ja geologiaa, ja valmistella teknologiaa ja menetelmiä miehitettyä Mars-lentoa varten. https://mars.nasa.gov/mars2020/mission/science/goals/#mars2020-goal-4. Miehitetyn lennon oletetaan toteutuvan 2030-luvulla, ja se on osa NASAn pitkän aikavälin tavoitteita miehitettyjen avaruuslentojen kehittämisessä.

Näyttää siis todennäköiselle että myös ihmiset tulevat vierailemaan Punaisella Planeetalla lähivuosikymmenien aikana. Mutta tästä päästäänkin seuraavaan kysymykseen: onko ihmisen kohtalona joskus myös asettua sinne pysyvästi asumaan ja elämään? Onko mahdollista, tai todennäköistä, tai edes suotavaa, että ihmisten unelmat ja suunnitelmat Marsin siirtokunnista tulisivat toteutumaan. Näitä kysymyksiä pohditaan URSAn blogaajien kesken Long Play tiedeiltamissa Cafe Mascotissa illalla 13.8.

Ihmisen levittäytymistä Marsiin voidaan perustella useilla erilaisilla tavoitteilla, joista ilmeisimpiä lienee uuden taloudellisen ja asutustoiminnan aloittaminen, tai Marsin maaperän mineraalien louhiminen ja hyödyntäminen. Toinen, dramaattisempi perustelu on se että tuollainen kaukainen tukikohta olisi turvapaikka jossa ihmisen laji voisi säilyä jos olosuhteet Maassa tulevat elinkelvottomaksi.

Mielestäni ihmisen säilymisen mahdollisuudet kaikissa tapauksissa, kaikissa olosuhteissa, ovat kuitenkin paremmat Maa-planeetalla kuin Marsissa. Ihmisellä ei ole mitään mahdollisuutta perustaa pysyvää asutusta Marsiin. Josko vaikka olisikin teknisesti mahdollista rakentaa riittävät rakenteet suojaamaan ankaralta ympäristöltä (säteilyltä, tyhjöltä, kylmyydeltä) niin näiden tuottaminen ja ylläpitäminen pitkän huoltoetäisyyden takaa, Maasta käsin, on aivan liian kallista, täysin mahdotonta. Perustarvikkeiden, eli hapen ja veden tuottaminen Marsin paikallisista vesivarastoista voi olla mahdollista, täysin suljettujen kierrätyssysteemien avulla, mutta riittävän ravinnon tuottaminen minkään kokoiselle ihmisryhmälle ei niissä oloissa ole mahdollista.

Kotieläintuotannon vanha perusohje on että Suomen oloissa yksi ”eläinyksikkö” voidaan pitää yllä noin jalkapallokentän kokoisen peltoalan tuottamalla rehulla. Sama pätenee myös ihmisen ruuantarpeeseen. Maan tuottavuus toki vaihtelee suuresti riippuen lämpötilasta, ja hiilidioksidin ja veden, sekä typen ja muiden  ravinteiden määrästä. Marsissa kaikki nämä kasvintuotannon resurssit ovat hyvin rajalliset. Lisäresurssien rahtaaminen Maasta on niin kallista, että se on käytännössä mahdotonta.

Ne yrittäjät tai tutkijat jotka haaveilevat Marsin asuttamisesta voisivat mennä testaamaan selviytymistaitojaan Etelänapamantereelle. Siellä toki ihmiset elävät ihan mukavasti miehitetyillä tutkimusasemilla, mutta täysin muilta mantereilta tuotujen resurssien varassa. Selviytymistesti pitäisi tehdä Biosfääri 3 –tyyppisessä tukikohdassa, missä asukkaat saisivat tulla toimeen täysin omavaraisesti, apunaan vain sen verran tarvikkeita mitä yhdellä tai parilla avaruuslennolla voisi kuljettaa. Elämä olisi varmaan aika karua – mutta silti merkittävästi helpompaa kuin Marsin olosuhteissa.

2 kommenttia “Elämän mahdollisuudet Marsissa”

  1. Juhani Harjunharja sanoo:

    Kunhan ihminen oppisi elämään edes Maassa niin, että plenaattamme säästyisi pahemmilta vaurioilta. Jos niin käy, on ihmisen kehittymiselle vuosituhansien ja -miljoonien aikana varsinaiseksi ”kosmosapienssiksi” ehkä mahdollisuuksia. Mars olisi siinä tapauksessa ehkä vain pieni välietappi ”matkoilla maailmankaikkeudessa”: silloin tapahtuisi todellista universumin mittaista ”arktista aikavaellusta”.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Juuri tuo pitäisi olla ensisijainen tavoitteemme – säilyä hengissä tällä planeetalla, ja antaa muidenkin lajien säilyä. Jos koetetaan käyttää loppuun kaikki resurssit mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, mukaanlukien energia, ilmakehä ja olosuhteet, niin eipä meillä ole paljoa aikaa enää viisastua ja kehitellä avaruusmatkailua eikä muitakaan tekniikoita. Nykyisellä teknologiatasolla meillä ei ole mitään selviytymisen mahdollisuutta asustaan siirtokunnissa Marsissa eikä muillakaan taivaan kappaleilla – ja sellaisen yrittäminen olisi totaalista resurssien haaskausta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aikavaellusta tunturipoluilla

5.8.2019 klo 17.24, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Terveiset Utsjoelta. Vierailimme siellä parin aikavalelus-aktivistin voimin, vietimme viikonloppua ja vaelsimme Utsjoen URSAn väen opastuksella uutta Arktista aikavaellusreittiä. Tämä uusi aikavaellusreitti on nyt syntymässä sinne, ikiaikaisille tunturipoluille. Mikä olisikaan sopivampi ympäristö tähän tarkoitukseen! Utsjoen hiljaisessa, pelkistetyssä vaaramaisemassa, ikiaikaisilla vuorenrinteillä on helppo kuunnella ajan siipien havinaa ja katsella maailman muutosta, kuin ulkoa päin tarkastellen.

Utsjoelle kaavailtu Arktinen aikavaellus on mittakaavaltaan samanlainen kuin Turun vastaava reitti: se kuvaa koko maailman luonnnonhistoriaa 13,8 km aikajanalla, niin että jokainen metri vastaa miljoonaa vuotta. Kuitenkin reitin asettelu maastoon on hiukan erikoinen, ja sellaisenaan mielikuvitusta kiehtova: Maailman historian viimeisimmät 8 miljardia vuotta käydään läpi 8 km mittaisella polulla joka lähtee koulukeskuksesta, nousee Annagurra-vaaran laelle ja ylätasangolle, ja laskeutuu taas Kirkkotupien kohdalla takaisin nelostien varteen. Tällä polulla ehditään käydä läpi koko Maa-planeetan historia, ja kosmista kehitystä siihen asti missä oma Linnunratamme oli muodostumassa.  Yhden päivän vaellukseksi tuo 8 kilometriä, ylös ja alas vuoren rinteitä, kiveltä kivelle askeltaen tai kiviä kierrellen onkin jo riittävä haasteellinen.

Tuossa haasteellisuudessa on se kiintoisa puoli että tämä luonnon muovaama polun pohja kaikkine esteineen symboloi maailman historiaa paljon paremmin kuin tasaisella asfaltilla vaeltaminen. Tunturipolulla voi ajatella että jokainen kivi merkkaa vastaavan pituista aikaa. 10 cm:n kokoinen kivi edustaa esim. 100 000 vuoden mittaista tavallisen jääkauden kestoa. 30 cm:n kokoinen kivi osoittaa koko oman lajimme olemassaolon pituuden, ja 1 cm:n kokoinen kiven siru osoittaa meidän koko tunnetun kulttuurimme ikää. Myös sadan tai kolmensadan miljoonan pituisille totaali-jääkausille voi maastossa hahmottaa sopivan kokoisia mittakaavoja.

Myös menneitä ilmastonmuutoksia on helppo havainnollistaa  siellä Lapin perukoilla sanomalla, että vielä 32 miljoonaa vuotta sitten trooppisen ilmaston kasvillisuus ulottui sinne Maan pohjoisimmille reunoille. Sellaisina lämpiminä kausina myös valtamerten pinta on ollut noin 100 metriä korkeammalla kuin nykyään. Meri on peittänyt suuren osan Eurooppaa, ja myös Suomenkin pinta-alaa.

Utsjoen Kirkkotuvilta vaellusreitti jatkuu vielä viisi kilometriä upean tunturikoivikon peittämää laaksoa, tunturipuron vartta myötäillen läpi kosmisen kehityksen, ja aina alkuräjähdykseen asti. Alkuräjähdyksen merkkipaalu sijoittuu tunturisolan taakse, Nammajärven laavulle. Tässäkin sijainnissa on oma symboliikkansa: emme voi jatkaa matkaa enää alkuräjähdyksestä eteenpäin, vaan joudumme palaamaan samaa polkua takaisin. Vaelluspolku on kuitenkin niin upea ja mietittävät asiat niin isoja, että tuo osuus kyllä kannattaa kävellä vaikka edestakaisin. Tämäkin on mukava ja ihan riittävä päivävaellus meille, kenen kunto ei ole enää ihan huipputasoa.

Tämä toimiva vaellusreitti on nyt siis valmiiksi katsottu ja suunniteltu Utsjoen maastoon. Utsjoen URSA hakee parhaillaan rahoitusta hankkeelle jossa he viitoittavat reitin informaatiotauluilla, toivottavasti ensi kesään mennessä. Sen jälkeen toivotammekin teille kaikille tervetuloa tunturipoluille vaeltamaan. Tarjolle saadaan myös asiantuntevaa opastusta, jotta voimme sitten yhdessä visioida ja miettiä maailman muutosta kautta aikojen, menneisyydessä. Niistä peilaten voimme ajatella myös tulevaisuudessa odottavia muutoksia.  

2 kommenttia “Aikavaellusta tunturipoluilla”

  1. Juhani Harjunharja sanoo:

    Kiitos erittäin hyvästä ja kuvaavasta kirjoituksesta!

    Terveiset Utsjoelta. Palaamme polulle toivon mukaan useammankin kerran.

    Ohcejoga Utsjoen Ursa ry:n puolesta,

    Juhani H-h

  2. Harry J Lehto sanoo:

    Onnittelut kaikille aikavaelluksen tunturivaelluksen suunnittelijoile ja vaellukselle! Hieno suoritus!

    Harry

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Outoja elämänmuotoja etsimässä

26.6.2019 klo 01.06, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Meidän oma elämämme alkoi tällä planeetalla noin neljä miljardia vuotta sitten. ”Me” tarkoittaa tässä kaikkea elämää mitä Maa päällään kantaa, tai on koskaan kantanut.

Elämä syntyi noihin aikoihin jossakin Maa-planeetalla, ei tarkkaan tiedetä missä, tai miten, mutta ilmeisesti jonkin hyvin aktiivisen kemiallisen ympäristön tuotteena. Ilmeisimmin elämän kemiaa oli käynnissä jollakin vulkaanisella tulivuorisaarella,  missä mahtavat luonnonvoimat tuottivat kaikenlaisia orgaanisia aineita. Sopivat virtaukset kuljettivat ja keräsivät niitä lammikoihin tai maaperän kerroksiin, UV-valo hajotti osan yhdisteitä pois ja rikasti toisia, haihdunta taas rikasti aineita niin että ne olivat välillä kuivia kiteitä.

Tämä kemia tuotti sen molekyyliyhteisön joka alkoi jossakin vaiheessa käyttäytyä elämän tavoin. Pitkät reaktioreitit muuttivat aineita toisikseen. Samoissa pitkään jatkuvat reaktioreitit vakiintuivat tuottamaan tiettyjä lähtöaineita ja niiden tuotteita. Tietyt molekyylit ketjuuntuivat keskenään,  jossakin vaiheessa ketjut alkoivat toimia alustoina joiden rinnalle niistä rakentui uusia kopioita. Ympäristön runsaat kemialliset tuotteet ja reaktioreitit pitivät yllä tätä monimutkaista reaktioiden ja tuotteiden verkostoa.

Kemia oli monimutkaista, mutta myös valikoitunutta sen perusteella mitä ympäristö suosi ja piti yllä. Koko monimutkainen kemiallinen verkosto  syntyi aluksi elottoman ympäristön tuotteista, mutta vähitellen (ilmeisesti pakon edessä) sille kehittyi omat synteesireitit joilla se saattoi hallitusti tuottaa vastaavanlaisia välttämättömiä molekyylejä.

Näistä perusreaktioista syntyivät ensimmäiset toimivat, eli jakaantumiskykyiset solut. Niistä edelleen ovat syntyneet kaikki solut, niin yksisoluiset kuin monisoluiset eliöt, mitä Maa-planeetalla on koskaan ollut. Ne kaikki juontavat juurensa samoista varhaisista synteesireiteistä, ja siksi ne ovat myös perustoiminnoiltaan ja koostumukseltaan samanlaisia. Täällä Maassa on olemassa vain yhdenlaista elämää. Me kuvittelemme että elämä ylipäätään, kaikkialla muuallakin, olisi tällaista samanlaista. Mutta näin ei liene laita, sillä Maan elämä on tällaista vain siksi, että se on syntynyt ja kehittynyt juuri tämän planeetan olosuhteissa.

Ensimmäisten kahden ja puolen miljardin vuoden ajan elämä tällä planeetalla pysyi yksisoluisena. Joidenkin hyvin ankarien ympäristöolojen ajamana eliökunta keksi uusia selviytymistaitoja. Näistä yksi hyvin merkittävä oli tumallisten solujen synty ensimmäisen totaalijääkauden olosuhteissa, hapen lisääntyessä ympäristössä. Toinen suuri harppaus oli monisoluisten eläinten synty, joka sekin tapahtui seuraavan totaalijääkauden olosuhteissa, ehkä noin 1,5 miljardia vuotta tumallisten solujen synny jälkeen. Näistä on sitten seurannut kaikenlaisten, kaikenkokoisten eläinkunnan eliöiden kehittyminen, kuitenkin niin että kaikissa vaiheissa suuret muutokset lajistossa ovat tapahtuneet vastineena suuriin ympäristömuutoksiin, haastaviin olosuhteisiin ja sukupuuttoihin. Se mitä nyt on olemassa on siis aikamoisen ja monivaiheisen sattuman satoa.

Nyt me hiukan älykkäiksi, ja teknisesti aika taitaviksi kehittyneet kaksikätiset eliöt olemme alkaneet ihmettelemään omaa olemassaoloamme. Tähän kysymykseen saisimme huomattavasti selkeyttä, jos tietäisimme onko ehkä muuallakin elämää. Onko elämä sellainen aineen ja energian olomuoto joka putkahtaa esiin aina kun kemialliset olosuhteet ovat suotuisat? Olisiko näitä suotuisia olosuhteita olemassa myös muualla maailmankaikkeudessa? Olisiko niitä ehkä yleisestikin, vai sattuuko nyt olemaan niin kummallisesti että se sattuivat kohdalleen vain ja juuri tällä planeetalla. Ja että näistä erittäin harvinaisista lähtöolosuhteista, kaikkien näiden suurten sattumien kautta on sitten kehittynyt laji joka osaa ihmetellä: miten, miksi ja millä edellytyksillä tässä näin on käynyt.  

Ihminen tuskailee nyt näiden perustavaa laatua olevien kysymysten kanssa: Miten ja miksi elämä syntyi, miten ja miksi se on kehittynyt tietoiseksi, mikä on tulevaisuudessa tietoisen elämän, tai koko eliökunnan kohtalo. Vastauksia näihin kysymyksiin voisimme saada vain siten että näkisimme edes jonkinlaisia elonmerkkejä muuallakin. Tiedeyhteisömme yksi suurimpia tavoitteita tällä hetkellä on löytää elämän merkkejä muilta planeetoilta.

Mutta eräs perusongelma tässä etsinnässä on se että emme tiedä, mitä sieltä pitäisi hakea. Oletamme että elämä muuallakin olisi jotakin sellaista mitä täällä Maassa esiintyy – mutta tämä oletus saattaa olla väärä. Elämä täällä on tällaista vain siksi että Maan olosuhteet ovat tehtneet siitä juuri tällaista. Tämän yhden elämän perusteella ei voi vetää johtopäätöksiä siitä, millaista se olisi muualla. Jonkin toisenlainen planetaarinen kemia tuottaisi jonkin toisenlaista elämää.

Tosin luonnonlait ja alkuaineet ovat kaikkialla samat, ja näyttää siltä että hiili ja vety ovat ne alkuaineet joista syntyy monimutkaisia ja toiminnallisia molekyylirakenteita. Mutta jos lähtökohtana olisi esimerkiksi Titan –kuun kemiallinen ympäristö, lopputuotteet olisivat jotakin ihan muuta, ja jotenkin päinvastaista, kuin mitä Maassa on syntynyt.

Filosofi Carol E. Cleland pohtii vieraan elämän yleisiä ja oletettavia tunnusmerkkejä artikkelissaan ”Moving beyond definitions in search for extraterrestrial life” (Astrobiology 19:722-729, 2019). Hän toteaa että ei kannata lähteä liikkeelle ennakko-oletuksista, joissa elämän etsinnässä hylätään kaikki sellaiset ilmiöt jotka eivät sovi meidän nykyiseen käsitykseemme ja ennakko-oletukseemme ”täällä maan päällä tunnetusta elämästä”. Näiden tunnusmerkkien rajoissa monet oudot ilmiöt tulkittaisiin vain ympäristön tuottamina kummallisina tai erikoisina artefakteina.

Monenlaisia kummallisia ympäristön tuotteita saattaa esiintyä, ja löytyä näytteissä jotka tulevat oman elinpiirimme ulkopuolelta. Outoja olosuhteita edustavat esimerkiksi hyvin vanhat näytteet Maasta, tai vaikkapa Marsista. Myös tulevaisuudessa eksoplaneetoilta saatavat havainnot voivat olla hyvinkin kummalllisia. Kuitenkin juuri kummallisuudet, anomaliat, ovat niitä joiden perusteella elämän kaltaiset prosessit voivat erottua ympäristön fysikaalisista ja kemiallisista prosesseista. Näytteen tai ilmiön kummallisuus ei vielä kerro sitä että se olisi elämän tuottama. Havaintoa ei kuitenkaan kannata hylätä siksi että se ei ilmeisesti ole ainakaan ”tavanomaisen elämän” tuottama, sillä toinen mahdollisuus on se että se on jonkin toisenlaisen tai kummallisen elämän tuottama.

Kummaliset ilmiöt, ovatpa ne sitten vanhoja tai nykyisiä, ovatpa ne lähellä tai kaukana, voivat olla ilmentymiä prosesseista joissa aine ja energia käyttäytyvät jollakin oudolla, joskin luonnollisella termodynamiikan ja informaation ohjaamalla tavalla. Sitten olemmekin jo perustavaa laatua olevan kysymyksen äärellä: emme tiedä mitä elämä pohjimmiltaan on, ja miten sen voisi määritellä. Mistä tietäisimme edustavatko oudot havainnot jotakin outoja elämänmuotoja, ja millä perusteella tällaisen voisi tunnistaa tai määrittää elämäksi.

16 kommenttia “Outoja elämänmuotoja etsimässä”

  1. Kim sanoo:

    Kiitoksia tästä mielenkiintoisesta blogista!

  2. Marko Miskala sanoo:

    Kiitos. Mielenkiintoista luettavaa. Tulee mieleen aiemmin lukemani Valtaojan tekstit. Mutta näitä tarvitaan meille ei tutkijoille luettaviksi. Lisää, kiitos.

  3. Aleksi Elovaara sanoo:

    Tuo elämän määritelmä on kiintoisa kysymys: olisiko esim. kiteiden kasvu joissain olosuhteissa elämää? Lisäksi voi olla monia tuntemattomia ja kuviteltavissa olemattomia muotoja ”elää”.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Moi! Niinpä— määrittely on vaikeaa kun on voin yksi esimerkki tiedossa. Siis, toistaiseksi, se on ihmisten vapaasti itse päätettävissä mitä elämä on…

  4. Lasse Reunanen sanoo:

    Tiedämme kuitenkin, että elämää säätelee yhtäläisesti luonnonlait. Voimme ajatuksissamme olla kaikkivoipia, mutta mikäli elämään sisältyviä rajoituksia tietoisesti tai tiedostamattamme ylitämme niin siihen muodostuu tasaavia vastavoimia (toisinaan kyseisen ns. ylittävän elämän päättävääkin).

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Niinpä. Astrobiologia-kirjastani lainaus: ”Paleontologi Peter Ward esittää ajatuksen, että jos teknisiä sivilisaatioita syntyy, ne myös aina häviävät hyvin nopeasti, koska ekologiset lainalaisuudet hävittävät pois liian dominoivat ja haitalliset tekijät. Hän kutsuu ilmiötä nimellä ”Suuri Filtteri”. Teknisten sivilisaatioiden lyhytikäisyys selittäisi Fermin paradoksin, eli sen miksi älykkäät elämän muodot ovat hyvin harvinaisia maailmankaikkeudesta. Se siis johtuisi siitä, että tällaiset lajit syövät loppuun oman planeettansa resurssit. Onko tämä jonkinlainen luonnonlaki, jolle emme mahda mitään? Voiko tekninen sivilisaatio ja maailman tilaa ymmärtävä ihminen selvitä totaalisen tuhon uhkasta, jonka se on itse aiheuttanut?”

      1. Kysymykseen ei liene yleispätevää vastausta, mutta niin kauan kuin on elämää on toivoa -sanonta sopii tähänkin.

        Vaikka ihminen on biologinen olento, hänen kehityksensä veturi on kulttuurievoluutio, jolle biologinen evoluutio näyttää olevan alisteinen. Ihmisen pitkä sukupolvi eli pitkä lapsuus voi olla biologinen sopeutuma tähän. Pitkä sukupolvi ja pitkä elinikä hidastavat biologista evoluutiota, mikä on sinänsä haitta. Mutta haitta ilmeisesti enemmän kuin korvautuu sillä että pitkä elinikä mahdollistaa viisauden paremman kertymisen ja sitä kautta nopeamman kulttuurievoluution.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          No niin, toivoa toki on. Ja suuria visioitakin, ja mahdollisuuksia. Kukapa tietää mitä tästä vielä tulee.

          Kuitenkin, evoluution suhteen meidän pitää kait myös muistaa että emme ole vain pelkkä erillinen laji, vaan myös sidoksissa koko eliökuntaan, ja planeetan olosuhteisiin. Viimeisen 50 vuoden tekninen ja tieteellinen kehitys (kulttuurievoluutio) näyttää siltä että vain ”taivas on rajana” kaikelle edistykselle. Kuitenkin tuo 50 vuotta on häviävän lyhyt aika kaikenlaisen evoluution mittakaavoissa. Biologisesti emme ole muuttuneet juuri ollenkaan lajimme historian aikana, joka on 300 000 vuotta – ja aika vähän edes viimeisen miljoonan vuoden aikana. Mutta ihmisen aikana eliökunta on muuttunut totaalisesti, ja planeetta alkaa nyt hakea uusia tasapainotiloja. Näistä varmaan voidaan selvitä kultuurievoluution keinoin — jos aletaan ymmärtää planeetan kantokyvyn rajoja.

  5. Niin, ihminenhän on biologisesti melko hitaasti kehittyvä laji, koska sukupolvi on pitkä. Mikrobien jakautumisperiodi on jopa vain puoli tuntia eli jopa puoli miljoonaa kertaa ihmistä nopeampi, ja niiden biologinen evoluutiotahti kilpaileekin melko tasapäisesti ihmisen tekniikan kanssa, esim. antibioottien ja antibioottiresistenssin kilpajuoksu.

    Minusta kulttuurievoloivan ihmisen ilmaantuminen maapallolle on jollain tavalla samantasoinen muutos ja vallankumous kuin mitä monisoluisten eläinten leviäminen oli kambrikaudella. Monisoluinen eliö on tavallaan vain yksisoluisten muodostama runkokunta, mutta on esim. sillä tavoin kvalitatiivisesti erilainen että se kokee aina yksilön kuoleman. Sitähän yksisoluinen eliö ei tee, vaan niille syntymä ja kuolema ovat yksi ja sama asia, eli jakautuminen. Toki yksisoluinenkin eliö voi kuolla ja usein kuoleekin ympäristöoloista johtuen, mutta kuitenkin kaikki nykyiset soluyksilöt ovat eläneet ”aina” ja vain askel kerrallaan mutatoituneet matkalla. Vähän samalla tavalla ihminen muodostaa kulttuurillisia yhteisöjä, joilla on oma, yksilöistä riippumaton elinkaarensa. Vaikka kulttuuri perustuu biologiaan, on se kuitenkin oma käsitemaailmansa. Vähän samoin kuin monisoluisten eliöiden luonnetta ei kunnolla voi ymmärtää jos tarkastelee niitä vain yksisoluisten muodostamina runkokuntina.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hei! Tämä on tosi kiintoisa ajatus… tietoisuus, kulttuuri ja teknologia omana elämänmuotonaan, tai uutena kompleksisuuden tasona. Jees. Silti se on edelleen kaikista alemmista olemisen muodoista riippuvainen, sekä itsessään, että ympäristössään. Ja riippuvuudessaan hauras ja haavoittuva – joskin myös kaikkia muita tasoja kyvykkäämpi. Tällä tavalla se olisi uusin evoluution tuottama selviytymiskeino. Kiintoisa ajatus…
      … Ja tietysti: kulttuurinen ja tekninen sivilisaatio on biologisen evoluution tuotetta sikäli että se on syntynyt vasta sitten kun biologinen evoluutio teki sen mahdolliseksi, eli kehitti isot aivot, kädet, pystyssä kävelevän ruumiinrakenteen, ja puheeseen taipuvan kurkun pään.

      Nyt tämä kulttuurinen evoluutio kaikkine keksintöineen etenee ennennäkemättämän nopeaa vauhtia. Tämä nopeus liittyy siihen että keksinnöt voidaan tehdä porukoissa ja jakaa yhteisöissä, ja nyt koko lajin kesken, maailmanlaajuisesti.

      Biologiseen evoluutioon verrattuna siinä on myös se ero että se (ehkä, hiukan) pystyy suunnittelemaan omaa kehityssuuntaansa, ja ennakoimaan muutosten hyötyjä ja haittoja.

  6. Valtavan paljon samaa mieltä olen noista kahdesta viimeisestä kappaleesta. Asia on juuri niinkuin niissä sanot. Yhtään sanaa enkä sulkumerkkiä en muuttaisi. Teknoevoluution voima on väkevä verrattuna biologiseen evoluutioon, mutta kyky suunnitella omaa kehityssuuntaa on tasoa ”(ehkä, hiukan)”. Tämä ihmisten pitäisi tajuta.

  7. A. Karhumaa sanoo:

    Peter Wardin nimeä seuraamalla eksyin tällaiselle saitille:
    http://microbes-mind.net/
    Osa foorumien aiheista sivuaa aihetta?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Suuria ja kiehtovia kysymyksiä. Vaikeita tutkia, ilmeisesti näitä voi lähestyä informaatioteorian tai verkostotutkimuksen avulla. Kaikki elämän kehittyminen näyttää liittyvän jonkinlaisiin moniulotteisiin verkostoihin. Uskoisin että myös tietoisuus liittyy – on vain vaikea tutkia miten…

  8. Timo Vottonen sanoo:

    Fred Hoyle kirjoitti Musta pilvi -romaaninsa saatesanoissa, ettei keksi yhtään syytä, miksei kaasumainen pilvi voisi olla älykäs. Nykyisin elämää pidetään mahdollisena siellä, missä on juoksevassa muodossa olevaa vettä. Onko niin, etteivät kaasut oletetuksen mukaan pysty muodostamaan elämän vaatimia tarpeeksi monimutkaisia rakenteita? Vai onko niin, että elämän löytyminen planeetalta, joka on juoksevan veden kannalta oikealla etäisyydellä emotähdestään, on todennäköisintä, mutta kaasumainen elämä olisi astrobiologien mukaan silti mahdollinen?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Aineiden kaasumainen muoto on periaatteessa sellainen että molekyylit eivät ole sitoutuneet toisiinsa vaan liikkuvat vapaasti toistensa suhteen. Mitkään rakenteet eivät siis ole pysyviä — ja ainakin nykyinen käsityksemme on että elämä edellyttää jonkinlaista rakenteisiin perustuvaa toiminnallisuutta. Kaasulla ei siis voi olla pysyviä toimintoja, eikä mitään itseään (omia rakenteitaan) ylläpitäviä toimintoja.
      Älykkyys taas, samoin kuin tietoisuus, ovat vaikeita käsitteitä. Ei ole olemassa ainakaan mitään näyttöä siitä että pelkkä aine, ilman rakenteita, voisi olla älykästä.

  9. Pentti S. Varis sanoo:

    Arto Annilan näkemys syistä, miksi elämä ilmestyi. (Ei niinkään, miten). Elämä on siis luonnon yleinen ilmiö niin kuin kaikki muukin. Dan Brownin kirjassa ’Alku’ esitelty fyysikko Jeremy England käsittää elämän synnyn aika paljon samalla tavalla.

    https://phys.org/news/2008-12-life.html

    https://www.mv.helsinki.fi/home/aannila/arto/

    https://www.google.fi/search?source=hp&ei=fYRIXZ-5OPGorgS-s4aYCw&q=jeremy+england&oq=je&gs_l=psy-ab.1.1.35i39j0i67l2j0i131i67j0i131j0i67j0l2j0i67l2.1856.3245..8224…0.0..0.128.317.1j2……0….1..gws-wiz…..0.tlRB0TTI_gY

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kesäyön aurinkoa Marsissa

17.6.2019 klo 08.41, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Näin keskikesön aikaan täällä pohjoisilla leveysasteilla saamme ihastalla ja ihmetellä oman ympäristömme suurta elinvoimaa ja energiaa: on valoa, on vihreyttä. Pellot ja metsät sitovat aurinvaloa niin että rytisee, ja tuottavat biomassaa. Tämä pitää yllä meidän omaa lajiamme, ja me osaavat ihmiset hyödymme sitä lukuisilla tavoilla Toki tuo biomassa pitää yllä kaikenlaista muutakin elämää, ensinnäkin kaikkea sitä vihreyttä itseään, sekä kaiken eläinkunnan, kaikenkokoisen ja monimuotoisen, sekä kesyt että villit eläimet. On sopivan lämmintä, kaunista ja ihanaa. Kaikki me tässä ajassa elävät eliöt olemme sopeutuneet elämään juuri näin. Tämä on lintukoto, missä kaikki tuntuu olevan hyvin.

Tämän ihanuuden keskellä tulee mieleen taas se, että jotkut tahot ihan tosissaan suunnittelevat ja miettivät sitä, miten ihminen voisi sopeutua elämään Marsissa. Astrobiologian näkökulmasta Marsiin meno  on tietysti perusteltua ja tärkeääkin. Tätä ajaa tietämisen pakkomielle: olisi suuresta merkityksestä, jos tietäisimme onko sielläkin, aivan toisenlaisissa ja karuissa oloissa elämää. Koko olemassa olomme tulisi ehkä selkeämmäksi, jos saisimme selville olisiko tuo toisen planeetan elämä perustaltaan samaa kuin on tämä elämä minkä täällä Maan päällä tunnemme, vai olisiko se erilaista.

Marsista löytyvä elämä ehkä antaisi osviittaa myös siihen, millaista elämää meidän kannattaisi koettaa havaita muualta, muista vieraista maailmoista, tai eksoplaneetoilta: pitäisikö sieltä tähyillä jokakin sellaista joka toteutuu samanlaisen biokemian varassa kuin täällä maassa, vaiko ehkä jotakin ihan muuta. Marsista ehkä löytyvä elämä ehkä hiukan selventäisi kysymykstä siitä, miten elämään ylipäänsä pitäisi määritellä, ja millä perusteella sitä voitaisin havaita.  Tosin, Mars on niin lähellä Maata että se ei suinkaan kerro meille vielä elämän koko tarinaa. Onhan mahdollista että sama eliökunta on levittäytynyt näille naapuriplaneetoille. Jos näin on, se taas kertoisi paljonkin siitä, mihin kaikkeen tämä tällainen elämä saattaa sopeutua.

Joka tapauksessa: jos Marsisssa on elämää, se lienee asustanut siellä jo lähes niin kauan kuin tuo planeetta on ollut olemassa. Se on kotiutunut sinne, ja viihtyy siellä yhtä hyvin kuin me viihdymme täällä keskikesän ihanuudessa.

Seuraava suuri periaatteellinen kysymys on se, olisiko meillä oikeutta asettautua sinne asumaan ja muuttaa olosuhteita ja lajistoa niin, että paikalliset lajit  katoaisivat. Näinhän me ihmiset olemme tehneet täällä Maassa. Emme ole olleenkaan epäilleet oikeutustamme siihen. Lähtökohtaisesti pidämme elämän perusominaisuutena ja oikeutena sitä, että vahvimmat valtaavat maan ja ottavat käyttöönsä kaiken, minkä tarvisevat (kuten eräässä kasakka-sananalaskussa: kaiken mikä on irti). Voittajat määräävät sen miten maailma kehittyy eteenpäin. Selviytyjät kirjoittavat sekä fossiilihistorian, että tiedostetun ja muistiin merkityn historian.

Ehkä kuitenkin asioiden tiedostaminen ja ymmärtäminen vähitellen myös vähentävät hyväksikäyttämisen oikeutta, ja lisäävät suojelemisen velvollisuutta.

Täällä Maassa planeetan suojelemisen näkökulmaa ja velvollisuutta lisää myös se, että alamme jo ymmärtää myös oman kohtalonyhteytemme koko planeetan eliökunnan kanssa. Viimeisen sadan vuoden aikana ihminen on valloittanut planeetan lähes kokonaan itselleen – mutta kaiken ”herruus” ei olekaan meille eduksi, koska oma lajimme on riippuvainen koko biosfäärin hyvinvoinnista.  Tälläkin planeetalla voisimme muuttaa elämäntapamme planeetan häikäilemättömän hyväksikäytöstä planeetan intohimoisen suojelun suuntaan.  Voisimme alkaa ajatella että planeetan monimuotoinen eliökunta, sen maa- ja kallioperä ja sen suuret geologiset prosessit ovat oma itsellinen olemassaolon muotonsa, jotka eivät ole kenenkään omistettavissa, vaan josta meidän tietoisten olentojen kuuluu pitää huolta. Vähän samaan tapaan miten alkuperäiskansat ovat joskus aikoinaan ajatelleet.

Kaikista hulluin on se ajatus, että meidän pitää vallata Mars, jotta voimme muuttaa sinnen sitten kun me pilaamme tämän planeetan asuinkelvottomaksi. Korkean säteilyn takia siellä sitten elettäisiin jossakin suljetuissa luolissa tai pinnan alla tunneleissa. Siellä meillä ei olisi mitään.  Ei valoa, ei lämpöä, ei vapaata vettä, ei ilmaa eikä tuoksuja, ei muita lajeja, ei raitista ilmaa missään, ei naapureita. Olisi vain haiseva, paikallaan kiertävä sisäilma, ja loputon taistelu hengissä selviämisestä. Tällaista loppusijoituspaikkaa on aiemmin kutsuttu vankityrmäksi tai kuolemanselliksi.

Marsissa asuminen on siis mielestäni kammottava ajatus. Ihmiset sinne kuitenkin vielä menevät, ainakin käymään joksikin aikaa. Ensiksi ei mennä asustelemaan, vaan jostakin aiheellisemmasta syystä, eli tutkimaan ja ymmärtämään asoita ja olosuhteita. Itse kuvittelen että eräs valoisampi vaihtoehto tällaisen retkikunnan asuinpaikaksi olisi kesäaikaan napajäätikön alla olevassa jää-luolassa. Kesäaikaan aurinko ei laske napa-alueilla, se valaisisi tehokkaasti, ja ohuen ilmakehän ansiosta se lataisi tehokkaasti aurinkopaneeleja, jos ne käännetään kohtisuoraan aurinkoa kohti. Valoa, energiaa ja lämpöä siis riittäisi. Paksu jäätikkö riittäisi säteilysuojaksi, ja jäästä sulava vesi olisi lähellä saatavissa. Tosin tuo lienee niin herkkä ympäristö että siellä pitäisi elää hyvin nätisti. Ja valoisaa päivää riittäisi vain vajaa puoli vuotta. Sitten pitäisi siirtyä vastakkaiselle napajäätikölle.

Mutta HEI, jokatapauksessa: toivottelen kaikille ihanaa juhannusta. Nautitaan nyt oikein tietoisesti tästä upeasta planeetasta!

5 kommenttia “Kesäyön aurinkoa Marsissa”

  1. Marsin pinta tai paremminkin pinnan alle kaivettu luolasto on tosiaankin huono paikka asumiselle. Ihmiselle vääränsuuruinen painovoima surkastuttaa lihakset ja luut, auringonvalon saannissa on taukoja, ja laskeutuminen ja nousu planeetalta ei ole yksinkertaista. Pahin on tuo vääränkokoinen painovoima. Aikuiset pysyvät siellä kyllä hengissä, mutta Marsissa kasvaneet lapset eivät kehittyisi normaaleiksi eivätkä voisi aikuisena muuttaa Maahan tai muuhun 1g-ympäristöön vaikka haluaisivat. Vanhemmat toivottavasti tajuavat tämän ajoissa eivätkä hanki Marsissa lapsia. Mutta siirtokunta ilman lapsia ei ole mikään siirtokunta.

    Vaikka Marsin ilmasto jotenkin onnistuttaisiin maankaltaistamaan, väärän painovoiman ongelma jäisi edelleen. Lisäksi, vaikka olisin väärässä kaikessa muussa mitä sanon, Mars on Maata pienempi, joten siellä on vähemmän elintilaa. Siten se ei olennaisesti helpottaisi väestöpainetta eikä tarjoaisi merkittävää lisäystä elintilaan.

    Jos Maan ulkopuolelle mennään asumaan, ei kannata mennä taivaankappaleen pinnalle, vaan kannattaa suosiolla rakentaa keinotekoisia suuria pyöriviä avaruusasemia, joissa on keinopainovoima. Silloin mitään edellä lueteltuja ongelmia ei ole. Rakentamiseen tarvitaan tosin enemmän materiaalia kuin Marsin pinnalla, mutta sitä saa asteroideilta, mukaan lukien Marsin kuut Phobos ja Deimos. Kaivostoiminta ja materiaalien prosessointi on vain tekninen haaste, joka voidaan ratkaista.

    Marsin maisema saattaa muistuttaa etäisesti jotain jenkkiläistä autiomaata ja vaikuttaa siten jotenkin kotoisalta. Tähän romanttiseen retkuun ei kannata mennä, vaan kannattaa katsoa faktoja. Sama pätee muihinkin planeettoihin, lähes varmasti myös kaikkiin järkevän etäisyyden päässä oleviin eksoplaneettoihin. Niiden maisemat saattavat muistuttaa Maata ainakin taiteilijoiden kuvitelmissa, mutta en pysty kuvittelemaan tilannetta jossa ihminen kykenisi maankaltaistamaan jonkin satojen valovuosien päässä olevan eksoplaneetan ja matkustamaan sinne suuressa (tai edes pienemmässä) mittakaavassa – ja samaan aikaan olisi kykenemätön rakentamaan omaan aurinkokuntaamme yksinkertaisia pyöriviä asumissylintereitä!

    Ajatus asumisesta vieraan taivaankappaleen pinnalla ei näytä realistiselta, mutta samaan aikaan pidän ihmisen laajaa levittäytymistä Maan ulkopuolisiin asumuksiin mahdollisena ja todennäköisenäkin kehityskulkuna.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tuo linkkaamasi artikkeli kyllä kannattaa lukea kokonaan! Mahtavaa, viisasta pohdiskelua ihmisen paikasta maailmassa, kosmisten ulottuvuuksien keskellä. Tarvitsemme perspektiiviä, filosofiaa, ja kunnioitusta kaiken olevan edessä, sekä avaruudessa että täällä Maassa. Pelkkä valloitus- ja hyväksikäyttöpolitiikka ei johda muuhun kuin eksistentiaaliseen tyhjyyteen, merkityksettömyyteen ja nihilismiin, ja kaiken tuhoutumiseen. Kiitos tuosta linkistä!

  2. revi sanoo:

    Eilen ostettu, Yuval Noah Hararin Sapiens, Ihmisen lyhyt historia, kertoilee samasta;
    tietämisestä,
    Ei luulemisesta, uskomisesta, olettamisesta, kuvitelemisesta (synon.)

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hararin ”Sapiens” on mainio kertomus ihmisen lajin historiasta. Siitä perpektiivistä peilautuu hyvin se miten lyhyt on tämän meidän teknisen ja erityisesti post-teollisen sivilisaatiomme historia. Vaivaiset sata vuotta on tehty tätä tehokasta tieteellistä ja teknistä maailman valloitusta — ehkä parikymmentä vuotta digitaalista ja virtuaalista – ja maailman kestävyyden rajat alkaavt nyt jo tulla vastaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Astrobiologiaa Euroopassa

31.5.2019 klo 18.22, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

No niin, eurooppalainen astrobiologia etenee nyt rymisten kohti tieteen tuntemattomia rajoja.

Asiasta kiinnoostuneet tahot kokoontuivat kuluneella viikolla Tsekin Liblicessä, ja perustivat euroopan astrobiologiainstituutin. Sen tiedot löytyvät täältä:

http://europeanastrobiology.eu/ga2019/index.html

Mukana on paljon väkeä Euroopan suurista tutkimuskeskuksista. mm. DRL:stä (Saksan ilmailu-ja avaruustutkimusinsituutti), UK:n uudesta, vasta perusteilla olevata astrobiologiakeskuksesta, Espanjan astrobiologiakeskuksesta, Ranskan luonnontieteiden tutkimuskeskuksesta CNRS:stä, Belgian vastaavasta tutkimuslaitokseasta, Italian kansallisesta astrofysiikan tutkimuslaitoksesta, Tsekin tiedeakatemiasta ja lukuisista muista tavallisista yliopistoista. Suomesta on toistaiseksi ilmoittautunut mukaan Turun yliopisto. Instituutin katto-organisaatio on ESF.

Tuohon instituuttiin on nyt perustettu aika monta työryhmää – tässä listattuna selvyyden vuoksi alkuperäisellä englanninkeilisellä nimellään:

  • Formation and Evolution of Planetary Systems and Detection of Habitable Worlds
  • The Pathway to Complexity: From Simple Molecules to First Life
  • Planetary Environments and Habitability
  • Evolution and Traces of Early Life and Life under Extreme Conditions
  • Biosignatures and the Detection of Life beyond Earth
  • Historical, Philosophical, Societal and Ethical Issues in Astrobiology

Sekä joukko toimintaryhmiä:

  • Policy and Funding
  • Education
  • Field work and Field Site Management
  • Access to European Research Infrastructures and Analysis Facilities
  • Outreach, Media and Corporate Identity
  • Dissemination and Intellectual Output
  • Industry Liaison

Nämä koko EAI:n nyt järjestäytyvät ja aloittavat raivokkaan rahoituksen hakemisen, aloilla joilla kunkin johtohenkilöt ovatkin tietenkin jo vanhoja toimijoita. Näihin ryhmiin on varmasti helppo assosiotua ihan vain ottamalla yhteyttä kunkin ryhmän johtajaan, joiden nimet pian ilmestynet tuonne verkkosivulle)

Toinen mainittavan suuri taho tämän alan tutkimuksessa on Europlanet – joka EU:n rahoittamien Research Infrastructure (RI) ohjelmiensa puitteissa toimii merkittävänä avaruustutkimuksenrahoittajana Euroopassa. Se järjestää myös vuotuisia Euroopan avaruustutkimuksen kongresseja https://www.europlanet-society.org/european-planetary-science-congress/. Vuonna 2021 tämä kokous järjestetään Helsingissä, paikallisena järjestäjänä toimii ilmatieteen laitos.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tervetuloa aikavaellukselle

12.5.2019 klo 18.51, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Tulevana lauantaina, 18.5., vietetään Tuorlan observatoriolla/tiedekeskuksessa kaiken kansan tiedepäivää. Päivän teemana on Muuttuva Maailma. Se varsinaisena aiheena on uuden lyhyen (1,38 km) aikavaellusreitin avaaminen. Tämä reitti sitten myös esittelee maailman muutosta, kautta aikojen. Tarjolla on opastettuja vaelluksia aikavaellusreitillä, planetaarioesityksiä, tiedepajoja ja pullakahvia.

Nykyään elämme maailmassa suuren muutoksen aikoja. Muutos ei tunnu ollenkaan mukavalle ajatukselle, se huolestuttaa ja pelottaa. Sen syitä on vaikea ymmärtää, ja sen seuraukset ovat tuntemattomat, niinkuin tulevaisuus aina on.

Maailman muutosta on kuitenkin helpompi hahmottaa ja ymmärtää jos katsomme ajassa taaksepäin: geologisten aikakausien mittakaavassa koko maailman tila muuttuu jatkuvasti. Mantereet vaeltavat paikasta toiseen, planeetan ilmakehän koostumus ja ilmastotyypit vaihtelevat lämpimistä ”kasvihuoneolosuhteista” pitkiin jääkausiin. Lajisto muuttuu aina sellaiseksi joka kulloisissakin oloissa voi selviytyä.

Nykyinenkin lajisto on  aiempien ilmastonmuutosten tuottamaa. Me ”ajattelevat ja viisaat ihmiset” (Homo sapiens) ja meitä edeltäneet esi-isälajit olemme kehittyneet ilmaston aiheuttamissa  muutospaineissa. Noin 6 miljoonaa vuotta sitten viilenevä ja kuivuva ilmasto  muutti itäisen Afrikan  sademetsät kuivaksi savanniksi. Tässä vaiheessa ihmisten kehityslinja erosi isojen apinoiden, eli simpanssi-serkkujen kehityslinjasta. Ilmaston jäähtyminen edelleen  pakotti varhaiset esi-ihmiset siirtymään asumaan savenneilla, kävelemään pystyasennossa ja kehittymään älykkäämmiksi ja taitavammiksi metsästäjiksi ja keräilijöiksi.

Kun olosuhteet kävivät riittävän haasteellisiksi, ihmisen esi-isät ja pikkuserkut (mm. Homo erectus, H. neanderdalis, H. denisovan) vaelsivat kauas maailman ääriin. Jääkausiin liittyvät matalat merenpinnat sallivat vaeltamisen uusiin maailmoihin, mm. Indonesian saaristoon, Australiaan, ja Amerikan mantereelle.

Maanviljelys ja paikallaan pysyvä kaupunkimainen asutus puolestaan alkoivat mannerliikkeiden muokkaamissa viljavassa jokilaaksoissa Mesopotamiassa n. 10 000 uotta sitten. Seuraavien vuosituhansien aikana suotuisat viljelyolot maailma viljavissa jokilaaksoissa auttoivat ihmiskuntaa kasvamaan laajemmaksi, viisaammaksi ja taivammaksi.

Viimeisimmät 10 000 vuotta, eli koko ajan maanviljelyn alkamisen jälkeen, olosuhteet ovat olleet niin tasaiset ja suotuisat, että ihmiskunnan positiivinen tekninen kehitys on saattanut jatkua keskeytyksettä. Ihmisten määrä, elintaso ja vaikutusvalta planeetalla ovat kasvaneet ensin hitaasti, ja viimeisen sadan vuoden aikana räjähdysmäisesti. On keksitty globaali kaupankäynti, tieteet, taiteet ja teknologia, joka nyt mahdollistaa melkein mitä vain. Meillä ihmisillä voi olla sellainen käsitys, että hallitsemme planeettaa.

Kuitenkin maailma muuttuu edelleen. Ilmasto on muuttumasa lämpimämpään ja kosteampaan suuntaan, ja  ilmaston muutokset aiheuttavat aina muutoksia myös eliökunnassa. Edeltävä voimakas lämpeneminen planeetalla tapahtui Plaeoseeni-Eoseenikausien vaihteessa, n. 55 miljoonaa vuotta sitten, kun lämpötila nousi noin 200 000 vuoden ajaksi peräti 5-8 astetta aikaisempaa korkeammalle. Tätä ilmastonmuutosta pidetään mahdollisena mallina nyt käynnissä olevalle tilanteelle.

Eeoseenikauden aikana (55-34 miljoonaa vuotta sitten) ilmakehän hiilidioksidipitoisuus vaihteli välillä 400 – 4000 ppm. Lähes koko kauden ajan ilmasto pysyi lämpimänä, ja meren pinnat olivat korkealla. Erityisesti korkeille leveysasteille ilmasto oli trooppista: Euroopassakin kasvoi sademetsiä ja mangrovemetsiä. Hedelmäkasvit ja pähkinät olivat yleisiä, nisäkkäiden ja lintujen lajiutuminen jatkui. Monet tutuista nisäkkäistä ilmestyivät lajistoon. Muuttuvat olosuhteet siis ajavat lajien muuttumista ja tuottavat uutta lajistoa. Evoluutio on ihmeellisesti pystynyt aina tuottamaan uusia ratkaisuja, ja luonto on aina vallannut uudelleen sen tilan mistä entiset lajit ovat kadonneet.

Nykyisessä tilanteessa ihminen hallitsee maan käyttöä niin tehokkaasti, että uusien luomu-lajien kehittymiselle ei enää ole juurikaan mitään tilaa olemassa. Ilmaston muutoksen aiheuttama kehitys tulee ilmeisesti olemaan lähinnä teknologian kehittymistä – ja eliökunta ja hallitseva lajisto tuleekin ehkä selviytymään  juuri tämän kehityksen avulla. Ja tietenkin, myös teknologia kuuluu kokonaiseen ekosysteemiin ja elinympäristöön.  Tällaisen kehityskulun kautta syntyy oikeasti teknisen sivilisaation hallinnoima planeetta. Toivottavasti kyseinen sivilisaatio oppii sopeutumaan planeetan suuriin geologisiin ja ilmastollisiin lainalaisuuksiin.

Tervetuloa lauantaina Tuorlaan yhdessä ihmettelemään menneiden maailmoiden suuria muutoksia.

2 kommenttia “Tervetuloa aikavaellukselle”

  1. Juhani Harjunharja sanoo:

    Kiitos kutsusta, mutta Utsjoelta on sen verran pitkä matka Turkuun, että jäämme tällä erää suunnittelemaan tuota Arktista aikavaellusta… 🙂

    Mukavaa aikavaellusta teille!

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kiitos kommentista! Artista odotellen… se onkin sitten paljon jylhempi kokemus…

      Terv. Kirsi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Ihmisen muuttuva maailma

30.4.2019 klo 08.30, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Me ihmiset katselemme ja ymmärrämme ympäristöämme lähinnä vain oman lajimme aika-perspektiivistä. Meitä kiinnostaa parhaillaan vallitseva tilanne ja sen viimaikaiset muutokset, eli sellainen lähihistoria joka jotenkin liittyy omaan kokemuspiiriimme. Planeettamme vanha historia, sen suuret muutokset ja pitkät geologiset aikakaudet ovat meille vieraita ja käsittämättömiä. Me usein oletamme että planeetan olosuhteet ovat aina olleet jotakuinkin sellaiset kuin ne nyt ovat.

Meidän on vaikea huomata ja tunnistaa edes niitä muutoksia, joita oma lajimme on tällä planeetalla aiheuttanut. Kaikki ihmisen rakentama kulttuurimaisema, maatalous, teollisuus, liikenne ja teollisuus koetaan aikaansaannoksiksi ja saavutuksiksi, missä ihminen on kesyttänyt ja ottanut hyötykäyttöön planeetan villejä resursseja. Niistä saatu hyöty on saavutettu etu, josta meillä on oikeus pitää kiinni  ja tietenkin, rakentaa lisää kaikkea sellaista, mistä hyötyä voidaan saada lisää.

Viimeisen sadan vuoden aikana olemmekin saaneet aikaan valtavan suuria muutoksia planeettamme olosuhteissa, ja lajimme on näistä muutoksista valtavasti hyötynyt. Ihmisten määrä on lisääntynyt  maailmassa 1,65 miljardista 7,4 miljardiin (https://ourworldindata.org/world-population-growth). Kansojen keskimääräinen kansantuote on kasvanut eksponentiaalisesti, näin ainakin kaikissa länsimaissa (https://ourworldindata.org/economic-growth).  1950-luvulla käynnistyneen vihreän vallankumouksen, eli kaikenlaisten uusien kasvintuotantomenetelmien valtavat alat planeetan pintaa ovat peittyneet viljelykasvien monokulttuureihin. Näiden ansioista satotasot ja ruuan tuotanto ovat nousseet moninkertaisiksi.

Ihmisten oma elintaso ja kulutustaso on myös noussut ennennäkemättömän tasolle. Runsaan ravinnon ja terveydenhoidon ansiosta myös ihmisten terveyden tila on merkittävästi parantunut: enää ei tarvitse kuolla haavoihin, kulkutauteihin tai tulehduksiin. Ihmisten keskimääräinen odotettavissa oleva elinikä on pidentynyt oko maailmassa 34 vuodesta 71 vuoteen (https://ourworldindata.org/life-expectancy). Myös ihmisten koulutustaso on noussut kaikkialla maailmassa: lukutaitoisten määrä on noussut sadan vuoden aikana 25%:sta 85 %:iin, ja länsimaissa tuo arvo on jo jotakuinkin 100 % (https://ourworldindata.org/literacy). Lukutaidon ja teknologian myötä olemme muuttuneet yhdeksi globaaliksi yhteisöksi.

Nämä edut on suurelta osin saavutettu uusien tieteen ja teknologian, koneellistumisen, teollistumisen, kemiallisen maatalouden ja kasvavan kansainvälisen kaupan ansioista. Tärkeimpänä käyttövoimana kaikessa tuotannon ja kaupan kasvussa ovat olleet fossiiliset polttoaineet. Talouskasvu on osittain perustunut myös siihen että sekä raaka-aineiden että tavaroiden tuotanto on tapahtunut halvan työvoiman maissa, ja maksukykyisille länsimarkkinoille tuotuna niiden arvo on moninkertaistunut. Tuotannon ja kuljetuksen edullisuus on perustunut osittain siihen, että näiden prosessien ympäristöhaitoista ei ole tarvinnut kantaa suurtakaan huolta. Tuotanto ja tuotteiden arvonnousu on siis tapahtunut myös ympäristön kustannuksella.

Edelleen, tuotannon ja talouden kasvu on perustunut siihen että lähes kaikki kasvintuotantoon kelpaava maa-ala on raivattu joko tehomaatalouden tai metsäntuotannon käyttöön. Suuret maa-alat ovat peittyneet ihmisen asutuksen, teollisuusrakentamisen ja teiden alle. YK:n raportin mukaan kolme neljäsosaa maa-alasta, ja noin puolet meristä ja vesistöistä on merkittävästi muuttunut. Parhaillaan tällä hetkellä noin miljoona lajia on kuolemassa sukupuuttoon (https://reason.com/2019/04/26/leaked-u-n-report-says-a-million-species-are-at-risk-of-extinction/). Ihmiset ja ihmisten kotieläimet muodostavat nyt n. 95 % kaikkien suurten eläinten biomassasta. Elämme suuren sukupuuton aikaa.

Elämme myös suuren ilmastonmuutoksen aikaa. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus nousee nopeammin kuin koskaan mittaushistorian aikana, jäätiköt sulavat, merenpinta nousee, oudot ja äärimmäiset sääilmiöt lisääntyvät kaikkialla maailmassa. Kansainvälinen yhteisö pyrkii rajoittamaan hiilidioksidipäästöjä ja rajoittamaan planeetan lämpötilan nousun 2 asteeseen.  Keinoina käytetään puhtaanpaa teknologiaa ja hiilipäästöjen rajoittamista (https://www.un.org/sustainabledevelopment/climate-change-2/). Ilmaston muutosta pyritään hillitsemään sekä kansainvälisten ilmastosopimusten ja kansallisen politiikan tasolla.

Tuotannon, kuljetusten ja matkustamisen rajoittaminen ja ympäristöhaittojen vähentäminen ovat kuitenkin vaikeita haasteita, sillä ne ovat oleellisia tekijöitä talouden jatkuvalle kasvulle. Jatkuvan talouskasvun taas oletetaan olevan hyvinvointimme välttämätön perustekijä: oletettavasti vain jatkuvan kasvun perusteella meillä on varaa kaikkiin nykyisiin mukavuuksiin kuten koulutukseen, terveydenhuoltoon ja sosiaalipalveluuihin, tutkimukseen, uusiin innovaatioihin ja teknologioihin. Näistä saavutetuista eduista olisi ikävää tinkiä. Olemme perustavaa laatua olevan haasteen edessä.

Ilmaston muutoksen myötä olemme nyt joutuneet kohtaamaan sen tosiasian että planeetan tila ei ole pysyvä, vaan se voi muuttua. Tulevaisuuden maailma on toisenlainen kuin nyt. Olemme varmaan näihin asti ajatelleet että se on toisenlainen siksi, että se on on teknisempi, automaattisempi ja hienompi. Se voi olla myös merkittävästi kuumempi, ja pienempi, siksi että meret peittävät suuria osia maa-alasta. Tietysti molemmatkin näkemykset voivat tapahtua. Tulevaisuus ei ole ennustettavissa, eikä arvattavissa.

Muuttuvien tilanteiden hallitseminen edellyttää sitä, että myös nuorisoa koulutetaan ymmärtämään muutosta, ja sen syitä ja seurauksia. Ilmasto-opetus onkin nyt tulossa myös koulujen ohjelmaan: ilmastokasvatuksen ja ilmastonmuutoksen opetuksen tavoitteina on opettaa nuorisoa ymmärtämään myös sitä, miten ihmisten käytäntöjen, tuotantomuotojen ja kulutustapojen korjaaminen voi auttaa ilmastomuutoksen hallinnassa.

Maj ja Tor Nesslingin säätiö kirjoittaa sivullaan: Ilmastonmuutoksen opetus perustuu niin sanotulle ekososiaalisen sivistyksen ajatukselle, joka ”pyrkii luomaan sellaista elämäntapaa ja kulttuuria, joka vaalii ihmisarvon loukkaamattomuutta, ekosysteemien monimuotoisuutta ja uusiutumiskykyä, sekä samalla rakentaa osaamispohjaa luonnonvarojen kestävälle käytölle perustuvalle kiertotaloudelle (https://openilmasto-opas.fi/ilmastokasvatus/). Tällä sivulla todetaan myös että ”ilmastonmuutoksen vaikutukset ilmenevät yhä vahvemmin kaikkialla luonnossa ja yhteiskunnassa, sekä globaalisti että paikallisesti.  Ilmastonmuutoksen ymmärtäminen edellyttää laaja-alaisen oppimisen valmiuksia. Näihin liittyy muun muassa tulevaisuuden hahmottaminen, ilmiöiden monimutkaisten kytkentöjen ymmärtäminen sekä hankittujen tietojen soveltamistaidot”.

Meidän tulisikin katsoa planeettaa ja sen olosuhteita suuremmassa perpektiivissä, ja ymmärtää mitkä tekijät vaikuttavat olosuhteisiin pidemmällä aikavälillä. Planeetan historian aikana ilmasto on muuttunut moneen kertaan, ja lähes aina se on ollut hyvinkin erilainen kuin mitä se on nyt.  Se on niin laaja ja monimutkainen kokonaisuus, että parhaalla tahdollakaan se ei ole ihmisen hallittavissa.

Planeetan lämpötila on aina riippunut sekä mantereiden sijainnista, merivirroista että kasvihuonekaasujen määrästä ilmakehässä. Näistä kaksi ensimmäistä tekijää ovat sellaisia joihin eliökunta ei voi vaikuttaa, sillä ne määräytyvät laattatektoniikan ajamina, mantereiden vaeltaessa hitaasti pitkin planeetan pintaa.

Kasvihuonekaasujen määrä taas riippuu jonkin verran eliökunnan toimista, eli siitä miten paljon se pystyy sitomaan hiiltä biomassaan, ja myös siitä miten nopeasti se vapauttaa hiiltä takaisin ilmakehään. Happea tuottavan tehokkaan fotosynteesin seurauksena planeetta onkin kahteen kertaan vaipunut syvään, totaalisen jäätiköitymisen aikaan. Ensimmäinen pitkä jäätiköityminen (Huronian totaalijääkausi) tapahtui siinä vaiheessa kun ilmakehä oli muuttumassa hapelliseksi, ja kesti noin 300 miljoonaa vuotta. Seuraava, gryogeniaksi kutsuttu jääkausi tapahtui happipitoisuuden noustessa noin 15 prosenttiin, ja kesti lähes 100 miljoonaa vuotta. Sittemmin eliökunta on vaikuttanut esimerkiksi hiilikauden aikana esiintyneisiin nopeisiin ilmastonmuutoksiin ja merenpinnan vaihteiluihin, joiden seurauksena suuret määrät biomassaa ja orgaanista hiiltä painui soistuviin rannikkovesien pohjiin, ja muuttui fossiilisiksi hiilikerroksiksi.

Kuitenkin myös ilmakehän hiilidioksidipitoisuus riippuu kaikista eniten  tektonisesta toiminnasta. Se riippuu tulivuoritoiminnan aktiivisuudesta. Se on riippunut erittäin merkittävästi myös kallioperästä liukenevien kalsiumionien määrästä, jotka  taas puolestaan saostavat meriin liuennutta hiilidioksidia (elivetkarbonaatti-ioneita). Uusi tutkimus osoittaa, että viimeisen 500 miljoonan vuoden aikana esiintyneet jääkaudet (joka täällä on vallinnut viimeisen miljoonan vuoden ajan) ovat aina esiintyneet samaan aikaan, kun planeetan trooppisella vyöhykkeellä on ollut olemassa riittävän pitkiä uusia poimuvuorijonoja. Tällaisten vuoristojen nopea rapautuminen johtaa nopeaan hiilen saostumiseen kalsiumkarbonaattien muodossa, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus laskemiseen pitkiksi ajoiksi, ja ilmaston jäähtymiseen
http://science.sciencemag.org/content/early/2019/03/13/science.aav5300/tab-pdf?_ga=2.37667232.1828845400.1552733137-1538233456.

Mainittu ilmaston seurantatutkimus ulottuu historiassa taaksepäin noin 500 miljoonan vuoden ajan. Suurimman osan tästä ajasta planeettamme on ollut niin lämmin, että täällä ei ole ollut olemassa ollenkaan jäätiköitä http://www.scotese.com/climate.htm. Merien pinnat ovat olleet noin 80 metriä korkeammalla kuin mitä ne ovat nyt. Nykyiset matalat mantereet (esim. Keski-Eurooppa) ovat olleet matalan meren peitossa ( http://www.scotese.com/sitemap.htm). Ilmastotyyppien vaihtuminen jääkausien ja kuuman (hot house) ilmastotyypin välillä näyttää toistuvasti tapahtuneen hyvin nopeasti, eli planeetta näyttää toistuvasti siirtyneen nopeasti yhdestä aika stabiilista tilasta toiseen.

Suuret ilmastonmuutokset ovat aina vaikuttaneet merkittävästi lajistoon. Vain kaikista kestävimmät lajit ovat pystyneet säilymään olosuhteiden muuttuessa, toiset ovat joutuneet muuttumaan ja sopeutumaan, toiset ovat taas kuolleet pois. Ilmaston muutokset ovat ajaneet voimakkaasti evoluutiota ja lajien kehittymistä. Ilmaston muutokset ovat toistuvasti muuttaneet myös ekosysteemejä eri puolilla planeettaa.

Myös Ihmisen lajin oma historia on erilaisten ilmastonmuutosten ohjaamaa: ihmisen eriytyessä isojen apinoiden linjasta n. 3 miljoonaa vuotta sitten planeetan ilmasto oli jäähtymässä kohti uutta jääkautta, ja myös Afrikassa ilmasto oli kuiva ja viileä. Sademetsien vähentyessä ihmisen esi-isien elinympäristö muuttui savanniksi, joka pakotti ihmisen linjan sopeutumaan kävelemään kahdella jalalla, pystyasennossa. Ilmastonmuutokset (jäätiköitymisen määrä, merenpinnan korkeus) ovat myös ohjailleet ihmisen lajin levittäytymistä planeetalla, ja aikoinaan (n. 10 000 vuotta sitten) ne myös vaikuttivat siihen että ihmiset vähitellen luopuivat keräilykulttuurista, ja aloittivat paikallaan pysyvän maatalouden ja teknisen yhteiskunna kehittämisen.

Sekä lajina että yhteiskuntana me olemme syntyneet ilmasto-olojen ohjaamina, ja me edelleen elämme tämän planeetan ilmaston armoilla. Planeetan eri alueiden asuinkelpoisuus riippuu ilmastosta, samoin ruuan tuotannon mahdollisuudet riippuvat ilmastosta. Ilmaston muuttuessa vain ne lajit voivat säilyä, jotka pystyvät sopeutumaan muutokseen, tai löytämään itselleen uuden elinkelpoisen ympäristön.

Lajin säilyminen on merkittävästi miekekkäämpi tavoite kuin taloudellinen kasvu. Myös jonkinlaisen positiivisen ja rauhanomaisen elämäntavan ylläpitäminen on merkittävästi tärkempää kuin jatkuvasti kasvava talous ja kulutustaso. Sitten voi tietysti miettiä sellaistakin mahdollisuutta että ehkä kaikki jajit noudattavat jonkinlaista rajallisen olemassaolon välttämättömyyttä, ja ehkä itsetuhoinen kehitys voidaan toteuttaa myös ahneuden ja teknologian kautta. Jos niin käy ihmiselle, niin sekin on vain osa lajien luonnollista kiertokulkua. Eikä se planeetan kannalta ole edes surullista. Se on sitten vain tapahtunutta historiaa.

Iloista vappua nyt kuitenkin kaikille.

 

 

24 kommenttia “Ihmisen muuttuva maailma”

  1. Talouden koko tarkoittaa kuinka paljon ihmiset vaihtavat keskenään valtion osakkeita eli euroja. Raha on ihmisyhteisön käyttämä sopimusväline, jolla yhteisö edesauttaa yksilöidensä erikoistumista ja saa heidät tekemään myös epämieluisia töitä antamalla siitä vastineeksi määräysvaltaa eli ostovoimaa. Aluksi raha oli lähinnä kuninkaan hallinnon apuväline (esim. palkkasotilaat) ja on siitä levinnyt muualle yhteiskuntaan. Yksilöiden syvempi erikoistuminen antaa yhteisölle tekniikkaa, mahdollisesti viisautta ja kykyä kestää esimerkiksi katovuosia paremmin kuin vaikkapa omavaraistaloudessa elävä agraariyhteiskunta, vähän samoin kuin solujen voimakkaampi erilaistuminen saattaa antaa monisoluiselle eläimelle klipailuetua.

    Talouden koko on siis jollain tavoin verrannollinen maailman palkkasummaan, mikä taas on verrannollinen siihen kuinka erikoistuneita ammatit ovat ja kuinka paljon yhteiskunnassa tehdään epämieluisia töitä. Erikoistumistrendi näyttää jatkuvan (esimerkiksi agraariyhteiskunnat teollistuvat edelleen monin paikoin), mutta epämieluisten töiden määrä lienee aleneva koska automaatio lisääntyy. Ehkä maailman palkkasumma per asukas saavuttaa jossain vaiheessa maksiminsa ja voi sen jälkeen alentua. Jos kaikki työt ovat mieluisia, niiden tekemisestä ei tarvitse maksaa palkkaa, jolloin rahan suhteellinen merkitys vähenee. Lauseessa ”jos työ olis kivaa, herrat tekis sen itte” on vinha perä.

    No, ekologisesti rahatalouden koko on toissijainen asia, koska tärkeää on lähinnä se kuinka paljon elintilaa ihmislaji jättää muulle biosfäärille. Itse en pidä ilmaston lämpenemistä pahimpana peikkona koska pidän todennäköisenä että luonto pystyy siihen sopeutumaan kohtuullisesti, vaan pahimpana pidän ihmisen toimintojen vaatimaa suurta ja kasvavaa osuutta ekosysteemien pinta-alasta. Molemmat ongelmat pitää ratkaista, ja ratkaisujen on oltava ainakin osittain erillisiä. Hiilidioksidipäästöt voitaisiin pysäyttää esimerkiksi tekemällä aurinkoenergialla vetyä ja siitä edelleen ammoniakkia, jota on helppo säilöä ja kuljettaa ja joka voi korvata öljyn polttomoottorissa ynnä muualla. Maanviljelyn vaatimaa pinta-alaa ja lannoitepäästöjä voitaisiin käsittääkseni vähentää siirtymällä enemmän kasvihuoneisiin. Mitä tulee metsätalouteen, ainakin Suomen kaltaisessa maassa tietääkseni ainoa keino tehdä metsätaloudesta ekologisesti hyväksyttävää on vähentää sen volyymiä. Tavoitetta tukee ainakin paperin tarpeen väheneminen, mikä johtuu automaatiosta. Kenties myös metsärobotiikka saattaisi mahdollistaa tulevaisuudessa enemmän harvennushakkuut aukkohakkuiden sijaan, se auttaisi lahopuuta tarvitsevia eliöitä ja kolopesijöitä.

    Vähän pitemmän ajan kuluessa pitäisi päästä eroon kaivoksista, koska mikä tahansa kaivostoimintahan on siinä mielessä kestämätöntä että malmio tyhjenee aikanaan. Pitäisi pyrkiä siihen että kun kivi ”tapetaan”, siitä käytetään kaikki alkuaineet hyväksi, ja että tekniikassa käytettäisiin alkuaineita suunnilleen samoissa suhteissa missä paikallinen tai ainakin jossain päin maapalloa yleinen kivi niitä tarjoaa. Siis esimerkiksi vähemmän rautaa, nikkeliä ja kuparia, ja enemmän alumiinia, magnesiumia ja titaania. Tällainen jalostus tarvitsee enemmän energiaa, mutta sitä saa esimerkiksi auringosta. Maailmankaikkeushan ei pode energiakriisiä, vaan energiaongelma on ihmisen kotikutoinen juttu joka johtuu siitä että ihminen tuottaa energiaa polttamalla muiden eliöiden ruumiita, sekä fosiiilisten että nykyisten.

    1. Jorma Kilpi sanoo:

      Pieni huomio tuohon metsätalouden volyymiin.
      Luken sivulta

      http://www.metla.fi/metinfo/kestavyys/c1-forest-area.htm

      luin, että ”Yhteensä metsätalousmaa kattaa 86 % Suomen maapinta-alasta. Lukuihin sisältyvät myös luonnonsuojelualueet.” Tuo luku sisältää myös ns. kitumaat ja joutomaat. Olen melko varma, että tätä metsätalousmaan pinta-alaa on mahdollista kasvattaa. En osaa arvioida kuinka paljon, mutta 1% Suomen pinta-alasta olisi jo suuri luku. Metsätalousmaan pinta-alan kasvattaminen olisi keino pitää metsätalouden volyymi vakaana ja ekologisesti kestävänä.

      Luulisin suomalaisen metsäteollisuuden hyötyvän, jos he voivat sanoa puunjalostustuotteidensa tulevan sellaisesta metsänhoitoalueesta joka on osoitettavissa hiilinieluksi. Vastaavasti, on suuri riski metsäteollisuuden tuotteille jos niitä ruvetaan boikotoimaan siksi, että metsänhoito Suomessa on retuperällä ja metsät eivät ole hiilinieluja. Odotan, että metsäteollisuus ymmärtää tämän itsekin.

      1. Kirsi Lehto sanoo:

        … luulisi että ensisijaissti pitäisi saada kaikki mahdollinen ja potentiaalinen metsäala, myös ne jouto- ja kitumaat, kasvamaan mahdollismman tehokkaasti puuta. Vaikkakin, jos metsät ovat hyvin hoidettuja talousmetsiä niin siellä sitten on vähemmän tilaa kaikenlaiselle lahopuulle ja pikkuötököille. Tässä kohtaa on hiilinielu ja luonnon monimuotisuus taas toisilleen vastakkaisia tavotteita.

        1. Jorma Kilpi sanoo:

          Aivan, tarkoituksenani oli itseasiassa sanoa nimenomaan metsämaan pinta-alan kasvattamisesta eli jouto- ja kitumaan hyödyntämisestä. (En itse lukenut tarpeeksi tarkkaan laittamaani linkkiä.) Hiilinielun ja monimuotoisuuden ylläpitämiseksi pitää sitten tehdä kompromisseja. Luulisi metsäteollisuuden ymmärtävän senkin, että monimuotoisuus on vahvuus kaikkia luonnonvitsauksia vastaan. Suuri homogeeninen metsäalue on suuremmassa vaarassa joutua vaikka kokonaan tuhohyönteisen pilaamaksi. Tietääkseni tuhohyönteiset ovat aika lajikohtaisia, esimerkiksi mäntypistiäinen:

          http://www.metla.fi/metinfo/metsienterveys/lajit_kansi/diprsp-n.htm

          1. Kirsi Lehto sanoo:

            Jos oikeesti halutaan lisätä biomassaa niin sitten vaan lisää puita joka paikkaan. Vois olla omat paikkansa talousmetsille, ja sitten toiset – ehkä ne karummat seudut, sellaisille enemmän luonnovaraisille, joissa myös monimuotoisuus saisi kukoistaa. Nämä sitten palvelisivat myös monenlaisia metsänkäyttötarpeita, erilaisia virkistysmuotoja ja marjastusta ja sienestystä…

            Mutta ollaan onnellisia että meillä on näinkin paljon vielä metsää tässä maassa. Onhan se sekä luonnonvara, hiilinielu että virkistysmahdollisuus!

      2. Jos kasvua haluaa lisätä (Suomessa), metsänlannoitus on yksi keino, mutta ne lannoitteet eivät saisi joutua vesistöön.

        Se mitä olen metsiä seuraillut, niin ne näyttävät rehevöityneen merkittävästi 1980-luvulta. Poronjäkälän tilalle on tullut kuiva kangas, kuivan kankaan tilalle tuore kangas, ja se mikä oli ennen tuoretta kangasta kasvaa nyt tyypillisiä lehtokasveja. Varmaankin osin johtuu lämpenemisestä, ehkä sademääristäkin, mutta arvelen yhdeksi syyksi myös taannoista typpilaskeumaa ja happosateita. Laskeumat ovat ymmärtääkseni vähentyneet Suomessa, joten ne eivät enää jatkossa ole vaikuttamassa kasvua lisäävästi, tai ei ainakaan yhtä paljon kuin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Nämäkin ovat aika moniselitteisiä juttuja. Poronjäkälä on pohjoisessa vähentynyt hurjasti ylilaiduntamisen takia. Metsän kasvulle taas oleellista ovat taitavat ja ajallaan tehdyt harvennukset. Lämpeneminen lisää kasvua, mutta myös kaikkien tautien ja tuholaisten määrää — sekä kuuset että männyt voivat olla massiivisten tuhojen kohteena, ja monin paikoin jo ovatkin.

    2. Kirsi Lehto sanoo:

      Onhan toki niin että raha on vain vaihdon väline. Vaihtotalous vain menee jotekin epätasapainoon silloin kun on suuria ihmisryhmiä jotka myyvät työnsä tuotteet liian halvalla. Silloin niiden kulutus kasvaa tarpeettomasti. Ja näin nimenomaan tavaroiden ja tuotteiden kohdalla – koska silloin myös materiaalit ja raaka-aineet hukkaantuvat, tai siirtyvät savuna ilmaan. Tämä kaikki on ympäristön riistoa, tai rasitetta. Pelkkien palvelujen kohdalla taas sopii oikein hyvin hinnoitella ihan vain kysynnän ja tarjonna lakien mukaan — siinä kun vain joku vapaaehtoisesti ostaa, ja toinen myy, eikä ketään riistetä.

      Arvelit tuossa että maailman maatalouden ympäristöpäästöjä voisi vähentää siirtämällä ruua tuotantoa kasvihuoneviljelyyn. Tämä ei kyllä ole minkäänlainen toimiva ratkaisu. Maan maa-pinta-alasta onjo aika kauan ollut viljelyksessä noin suunnilleen 37 % — joka tarkoittaa että suunnilleen kaikki helposti viljelyyn otettava maa on otettu jo viljelyyn. Peltoviljelyn rinnalla kasvihuoneet ovat vain pikkiriikkinen kuriositeetti, ja hyvin kallis, ja paljon energiaa käyttävä viljelymuoto.

      Metsätalouden epä-ekologisuus on aika monitahoinen juttu. Metsä-biotuotteet kuitenkin korvaavat fossiilisia raaka-aineita.

      Mutta siitä olen samaa mieltä että kaivostoiminta on pelkkää haaskausta, ja ympäristön pilaamista. Mineraalit jos mitkä luulisi olevan kierrätyskelpoista materiaalia. Muuten: miksei niitä mennä louhimaan vanhoilta kaatopaikoilta?

      1. Kasvihuoneet ovat tosiaan pinta-alamielessä vain pieni kuriositeetti, mutta niissä kuitenkin tuotetaan valtaosa tomaateista, kurkuista ja salaatista joita syömme. Niiden tuottama hehtaarisato vuodessa on monisatakertainen viljapeltoon verrattuna (en itsekään meinannut uskoa tätä ensin kunnes tarkistin). Luonnon kannalta pieni pinta-alavaatimus on etu, ja lannoitteiden valumista ympäristöön lienee helpompi estää kasvihuoneessa kuin pellolla.

        Kasvihuoneen ja avomaan välimuoto on tunneliviljely, joka ei kuluta energiaa. Sato ei yllä kasvihuoneen lukuihin, mutta voi silti olla kolminkertainen avomaahan verrattuna (https://fi.wikipedia.org/wiki/Tunneliviljely ).

    3. Kirsi Lehto sanoo:

      Hei Pekka. Haluan vielä palata seikkaan mitä tässä kommentissasi sanot, ja olet toistuvasti ennenkin esittänyt ilmastonmuutoksesta: arvelet että se ei ole merkittävä uhka ihmiselle tai eliökunnalle, ja että siihen kyllä pystytään sopeutumaan. Kuitenkin maailman ilmastohistoriaa selatessa tulee vastaan esimerkkejä ilmastomuutoksista jotka ovat karsineet rajulla kädellä eliölajeja, ja joille ihmisenkään olisi lähes mahdotonta pärjätä. Suosittelen lukemaan Maija karalan mainion blogin https://planeetanihmeet.wordpress.com/2019/04/06/ilmasto-on-muuttunut-ennenkin-ja-melkein-tuhonnut-elaman/
      Tuollaiselle takaisinkytkentöjen kautta eskaloituvalle kuumenemiselle emme mahda mitään. Ainoa mahdollisuus saattaisi olla kehittää niin tehokkaita CO2:n keräimiä (siis vuoristojen ja merivirtojen veroisia globaalin mittakaavan juttuja) että ne voisivat vaikuttaa koko ilmakehän koostumukseen. On kovin haasteellinen tehtävä!

      Ihmisen ilmestyminen planeetalle ja kehittyminen tekniseksi sivilisaatioksi onkin ollut mahtavaa onnen kauppaa, sillä se ei varmaankaan olisi voinut onnistunut minkään muun laisissa ilmasto-oloissa kuin juuri näissä viielissä ja lauhkeissa, jääkauden aikaisissa oloissa mitä täällä on vallinnut viimeisen 300 000 vuoden aikana. Mutta nämä eivät ole mikään pysyvä asian tila.

      1. Tämä nykyinen ilmaston lämpenemisen vauhti ei tunnu vaikealta sietää, koska merenpinnan nousua tuskin huomaa ja lajeja ei ole kuollut ilmiön takia juurikaan sukupuuttoon. Yksi tekijä mikä hillitsee kasvihuonekaasujen nousun ekologisia vaikutuksia on että lämpenemisvauhti on suurinta korkeilla leveysasteilla, missä luonto on tottunut suuriin vuodenaikaisvaihteluihin ja vuosien erilaisuuteen.

        Mitä tulee lopulliseen tasoon, kasvihuoneilmiö on toki vaarallinen jos se yltyy isoksi, ääritapauksena permikauden eventti. Tuon Karalan blogin mukaan ihminen on nostanut teollisen vallankumouksen jälkeen hiilidioksidipitoisuutta 130 ppm:n verran, kun permikaudella nousu oli 2000 ppm, mikä riitti blogin mukaan tekemään tropiikista aution ainakin monisoluisista lajeista. Nykymaailmassa vastaavaan vaikutukseen riittäisi varmaankin pienempi määrä, koska aurinko on noin 2.5 prosenttia kirkkaampi kuin permikaudella.

        Tosin tuo permikauden tapahtuma oli nykyistä paljon hitaampi, koska kasvu kesti blogin mukaan 60,000 vuotta. Hiilidioksidia siis varmaankin tuli vulkaanisesta lähteestä kymmenien tai satojen tuhansien vuosien ajan, eikä muutama sata vuotta kuten nyt. Hidas eventti (blogittaja kyllä kutsuu sitä silmänräpäykseksi, mutta riippuu mihin vertaa) on biologisen tuhovaikutuksen kannalta ollut toisaalta hyvä ja toisaalta paha. Hyvä se on ollut siinä mielessä että maakasvit ovat ehtineet siirtyä. Paha se on ollut siinä mielessä että se ehti sulattaa napajäätiköt kokonaan, jolloin napameret lämpenivät ja kylmän syvän veden tuotto loppui.

        Tämä on spekulaatiota, mutta jos käy niin että päästöt jatkuvat (tai jos ihmisen päästöjen lisäksi alkaa tulla samaan aikaan luonnollisia vulkaanisia päästöjä, vaikkapa) ja keskilämpötila nousee esimerkiksi yli 5 astetta, syvänmeren lajit voitaneen vielä pelastaa kunhan lämpöhuippu ei kestä muutamaa sataa vuotta kauempaa. Nimittäin silloin napajäätiköt eivät ehdi kokonaan sulaa, jolloin hapekkaan ja kylmän syvän veden muodostus todennäköisesti ei katkea kokonaan.

        Voi kuulostaa dramaattiselta että keskustellaan kasvien siirtymisestä evakkoon esimerkiksi liian kuumasta tropiikista. Luonnon kannalta nykytilanne on kuitenkin paljolti jo sellainen, vaikkakaan ei kasvihuoneilmiön, vaan muun ihmisen toiminnan takia. Biodiversiteetti on tällä hetkellä suurelta osin evakossa ns. takapajuisissa maissa ja pienillä suojelualueilla, paennut pois ihmisen raivaamilta pelloilta, talousmetsistä ja osin myös ylikalastetuista vesistä. Useimmat lajit kyllä pysyvät hengissä evakossakin monien sukupolvien ajan, mutta luonnonvalinta toimii poikkeusoloissa osin luonnottomasti, ja se voi aiheuttaa pitkän ajan kuluessa lajien rappeutumista.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Niinhän tämä muutos on: Monimutkaista, ja monitekijäistä. Ja ihmisen mittakaavassa hitaan näköistä. Mutta vääjäämätöntä, koska planeetta itse säätää tilaansa kohti lämpimämpää ilmastoa — katsoppas taas tämä linkki: http://science.sciencemag.org/content/early/2019/03/13/science.aav5300/tab-pdf?_ga=2.37667232.1828845400.1552733137-1538233456. Tämä nykyinen jääkausi loppuu aikanaan. Tosin, muutos voi hyvinkin viedä monia tuhansia vuosia. Ja luonnon kiertoahan se vain on…

          1. Tuo kuulostaa vanhalta tutulta Walker-Kasting-termostaatilta jonka aikaskaala on miljoonia vuosia – tuossa paperissa tosin sillä lisävivahteella että termostaatin preferoima tropiikin lämpötila riippuu siitä kuinka paljon tropiikissa sattuu olemaan nuoria rapautuvia vulkaanisia kivilajeja.

          2. Kirsi Lehto sanoo:

            Ainakin korrelaatio ilmaston kanssa on yksi yhteen. Hidas se tietysti on. Mutta erot jääkausien ja lämpimien kausien välillä ovat merkittävät, kaikilla parametreilla.

      2. Vielä tuosta permi-triaskauden tapahtumasta, että jokseenkin yhtä korkea lämpöhuippu saavutettiin myös paleo-eoseenikauden vaihteessa 55 miljoonaa vuotta sitten (https://en.wikipedia.org/wiki/Paleocene%E2%80%93Eocene_Thermal_Maximum), mutta siihen ei näytä liittyneen päiväntasaajan elotonta vyöhykettä. Tuossa paleo-eoseenitapahtumassa on arvioitu että pohjoisen jäämeren lämpötila oli ennen eventtiä +17 C ja sen jälkeen +23 C eli varsin lämmintä (jäätöntä) oli jo ennen tapahtumaa. En tiedä mistä tuo tapahtumien eroavaisuus johtuu.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Nämö äkilliset ilmastatyppin vaihtelut ovat tosi kiintoisa ilmiö, erityisesti kun noiden lämpimien kausien ja hiilidioksidin määrän lisääntymisen syitä kun ei tunneta. Vielä kummallisempaa on että tuollakin sivulla mainitaan että ilmeisesti hiilen määrä ilmakehässä (isotooppi-anomalia) tapahtui vasta 3000 vuotta lämpenemisen jälkeen. Tämä olisi sinänsä mahdollista siksi että lämpeneminen lisäisi esim. biomassan hajoamista ja sitä kautta vapauttaisi lisää hiilidioksidia— mutta mikä olisi se alkuperäinen lämpenemisen syy. Mitäs arvelet??

          Lisäksi kiintoisaa että hiilidioksidin lisääntymisnopeus on tuolloin ollut MERKITTÄVÄSTI hitaampaa kuin se on on.

          1. C13-isotooppianomalia ei mittaa ilmakehän hiilidiokdisipitoisuutta, vaan biosfäärin perustuotantoa.

            Tosiaan molemmat tapahtumat – vaikka geologisesti ajatellen ”nopeita” – ovat olleet paljon hitaampia kuin tämä nykyinen. Kenties todella nopeitakin tapahtumia on ollut, esimerkiksi jos vulkaaninen toiminta on sytyttänyt fossiilista hiiltä palamaan, mutta sellaisten näkeminen sedimenteistä lienee haastavampaa.

          2. Kirsi Lehto sanoo:

            Tuo delta-C13 osuuden pieneneminen inorgaanisissa karbonaateissa (eli isotooppi-anomalia) vois käsittääkseni johtua myös siitä että C12 osuus lisääntyisi ilmakehässä esim. vulkaanisista lähteistä, tai suurista metsäpaloista, tai niin että biomassan hajoaminen kiihtyy, kuitenkin niin nopeasti että biomassaan sitoutuminen ei ehdi tasaamaan sitä… Mutta: CO2:n määrä ilmakehässä on rajoittava tekijä joka myös säätää biomassan tuotantoa. Kun tuo anomalia kuitenkin tarkoittaa biomassan määrän pienenemistä, niin MIKSI ihmeessä biomassan osuus olisi vähentynyt (mistään muusta syystä kuin hajoamisen takia) tuollaisena kuumana aikana?

          3. Sanoin vähän väärin: oikeastaan se mittaa enemmänkin orgaanisen hiilen hautautumisnopeutta, joka tosin kyllä seuraa perustuotannon vaihteluja, jos muut asiat eivät muutu. Ja tuokin vain sellaisessa riittävän pitkässä aikaskaalassa, jossa ilmakehän ja meren CO2-varasto voidaan unohtaa. Tässä tapauksessa kumpikin oletus taitaa olla vähintään kyseenalainen. Esimerkiksi meren lämpenemisen voisi ajatella aiheuttavan pohjan happikatoa, joka voisi lisätä orgaanisen hiilen hautautumista meren pohjaan, mutta tässä tapahtumassa C13 näyttää päinvastaista.

            Nisäkkäät ja pelaginen plankton lajiutuivat eli pärjäsivät hyvin, mutta pohjaeläimissä varsinkin syvemmällä lajeja hävisi. Kaiken kaikkiaan paleoseeni-eoseenitapahtuma ei näytä olleen paha biosfäärin kannalta, ei ainakaan samassa mitassa kuin tuo permi-triaskauden taitos.

            Yleisesti ottaen veikkaan että sukupuuttojen ja lajiutumisen tarkempi tutkiminen ja lajiekologisen tietämyksen maksimaalinen hyödyntäminen voisi tarkentaa kuvaa näistä menneistä tapahtumista. Ja siinä yhteydessä ei pelkästään hävinneisiin ja syntyneisiin, mutta myös säilyneisiin lajeihin kannattaa kiinnittää huomiota. Ne asettavat reunaehtoja sille millainen ympäristö on voinut olla, ja dataa on periaatteessa hyvin paljon, koska lajeja on paljon. Lajeja ei välttämättä tarvitse löytää fossiileina juuri tapahtuman ajalta, vaan myöhemmätkin kelpaavat jos ne esimerkiksi todistavat että jokin laji tai ryhmä säilyi hengissä tapahtuman yli.

          4. Kirsi Lehto sanoo:

            Nämä seikat mitä sanot tässä ovat erittäin merkittäviä – myös tämänhetkistä ilmastonmuutosta ajatellen. Siis, nyt olisi mielenkiintoista tutkia sitä miten eri lajit ovat selvinneet edellisistä kuumista kausista. Tuo paleoseeni-eoseenivaihde ei ole ollut mitenkään hirvittävän dramaattinen, vaikka lämpötila nousu peräti 8 astetta, kaikki jäätiköt sulivat ja merenpinnat olivat hyvin korkealla.

          5. Tässä joitakin efektejä jotka tulee mieleen:

            – Jääkausi tarkoittaa kaoottisesti/sahaavasti muuttuvaa sateiden jakautumista, lämpötilaa ja merenpinnan tasoa. Se suosii yhtäältä riittävän pieniä eläimiä joiden sukupolvi on niin nopea että evoluutio ehtii seurata muutosvauhtia, ja toisaalta älykkäitä (hominidit). Isot hitaan sukupolven spesialistit voivat kuolla sukupuuttoon.

            – Samantapaista muutosvauhtia saattaa esiintyä kataklysmisissä tapahtumissa (asteroiditörmäys, supertulivuori…), mutta jos muutos on nopeampi, pienetkään lajit eivät pysy evolutiivisesti perässä.

            – Ihmisen (hominidin) sukupolvi on pitkä (taitaa olla jopa kaikkein pisin), eli ihminen on korvannut biologisen evoluution oppimiseen perustuvalla kulttuurievoluutiolla. Päinvastoin kuin muut eläimet, ihminen pärjää muutoksissa ei genetiikan vaan pitkän lapsuuden eli pitkän sukupolven mahdollistaman yksilön oppimisen avulla.

            – Iso laji on herkempi kuolemaan sukupuuttoon kuin pieni, koska sen populaatio on pienempi jolloin satunnaistekijät voivat suistaa sen kriittisen rajan alle.

            – Jos olosuhteet ovat pitkään vakiot, saaliseläimet pyrkivät kasvamaan isommiksi kuin pedot (esim. afrikannorsu), minkä jälkeen valintapaine ohjaa puolestaan niitä saalistavaa huippupetoa kasvamaan, jolloin eläinten koko hitaasti kasvaa. Dinosaurusten aika tästä esimerkki, ja nykyiset valaat.

            – Kuumat olot suosivat pieniä eläimiä, koska isolla eläimellä on jäähdytysongelma. Poikkeuksena ihminen ja hevonen, jotka osaavat hikoilla.

            – Pieni elinympäristö kuten saari suosii ainakin joskus pieniä eläimiä, esim. Wrangelin saaren kääpiömammutit.

            – Jos muut eläimet eivät uhkaa lajia, evoluutio saattaa alkaa kohdistua lajin sisäisen kilpailun kautta sukupuolituntomerkkeihin kuten riikinkukon pyrstö, hirvieläinten sarvet, urosmursujen suuri koko, ihmisellä ehkä naisen rinnat ja lantio. Varmaan tilanteesta riippuu heikentääkö tällainen kehitys lajin mahdollisuuksia jatkossa, koska ”turhien” ominaisuuksien kuten koiraslinnun laulutaidon mukana kantaminen yhtäältä on turha painolasti lajien välisessä kilpailussa, mutta toisaalta voi treenata lajin muita kilpailukykyominaisuuksia kuten ravinnonhankintaa.

  2. Erkki Tietäväinen sanoo:

    Näitä Pekka Janhusen ja Kirsi Lehdon välisiä keskusteluja on aina kiinnostavaa lukea. Niissä on ajattelemisen aihetta antavaa pohdintaa ja niistä saa syventävää lisätietoa Kirsin blogikirjoitukseen liittyen.

    Tässä tulee vähän omaa pohdintaani aiheeseen:

    Kaikki nykyiset eläimet ja kasvit ovat selviytyneet viimeisen jääkauden yli. Kaikki ne olivat olemassa myös jääkautta edeltävänä aikana, mikä lyhyemmän, mitä pidemmän ajan. Evoluutio on niin hidas prosessi, että voitaneen syystä sanoa nykyisen flooran ja faunan pysyneen suht koht muuttumattomana ilmaston jäähtymisestä ja uudelleenlämpenemisestä huolimatta. Tämä siis tarkoittaa, että nykyisillä lajeilla on kyky sopeutua melkoisen isoihinkin ilmaston lämpötilan vaihteluihin. Lajeja on toki lähimenneisyydessä kadonnut ja katoaa edelleenkin, mutta syyt eivät liity nimen omaan ilmaston muutokseen, vaan yleensä muihin elinpiiriin ja -olosuhteisiin liittyviin seikkoihin. Näin on ollut kautta maapallon historian.

    Nykyisillä lajeilla ei kuitenkaan ole aiempaa kokemusta meneillään olevasta, NOPEASTA ilmaston lämpenemisestä. Siinä saattaa piillä iso riski. Siksi haluaisin pelata varman päälle ja suunnata kaikki ponnistelut ilmaston lämpenemisen lopettamiseksi. Keskeiset keinot olisivat pelkästään hiilivapaaseen energiantuotantoon siirtyminen (ydinvoima, maalämpö, aurinkolämpö ja tuulivoima), öljypohjaisten tuotteiden korvaaminen uusiutuviin raaka-aineisiin perustuvilla (esim. selluloosalla, ajoneuvojen kohdalla myös hiilivapaasti tuotetulla sähköllä), syntyvyyden kasvun hillitseminen sekä koulutukseen käytettävien varojen voimakkaampi suuntaaminen tutkimukseen ja osaamiseen, joilla on välitön vaikutus ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa. Vaikka nyt ollaankin Ursan sivuilla, niin sanon sen täällä uudemman kerran, että tietsistä esimerkiksi tähtitiede ja kosmologia saisivat tässä tilanteessa luovuttaa terävimmät aivonsa maapallon pelastustalkoisiin. Mustien aukkojen ja painovoima-aaltojen tutkimuksesta ei tässä tilanteessa ole maapallolla eläville apua, niin kiinnostavia kuin ne aiheina ovatkin.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hei Erkki! Kiitos kommenteista! Mielestäni parasta tässä blogin kirjoittamisessa ovat nämä keskustelut. Keskustelu on se paras tapa nauttia tieteestä. Näissä opin itsekin.
      Olen samaa mieltä kanssasi tästä ilmastonmuutoksen haasteesta: olisi todella viisasta satsata tieteellisiä ja koulutusresursseja sen miettimiseen, miten tästä selvitään…

    2. Allaolevassa linkissä on kuva jossa on lämpötilarekonstruktio Grönlannin sisäosasta viimeisen 17000 vuoden ajalta. Esimerkiksi nuoremman dryaskauden lopussa noin 11700 vuotta sitten lämpötila nousi noin sadassa vuodessa noin 12 astetta, siis 12 kertaa nopeampi kuin tämä nykyinen antropogeeninen keskilämpötilan nousuvauhti, mikä on noin yksi aste sadassa vuodessa. Toki on niin että Grönlannin sisäosissa lämpötila voi muuttua herkemmin kuin maapallon keskilämpötila, mutta silti 12 on aika iso luku näissä yhteyksissä.
      https://en.wikipedia.org/wiki/Younger_Dryas#/media/File:Younger_Dryas_and_Air_Temperature_Changes.jpg

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *