Arkisto
- maaliskuu 2017
- marraskuu 2016
- lokakuu 2016
- tammikuu 2015
- maaliskuu 2014
- joulukuu 2013
- marraskuu 2013
- lokakuu 2013
- kesäkuu 2013
- joulukuu 2012
- marraskuu 2012
- kesäkuu 2012
- toukokuu 2012
- huhtikuu 2012
- maaliskuu 2012
- joulukuu 2011
- kesäkuu 2011
- helmikuu 2011
- marraskuu 2010
- kesäkuu 2010
- toukokuu 2010
- huhtikuu 2010
- maaliskuu 2010
- helmikuu 2010
- lokakuu 2009
- kesäkuu 2009
- toukokuu 2009
- huhtikuu 2009
- maaliskuu 2009
- helmikuu 2009
- tammikuu 2009
- joulukuu 2008
- kesäkuu 2008
- maaliskuu 2008
- helmikuu 2008
- tammikuu 2008
- joulukuu 2006
Romaani Le Gentilin matkasta havaitsemaan vuosien 1761 ja 1769 Venuksen ylikulkuja
Lorenz Schröter: Venuspassage. Roman. 2001. Rotbuch Verlag, Hamburg. 333 sivua. Sidottu. Kansipaperi, lukupaikan merkkinauha. ISBN-10: 3-434-53077-0.
Kirjan tekijä, Lorenz Schröter, on vuonna 1960 Münchenissä syntynyt maailmanmatkaaja, lehtimies ja tarinoiden kirjoittaja. Hän kulki polkupyörällä maailman ympäri ja eli vuosikausia pienellä saarella Hongkongin edustalla. Hänen elämäänsä kuuluvat matkustus ja kirjoittaminen.
Pariisin tiedeakatemian jäsen Guillaume Joseph Hyacinthe Jean Baptiste Le Gentil de la Galaisierère aloitti 26. maaliskuuta 1760 seikkailun, joka päättyisi vasta runsaan vuosikymmenen kuluttua. Le Gentil oli matkaansa aloittaessaan 35-vuotias. Matka alkoi vaunukyydillä Bretagnen rannikolle Brestin satamaan, jossa häntä odotti kolmimastoinen Berryer-alus. Matkatavaroina hänellä oli arvokkaita tähtitieteellisiä instrumentteja. Koko tieteellinen maailma oli odottanut jo sadan vuoden ajan, että koittaisi päivämäärä 6. kesäkuuta 1761. Matkan määränpäänä oli Intian itärannikolla oleva Pondichery. Hänen oli tarkoitus mitata siellä taivas eli määrittää Venuksen ylikulun avulla Auringon parallaksi.
Normaalisti Guillaume olisi mennyt aamunkoiton jälkeen Pariisin observatoriosta vaunuilla Rue d’Enfer -katua pitkin kotiinsa. Tämä oli nyt taaksejäänyttä elämää. Tänään, vuosikausien valmistelujen jälkeen alkoi hänen todellinen elämänsä.
Matkan kuvaukseen kuuluu mm. laivan runkopalkkien ratina, kun aallot yrittävät runnella laivaa. Kirjan kolmannella sivulla saamme tietää, että Le Gentilillä on havaintovälineinään kaksi kaukoputkea, kaksi kvadranttia, mikrometri, armillaarikehä sekä hänen suurin aarteensa: ensimmäisen kuninkaallisen kellosepän, Julien Le Royn työpajassa valmistettu taskukello. D’Apres de Mannevilletten laatima maailmankartta kertoi, missä Venuksen ja Auringon kohtaaminen olisi havaittavissa.
Le Gentilin matka kulki Ranskan rannikolta Afrikan rannikkoa pitkin etelään ja Afrikan eteläkärjen ympäri alkuksi itään ja sitten pohjoiseen Madagaskarin länsipuolelle ja lopulta Intian itärannikolle Pondicheryyn. Aluksen ruoka- ja vesihuollon takia matkaan tuli useita taukoja. Ranska ja Englanti olivat tuolloin sodassa. Kulkuluvista huolimatta englantilaiset sotalaivat aiheuttivat matkalaisille runsaasti vastoinkäymisiä.
Matkalla Madagaskarilta Intiaan vastaantulevien laivojen kapteenit kertoivat, että Pondicherry oli joutunut englantilaisten haltuun. Le Gentilin täytyi palata Madagaskarille.
Sairastuminen suolistotauteihin toi matkaan omat vaikeutensa.
Vuoden 1761 ylikulun havaitsemisen epäonnistuttua Le Gentil ei palannut Ranskaan, vaan hän jäi odottamaan seuraavaa, vuoden 1769 ylikulkua Itä-Intian saarille ja muuallekin Intian valtamerelle. Väliaikana Le Gentil keräsi erilaisia näytteitä Pariisiin toimitettaviksi. Viimein Pondicherry vapautui englantilaisten vallasta ja Le Gentil pääsi rakentamaan havaintoasemaansa. Kaikki meni hyvin ylikulkua edeltävään päivään saakka. Aamulla raskaat pilvet peittivät taivaan ja Aurinko katosi näkyvistä. Havainnoista ei tullut mitään.
Paluumatkalla Le Gentiliä vaivasivat myrskyt ja laivan haaksirikot. Viimein hän pääsi laivalla Espanjaan ja sieltä hän matkasi maitse Pariisiin, jossa hänen omaisuuttaan oltiin jakamassa. Lopulta Le Gentil sai omaisuutensa takaisin, meni naimisiin rikkaan perijättären kanssa ja sai tyttären. Le Gentil kuoli 22. lokakuuta 1792.
Tekijä kertoo kirjan viimeisellä sivulla jälkisanoissa, mitkä kirjan osat ovat todella tapahtunutta historiaa ja mitkä ovat kirjailijan ajatuksia. Eloisasti kirjoitettu teos antaa mieleenpainuvan kuvan tähtitieteelle omistautuneen tutkijan elämästä ja työstä.
Jeremiah Horrocks, Venuksen ylikulun havaitsija
Peter Aughton: The Transit of Venus. The Brief, Brillian Life of Jeremiah Horrocks, Father of British Astronomy. 2004. Weidenfeld & Nicolson, The Orion Publishing Group Ltd, London, UK. xiii + 210 sivua. Sidottu. Irrallinen kansipaperi. ISBN-10: 0-297-84721-X.
Kirjassa on 12 lukua, piirrosten ja valokuvien luettelot, esipuhe, kahdet sukupuut, merkittävien tapahtumien vuosiluvut, sanasto, huomautuksia, kirjallisuusviitteitä sekä hakemisto.
Peter Aughton kertoo esipuheessaan, kuinka hän sai ajatuksen kirjoittaa Jeremiah Horrocksin elämäkerran. Aluksi hän ei ollut varma, onko Jeremiah Horrocksista säilynyt riittävästi tietoa elämäkerran kirjoittamista varten. Horrocksin on pitkään tunnustettu kuuluvan tieteen historian merkittäviin hahmoihin. Hänet mainitaan myös teoksessa Dictionary of Scientific Biography, mutta Horrocks jää hämäräksi hahmoksi, koska hänestä on julkaistu hyvin vähän kirjoituksia ja kirjoja eikä hänen elämästään ole helposti käsiin saatavia kirjallisia lähteitä.
Vuoden 1980 tienoilla Peter Aughton sai käsiinsä Reverend A. B. Whattonin kirjan Memoir of the Revd Jeremiah Horrox, joka oli julkaistu vuonna 1859. Kirjan nimike on harhaanjohtava. Se käyttää Horrocksin nimen latinalaistettua muotoa ja esittää todistamattoman väitteen, että Jeremiah Horrocks olisi suorittanut pappistutkinnon ja asetettu virkaan. Aughton käytti hyväkseen meinittua teosta ja tämän kääntämän Jeremiah Horrockin kirjoituksen Venus in Sole Visa.
Laajemmat tutkimukset osoittivat, että Whattonin kirja oli ainoa Jeremiah Horrocksin elämäkerta. 1800-luvun loppu ja enin osa 1900-luvusta kului ilman, että uusia Horrocksista kertovia julkaisuja olisi ilmestynyt. Tähtitieteellisissä lehdissä julkaistiin kuitenkin joukko artikkeleita. Hän on suuressa kiitollisuuden velassa Länsi-Englannin yliopiston kirjastolle, joka auttoi hankkimaan näiden artikkeleiden kopioita. Yli kolme vuosisataa aikaisemmin Royal Societyn sihteeri John Wallis ryhtyi vastaavanlaiseen hankkeeseen. Tuloksena oli vuonna 1672 julkaistu teos Opera Posthuma of Jeremiah Horrox. Royal Societyn kirjastonhoitaja Rupert Baker onnistui hankkimaan kirjan kopion ja mikrofilmauttamaan sen, jotta Peter Aughton voisi tutkia alkuperäistä tekstiä kaikessa rauhassa.
Royal Society oli suuren hämmennyksen vallassa. Puolalainen tähtitieteilijä Johannes Hevelius oli julkaissut tähtitieteellisen artikkelin, joka kuvaili yli 20 vuotta aikaisemmin tapahtunutta ilmiötä, nimittäin Venus-planeetan kulkua Auringon editse. Kirjoitus oli aivan toisenlainen kuin mikään tieteellinen aikaisemmin nähty artikkeli. Se oli elegantisti kirjoitettu ja täynnä nuoruuden innostusta. Se sisälsi runojakin. Tekijä oli älykäs tähtitieteilijä, joka käytti ylikulun mittauksiaan ei vain korjaamaan Venuksen rataa vaan lisäksi arvioimaan Maan ja Auringon välistä etäisyyttä. Artikkeli oli hämmästyttävä millä tahansa mitalla mitattuna. Royal Societyä kohtasi ongelma, että artikkelin oli kirjoittanut englantilainen. Kuinka oli mahdollista, että tällainen elegantti ja arvokas kirjoitus oli ilmestynyt ensiksi vieraassa maassa?
Jeremiah Horrocks syntyi vuonna 1618. Alkukesästä 1632 hän matkusti Toxtethista Englannin halki Cambridgen yliopistokaupunkiin. Jeremiah palasi vuonna 1635 Lancashiren seudulle. Kesällä 1639 vasta 21-vuotias Jeremiah jätti kotinsa ja asettui asumaan rannikolle Hoolen seurakuntaan vain 18 mailia Liverpoolen pohjoispuolelle.
Johannes Kepler laati tarkat Rudolfinen taulukot planeettojen paikkojen määräämistä varten. Hän laski, että Venus kulkee Auringon editse vuonna 1631. Seuraava ylikulku tapahtuisi vasta 130 vuoden päästä. Jeremiah Horrocks oli laskuissaan tarkempi ja sai selville, että Venus kulkeen Auringon kiekon editse jo vuonna 1639. Kirkollisten töidensä salliessa Jeremiah saikin havaittua osan ylikulusta.
Peter Aughton valottaa monin yksityiskohdin nuorena kuolleen loistavan tähtitieteilijän elämää. Kirjan tiedot eivät ole juuri vanhentuneet esipuheen kirjoittamisesta kuluneen kymmenen vuoden aikana.
Vastaa
Kirjoja Venuksen ylikuluista
Venus kulki edellisen kerran Auringon kiekon editse 8. kesäkuuta vuonna 2004. Seuraava ylikulku tapahtuu tämän vuoden kesäkuun kuudentena päivänä. Useat kustantajat ovat julkaisseet ylikulusta lukuisia kirjoja. Joukkoon on mahtunut yksi CD-ROM-levykin.
David Sellers: The Transit of Venus. The Quest to Find the True Distance of the Sun. Maga Velda Press, Leeds, UK. 2001. Nidottu. 222 sivua. ISBN-10: 0-9541013-0-8.
Kirjassa on 15 lukua, kiitokset mm. Lontoon tiedemuseon kirjastolle, Royal Astronomical Societyn kirjastolle, Liverpoolen keskuskirjastolle ja Manchesterin keskuskirjastolle. Yksityisistä henkilöistä kiitokset saavat June Marsden, Frances Bernstein, John Clare, William Dumpleton, Alex Pratt ja Andrew Murray. Tähdenpeittojen havaitsijana tuntemani Alex Pratt käänsi aineistoa Astronomische Nachricten -julkaisusta. Kiitoksia seuraavat luvuissa käsiteltyisin asioihin lisätietoa antavat huomautukset, tärkeiden paikkojen kartta, taulukko Auringon parallaksin arvon kehityksestä, viitteitä lisätietoja antaviin julkaisuihin, Halleyn kuuluisa menetelmä, jonka avulla määrätään Venuksen ylikulusta tehtävien havaintojen avulla Auringon parallaksi. Kirja päättyy runsaat neljä sivua pitkään hakemistoon.
Kirjan ensimmäinen luku kertoo 6.12.1882 Dunsinkin observatoriossa Dublinin luoteispuolella Robert Ballin tekemistä Venuksen ylikulkuhavainnoista. Robert Ball ei ollut ainoa ylikulun havaitsija. Lukuisat tähtitieteilijät havaitsijat ylikulkua Dublinia suituisimmissa olosuhteissa. Lisäksi suuri yleisö oli savustanut lasinpalasia. Silloin ei ollut ketään kertomassa, että noettu lasi ei ole riittävän turvallinen havaintoväline.
Myöhemmät luvut kertovat mm. ensimmäisistä ylikulkujen havaitsijoista, ylikulkujen ennustamisista, havaintomatkoista maailman ääriin, Halleyn menetelmästä määrittää Auringon parallaksi, vuoden 1761 ylikulun havainnoista. Viimeinen luku kertoo vuosien 2004 ja 2012 ylikulkujen havaintomahdollisuuksista karttojen kera.
David Sellersin esittämät historialliset tiedot säilyttävät kirjan lukukelpoisena vielä tämänvuotisen Venuksen ylikulun jälkeenkin.
Vastaa
Mitä tiedämme ajasta?
Adam Hart-Davis: The Book of Time. The Secrets of Time. How It Works and How We Measure It. 2011. Mitchell Beazley, an imprint of Octobus Publishing Group Ltd., London. 256 sivua. Sidottu. Irrallinen kansipaperi, jossa on tietoja kirjasta ja tekijästä. Kansipaperin etu- ja takakansi sekä selkämys toistuu sellaisenaan itse kirjassa. Kansipaperin liepeiden tekstit eivät toistu itse kirjassa. ISBN 978-1-84533-561-8.
Kirjassa on viisi lukua, alkusanat, hakemisto, kuvien lähteet ja kiitokset kirjan tekemistä edistäneille tahoille. Luvut ovat Mitä on aika?, Luonnon kellot, Ajan asettaminen, Ajan mittaus sekä Aika ja tiede.
Kirjan takakansi esittelee lyhyesti kirjan käsittelemät aiheet. Aikaa ei voi tuntea aisteilla. Silti se määrää elämästämme ja kaikesta ympärillämme olevasta. Sitä voidaan mitata hämmästyttävän tarkasti ja silti aika on maailmankaikkeutemme omalaatuisin piirre. Se vaihtelee paikasta toiseen ja se hidastuu sitä enemmän mitä korkeammalla olet. Se pysähtyy valon nopeudessa ja me kaikki tiedämme, että se kulkee puolella nopeudella, kun olet ikävystynyt.
Miksi vuodessa on 365 päivää tai tunnissa on 60 minuuttia? Onko aikamatkustus mahdollista? Miksi kenenkään tarvitsee mitata aikaa sekunnin triljoonasosan tarkkuudella? Mikä oikeastaan on suhteellisuusteoria?
Kirja antaa vastauksia kaikkiin näihin kysymyksiin. Kirja on kiehtova, asiaa täynnä oleva tutkimus kohteeseen, joka vaikuttaa meihin kaikkiin.
Ensimmäinen luku kertoo aluksi antiikin kreikkalaisten filosofien käsityksiä ajasta. Esimerkkeinä ovat Zenon Elealaisen esittämät paradoksit Achilleuksen ja kilpikonnan välisestä kilpajuoksusta sekä nuolen lennosta. Jälkimmäisen paradoksin mukaan liikkuva kappale on todellisuudessa paikallaan. Aika muodostuu erillisten hetkien ketjusta. Nuoli ei ole liikkeessä minään yksityisenä hetkenä. Hipon Augustinena tunnettu Aurelius Augustinus pohti 300-luvun lopulla ajan olemusta rukouksissaan. Niitä kirjassa on aukeaman verran. Lyhin lainaus on kahden rivin mittainen.
Tieteellisesti aikaan suhtautuvista filosofeista ensimmäisten joukossa oli Isaac Newton. Hän huomasi tarvitsevansa yhtälöihin aikaa muuttujana. Muita huomattavia ajan olemusta pohtineita filosofeja olivat Gottfried Leibniz ja Immanuel Kant.
Ensimmäinen luku käsittelee aikaa myös psykologian ja fysiologian kannalta.
Neljännessä luvussa aiheena on ajan mittaamisen kehittyminen. Aurinkokellot toimivat luotettavasti, mutta vain aurinkoisina päivinä. Pilvisinä aikoina ja öisin tarvitaan muita menetelmiä ajan mittaamiseen. Intiassa oli jo varhain käytössä ghati-niminen vesikello. Tämä oli esim. kookospähkinän kuoren puolisko, jonka pohjaan oli porattu pieni reikä. Kuori asetetaan vesiastiaan. Vesi virtaa reiän kautta kuoreen, joka uppoaa määrätyn ajan kuluttua. Vesikelloja käytettiin myös Balyloniassa ja Egyptissä satojen vuosien aikana.
Eurooppalaisten kellojen kehitykseen vaikuttivat mm. Galileo Galilei, Christian Huygens ja John Harrison. Harrison kiinnostui kelloista jo varhain ja 20-vuotiaana hän rakensi useita pitkäkoteloisia kelloja. Hänen työnsä huipentui merenkulkua helpottaneen knonometrin valmistamiseen.
Aikamatkustusta koskevassa luvussa selviää, että aikamatkustus on mahdollinen. Kosmonautti Sergei Krikalev vietti kiertoradalla yhteenmenoon 438 päivää ja kaikkiaan 803 päivää. Hän matkusti nopeudella 7,6 km/s tulevaisuuteen kaikkiaan 20 millisekuntia.
Kirjaa oli miellyttävä lukea. Missään vaiheessa ei mieleeni tullut, että tämä sivu on tylsää luettavaa. Painovirheeksi on luettava sivulla 216 oleva maininta, että pienen omenan massa on 10 grammaa. Seitsemän riviä myöhemmin sanotaan pienen omenan painavan maanpinnalla yhden Newtonin verran. Yhden Newtonin voimaa vastaa maanpinnalla 98 gramman massa. Pienen syömiskelpoisen omenan massan täytyy siis olla 100 grammaa.