|
halo-l [ät] ursa.fi
viestiarkisto
Tämä halo-l [ät] ursa.fi-listan viestiarkisto. Huomaa,
että voit vastata viesteihin tältä sivulta ainoastaan, jos olet jo
liittynyt listalle.
» Listan/viestin loppuun
On Thu, 15 Sep 2005, Jarmo Moilanen wrote:
> Väljätti ottaen olin siis oikeilla jäljillä... Eli halojen synty on myös
> sirontailmiö, mutta jääkiteiden suuremman mittakaavan vuoksi
> teoreettisesti halon syntyä voidaan tutkia ottamalla huomioon vain
> heijastumiset ja taittumiset jääkiteessä ja unohtaa molekyylitason
> sironta.
Juuri näin.
> Huti meni vain siinä, että heijastuminen ja taittuminen ei siis ole eri
> asia kuin sironta vaan ne ovat sironnan ilmenemismuoto jos kappale eli
> jääkide on selvästi suurempi kuin valon aallonpituus... Tätä en ole
> oikein koskaan sisäistänyt, jospa se nyt meni perille...
Jäi vielä sanomatta se että kun valon ja aineen vuorovaikutusta
tarkastellaan, niin siihen liittyy kaksi prosessia: absorptio ja
sironta. Näiden ero on siinä, että absorptiossa osa molekyyliin
osuvasta säteilyenergiasta siirtyy molekyylin sisäiseksi
energiaksi (liike-energia, rotaatio, värähtely, yms.) eli
suomeksi sanottuna lämmöksi ja aikanaan emittoituu sitten
lämpösäteilynä, jolloin aallonpituus riippuu aineen lämpötilasta.
Sironta taas on prosessina välitön ja energiaa ei huku, eli
sironneen säteilyn aallonpituus on sama kuin tulevan säteilyn.
Tällä tiedolla kyllä ei taida olla paljonkaan merkitystä halojen
kannalta.
> Ei tahdo aina tulla ajateltua tarpeeksi syvälle ilmiöiden syntyä... Ei
> sen puoleen, tuo molekyylitason sironta jätetään yleensä huomioimatta
> halotutkimuksessa. Syy on se, että jos jääkide olisi tarpeeksi pieni
> jotta sironnalla olisi merkittävää vaikutusta, ei tutkimuskohteita eli
> haloja enää synny. Difraktiota on jonkin verran tutkittu halojen
> yhteydessä, mutta senkin vaikutus haloihin ei ole kovin suuri, joskin
> sitä esiintyy (pienistä kiteistä syntyvät halot suttaantuvat ja
> levenevät, vrt. sateenkaarta ja sumukaarta).
Eipä niitä yleensä tarvitse ajatella. Itse asiassa olen kyllä joskus
miettinyt miten taivaan molekylaarisen sironnan saisi yksinkertaisesti
halosimulaattoriin. Tällöin voisi paremmin arvioida sitä onko jonkin
kaaren intensiteetti riittävä jotta sen voisi oikeasti nähdä. Parempi
olisi kyllä samalla ottaa mukaan myös ne liian pienet kiteet ja
epämuodostuneet kiteet, koska nämä ovat kuitenkin vastuussa siitä pilven
valkoisesta taustasta, eli siis tärkeämpiä kontrastin kannalta. Ongelma
on lähinnä se, että kyseessä on oikeastaan säteilynkulkuongelma, ei
sirontaongelma. Eli ei voi noin vain laskea yhteen erilaisista
kiteistä tai molekyyleistä tulevaa sirontaa. Toisaalta jos homman tekisi
kerralla kunnolla, tulisi samalla ne moninkertaisen sironnan halot
automaattisesti mukaan! Malli olisi kyllä kovin paljon hitaampi kuin
tavanomainen halosimulaattori.
Saisikohan Tapen innostumaan tällaisesta?
(olen kyllä pitänyt silmiä auki sopivan säteilynkulkumallin osalta,
mutta ei ole tullut vielä vastaan. Voi kyllä olla että joku on
sellaisen jo implementoinut, pitäisi vain rukata ne halutunlaiset
kiteet sinne sisään.)
--
Timo Nousiainen
University of Helsinki
Department of Physical Sciences
P.O. Box 64
FIN-00014 University of Helsinki
Tel: 358-9-19151064
Fax: 358-9-19150860
|