Otsikon takana

Uhanalainen pimeys

8.11.2013 klo 12.12, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Otsikon takana , Uutisoinnin arvoista

Se oli viime kevättä, maaliskuun 17. päivän ilta. Istuin kotona kaikessa rauhassa ottamassa jalkakylpyä ja nautiskelemassa erään amerikkalaisen piirrossarjan keltanaamaisen perheen edesottamuksista, kun tuli hälytys: Helsingissä näkyy revontulia. Ponkaisin sohvalta pystyyn, pudotin kaukosäätimen kylpyvatiin, tungin märät jalkani talvisaappaisiin ja säntäsin kadulle pyjamahousut lepattaen, pohjoistaivaalle tähyten. Itä-Helsingin lähiön väki on tottunut kaikenlaisiin ohikulkijoihin, mutta väitän heidänkin hiukan kavahtaneen kajahtanutta olemustani. Paikallisen kaupan pihassa sitten sain vihdoin paikannettua taivaalta jonkinlaista vihreää loimotusta, silmiä siristellen. Varjostin kasvoja kädellä, mutta katulamput porottivat silmiini joka suunnalta.

Valosaaste mielletään yleensä juurikin höyrähtäneiden tähtiharrastajien tai tähtitieteilijöiden ongelmaksi. Mitäs saastetta valo on, sehän on mukava asia? Etenkin näin Suomessa talvisaikaan kun muutenkin kaamosmasentaa. Ja turvallisuuttakin valo tuo. Eikö?

Valosaasteella tarkoitetaan keinovaloa, joka on tarpeettoman kirkasta, suunnattu väärään paikkaan tai muuten haitallista tai epämiellyttävää. Tällä tavalla määritettynä valosaasteen piiriin kuuluu myös ikkunaton kylppäri, jossa ei ole ketään ja jonne on jätetty valot päälle. Haitallisinta on kuitenkin se valosaaste, jota ei pääse karkuun. Koska päiväsaikaan on valoisaa muutenkin, valosaasteesta kärsitään pääasiassa öiseen aikaan.

On kulunut ainakin 3,5 miljardia vuotta siitä, kun ensimmäiset solut muodostuivat. Monisoluisia eliöitä on ollut olemassa noin miljardi vuotta. Homo-suvun nisäkkäitä on ollut olemassa pari miljoonaa vuotta. Ja sitten Heinrich Göbel keksi hehkulampun vuonna 1854.

Öinen keinovalo on evoluution vinkkelistä äärimmäisen tuore ilmiö. Silti se on ennättänyt levitä tavattoman laajalle. Suurkaupunkien valot voivat näkyä jopa 200 kilometrin päähän. Suomalaisista noin 72% asuu nykyään alueella, jossa ei ole mahdollista nähdä Linnunrataa paljain silmin.

Valoherkkä ihminen voi hankkia makuuhuoneeseensa pimennysverhot tai turvautua unimaskiin, mutta muu luonto on valon armoilla. Eläimet reagoivat valoon esimerkiksi suunnistaessaan maastossa ja etsiessään kumppaneita ja ravintoa. Ne voivat harhautua reitiltään tai olla lähtemättä liikkeelle lainkaan. Ahtaalle joutuneet lajit voivat kadota paikallisesti kokonaan. Yhden tärkeän lajin katoaminen voi ajaa loputkin paikallisesta ekosysteemistä kriisiin.

Eikä ihminenkään näytä selviävän ylenpalttisesta keinovalosta pelkillä pimennysverhoilla, ainakaan kaupunkioloissa. Normaali valoisan ja pimeän ajan vaihtelu on kadonnut, kun koskaan ei tule täysin pimeää. Tästä aiheutuu univaikeuksia, ja vuorokausirytmin häiriintyminen on puolestaan liitetty moniin terveysongelmiin, kuten masennukseen, lihavuuteen, diabetekseen ja sydän- ja verisuonitauteihin.

Lisääntyneen keinovalon monimutkaisia seurauksia on kartoitettu lokakuussa ilmestyneessä kirjassa Valon varjopuolet (Gaudeamus), jonka ovat kirjoittaneet Suomen ympäristökeskuksen tutkijat Jari Lyytimäki ja Janne Rinne. Kirja ei yritäkään tarjota valmiita vastauksia siihen, miten valon lisääntyminen tarkalleen vaikuttaa ihmiseen ja muuhun luontoon. Sen sijaan Lyytimäki ja Rinne listaavat häkellyttävän monia esimerkkejä siitä, miten liiallinen keinovalo vaikuttaa välittömästi yksilötasolla. Pitkän aikavälin vaikutukset ovat erittäin huonosti tunnettuja.

Ja valosaaste lisääntyy edelleen. Nopeasti. Sitä ei suitsita minkäänlaisella lainsäädännöllä.

Toisin kuin monien muiden saasteiden tapauksessa, valosaasteen torjuminen on lopulta erittäin helppoa. Turhan valon vähentäminen parantaisi eläinten sekä ihmisten elinolosuhteita välittömästi. Se vaatisi vain hiukan parempaa valaistussuunnittelua ja viitseliäisyyttä — kuten sitä, että sammutetaan ne valot, joita ei käytetä. Keinovalaistusta ei tarvitse viedä kivikaudelle. Kun valaisimet ja niiden käyttö suunnitellaan fiksusti, saadaan nauttia edelleen kauniisti valaistuista rakennuksista ja teistä, turvallisista puistoista sekä kaamosta helpottavista kirkasvalolampuista.

Tämän kaiken lisäksi saataisiin nauttia myös meille luonnollisesta pimeän ja valon vaihtelusta sekä luonnon monimuotoisuudesta ja tähtitaivaan kauneudesta. Ja kun valoa ei haaskata paikkoihin, joissa sitä ei tarvita, säästäisimme vielä samalla rahaa.

Luulisi kelpaavan itse kullekin, vaikkei olisikaan höyrähtänyt tähtiharrastaja.

Maan valot avaruudesta Suomi NPP -satelliitin kuvaamana. Kuva NASA Earth Observatory / NOAA NGDC

---

Yksinäinen planeetta ei ehkä ole planeetta

10.10.2013 klo 16.30, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Otsikon takana

Havaijin Pan-STARRS 1 -teleskooppi on havainnut 80 valovuoden päässä Maasta olevan eksoplaneetan, joka ei näytä kiertävän mitään tähteä. Asiasta on jo ennätetty uutisoida siihen tyyliin, kuin kyseessä olisi ensimmäinen koskaan havaittu tämäntyyppinen planeetta. Näin ei kuitenkaan ole.

Havaijin yliopiston tiedotteen ydin on siinä, että nyt havaittu planeetta PSO J318.5-22 on yksi pienimassaisimmista tämäntyyppisistä kappaleista, joita on havaittu. Se on myös ominaisuuksiltaan eniten planeetan kaltainen.

PSO J318.5-22 on noin kuuden Jupiterin massainen ruskea kääpiö, tarkemmalta tyypiltään L-kääpiö. Ruskeat kääpiöt puolestaan ovat joko erittäin suurimassaisia kaasuplaneettoja tai hyvin pienimassaisia tähtiä. Itse asiassa tähtitieteilijät eivät ole täysin varmoja siitä, mihin raja tulisi vetää. Voiko ruskeita kääpiöitä syntyä kuten planeettojen ymmärretään syntyvän, tiivistymällä tähteä ympäröivässä pölykiekossa? Vai syntyvätkö ne aina tähtien tapaan, luhistuvan pölypilven ytimeen? Kaukaisesta, viileästä nökäreestä on paha mennä sanomaan, miten se muodostui. Se on liian pieni tuottaakseen energiaa tähtien tapaan, mutta niin suuri, että on arveluttavaa kutsua sitä planeetaksi. Jos sitä kiertää pienempiä kappaleita, ovatko ne planeettoja vai kuita? Jos se kiertää isoa, kunnon tähteä, onko kyseessä kaksoistähti vai tähden ja planeetan muodostama systeemi?

Muita yksinäisiä ruskeita kääpiöitä ovat muun muassa S Ori 52, Cha 110913-773444 sekä CFBDSIR 2149-0403. Yhtäkään niistä ei ole vahvistettu varmasti juuri planeetaksi, ei myöskään nyt löytynyttä kappaletta. PSO J318.5-22 on mahdollisesti pienimassaisin tunnettu tämäntyyppinen kappale, ja siksi hyvä ehdokas planeetaksi eikä tähdeksi. Varmuutta asiasta ei kuitenkaan ole.

Tutkimusta johtanut Michael Liu innostuu revittelemään kuvaillessaan löytöään: ”We have never before seen an object free-floating in space that that looks like this. It has all the characteristics of young planets found around other stars, but it is drifting out there all alone. I had often wondered if such solitary objects exist, and now we know they do.” (”Emme ole koskaan aiemmin nähneet avaruudessa vapaana kelluvaa kohdetta, joka näyttää tältä. Sillä on kaikki muita tähtiä kiertävien nuorten planeettojen ominaisuudet, mutta se ajelehtii siellä aivan yksin. Olen usein pohtinut, onko tällaisia yksinäisiä kohteita olemassa, mutta nyt tiedämme, että on.”) Nuoret planeetat HR 8799bcd ja 2MASS J1207b, joihin Liu viittaa, ovat myös ruskeita kääpiöitä, tai ehkä erittäin massiivisia planeettoja. Rajanveto on vaikeaa.

PSO J318.5-22 on joka tapauksessa tämäntyyppisistä kappaleista kaikkein lähimpänä meitä. Se kyntää avaruuden peltoa yksin, joten seuralaistähden valo ei tee sen havaitsemisesta vaikeaa. Läheisyys ja yksinäisyys tekevät siitä hyvän tutkimuskohteen. Erinomainen, lupaava löytö, mutta ei vielä mullistava.

Kuva MPIA / V. Ch. Quetz. Taiteilijan näkemys kohteesta nimeltä PSO J318.5-22.

Missäs ne luvatut revontulet ovat?

10.10.2013 klo 13.35, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Otsikon takana

Eilen tuli mainostettua Ursan Facebook-sivun puolella viime yöksi mahdollisia revontulia. Maan magneettikenttä oli ollut häiriöisessä tilassa jo edellisillasta lähtien, ja ennusteiden mukaan Maahan saattaisi osua vielä koronan massapurkaus illemmalla. (Maan magneettikentän häiriöisyys ja koronan massapurkaukset ovat yhteydessä revontulien näkymiseen.) Tokihan taivas lupasi olla pilvipuurossa lähes koko maassa, mutta ehkäpä jossain pilvet suostuisivat rakoilemaan ja joku onnekas onnistuisi bongaamaan revontulia.

No.

Eilisillan magneettinen häiriöisyys jäi vaisuksi Etelä-Suomessa, eikä pohjoisessakaan ollut juuri juhlimista. Tilanne on tuttu. Välillä sitä miettii, kannattaako revontulista sanoa yhtään mitään, ennen kuin tilanne on jo päällä ja taivas lieskoissa ympäri maan.

Erittäin sopivasti Suomen Akatemia järjesti tänä aamuna tiedetoimittajille tiedotustilaisuuden, jossa puhui akatemiatutkija Emilia Kilpua Ilmatieteen laitokselta. Hänen aiheenaan oli avaruussää ja sen ennustamisen vaikeus.

Avaruussäällä tarkoitetaan Maan lähiavaruudessa tapahtuvia sähköisiä, magneettisia sekä hiukkastason muutoksia, joilla voi olla vaikutuksia ihmiskuntaan. Valtaosa avaruussääilmiöistä johtuu Auringon magneettisesta toiminnasta, tyypillisesti koronan massapurkauksista eli CME:istä (Coronal Mass Ejection, kuvassa), joissa Auringosta purkautuu valtavia plasmapilviä avaruuteen. Pilvet kantavat mukanaan magneettikenttää.  Törmätessään Maan magneettikenttään ne saattavat aiheuttaa voimakkaita häiriöitä planeettamme magneettikenttään eli niin sanotun avaruusmyrskyn (toiselta nimeltään geomagneettisen myrskyn).

Voimakkaat avaruusmyrskyt voivat aiheuttaa monenlaisia tihutöitä. Ne saattavat esimerkiksi vahingoittaa modernille yhteiskunnalle tuikitärkeitä satelliitteja tai aiheuttaa sähkökatkoksia  alttiisiin kantaverkkoihin (joskin Fingrid vakuuttaa, että Suomessa käytetyt muuntajat ovat senlaatuisia, että meikäläiset sähkölinjat kestävät hyvin avaruussään aiheuttamia haitallisia sähkövirtoja). Avaruussäätä halutaan osata ennustaa mahdollisimman hyvin, jotta vaikkapa satelliitteja voidaan suunnata Auringosta poispäin tai sulkea hetkeksi kokonaan. Siinä sivussa avaruussääennustukset poikivat jotain paljon vähäisempää mutta sitäkin mukavampaa: ennustuksia revontuliaktiivisuudesta.

Avaruussään ennustaminen on kuitenkin erittäin vaikeaa. CME:ltä kestää yhdestä viiteen vuorokautta saavuttaa maapallo. Ihanteellisissa olosuhteissa osaisimme sanoa jo paria päivää etukäteen, että Maahan on osumassa koronan massapurkaus. Nykyisellään purkauksen varmasta osumisesta saadaan tieto vain tuntia ennen.

Tämä johtuu siitä, että valtaosa Aurinkoa tutkivista satelliiteista sijaitsee niinsanotussa Lagrangen piste 1:ssä, jossa ne pysyvät mukavasti paikallaan ja näkevät Auringon jatkuvasti. Piste on kuitenkin erittäin lähellä Maata, ja purkaus on jo lähes perillä kun se havaitaan.

Pisteessä köllivät satelliitit näkevät kyllä, kun koronan massapurkauksia tapahtuu. Niiden on kuitenkin erittäin vaikea arvioida purkauksen suuntaa tai nopeutta, erityisesti kun sellainen on tulossa suoraan päin pläsiä (kuvan tilanne). Tästä syystä Aurinkoa Lagrangen pisteistä L4 ja L5 tarkkailevat satelliitit STEREO A ja STEREO B ovat olleet erittäin hyödyllisiä: ne antavat lisää perspektiiviä, kun purkausten suuntaa ja nopeutta pyritään arvioimaan. Lähdettyään Auringosta liikkeelle plasmapilvi etenee meidän vinkkelistämme kuitenkin hämärällä alueella, emmekä tiedä sen tilanteesta juuri mitään ennen kuin se onkin jo kohdalla.

CME aiheuttaa Maahan avaruussääilmiöitä vain, jos se osuu meihin. Auringon purkaukset tapahtuvat usein auringonpilkkujen lähellä, ja pilkut esiintyvät lähellä Auringon päiväntasaajaa. Valtaosa purkauksista sinkoutuu poispäin maapallosta. Purkaukset, jotka sattuvat suoraan meille näkyvän Auringon kiekon keskellä, osuvat usein maapalloon — mutta eivät aina. Toisinaan taas Auringon reunalla tapahtuvat purkaukset osuvat yllättäen Maahan, vaikka niiden piti mennä ohi. Purkausten eteneminen on vielä verrattain huonosti tunnettua, mutta asiaan vaikuttavat muun muassa aurinkotuulen virtauksen muutokset. CME:iden suuntaa ei siis aina kyetä ennustamaan.

Levitessään planeettainväliseen avaruuteen CME-pilvi leviää, ja saattaa Maahan osuessaan olla leveydeltään jo kolmasosan Maan ja Auringon välisestä etäisyydestä. Osuma Maahan saattaa olla siis suora, tai pilven reuna saattaa hipaista meitä vain osittain. Plasmapilven rakenne ja muoto voi muuttua matkan aikana paljonkin, ja Auringosta siistinä lähtenyt purkauspilvi saattaa olla voimakkaasti eri muotoinen saapuessaan Maahan. Tällöin sen aiheuttamat vaikutukset avaruussäähän voivat olla täysin erilaisia kuin odotettiin.

Jos Maahan sattuukin osumaan koronan massapurkaus, sen tulee vielä olla magneettiselta napaisuudeltaan vastakkainen kuin Maan magneettikenttä, jotta se voisi aiheuttaa merkittäviä muutoksia avaruussäähän. CME:iden napaisuuden tutkiminen on sekin vaikeaa. Lisäksi purkaus ajaa edellään vyöhykettä, jota tutkijat nimittävät turbulenttiseksi sheath-alueeksi. Myös se on magneettinen, ja sen kentän suunta vaihtelee. Tämän vyöhykkeen magneettikenttä aiheuttaa suuren osan avaruusmyrskyistä.

Näistä vaikeuksista johtuen avaruussääennusteiden taso on vielä toistaiseksi melko vaatimaton. Koska ihmiskunta on jatkuvasti yhä riippuvaisempi satelliiteista (kuten GPS-paikannuksesta tai tietoliikennesatelliiteista) ja muusta herkästä elektroniikasta, avaruussäätä halutaan kyetä ennustamaan vielä paljon nykyistä paremmin. Suomessa avaruussäätä tutkitaan muun muassa Kumpulan avaruuskeskuksessa Helsingin yliopiston, Aalto-yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen yhteistyönä.

Toistaiseksi paras tapa vahdata revontulia (menemättä ulos ja katsomatta pohjoistaivaan suuntaan, joka on edelleen lyömätön konsti) on tarkastella Maan magneettikentän häiriöisyyttä esimerkiksi Ilmatieteen laitoksen Auroras Now! -palvelussa. IL ylläpitää myös maksutonta Revontulihälytin-palvelua, jonka tilanneet saavat sähköpostia, kun Etelä-Suomessa on revontulille otollinen tilanne.

Nyt eletään Auringon magneettisen aktiivisuuden huippua. Nykyinen sykli on jäänyt aktiivisuudeltaan alhaisemmaksi kuin aikoihin, mutta Kilpua muistutti esityksessään, että voimakkaita aurinkomyrskyjä voi hyvin sattua myös keskinkertaisen syklin aikana. Tilastollisesti katsottuna voimakkaita myrskyjä sattuu myös hiukan enemmän aktiivisuuden ollessa jo hiipumassa. Tuleva talvi on siis edelleen hyvää aikaa revontulille — kunhan ne pilvet nyt vain viitsisivät pysytellä poissa.

Kuvat SOHO (ESA & Nasa)

Marsista on löytynyt vettä!

27.9.2013 klo 10.05, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Otsikon takana

Curiosity-mönkijä on löytänyt Marsista vettä. Nasan tuore tiedote on mennyt mukavasti läpi kansainvälisessä lehdistössä, ja saapunee vielä laajemmin myös kotimaiseen mediaan. Ja hyvä niin.

Ulkomailla asiasta on uutisoitu paikoin jo hiukan etusivu uusiks -henkeen. Onko kyseessä jymyjuttu vai ei? Ja mitä se Curiosity nyt onkaan löytänyt?

[i]Curiosityn voittoisten kaapaisujen jäljet Marsin pinnassa.
Kuva Nasa / JPL-Caltech / Malin Space Science Systems[/i]

Mönkijän SAM-laitteisto (Sample Analysis at Mars) on analysoinut Marsin pintakerroksista kaapaisemansa näytteet ja havainnut, että noin kaksi prosenttia tutkitusta materiaalista on vettä. Vesi on sitoutunut maa-aineksen mineraaleihin — molekyyli siellä, toinen täällä. Juoksevasta vedestä ei siis ole kyse, mutta kyseessä on silti kiinnostava tulos. Vaikka SAMin tulokset koskevatkin yhtä kaapaisua Marsin pinnasta, on täysin mahdollista, että tulos olisi sama missä tahansa Marsin pinnalla.

Jo ennen kunnollisia tähtitieteellisiä havaintoja Mars kiehtoi ihmisten mielikuvitusta. 1800-luvulla Marsissa epäiltiin olevan jopa älyllistä elämää. Havaintomenetelmien kehityttyä Mars paljastuikin kylmäksi ja kuivaksi paikaksi, jonka ohut kaasukehä oli lähes täysin hiilidioksidia — ei kovin houkutteleva paikka elämälle! Sitten Nasan Mariner 9 -luotain asettui ensimmäisenä kiertämään punaista planeettaa vuonna 1971, ja sen Maahan lähettämissä kuvissa näkyi selvästi muinaisia joenuomia ja muita veden aiheuttamia jälkiä. Vettä näytti joskus virranneen Marsissa, mutta se — tai valtaosa siitä — oli kadonnut jonnekin. Minne?

Tätä koetetaan edelleen selvittää. Marsin veden kohtalo auttaa meitä ymmärtämään Marsin esihistoriaa, ja voi opettaa meille yhtä ja toista myös omasta planeetastamme. Runsaiden, helposti hyödynnettävien vesivarantojen löytyminen hyödyttäisi myös tulevaisuuden miehitettyjä lentoja Marsiin, kun kaikkea miehistön tarvitsemaa vettä ei tarvitsisi tuoda Maasta asti. Luonnollisesti marsilainen vesi on kiinnostavaa myös astrobiologian kannalta. Onko Marsissa ehkä joskus voinut olla elämää? Entä voisiko sitä olla siellä edelleen, ehkä kaivautuneena syvälle pinnan alle?

Marsista on löytynyt jo runsaasti erilaisia todisteita siitä, että vesi todella on muinoin virrannut planeetan pinnalla. Ehkä varteenotettavimpia todisteita ovat erilaiset mineraalit, joita voi muodostua ainoastaan kontaktissa veden kanssa.

Marsissa on kuitenkin edelleen vettä, ja tämä on tiedetty jo jonkin aikaa. Siinä mielessä Curiosityn tuoreet tulokset eivät ole mikään jymyjuttu.

 Elokuussa 2011 eräässä Marsin kraatterissa havaittiin merkkejä vastavirranneesta suolaisesta mudasta, ja tämä on vahvin toistaiseksi löydetty merkki siitä, että Marsissa esiintyy edelleen virtaavaa vettä — ainakin ajoittain, kun lämpötila pinnalla nousee riittävän korkeaksi. Planeetan pinnalla vallitsee kova pakkanen, ja lämpötila nousee parhaimmillaan noin pariinkymmeneen celsiusasteeseen. Lisäksi ohut kaasukehä saa aikaan sen, että vesi alkaa kiehua melkein välittömästi joutuessaan sen kanssa kontaktiin. Vesi katoaa pinnalta nopeasti.

Tiedetään myös, että Marsin napalakkien tienoilla jopa puolet pintamateriaalin painosta on vettä. Napalakit itse ovat suurelta osalta vesijäätä. Jos ne sulaisivat kokonaan, koko Marsin pinta peittyisi yli viiden metrin syvyisellä vesikerroksella.

Mutta tuoreet tulokset viittaavat nyt siihen, että Marsiin matkanneet ihmiset voisivat saada tarvitsemansa veden kuumentamalla paikallisia maakerroksia ja ottamalla vesihöyryn talteen. Vettä ei tarvitsisi lähteä hakemaan navoilta asti. Ja se on kyllä aika mainio juttu.

Tappaja-asteroidit kintereillämme

13.9.2013 klo 09.57, kirjoittaja Anne Liljeström
Kategoriat: Otsikon takana , Sitkeät huhut

Tappaja-asteroidi tulee, julistaa lööppi. Ihmiskunnan tuhon saattaa jo haistaa ilmassa. Palleassa käy ikävä kouraisu. Toisaalta, eikös jonkun tappaja-asteroidin pitänyt olla tulossa myös pari kuukautta sitten? Tietävätkös ne tutkijat yhtään, mistä puhuvat? Salaillaanko täällä jotain…?

En ole vähään aikaan törmännyt kyseiseen ilmaisuun suomalaisessa uutisvirrassa (mikä on sinänsä ilahduttava asia). Edellinen kerta taisi olla vuoden alussa, kun 2012 DA14 oli matkalla tekemään lähiohitusta Maan kanssa. Tällöin Nasan luotainten parissa työskennelleen David Dunhamin venäläisille opiskelijoille pitämää luentoa tulkittiin kansainvälisessä lehdistössä hiukan luovasti, ja vuoden vanha juttu alkoi levitä uudelleen kulovalkean tavoin hiukan ennen ohituspäivää: Nasa on vahvistanut, että asteroidi törmää maapalloon. Dunham ei koskaan itse väittänyt moista, ja Nasa tiedotti alusta alkaen, että törmäysuhkaa ei ole.

Heti alkuun on todettava, että maapallon läheiseen avaruuteen eksyviin murikoihin on syytä suhtautua terveellä kunnioituksella. Koko sivilisaatiomme tuhon huhutaan aiheutuvan milloin hiukkaskiihdyttimissä syntyvistä mustista aukoista, milloin maapallon magneettikentän käännöksestä, mutta Maan radalle eksyvät avaruuden pienkappaleet ovat näistä poiketen ihan todellinen ja varteenotettava uhka. Yöunia niiden vuoksi ei kuitenkaan kannata menettää.

Me elämme aurinkokunnassa, joka on planeettojen muodostumisen jäljiltä pullollaan jäästä, kivestä ja metallista koostunutta ryönää. (Tässä tekstissä puhun yksinkertaisuuden vuoksi lähinnä kivisistä asteroideista, sillä ne ovat paljon yleisempiä kuin vaikkapa metalliasteroidit tai komeetat.)

Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että näitä aurinkokunnan pienkappaleita on lukumääräisesti sitä enemmän, mitä pienempiä ne ovat. Kaikkein pienimpiä kappaleita myös osuu ilmakehäämme vastaavasti useammin. Alle koripallon kokoisia kimpaleita (pääasiassa pölyä ja pikkukiviä) päätyy ilmakehäämme päivittäin noin sadan tonnin verran. Tämä selestiaalinen sepeli tuhoutuu ilmakehässä ja aiheuttaa iloksemme tähdenlentoja ja tulipalloja.

Alle 30-metrinen kimpale ei todennäköisesti saisi aikaan merkittävää tuhoa maapallolla. Poikkeuksena tälle säännölle toimi viime helmikuussa Venäjän Tšeljabinskin yllä lentänyt kappale, joka oli halkaisijaltaan ”vain” noin 17 metriä. Sen räjähdyksen aiheuttama sokkiaalto rikkoi muun muassa ikkunoita, ja särkynyt lasi haavoitti yli tuhatta ihmistä. Valtaosa maapallon maa-alasta on kuitenkin asumatonta aluetta (minkä lisäksi meret peittävät noin 70 prosenttia planeetastamme). Asutun alueen ulkopuolella Tšeljabinskin meteori ei olisi aiheuttanut vastaavaa tuhoa. Suurkaupungissa tuhot olisivat toisaalta olleet paljon suuremmat. Maailmanlaajuista tuhoa nämä kappaleet eivät kuitenkaan aiheuta. Törmäyksen tuhoisuuteen vaikuttaa lopulta monta seikkaa, kuten törmäävän kappaleen koostumus, törmäysalusta jne.

Mahdollisesti vaarallisina (PHA, Potentially Hazardous Asteroid) pidetään sellaisia asteroideja, joiden halkaisija on yli 100 metriä ja jotka voivat tulla lähemmäs kuin 20 Maa-Kuu –etäisyyden päähän maapallosta. Tällä hetkellä tunnetaan 1 423 tällaista kimpaletta. Näillä kohteilla on mahdollisuus tulla Maan lähelle, mutta tämä ei vielä tarkoita sitä, että mikään niistä välttämättä törmäisi maapalloon.

(Näistä asteroideista suurimman uhkan aiheuttaa tällä hetkellä 130-metrinen kappale nimeltä 2007 VK184, jolla on 0,055 prosentin riski osua Maahan kesäkuussa 2048. Se ohittaa siis maapallon 99,945 prosentin todennäköisyydellä. Riski törmäykseen on erittäin pieni. Kaikkein uhkaavimpana koskaan pidetty asteroidi oli 330-metrinen 99942 Apophis. Pian löytymisensä jälkeen vuonna 2004 näytti siltä, että Apophis saattaisi törmätä maapalloon peräti 2,7 prosentin todennäköisyydellä vuonna 2029. Nykyään tiedetään, että Apophiksen törmäysriski seuraavan 90 vuoden aikana on häviävän pieni — alle 0,0006 prosenttia.)

Kaikkien uhkaavien kappaleiden liikkeitä tarkkaillaan säännöllisesti useissa eri ohjelmissa. Havaintojen avulla niiden liikerata avaruudessa opitaan tuntemaan entistä tarkemmin, ja niiden törmäysriski voidaan arvioida entistä luotettavammin.

Kiitos kehittyneiden havaintotekniikoiden ja -välineiden, löydämme kiihtyvällä nopeudella meille ennestään tuntemattomia aurinkokunnan murikoita. Se on hyvä, sillä kaikkein vaarallisimpia ovat tietysti ne kappaleet, joita me emme vielä tunne. Toisaalta jatkuva uusien uhkaavien asteroidien löytyminen lisää väärien hälytysten taajuutta mediassa, ja tappaja-asteroidit pääsevät otsikoihin. (Raflaavilla otsikoilla toki kilpaillaan kallisarvoisista lukijoista. Ilmiötä kutsutaan toisinaan klikkausjournalismiksi.)

Vasta löytyneen asteroidin rata tunnetaan vielä varsin huonosti. Se saattaa näyttää heti löydyttyään paljon vaarallisemmalta kuin onkaan. Jatkohavainnot ovat toistaiseksi aina osoittaneet, että törmäysriski on häviävän pieni. Lööppeihin pääsevät avaruuden vaeltavat hirviöt ovat yleensä juuri näitä vastalöydettyjä tulokkaita.

Maapalloon kuitenkin välillä myös osuu avaruuden vaeltavia möhkäleitä. Kuinka usein?

30-metrinen murikka osuu jonnekin päin maapalloa keskimäärin kerran 200 vuodessa.  Satametrisiä kappaleita törmää maapalloon suunnilleen kerran 5 200 vuodessa ja 140-metrisiä kerran 13 000 vuodessa. Tutkijoiden tavoitteena on löytää ainakin 90 prosenttia vähintään 140 metrin kokoluokkaa olevista murikoista. He tekevät kaikkensa, jotta meitä ei yllätettäisi housut kintuissa.

Tällä hetkellä näistä vaarallisen kokoisista, yli 100-metrisistä lohkareista tunnetaan alle puolet. Petraamisen varaa ehdottomasti on. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tässä ei vielä puhuta mistään dinosaurusten tappajasta. Kymmenen kilometrin järkäleitä, jollainen listi hirmuliskot 65 miljoonaa vuotta sitten, seikkailee Maan radan tuntumassa vain muutama kappale.

Kannattaisiko tappaja-asteroideista nyt siis olla huolissaan? Ei. Ei aktiivisesti. Ei juuri sinun, yksilönä. On erittäin pieni todennäköisyys sille, että juuri sinun elinaikanasi Maahan törmäisi sen kokoinen kappale, että se aiheuttaisi merkittävää tuhoa.

Kansakunnat ja sivilisaatio ovat kuitenkin pitkäikäisiä olioita, ja poliittisessa päätöksenteossa avaruuden pienkappaleiden törmäysuhkaa ei sovi unohtaa. On koko ihmiskunnan etu, että näitä kappaleita tutkivat tiedeohjelmat saavat tarvitsemansa rahoituksen. Vaikka Yhdysvallat ja Nasa ovatkin olleet ehkä näkyvimmin esillä riskiasteroidien kartoituksessa, niiden uhka on maailmanlaajuinen, ja alan tutkimus on kansainvälistä. YK onkin laatimassa kansainvälistä toimintasuunnitelmaa sille, miten törmäysuhan alla toimittaisiin.

(Jos Maan radan tuntumassa seikkailevien pienkappaleiden törmäysriski jäi vielä kaihertamaan mieltä, voin suositella jatkolukemiseksi Donald K. Yeomansin mainiota ja perusteellista kirjaa Lähiasteroidit ja komeetat – kuinka ne löydetään ennen kuin ne löytävät meidät. Mahdollisesti vaarallisten asteroidien tuoreita törmäysriskejä voi halutessaan kytätä Nasan Near Earth Object -tutkimusohjelman riskitaulukosta.)