Arkisto


Outoja valoja taivaalla ja kuvissa

6.8.2019 klo 14.19, kirjoittaja
Kategoriat: Ilmiön takana , Otsikon takana , Sitkeät huhut , Taivashommat

Me täällä Ursassa pääsemme usein selvittämään meille lähetetyistä valokuvista, mikä ilmiö siinä mahdollisesti on kyseessä. Usein kuvassa näkyy esimerkiksi haloilmiö, jossa ilmakehässä tai lähellä maanpintaa olevissa jääkiteissä syntyy heijastumia, jotka tuottavat kirkkaita ja joskus värikkäitä kaaria, renkaita tai pilareita. Toisinaan kuvissa on ehkä valkoinen, sateenkaaren näköinen asia, joka tunnistuu helposti sumukaareksi — se on saman tapainen ilmiö kuin sateenkaarikin, mutta ilmiön synnyttävät vesipisarat ovat niin pieniä, että värit jäävät uupumaan.

On kuitenkin muutamia yleisiä, hämmennystä herättäviä ilmiöitä, jotka eivät ole niin sanotusti Ursan hommia eli avaruuden tai ilmakehän ilmiöitä. Ajattelin käsitellä tässä muutamia yleisimpiä, etenkin kännyköiden vinkkelistä.

Jänniä valopalloja

Valokuvissa seikkailee toisinaan ylimääräisiä, värikkäitä palleroita, jotka saattavat näyttää harjaantumattomaan silmään jonkinlaiselta planeetalta tai ehkä muulta hieman arvoitukselliselta taivaankappaleelta.

Auringon valon aiheuttama vihertävä puolipallo kameran linsseissä. Kuva Chalana Thilakarathna (CC BY-SA 4.0)
Auringon valon aiheuttama vihertävä puolipallo kameran linsseissä. Kuva Chalana Thilakarathna (CC BY-SA 4.0)

Valopallot ovat yleisiä etenkin, kun kuvassa on kirkkaita kohteita, kuten Aurinko tai Kuu, tai toisinaan vain taivasta niiden välittömästä läheisyydestä. Valopallot aiheutuvat, kun osa kameran linssijärjestelmään saapuvasta valosta siroaa tai heijastuu epäsuorasti linssistä toiseen. Pienikokoisessa ja viattoman litteässä kännykkäkamerassakin on peräkkäin useita linssejä. Ilmiötä kutsutaan linssiheijastukseksi (engl. lens flare).

Kun pohdit, mikäköhän pallukka kuvassasi mahdollisesti näkyy, kannattaa miettiä, näitkö samalla taivaalla paljain silmin jotain ylimääräistä? Vai tuliko ilmiö esiin vasta valokuvassa? Todellinen, kirkas piste taivaalla varmaan olisi pistänyt sieltä silmään ilman kameraakin.

Voisiko kyseessä olla kuitenkin planeetta? Näin lyhyesti sanottuna, ei ainakaan kännykkäkameran polttovälillä ja valotusajalla. Ei-pistemäisen suurina näkyvät planeetat eivät osu valokuvaan sattumalta.

Komeettoja kevättaivaalla?

 Lentokone auringonlaskun taivaalla. Kuva Buie (CC BY-NC-ND 2.0)
Lentokone auringonlaskun taivaalla. Kuva Buie (CC BY-NC-ND 2.0)

Näitä komeettamaiselta näyttäviä ilmiöitä voi näkyä muulloinkin kuin keväisin, mutta ne ovat selvästi keväinen ilmiö. Näistä tehdään havaintoja tehdään paljon, kun ilta- tai aamuhämärät ovat pitkiä, taivas on verraten pilvetön, ja ihmisiä on paljon liikkeellä juuri ruskon aikaan. Keväiset iltahämärät ovat otollisia, sillä ne sattuvat samaan aikaan kun monet ovat pääsemässä töistä, ja pilvisyys on vähäisempää kuin syksyisin.

Mikä siellä taivaalla sitten hehkuu? Kyseessä ovat matalalla, jopa horisontin alapuolella olevan Auringon valaisemat lentokoneen tiivistymisvanat tai -juovat. Lentokoneen pakokaasun vesihöyry tiivistyy vesipisaroiksi, jotka heijastavat valoa. Taivas on tummumassa (tai vaalenemassa, jos kyse on aamutaivaasta) ja sitä vasten oranssina hehkuva tiivistymisvana on dramaattinen näky.

Miten näkymä eroaa komeetasta? Valokuvassa näky voi olla melko saman oloinen, etenkin, jos tiivistymisjuova näyttää yhtenäiseltä. Sopivassa kulmassa lähellä lentävän koneen tiivistymisvanassa näkyy erillinen juova jokaisesta moottorista, tyypillisesti siis kaksi tai neljä juovaa.

Erityisen paljastavaa on kuitenkin se, että satunnainen komeetta liikkuu taivaalla nopeimmillaankin varsin hitaasti verrattuna lentokoneeseen. Jos lentokone liikkuu suoraan näkösäteen suunnassa eikä sillä ole sivuttaisliikettä sinun suhteesi, se näyttää liikkuvan hyvin hitaasti, mutta jos sitä tarkkailee useampia minuutteja, liikkeen huomaa kyllä.

Paljain silmin selvästi erottuvat komeetat ovat myös erittäin harvinaista herkkua. Olisit todennäköisesti jo lukenut siitä lehdestä ennen kuin näet sen taivaalla. Tai tähän minä Ursan tiedottajana tietysti tähtään!

Komeetta McNaught iltaruskon taivaalla vuonna 2007, valotusaika 1/5 sekuntia. Kuva Michael Karrer (CC BY-NC 2.0)
Komeetta McNaught iltaruskon taivaalla vuonna 2007, valotusaika 1/5 sekuntia. Kuva Michael Karrer (CC BY-NC 2.0)

Oudosti liikkuvat valot

Tämä on sikäli helppo kategoria, että mikään avaruuden kohde tai ilmakehän ilmiö ei liiku sinne tänne miten sattuu (mahdollisesti poislukien pallosalamat, mutta on epäselvää, onko niitä oikeasti olemassa).

Liikkuvasta autosta katsottu kirkas tähti tai planeetta saattaa vaikuttaa siltä, että se seuraa autoa, mutta sitä se ei toki oikeasti tee. Taivaankannen valopisteet ovat niin kaukana, että nopeastikaan liikkuva auto ei aja niistä ohi. Niinpä ne näkyvät taivaalla suunnilleen samassa kohtaa, kunnes tie kaartuu toisaalle tai yö etenee vähän pidemmälle ja maapallon pyöriminen kääntää taivasta silmin nähden uuteen asentoon.

Erikoisesti liikkuvat, nopeasti suuntaa muuttavat valot lienevät nykyään tyypillisimmin drone-lennokkeja (nelikoptereita, drooneja). Taivaslyhdyt, hätäraketit ja kurssiaan äkkiä muuttavat lentokoneet saattavat myös aiheuttaa hämmennystä.

Summa summarum: Jos jännä valoilmiö näyttää liikkuvan taivaalla verkkaisesti (tähdenlennot liikkuvat, mutta ne ovat nopeita), tai se ei erotu ilman kameraa (pitkän valotusajan varsinaiset tähtikuvat toki erikseen), kyse ei ole luonnonilmiöstä vaan jonkinlaisesta meikäläisen härvelin edesottamuksesta. Tähän kategoriaan kuuluvat tietysti myös pimeää tai hämärää taivasta kyntävät, tähtimäisinä näkyvät satelliitit ja kansainvälinen avaruusasema ISS, joiden aurinkopaneeleja horisontin takana oleva Aurinko voi valaista.

2 kommenttia “Outoja valoja taivaalla ja kuvissa”

  1. Veikko Mäkelä sanoo:

    Kuvittelen, että digitaalisen kuvaamisen kulttuurin yleistyminen on lisännyt tuota outojen valojen havaitsemista. Ennen kameroita ei ollut päivittäin mukana monellakaan, nykyään sellainen on lähes jokaisella. Enää ei tunneta välinettä ja sen ominaisuuksia samalla tavalla.

    Linssiheijastumiin on vielä yksi hyvä vihje on, onko outo valoa täsmälleen vastakkaisella puolella kuvan keskipisteen suhteen kuin Aurinko, Kuu tai muu kirkas valonlähde. Heijastumat ovat myös yleensä poikkeuksetta teräväpiirteisemiä kuin taivaan kohteet.

    Lentokoneen vanoista auringonlaskussa ja komeetoista tulee mieleen hauska anekdootti. Yleensähän lentokoneen vanoja luullaan joko kirkkaan tulipallon jättämäksi vanaksi tai tosiaan jopa komeetaksi. Kuitenkin tammikuussa 2007, kun komeetta McNaught ilmeistyi kirkkaana iltahämärän taivaalla, sitä oli Pohjois-Suomessa aluksi luultu lentokoneen vanaksi 🙂

    Taivaalliset kohteethan (Aurinko, Kuu, tähdet, komeetatkin) lipuvat hitaasti taivaalla maapallon pyörimisliikeen ansiosta vasemmalta oikealle, illalla vielä hitaasti alaviistoon. Tämä näennäinen liikehän on hidasta, mutta tasaista. Lentokoneen vana ei välttämättä liiku näin, ellei satu nyt tuuli kuljettamaan sitä juuri täsmällen samalla tavalla kuin taivaan kohteiden hidas näennäinen liike.

    1. Anne Liljestrom sanoo:

      Hyviä pointteja, Veikko!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Kotka on laskeutunut leffateatteriin

16.7.2019 klo 17.51, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana , Yleinen

Buzz Aldrin töpsähtää Kuun kamaralle.
Kuva Nasa / Project Apollo Archive

Tänään, 16.7.2019 tulee kuluneeksi tasan 50 vuotta siitä, kun Apollo 11 laukaistiin matkaan Floridasta, kyydissään ensimmäiset ihmiset matkalla kävelemään Kuun pinnalla. Tänään järjestettiin myös ennakkonäytös lehdistölle tuoreesta dokumentista, jonka nimi on lyhyesti ja ytimekkäästi Apollo 11. Tässä joitain tuoreita fiiliksiä siitä.

Todd Douglas Millerin ohjaama Apollo 11 on koostettu täysin arkistokuvasta, josta osa on täysin ennen näkemätöntä. Siinä ei ole pätkääkään modernia päällehöpötystä ja turhaa selittelyä, vaan tarina rullaa eteenpäin täysin omalla voimallaan. Ja se voima on kyllä melkoinen.

Tässä kohtaa täytyy tunnustaa, että itse en ole juurikaan innostunut avaruuslennoista, vaikka toki ymmärrän niiden merkityksen tieteelle (ja muillekin asioille). Tämä näin taustatiedoksi tähän, sillä vaikka avaruuteen lähetettävät pöntöt eivät itsessään minua erityisesti sykähdytä, niin tämä dokkari kyllä sykähdytti. Ja syynä varmasti on se, että tämä ei ole tarina pöntöistä, vaan ihmisistä, ja sellaisenakin hyvin hienovarainen, hyvin humaani teos. Jopa arkinen. Astronauttien sankaritarinaksi Apollo 11 ei koskaan muutu, ellei oikeastaan viitteellisesti, ja silloinkin vasta aivan dokumentin loppusenteillä, kun lopputekstit jo juoksevat.

Ihmiset ovat (taivaankappaleiden lisäksi) avaruuslentojen paras juttu. Avaruuteen ei mennä, tai laukaista luotaimia, ilman vuosikausien pähkäämistä ja rakentamista ja testaamista ja laskemista. Kun laukaisu on viimein käsillä, valtavan ihmisjoukon pitkäjänteinen työpanos kulminoituu siihen hetkeen. Se tuo muutoin koneöljyn ja kerosiinin makuiseen tarinaan vahvan emotionaalisen jännitteen, eikä sitä tarvitse alleviivata. Se on läsnä ilman turhaa korostamistakin. Se on läsnä myös dokumentissa komentohuoneen porukan sekä laukaisua seuraamaan kokoontuneiden, tavallisten amerikkalaisten kasvoilla, kaikessa vuoden 1969 estetiikassaan.

Apollo 11 yllätti minut humaaniutensa lisäksi kauneudellaan. Se on valtavan visuaalinen kokemus, vaikka ilmeiset vetonaulat kuten Saturn V -kantoraketin laukaisu jätettäisiin kokonaan huomiotta. Dokumenttia kannattelee vahva jännite ensimmäisestä kuvasta viimeiseen.

Kuuhommathan ovat juuri nyt kuuminta hottia (tänä yönähän on myös osittainen kuunpimennys, jos se jostain päin pilviverhon takaa sattuu näkymään) Kuuhun saapumisen 50-vuotisjuhlan vuoksi. Jos aihe kiinnostaa lisää, niin naapuriblogista Jari Mäkinen on laatinut vallan erinomaisen, 6-osaisen podcastin He valloittivat Kuun, joka löytyy Yle Areenasta. Siinäkin on mukavan humaani ote tähän aiheeseen.

Areenasta löytyy myös ainakin Apollo 11 -kuulennon astronautit muistelevat kokemuksiaan -pätkä joka on kuvattu tänään (!) Kennedyn avaruuskeskuksessa ja jossa ovat äänessä Edwin ”Buzz” Aldrin ja Michael Collins (edit: Aldrin ei jostain syystä ollutkaan paikalla), sekä kuusiosainen Kuun valloittajat -dokumenttisarja (Chasing The Moon, 2018). Lisäksi on pakko mainostaa jälleen kerran Flickristä löytyvää Project Apollo Archivea, josta löytyy valtava määrä Apollo-lennoilla ja niiden tiimoilta otettuja, korkearesoluutioisia kuvia.

Apollo 11 tulee Suomessa ensi-iltaan Finnkinolla 15.8. (eli ok, kotka ei ole laskeutunut leffateattereihin aivan vielä, sallinette pienen taiteellisen vapauden tässä), mutta siitä on näköjään erikoisennakkoja siellä sun täällä.

Suosittelen.

Apollo 11 -dokumentti Finnkinon sivulla
He valloittivat Kuun -podcast
Apollo 11 -kuulennon astronautit muistelevat kokemuksiaan
Kuun valloittajat
Project Apollo Archive

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Tuoksuu taivaalliselta

4.6.2019 klo 16.05, kirjoittaja
Kategoriat: Ilmiön takana , Otsikon takana , Yleinen

Jättimäinen molekyylipilvi Sagittarius B2 sijaitsee lähellä Linnunradan keskustaa. Sieltä on havaittu tässä jutussa mainittujen lisäksi useita muitakin molekyylejä. Kuvassa näkyy sinertävällä infrapunassa kuvattua Linnunradan keskustan aluetta ja punertavalla värillä sen edustalla näkyvät alueet, joista on löydetty tiheää, lämmintä pölyä. Pölyn avulla saadaan näkyviin myös Sagittarius B2, joka sijaitsee kuvassa keskiosasta vasemmalle (kirkkaan punertavat repaleet).
Kuva ESO/APEX & MSX/IPAC/Nasa

Kaikkihan tietävät, että avaruudessa on tyhjää. Tai ainakin lähes.

Paraskaan Maan päällä nykyään tuotettu tyhjiö ei päihitä avaruuden oloja: tyypillisessä tähtienvälisessä avaruudessa on aina muutama atomi tai muu hitu jokaisessa kuutiosentissä avaruutta, kun huippulaboratorioissa saadaan nykyään aikaan tyhjiöitä joissa hiukkasia on edelleen satakertainen määrä.

(Täydellistä tyhjiötä ei edes voida saavuttaa kuin korkeintaan hetkellisesti ja pienessä skaalassa: siellä olisi edelleen fotoneita, neutriinoja, kenties pimeää ainetta, ja ns. virtuaalihiukkasia.)

Oma lukunsa ovat tietysti tähtienväliset kaasu- ja pölypilvet, joissa hiukkasia on tiheämmässä. Jopa satoja valovuosia halkaisijaltaan olevissa kaasupilvissä on keskimäärin tuhatkunta hitua kuutiosentissä, ja tiheimmissä ja pimeimmissä pilvenlongissa niitä voi olla miljoonakin.

Koska täyttä tyhjiötä ei avaruudessakaan ole, uteliaan ihmisen on täysin aiheellista kysyä: Miltä siellä haisee? Koska täytyyhän siellä haista. Ja jo vain haiseekin.

Kysymys on tietysti pitkälti teoreettinen, sillä jos nyt suuressa viisaudessasi menisit riisumaan avaruuspuvun kypärän kesken avaruuskävelyn kuvitteellisella tutkimusmatkalla jättimäiseen molekyylipilveen, et kyllä haistaisi mitään, mutta siinä tilanteessa sinulla olisi varmaan muutakin ajateltavaa ja huolenaihetta.

Onneksi avaruutta voi haistella turvallisemminkin.

Rommia ja mätiä munia

Tähtienvälisistä kaasupilvistä on löytynyt monenmoisia yhdisteitä, joita voi haistella myös Maan pinnalla. Yksi näistä aineista on valtavasta Sagittarius B2 -pilvestä löytynyt etyyliformiaatti. Sen maku muistuttaa vadelmaa ja se tuoksuu rommille, mutta se toisaalta myös ärsyttää silmiä ja ihoa.

Vähemmän herkulliselle tuoksuisi Rosetta-luotaimen tutkima komeetta 67P/Tšurjumov–Gerasimenko. Sen pinnalta on löydetty avaruudessa hyvin yleistä vetysulfidia, jonka ominaishaju muistuttaa mätiä kananmunia. Komeetan pinnalta myös löytynyt yleisaine ammoniakki tuoksuu lähinnä vanhalle virtsalle. Nenään saattaisi ajelehtia myös mantelin, marsipaanin ja etikan aromeita. Jupiter tuoksunee hiukan samalta, riippuen siitä, kuinka syvällä sen eri kerroksissa seikkailee.

Myös Uranuksen pilvet näyttävät haiskahtavan mädille munille. Sehän on vitsi jo itsessään.

Painovoiman vähäisyys voi myös vaikuttaa kotoisten tuotteiden tuoksuun. Kansainväliselle avaruusasemalle vuonna 1998 lennätetty ruusu tuoksui yllättäen paljon ruusuisemmalle, kuin ruusut Maan päällä.

Kosminen ruudinkäry

Avaruuskävelyillä käyneiden astronauttien pukuihin on havaittu tarttuneen aurinkokunnan sisäosien hajua. Nasan astronautti Dominic ”Tony” Antonelli on kuvaillut, että avaruuden katkun tuntee heti, kun avaruuskävelyltä palaajat saapuvat ilmalukosta aluksen sisään.

”Avaruus tuoksuu ehdottomasti erilaiselle, kuin mikään muu”, Antonelli on sanonut. Haastatellut astronautit ovat kuvailleet tuoksun muistuttavan mm. kunnolla käristettyä pihviä, palanutta metallia, saksanpähkinöitä, hitsauskäryä tai kuumentuneen elektroniikan hajua.

Myös Apollo-astronautit saivat osansa avaruuden hajumaailmasta, kun Kuun pinnalla kävelleet riisuivat avaruuspukunsa. Joka paikkaan tunkevaa ja takertuvaista kuupölyä kantautui sisälle kuulaskeutujaan puhdistusyrityksistä huolimatta.

”Tuoksuu palaneelle ruudille”, kuvaili kuupölyn aromia Apollo 17 -astronautti Gene Cernan. Apollo 16:lla lentänyt John Young peräti maistoi kuupölyä. ”Ei hassumpaa”, hän totesi.

Okei, John.

Teräväpintainen kuupöly ei ole erityisen lempeää ainetta eikä sitä ehdoin tahdoin kannattaisikaan nuuskutella. Apollo 17 -astronautti Jack Schmitt sai ilmeisesti historian ensimmäisen avaruusperäisen heinänuhan kuupölyn ansiosta. Kuupölyn onkin arveltu olevan merkittävä terveysriski mahdollisilla tulevaisuuden kuulennoilla. Se voi aiheuttaa tuhoja keuhkoissa, aivoissa ja DNA:ssa.

Avaruus tuoksuu elämälle

Mikä sitten saa avaruuskävelijät haiskahtamaan? Tarkkaa tietoa tuoksun aiheuttajasta ei ole, mutta syypäiksi on arveltu happimolekyylejä sekä polyaromaattisia hiilivetyjä eli PAH-aineita.

Arvellaan, että yksittäisiä happiatomeja voi takertua avaruuspuvun pintaan oleiltaessa aluksen ulkopuolella. Kun palataan happirikkaaseen sisätilaan, hengitysilman kaksiatomiset happimolekyylit voivat tarttua näihin yksittäisiin atomeihin ja muodostaa kolmiatomista happea, eli juurikin otsonia.

PAH-aineita taas on löydetty viljalti ympäri avaruutta, mutta niiden syntytapa ei ole varmasti selvillä. Ehkä yleisesti hyväksytyimmän teorian mukaan niitä syntyy tietyssä jättiläistähtien kehitysvaiheessa tähtiä ympäröivissä kaasuvaipoissa. Tähden energiantuoton loppuvaiheissa se puhaltaa PAH-aineet pintakerrostensa mukana avaruuteen, jossa niitä odottavat uudet seikkailut.

PAH-aineet osallistuvat muun muassa komeettojen, planeettojen ja tähtien muodostumiseen. Erään hypoteesin mukaan ne saattoivat olla osallisena jopa elämän synnyssä maapallolle.

On lohdullinen ajatus, että kenties sinänsä ankara avaruus tuoksuu uuden synnylle — ja elämälle.

Korjaus 6.6.2019: Tyypillisessä tähtienvälisessä avaruudessa on muutamia hiukkasia per kuutiosentti, ei kuutiometri.

Lähteitä:
https://www.science.org.au/curious/space-time/smells-space-horse-pee-and-raspberries
https://www.science.org.au/curious/space-time/smells-space
https://science.nasa.gov/science-news/science-at-nasa/2006/30jan_smellofmoondust
https://ismlandmarks.wordpress.com/polycyclic-aromatic-hydrocarbons-pahs/
https://io9.gizmodo.com/this-space-cloud-smells-like-rum-and-tastes-like-raspbe-1695890013
https://www.space.com/6509-space-smells-funny-astronauts.html
https://www.nasa.gov/audience/forstudents/5-8/features/space_scents_feature.html

4 kommenttia “Tuoksuu taivaalliselta”

  1. Pitäisköhän se olla muutama atomi kuutiosentissä eikä kuutiometrissä, tähtienvälistä avaruutta nimittäin. Galaksien välillä muistaakseni on yksi protoni per kuutiometri, mutta täällä galaksin sisällä on tiheämmät tunnelmat

    1. Anne Liljestrom sanoo:

      Hyvä pointti, kiitos! Mun lähteeni oli vanhentunut. Korjaan.

  2. Erkki Tietäväinen sanoo:

    Olipa virkistävää luettavaa, ja ainakin minulle asiaa, jota en ole tullut edes ajatelleeksi. Kiitos.

    1. Anne Liljestrom sanoo:

      Eipä kestä! Hauskaa että maittoi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Esirippu kohoaa

3.4.2019 klo 13.46, kirjoittaja
Kategoriat: Ilmiön takana , Otsikon takana , Uutisoinnin arvoista

Tietokonesimulaatio siitä, mitä Event Horizon Telescope voisi nähdä. Kuvassa punertavana näkyy aukkoa kiertävä ohut, kuuma plasma. Pyöreää, tummaa hahmoa kehystää aukkoa kiertävien fotonien muodostama rengas, ja sen sisällä häämöttää Linnunradan keskustan supermassiivisen mustan aukon tapahtumahorisontin hahmo. Kuva Hotaka Shiokawa

”Tulemme havaitsemaan mustien aukkojen tapahtumahorisontteja suoraan vielä tällä vuosikymmenellä”, ennusti Event Horizon Telescope -hankkeen johtaja Sheperd Doeleman Tähdet ja avaruus -lehteä varten tekemässäni haastattelussa liki 10 vuotta sitten.

Olin itse kuullut suht tuoreeltaan, että tutkijat ovat todellakin maailmanlaajuisesti puuhaamassa tällaista hurjaa hanketta: yhdistetään usean radioteleskoopin signaali ympäri maailmaa, jolloin saavutetaan niin pöyristyttävä erotuskyky, että Linnunradan keskustan supermassiivinen musta aukko, Sagittarius A*, voidaan nähdä kuvassa suoraan.

Tai no, oikeastaan kuvassa nähtäisiin mustan aukon tapahtumahorisonttia kehystävä fotonirengas (joka muodostuu hurjan gravitaation taivuttamista fotoneista aukon ympärille sille etäisyydelle, jossa edes valon nopeudella ei voi tehdä muuta kuin jäädä kiertämään mustaa aukkoa), mutta ajatus oli silti miellyttävän tyrmäävä. Ja on se sitä edelleenkin. Tätä nimenomaista kahdeksan radio-observatorion muodostamaa virtuaalista teleskooppia kutsutaan Event Horizon Telescopeksi (EHT).

Eikä Doeleman ollut väärässä. Eteläisellä taivaalla sijaitseva Sgr A* oli kuin olikin EHT:n intensiivisen havaitsemisen kohteena keväällä 2017. Samalla havaittiin myös lähigalaksin M87 keskustan supermassiivista mustaa aukkoa (sekä muutamia muita kohteita). M87 sijaitsee noin 50 miljoonan valovuoden etäisyydellä — galaksiksi edelleen lähellä — mutta tämän superjättiläisellipsigalaksin keskustan musta aukko on itsekin superjättiläisluokkaa, joten sen kokokin on vastaavasti suurempi. M87:n aukko näkyy taivaalla lähes Sgr A*:n kokoisena!

Viiden hyvin sujuneen havaintoyön jälkeen tutkijoilla oli noin tuhat terabitin kokoista kovalevyä täynnä dataa, jota on sittemmin pureskeltu hartaasti.

Niin suuri, mutta niin kaukana

Linnunradan keskustassa on joukko tähtiä, jotka kieppuvat näkymättömän, pienen alueen ympärillä. Koska tähtien radat määrää se massa, jota ne kiertävät, radoista voidaan suoraan laskea tuon näkymättömän pisteen sisältämä massa. Ja siellä todella on roinaa reilun neljän miljoonan Auringon massan verran alueella, joka mahtuisi Merkuriuksen radan sisäpuolelle. Tästä on voitu melkoisen hyvin perusteluin päätellä että jep, jättimäinen musta aukkohan se siellä.

Sgr A* on näennäisesti suurikokoisin musta aukko mitä taivaalta löytyy. Silti sen fotonirengas täältä 27 000 valovuoden päästä katsottuna näyttäisi taivaalla vain 50 mikrokaarisekunnin kokoiselta. Tämä vastaisi golfpallon erottamista Kuun pinnalta.

Kun halutaan katsoa tällaisia hyvin pieniä kohteita, erotuskykyä voidaan parantaa pienentämällä käytettyä aallonpituutta, tai kasvattamalla teleskoopin kokoa. Koska pidempiä valon aallonpituuksia (kuten radioaaltoja) on paljon helpompi laskea yhteen kuin vaikkapa näkyvän valon aallonpituuksia, useamman teleskoopin havaintoja yhdistävät ns. interferometrit tapaavat edelleen toimia radioalueella. Radioaallot myös läpäisevät mukavasti meidän ja galaksimme keskustan välissä olevat sakeat pölypilvet, joista ei vaikkapa Hubblella näkisi läpi lainkaan.

Jännän äärellä

Miksi puhua Event Horizon Telescopesta juuri nyt? Siksi, että koko maailma jännää nyt ensi viikon keskiviikkona 10.4.2019 järjestettävää lehdistötilaisuutta, jossa viimeinkin (oletettavasti!) paljastuu, mitä EHT:n datassa näkyy. ”Tieteen läpimurtotulos julkaistaan Brysselissä”, hehkuttaa tiedotusvälineille lähetetty kutsu, joten odotukset ovat korkealla. Tilaisuus alkaa klo 16 Suomen aikaa ja sitä voi seurata verkon yli useammallakin sivulla, muun muassa tällä ESOn sivulla.

Suomalaisedustustakin EHT:ssä on. Aalto-yliopiston Tuomas Savolainen oli puhumassa aiheesta Ursan esitelmätilaisuudessa jo vuosi sitten, jolloin oli jo pieniä toiveita että tulokset olisivat jo tulleet ja saisimme tuoreeltaan esitelmän juuri julkaistusta kuvasta. Lehdistötilaisuutta odotellessa voi siis viritellä fiiliksiä ja perehtyä asiaan tai virkistää muistia katselemalla tämän Tuomaksen vallan erinomaisen esitelmän.

Mitä EHT:n odotetaan nähneen? Tämän jutun yläosassa on yksi tietokonemallinnettu kuva siitä, miltä Sgr A* voisi suunnilleen näyttää EHT:n kuvissa — joskin todellinen kuva olisi sumeampi. Aukkoa kiertävän kuuman, ohuen plasman hehku voitaisiin nähdä, kirkastuneena siltä reunalta jossa plasma virtaa meitä kohti, ja tummempana siltä reunalta, jossa se kiertyy aukon taakse. Aukkoa kehystää hurjassa gravitaatiokentässä taipuneiden fotonien muodostama rengas, ja pimeyden keskellä häämöttää rajapinta, jonka takaa ei ole paluuta: tapahtumahorisontti.

On nämä jänniä aikoja. Ja aivan pian kuulemme lisää. Media ympäri maailmaa tulee seuraamaan tätä tarkasti, samaten tietenkin Tähdet ja avaruus -lehti, ja naapuriblogin Syksy Räsäseltäkin lienee tulossa katsaus pari päivää tulosten julkistamisen jälkeen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Tarjoilija, aurinkokunnassani on vettä

4.3.2019 klo 14.51, kirjoittaja
Kategoriat: Ilmiön takana , Otsikon takana , Uutisoinnin arvoista , Yleinen

Taiteilijan visiossa edesmennyt Cassini-luotain lentää Saturnuksen Enceladus-kuun vesisuihkujen läpi. Cassini havaitsi Enceladuksen etelänavalta lähtevät vesisuihkut, lensi niiden läpi ihan oikeastikin ja löysi suihkuista suoloja. Näyttää siltä, että Enceladuksen valtameri on kosketuksissa kivisen pohjan kanssa, josta liukenee veteen ravinteita mahdollisten mikrobien käytettäväksi. Tämä tekee merestä astrobiologisesti erittäin mielenkiintoisen.
Kuva NASA/JPL-Caltech

Juttelin jonkin aikaa sitten erään toimittajan kanssa puhelimessa jostain aivan muusta asiasta. Tulin siinä maininneeksi, että aurinkokunta ja (moderni) maailmankaikkeus ylipäätään on suorastaan täynnä vettä. Toimittaja hämmästyi ja riemastui tiedosta — hän oli ollut siinä käsityksessä, että vesi on avaruudessa erittäin harvinaista. Eikä tietysti mikään ihme, jos katsoo, mistä uutisotsikot kertovat.

Marsista on löydetty vettä! Kuusta on löydetty vettä! Merkuriuksesta on löydetty vettä! Mahtavia uutisia kaikki, mutta on hyvä asettaa ne asianmukaiseen viitekehykseen.

Kelataan vähän taaksepäin ja katsotaan, mistä kaikki tämä vesi oikein on tullut.

Alussa oli vety (ja helium)

Alkuräjähdyksen hiukkaspuuro oli kuumaa, ja hiukkaset kimpoilivat siinä kiivaasti. Puuron jäähtyessä protonit, neutronit ja elektronit hidastuivat ja liikkuivat lopulta riittävän verkkaisesti, jotta ne saattoivat ryhtyä kimpassa atomeiksi. Käytännössä kaikki atomit joita universumissa muodostui tässä vaiheessa olivat vetyä (noin 75 %) tai heliumia (noin 25 %).

Ensimmäiset galaksit syntyivät. Ensimmäiset tähdet syttyivät, ja ne tehtailivat vedystä ja heliumista raskaampia alkuaineita ja levittivät niitä ympärilleen räjähtäessään supernovina. Nämä aineet päätyivät taas vedyn ja heliumin mukana uusiin tähtisukupolviin.

Kelataan erinäisiä miljardeja vuosia eteenpäin, ja näin meillä on nyt olemassa tällainen kiva galaksi Linnunrata, jossa on jo vähän muutakin kuin vetyä ja heliumia. Ei paljoa — noin 2 % — mutta ihan riittävästi, jotta tästä saa muovailtua jo vaikkapa planeettoja ja muurahaisia.

Alkuaineiden yleisyyttä avaruudessa voidaan mitata tutkimalla esimerkiksi tähtienvälisten kaasupilvien lähettämää valoa ja sen spektriviivoja. Linnunradan yleisimmät alkuaineet (vedyn ja heliumin lisäksi) ovat hiili, typpi, happi, magnesium, pii, rikki ja rauta. (Jätin välistä neonin, mutta se on jalokaasu, eikä näin ollen alennu leikkimään mitään molekyylijuttuja muiden aineiden kanssa.) Niistähän rakentelee jo vaikka mitä. Aivan erityisesti niistä rakentelee  vettä: vesimolekyylihän on se mikkihiirimäinen hahmo jossa on isompi happipallukka päänä ja kaksi pienempää vetypallukkaa korvina. Molempia raaka-aineita on hyvin saatavilla.

Jäisellä takapihalla

Tähdet ja planeetat syntyvät yhdessä, kun tähtienvälinen kaasupilven lonka alkaa luhistua kasaan. Tällaisissa pilvissä on yllä lueteltuja, avaruuden yleisimpiä alkuaineita ja pölyä suunnilleen suhteessa 100/1. Luhistuvan pilven ytimeen alkaa tiivistyä tähti, ja prototähden ympärille muodostuu kaasu- ja pölykiekko, jossa planeetat sitten pikku hiljaa kehittyvät.

Kehittyvä tähti lämmittää kaasukiekon sisäosia sen verran, että vesi ja muut helposti höyrystyvät aineet, kuten ammoniakki ja metaani, ovat kaasumaisessa muodossa. Planeettakuntien sisäosiin pääsee siksi muodostumaan vain kuivia kiviplaneettoja. Jos katsotaan aurinkokuntaa, suunnilleen nykyisen asteroidivyöhykkeen ulkolaidoilla alkoi olla jo riittävän kylmä, että vesi, ammoniakki ja metaani saattoivat jäätyä ja muodostaa kiinteitä kappaleita.

Ulkoaurinkokunnassa kehittyville kaasuplaneetoille olikin yllin kyllin rakennusaineita. Ne saivat rohmuttua itselleen suuret määrät jäitä, jotka sitten planeetan gravitaation puristuksessa lämpenivät ja kaasuuntuivat. Jupiter ja Saturnus kasvoivat niin jättimäisiksi, että niiden gravitaatiolla pidetään kiinni myös kevyistä ja helpostikarkaavista kaasuista, vedystä ja heliumista, joita muodostuvassa aurinkokunnassa oli aivan valtavat määrät, ja niistä ne pääasiassa koostuvatkin. Pienemmät Uranus ja Neptunus sen sijaan ovat muodostuneet pääasiassa vedestä, ammoniakista ja metaanista. Ne lasketaan siksi kaasuplaneettojen alaluokkaan, jääjättiläisiin.

Vähän kuin juuri nyt ulos katsoessa, Jupiterin radan takana avautuu kivinen ja jäinen takapihamme. Siellä muodostuneet kappaleet ovat pääasiassa varsin vetisiä — tai no, jäisiä — maailmoja. Karkeasti voi sanoa, että mitä ulommas aurinkokunnassa mennään, sitä vähemmän rakennusmateriaaliksi on riittänyt kiveä, ja sitä jäisemmäksi maisema menee. Neptunuksen radan takaa löydetyt kappaleet ovat varsin kevyitä ja vaikuttavat muodostuneet pitkälti juuri jäistä. Täältä, Kuiperin vyöhykkeen takaa, ns. hajanaisen kiekon alueelta ovat peräisin monet lyhytperiodiset (eli verraten nopeasti Auringon kiertävät) komeetat. Aivan uloinna arinkokuntaa ympäröi kaikkialta miljardien jäisten komeetanytimien pallonkuorimainen Oortin pilvi, josta saapuvat pitkäperiodiset komeetat.

Jäätynyttä vettä löytyy toki täältä etupihaltakin. Sitä on Merkuriuksen ja Kuun navoilla ikivarjossa olevien kraattereiden pohjalla sekä Marsissa mm. navoilla napalakkeina (ja maapallolla, tietysti). Venuksella ja Marsilla oli aiemmin myös juoksevaa vettä, mutta kumpikin planeetta menetti sen — Mars kaasukehänsä koostumuksen, ja Venus kuumuutensa vuoksi.

Uuvuttavissa määrin valtameriä

Luennoimallani Maailmankaikkeus-kurssilla hipaistaan kevyesti aurinkokunnan ulko-osien pieniä kohteita (niitä on valtavat määrät, ja aika on muutenkin loppua kesken — ja jossain kohtaa kaikki loputtomat harmaat pallerot alkavat vilistää silmissä). Luentomateriaalia päivittäessä ja kerratessa tuntuu välillä siltä, että kun jättiläisplaneettojen isoimpia kuita katsoo, vähän jokaisella on laskeskeltu olevan pinnan alainen valtameri sisällään.

Saturnuksen suurin kuu Titan on yksi ulomman aurinkokunnan kuista, joiden pinnan alla tulkitaan kenties olevan nestemäisen veden kerros. Taustalla olevan Saturnuksen renkaat ovat nekin muodostuneet lähes kokonaan vesijäästä.
Kuva NASA / JPL-Caltech / SSI / Val Klavans (CC BY-NC-SA 3.0)

Kaikkihan muistavat paljon puhutun Europan, jonka pinnan alla lasketaan olevan pari kolme kertaa niin paljon vettä kuin maapallon valtamerissä? Mutta vähemmän tunnettuja, mahdollisen valtameren suuruuksia ovat myös mm. Ganymedes, Titan, Kallisto, Triton, Pluto, Titania, Rhea, Oberon, Dione, Enceladus… Asteroidivyöhykkeellä on lisäksi vielä Ceres, jolla silläkin on uumoiltu olevan nestemäisen veden kerros pintansa alla.

Miten pinnanalaisen meren olemassaolon voi päätellä? Esimerkiksi Enceladus-kuun tapauksessa Cassini-luotain havaitsi kuun tutisevan siihen tapaan radallaan, että sen pintakerrosten ja ytimen saattoi päätellä olevan irrallaan toisistaan. Ja jos jäisen kuun sisällä on jokin lämmönlähde, kuten radioaktiivisten aineiden hajoamisen aiheuttama lämpö, soikean radan aiheuttamat vuorovesivoimat ja ehkä vielä jäätymispistettä laskevia epäpuhtauksia mukana, vesikerros voi säilyä nestemäisenä ulomman aurinkokunnan hyisessä ympäristössä.

Mitäköhän oikein yritän tällä kaikella sanoa? Ehkä sitä, että vesi on oikeasti erittäin yleistä aurinkokunnassa. On melkein vaikeampaa löytää kappale, jolla ei ole vettä missään muodossa, edes sitoutuneena kiviainekseen. Ja koska emme ole mitenkään erityisessä asemassa Linnunradassa, vettä on muuallakin. Valtavissa tähtienvälisissä pilvissä, joista uudet tähdet syntyvät, on saatavilla vetyä ja happea, ja pilvien pölyisissä, varjoisissa ja kylmissä sopukoissa muodostuu vettä — ja muitakin kiintoisia, elämälle tärkeitä molekyylejä — pikkuruisten tähtienvälisten pölyhiukkasten pinnalla.

Vettä siis on kahmalokaupalla. Ainakin jäänä.

Astrobiologian ja elämän kehittymisen kannalta kiinnostavia ovatkin juuri nuo nestemäisen veden keitaat ulkoaurinkokunnassa — ja toki vesi ylipäätään toisissa planeettakunnissa. Vesihöyryä onkin löydetty jo joidenkin kuumien jättiläiseksojen kaasukehistä (esim. HD 209458 b, HD 189733 b).

Vesilinjalla voisi jatkaa vielä pitempäänkin. Onko kaikki vesi samanlaista? Mistä maapallon vesi on peräisin? Sekään ei nimittäin ole täysin ilmeistä.

Muutos 5.3.2019: muokattu hieman Marsia koskevia tietoja lukijapalautteen perusteella.

5 kommenttia “Tarjoilija, aurinkokunnassani on vettä”

  1. ”Marsilla aiemmin juoksevaa vettä… mutta menetti sen.. pienuutensa takia.”

    Marsillahan on vettä ja hiilidioksidia kohtalaisen paljon, jään muodossa. Niitä on saattanut hävitäkin matkan varrella avaruuteen, mutta siitä riippumatta planeetan nykytilan voi ymmärtää suoraan kaasujen termodynamiikasta. Jos Marsin kaasukehän paine nousee, CO2:n härmistymislämpötila nousee. Tällöin napa-alueen kaamosajan pintalämpötila nousee, koska se seuraa härmistymislämpötilaa (talvellahan siellä hiilidioksidia härmistyy pintaan jatkuvasti, mikä estää pintaa jäähtymästä alle härmistymispisteen). Aiempaa lämpimämpi (siis vähemmän kylmä) pinta säteilee avaruuten aiempaa suuremman lämpömäärän talven aikana (Stefan-Boltzmannin laki), jolloin talven aikana kertyvä hiilidioksidilumikerros on aiempaa paksumpi, eikä kesä ehdi haihduttaa sitä kokonaan. Tällöin hiilidioksidia kertyy navalle vuosi vuodelta enemmän, ja kaasukehän paine alenee, kunnes jälleen saavutetaan dynaaminen tasapaino. Ja vastaavasti jos paine jostain syystä alenee, käy päinvastoin ja vähän aikaa tilannetta prosessoituaan planeetta päätyy samaan tilaan.

    Tasapainoa vastaava CO2:n paine sattuu olemaan niin matala että se on veden kolmoispisteen alapuolella. Tällöin juoksevaa että ei voi esiintyä planeetan pinnalla, vaan ainostaan pinnan alla. Ohut kaasukehä myös vähentää kasvihuoneilmiötä, joten juoksevaa vettä ei kylmyydenkään takia hevin esiintyisi pinnalla.

    Jos Marsiin tuotaisiin muita kasvihuonekaasuja kuten fluorihiiliyhdisteitä, tasapaino muuttuisi ja kaasukehä paksunisi. Sama tapahtuisi jos napa-alueita jotenkin lämmitettäisiin talvella, esim. jonkinlaisilla aurinkoheijastimilla.

    On sitten toinen kysymys onko Marsissa normaalimäärä vai jotenkin erityisen vähän H2O:ta ja CO2:ta. Sitä on vaikea arvioida, koska pitäisi jotenkin nähdä pinnan alle että kuinka paljon niitä aineita siellä on.

    Marsista puheen ollen, syys-AGU:ssa Trace Gas Orbiter -esityksessä sanottiin että TGO ei näe siellä metaania lainkaan. Jos pinnan alla jokin hengittää, sen pitäisi tuottaa metaania, joten jos metaania ei näy, niin siellä taidetaan olla hiljaista poikaa.

    1. Anne Liljestrom sanoo:

      Epäilemättä tiedät Marsin kaasukehästä paljon enemmän kuin minä. Olen itse ymmrtänyt aiemmin, että kaasukehän ohuus johtuu pitkälti Marsin koosta ja sen magneettikentän katoamisesta, jolloin aurinkotuuli pääsee kuluttamaan kaasukehän yläosia. Eli Marsin kaasukehän koostumus on suoraan syypäänä kaasukehän ohuuteen ja siten veden haihtumiseen pinnalla?

      1. Tuo minkä sanot on minun näkökulmastani laajasti toistettu legenda johon törmää jatkuvasti, myös tutkijoiden keskuudessa. Kuitenkin hävikki aurinkotuuleen on mitattu, ja se on aika pieni, ja se on samaa suuruusluokkaa Marsilla, Maalla ja Venuksella. Myös jos kaasukehää jatkuvasti häviäisi aurinkotuuleen, luultavimmin se olisi jo hävinnyt kokonaan. Olisihan kummallinen yhteensattuma jos juuri meidän aikanamme siitä olisi viimeinen prosentti menossa. Pakoprosessihan koskee yläilmakehän ja aurinkotuulen vuorovaikutusta, joten sen nopeus ei riipu siitä kuinka massiivinen ilmakehä alla lepäilee.

        Marsin pintapainedatassa näkyy selvä vuodenaikaisvaihtelu, kun osa ilmakehän massasta käy härmistymässä aina kulloisellekin talvipallonpuoliskolle.

        Planeetan magneettikenttä muuttaa plasmaympäristön ja aurinkotuulen vuorovaikutuksen hyvin toisenlaiseksi ja prosessin mallintaminen on suuri haaste ja avoin kysymys. Mutta ainakin Marsin, Maan ja Venuksen vertailu viittaa siihen suuntaan että magneettikenttä yhtäältä helpottaa ja toisaalta vaikeuttaa plasman pakenemista, ja nettovaikutus ei näyttäisi olevan dramaattisen suuri.

        Auringon nuoruudessa aurinkotuuli ja auringon UV ovat olleet vahvempia, mutta ei tiedetä kuinka paljon, joten nuoren aurinkokunnan kohdalla erilaisille speulaatioille on enemmän tilaa.

        1. Anne Liljestrom sanoo:

          Ok, kiinnostavaa! Kiitos kommenteista! Tein pieniä muutoksia tekstiin, siellä lukee nyt että Mars kadotti nestemäiset vetensä kaasukehän koostumuksen vuoksi. Koetan siinä saada kuitattua asian melko nopeasti, koska Mars on hieman sivujuonteena tässä jutussa.

  2. Tämä ei enää liity blogiin, mutta
    tässä on esimerkki uutisesta jonka aurinkokuntavertailuosuus ei kestä lähempää tarkastelua: http://www.anu.edu.au/news/all-news/thank-earth%E2%80%99s-magnetic-field-for-water-that-gives-you-life : ”The sheer strength of Earth’s magnetic field helps to maintain liquid water on our blue planet’s surface, thereby making it possible for life to thrive.”

    Mielestäni Venuksen, Maan ja Marsin erot selittyvät etäisyydellä auringosta, enkä näe syytä uskoa että magneettikenttä vaikuttaisi asiaan olennaisesti. Kuumalla Venuksella pinnan mineraalit ovat ryöstäneet vedeltä hapen (serpentinisaatioreaktio yms.), jolloin vety kevyenä molekyylinä on karannut avaruuteen. Kylmässä Marsissa puolestaan H2O on routana pinnan alla, piilossa keskipäivän auringolta.

    Toinen asia on, että eksoplaneetan magneettisuudella saattaa olla epäsuorasti tekemistä elinkelpoisuuden kanssa, jos on niin että magneettisuus kielii aktiivisesta ytimen konvektiosta ja laattatektoniikasta. Laattatektoniikka voi hyvinkin olla elinkelpoisuuden ehto, koska ilman sitä hiili pyrkii sedimentoitumaan meren pohjalle biosfäärin ulottumattomiin.

    Tuon uutisen taustalla olevan paperin abstraktin perusteella sen pääaihe on eksoplaneettojen magneettikenttien mallinnus. En kritisoi sitä (ja oletettavasti planeettojen sisuksiin perehtyneet referoijat ovat sen osuuden tarkistaneet), vaan kritisoin abstraktin kahta ensimmäistä lausetta ja paperista kirjoitettua tiedeuutista. Jonkinlaista tieteen hukkakauraa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Tervetuloa pimeälle puolelle

4.2.2019 klo 11.10, kirjoittaja
Kategoriat: Ilmiön takana , Taivashommat , Yleinen

Kuun rupista takapihaa Nasan LRO-luotaimen kuvaamana. Lähellä Kuun etelänapaa häämöttää muiden, pienempien kraatterien alla valtavan suuri tummempi alue. Se on 13 kilometriä syvä muinainen Aitkenin allas, yksi aurinkokunnan suurimmista törmäyskraattereista. Kiinan Chang’e 4 laskeutui juurikin Aitkenin altaassa olevaan von Kármánin kraatteriin (paikka merkitty silmämääräisesti pinkillä tähdykällä). Kuun meille näkymättömältä puolelta ei juuri löydy basalttitasankojen muodostamia tummia mare-alueita, vaan se on lähes kokonaan vahvasti kraatteroitunutta anortosiittiylänköä. Syytä puoliskojen erilaiseen ulkonäköön ei vielä tunneta tarkasti, mutta lukuisia hyviä teorioita on esitetty. Vaikka Kuu on Maan jälkeen toiseksi parhaiten tunnettu kappale aurinkokunnassa, siinäkin riittää vielä kosolti syynättävää. Kuva NASA/GSFC/Arizona State University

Kuusta on puhuttu viime aikoina paljon, muun muassa kun Kiinan Chang’e 4 laskeutui heti tammikuun alussa Kuun tuolle puolen kiertolaisemme meille näkymättömälle puolelle. Toisinaanhan haksahdetaan puhumaan myös Kuun ”pimeästä” puolesta, mutta siellä ei ole sen pimeämpää kuin tälläkään puolella Kuuta. Kuun takapuolella on kirkas keskipäivä aina uudenkuun aikaan ja yö, kun me näemme täysikuun. Puoliskon pimeys lieneekin perua pienestä käännösvirheestä: englannin ”dark side” tarkoittaa myös näkymätöntä (”unseen”), ei yksinomaan valotonta puolta.

Mutta takaisin asiaan. Miksei Kuun toinen puoli näy meille? Onko se vain sattumaa?

(Seuraavassa koetan kertoilla hyvin kevyellä kädellä kaiken maailman pyörimis- ja rataliike-energioiden vaihtumisesta ja muuntumisesta kahden kappaleen välillä. Koko tarina ei ole aivan näin yksinkertainen enkä ole tässä selittänyt kaikkea, mutta suunnilleen näin hommat menevät.)

Keskinäistä pullistelua

Maa ja Kuu ovat potria pallukoita: niillä on roimasti massaa, minkä ansiosta niillä on painovoimaa eli gravitaatiota, ja sen ansiosta kappaleiden välille kehittyy erilaisia vuorovesivaikutuksia. Ne taas johtuvat siitä, että Kuun ja Maan kokema, toisen kappaleen gravitaatio on voimakkaampi sillä kyljellä, joka on kaveria kohti, ja vähäisempi toisella puolella.

Tämä aiheuttaa vuorovesivoimia sekä Maahan että Kuuhun: Maan merenpinnat ja maankuorikin pullistuvat kohti Kuuta, ja toisaalta pääsevät vähäisemmän vuorovaikutuksen vuoksi pullistumaan ulospäin myös Maan vastakkaisella puolella. Kuussakin kuori pullistuu kohti Maata ja Kuun takana Maasta poispäin. (Aurinko toki osallistuu myös painovoimallaan vuorovesiin, mutta rajataan se nyt tästä ulos yksinkertaisuuden nimissä.)

Koska Maa myös pyörii akselinsa ympäri nopeammin kuin Kuu kiertää Maan (eli Maan vuorokausi on lyhyempi kuin kuukausi), Kuun nostattama pullistuma Maassa kiertää pois Kuun alta, mikä gravitaation vuoksi hidastaa Maan pyörimistä. Ja koska energiaa ei voi kadota minnekään, Kuun rataliike saa vähän lisää potkua. Avaruudellisten liikelakien nimissä tämä tarkoittaa sitä, että Kuu loittonee Maasta, mutta sen rataliike itse asiassa hidastuu.

Kuun ryövätessä Maalta energiaa planeettamme pyöriminen hidastuu eli päivä pitenee, noin 15 mikrosekunnilla vuodessa. Ja Kuu todellakin loittonee meistä 3,8 senttimetrin verran vuodessa! Tämä on voitu mitata osoittamalla lasersäteitä Apollo-astronauttien Kuuhun jättämiin heijastimiin, joista ne singahtavat takaisin kohti maapalloa. Sitten voidaankin laskea, kuinka pitkään valolta menee menopaluureissuun.

Maan pyöriminen siis hidastuu, mutta vuorovesivoimat vaikuttavat myös Kuun pyörimiseen. Kuu ja Maa vaihtavat keskenään pikku hiljaa fysikaalista suuretta nimeltä pyörimismäärä. Koska Kuu on kevyempi, se kokee suuremman vaikutuksen. Maan suurempi vetovoima saa Kuun pyörimisen hidastumaan siten, että lopulta Kuun pyöriminen tapahtuu samassa tahdissa kuin se kiertää maapallon. Näin se näyttää meille aina saman posken itsestään. Tätä kutsutaan vuorovesilukkiutumiseksi.

Lukkiutuminen on luonnollinen prosessi ja sama on käynyt useille muillekin aurinkokunnan kuille: pikkuiset kuustoset Phobos ja Deimos ovat vuorovesilukossa Marsin kanssa, samaten useat Jupiterin, Saturnuksen, Uranuksen ja Neptunuksen kiertolaisista planeettansa kanssa.

Pitkälti keskenään saman kokoisia olevat Pluto ja Kharon ovat jo kimppalukossa toistensa kanssa: kumpikin näyttää toiselleen vain toisen puolensa. Ja itse asiassa myös Maa-Kuu-kaksikolle on käymässä näin. Jos hommat saisivat kehittyä omalla painollaan eteenpäin, kaukana tulevaisuudessa myös Maa näyttäisi naapurilleen vain toisen puolen itsestään. Ja sillä toisella puolella maapalloa Kuuta ei näkyisi koskaan.

Tähän menee niin kauan aikaa, että Auringon hidas kehittyminen kohti punaista jättiläisvaihetta tulee onneksi (!) apuun: Maa on jo asuinkelvoton tai peräti tuhoutunut kun Maa vuorovesilukkiuu Kuun kiertoaikaan, joten kenenkään täällä ei sitten tarvitse kokea ikuisesti kuutonta ja kurjaa maisemaa. Mikä huojennus.

Vaapunnan seuraukset

Kuun meille näkyvän ja näkymättömän puolen raja ei ole aivan niin tiukka kuin ensi-istumalta kuulostaisi. Kuu hiukan vilauttelee meille tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen puoliskonsa reuna-alueita. Vain noin 41 % Kuun pinnasta on oikeasti sellaista, jota voimme nähdä vain avaruudessa lentävien apuvälineiden ansiosta. Kuu nimittäin näyttää huojahtelevan hitaasti taivaalla. Nopeutettuna tämä liike näyttää hauskalta muljahtelulta. Syitä tähän muljuntaan (jolla on myös vakavasti otettava nimi, libraatio) on kolme.

Ensinnäkin Kuun rata on hiukan soikea. Tästä johtuen (ne avaruudelliset liikelait taas takapiruina) Kuun ratanopeus vaihtelee: se liikkuu hiukan nopeammin ollessaan lähimpänä Maata, ja hitaammin ollessaan meistä kauimpana. Tästä syystä edellä kuvattu, tahdistettu pyöriminen falskaa hiukan.

Kun Kuu on meitä lähinnä, näemme hiukan tavallista kauemmas pitkin Kuun oikeaa reunaa (näin pohjoiselta pallonpuoliskolta katsottuna). Kauimpana hituroidessaan Kuu vilauttaa meille vastaavasti vasenta kylkeään.

Vähäisempi vaikutus on Maan pyörimisliikkeellä, joka kuljettaa havaitsijaa kiertolaisemme suhteen. Kun Kuu nousee idästä, näemme hiukan oikean reunan taakse, ja Kuun laskiessa länteen paljastuu taas vasenta reunaa.

Ja kolmanneksi: koska kiertolaisemme rata on paitsi soikea, myös hiukan kallellaan, pääsemme kurkistamaan paremmin sen napaseutuja Kuun ollessa ratansa eteläisellä tai pohjoisella osalla.

Kuun takapuoli onkin siis vajaa puolikas, kiitos kiertoradallisen keikuttelun.

Kuun libraatio paljastaa meille yhteensä 59 % Kuun pinnasta. Kuva on koostettu loka-marraskuussa 2007 otetuista kuvista. Kuun vaiheet ja libraatio eivät toistu samanlaisia kuukaudesta toiseen.
Kuva Tom Ruen

7 kommenttia “Tervetuloa pimeälle puolelle”

  1. A. Karhumaa sanoo:

    Kiitos, sinulla on selvästi sanan säilä hallussasi! Olisiko tuohon ensimmäiseen valokuvaan mahdollista saada vielä photoshopatuksi Chang’E 4:sen paikka siellä von Karman kraatterissa?

    1. Anne Liljestrom sanoo:

      Kiitos! Voisihan sen koettaa tuohon vielä värkätä, hetkinen.

      1. Anne Liljestrom sanoo:

        Onks ny paree?

  2. A. Karhumaa sanoo:

    On. Kiitos!

  3. Veikko Mäkelä sanoo:

    Olen usein itse Kuusta esitelmöidessäni todennut, että ”huojunta” on libraatiolle aika harhaanjohtava termi, kun Kuu ei itse asiassa huojahtele mitenkään ja pyörii akselinsa ympäri varsin tasaiseen tahtiin. Kaikki, mikä näyttää huojahtelulta on näennäistä ja johtuu vain Kuun (säännöllisen) vaihtelevasta rataliikkeestä tai radan asennosta Maahan nähden, jotka tuossa hyvin selitätkin.

    1. Anne Liljestrom sanoo:

      No joo, ehkäpä siinä voisi sanoa että Kuu näyttää huojahtelevan. Korjaan sen.

      Nämä blogitekstit ovat sen verran yleistajuisiksi tarkoitettuja, että en ole megatarkka kielenkäytöstäni, vaikka asiasisältö on tietenkin tarkoitettu tiukan faktapitoiseksi.

  4. Pentti J Hautala sanoo:

    Kiitos Anne selityksestä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Tosi yleiset, sairaan harvinaiset tähdenlennot

18.1.2019 klo 09.57, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana , Taivashommat , Yleinen


2,5 tunnin valotuksessa vuoden 2016 perseidien tähdenlentoparvesta näkyy 56 tähdenlentoa, joista muutama ei kuulu perseideihin – ne näyttävät tulevan eri suunnasta taivaalta kuin lähes kaikki muut.
Kuva Jeff Sullivan (CC BY-NC-ND 2.0)

Samettisen pimeällä taivaalla tuikahtava tähdenlento on vaikuttava näky. Suorastaan ikimuistoisia ovat harvinaisemmat, mutta huikean kirkkaat tulipallot (toisinaan käytetään myös nimitystä bolidi) jotka ehkä vielä välähtävät ja hajoavat silminnähden useaksi kirkkaaksi kohteeksi. Ei ihme, että jostain on kehittynyt ajatus siitä, että tähdenlennon nähtyään saa toivoa ja tällaisella toiveella on suuremmat mahdollisuudet toteutua.

Tähdenlennot eivät kuitenkaan tästä romanttisesta maineestaan huolimatta ole ollenkaan harvinaisia ilmiöitä, ja todellinen toiveajattelun ryöstöviljelijä voikin tehostaa tulevaisuudennäkymiään menemällä ulos minä tahansa tähtikirkkaana yönä. Maapallo jyrää eteenpäin radallaan noin 30 kilometrin sekuntivauhtia, ja aurinkokunnassa leijuvaa pientä pölyhiukkasta ja isompiakin sorajyviä paukahtaa proverbiaaliseen tuulilasiimme jatkuvasti.

Ilmakehään päätyvän tomuhiukkasen ns. kohtaamisnopeus on yli 11 kilometriä sekunnissa, tyypillisesti 2040 km/s, noin 100 000 kilometriä tunnissa! Tällaisella nopeudella kiitävän pikkukappaleen eteen muodostuu ilmakehässä sokkiaalto, ja sokkiaallon ja kappaleen välissä oleva ilma kuumenee hurjasti. Kuumuus irrottaa läheisistä ilmakehän happi- ja typpimolekyyleistä elektroneita, eli sanotaan, että ilma putoavan kappaleen ympärillä ionisoituu.

Hetikohta meteorin mentyä ohi ilmakehän kaasu jäähtyy, molekyylit saavat elektroninsa takaisin, ja samalla vapautuu valtavasti valoa. Putoavaa avaruushitua ympäröi siis valtavasti suurempi, hehkuvasta ilmasta muodostunut valopallo. Samalla putoavaa kappaletta ympäröivä kuumuus sulattaa sen pintaa, ja kaikki tyypilliset tähdelentoja ja tulipallojakin tuottavat pienet avaruuskivet tuhoutuvat täysin ilmalentonsa aikana. (Toisinaan jäljelle jää jotain, mikä voi ropsahtaa maastoon, mutta säästetään mahdollinen meteoriittiteksti myöhemmäksi.)

Ilmakehäämme päätyvän taivaallisen ryönän määrästä liikkuu hieman erilaisia arvioita, mutta 100 tonnia vuorokaudessa lienee ainakin oikea suuruusluokka. Se on yhtä paljon kuin noin 70 täysikasvuista virtahepoa. Suurin osa tästä kamasta on niin pientä ja heiveröistä, ettei se aiheuta valoilmiöitä. Vähän isommat pölyhituset ja hiekanjyväset aiheuttavat satunnaisia tähdenlentoja, joita voi nähdä minä tahansa pilvettömänä, kuuttomana yönä kymmenisen kappaletta tunnissa.

Taivaalliset vakivieraat

Oma lukunsa ovat sitten säännölliset tähdenlentoparvet. Tiettyinä päivinä vuodessa tähdenlentojen määrä kasvaa, ja niitä voi näkyä useita kymmeniä tunnissa, jopa satoja. Parviin kuuluvat tähdenlennot eivät saavu näkökenttään mistä päin taivasta sattuu, vaan niillä näyttää olevan tietty tulopiste taivaalla, jonka (koko tähtikuvion tai lähitähden) mukaan parvet ovat saaneet myös nimensä. Mistä tähdenlentoparvet johtuvat?

Aurinkoa kiertää planeettojen ja asteroidien lisäksi valtavia määriä jäästä ja pölystä muodostuneiden pyrstötähtien ytimiä. Kun ne ajautuvat sisemmälle aurinkokuntaan, ne lämpenevät ja alkavat sulaa. Samalla komeetat kylvävät ympärilleen pölyä, joka jää niiden radalle. Jos Maan rata risteää tällaisen komeetan radan kanssa, planeettaamme odottaa joka vuosi samassa kohtaa tietyn komeetan ja oman ratamme risteys  ja tähdenlentoja tuottava, enemmän tai vähemmän tukeva pölyvana. Kaikille tähdenlentoparville ei kuitenkaan ole vielä tunnistettu emokomeettaa.

Näin syntyvät meteoriparvet. Kaikki varmaan muistavat ainakin elokuun perseidit, joita on mukava katsella suht pilvettömien taivaiden alta elokuun öiden lämmössä. Yhtä satoisia parvia olisivat joulukuun geminidit ja tammikuun kvadrantidit, mutta niiden katselua Suomessa haittaa yleensä ajankohdalle tyypillinen pilvisyys, minkä lisäksi kvadrantidit aiheuttavan pölyvanan materiaali on niin keskittynyttä, että tähdenlennoista valtaosa näkyy muutaman hassun tunnin aikana. Jos kvadrantidien huippu osuu Suomen aikaa päivätaivaalle, peli on heti menetetty.

Nämä ovat ne merkittävimmät tähdenlentoparvet, joista yleensä tulee Ursan nimissä huudeltua. Ne eivät kuitenkaan suinkaan ole ainoat. Ursan julkaisemassa Tähdet-vuosikirjassa on listattu 29 parvea, mutta virallisesti niitä tunnetaan tällä hetkellä 112 kappaletta ja yli 800 muustakin parvesta on olemassa vihjeitä. Ne on ehkä havaittu vain kerran tai kahdesti, ja lisähavaintojen myötä niistäkin saattaa vielä tulla virallisia parvia.

Nämä uudet ja vähemmän maineikkaat parvet eivät juuri erotu satunnaisten tähdenlentojen joukosta ne ovat usein äärimmäisen niukkoja ja lyhytkestoisia ja siksi perin hankalia havaita, vaikka taivas olisi pilvetönkin. Esimerkiksi tätä kirjoittaessa aktiivisena on γ-ursae minoridien parvi, joka parhaimmillaankin tuottaa vain kolme tähdenlentoa tunnissa. Nimensä mukaisesti ne näyttävät tulevan Pienen karhun gamma-tähden läheltä, pari astetta siitä etelään.

Kaikkia vahvistettuja ja vahvistamattomia, näyttäviä ja olemattoman vaatimattomia tähdenlentoparvia voi selailla IAU:n Meteor Data Centerin tietokannassa. Ursassakin muuten puuhataan tähdenlentojen parissa: meillä on oma meteoriharrastusryhmä, sekä tietysti kansainvälisesti ja ammattimaisesti toimiva tulipallotyöryhmä, joka tutkii sellaisia tulipalloja, joista olisi saattanut selvitä maastoon meteoriitteja.

Tätä tekstiä ei voi kirjoittaa (toimikoon tämä loppukevennyksenä!) mainitsematta hiljattaisia suunnitelmia ryhtyä tehtailemaan keinotekoisia tähdenlentoparvia. Niissä Maata kiertävä satelliitti sylkisi ulos parisenttisiä pampuloita, jotka ajautuisivat ilmakehään sopivalla hetkellä ja aiheuttaisivat mojovan tähdenlentosateen. Itse kukin voi sitten tykönään pohdiskella, miten sykähdyttävä näky tämä olisi, ja miksi.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Mistä tunnet sä planeetan?

4.1.2019 klo 15.00, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana , Taivashommat , Yleinen

Ursan tornilla käytiin katselemassa Venusta ja Jupiteria keväällä 2012.
Kuva Hermanni Sarjakoski

Kuluneen talven aikana Ursalle kaikkein useimmin esitetty kysymys on koskenut aamutaivaalla silmiinpistävän kirkkaana loimottavaa pistettä. Mikä ihme se on?

Malttakaa! Kerron kohta.

Taivaan kirkkaista valoista (poislukien nyt Aurinko, Kuu ja ihmisen rakentamat härvelit) tähdet ja planeetat voi yleensä erottaa suhteellisen yksinkertaisilla konsteilla, vaikka kulloinenkin planeettojen näkymistilanne ei olisikaan aivan hanskassa.

Miten niin ”näkymistilanne”? Kuten maapallokin, myös muut planeetat kiertävät Aurinkoa vähän eri tahtiin. Tästä johtuen planeetat ovat meistä katsottuna välillä Auringon takana tai niin lähellä Aurinkoa, etteivät ne näy taivaalla. (Joskin Venus ja Jupiter ovat niin kirkkaita, että harjaantuneella silmällä ne ovat juuri ja juuri erotettavissa päivätaivaalta.)

Aurinkokunnan kahdeksasta tunnetusta planeetasta Venus, Mars, Jupiter ja Saturnus ovat varsin kirkkaita. Uranus ja Neptunus ovat niin kaukana, että niistä ei paljain silmin pääse riemuitsemaan — joskin Uranuksen voi kyllä nähdä kunnolla pimeissä oloissa paljain silmin, jos tietää, mikä taivaan himmeistä pisteistä se nyt on. Merkurius on yleensä varsin himmeä, ja matalalla. (Maa on löydettävissä siinä määrin helposti että emme nyt puhu siitä tarkemmin.)

Mutta katsotaan vähän, miten planeettoja voi koettaa tunnistaa.

Jos taivaalla havaitsee yhtään yllättävämmän kirkkaan pisteen, se usein on planeetta — ne kun liikuskelevat taivaalla tähtien lomassa hissukseen ja saattavat etenkin pitemmän pilvirupeaman jälkeen yllättää satunnaisen taivaan tarkkailijan. Auringon jälkeen taivaan kirkkain tähti Sirius saattaa myös herättää kummastusta talvitaivaalla. Se on näyttää kirkkaan valkoiselta ja saattaa tuikkia ja väläytellä eri värejä.

Siriuksen voi tunnistaa helposti, jos hahmottaa viereisen Orionin tähtikuvion tutun tiimalasimaisen muodon ja sen vyötäröllä kolmen tähden muodostaman suoran viivan. Tämä viiva osoittaa lähes suoraan kohti Siriusta, vasemmalle alaviistoon Suomen taivaalla.

Tuikkimista tapahtuu tyypillisesti vain tähdillä — niistä meille tuleva valonsäde on pistemäinen ja terävä, ja ilmakehän myllerrys saa valonsäteen taipumista ilmakehän eri kerroksissa. Planeetat ovat niin lähellä meitä, että ne eivät ole aivan pistemäisiä, ja niistä tuleva valonsäde on, noh, leveämpi. Ilmakehä ei aiheuta planeetoille samalla tavalla huomattavaa tuikkimista ellei planeetta ole hyvin lähellä horisonttia, mutta aiheuttaa riesaa kyllä kaukoputkien kanssa.

Aamu- ja iltatähdet

Se aamutaivaalla nyt leimuava taivaankappale on Venus.

Venus ja Merkurius kiertävät Aurinkoa Maan radan sisäpuolella ja ovat siitä syystä meikäläisten planeettojen erikoistapauksia. Radastaan johtuen ne näkyvät aina joko aamu- tai iltataivaalla. (Jos tämä ei tunnu heti ilmiselvältä, kannattaa miettiä, miten Maan radan sisäpuolella kiertävä planeetta voisi näkyä taivaalla keskiyöllä.)

Merkurius on näistä hankalampi havaita, eikä se taivaalta silmille pomppaakaan. Koska se on aurinkokunnan sisin planeetta, se on aina taivaalla varsin lähellä Aurinkoa eikä kohoa kovin korkealle. Se näkyy siksi yleensä vaalealla taivaalla, jonne se helposti hukkuu, minkä lisäksi taivaanrannassa on usein utua joka saattaa kätkeä planeetan. Merkuriusta on paras havaita keväisellä iltataivaalla tai syksyisellä aamutaivaalla. Havaintopaikalta tulisi olla lähes esteetön näkymä auringonpuoleiseen horisonttiin.

Venus! Se on todellakin parhaimmillaan juuri nyt, ja taivaalla korkeimmillaan loppiaisena 6.1.2019. Venus on aamu- tai iltataivaalla loistaessaan planeetoista kaikkein kirkkain, peräti 16 kertaa Siriusta kirkkaampi. Se on varsin lähellä sekä meitä että Aurinkoa ja liki Maan kokoinen, minkä lisäksi se on paksun pilvikerroksen peittämä — valoa ja hyvää heijastuspintaa siis löytyy. Jos taivaalla porottaa aamu- tai iltataivaalla tällainen lähes pelottavan kirkas läiskämäinen kohde, se on melkoisen varmasti Venus.

Opposition edustajat

Mars, Jupiter ja Saturnus kiertävät Aurinkoa Maan radan ulkopuolella ja voivat siksi näkyä taivaalla vaikka koko yön. Kun Maa on suorassa linjassa tällaisen ulkoplaneetan ja Auringon välissä (siis täysikuuta vastaava tilanne!), planeetan sanotaan olevan oppositiossa, se näkyy yötaivaalla, ja koko sen meille näkyvä puolisko heijastaa tehokkaasti Auringon valoa. Planeetta näkyy tällöin kirkkaimmillaan.

Pieni kiviplaneetta Mars on meistä heti seuraava planeetta Auringosta lukien. Se näyttää opposition ulkopuolella melko himmeältä, mutta se on usein helppo tunnistaa selkeän oranssinpunertavan värinsä ansiosta. Marsin rata on melko soikea, joten sen oppositiotkin ovat välillä kirkkaampia, välillä vähemmän näyttäviä, riippuen siitä, miten lähellä Mars on Maata opposition aikaan.

Aurinkokunnan suurin planeetta, kaasujättiläinen Jupiter on aina suunnilleen yhtä kirkas kuin Sirius tai kirkkaampi. Sen ja Saturnuksen erottaa ehkä parhaiten juuri kirkkauseron perusteella. Kumpikin on vaalean kellertävä väriltään ja kirkas, mutta Saturnus on kuitenkin aina Jupiteria selvästi himmeämpi. Saturnus voi himmeimmillään helposti hukkua tähtien sekaan, jos tähtitaivas ei ole aivan tuttu.

Taivaalliset apajat

Milloin sattuvat seuraavat hyvät planeettahetket? Valitettavasti 2019 ei ole suinkaan paras planeettavuosi koskaan, mutta jotain voidaan sentään nähdä.

Seuraava havaintoikkuna Merkuriukselle koittaa noin iltakuudelta helmi-maaliskuussa 2019, korkeimmillaan Merkurius on 27.2. (mutta silti varsin matalalla). Planeetta on tällöin siis lähellä auringonlaskun suuntaa, vaalealla taivaalla ja himmeä. Kiikari voi auttaa paikallistamaan planeetan, minkä jälkeen sen voi koettaa hahmottaa taivaalta paljan silmin. Harvinaista Merkurius-hupia seuraa tämän vuoden marraskuussa, kun planeetta kulkee Auringon editse 11.11., mutta koska kyseessä on marraskuu, pilvet saattavat tulla pilaamaan bileet. (Taas.)

Venus? Juuri nyt. Kevään jälkeen Venus palaa matalalle iltataivaalle joulukuussa 2019 ja kohoaa sieltä sitten talven aikana korkeammalle kohti maaliskuuta 2020.

Mars kannattaa myös bongata nyt iltataivaalta, sillä sekin luuhaa Auringon takana ison osan vuotta ja palaa aamutaivaalle vasta vuoden lopulla. Marsin seuraava oppositio on odotettavissa lokakuussa 2020.

Jupiter luimistelee pitkin vuotta matalalla horisontissa. Keväällä se näkyy aamulla, kesällä öiseen aikaan ja syksyllä iltataivaalla. Vuosi 2020 ei ole juuri parempi. Sen sijaan hieno kohtaaminen tapahtuu 22.1. kun Jupiter loistaa aamutaivaalla vierekkäin Venuksen kanssa. Odotettavissa on näyttävä parivaljakko.

Saturnus seurailee Jupiterin liikkeitä taivaalla pitkin vuoden (suunnittelevatko ne ehkä yhdessä jotain konnuuksia?). Saturnus hipoo taivaanrantaa helmikuusta alkaen ja kiertää kevään aamutaivaalta kesän vaalean yötaivaan kautta iltahämäriin loppuvuodesta.

Sellaista on taivaallinen kiertokulku: välillä tulee tällaisia köyhempiä planeettavuosia. Ehkä kannattaa suhtautua siten että planeetat pitää ladata välillä…

Loppuun vielä pieni mainos: jos taivaan planeetta- ja muutkin tapahtumat kiinnostavat eikä ehkä pääse käymään Ursan Kuukauden tähtitaivas -planetaarioesityksissä, aloimme juuri julkaista podcastia nimeltä Tähtitaivas nyt. Syyskuulta toukokuulle joka kuukauden ensimmäisenä päivänä ilmestyvässä podcastissa professori Markku Poutanen kertoo, mitä taivaalta on odotettavissa alkaneen kuun aikana. Tähtitaivas nyt löytyy YouTubesta, Spotifysta ja iTunesista. Hyviä kuunteluhetkiä!

2 kommenttia “Mistä tunnet sä planeetan?”

  1. Emmi sanoo:

    Kiitos kivasta ja humoristisesta tekstistä.
    Tästä oli paljon apua! Ovatko taivaan kohteista Jupiter ja Saturnus ainoita, joista voi tehdä merkittäviä havaintoja kaukoputkella (minulla Skymax 127) vai kannattaako kaukoputki suunnata myös Venukseen?
    Yritin yksi aamupäivä, mutta ainakin 25mm okulaarilla planeetta oli vain pieni piste.
    Kiitos vastauksesta!

    1. Anne Liljestrom sanoo:

      Venuksesta voi kaukoputkella havaita lähinnä sen vaiheen, sillä sitä tosiaan peittää paksu pilvikerros. Juuri nyt Venus näkyy melko tarkkaan puolivenuksena.

      Esimerkiksi erivärisiä suotimia käyttämällä pilvikerroksesta voi helpommin hahmottaa tummempia ja vaaleampia alueita. Venusta kehotetaan havaitsemaan hämärätaivaalla, jotta se ei olisi aivan niin sokaisevan kirkas kuin pimeää taivasta vasten tutkittuna.

      Tarkempia Venus-vinkkejä saat jos vaikkapa soitat Ursaan (09 6840 4030) tai laitat postia osoitteeseen ursa@ursa.fi. Olen itse ollut aina vahvemmin astrofyysikko kuin tähtiharrastaja ja menen lopulta ihan solmuun käytännön kaukoputkiasioissa 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *