Arkisto
- maaliskuu 2017
- marraskuu 2016
- lokakuu 2016
- tammikuu 2015
- maaliskuu 2014
- joulukuu 2013
- marraskuu 2013
- lokakuu 2013
- kesäkuu 2013
- joulukuu 2012
- marraskuu 2012
- kesäkuu 2012
- toukokuu 2012
- maaliskuu 2012
- tammikuu 2012
- joulukuu 2011
- kesäkuu 2011
- helmikuu 2011
- marraskuu 2010
- kesäkuu 2010
- toukokuu 2010
- huhtikuu 2010
- maaliskuu 2010
- helmikuu 2010
- lokakuu 2009
- kesäkuu 2009
- toukokuu 2009
- huhtikuu 2009
- maaliskuu 2009
- helmikuu 2009
- tammikuu 2009
- joulukuu 2008
- kesäkuu 2008
- maaliskuu 2008
- helmikuu 2008
- tammikuu 2008
- joulukuu 2006
Uusiseelantilainen Venuksen ylikulku -kirja
Peter Adds, Paul Callaghan, Hamish Campbell, Richard Hall, Anne Salmond, Duncan Steel ja Marilyn Head: The Transit of Venus. How a Rare Astronomical Alignment Changed the World. The Collected Lectures of the Royal Society of New Zealand Transit of Venus Series Broadcast on Radio New Zealand. AWA Science, 2007, Wellington, New Zealand. 123 sivua ja kaksi kustantajan muita kirjoja esittelevää sivua. Nidottu. ISBN-13: 978-095826297-2.
Kirja on kokoelma uusiseelantilaisessa radiossa esitettyjä esitelmiä. Kirja alkaa Marilyn Headin johdatuksella, jota seuraavat kuuden kirjoittajan artikkelit. Kirjan päättävät runsaan kahden sivun mittaiset kirjallisuusviitteet sekä vajaan kahden sivun mittainen hakemisto.
Marilyn Head kertoo johdannossaan, että The Royal Society of New Zealand varusti vuonna 2004 epätavallisen tutkimusretken lähettämällä kolme opiskelijaryhmää Englantiin havaitsemaan tähtitieteellistä ilmiötä, jota kukaan nykyisin elävä henkilö ei ollut aikaisemmin nähnyt. Ilmiö oli jo otsikostakin selville käynyt Venuksen kulku Auringon editse. Harvat olivat aikaisemmin tietoisia siitä, että juuri Venuksen ylikulku kaksi vuosisataa sitten johti eurooppalaiset löytämään ja asuttamaan Aotearoan ja vielä harvemmat arvostivat rikasta kulttuuria ja tieteen historiaa, joka johti tähän tutkimusretkeen.
Näille tiimeille oli annettu ’salaiset ohjeet’, kuten Englannin kuninkaan Yrjö kolmannen aikana oli annettu kapteeni James Cookille. Cookin ohjeet määräsivät hänet etsimään oletettua suurta eteläistä mannerta. Opiskelijaryhmien tehtävä oli vaatimattomampi: heidän tuli etsiä paikka uudelle Uuden Seelannin sotamuistomerkille Lontoossa. Ilmeisesti tiimit onnistuivat tehtäviensä suorittamisessa, koska muistomerkki on pystytetty.
Kotona uusiseelantilaisille tarjottiin näitä julkisia luentoja ja radio-ohjelmia sekä päivittäisiä videoesityksiä opiskelijoiden tutkimusmatkoista Royal Societyyn, British Museumiin, Tiedemuseoon, Kewin puutarhaan, Oxfordiin, Cambridgeen, Jodrell Bankin observatorioon ja Cookin kotikaupunkiin Whitbyyn. Kaikki tapahtumat kulminoituivat 8 kesäkuuta 2004 suoraan ylikulun videoesitykseen.
Johdannon sivulla 3 oleva kuva Venuksen ylikulusta 8.6.2004 oli kuvattu samalla tavalla, jolla Jeremiah Horrocks havaitsi ylikulkua 365 vuotta aikaisemmin. Pieni kaukoputki projisoi Auringon kuvan varjostimelle.
Johdantoa seuraava luku ”Kadonneen mantereen etsintä” on geologin Hamish Campbellin kirjoittama. Cook etsi suurta mannerta. Jos hän olisi etsinyt sitä 2500 metriä merenpinnan alapuolelta, hän olisi löytänyt sen Uuden Seelannin ympäriltä. Pinnan yläpuolella oleva osa on vain seitsemän prosenttia pinnan alaisesta Zealandia-mantereesta. Meren pohja 2500 metrin alapuolella koostuu basalttisista kivilajeista. Tämän yläpuolella on mantereisia eli graniittisia kivilajeja.
Richard Hall pohtii ”Tie Stonehenge”-artikkelissaan Tyynen meren saarten asutushistoriaa. Artikkelin kuvituksena on sivulla 38 kuva Englannin Salisburyn tasangolla olevasta Stonehengestä sekä kolme sivua myöhemmin kuva Uuden Seelannin Stonehenge Aotearoa -kivirakennelmasta.
Usean luvun voimin tekijät kertovat lukijoille kapteeni James Cookin tutkimusretkistä Tahitille ja muualle Tyynen meren saaristoon. Erikoisena yksityiskohtana voi mainita, että Cookin ensimmäisen matkan aikana kauppatavaran maksuksi riitti yksi rautanaula. Naulan kokoa ei mainita. Myöhemmin saman tuotteen maksuksi tarvittiin jo kahdeksan tai kymmenen samanlaista naulaa.
Kirja tarjoaa mielenkiintoisen näkymän ihmiskunnan historiaan. Kirjassa usein esiintyvä sana ”Aotearoa” on ilmeisesti Uuden Seelannin alkuasukkaiden eli maorien käyttämä nimi kotisaarelleen. En ole tarkistanut asiaa muista lähteistä.
Venuksen ylikulkujen havaitsijoita
William Sheehan and John Westfall: The Transits of Venus. Prometheus Books. 2004. Sidottu. Kansipaperi. 407 sivua. ISBN-10: 1-59102-175-8.
William Sheehan (1954-) on kirjoittanut joko yksinään tai toisten tekijöiden kanssa yhteistyössä lukuisia tähtitiedettä käsitelleitä kirjoja, mm. Mars: The Lure of the Red Planet, The Planet Mars ja Epic Moon. Osa näistä on myös Ursan kirjastossa. Hän on laatinut myös toistasataa tähtitieteellistä artikkelia useisiin lehtiin. Hän on Sky & Telescope -lehden avustava toimittaja. Myös Mercury-lehti on julkaissut hänen artikkeleitaan.
John Edward Westfall (1938-) on maantieteen professori San Francisco State -yliopistossa. Kuun ja planeettojen havaitsijoiden yhdistys on myöntänyt hänelle Walter Haas Observing Award -mitalin. Hän on kirjoittanut Kuun valon ja varjon raja-alueiden kohteitä käsitelleen kirjan Atlas of the Lunar Terminator. Kirja on myös Ursan kirjastossa.
Kirjassa on 14 lukua, esipuhe, kunnianosoitukset, jälkisanat, viisi liitettä, huomautuksia, kirjallisuusviitteitä ja hakemisto.
Esipuhe kertoo kolmella sivulla, miksi kirja on kirjoitettu. Sitä seuraava kunnianosoitukset selvittää, että ajallisesti laajaa kirjaa ei voi kirjoittaa täysin omin voimin. Yli 30 henkilön neuvoja on tarvittu kirjan kirjoittamiseen. Ensimmäisenä kiitokset saa Dr. Imad-ad-Dean Ahmad islamilaisen tähti ja puolikuu -symbolin alkuperän selvittämisestä. Vähäisimpiä kiitosten saajia eivät ole tekijöiden vaimot. He antoivat lukuisia hyödyllisä huomautuksia sekä sietivät tekijöiden aijoittain hyvin syvää uppoutumista kirjan kirjoitustyöhön.
Ensimmäinen luku selvittää ajan ja lukumäärän käsitteitä. Luku alkaa tarinalla kiinalaisen keisarin pojasta, joka sairastui. Lääkärien ja hoviväen pitkän pohdinnan jälkeen paraneminen alkoi hopeaketjuun kiinnitetyn peukalonpään kokoisen hopeisen Kuun avulla.
Kirjaa saa selata kuutisenkymmentä sivua ennenkuin vastaan tulee Johannes Kepler ja hänen planeettataulukkonsa. Kepler havaitsi, että Merkurius ja Venus kulkevat alakonjunktiossaan vuonna 1631 Auringon kiekon editse. Pierre Gassendi (1592-1655) havaitsi Merkuriuksen ylikulun. Gassendi yritti havaita myös Venuksen ylikulkua neljänä päivänä. Havainnot eivät tuottaneet tuloksia, koska ylikulku tapahtui eurooppalaisen yön aikana.
Seuraava Venuksen ylikulku tapahtuisi Keplerin laskujen mukaan vasta vuonna 1761. Kepler ei löytänyt vuoden 1639 ylikulkua, koska hän laati ennusteet Maan keskipisteessä olevan havaitsijan kannalta. Englantilainen Jeremiah Horrocks laati oikeat ennusteet ja löysi vuoden 1639 yliukulun. Jeremiah Horrocks ja William Crabtree myös havaitsivat Venuksen ylikulun vuonna 1639.
Kirjan myöhemmät luvut kertovat maapallon kaukaisiin kolkkiin matkustaneiden havaitsijoiden töistä. Havaitsijoita olivat mm. Kapteeni James Cook, Jean Chappe d’Auteroche, Maximilian Hell, Guillaume Le Gentil, Alexandre-Gui Pingre, Charles Mason ja Jeremiah Dixon. Le Gentil on tullut kuuluisaksi 11 vuotta kestäneestä matkastaan Intian valtameren ympäristöön. Englannin ja Ranskan välinen seitsenvuotinen sota esti hänen pääsynsä Intian itärannikon Pondicherryyn. Vuoden 1769 ylikulun havainnot esti havaintoja edeltävänä yönä taivaan peittäneet raskaat pilvet. Charles Mason ja Jeremiah Dixon mittasivat myöhemmin Pensylvanian ja Marylandin välisen rajan. Kapteeni James Cook tekin Venuksen ylikulkuhavainnon jälkeen useita tutkimusretkiä.
Kirjan viimeinen luku antaa tietoja vuosien 2004 ja 2012 Venuksen ylikuluista lukuisten karttojen ja taulukoiden avulla.
Huomautukset ja kirjallisuusviitteet antavat käyttökelpoista lisätietoa ylikuluista. Huomautuksia on noin 20 sivulla. Kirjallisuusviitteitä on hieman vähemmän. Hakemisto on varsin kattava.
Kirja on lukemisen arvoinen vielä tämän vuoden kesäkuun jälkeenkin laajojen historiallisten tietojen vuoksi.