Revontuli-rock
Aamulla 23.3.2024 vallitsi ihan hirveä olo ja aamupäivällä diagnosoin poskiontelo,- sekä korvatulehduksen. Jokainen otettu askel tuntui välikorvassa. Päätä ei oikein saanut alaspäin tai jos sai, se aiheutti pyörrytystä, maa ja taivas vaihtoivat lennossa paikkoja, kun kallistuksenvakaaja oli niin sanotusti epäkunnossa. Päivä meni harmitellessa suunnitellun ulkoiluretken peruuntumista ja iltapäivä täysin vaakatasossa Ursan Tarinoita taivasalta- blogia kirjoittaessa. Illan repoarvot paranivat hetki hetkeltä, sääennuste tosin ei ollut positiivinen. Mietin, jaksaisinko lähteä parinsadan metrin päähän kyttämään jos taivas aukenisi. Päätin katsoa tilanteen uudestaan illalla ja siihen asti kerätä voimia. Oli jotenkin fiilis, että tänään saattaisi näkyä jotain värikästä. Tällä kertaa matkaan täytyisi ampaista yksin, en nimittäin ollut ainut a-b tai c-viruksen (joku kuitenkin) kanssa painiottelua ottava vaan aviomieheni Riku oli vallannut puolet olohuoneen sohvasta.
Illalla olo oli parempi ja mietin, että toisaalta pieni happihyppely ei tekisi pahaa. Kävin n.klo 21 kuvauspaikalla naapurikylän Sorolassa ja hyvästelin parin hassun minuutin aikana kirkkaan taivaan ja tähdet, mereltä näes tulla röllähti hirveä sumupilvi mantereen puolelle torpaten näkyvyyden samantien. Ei auttanut kuin lähteä kotiinpäin. Lähtöä tehdessäni huomasin, että tuuli alkoi nousemaan, joten jätin kaukaa viisaana kuvaustavarat ja vaatteet vielä hollille. Joskus rannikon sää on ihmeellinen merituulirintamineen. Jatkoin iltaani teen keittämisellä ja mietin siinä ohessa, että mikäli tulee lähtö töihin, kentälle pitää ehkä sittenkin kontata. Tankkasin särkylääkettä, hunajaa, duactia ja nenäsuihketta. Jos ei tällä olo parane niin sitten ei, joten menisin ulos vaikka pää kainalossa, jos taivas selkenisi ja revot riehaantuisivat. Tähän väliin otin lisää hunajaa ja inkivääriteetä. Taivas sekä nenä pysyivät edelleen tukossa.
Tuntia myöhemmin hunaja-inkivääri huuruissani vilkaisin vielä kerran ikkunasta. Mitä ihmettä,-idän puolella taivasta näkyi Kuu. Räpäytin silmiäni kerran-kaksi siinä ikkunan ääressä seistessäni, mutta Kuu ei kadonnut minnekään. Seuraavaksi jalkani ottivat automaattisesti suunnan työhuoneeseen, talomme pohjoisen puolen ikkunaan. Näkymä ikkunasta tarjosi tähtiä, sumua, pilviä ja…korkean Kuun valaiseman revontulikaaren! Ei ole todellista, nyt nenäliinat taskuun ja viivana ulos tarkastamaan tilanne. Jossain välissä aavistuksen heikot revontuliarvot olivat skarpanneet ja huimasti. Revontulikaari näkyi jo vastapäisen pellon puiden yläpuolella Kuun valosta huolimatta komeasti. Samalla se yritti aktivoitua lännen puolelta, muutamia haparoivasti syttyviä korkeita punertavia, yläosasistaan sinisiä säteitä ilmaantui vihreään kaareen. Jassos. Näytelmä oli alkamassa. Käännyin ympäri ja törmäsin flipperikuulan lailla takaisin sisätiloihin hakemaan kameraa sekä jalustaa. Joko oviaukko on pienentynyt tai tasapaino hieman heitti. Kävin sutimassa vauhtia aina olohuoneen puolelta ja huikkasin tukkoiselle sohvaeläimelle Rikulle terveiset “repolaisiamäämeennytmoi” ja säntäsin auton avaimet kädessä pihamaalle. Revontulikaaren nousu silmissä kertoi, että nyt oli Kosken flikalla oikeasti kiire. Avasin auton takaoven ja lappasin kameran jalustoineen kyytiin. Jännityksestä tärisevin käsin käynnistin auton ja ajoin lähellä olevalle Sorolan peltoaukealle.
Kun pääsin autosta ulos ja sain kameran jalustalle, lähti idän ilmansuunnalla revontulikaari venymään ja se venyi koko mitaltaan kuin valtava, vihreä kuminauha kohti etelää. Samassa lännen puolen kaareen ilmaantui korkeita punertavia pilareita. Kuvaussihti oli vähän mitä oli, olon ollessa hieman hutera. Koetin sommitella vauhdissa ja kurkkia pyörtymättä väliin pää alaspäin takanäytön kuvia (seuraavassa kamerassa on muuten pakko olla kääntyvä näyttö!) Keskittyminen vähän hapuili, sommittelu ei oikein toiminut ja parista kuvasta tuli vähän torsoja. Osaan siis edelleen ottaa myös huonoja kuvia, tämä on lohdullinen tieto 😀 Kädet tärisivät hetki hetkeltä enemmän, päivällä ei oikein ruoka maistunut ja verensokerit kyntivät nyt tietenkin pohjamudissa. (Olin varannut reissuun suklaapatukan, mutta en muistanut sitä ollenkaan äksönin keskellä) Kaikki keskittyminen oli 101% taivaalla, samalla yritin pysyä pystyssä ja suunnata kameraa kohti eniten liikkuvia reposia. Nämä revontulet olivat todella nopeatempoiset ja liikkuivat hengästyttävää vauhtia pitkin taivasta.
Revontulivyö venyi kohti zeniittiä eli taivaan lakea ja muodosti samassa komean ja laajan, silmällekin vihreänä näkyvän muodon nimeltä revontulikorona. Nostin katsettani ylöspäin ja voi että, miten ihanaa, nyt nenäkin aukeni. Säädin kameran ylöspäin kuvaamaan koronaa ja napsin Kuun valaisemalta pellolta kännykällä ympärilleni muutaman havaintokuvan. (onneksi vilkaisin kameran takanäyttöä, Kuu riitti tuomaan oikein kunnon linssiheijastukset eli flaret korona kuviin. Hetki meni säädellessä linssin kulmaa heijastuksien estämiseksi) Kun suoristin ruotoni oli ympärilläni maagisen näköistä. Punainen näkyi selkeästi myös silmälle. Samassa huomasin lännen suunnalla revontuliverhon, joka näytti leviävän alas keskitaivaalla hilluvasta koronasta. Poukin sinne tänne kameran kanssa aavistuksen ahtaassa kuvauspaikassa, vetelästä-jäiseen vaihtuvalla alustalla. Onneksi kengissä oli nastat.
Puoli tuntia oli sanoinkuvaamattoman upeaa. Revontulet tanssivat melkein täyden Kuun valossa jäisen ja sumuisen pellon yläpuolella. Värikkäiden tapahtumien taustalla huhuili sarvipöllö, ja hieman keskemmällä peltoa Sirppujoen tulva-alueella olivat kilvan äänessä joutsenet, kurjet, hanhet ja töyhtöhyypät. Vallitsi siis viimeisen päälle keväinen fiilis. Ja sitten, kuin nappia painamalla revontulinäytelmä sammui, yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja taivas tyhjeni muutamassa sekunnissa melkein kaikista repolaisista. Parhaimmillaan reilun puoli taivasta peittäneet revontulet kutistuivat hetkessä matalaksi, diffuusiksi kaareksi alas horisonttiin. Melkein arvasin syyn katsomatta kännykkää, aurinkotuulen bz-niminen arvo *) oli todennäköisesti keikahtanut plussalle ja vaikutus näkyi yleensä meillä etelässä heti, -ja näin olikin käynyt, kun lopulta sain kaivettua kännyn esille jumittavan vetoketjun takaa. Sumu lipui takaisin Sorolan pelloille. Vallitsi lähes käsinkosketeltavan epätodellinen fiilis, kaikki äänet tuntuivat loppuvan kuin taikaiskusta. Ei millään olisi uskonut, että hetki sitten revontulet olivat tanssineet hulvattomasti pitkin taivaankantta ja pellolla oli ollut todelliset lintubileet! Sumun perässä marssi pilvien armeija ja muutaman minuutin sisällä taivas oli lonkeron harmaa. Olin valtavan mielissäni onnistumisesta, mutta aavistuksen huonovointinen tunnin heilumisen johdosta. Pakkasin kameran pois, räpelsin jalustan kasaan ja hyppäsin autoon. Hyvä, että sain edes avaimen osumaan virtalukkoon 😀
Päästyäni kotiin oli ihan “tukka pystyssä”- fiilis ja hipsin kiltisti takaisin sohvalle, josta olin vain tunti takaperin lennähtänyt ulos. Riku kysyi aavistuksen nasaalisella äänellä : miden sujui, saitko midään kuvattua? Vilkaisu naantalin auringon lailla säteilevään vaimoon taisi tuoda vastauksen ennenkuin ehdin kommentoimaan mitään. Kyllä olo yleensä paranee, kun pääsee keikalle osallistumaan ”revontuli-rokkiin”. Revontulilla (tai ulkoilulla) taitaa olla vähän parantava vaikutus, näes seuraavana päivänä olo oli huomattavasti parempi ja siitä mentiinkin sitten asteittain kohti parempaa.
*) Bz arvosta sen verran, että kuvitelkaa se oveksi. Kun arvo on plussalla eli vihreällä, on revontulilta ”ovi” kiinni. Siellä repolaiset sitten odottelevat pääsyä estradille. Kun bz arvo painuu miinukselle eli punaiselle, kuviteltu ovi aukeaa ja revontulet pääsevät ovesta perille ilmakehään. (samalla luonnonilmiökuvaajille tulee hitokseen tekemistä) Kalustona kuvissa Canon EOS 6D, Irix Blackstone 15mm. Isot 800-1600, f2.8-3.5, 2-10s
Kivaa kevään jatkoa lukijoille!
-Pike
Illan revontulipiristyksen saldoa:
