Kuu kun Ursa syntyi

22.11.2021 klo 09.00, kirjoittaja
Kategoriat: Historia , Kuu

Ursa on tämän vuoden juhlinut satavuotista taivaltaan tähtitiedon lähettiläänä. Tarkka syntymäpäivä oli 2.11.1921, jolloin Ursan perustamiskokous pidettiin. Epävirallisesti Ursan puuhamiehet olivat tosin kokoontuneet jo neljän vuoden ajan.

Alusta lähtien Ursan tärkeimpiä tehtäviä on ollut tarjota ihmisille ”kansantajuinen esitys taivaankappalten liikkeistä ja olemuksesta sekä harrastuksen herättäminen taivaalla esiintyvien ilmiöiden havaitsemiseen”, kuten matemaatikko, professori Ernst Jakob Waldemar Bonsdorff (1842–1936; Ursan ensimmäinen kunniajäsen v. 1924) kirjoitti vuonna 1926 julkaistussa Ursan ensimmäisessä kirjassa Tähtitiedettä harrastajille (s. 7).1 Ursalaiset ovat varmasti saaneet jo tuolloin yrittää tehdä selkoa myös yötaivaan näkyvimmästä kohteesta, Kuusta. Mutta millainen oli 1920-luvun ymmärrys Kuusta ja erityisesti sen tärkeimmistä pinnanmuodoista?

Ernst Bonsdorff vuonna 1932. Kuva: Wikipedia / Public domain.

Tähtitiedettä vai geologiaa?

Etenkin kosmologisessa mittakaavassa käsitys universumistamme, jota Ursa 1920-luvun alussa ansiokkaasti elokuvienkin avulla kansantajuisti, poikkesi melkoisesti nykyisestä. Galaksien olemuksesta kiisteltiin edelleen kiivaasti, sillä Harlow Shapleyn (1885–1972) ja Heber Doust Curtisin (1872–1942) välinen suuri väittely galakseista ja maailmankaikkeuden koosta oli käyty vasta puolitoista vuotta ennen Ursan perustamiskokousta. Varmaa käsitystä asiasta ei tuolloin ollut, sillä Edwin Powell Hubble (1889–1953) ei ollut vielä osoittanut, etteivät galaksit ole töhryjä Linnunradassa vaan omia, Linnunradan kaltaisia satojen miljardien tähtien järjestelmiään, jotka etääntyvät sitä nopeammin mitä kauempana ne sijaitsevat. Niinpä myöskään varsinaisesta alkuräjähdysteoriasta ei Ursan syntyessä ollut vielä tietoakaan, vaikka Vesto Melvin Slipher (1875–1969) olikin mitannut galaksien punasiirtymiä jo edellisellä vuosikymmenellä.

Kuun synty ja olemus eivät olleet juurikaan sen paremmin hallinnassa kuin galaksien tai koko maailmankaikkeuden. Erona galaksitutkimukseen kuitenkin oli, ettei 1900-luvun alkupuolella Kuu edes kiinnostanut ammattitutkijoita, sillä tähtitieteilijät keskittyivät galaksien ohella mm. tähtien spektroskopiaan. Toki Kuusta ja sen kraattereista innostuneita poikkeuksiakin tähtitieteilijöiden joukossa oli, kuten William Henry Pickering (1858–1938), Ernst Julius Öpik (1893–1985) ja Algernon Charles Gifford (1861–1948). Öpikin ja Giffordin tapauksessa heidän panostaan ei kuitenkaan aikoinaan noteerattu mitenkään, vaikka he olivat ensimmäisiä, jotka ymmärsivät kraattereiden synnyn mekanismin pääpiirteissään oikein. Pickeringiä taas pidettiin osin ihan syystäkin vähintäänkin varttihulluna.

Geologit puolestaan eivät vielä olleet soveltaneet juurikaan taitojaan Kuun ymmärtämiseen, sillä Kuuta pidettiin yleisesti tähtitieteilijöiden pelikenttänä. Lähes yksinäisenä poikkeuksena oli Yhdysvaltain geologian tutkimuskeskuksen ensimmäinen päägeologi G. K. Gilbert (Grove Karl Gilbert, 1843–1918). Hänen vuonna 1893 julkaistu kuututkimuksensa The Moon’s Face: A Study of the Origin of Its Features oli yli puoli vuosisataa edellä aikaansa ja siis monin osin täysin oikeassa. Hän kuitenkin julkaisi tutkimuksensa lehdessä, jota monikaan ei lukenut. Suurin ongelma kuitenkin oli vallalla ollut asenne, jonka mukaan geologi – edes niin arvostettu ja vaikutusvaltainen kuin Gilbert – ei voi ymmärtää mitään avaruudessa olevista asioista.

Kraatterit

Mielenkiintoisen kuvan yleisistä Kuuta koskeneista käsityksistä Ursan syntymän aikakauden Suomessa saa lukemalla tuolloin julkaistuja asiallisia yleistajuisia luonnontieteiden ja tähtitieteen kirjoja. Enimmäkseen itseoppineen kanadalais-amerikkalaisen tähtitieteilijän ja matemaatikon Simon Newcombin (1835–1909) jo vuonna 1878 ilmestynyt Popular Astronomy oli aikansa maailmanlaajuinen menestysteos. Se julkaistiin alkuteokseen nähden varsin erilaisena Suomen oloihin sovitettuna Otavan kustantamana laitoksena vuonna 1913. Kannessa kirjan nimi oli Newcombin tähtitiede, nimiösivulla pelkästään Tähtitiede. Kirjasta vastasi Ernst Bonsdorffin poika, tähtitieteilijä ja geodeetti, professori Ilmari Bonsdorff (Toivo Ilmari Bonsdorff, 1879–1950), josta vuonna 1934 tuli Ursan kolmas kunniajäsen.

Ilmari Bonsdorff 1920-luvun alussa. Kuva: Wikipedia / Public domain.

Kuun vaiheet, kiertoliike ja vaikutus vuorovesiin olivat luonnollisesti hyvin ymmärrettyjä jo Newcombin aikaan. Paljon kiinnostavampia ovatkin kirjassa esitetyt ajatukset Kuun pinnanmuotojen synnystä ja olosuhteista Kuun pinnalla. Kraattereita pidettiin kirjassa yksiselitteisesti tuliperäisinä (s. 120–121):

”…emme kuitenkaan voi kieltää sitä tosiasiaa, että kuussa entisinä aikoina on ollut suuremmoisia vulkaanisia purkauksia. Kaikkien rengasvuorten keskessä on kraatereita, jotka näyttävät olevan entisten tulivuorten jätteitä. Me voimme päätellä, että kuun pinnanmuodostus sellaisena kuin se tänäpäivänä esiintyy, ei ole syntynyt yhtenä ainoana ajanjaksona. Keskellä suurempia jo osaksi rapautuneita rengasvuoria on usein aivan äskettäin syntyneiltä näyttäviä pieniä kraatereita tahi halkeamia, jotka kulkevat läpi vanhojen vuorijonojen.”

Vaikka kraattereiden syntymekanismi kirjassa onkin pielessä, ajatus Kuun pitkästä geologisesta kehityksestä on merkittävä, samoin kuin sen tueksi esitetty huomio vanhempien ja nuorempien rakenteiden keskinäisistä leikkaussuhteista. Maan geologian osalta leikkaussuhteiden merkityksen toi esiin jo 1600-luvulla yksi geologian isistä, Nicolaus Steno (Niels Steensen, 1638–1686). Gilbert luonnollisesti käsitti leikkaussuhteiden ja kerrosjärjestyksen merkityksen, mutta todella niitä ei alettu soveltaa Kuun pinnanmuotojen tutkimukseen kuin vasta Gene Shoemakerin (Eugene Merle Shoemaker, 1928–1997) myötä 1960-luvulta alkaen.

Skotlantilainen Aberdeenin yliopiston luonnontieteen professori Sir John Arthur Thomson (1861–1933) oli erikoistunut pehmytkorallien tutkimukseen. Hän oli kuitenkin myös monipuolinen tieteen kansantajuistaja. Hänen vuonna 1925 ilmestyneen, WSOY:n kustantaman Tiede ja luonto -kirjansa ensimmäisessä osassa kerrotaan Kuun kraattereista seuraavaa (s. 26):

”Sadantuhannen vaiheilla siellä on näitä omituisia renkaita, ja monet nykyään pitävät näitä renkaita kuoppina, jotka ovat syntyneet hyvin suurien meteoriittien, ehkä planetoidienkin pudotessa kuuhun sen pinnan vielä ollessa pehmeänä. Toiset tutkijat luulevat niiden olevan jäännöksiä suurista kuplista, jotka sillä kohdalla ovat rauenneet, ja näiden kuplain syntyneen syvyydestä nousevain kaasujen vaikutuksesta kuun vielä ollessa sulana. Jotkut tähtitieteilijät pitävät niitä sammuneina tulivuorien kraatereina, mikä mielipide suuren yleisön kesken on laajimmalle levinnyt.”

Hieman myöhemmin vuonna 1929 WSOY julkaisi yli tuhatsivuisen järkäleen, Ursan ensimmäisen puheenjohtajan, maailman parhaaksi geodeetiksikin kehutun professori ja kansanedustaja V. A. Heiskasen (Veikko Aleksanteri Heiskanen, 1895–1971; Ursan viides kunniajäsen v. 1948) suomeksi toimittaman Tähtimaailman. Se oli saksalaisten tutkijoiden uusiksi tekemä reippaasti laajennettu versio Newcombin kirjasta.2 Siinä Kuu sai osakseen jo huomattavasti kattavamman esittelyn. Kraattereiden synnystä kerrottiin erittäin mielenkiintoisin painotuksin (s. 436):

”Kuun pinnan muodostuksen ja vasrinkin [sic] kraatterien synnystä on esitetty lukuisia olettamuksia. Kraattereiden on oletettu syntyvän suurien meteorien pudotessa kuuhun, ja aivan äskettäinkin ovat tätä olettamusta Martus ja See innokkaasti puolustaneet. Toiset kuun tutkijat pitävät kraattereita luonteeltaan vulkaanisina, aivan niinkuin maapallonkin kraatterit ovat.”

V. A. Heiskanen vuonna 1936. Kuva: Wikipedia / Public domain.

Sen sijaan, että kirjassa esiteltäisiin tarkemmin näitä laajalti tunnettuja teoriota, estradin valtaakin ranskalaisten Maurice (Moritz) Lœwyn (1833–1907) ja Pierre Henri Puiseux’n (1855–1928) hypoteesi (s. 437):

”Kuun sisäisten kaasujen aiheuttaman paineen vaikutuksesta kohosi jähmettynyt, osittain vielä ohut kuori paikoittain ylös. Jos paine oli voimakkaampi, sortui kohoutuma keskeltä alas, ja kiinteä kuori syöksyi osaksi kiehuvaan laavaan ja muuttui jälleen sulaksi, mutta aukon ympärille jäi seisomaan ympyränmuotoinen valli. Sitten jähmettyi vähitellen rengasvallin sisäinen osa, jolloin tyypillinen rengasvuori oli valmis. Keskuskartion muodostuminen on tämän perusteella myös hyvin ymmärrettävissä.”

Tämä Thomsoninkin kirjassa mainittu idea on muunnelma kuplamallista, jonka yksi 1600-luvun luonnontieteen suurista nimistä, Robert Hooke (1635–1703) esitteli jo vuonna 1665 mikroskoopin mahtia käsittelevässä kirjassaan Micrographia3. ”On vaikea mennä sanomaan, missä määrin se vastaa tosiasioita”, kirjoitti Heiskanen Tähtimaailmassa (s. 440) Lœwyn ja Puiseux’n mallista.

Kuplahypoteesi on kuitenkin Kuun kraatterien mittakaavassa fysikaalisesti täysin mahdoton. Tämän oli julkituonut jo poikkeuksellisen monialaisesti oikeassa ollut ja vasta kuolemansa jälkeen maailmanmaineeseen noussut, vain viisikymppisenä Grönlannin jäätikölle kuollut Alfred Lothar Wegener (1880–1930) erinomaisessa tutkimuksessaan Die Entstehung der Mondkrater. Ursan tapaan se täytti tänä vuonna sata vuotta. Harmi vain, ettei Wegeneriä tässäkään asiassa juuri kukaan uskonut tai edes lukenut.

Säteet ja halkeamat

Kuun nuorimpia kraattereita ympäröivät kirkkaat ja kapeat mutta satoja kilometrejä pitkät säteet olivat yksi piirre, jota kuututkijat eivät sata vuotta sitten alkuunkaan ymmärtäneet. Nykyisin niiden tiedetään olevan ohuita ja siksi nopeimmin mikrometeoriittien ja hiukkassäteilyn aiheuttaman eroosion ja tummumisen myötä katoavia heittelekerrostumia. Ajatus säteistä heitteleenä tunnettiin jo 1800-luvun lopulla, kuten Gilbertinkin artikkelissa tuotiin ilmi. Koska kraattereiden törmäyssyntyyn ylipäätään ei uskottu, se ei suurempaa kannatusta kuitenkaan nauttinut.

Kuun nuorimpia kraattereita ympäröivät säteet erottuvat parhaiten mahdollisimman lähellä täyttäkuuta. Tycho on alhaalla tumman kehän ympäröimä kirkas kraatteri. Kuva (2.10.2020): T. Öhman.

Suosittu oli sen sijaan ajatus, jonka mukaan säteet olivat jonkinlaisia kraattereihin tavalla tai toisella liittyviä halkeamia tai rakoja. Bonsdorff muotoili Newcombin tähtitieteessä asian näin (s. 120):

”Merkillisimmät ovat pitkät valoisat juovat, jotka ikäänkuin säteilevät kaikkiin suuntiin kraatereista ja jotka näkyvät pienelläkin kiikarilla; hyvin tarkka silmä näkee ne ilmankin kiikarin apua.

Kuun eteläpuoliskolla on suuri ja kirkas rengasvuori, Tycho, josta lähtee paljon edellämainituita säteitä kaikkiin suuntiin yli laaksojen ja vuorien. Tuntuu miltei siltä kuin kuu olisi tällä kohden halkeillut ja halkeamat olisivat täytetyt jollain valkoisella aineella.”

Pickering oli vuonna 1904 julkaistussa kirjassaan The Moon vahvasti sillä kannalla, että tuo valkoinen aine oli jäätä, ja moni muukin harvoista Kuusta kiinnostuneista oli samaa mieltä.4 Pickeringin mukaan raot olivat syntyneet kun Kuun kuori oli kutistunut. Ne täyttyivät jäällä, kun tulivuoriksi oletetut kraatterit puhkuivat kaasujaan ulospäin ja tämä ilmeisen vesihöyrypitoinen vulkaaninen tuuli levisi säteittäisesti ympäristöön. Pickeringin vaihtoehtoisen teorian perusteella jonkinlainen sähköinen poistovoima oli vastuussa vulkaanisista kaasuista peräisin olevan jään kertymisestä vanhoihin rakoihin.

Ajatus tuulesta joskaan ei jäästä säteiden synnyn taustalla tavoitti myös suomalaiset. Heiskanen selitti säteiden synnystä Tähtimaailmassa seuraavaa (s. 439–440):

”Vaikkakin kuun pinta tuli paksummaksi ja lujemmaksi, niin syntyi vielä merien muodostumista seuraavina aikakausina lukuisia tulivuoria, jotka heittivät ympärilleen suuria tuhkamääriä. Tuhkan hajoitti tuuli – oletetaan, että kuulla siihen aikaan vielä oli ilmakehä – laajalle alueelle suoraviivaisesti. Vähitellen se kuitenkin painui maahan ja muodosti kirkkaita juovia kuun pinnalla, jotka keskeytymättä kulkevat vuorien ja laaksojen yli. Kuun jäähtyessä edelleen ovat tulivuoret vähitellen sammuneet.”

Toisen polven ansioitunut ja arvostettu tähtitieteen kansanvalistaja Mary Proctor (1862–1957) esitteli kirjassaan Romance of the Moon vuonna 1928 hieman jäätä uskottavamman selityksen säteiden valkoiselle aineelle. Intiassa virkamiehenä työskennellyt Herbert Gerard Tomkins (1869–1934) oli kiinnittänyt huomionsa etenkin Punjabin alueella tavattaviin suolaesiintymiin. Hän näki niissä vertailukohdan Kuun säteisiin. Tomkinsin mukaan Kuussa oli ollut ja oli kenties edelleen merkittäviä määriä pinnanalaista vettä. Veden haihtuessa se Kuun sisäisen lämmön ajamana kohosi rakoja pitkin ylöspäin, jolloin tavallinen meri- eli vuorisuola (natriumkloridi) kiteytyi rakoihin. Suola oli Tomkinsin mukaan nimenomaan vuorisuolaa, sillä hän kannatti Sir George Howard Darwinin (1845–1912) tunnetuksi tekemää Kuun syntymallia, jonka mukaan Kuu muodostui irrottuaan muinoin vinhasti pyörineestä maapallosta. Koska meillä vuorisuola on hyvin yleistä, täytyi sen olla sitä Kuussakin.

Mary Proctor The New York Timesin piirroksessa 9.9.1894. Kuva: Wikipedia / public domain.

Proctor ei kovin vahvasti ottanut kantaa eri malleihin, mutta tuntui kannattavan Tomkinsin ideaa. Hän täsmensi sitä isänsä Richard Anthony Proctorin5 (1837–1888) käsityksellä, jonka mukaan eri kraattereihin riittyvät säteet olivat kyllä syntyneet eri aikoihin, mutta kunkin sädejärjestelmän oli täytynyt syntyä nopeasti, korkeintaan muutamassa vuodessa.

Vaikka säteiden syntymekanismin osalta oltiinkin sata vuotta sitten pahemman kerran hakoteillä, joissain asioissa osuttiin oikeaankin. Monin paikoin Kuussa on suunnilleen viisitoistasenttisellä ja sitä isommalla putkella nähtävissä lukuisia suoraviivaisia halkeamilta näyttäviä piirteitä. Geologit kutsuvat niitä grabeneiksi. Bonsdorff vertasi niitä Newcomb-suomennoksessaan omituisuudessa kraatterien säteisiin, mutta tarjoili niille tällaisia selitysmalleja (s. 120):

”Yhtä merkillisiä ovat syvät, useita kilometrejä pitkät halkeamat kuun pinnalla, joita viime vuosikymmeninä on löydetty suuri joukko. On kyllä mahdollista, että niiden syntyyn ovat vaikuttaneet auringon säteet. On kuitenkin yhtä todennäköistä, että ne ovat saaneet alkunsa sellaisten voimien vaikutuksesta, jotka muistuttavat vulkaanisia purkauksia maanpinnalla ja joiden tyyssija on aikoinaan ollut kuun sisusta.”

Auringon säteiden kanssa Kuun grabeneilla ei tietenkään ole mitään tekemistä ja on nykypäivän näkövinkkelistä varsin vaikea keksiä, millaisella mekanismilla tämän mallin kannattajat niiden synnyn selittivät. Jälkimmäinen Bonsdorffin esittelemistä vaihtoehdoista osuu kuitenkin naulan kantaan eräiden grabenien synnyn osalta. Paras esimerkki tällaisesta tuliperäisestä grabenista on Kuun suurimmasta kalderasta Hyginuksesta lähtevät grabenit, eli Rima Hyginus. Ne syntyivät, kun syvältä Kuun vaipasta lähti kohoamaan magmaattinen juoni, joka lähelle pintaa päästyään venytti kuorta ja synnytti siten halkeamalta näyttävän grabenin.6

Ilmaa, elämää ja muutoksia Kuussa?

Sata vuotta sitten kuututkijat pääsääntöisesti pitivät Kuuta elottomana taivaankappaleena. Pickering oli kuitenkin näkyvä ja etenkin uransa alkupuolella myös vaikutusvaltainen poikkeus. Hän uskoi vakaasti kasvillisuuteen Kuussa, samoin kuin siihen, että paikoin Kuun kaasukehä saattoi sisältää yhtä paljon hiilidioksidia kuin Maan ilmakehä. Kuun pinnalla tapahtui myös kaikenlaisia muodon, värin ja kirkkauden muutoksia. Pickeringin ajatuksia esiteltiin suomalaisellekin yleisölle Thomsonin Tiede ja luonto -teoksessa tähän tapaan (s. 24):

”Jotkut harvat tähtitieteilijät luulevat kuitenkin nähneensä kuussa jonkinlaisia heikkoja elämän tai liikunnon oireita. Professori Pickering luuli huomanneensa tuliperäisen toiminnan merkkejä. Hän luuli siellä olevan kasvillisuusaloja, joissa luultavasti kasvaisi alhaisia kasveja, ja kuun maaperän ehkä sisältävän jonkin verran vettä. Kuulla muka on ollut hyvin ohut ilmakehäkin, ja joskus hän luuli huomanneensa pienen satunnaisen lumisateenkin. Prof. Pickering sai muutamia huolellisia havainnontekijöitä vakuutetuiksi siitä, että kuussa luultavasti tapahtuu jonkinlaisia vähäpätöisiä muutoksia.”

Tämän jälkeen kirjassa käytetään runsaasti palstatilaa sen osoittamiseen, ettei Kuussa Pickeringin väitteistä huolimatta ole kaasukehää ja että elämän esiintyminen siellä on hyvin epätodennäköistä. Kuuta käsittelevän luvun lopussa elätellään kuitenkin vielä pientä toivonkipinää (s. 26):

”Kuu on meille mielenkiintoinen juuri siitä syystä, että se on kuollut maailma. Se näyttää meille osoittavan, mitä Maasta ja yleensä kaikista jäähtyvistä metallipalloista tulee etäisessä tulevaisuudessa. Emme tiedä, onko kuussa milloinkaan ollut elämää, mutta se ei missään tapauksessa ole voinut edistyä pitkälle kehityksen tiellä. Enintään voimme kuvitella siellä nykyään olevan joitakin omituisia alhaisia kasveja, jotka vielä pitävät puoliaan raskaan kaasun muodostamissa allikoissa, kehittyen pitkän päivän hehkuvassa auringonpaisteessa ja pitkän yön kuluessa taas kauttaaltaan jäätyen.”

Pickeringin puolustukseksi on todettava, että hän vertasi The Moon -kirjassaan Kuun elämää Etelämantereella elävään jäkälään. Nykyisin Etelämantereen kuivia laaksoja pidetään parhaana maanpäällisenä vertailukohtana Marsille ja siksi niissä sinnitteleviä elämänmuotoja tutkitaan astrobiologien toimesta hyvinkin innokkaasti. En voi väittää olevani astrobiologian historian asiantuntija, mutta veikkaisin Pickeringin olleen tässä suhteessa huomattavasti edellä aikaansa.

Myös Newcombin tähtitieteessä pohdittiin ilman, elämän ja havaittavien muutosten esiintymistä Kuussa (s. 122–123):

”Sellainen elämä, joka esiintyy maapallolla, vaatii menestyäkseen ainakin vettä ja kaikki elämän korkeammat muodot myöskin ilmaa. Voimme tuskin ajatella elävää olentoa, jonka ainoina ravintoaineina olisi hiekka tahi joku mineraaliaines, jota kuun pinnalla tavataan. Jos ajattelisimmekin Kuussa olevan eläimiä, olisi meidän vaikea käsittää, mitä ne siellä söisivät. Me tulemme siihen johtopäätökseen, että kuussa ei ole mitään sellaista elämää, joka on samojen lakien alainen kuin elämä maan pinnalla.”

”Voimme siis lyhyesti kuvailla kuuta kappaleena, jossa ei ole ilmaa ja joka aina pysyy muuttumattomana.”

Vuoden 1929 Tähtimaailmassa elämästä ei puhuttu enää mitään, ja kaasukehäkin sai varsin tylyn tuomion (s. 444):

”Kuussa ei ole huomattu olevan ilmakehää. Useat ilmiöt viittaavat siihen, että jos kuussa on ilmakehä, niin sen täytyy olla erittäin ohut.”

Kuuta ei kuitenkaan pidetty geologisesti kuolleena maailmana, sillä (s. 442):

”Muutamissa tapauksissa lienevät tällaiset muutokset hyvin todennäköisiä. Varsinkaan niitä muutoksia, joita V. [sic] H. Pickering 1904 on havainnut rengasvuori Platon ympärillä ja 1913 pienen Eimmart-kraatterin ympärillä, tuskin voitaneen epäillä.”

Nykyisin tiedetään, että Kuussa voidaan kyllä harrastajavälineinkin havaita muutoksia, mutta varmat tapaukset liittyvät aina pienten meteoriittien törmäämiseen Kuun pintaan. Lisäksi ilmeisesti sähköisesti levitoiva kuupöly saattaa aiheuttaa kaikenlaista kummaa, kuten jo Apollo-aikakaudella tiedettiin. Kuuluotaimillakin kenties rekisteröityihin mahdollisiin kaasupurkauksiin liittyvät lyhytaikaiset valoilmiöt taas ovat aihe, joihin juuri kukaan akateemista virkaa havitteleva tutkija ei rohkene tarttua edes sivulauseessa.

Vilkaisu tulevaan

Jälkiviisaasti voidaan todeta, että sata vuotta sitten käsitykset Kuun olemuksesta geologiselta näkökannalta olivat aivan keskeisiltä osiltaan joko täysin pielessä tai ainakin hyvin hataralla pohjalla. Mielenkiintoista on myös havaita, että Kuun synnystä ei 1900-luvun alkuvuosikymmenten suomenkielisissä kansantajuisissa Kuuta käsittelevissä kirjoissa puhuta oikeastaan yhtään mitään.

Nykyisin luulemme ymmärtävämme Kuun geologisen kehityksen ja pinnanmuotojen synnyn ainakin pääpiirteissään. Kuun syntykin Marsin kokoisen kappaleen ja varhaisen Maan yhteentörmäyksen seurauksena tuntuu olevan suht vankalla pohjalla, vaikka yksityiskohdista kiivaasti kiistelläänkin. Nämä edistysaskeleet ovat eritoten Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisen avaruuskilpailun huipentaneiden Apollo-lentojen ansiota.

Lähivuosina Kuuhun laskeutuu varmasti lisää luotaimia, ja todennäköisesti 10–15 vuoden sisällä myös ihmisiä. Nämä lennot tulevat merkittävästi lisäämään tietojamme Kuusta, sen synnystä ja kehityksestä, sekä samalla niin Maan kuin koko aurinkokuntamme perimmäisestä olemuksesta.

Nuo tulevat edistysaskeleet vaikuttavat tällä hetkellä niin ilmeisiltä, että tohdin ne näin julkisestikin ilmaista vaikka – kuten yleisesti tunnettua on – ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Rohkenen lisäksi väittää, että Ursan juhliessa 200-vuotista taivaltaan ei silloinen blogisti – tai mikä hän sitten lieneekään – pääse kirjoittamaan yhtä radikaaleista muutoksista Kuuta koskevissa käsityksissä menneen sadan vuoden aikana kuin näin ensimmäisen satavuotisjakson tultua täyteen oli mahdollista.


1Samainen kirja, ja samalla siis koko Ursan virallinen julkaisutoiminta, alkoi geofyysikko, dosentti Eyvind Sucksdorffin (1899–1955) kauniilla kirjoituksella ”Tähti-öistä”. Sen ensimmäiset rivit olivat lainaus Senecalta (mitä ilmeisimmin se tunnetumpi Seneca, eli Lucius Annaeus Seneca nuorempi, n. 4 eaa. – 65 jaa.) (s. 5): ”Ei ole mitään jalompaa tutkittavaa kuin tähdet ja taivaankappaleet.” Alkuperäistä lähdettä tuolle sitaatille ei kohtalainen googlailu ole paljastanut. Jos jollain on asiasta tarkempaa tietoa, kuulisin siitä hyvin mielelläni.

2Kirjan tekijöiksi mainitaan kannessa Newcomb ja Rudolf Engelmann (Friedrich Wilhelm Rudolf Engelmann, 1841–1888), joka oli toimittanut kirjan ensimmäisen saksalaisen laitoksen. Heiskasen käännöksen pohjana oli seitsemäs, vuoden 1922 laitos, jota muut saksalaistutkijat olivat edelleen laajentaneet merkittävästi.

3Kirjassa on myös tiettävästi ensimmäinen varmasti tunnistettava kaukoputkella havaitusta Kuun kraatterista, Hipparchuksesta, tehty yksityiskohtainen piirros.

4Tähän porukkaan hieman myöhemmin lukeutuivat jossain määrin myös natsit, sillä jäinen Kuu sopi heidän tärähtäneeseen rotuoppiinsa pohjoisesta herrakansasta ja Hanns Hörbigerin (1860–1931) sekopäiseen Welteislehre-oppiin.

5Richard Proctor oli Kuun kraattereiden törmäyssynnyn varhaisimpia ja selväjärkisimpiä kannattajia.

6Tarkempaa tietoa syntymekanismista kaipailevien kannattanee lukaista aikoinaan Ursan Zeniitti-verkkolehteen kirjoittamani juttu Hyginuksesta ja Rima Hyginuksesta.


Tämä juttu ilmestyy myös Hieman Kuusta -blogissa vähän tuhdimmin kuvitettuna ja luultavasti myös useammilla linkeillä varustettuna versiona.

6 kommenttia “Kuu kun Ursa syntyi”

  1. ERKKI RANTAMÄKI sanoo:

    Vuonna 1938 painetussa Yrjö Karilaan toimittamassa ”Pikku Jättiläinen” – kirjassa on TÄHTITIEDE-otsikon alla teksti ”Ei ole jalompaa tutkittavaa kuin tähdet ja taivaankappaleet – Seneca”!
    Mitään asialähdettä tuolle toteamukselle ei kyseinen kirja esitä! Itselleni se oli korvaamaton portti Tähtitieteeseen 1960-luvulla!

    1. Teemu Öhman sanoo:

      Kiinnostavaa, kiitos tiedosta! Kaikesta päätellen tuo siis oli kokolailla hyvin tunnettu lausahdus 1920- ja 1930-lukujen Suomessa ja tavoitti ihmisiä vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. Joskus pitäisi yrittää selvittää, missä yhteydessä Seneca tuon kirjoitti.

  2. Lasse Reunanen sanoo:

    Monipuolisesti Kuusta kerroit Ursan perustamiseen 100 vuotta sitten…
    Lisään kirjasta: Kuun taikaa – Gummerus 1999 / Lori Reid –
    Moon Magic / 1998 – Suomentanut Sari-Anne Ahvonen;

    Kuutaulukot liitteistä vuosilta 1920-2020 tietoja marraskuulle.
    Kuun vaiheet toistuu liki samalle päiväykseen 19 vuoden jaksoissa:

    1921
    mar 07 15:53 EN, mar 15 13:39 TK, mar 22 11:41 VN, mar 29 13:25 UK
    1940
    mar 06 21:08 EN, mar 15 02:23 TK, mar 22 16:36 VN, mar 29 08:42 UK
    1959
    mar 07 13:24 EN, mar 15 09:42 TK, mar 23 13:03 VN, mar 30 08:46 UK
    1978
    mar 07 16:18 EN, mar 14 20:00 TK, mar 22 21:24 VN, mar 30 08:19 UK
    1997
    mar 07 21:43 EN, mar 14 14:12 TK, mar 21 23:58 VN, mar 30 02:14 UK
    2016
    mar 07 19:51 EN, mar 14 13:52 TK, mar 21 08:33 VN, mar 29 12:18 UK
    2021
    mar 04 ——- UK, mar 11 ——- EN, mar 19 ——- TK, mar 27 ——– VN
    2002
    mar 04 20:34 UK, mar 11 20:52 EN, mar 20 01:34 TK, mar 27 15:46 VN
    1983
    mar 04 22:21 UK, mar 12 15:49 EN, mar 20 12:29 TK, mar 27 10:50 VN
    1964
    mar 04 07:16 UK, mar 12 12:20 EN, mar 19 15:43 TK, mar 26 07:10 VN
    1945
    mar 04 18:07 UK, mar 12 11:05 EN, mar 19 02:17 TK, mar 26 08:00 VN
    1926
    mar 05 14:34 UK, mar 12 23:01 EN, mar 19 16:21 TK, mar 27 07:15 VN

    Auringonpimennykset 19 vuoden jaksoissa, kk, pv, klo, tähdistölyhenne:

    1921 huh 08 09:05 OIN, lok 01 12:26 VAA
    1940 huh 07 20:18 OIN, lok 01 12:41 VAA
    1959 huh 08 03:29 OIN, lok 02 12:31 VAA
    1978 huh 07 15:15 OIN, lok 02 06:41 VAA
    1997 maa 09 01:15 KAL, syy 01 09:04 NEI
    2016 maa 09 01:56 KAL, syy 01 09:04 NEI
    2021 ————————————————-
    2002 kes 10 23:48 KAK, jou 04 07:35 JOU
    1983 kes 11 04:37 KAK, jou 04 12:26 JOU
    1964 tam 14 20:43 KAU, kes 10 04:22 KAK,
    1964 hei 09 11:31 RAP, jou 04 01:18 JOU
    1945 tam 14 05:06 KAU, hei 09 13:35 RAP
    1926 tam 14 06:34 KAU, hei 09 23:06 RAP

    Kuunpimennykset 19 vuoden jaksoissa, kk, pv, klo, tähdistölyhenne:

    1921 huh 22 07:49 SKO, lok 16 22:59 OIN
    1940 maa 23 19:33 VAA, huh 22 04:37 SKO, lok 16 08:15 OIN
    1959 maa 24 20:02 VAA, syy 17 00:52 KAL
    1978 maa 24 16:20 VAA, syy 16 19:01 KAL
    1997 maa 24 04:45 VAA, syy 18 18:51 KAL
    2016 maa 23 12:02 VAA, syy 16 19:06 KAL
    2021 —————————————————
    2002 tou 26 11:52 JOU, kes 24 21:43 KAU, mar 20 01:35 HÄR
    1983 kes 25 08:32 KAU, jou 20 02:00 KAK
    1964 kes 25 01:08 KAU, jou 19 02:41 KAK
    1945 kes 25 15:08 KAU, jou 19 02:17 KAK
    1926 tam 28 21:35 LEI, kes 25 21:13 KAU,
    1926 hei 25 05:13 VES, jou 19 08:09 KAK

  3. Lasse Reunanen sanoo:

    Auringonpimennykset listaukseeni tulostunut virhe;
    2016 syy 01 09:04 NEI merkitty myös väärin vuodelle:
    1997 syyskuulle…
    Piti olla:
    1997 syy 01 23:52 NEI

    Kirjan tiedot kuitenkin lienee liki oikein
    (en muualta vertaillut tietoja).
    Vuoden 2021 tarkat ajat jätin merkitsemättä.
    Ursa aloitti virallisesti kerrotusti: 02.11.2021 keskiviikkona.
    Lisään vielä edeltävän Kuun vaiheen päiväyksen ajan:
    1921 lok 30 23:38 UK

  4. Lasse Reunanen sanoo:

    Itselläni kalenterihaut viikonpäiville, 28 vuoden kiertoon.
    Kierto alkaa Ma-Ma ja päättyy La-Su
    (vuosien 1. ja viimeinen viikonpäivä):
    – Gregoriaanisella kalenterilla 2001-2028 jne.
    – Juliaanisella kalenterilla 1901-1928 jne.

    Kuun vaiheille tein samoin, jaon 19 vuoden kiertoon –
    jotka toistuu noin 3 vrk tarkkuudella 100-vuosille,
    19 vuoden kiertoaikoja esim. em. Kuun taikaa -kirjasta.
    Jaoin 19 vuoden kierron täsmäten vuosiin 2001-2019,
    vähentämällä vuosiluvuista 100 saa kierron
    täsmäämään vuosilta 1-19 alkaen.
    Kiertoajat näyttää Kuun vaiheiden toistuvuuden
    likiarvot, vuodenaikaan sijoittuen:

    ….6-..24
    ..25-..43
    ..63-..81
    ..82-100
    101-119 481-499 ..861-..879 1241-1259 1621-1639 2001-2019
    120-138 500-518 ..880-..898 1260-1278 1640-1658 2020-2038
    139-157 519-537 ..899-..917 1279-1297 1659-1677 2039-2057
    158-176 538-556 ..918-..936 1298-1316 1678-1696 2058-2076
    177-195 557-575 ..937-..955 1317-1335 1697-1715 2077-2095
    196-214 576-594 ..956-..974 1336-1354 1716-1734 2096-2114
    215-233 595-613 ..975-..993 1355-1373 1735-1753 2115-2133
    234-252 614-632 ..994-1012 1374-1392 1754-1772 2134-2152
    253-271 633-651 1013-1031 1393-1411 1773-1791 2153-2171
    272-290 652-670 1032-1050 1412-1430 1792-1810 2172-2190
    291-309 671-689 1051-1069 1431-1449 1811-1829 2191-2209
    310-328 690-708 1070-1088 1450-1468 1830-1848 2210-2228
    329-347 709-727 1089-1107 1469-1487 1849-1867 2229-2247
    348-366 728-746 1108-1126 1488-1506 1868-1886 2248-2266
    367-385 747-765 1127-1145 1507-1525 1887-1905 2267-2285
    386-404 766-784 1146-1164 1526-1544 1906-1924 2286-2304
    405-423 785-803 1165-1183 1545-1563 1925-1943 2305-2323
    424-442 804-822 1184-1202 1564-1582 1944-1962 2324-2342
    443-461 823-841 1203-1221 1583-1601 1963-1981 2343-2361
    462-480 842-860 1222-1240 1602-1620 1982-2000 2362-2380

  5. Lasse Reunanen sanoo:

    Edellisestä listauksestani jäi välistä pois vuodet 44-62 sarjasta:
    6-24, 25-43, 44-62, 63-81, 82-100 – ensimmäiselle vuosisadalle.

Vastaa käyttäjälle ERKKI RANTAMÄKI Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *