![[Etusivu]](/icons/t_etusivu.gif){kind=icon}
![[Jaostot]](/icons/t_jaostot.gif){kind=icon}
![[Apua]](/icons/t_apua.gif){kind=icon}
![[Hakemisto]](/icons/t_hakemisto.gif){kind=icon}
![[Uutta]](/icons/t_uutta.gif){kind=icon}
Välineistä | Filmeistä | Kuvaustekniikkaa | Kuvauskohteet | Kuvien lähettäminen
Hyvän valoilmiökuvan saaminen on haastellinen tehtävä. Kuvat paranevat vain kokemuksen myötä, mutta kyllä aivojen tietopuoltakin voi käyttää ja etsiä tietoa valokuvauksesta. Valokuva koostuu monista tekijöistä, jotka vaikuttavat lopputulokseen. Tällaisia ovat mm. valotus, rajaus, sommittelu, värilämpötila, kontrasti, kuvakulma, syvyysvaikutelma ja -terävyys sekä käytetty filmi (siis käytössä oleva filmi sillä kerran käytettyä on vaikea enää käyttää) ja muut materiaalit. Kuvat voivat olla tieteellisiä dokumentteja, taideteoksia tai jotain siltä väliltä. Joka tapauksessa kuva herättää kiinnostusta sitä enemmän mitä parempi se on.
Kameroista kätevin on järjestelmäkamera. Objektiiveja ja runkoja sitten varojen mukaan riittävästi. Usein tarvitsee yhtaikaa monia erilaisia filmejä eri kohteille. Silloin on eduksi jos on monta runkoa. Hyviä käytettyjä saa jo muutamalla satasella.
Objektiiveissa kannattaa panostaa laajakulman suuntaan. Monet valoilmiöt ovat aika laajoja ja mahtuvat hyvin vain alle 20 mm putkiin. Samalla ne myös tiivistyvät ja tulevat paremmin näkyviin. 17-millisellä saa 104 astetta kuvaan, ja 15-millisellä jo 180 astetta. Enempää leveyttä ei tarvitsekkaan ellei halua pyöreää koko taivaan kuvaa. Sellaisen saaminen edellyttää jo melkoista lompakon paksuutta tai tyytymistä kalansilmälisäkkeeseen, joka liitetään toiseen objektiiviin. Yhdistettynä 28 -milliseen se tuottaa pyöreän kuvan, joka on n.170 astetta. Optinen laatu ei kyllä ole aivan huippuluokkaa suuremmilla aukoilla mutta ei onneksi laitteen hintakaan. Laajakulmissa esiintyy vääristymiä ja heijastuksia paljon mutta etuna on taas esim. suuri terävyysalue.
Telepuolella riittää melkein 135-millinen ilmakehän ilmiöihin ellei kuvaa auringon laskun ilmiöitä horisontissa, joka vaatii noin 1000 mm. Telellä täytyy tarkentaa pienen terävyysalueen vuoksi huolella ja sommitella hyvin perspektiivin latistumisen vuoksi. Käteviä ovat myöskin zoomit mutta ne eivät ulotu aivan polttovälien äärilaidoille. Harvinaisia tai muuten tarkkuutta vaativia kohteita kuvatessa tulisi polttoväli olla aina tiedossa. Myöskin kamera ja riittävästi filmiä on oltava aina lähistöllä.
Ilmakehän ilmiöitä kannatta kuvata jyrkille ja hitaille filmeille. Usein tämä on pakollista ilmiöiden kirkkauden vuoksi. Taiteellisia päämääriä ajatteleva voi kokeilla myös muita vaihtoehtoja. Eräs sääntö kertoo että lyhyille ajoille tulisi käyttää herkkiä filmejä ja pitkille hitaita. Esimerkiksi yöllä kuvatessa näin kannattakin tehdä jos vain kohteessa on tarpeeksi valoa ilmestyäkseen filmille. Hitaiden filmien musta on mustaa eikä harmaata kuten nopeissa filmeissä, joissa myös rakeisuus häiritsee. Päiväkuvissa taas rakeisuus antaa kuviin miellyttävää pehmeyttä joissakin tilanteissa valon ollessa kovaa.
Diafilmi on varma valinta mutta se täytyy sommitella ja valottaa oikein jo kuvaa otettaessa. Negatiivifilmiä voi vielä muokata pimiössä haluamakseen. Nykyisin voi tehdä värikuviakin itse jo aika helposti joten sekin on hyvä vaihtoehto jos aikoo laittaa kuvia näytteille tai vain albumiin. Negatiivifilmin valotusvara on suurempi joten sillä on vara epäonnistua useita aukkoja ja vielä saa jonkinlaisia kuvia. Hyvä ja edullinen perusfilmi on Fuji Sensia 100. Hienorakeisempaa jälkeä saa Velvia 50:llä, joka on hieman kalliimpaa. Erittäin hyvä ja suosittu filmi on myös Kodachrome 64, jolle ei liene vertaista. Pitkä kehitysaika tosin jarruttaa sen käyttöä. Eräät ilmiöt vaativat nopeampia filmejä, joita löytyy eri valmistajilta. Negatiivifilmeistä parhaaseen tulokseen päässe Kodakin filmeillä.
Nykyään on myös digitaalikameroita ja kuvat voi myös skannauttaa ja käsitellä niitä tietokoneella jolloin niistä voi saada enemmän irti etenkin tieteellisessä mielessä. Skannauksen voi tehdä myös negasta ja vaihtaa sitten sen värikuvaksi. Negakoon skannaus onnistuu hyvin vain diaskannerilla. Tasoskannereiden diakannet eivät anna kovin hyvää tulosta. Myöskin CD-rommin voi teettää kuvistaan.
Ilmakehäkuvissa voi kokeilla myös erikoisfilmejä ja suotimia. Infrapunafilmillä saa näkyviin silmille näkymättömiä ilmiöitä. Jos käytössä on infrapunasuodin, josta ei juuri läpi näy, pääsee filmi oikeuksiinsa. Ilman suodinta infrapunafilmi toimii kuin tavallinen (erittäin hidas ASA 32) mustavalkofilmi. Valotusta tarvitaan muutama aukko enemmän kuin normaalisti. Myös värillistä infrapunafilmiä on tullut myyntiin.
Etenkin illalla on auringonvalo eri väristä kuin mille filmit on tehty. Silloin voi kokeilla keinovalofilmiä, jolla saa keltaisuuden poistumaan. Illalla ja aamulla on värilämpötila n. 4000 K ja keinovalofilmeillä se on 3200 K. Normaalit filmit on tehty 5500 K:n valolle. Päivällä värilämpötila on lähellä tätä 6000-6750 K jolloin kuvat ovat vähän sinertäviä. Pilvisinä päivinä kelvinit ovat 6500-8000. Huippuarvot ovat talvella sinitaivaalla 12000 K. Lämpötiloja voi muutella myös suotimilla. Tumman sininen suodin auttaa auringon laskussa kuin keinovalofilmi. Tällöin etenkin kehien punainen väri tulee selvemmin esille.
Myös muita suotimia voi kokeilla. Harmaasuodin auttaa jos on liikaa valoa. Myös taivaan tummennus onnistuu suotimella, jonka yläosa on tumma. Pilvikuviin kannattaa käyttää polarisaatiosuodinta, joka tummentaa polarisaatiovyöhykkeen. Kalansilmillä se saattaa häiritä ellei kuvaa juuri polarisaatiota. Myös sateenkaareen voi käyttää polarisaatiosuodinta, ei hävittämään kaarta, vaan tummentamaan taivasta toisessa asennossa. Vaikutus ei kyllä liene kovin suuri.
Valokuvan selkäranka on sommittelu. Jos se on pielessä ei kuva ole kiinnostava. Sommittelulla pyritään saamaan kuva selkeäksi sekä pääkohde esille. Ensin pitää valita ottaako pysty- vai vaakakuvan (vai pyöreän jos on laajakulmaa tarpeeksi). Vaakakuva on luonteeltaan rauhallinen ja vastaa luonteeltaan näkökenttää, kun taas pystykuvalla saa aikaan dynaamisuutta.
Kuvassa tulisi olla jokin huomiopiste, jossa usein on juuri pääkohde. Useimmiten kuvat ovat liian väljiä, jolloin auttaa lisärajaus, joka ilmakehän ilmiöitä kuvatessa on tehtävä polttoväliä muuttamalla. Pääkohteen lisäksi kuvassa oleva muu materiaali ei saisi olla liian runsasta ellei sitten runsautta käytetä tehokeinona. Muutama selkeä pinta riittää tukemaan pääkohdetta, jonka kanssa mikään ei saisi kilpailla.
Sommittelusta on olemassa erilaisia kaavoja, joista tunnetuin lienee kultainen leikkaus. Se perustuu janan jakamiseen kahteen osaan niin että koko janan suhde pitempään osaan on sama kuin pitemmän osan suhde lyhempään osaan, siis a/b=b/c, kun koko jana on c ja osat a ja b. Käytännössä tämä suhde on n. 2/3. Eli tärkein paikka on juuri tuossa kultaisen leikkauksen pisteessä joka on 2/3 kuvan leveydestä ja korkeudesta. Näitä pisteitä on kuvassa siis neljä, kaksi kummallakin puolella. Niitä kannattakin hyödyntää kun sijoittaa esim. haloa, kehää tai glooriaa kuvaan.
Usein esiintyvä sommittelu (tai sen puute) on keskustasommitelma, jossa kohde on pläjäytetty keskelle kuvaa sen enempää ajattelematta. Tämä vaihtoehto on tylsä ja staattinen. Tärkeä se on sen sijaan jos kuvista mitataan esim. halojen kokoja. Silloin auringon tulee olla keskellä kuvaa. Kuvissa on usein mukana horisontti. Myös sen sijoittamiseen tulee kiinnittää huomiota. Huonoin paikka on keskellä kuvaa. Jos taivasta on paljon mukana on sopiva paikka alhaalla n. 1/3 reunasta. Jos taas kuvataan esim. kastekaarta ja taivasta tulee mukaan on horisontin paikka 1/3 kuvan yläreunasta.
Kuvissa voi käyttää myös symmetriaa, jolloin horisonttikin voi olla keskellä. Käyttökelpoinen tämä vaihtoehto on esim. silloin kun kohde heijastuu tyynestä järvestä. Lisää dynaamisuutta kuvaan saa jos löytää siihen kuvan poikki vinosti kulkevia linjoja, esim. mäkien rinteitä. Länsimaisen lukusuunnan mukaisesti ne voisivat johtaa vasemmalta ylhäältä oikealle alas. Näin voi sijoittaa esim. sateenkaaren kuvaamalla sen oikeaa puoliskoa. Kuvaan voi kehitellä myös kolmion, spiraalin tms. muotoisia kuvioita. Taivaalta löytyy myös usein pelkkiä samanlaisia pintoja, joista voi tehdä pintasommitelman. Yllättävyyttä kuvaan saa esim. käyttämällä nurkkia hyödyksi tai muuten poikkeamalla totutuista säännöistä!
Tärkeä osa kuvaa on myös syvyysvaikutelma. Hyvin toteutettu syvyysvaikutelma vie katsojan kuvan sisälle. Se saadaan aikaan sommittelun, kuvauskulman ja valon yhteisvaikutuksella, parhaiten laajakulmaobjektiivilla. Merkittävä vaikutus on aivan kuvan etualalla, jolloin pitää miettiä tarkoin kuvauskorkeus. Usein tulee kuvattua vain seisaallaan jolloin kuvatkin ovat kaikki samannäköisiä. Syvyysvaikutelmaa lisää kohteiden muotoilu varjojen avulla, jolloin ne hahmotetaan kolmiulotteisiksi. Taivaan kohteet ovat kuitenkin usein auringon tai sen vastapisteen suunnalla jolloin näkyy vain suoraan valaistuja kohteita tai sitten siluetteja. Joissakin tapauksissa voi käyttää apuna myös salamaa etualan valaisemiseen. Myöskin ilmaperspektiivi ja linjaperspektiivi (esim. kaukaisuteen etenevä tie) auttavat jos näkyvyyttä on paljon.
Syvyyteen liittyy myös terävyysalueen hallinta. Siihen vaikuttavat aukko, polttoväli ja tarkennusetäisyys. Terävyysalueen saa suurimmaksi mahdolliseksi pienellä aukolla ja tarkentamalla terävyysalueen peruspisteeseen eikä äärettömään. Peruspiste löytyy seuraavasti: 1. tarkenna äärettömään. 2. etsi terävyysalueen eturaja. 3. tarkenna eturajaan. Kolmiulotteisuus pääsee oikeuksiinsa stereokuvissa, joita voi katsella kahdella diojen katselulaitteella. Yleensä aina kannattaisi kokeilla myös stereokuvausta ottamalla kaksi kuvaa niin että siirtyy vähän välillä. Siirryttävä matka riippuu kohteen etäisyydestä. Pilviä kuvatessa voi myös odottaa vähän aikaa kun pilvet liikkuvat. Myös maiseman saa kolmiulotteiseksi pilvikuvaan kun siirtyy kuvien välissä siihen suuntaan josta pilvet tulevat.
Valotus on valokuvauksen perusasioita. Oikein valotetussa kuvassa kaikki sävyalat toistuvat tyydyttävästi, jos filmin valotusvara vain riittää. Diafilmeillä valotus on keskeisessä asemassa mutta negatiivifilmillä on erehtymisen varaakin. Eräs sääntö sanoo että valo mitataan kuvan kirkkaimmasta kohdasta ja valotetaan kaksi aukkoa yli. Tällöin kyseisessä kohdassa on vielä sävyjä ja jos se on luonnossa valkoinen niin se on myös filmillä. Negatiivifilmeillä mitataan taas tummimmasta kohdasta ja valotetaan kaksi aukkoa ali. Yleensä diaa pitäisi aina alivalottaa ja negatiivia ylivalottaa. Valotusmittarit on tehty mittaamaan harmaata valoa eivätkä ne tiedä kohteen kirkkautta. Siksi kirkkaat ja tummat kohteet toistuvat harmaina jos ne valotetaan mittarin mukaan. Harmaan kirkkautta lähellä on sininen taivas tai oma kämmen, josta voi mitata valon helposti ja valottaa sen mukaan.
Ilmakehäkuvissa on usein vastavaloon kuvattaessa hyvin suuri kontrasti eli on hyvin kirkkaita ja tummia kohtia. Tällöin pitää ottaa useita kuvia erilaisilla valotuksilla. Valon voi mitata myös halutusta kohdasta pistemittarilla jos sellainen on. Myöskin linssiheijastumia kannattaa tarkkailla ja suojautua niiltä mahdollisuuksien mukaan. Keskustapainotteinen mittari voi jättää taivaan liian vaaleaksi sillä se painottaa kuvan alaosaa. Taivasta voi näyttävästi tummentaa polarisaatiosuodattimella. Yleensä aina kannattaa haarukoida aukko kumpaankin suuntaan. Myöskin eri värit vaativat erilaista valotusta. Vihreälle tekee hyvää pieni alivalotus ja punaiselle taas ylivalotus. Kannattaa myös kokeilla tehokeinona etenkin myötä- ja vastavaloon ylivalotusta, jolloin syntyy herkkä yläsävykuva sekä alivalotusta dramaattiseen alasävykuvaan.
Ilmakehän valoilmiöt kuvauskohteina ovat usein sellaisia, ettei niistä ole kuvan pääkohteeksi. Vain kaikkein kirkkaimmat ilmiöt herättävät katsojan huomiota. Siksi voikin etsiä muita kohteita kuviin ja käyttää ilmakehän valoja jonkinlaisena koristeena. Esimerkiksi valkoinen poro sateenkaaren alla tai kehän ympäröimä lentävä kotka jos aloitetaan kovimmista tavoitteista. Yksinkertaisempia vaihtoehtoja voisivat olla leikkivät lapset halonäytelmän alla tai sumukaaren alle sukeltava autojono. Tärkeää on toki kuvata myös pelkkiä valoilmiöitä mutta aina voi kehitellä kuvaamistaan. Ilmakehän ilmiöt tulevat usein aika nopeasti, jolloin on oltava jo etukäteen suunnitelma valmiina kuvauspaikasta jos aikoo ottaa maisemaa kuvaan mukaan. Yleensä on eduksi jos taivaan kuvassa on maata kivijalkana alareunassa. Jos ei maata mahdu kuvaan on kuvattava laajemmalla kulmalla tai sitten vain pelkkää taivasta. Silloinkin voi katsella ympärilleen jos vaikka jokin lintu sattuisi lentämään näkökentän poikki piristämään kuvaa. Katonkulmista ja puistakin voi kyllä saada mielenkiintoisen siluetin, jos ne täyttävät koko alareunan.
Kehiä on vaikea kuvata. Onnistunutta kuvaa pilvikehistäkään ei näe usein. Syynä on auringon suuri kirkkaus ja kehien lyhyt kesto. Kuun valossakin voi kuvata mutta pilvet ehtivät usein liikkua eikä kuvasta tule hyvä. Kuvalle on eduksi jos aurinko on jonkin luonnollisen esteen takana eikä minkään pahviläpyskän peitossa. Paras lienee kuusen latva tai paksu lehtipuun oksa ilman lehtiä. Usein myös pilvissä on paksumpia kohtia, jotka peittävät auringon lähes kokonaan kehän tai väripilven kuitenkin vielä näkyessä. Jos kehä on suuri, voi sitä kuvata laajakulmallakin jolloin maisema tulee mukaan siluettina. Talvella saa lumen, josta aurinko heijastuu, sopivasti näkymään eikä koko maa ole tumma. Kun käyttää riittävän lyhyttä valotusaikaa, saa päivällä kuvattuja kuutamokuvia, joissa on upea tunnelma. Linssiheijastumatkaan eivät häiritse kun pistää aukon kiinni ja etsii auringolle sopivan paikan. Kehäkuvissa pyrkii aureola ylivalottumaan tai sitten muu kuva on aivan musta. Tämän voi estää tekemällä itse paperikuvan. Pimiössä voi aureolaa valottaa lisää, jolloin siihenkin saa sävyjä. Näin voisi tehdä myös kuvan, jossa on oikein valottunut kuu ja kehä sen ympärillä. Toinen konsti on deep sky kuvauksesta tuttu epäterävä maski. Siitepölykehien kuvia kannattaa yli- ja alivalottaa jolloin eri vyöhykkeet tulevat esiin. Kehien kokoja mitattaessa on hyvä, jos aurinko näkyy suotimen läpi.
Hämäräilmiöitä kuvatessa tarvitaan laajaa kulmaa. Niissäkin on vaikeutena auringon suunnassa piirteetön etuala. Myös kirkkausero horisontin ja zeniitin välillä on melkoinen. Kuvaan tarvitaan esim. säteiden tai purppuravalon lisäksi jokin huomiopiste. Joskus se voi olla kuu tai planeetta mutta myös hyvin toteutettu siluetti on hyvä. Hämäräsäteen liikkuvat pilvien ja Auringon liikkuessa. Niistä voikin yrittää saada stereokuvia kuvaamalla sopivin väliajoin ja sitten kokeilemalla onnistuiko yritys kun kuvat on kehitetty. Maan varjon puolellakin latteus vaivaa kun valo tulee suoraan kuvaajasta päin. Piristystä antaa täysikuu tai viivaperspektiivi. Mielenkiintoinen valotilanne on kun varjo on jo korkeammalla ja läntinen horisontti valaisee maisemaa.
Sateenkaaren saaminen kokonaan samaan kuvaan vaatii 18 mm objektiivin, jos kaari on korkea. Ongelman aiheuttaa kuitenkin sivukaari, joka jää häiritsevästi reunoiltaan ulos kuvasta tai liian lähelle reunaa. Kalansilmällä otettuun kuvaan sopii hyvin juuri pyöreä muoto, joka kaarellakin on. Tällöin pitää keksiä kuvan alareunaan jotain kiinnostavampaa kuin oma vatsa tai varpaat. Matala kaari mahtuu jo pitempäänkin putkeen. Eikä kaari tarvitse kokonaan kuvassa ollakaan. Täytyy vain miettiä mistä kohdasta se tulee kuvaan ja mistä poistuu. Sateenkaarikin täytyy olla todella kirkas päästäkseen pääkohteeksi. Silloinkin ympäristön täytyy olla hyvä eikä liian sotkuinen. Kaari on kuitenkin hyvä elementti sijoitettavaksi jonkin pääkohteen päälle. Voi myös pitää ruukullista kultaa mukanaan ja viedä sen sitten sopivan tilanteen tullen kuvattavaksi. Jos kaari ei ole kovin kaukana kannattaa siitä ottaa myös stereokuvia
Vaikka halot ovat yleisiä, ei niistä saa helposti Matti Meikäläistä kiinnostavaa kuvaa. Kuvat harvinaisuuksista sykähdyttävät kyllä havaitsijan sydäntä mutta joku asiaan vihkiytymätön ei näe niissä kuin jotain valojuovia. Etenkin korkealla taivaalla halokuviin voi saada jonkinlaista mystiikkaa kehittelemällä erilaisia siluetteja, joita sitten käyttää kun on haloja. Auringon voi peittää tuuliviirillä, pahvikuvalla tai vaikkapa giljotiinilla, jonka terä on juuri putoamassa. Lähietäisyydellä olevan peitteen voi myös valaista salamalla. Haloissakin olisi laajakulma hyödyllinen Pelkkä 22 asteen rengas 28-millisellä ei oikein tyydytä laajoissa näytelmissä. Lähellä horisonttia olevia kohteita, kuten sivuaurinkoja saa toki jo normaaliobjektiivillakin. Silloin kannattaa miettiä myös sommittelua.
Horisontin ilmiöihin tarvitaan pitkiä putkia. Niitä voi myös jatkaa telejatkeilla ja okulaariprojektiolla. Aurinkoa voi varovaisesti kuvata jopa ilman suotimia hitaille filmeille kun ei tuijottele etsimeen eikä pidä putkea aivan aurinkoa kohti kuin hetken. Suotimen kanssa tarvitaan nopeampaa filmiä etteivät valotusajat tule liian pitkiksi. Vihreää väläystä metsästettäessä on eduksi moottoriperä ja lankalaukaisin, jotta kuvaus käy nopeasti eikä kamera tutise liikaa. Valotusaikaa ehtii ehkä juuri vaihtaa ruutujen välillä. Myöskin sisämaassa kannattaa yrittää väläyksiä korkeilta paikoilta. Kangastuksiin tarvitaan kuitenkin enemmän näkyvyyttä.
Yöpilvi-, helmiäispilvi- ja revontulikuviin on lähes pakko tehdä jokin siluetti. Kesällä voi etsiä myös veden, josta pilvet heijastuvat. Niistäkin kannattaa etsiä sopivia muotoja ja suuntia, jotka sopivat kuvan maisemaan. Sama koskee myös salamoita, mutta lopputulos on pääkohteen osalta enemmän sattuman varassa.
Mihin sitten voi lähettää kuviaan? Vaatimattomat kuvat, joita on varmaan yli 90 % jokaisen kuvaajan tuotannosta, jäävät omiin kotiarkistoihin. Jos kuvat ovat näyttävämpiä, kulkevat ne kuva-arkistoihin ja sieltä lehtien sivuille, jolloin myös valoilmiöt tulevat tutuiksi. Tällöin valoilmiöiden kuvaaminen ja havaitseminen lisääntyy ja saadaan paljon enemmän silmiä tarkkailemaan luonnon tarjoamia näytelmiä.
Nykyisin havaitsijoita on erittäin niukasti ja monet ilmiöt ovat erittäin paikallisia eivätkä näin ollen tule ilmi. Jaostollamme on kuva-arkisto, jota käytetään mm. esitelmissä ja siihen voi jokainen lähettää kuviaan jaoston vetäjän kautta. Kun lähetätte kuvia jaostolle, voi niitä olla useampiakin. Ilmoittakaa myös mitkä kuvat haluatte takaisin (esim. merkintä kehykseen). Tämän lisäksi jokainen voi lähettää kuviaan Ursan kuva-arkistoon joka on Ursan toimistossa. Suomessa on myös paljon muita kuva-arkistoja, jotka odottavat vähän parempaa tavaraa. Lisäksi kuviaan voi tarjota lehtiin. Paikallisiin lehtiin saattaa saada jutun ja kuvan jostain näyttävästä ilmiöstä. Myös T+A julkaisee kuvia ja juttuja.
Kannattaa myös muistaa erilaiset valokuvauskilpailut. Niissä ei juuri näe ilmakehän valoilmiöitä joten näyttävä kuva saattaa herättää arvostelijoiden mielenkiinnon. Kun kuvia lähettää, kannattaa ottaa duplikaatteja. Parhaiden originaalien paikka on kotona. Jos kuvia julkaistaan, voidaan originaalit pyytää vasta sitten. Näin voi kuvia tarjota moneenkin paikkaan eivätkä ne mene piloille jonkun sormenjäljistä. Toinen keino on käyttää jo kuvatessa paljon filmiä.