Arkisto


Tervetuloa pimeälle puolelle

4.2.2019 klo 11.10, kirjoittaja
Kategoriat: Ilmiön takana , Taivashommat , Yleinen

Kuun rupista takapihaa Nasan LRO-luotaimen kuvaamana. Lähellä Kuun etelänapaa häämöttää muiden, pienempien kraatterien alla valtavan suuri tummempi alue. Se on 13 kilometriä syvä muinainen Aitkenin allas, yksi aurinkokunnan suurimmista törmäyskraattereista. Kiinan Chang’e 4 laskeutui juurikin Aitkenin altaassa olevaan von Kármánin kraatteriin (paikka merkitty silmämääräisesti pinkillä tähdykällä). Kuun meille näkymättömältä puolelta ei juuri löydy basalttitasankojen muodostamia tummia mare-alueita, vaan se on lähes kokonaan vahvasti kraatteroitunutta anortosiittiylänköä. Syytä puoliskojen erilaiseen ulkonäköön ei vielä tunneta tarkasti, mutta lukuisia hyviä teorioita on esitetty. Vaikka Kuu on Maan jälkeen toiseksi parhaiten tunnettu kappale aurinkokunnassa, siinäkin riittää vielä kosolti syynättävää. Kuva NASA/GSFC/Arizona State University

Kuusta on puhuttu viime aikoina paljon, muun muassa kun Kiinan Chang’e 4 laskeutui heti tammikuun alussa Kuun tuolle puolen kiertolaisemme meille näkymättömälle puolelle. Toisinaanhan haksahdetaan puhumaan myös Kuun ”pimeästä” puolesta, mutta siellä ei ole sen pimeämpää kuin tälläkään puolella Kuuta. Kuun takapuolella on kirkas keskipäivä aina uudenkuun aikaan ja yö, kun me näemme täysikuun. Puoliskon pimeys lieneekin perua pienestä käännösvirheestä: englannin ”dark side” tarkoittaa myös näkymätöntä (”unseen”), ei yksinomaan valotonta puolta.

Mutta takaisin asiaan. Miksei Kuun toinen puoli näy meille? Onko se vain sattumaa?

(Seuraavassa koetan kertoilla hyvin kevyellä kädellä kaiken maailman pyörimis- ja rataliike-energioiden vaihtumisesta ja muuntumisesta kahden kappaleen välillä. Koko tarina ei ole aivan näin yksinkertainen enkä ole tässä selittänyt kaikkea, mutta suunnilleen näin hommat menevät.)

Keskinäistä pullistelua

Maa ja Kuu ovat potria pallukoita: niillä on roimasti massaa, minkä ansiosta niillä on painovoimaa eli gravitaatiota, ja sen ansiosta kappaleiden välille kehittyy erilaisia vuorovesivaikutuksia. Ne taas johtuvat siitä, että Kuun ja Maan kokema, toisen kappaleen gravitaatio on voimakkaampi sillä kyljellä, joka on kaveria kohti, ja vähäisempi toisella puolella.

Tämä aiheuttaa vuorovesivoimia sekä Maahan että Kuuhun: Maan merenpinnat ja maankuorikin pullistuvat kohti Kuuta, ja toisaalta pääsevät vähäisemmän vuorovaikutuksen vuoksi pullistumaan ulospäin myös Maan vastakkaisella puolella. Kuussakin kuori pullistuu kohti Maata ja Kuun takana Maasta poispäin. (Aurinko toki osallistuu myös painovoimallaan vuorovesiin, mutta rajataan se nyt tästä ulos yksinkertaisuuden nimissä.)

Koska Maa myös pyörii akselinsa ympäri nopeammin kuin Kuu kiertää Maan (eli Maan vuorokausi on lyhyempi kuin kuukausi), Kuun nostattama pullistuma Maassa kiertää pois Kuun alta, mikä gravitaation vuoksi hidastaa Maan pyörimistä. Ja koska energiaa ei voi kadota minnekään, Kuun rataliike saa vähän lisää potkua. Avaruudellisten liikelakien nimissä tämä tarkoittaa sitä, että Kuu loittonee Maasta, mutta sen rataliike itse asiassa hidastuu.

Kuun ryövätessä Maalta energiaa planeettamme pyöriminen hidastuu eli päivä pitenee, noin 15 mikrosekunnilla vuodessa. Ja Kuu todellakin loittonee meistä 3,8 senttimetrin verran vuodessa! Tämä on voitu mitata osoittamalla lasersäteitä Apollo-astronauttien Kuuhun jättämiin heijastimiin, joista ne singahtavat takaisin kohti maapalloa. Sitten voidaankin laskea, kuinka pitkään valolta menee menopaluureissuun.

Maan pyöriminen siis hidastuu, mutta vuorovesivoimat vaikuttavat myös Kuun pyörimiseen. Kuu ja Maa vaihtavat keskenään pikku hiljaa fysikaalista suuretta nimeltä pyörimismäärä. Koska Kuu on kevyempi, se kokee suuremman vaikutuksen. Maan suurempi vetovoima saa Kuun pyörimisen hidastumaan siten, että lopulta Kuun pyöriminen tapahtuu samassa tahdissa kuin se kiertää maapallon. Näin se näyttää meille aina saman posken itsestään. Tätä kutsutaan vuorovesilukkiutumiseksi.

Lukkiutuminen on luonnollinen prosessi ja sama on käynyt useille muillekin aurinkokunnan kuille: pikkuiset kuustoset Phobos ja Deimos ovat vuorovesilukossa Marsin kanssa, samaten useat Jupiterin, Saturnuksen, Uranuksen ja Neptunuksen kiertolaisista planeettansa kanssa.

Pitkälti keskenään saman kokoisia olevat Pluto ja Kharon ovat jo kimppalukossa toistensa kanssa: kumpikin näyttää toiselleen vain toisen puolensa. Ja itse asiassa myös Maa-Kuu-kaksikolle on käymässä näin. Jos hommat saisivat kehittyä omalla painollaan eteenpäin, kaukana tulevaisuudessa myös Maa näyttäisi naapurilleen vain toisen puolen itsestään. Ja sillä toisella puolella maapalloa Kuuta ei näkyisi koskaan.

Tähän menee niin kauan aikaa, että Auringon hidas kehittyminen kohti punaista jättiläisvaihetta tulee onneksi (!) apuun: Maa on jo asuinkelvoton tai peräti tuhoutunut kun Maa vuorovesilukkiuu Kuun kiertoaikaan, joten kenenkään täällä ei sitten tarvitse kokea ikuisesti kuutonta ja kurjaa maisemaa. Mikä huojennus.

Vaapunnan seuraukset

Kuun meille näkyvän ja näkymättömän puolen raja ei ole aivan niin tiukka kuin ensi-istumalta kuulostaisi. Kuu hiukan vilauttelee meille tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen puoliskonsa reuna-alueita. Vain noin 41 % Kuun pinnasta on oikeasti sellaista, jota voimme nähdä vain avaruudessa lentävien apuvälineiden ansiosta. Kuu nimittäin näyttää huojahtelevan hitaasti taivaalla. Nopeutettuna tämä liike näyttää hauskalta muljahtelulta. Syitä tähän muljuntaan (jolla on myös vakavasti otettava nimi, libraatio) on kolme.

Ensinnäkin Kuun rata on hiukan soikea. Tästä johtuen (ne avaruudelliset liikelait taas takapiruina) Kuun ratanopeus vaihtelee: se liikkuu hiukan nopeammin ollessaan lähimpänä Maata, ja hitaammin ollessaan meistä kauimpana. Tästä syystä edellä kuvattu, tahdistettu pyöriminen falskaa hiukan.

Kun Kuu on meitä lähinnä, näemme hiukan tavallista kauemmas pitkin Kuun oikeaa reunaa (näin pohjoiselta pallonpuoliskolta katsottuna). Kauimpana hituroidessaan Kuu vilauttaa meille vastaavasti vasenta kylkeään.

Vähäisempi vaikutus on Maan pyörimisliikkeellä, joka kuljettaa havaitsijaa kiertolaisemme suhteen. Kun Kuu nousee idästä, näemme hiukan oikean reunan taakse, ja Kuun laskiessa länteen paljastuu taas vasenta reunaa.

Ja kolmanneksi: koska kiertolaisemme rata on paitsi soikea, myös hiukan kallellaan, pääsemme kurkistamaan paremmin sen napaseutuja Kuun ollessa ratansa eteläisellä tai pohjoisella osalla.

Kuun takapuoli onkin siis vajaa puolikas, kiitos kiertoradallisen keikuttelun.

Kuun libraatio paljastaa meille yhteensä 59 % Kuun pinnasta. Kuva on koostettu loka-marraskuussa 2007 otetuista kuvista. Kuun vaiheet ja libraatio eivät toistu samanlaisia kuukaudesta toiseen.
Kuva Tom Ruen

7 kommenttia “Tervetuloa pimeälle puolelle”

  1. A. Karhumaa sanoo:

    Kiitos, sinulla on selvästi sanan säilä hallussasi! Olisiko tuohon ensimmäiseen valokuvaan mahdollista saada vielä photoshopatuksi Chang’E 4:sen paikka siellä von Karman kraatterissa?

    1. Anne Liljestrom sanoo:

      Kiitos! Voisihan sen koettaa tuohon vielä värkätä, hetkinen.

      1. Anne Liljestrom sanoo:

        Onks ny paree?

  2. A. Karhumaa sanoo:

    On. Kiitos!

  3. Veikko Mäkelä sanoo:

    Olen usein itse Kuusta esitelmöidessäni todennut, että ”huojunta” on libraatiolle aika harhaanjohtava termi, kun Kuu ei itse asiassa huojahtele mitenkään ja pyörii akselinsa ympäri varsin tasaiseen tahtiin. Kaikki, mikä näyttää huojahtelulta on näennäistä ja johtuu vain Kuun (säännöllisen) vaihtelevasta rataliikkeestä tai radan asennosta Maahan nähden, jotka tuossa hyvin selitätkin.

    1. Anne Liljestrom sanoo:

      No joo, ehkäpä siinä voisi sanoa että Kuu näyttää huojahtelevan. Korjaan sen.

      Nämä blogitekstit ovat sen verran yleistajuisiksi tarkoitettuja, että en ole megatarkka kielenkäytöstäni, vaikka asiasisältö on tietenkin tarkoitettu tiukan faktapitoiseksi.

  4. Pentti J Hautala sanoo:

    Kiitos Anne selityksestä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Tosi yleiset, sairaan harvinaiset tähdenlennot

18.1.2019 klo 09.57, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana , Taivashommat , Yleinen


2,5 tunnin valotuksessa vuoden 2016 perseidien tähdenlentoparvesta näkyy 56 tähdenlentoa, joista muutama ei kuulu perseideihin – ne näyttävät tulevan eri suunnasta taivaalta kuin lähes kaikki muut.
Kuva Jeff Sullivan (CC BY-NC-ND 2.0)

Samettisen pimeällä taivaalla tuikahtava tähdenlento on vaikuttava näky. Suorastaan ikimuistoisia ovat harvinaisemmat, mutta huikean kirkkaat tulipallot (toisinaan käytetään myös nimitystä bolidi) jotka ehkä vielä välähtävät ja hajoavat silminnähden useaksi kirkkaaksi kohteeksi. Ei ihme, että jostain on kehittynyt ajatus siitä, että tähdenlennon nähtyään saa toivoa ja tällaisella toiveella on suuremmat mahdollisuudet toteutua.

Tähdenlennot eivät kuitenkaan tästä romanttisesta maineestaan huolimatta ole ollenkaan harvinaisia ilmiöitä, ja todellinen toiveajattelun ryöstöviljelijä voikin tehostaa tulevaisuudennäkymiään menemällä ulos minä tahansa tähtikirkkaana yönä. Maapallo jyrää eteenpäin radallaan noin 30 kilometrin sekuntivauhtia, ja aurinkokunnassa leijuvaa pientä pölyhiukkasta ja isompiakin sorajyviä paukahtaa proverbiaaliseen tuulilasiimme jatkuvasti.

Ilmakehään päätyvän tomuhiukkasen ns. kohtaamisnopeus on yli 11 kilometriä sekunnissa, tyypillisesti 2040 km/s, noin 100 000 kilometriä tunnissa! Tällaisella nopeudella kiitävän pikkukappaleen eteen muodostuu ilmakehässä sokkiaalto, ja sokkiaallon ja kappaleen välissä oleva ilma kuumenee hurjasti. Kuumuus irrottaa läheisistä ilmakehän happi- ja typpimolekyyleistä elektroneita, eli sanotaan, että ilma putoavan kappaleen ympärillä ionisoituu.

Hetikohta meteorin mentyä ohi ilmakehän kaasu jäähtyy, molekyylit saavat elektroninsa takaisin, ja samalla vapautuu valtavasti valoa. Putoavaa avaruushitua ympäröi siis valtavasti suurempi, hehkuvasta ilmasta muodostunut valopallo. Samalla putoavaa kappaletta ympäröivä kuumuus sulattaa sen pintaa, ja kaikki tyypilliset tähdelentoja ja tulipallojakin tuottavat pienet avaruuskivet tuhoutuvat täysin ilmalentonsa aikana. (Toisinaan jäljelle jää jotain, mikä voi ropsahtaa maastoon, mutta säästetään mahdollinen meteoriittiteksti myöhemmäksi.)

Ilmakehäämme päätyvän taivaallisen ryönän määrästä liikkuu hieman erilaisia arvioita, mutta 100 tonnia vuorokaudessa lienee ainakin oikea suuruusluokka. Se on yhtä paljon kuin noin 70 täysikasvuista virtahepoa. Suurin osa tästä kamasta on niin pientä ja heiveröistä, ettei se aiheuta valoilmiöitä. Vähän isommat pölyhituset ja hiekanjyväset aiheuttavat satunnaisia tähdenlentoja, joita voi nähdä minä tahansa pilvettömänä, kuuttomana yönä kymmenisen kappaletta tunnissa.

Taivaalliset vakivieraat

Oma lukunsa ovat sitten säännölliset tähdenlentoparvet. Tiettyinä päivinä vuodessa tähdenlentojen määrä kasvaa, ja niitä voi näkyä useita kymmeniä tunnissa, jopa satoja. Parviin kuuluvat tähdenlennot eivät saavu näkökenttään mistä päin taivasta sattuu, vaan niillä näyttää olevan tietty tulopiste taivaalla, jonka (koko tähtikuvion tai lähitähden) mukaan parvet ovat saaneet myös nimensä. Mistä tähdenlentoparvet johtuvat?

Aurinkoa kiertää planeettojen ja asteroidien lisäksi valtavia määriä jäästä ja pölystä muodostuneiden pyrstötähtien ytimiä. Kun ne ajautuvat sisemmälle aurinkokuntaan, ne lämpenevät ja alkavat sulaa. Samalla komeetat kylvävät ympärilleen pölyä, joka jää niiden radalle. Jos Maan rata risteää tällaisen komeetan radan kanssa, planeettaamme odottaa joka vuosi samassa kohtaa tietyn komeetan ja oman ratamme risteys  ja tähdenlentoja tuottava, enemmän tai vähemmän tukeva pölyvana. Kaikille tähdenlentoparville ei kuitenkaan ole vielä tunnistettu emokomeettaa.

Näin syntyvät meteoriparvet. Kaikki varmaan muistavat ainakin elokuun perseidit, joita on mukava katsella suht pilvettömien taivaiden alta elokuun öiden lämmössä. Yhtä satoisia parvia olisivat joulukuun geminidit ja tammikuun kvadrantidit, mutta niiden katselua Suomessa haittaa yleensä ajankohdalle tyypillinen pilvisyys, minkä lisäksi kvadrantidit aiheuttavan pölyvanan materiaali on niin keskittynyttä, että tähdenlennoista valtaosa näkyy muutaman hassun tunnin aikana. Jos kvadrantidien huippu osuu Suomen aikaa päivätaivaalle, peli on heti menetetty.

Nämä ovat ne merkittävimmät tähdenlentoparvet, joista yleensä tulee Ursan nimissä huudeltua. Ne eivät kuitenkaan suinkaan ole ainoat. Ursan julkaisemassa Tähdet-vuosikirjassa on listattu 29 parvea, mutta virallisesti niitä tunnetaan tällä hetkellä 112 kappaletta ja yli 800 muustakin parvesta on olemassa vihjeitä. Ne on ehkä havaittu vain kerran tai kahdesti, ja lisähavaintojen myötä niistäkin saattaa vielä tulla virallisia parvia.

Nämä uudet ja vähemmän maineikkaat parvet eivät juuri erotu satunnaisten tähdenlentojen joukosta ne ovat usein äärimmäisen niukkoja ja lyhytkestoisia ja siksi perin hankalia havaita, vaikka taivas olisi pilvetönkin. Esimerkiksi tätä kirjoittaessa aktiivisena on γ-ursae minoridien parvi, joka parhaimmillaankin tuottaa vain kolme tähdenlentoa tunnissa. Nimensä mukaisesti ne näyttävät tulevan Pienen karhun gamma-tähden läheltä, pari astetta siitä etelään.

Kaikkia vahvistettuja ja vahvistamattomia, näyttäviä ja olemattoman vaatimattomia tähdenlentoparvia voi selailla IAU:n Meteor Data Centerin tietokannassa. Ursassakin muuten puuhataan tähdenlentojen parissa: meillä on oma meteoriharrastusryhmä, sekä tietysti kansainvälisesti ja ammattimaisesti toimiva tulipallotyöryhmä, joka tutkii sellaisia tulipalloja, joista olisi saattanut selvitä maastoon meteoriitteja.

Tätä tekstiä ei voi kirjoittaa (toimikoon tämä loppukevennyksenä!) mainitsematta hiljattaisia suunnitelmia ryhtyä tehtailemaan keinotekoisia tähdenlentoparvia. Niissä Maata kiertävä satelliitti sylkisi ulos parisenttisiä pampuloita, jotka ajautuisivat ilmakehään sopivalla hetkellä ja aiheuttaisivat mojovan tähdenlentosateen. Itse kukin voi sitten tykönään pohdiskella, miten sykähdyttävä näky tämä olisi, ja miksi.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Mistä tunnet sä planeetan?

4.1.2019 klo 15.00, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana , Taivashommat , Yleinen

Ursan tornilla käytiin katselemassa Venusta ja Jupiteria keväällä 2012.
Kuva Hermanni Sarjakoski

Kuluneen talven aikana Ursalle kaikkein useimmin esitetty kysymys on koskenut aamutaivaalla silmiinpistävän kirkkaana loimottavaa pistettä. Mikä ihme se on?

Malttakaa! Kerron kohta.

Taivaan kirkkaista valoista (poislukien nyt Aurinko, Kuu ja ihmisen rakentamat härvelit) tähdet ja planeetat voi yleensä erottaa suhteellisen yksinkertaisilla konsteilla, vaikka kulloinenkin planeettojen näkymistilanne ei olisikaan aivan hanskassa.

Miten niin ”näkymistilanne”? Kuten maapallokin, myös muut planeetat kiertävät Aurinkoa vähän eri tahtiin. Tästä johtuen planeetat ovat meistä katsottuna välillä Auringon takana tai niin lähellä Aurinkoa, etteivät ne näy taivaalla. (Joskin Venus ja Jupiter ovat niin kirkkaita, että harjaantuneella silmällä ne ovat juuri ja juuri erotettavissa päivätaivaalta.)

Aurinkokunnan kahdeksasta tunnetusta planeetasta Venus, Mars, Jupiter ja Saturnus ovat varsin kirkkaita. Uranus ja Neptunus ovat niin kaukana, että niistä ei paljain silmin pääse riemuitsemaan — joskin Uranuksen voi kyllä nähdä kunnolla pimeissä oloissa paljain silmin, jos tietää, mikä taivaan himmeistä pisteistä se nyt on. Merkurius on yleensä varsin himmeä, ja matalalla. (Maa on löydettävissä siinä määrin helposti että emme nyt puhu siitä tarkemmin.)

Mutta katsotaan vähän, miten planeettoja voi koettaa tunnistaa.

Jos taivaalla havaitsee yhtään yllättävämmän kirkkaan pisteen, se usein on planeetta — ne kun liikuskelevat taivaalla tähtien lomassa hissukseen ja saattavat etenkin pitemmän pilvirupeaman jälkeen yllättää satunnaisen taivaan tarkkailijan. Auringon jälkeen taivaan kirkkain tähti Sirius saattaa myös herättää kummastusta talvitaivaalla. Se on näyttää kirkkaan valkoiselta ja saattaa tuikkia ja väläytellä eri värejä.

Siriuksen voi tunnistaa helposti, jos hahmottaa viereisen Orionin tähtikuvion tutun tiimalasimaisen muodon ja sen vyötäröllä kolmen tähden muodostaman suoran viivan. Tämä viiva osoittaa lähes suoraan kohti Siriusta, vasemmalle alaviistoon Suomen taivaalla.

Tuikkimista tapahtuu tyypillisesti vain tähdillä — niistä meille tuleva valonsäde on pistemäinen ja terävä, ja ilmakehän myllerrys saa valonsäteen taipumista ilmakehän eri kerroksissa. Planeetat ovat niin lähellä meitä, että ne eivät ole aivan pistemäisiä, ja niistä tuleva valonsäde on, noh, leveämpi. Ilmakehä ei aiheuta planeetoille samalla tavalla huomattavaa tuikkimista ellei planeetta ole hyvin lähellä horisonttia, mutta aiheuttaa riesaa kyllä kaukoputkien kanssa.

Aamu- ja iltatähdet

Se aamutaivaalla nyt leimuava taivaankappale on Venus.

Venus ja Merkurius kiertävät Aurinkoa Maan radan sisäpuolella ja ovat siitä syystä meikäläisten planeettojen erikoistapauksia. Radastaan johtuen ne näkyvät aina joko aamu- tai iltataivaalla. (Jos tämä ei tunnu heti ilmiselvältä, kannattaa miettiä, miten Maan radan sisäpuolella kiertävä planeetta voisi näkyä taivaalla keskiyöllä.)

Merkurius on näistä hankalampi havaita, eikä se taivaalta silmille pomppaakaan. Koska se on aurinkokunnan sisin planeetta, se on aina taivaalla varsin lähellä Aurinkoa eikä kohoa kovin korkealle. Se näkyy siksi yleensä vaalealla taivaalla, jonne se helposti hukkuu, minkä lisäksi taivaanrannassa on usein utua joka saattaa kätkeä planeetan. Merkuriusta on paras havaita keväisellä iltataivaalla tai syksyisellä aamutaivaalla. Havaintopaikalta tulisi olla lähes esteetön näkymä auringonpuoleiseen horisonttiin.

Venus! Se on todellakin parhaimmillaan juuri nyt, ja taivaalla korkeimmillaan loppiaisena 6.1.2019. Venus on aamu- tai iltataivaalla loistaessaan planeetoista kaikkein kirkkain, peräti 16 kertaa Siriusta kirkkaampi. Se on varsin lähellä sekä meitä että Aurinkoa ja liki Maan kokoinen, minkä lisäksi se on paksun pilvikerroksen peittämä — valoa ja hyvää heijastuspintaa siis löytyy. Jos taivaalla porottaa aamu- tai iltataivaalla tällainen lähes pelottavan kirkas läiskämäinen kohde, se on melkoisen varmasti Venus.

Opposition edustajat

Mars, Jupiter ja Saturnus kiertävät Aurinkoa Maan radan ulkopuolella ja voivat siksi näkyä taivaalla vaikka koko yön. Kun Maa on suorassa linjassa tällaisen ulkoplaneetan ja Auringon välissä (siis täysikuuta vastaava tilanne!), planeetan sanotaan olevan oppositiossa, se näkyy yötaivaalla, ja koko sen meille näkyvä puolisko heijastaa tehokkaasti Auringon valoa. Planeetta näkyy tällöin kirkkaimmillaan.

Pieni kiviplaneetta Mars on meistä heti seuraava planeetta Auringosta lukien. Se näyttää opposition ulkopuolella melko himmeältä, mutta se on usein helppo tunnistaa selkeän oranssinpunertavan värinsä ansiosta. Marsin rata on melko soikea, joten sen oppositiotkin ovat välillä kirkkaampia, välillä vähemmän näyttäviä, riippuen siitä, miten lähellä Mars on Maata opposition aikaan.

Aurinkokunnan suurin planeetta, kaasujättiläinen Jupiter on aina suunnilleen yhtä kirkas kuin Sirius tai kirkkaampi. Sen ja Saturnuksen erottaa ehkä parhaiten juuri kirkkauseron perusteella. Kumpikin on vaalean kellertävä väriltään ja kirkas, mutta Saturnus on kuitenkin aina Jupiteria selvästi himmeämpi. Saturnus voi himmeimmillään helposti hukkua tähtien sekaan, jos tähtitaivas ei ole aivan tuttu.

Taivaalliset apajat

Milloin sattuvat seuraavat hyvät planeettahetket? Valitettavasti 2019 ei ole suinkaan paras planeettavuosi koskaan, mutta jotain voidaan sentään nähdä.

Seuraava havaintoikkuna Merkuriukselle koittaa noin iltakuudelta helmi-maaliskuussa 2019, korkeimmillaan Merkurius on 27.2. (mutta silti varsin matalalla). Planeetta on tällöin siis lähellä auringonlaskun suuntaa, vaalealla taivaalla ja himmeä. Kiikari voi auttaa paikallistamaan planeetan, minkä jälkeen sen voi koettaa hahmottaa taivaalta paljan silmin. Harvinaista Merkurius-hupia seuraa tämän vuoden marraskuussa, kun planeetta kulkee Auringon editse 11.11., mutta koska kyseessä on marraskuu, pilvet saattavat tulla pilaamaan bileet. (Taas.)

Venus? Juuri nyt. Kevään jälkeen Venus palaa matalalle iltataivaalle joulukuussa 2019 ja kohoaa sieltä sitten talven aikana korkeammalle kohti maaliskuuta 2020.

Mars kannattaa myös bongata nyt iltataivaalta, sillä sekin luuhaa Auringon takana ison osan vuotta ja palaa aamutaivaalle vasta vuoden lopulla. Marsin seuraava oppositio on odotettavissa lokakuussa 2020.

Jupiter luimistelee pitkin vuotta matalalla horisontissa. Keväällä se näkyy aamulla, kesällä öiseen aikaan ja syksyllä iltataivaalla. Vuosi 2020 ei ole juuri parempi. Sen sijaan hieno kohtaaminen tapahtuu 22.1. kun Jupiter loistaa aamutaivaalla vierekkäin Venuksen kanssa. Odotettavissa on näyttävä parivaljakko.

Saturnus seurailee Jupiterin liikkeitä taivaalla pitkin vuoden (suunnittelevatko ne ehkä yhdessä jotain konnuuksia?). Saturnus hipoo taivaanrantaa helmikuusta alkaen ja kiertää kevään aamutaivaalta kesän vaalean yötaivaan kautta iltahämäriin loppuvuodesta.

Sellaista on taivaallinen kiertokulku: välillä tulee tällaisia köyhempiä planeettavuosia. Ehkä kannattaa suhtautua siten että planeetat pitää ladata välillä…

Loppuun vielä pieni mainos: jos taivaan planeetta- ja muutkin tapahtumat kiinnostavat eikä ehkä pääse käymään Ursan Kuukauden tähtitaivas -planetaarioesityksissä, aloimme juuri julkaista podcastia nimeltä Tähtitaivas nyt. Syyskuulta toukokuulle joka kuukauden ensimmäisenä päivänä ilmestyvässä podcastissa professori Markku Poutanen kertoo, mitä taivaalta on odotettavissa alkaneen kuun aikana. Tähtitaivas nyt löytyy YouTubesta, Spotifysta ja iTunesista. Hyviä kuunteluhetkiä!

2 kommenttia “Mistä tunnet sä planeetan?”

  1. Emmi sanoo:

    Kiitos kivasta ja humoristisesta tekstistä.
    Tästä oli paljon apua! Ovatko taivaan kohteista Jupiter ja Saturnus ainoita, joista voi tehdä merkittäviä havaintoja kaukoputkella (minulla Skymax 127) vai kannattaako kaukoputki suunnata myös Venukseen?
    Yritin yksi aamupäivä, mutta ainakin 25mm okulaarilla planeetta oli vain pieni piste.
    Kiitos vastauksesta!

    1. Anne Liljestrom sanoo:

      Venuksesta voi kaukoputkella havaita lähinnä sen vaiheen, sillä sitä tosiaan peittää paksu pilvikerros. Juuri nyt Venus näkyy melko tarkkaan puolivenuksena.

      Esimerkiksi erivärisiä suotimia käyttämällä pilvikerroksesta voi helpommin hahmottaa tummempia ja vaaleampia alueita. Venusta kehotetaan havaitsemaan hämärätaivaalla, jotta se ei olisi aivan niin sokaisevan kirkas kuin pimeää taivasta vasten tutkittuna.

      Tarkempia Venus-vinkkejä saat jos vaikkapa soitat Ursaan (09 6840 4030) tai laitat postia osoitteeseen ursa@ursa.fi. Olen itse ollut aina vahvemmin astrofyysikko kuin tähtiharrastaja ja menen lopulta ihan solmuun käytännön kaukoputkiasioissa 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *