Ursa Minor 2/2012

Käärmeenkantaja - tähtijoukkojen valtakuntaa

Keväinen yötaivas tarjoaa havaitsijalle runsaasti muutakin kuin galakseja. Jos havaitsija malttaa pysyä virkeänä aamuyön puolelle, itäiselle taivaalle kohoaa useita avoimia ja pallomaisia tähtijoukkoja sisältävä Käärmeenkantaja. Tähdistö ulottuu Herkuleen rajalta aina Etelä-Suomen horisonttiin saakka, ja useat sen kohteet ovat näkyvissä pienilläkin optisilla apuvälineillä tai jopa ilman niitä. Toki käärmeenkantajalla on myös itse käärme seuranaan. Keväisten pallomaisten joukkojen katseleminen ehkä kannattaisikin aloittaa Käärmeen M5:stä sen tavanomaisen Herkuleen M13:n sijaan.

Taivaan ainoan kaksiosaisen tähdistön länsiosa ei (himmeät galaksit pois lukien) juuri mitään oleellista tarjoakaan, joten suurempaa huomiota voisi kohdistaa viereisen Käärmeenkantajan kohdevalikoimaan.

Käärmeenkantaja saattaa olla aloittelijalle hieman vaikeasti hahmotettava kuvio. Se kuitenkin kuuluu Ptolemaioksen 48 tähdistöä kattavaan luetteloon. Aivan tähdistön yläosissa Herkulesta kohti kurkottaa punainen jättiläistähti Rasalhague (Alfa Ophiuchi). Se on toisena osapuolena hyvin tiiviissä kaksoistähtijärjestelmässä, jota on harrastajavälinein täysin mahdotonta erottaa kahdeksi eri tähdeksi. Sen sijaan Cebalrain (Beeta Ophiuchi) avulla voi etsiä Barnardin tähteä, jolla on kaikista tunnetuista tähdistä suurin ominaisliike. Siirtymä on pohjoisen suuntaan yli 1,6 kaariminuuttia vuosikymmenessä.

Siinä missä Barnardin tähden löytäminen vaatii yleensä etsintäkarttaa, avoimen joukon IC 4665 saattaminen kuvakenttään vaatii vain 1,5 asteen siirtoa Cebalraista koillisen suuntaan. Utumainen täplä erottuu valosaasteettomalla paikalla paljain silminkin. Laajuudestaan ja hajanaisuudestaan huolimatta kohteella on hyvin terävät rajat taustaansa nähden. Tähtiä on joitain kymmeniä, ja niiden nuoruuden myötä väriskaala painottuu sinisen ja valkoisen suuntaan.

Huomattavasti idempänä sijaitseva, aivan Käärmeen hännän rajalla, on huomattavasti pienempi mutta vahvasti suuntautunut ja runsaasti kirkkaudeltaan erilaisia tähtiä sisältävä NGC 6633. Etäisyyttä sillä on 660 miljoonaa valovuotta, eli alle puolet siitä mitä IC 4665:lla. Molemmat kohteet löysi sveitsiläinen Philippe Loys de Chéseaux vuosina 1745-1746.

Silmäniloa tarjoavien kohteiden jälkeen voi läheinen Collinder 350 osoittautua havaitsijalle melkoiseksi pettymykseksi. Se ei juuri erotu taustastaan ja sen tähdet eivät ole keskittyneet lainkaan. Vaikutelma ei ole kovin tähtijoukkomainen, mutta toisaalta samasta luettelosta löytyy hyvin paljon tällaisia kohteita.

Käärmeenkantajan keskiosista ei voi puhua mainitsematta pallomaisia joukkoja eli M12 (NGC 6218) ja M10 (NGC 6254). Ne ovat lähes yhtä kirkkaita ja mahtuvat keskikokoisella kiikarilla samaan kuvakenttään. Molemmat ovat heikosti keskittyneitä ja etenkin jälkimmäinen hajoaa yksittäisiksi 12-14 magnitudin tähdiksi melko helposti, jos käytössä on 20 cm:n tai suurempi instrumentti. Joukoissa on myös toisinaan nähty tähtien muodostamia ulokkeita.

M12:lla on hieman joukon muita osia tiiviimpi keskusalue. Sen ympäristö erottuu epäsäännöllisen muotoisena etenkin voimakkailla suurennuksilla. Itse asiassa monet avoimille joukoille tyypilliset piirteet ovat läsnä tässä noin 20 000 valovuoden päässä lymyilevässä kohteessa, jonka massajakauma on harvinaisen voimakkaasti painottunut raskaisiin tähtiin. Idempänä sijaitsevaa M14 (NGC 6402) on huomattavasti vaikeampi nähdä yksittäisten tähtien rykelmänä. Lähinnä vain reunoilta paljastuu tähtiä, joiden kirkkaus ei ulotu 14. magnitudin paremmalle puolelle.

Käärmeenkantajan eteläosat, jossa Aurinko vierailee itsenäisyyspäivämme aikaan, ovat Suomesta erittäin vaikeasti havaittavaa seutua. Tämä alue miltei syleilee Linnunradan keskusta, joten pallomaisten joukkojen keskittymä on näillä main suurimmillaan. Aivan eteläisimpänä komeilee M62 (NGC 6266), jonka pitäisi itse asiassa sijaita Jousimiehen puolella, jos tähdistörajat olisi korjattu prekession mukaan.

Linnunradan vyössä erottuu Jousimiehen "Teepannu" -asterismin" itäpuolella selkeä tummentuma, joka on luetteloitu tunnuksella LDN 1773 (Pipe Nebula). Sen kontrasti vieressä sijaitsevan galaktisen keskuksen kanssa tulee upeasti esille tumman eteläisen taivaan alla. Pimeälle alueelle sijoittuu myös William Herschelin löytöihin kuuluva planetaarinen sumu NGC 6369, jossa useat havaitsijat ovat nähneet rengasmaista muotoa. Toinen mainittava planetaarinen on muodoltaan laatikkomainen NGC 6309, jonka kirkkaus on 11,5 magnitudia ja koko 16 kaarisekuntia. Kohdetta pitää etsiä Sabik (Eeta Ophiuchin) suunnasta pohjoiseen siirtymällä ja havaitsemisen apuna voi käyttää O-III-suodinta. Pienikin kaukoputki riittää sen näkemiseen.


Messier 12. Juha Ojanperä, N 280/2750, 183x.
IC 4665, Kim Pukero, N 200/1200, 48x, 11./12.5.2010.


NGC 6309. Jaakko Saloranta, N 110/900, 1./2.9.2011.