Arkisto


Ei nimi vuorta pahenna

31.1.2020 klo 07.00, kirjoittaja
Kategoriat: Aurinkokunta , Mars , Tektoniikka , Tulivuoret , Venus , Vulkanismi

Mikä on aurinkokuntamme suurin vuori? Vastaus suuntautuu helposti kohti Marsin maineikasta Olympus Monsia. Ja kyllähän yli 20-kilometrinen Olympus Mons on  parhaan tietämyksemme mukaan korkein vuori, joka aurinkokunnasta löytyy. Mutta ”korkein” ei välttämättä ole sama kuin ”suurin”.

Mars jakaantuu kolmeen erilliseen suuralueeseen. Pohjoisia alankoja peitti todennäköisesti muinoin meri. Vielä vanhemmilta kraatteroituneilta eteläisiltä ylängöiltä puolestaan löytyy esimerkiksi veden pitkään tai ainakin useaan otteeseen jatkuneesta pintavirtauksesta kieliviä jokiuomia.

Kolmas kokonaisuutensa on tuliperäisten piirteiden hallitsema Tharsis. Siihen kytkeytyvät monet Marsin superlatiiveista, kuten Olympus Mons, varsinaiset 15-kilometriset Tharsiksen tulivuoret Arsia, Pavonis ja Ascraeus Mons, sekä aurinkokunnan ”suurin” kanjoni Valles Marineris. Lisäksi sen reunamilta alkaa useita massiivisia virtausuomia. Tharsiksen pohjoista reunaa hallitsee kuitenkin hieman unohdettuna aurinkokunnan ”suurin” vuori, Alba Mons.

Alba Monsin topografinen kartta. Kuvassa on yhdistetty Mars Global Surveyor -luotaimen MOLA-lasermittausaineistosta luotu korkeusmalli Mars Odyssey -luotaimen THEMIS-päiväinfrapunakuvaan. Kuva-alan leveys keskellä kuvaa noin 1200 km. Kuva: NASA / ASU / MOLA / THEMIS / USGS / T. Öhman.


Alba on kummastuttanut tutkijoita jo 1970-luvun alusta alkaen. Sen laajuus on ällistyttävä. Itä–länsi-suunnassa sen pituus on määritelmästä riippuen suunnilleen 1400 km. Tuo vastaa matkaa Norjan länsirannikolta Ääniselle. Pohjois–etelä-suunnassa Alballa on mittaa hieman vähemmän, eli ainoastaan Suomen verran, noin 1000 km.

Korkeudessa Alba kuitenkin häviää selvästi muille Tharsiksen jättiläisille, se kun ei kasvanut kuin noin seitsenkilometriseksi. Vähäinen korkeus tarkoittaa myös mitättömän loivia rinteitä. Tyypillisesti Alban keskirinteiden jyrkkyys on puolen asteen kieppeillä, ja jyrkimmällä pohjoisrinteelläkin vain reilut puolitoista astetta. Tämä on kertaluokkaa vähemmän kuin Maan klassisilla kilpitulivuorilla Havaijilla ja puolet Olympus Monsin rinteiden jyrkkyydestä. Kohti Alban huippua kävellessä ei huomaisi vuorella olevansakaan. Ja mikä ylipäätään on ”vuori”?

Alban laavat olivat sen verran notkeita, että ne virtasivat ongelmitta satoja kilometrejä pitkin hyvin loivia rinteitä. Alban vulkanismi oli myös erittäin pitkäkestoista, sillä vanhimmat viitteet siitä ovat 3,8–3,4 miljardin vuoden takaa. Nuorimmat alueet Alban huipusta taas muodostuivat ehkä vain 180 miljoonaa vuotta sitten. Tämä kuvastaa hyvin koko Tharsiksen alueen vulkanismia: koska Marsissa ei koskaan tai ei ainakaan hyvin pitkään aikaan ole ollut laattatektoniikkaa, syvältä Marsin uumenista mahdollisen vaippapluumin tuuppaama laava kertyi vain yhteen paikkaan. Kukaan ei kuitenkaan pohjimmiltaan tiedä, miksi Albasta muodostui valtava lättänä, kun muut Tharsiksen jättiläiset kohosivat korkeuksiin.

Kuvassa yläoikealta alavasemmalle valunut laavavirta ja kehämäisiä grabeneita Alba Monsin lounaisrinteellä. Grabenit katkaisevat laavavirran, joten ne ovat laavavirtaa nuorempia. Kuvan poikki kulkevan suurimman grabenin keveys on noin 6 km. Keinotekoinen viistokuva on luotu Mars Reconnaissance Orbiter -luotaimen CTX-kameran stereokuvista. Kuva: NASA / MSSS / T. Öhman.

Alban silmiinpistävin piirre on sen tektoniikka. Alban keskirinteitä koristaa hautavajoamiksikin kutsuttujen grabenien kehä. Grabenit syntyvät, kun kalliolohko vajoaa kallioperää venytettäessä. Nykyisin yleisimmin oletetaan, että Alban kehämäiset grabenit syntyivät Alban kohotessa magmaattisen toiminnan seurauksena. Eri mallit kuitenkin eroavat yksityiskohdiltaan melkoisesti.

Kehämäisten grabenien ohella Albaa luonnehtivat siihen etelästä ja koillisesta yhtyvät alueellisen jännityskentän synnyttämät grabenit. Alueellisen ja paikallisen – jos nyt paikallisesta voidaan Alban kokoisen rakenteen tapauksessa puhua – jännityskentän vuorovaikutus on johtanut nykyiseen hieman rannekelloa hihnoineen muistuttavaan ulkonäköön. Vastaavaa ei tunneta mistään päin Marsia.

Kehämäisiä grabeneita Alba Monsin itäkaakkoisella rinteellä. Kuvassa ylhäällä keskellä näkyvän törmäyskraatterin halkaisija on noin 7 km. Grabenit leikkaavat sitä, joten kraatteri on niitä vanhempi. Grabenin pohjalla on myös kaunis vulkaaninen kaksoiskraatteri (tai purkausaukko). Alban alueella niiden oletetaan liittyvän pitkälle ulottuviin juoniparviin. Keinotekoinen viistokuva on luotu Mars Reconnaissance Orbiter -luotaimen CTX-kameran stereokuvista. Kuva: NASA / MSSS / T. Öhman.


Moni tutkija on todennut, että jos Alba sijaitsisi Venuksessa, sitä todennäköisesti kutsuttaisiin koronaksi. Planeettageologisessa merkityksessään Venuksen koronat ovat pyöreähköjä vulkaanis-tektonisia rakenteita, joille ominaista on tektoninen reunus ja melko runsaina esiintyvät laavavirrat. Topografialtaan koronat ovat hyvin vaihtelevia, mutta suunnilleen Alban kaltaisia kilpi- tai platoomaisia koronia on noin 20 % kaikista Venuksen noin 350:stä koronasta. Erojakin Alban ja koronien välillä kuitenkin on, kenties merkittävimpänä Alban tektonisen kehän sijaitseminen keskirinteellä eikä reunalla.

Paras Alban vertailukohta Venuksessa on nimeltään Kvasha Patera. Se on siis luokiteltu pateraksi, ei koronaksi. Latinan sana patera tarkoittaa matalaa lautasta. Planeettageologisen määritelmän mukaan patera on epäsäännöllinen kraatteri, tai vaihtoehtoisesti kaarevien simpukankuorimaisten lovien reunustama monivaiheisen historian läpikäynyt kraatteri. Kvasha Pateran virallinen läpimitta on 50 km. Tämä vastaa suunnilleen vulkaanis-tektonisen rakenteen keskiosaa. Tektoninen kehä huomioiden sen koko on kuitenkin liki tuplasti suurempi, ja käytännössä Kvasha Paterasta puhuttaessa tarkoitetaan juuri tätä suurempaa rakennetta.

Vasemmalla Alba Mons Marsissa, oikealla Kvasha Patera Venuksessa. Molemmilla on keskellä kaldera, suhteellisen piirteetön alue sen ympärillä, kehämäiset grabenit, laavavirtoja ja alueellista tektoniikkaa. Huomaa kuitenkin mittakaavojen noin kymmenkertainen ero. Alban kuva on Mars Odyssey -luotaimen THEMIS-kameran päiväinfrapunakuva, joka vastaa suunnilleen näkyvän valon kuvia. Kvashan kuva puolestaan on Magellan-luotaimen SAR-tutkakuva. Kuva: NASA / ASU / USGS / T. Öhman.

Latinan sana mons tarkoittaa vuorta. Siinä merkityksessä sitä planeettageologiassakin yleensä käytetään. Nykyinen Alba Mons kulki kuitenkin vuosikymmenien ajan nimellä Alba Patera. Nykyisin Alba Pateralla viitataan vain Alba Monsin huipulla olevaan magmasäiliön tyhjentyessä syntyneeseen romahdusrakenteeseen eli kalderaan.

Myös Kvasha Pateran keskellä on kaldera. Näin ollen Alban ja Kvashan nykyisin pateroiksi kutsutut osat näyttäisivät kutakuinkin vastaavan toisiaan. Romahtamalla syntynyt kaldera on kuitenkin eri asia kuin räjähtämällä (tai vähän hillitymmin purkautumalla) syntynyt kraatteri, jollaista pateran pitäisi tarkoittaa.

Eli ennen Alba oli patera, mutta on nyt vuori, jonka sisällä on patera, joka tarkoittaa kraatteria, mutta viittaa kalderaan. Oikeasti Alba lienee lähinnä jotain koronan kaltaista. Ja aiemmin koronaksi tulkittu Alban paras vertailukohta Kvasha on luokiteltu pateraksi. Selvää ja loogista, eikö?

Tässä vaiheessa ei auta muu kuin kutsua apuun itse Bardi. Romeon ja Julian toisen näytöksen toisessa kohtauksessa Juliaa kismittää, että Romeo sattuu kuulumaan Montaguen sukuun, jota Julian edustamat Capuletit inhoavat. Pohjimmiltaan Romeon nimi ei kuitenkaan ole Julialle tärkeä, sillä Romeo olisi aivan yhtä ihanainen, oli hänen nimensä mikä hyvänsä:

”What’s in a name? That which we call a rose

By any other name would smell as sweet;”

– William Shakespeare, 1597

”Mit’ on se nimi? Mitä ruusuks kutsut,

Yht’ ihanasti toisin nimin tuoksuu.”

– Paavo Cajander, 1881

”Mitä on nimi? Ruusu tuoksuu ihanalta,

kutsumme sitä ruusuksi tai emme,”

– Marja-Leena Mikkola, 2006

Julia kuoli, mutta sanat jäivät elämään. Niistä on syytä ottaa opiksi. Loppujen lopuksi sillä ei ole mitään merkitystä, millä nimellä Albaa tai Kvashaa kutsutaan. Oleellista on huomata, että niillä on selvästi paljon yhteistä, aivan kuten Romeolla ja Julialla. Toisen kehityksen ymmärtäminen auttaa näkemään, miksi toisesta lopulta tuli sellainen kuin tuli. Ja kulloisestakin nimestään riippumatta Alba on edelleen aurinkokunnan ”suurin” ”vuori”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Kuun kadonneet vuoret

22.1.2020 klo 07.00, kirjoittaja
Kategoriat: Historia , Kraatterit , Kuu , Maa , Vuoristot

Kuun pinta on maapalloon verrattuna muinainen. Ihmisen ajantajun näkökulmasta se on myös käytännössä lähes muuttumaton. Silloin tällöin syntyy pieniä uusia törmäyskraattereita, ja kuunjäristykset aiheuttavat joskus vyöryjä samalla kun kalliolohkot saattavat hieman nitkahtaa toistensa suhteen. Pääsääntöisesti Kuussa ei nykyisin kuitenkaan tapahdu oikeastaan mitään. Silti sen kartoille on ilmestynyt ja niiltä on kadonnut viimeisen parinsadan vuoden kuluessa lukuisia mahtavia vuorijonoja.

Kuun vuoristot nimetään enimmäkseen maapallon vuoristojen mukaan. Tutuimpia ovat Imbriumin altaan reunan muodostavat Karpaatit, Apenniinit, Kaukasus ja Alpit. Imbriumin yhteydestä löytyy myös kuuhavaitsijoiden suosikkikohteen, Sinus Iridumin eli Sateenkaarilahden muodostavat Jura-vuoret. Hiukan epämääräiset Pyreneet puolestaan kohoavat Mare Nectariksen itärannalta.

Kuun läntisellä pallonpuoliskolla Oceanus Procellarumin eli Myrskyjen valtameren länsirannan tuntumassa on ikivanha 164-kilometrinen laavalla täyttynyt kraatteri Struve. Struven pohjoispuolella taas on nykykartoissa 103-kilometrinen Russell. Struven ja Russellin reunat ja laavatäytteiset pohjat ovat yhtyneet, ja ne muodostavat kahden varsin vaatimattoman ja pahasti rähjääntyneen kraatterin parin.

Hankalahko sijainti ja 1800-luvun alkuvuosikymmenten kaukoputkioptiikka lienevät olleet osasyinä siihen, että yksi 1800-luvun merkittävimmistä kuututkijoista, saksalainen Johann Heinrich von Mädler (1794–1874), ei antanut Struvelle tai Russellille nimeä lainkaan. Sen sijaan – nykysilmin tarkastellen hieman erikoisesti – hän nimesi kaksikon länsireunan Montes Hercyniiksi, eli Herkynisiksi vuoriksi.

Herkynisiä vuoria kuvaava osa vanhasta piirretystä Mappa Selenographica -kartasta.
Herkyniset vuoret eli Montes Hercynii Beerin ja Mädlerin Mappa Selenographica -kartassa vuodelta 1834. Nykyisille Russell-, Struve- ja Eddington-kraattereille Mädler ei antanut nimiä lainkaan. Kuva on käännetty vastaamaan nykyistä kartografista käytäntöä, joten pohjoinen on ylhäällä ja länsi vasemmalla.

Herkyniset vuoret sijaitsevat siis varsin kaukana lännessä. Vuoristo kohoaa parhaimmillaankin vain vajaan kilometrin ympäröivän laavatasangon pinnasta ja on varsin loivapiirteinen. Lisäksi vähänkään epäsuotuisamman libraation aikaan perspektiivi litistää vuoriston kapeaksi rannuksi aivan Kuun reunaan. Niinpä sen todellista olemusta voi joskus olla hieman hankala hahmottaa. Tätä harmitteli myös maineikas englantilainen kuuhavaitsija ja -tutkija Thomas Gwyn Elger (1836–1897). Hän kuitenkin totesi Herkynisten vuorten muistuttavan enemmän Maan vuoria kuin esimerkiksi Imbriumia ympäröivät vuoristot.

Herkyniset vuoret olivat 1800-luvun kuututkijoille mielenkiintoinen, mutta haastava kohde. Tällaista vuoristoa on kuitenkin nykyisiltä Kuun kartoilta turha etsiä. Eivätkä Herkyniset vuoret Maan kartoiltakaan järin tuttuja ole, vaikka niistäkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen tiedepiireissä puhuttiin. Herkynisten vuorten nousun ja tuhon takana onkin sinne tänne rönsyilevä yhdistelmä mytologiaa, historiaa, geologiaa ja kartografiaa.

Montes Hercyniin pohjoisosa tulossa esiin Kuun yöpuolelta illalla 10.12.2019. Kuva: T. Öhman.

Jo muinaiset kreikkalaiset…

Herkyninen metsä (Hercynia Silva) lienee tänä päivänä hieman tutumpi käsite kuin Herkyniset vuoret. Antiikin oppineille Herkyninen metsä nimittäin muodosti kohtalaisen tarkasti tunnetun Euroopan pohjoisrajan. Gaius Julius Caesarin (100–44 eaa) gallialaissotia käyneille legioonille se oli este matkalla germaanien kimppuun. Pohjoissuunnassa marssi synkän, Caesarin kirjaamien (tai yleisen käsityksen mukaan jonkun tuntemattomaksi jääneen, Caesarin tekstiin lisäyksiä tehneen haamukirjoittajan) uskomusten mukaan alkuhärkien ja yksisarvisten asuttaman metsän läpi olisi kestänyt ilman ylimääräisiä varusteitakin yhdeksän päivää. Sivumennen sanoen, näitä Caesarin yksisarvisia kutsutaan Suomessa tylsästi vain poroiksi.

Idän suuntaan tilanne oli paljon pahempi, sillä matkaan olisi tärväytynyt mitä tahansa kahdesta kuukaudesta ylöspäin. Kukaan ei näet Caesarin aikoihin varmuudella tiennyt, kuinka kauaksi itään Herkyninen metsä oikein jatkuu.

Herkyninen metsä olikin valtava alue, joka ulottui lähinnä Reiniltä itään. Schwarzwald nykyisen Saksan lounaiskulmassa muodosti Herkynisen metsän länsilaidan. Idässä metsä ylsi Böömin kautta Karpaateille, käytännössä lähes Mustallemerelle saakka. Nyky-Euroopassa tästä metsästä on jäljellä vain rippeitä.

Herkyninen metsä peitti Herkynisiä vuoria. Niistäkin ovat kertoneet lukuisat antiikin historiasta tutut henkilöt Aristoteleestä (384–322 eaa) alkaen. Hän hämmästeli, että Herkynisillä vuorilla joet virtaavat pohjoiseen. Moinen oli merkillistä, sillä huomattavista joista vain Niilin tiedettiin virtaavan kohti pohjoista. Neljäsataa vuotta myöhemmin Vesuviuksen tulivuoren myrkyllisiin kaasuihin kuollut Plinius vanhempi (23–79 jaa) puolestaan kertoi Luonnonhistoriassaan niin Herkynisistä vuorista kuin Herkynisen metsän mystisistä eläimistäkin.

Kreikkalaisessa mytologiassa Herkyna oli nymfi, jonka suurin meriitti oli olla manalan osa-aikaiseksi valtiattareksi päätyneen Persefonen lapsuuden ystävä. Yksi työpaikka ei riittänyt tuolloinkaan, sillä Persefonen kesätyönä oli toimia kasvillisuuden ja viljavuuden jumalattarena. Kasvit kuihtuivat syksyllä kun Persefone palasi vakipaikkaansa manalaan. Herkynakin sai nimensä pysyvästi historiaan, sillä hänen, nuoren Persefonen ja erään vikkeläliikkeisen hanhen ansiosta jo muinoin keskisessä Kreikassa Livadeian kaupungin läpi virtaava joki nimettiin Herkynaksi.

Kohtalaisen epäselvää lienee, miten Herkyna ja Herkyninen metsä oikeastaan liittyvät toisiinsa. Yleensä nimittäin väitetään, että Herkyninen metsä sai nimensä ilmeisesti jo protokelttiläisestä tammea tarkoittavasta sanasta. Samaa juurta lienee myös meikäläinen perkele. Niinpä olisi täysin perusteltua kutsua Herkynisiä vuoria paljon paremmin suomalaiseen suuhun sopivasti Perkeleellisiksi vuoriksi.

Herkynisten vuorten nousu ja tuho

Niin Kuussa kuin Maassakin Herkynisten vuorten synnyn takana on kumpaisenkin planeetan tärkein geologinen prosessi: Kuussa kraatteroituminen, Maassa laattatektoniikka. Maassa poimuvuoristot syntyvät litosfäärilaattojen törmäilyn seurauksena. Laatat työntyvät toistensa alle, sulavat osittain, synnyttävät tuliperäistä toimintaa, poimuttuvat ja siirrostuvat.

Maan Herkyniset vuoret muodostuivat muutama sata miljoonaa vuotta sitten devoni- ja kivihiilikausilla, kun Gondwanan ja Lauraasian muinaismantereet hitsautuivat kiinni toisiinsa. Tästä on yhä jäljellä matalahkoja vuorijonoja Pohjois-Amerikan itäosan eteläisiltä Appalakeilta Mauritaniaan, Iberian niemimaalle, Englantiin (mm. Cornwall ja Devon), Ranskaan (mm. Keskusmassiivi), Saksaan (mm. Harz) ja itäiseen Eurooppaan saakka. Samassa rytäkässä syntyi viimeisin supermanner, Pangaia (eli Pangaea eli Pangea). Kaikkien näiden euroopanpuoleisten vuoristojen syntyä kutsutaan nykyisin useimmiten variskilaiseksi, yhä harvemmin herkyniseksi (tai herkyyniseksi, tai hercyniläiseksi) ja silloin tällöin myös armorikalaiseksi vuorijonopoimutukseksi.

Kuussa laattatektoniikkaa ei ole koskaan ollut. Kuun vuoristot ovatkin enimmäkseen törmäysaltaiden tai suurten kraatterien reunoja. Myös niillä esiintyy siirrostumista ja poimuttumista, sekä sulaneen aineksen kerrostumista reunan päälle. Tähän yhtäläisyydet Maan poimuvuoristojen kanssa sitten päättyvätkin, sillä syntymekanismin ohella myös Maan ja Kuun vuoristojen synnyn aikaskaala on aivan erilainen. Maan poimuvuoristojen synty kestää kymmeniä miljoonia vuosia, mutta Kuun altaiden reunojen suurimmatkin vuoristot ovat käytännössä valmiita tunnin sisällä törmäyshetkestä.

Myös iässä on eroa, sillä Kuun Herkynisten vuorten ikä on reilua kertaluokkaa suurempi kuin Maan kaimojensa, eli nelisen miljardia vuotta. Suhteellisesti tarkastellen Maan ja Kuun Herkynisissä vuorissa on kuitenkin samanlaisia piirteitä: molemmat ovat selvästi vanhempia ja sen myötä kuluneempia kuin vaikkapa Alpit tai Apenniinit.

Herkynisten vuorten olemus selvisi kunnolla vasta Yhdysvaltain kuuohjelman myötä 1960-luvun loppupuolella. Tässä alkuperäisestä rajatussa kuvassa Herkyniset vuoret ensimmäisen kerran lähes koko Kuun pinnan kartoittaneen Lunar Orbiter IV -luotaimen kuvassa kesältä 1967. Struve H:n läpimitta on noin 21 km. Kuva: LO-IV-182-H3 / NASA / LPI / T. Öhman.

Nykygeologiassa ei enää kovin usein puhuta herkynisestä vuorijonopoimutuksesta, vaan yleensä siitä käytetään nimitystä variskilainen vuorijonopoimutus. Vaikka niitä pääsääntöisesti pidetään synonyymeinä, alkujaan termeillä variskilainen ja herkyninen oli kuitenkin selvä ero. Variskilaisista vuorista kirjoitti geologiaan suurimpiin nimiin kuulunut itävaltalainen Eduard Suess (1831–1914) vuonna 1886. Hän tarkoitti niillä vain Ranskan Keskusmassiivin itäpuolisia vanhoja vuoristoja.

Vuotta myöhemmin ranskalainen Marcel Bertrand (1847–1907) loi nykyisessä mielessä käsitteen Herkyniset vuoret, tarkoittaen niillä sekä Suessin Variskilaisia että Armorikalaisia vuoria. Termit siirtyivät myös saksalaisten kaivosmiesten kieleen: variskilaiset siirrokset ja raot olivat lounas–koillinen-suunnassa, herkyniset puolestaan kulkivat kaakko–luode-suunnassa. Olisi siis ollut huomattavasti järkevämpää, että termit olisi pidetty erossa toisistaan, tai ainakin että herkynisestä vuorijonopoimutuksesta olisi tullut kaiken kattava yleistermi variskilaisen sijaan. Toisin kuitenkin kävi, ja nyt Bertrandin Herkyniset vuoret ovat vähin erin katoamassa kielestä.

Suomessa Herkyniset vuoret suunnilleen Suessin tai Bertrandin tarkoittamassa merkityksessä ovat olleet tuttuja vähintään 1900-luvun alusta. Wilhelm Ramsay (1865–1928) kirjoitti Pentti Eskolan (1883–1964) suomentamana”hercyniläisestä vuorenpoimutuksesta” Geologian perusteissaan vuonna 1909. Monialainen I. K. Inha (1865–1930) mainitsi teoksessaan Saksanmaa (1910) paitsi Herkynisen metsän, myös ”herkynisen suunnan” Saksan vuoristojen rakennegeologiaa kuvaillessaan.

Kuun Herkynisten vuorten esiintyminen suomalaisessa kirjallisuudessa lienee puolestaan melkoisen niukkaa. ”Hercyniset vuoret” löytyvät Ursan vuonna 1947 julkaiseman mainion Tähtitieteen harrastajan kirjan kuukartasta. Omaa kirjahyllyäni penkomalla en tuota ennen tai sen jälkeen löytänyt suomalaisista kirjoista ainuttakaan muuta mainintaa.

Virallisesta Kuun nimistöstä Montes Hercynii katosi neljän muun vuoriston ohella vuonna 1970. Syynä oli, ettei Herkynisiä vuoria pidetty riittävän helposti identifioitavina. Selitys on jokseenkin ontuva, sillä kyllähän Herkyniset vuoret rajautuvat hyvin selvästi ympäröivään laavatasankoon, toisin kuin vaikkapa Mare Serenitatiksen ja Mare Crisiumin välisellä ylängöllä kohoavat Taurus-vuoret.

Lopputulos kuitenkin on, että aivan kuten Maassakin, myös Kuussa Herkyniset vuoret ovat hiljalleen häipymässä historiaan hämärään. Kuuromantikolle nykytilanne on tietenkin hieman haikea. Vaan ainakin jäljellä on monivivahteinen tarina, jota muistella kaukoputken ääressä.


Kiitokset Jari Kuulalle niin Kuun kuin Maankin Herkynisiä vuoria ja -metsää koskeneista kommenteista. Kuun nimistön hämmentävästä historiasta ja havaitsemisesta kiinnostuneille kerrottakoon, että tämä juttu ilmestyy Hieman Kuusta -blogissani pidempänä ja kiistatta myös vielä sekavampana ja muutamalla lisäkuvalla varustettuna versiona.

Muokkaus 22.1.2020: Poistettu mannerlaatan pitäminen litosfäärilaatan synonyyminä. Kiitokset FT Elina Lehtoselle huomautuksesta ja tämänhetkisistä termisuosituksista!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *