Hyvä elämä??

31.5.2020 klo 23.41, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Hyvä elämä? Mitä se on? Mikä on tärkeää eläville olennoille?

Se riippuu siitä kuka kysyy. Eliökunnalle ja lähes kaikille lajeille se on jotakuinkin sama kuin elämä itse. Elämän jatkuvuus, ja kaikki se mitä siihen tarvitaan. Riittävästi ravintoa, riittävästi suojaa, mukavat olosuhteet , aurinko paistaa, on riittävästi tilaa, oma reviiri, ja elämä voi jatkua suunnilleen samanlaisena eteenpäin.

Mutta mitä se on meille ihmisille? Meille vastaus on on ollut eri aikoina ja eri kulttuureissa hyvinkin erilainen. Lähes aina, kaikkina menneinä aikoina se on ollut suunnilleen noita edellä lueteltuja asioita, jotka sopivat kaikille lajeille.  Jos asiat ovat olleet hyvin, elämän hyvyyteen on kuulunut se että se jatkuu samanlaisena eteenpäin. Jos olosuhteet ovat kamalat, niin siihen kuuluu toivo paremmasta. Toivo siitä että ahdinko, sota, sorto tai mikä tahansa uhka väistyy, tai piina helpottaa.

Nykyinen ihmisten yhteiskunta ei kuitenkaan tyydy tuollaiseen pelkän olemassaolon, toimeentulon ja kauniiden kesäpäivien nautiskeluun. Hyvän elämän mittarit ovat nyt hyvin erilaisia ja materialistisia, ja yleensä mittarina ovat ne ylellisyydet mihin meillä on varaa. Elämän hyvyyttä mitataan talouden tuottavuudella ja kasvukertoimilla, yritysten voitoilla tai poliittisilla kannatusluvuilla ja ihmisten ja yhteisöjen menestymisellä kaikenlaisissa kilpailuissa. Emme varmaan ajattele asiaa näin, mutta käytännössä me kilpailemme koko ajan siitä, minkä osuuden voimme saada kaikesta olemassa olevasta hyvästä itsellemme. Kilpailemme henkilökohtaisesti omassa lähiympäristössämme, mutta myös kansainvälisesti ja globaalisti.  Kilpailu on se voima joka ajaa meitä eteenpäin. Menestyminen kilpailussa on meille hyvyyden mittari.

Kilpailuvietti – jota voisimme myös ahneudeksi kutsua – johtaa siihen että mikään ei riitä. Periaatteessa haluamme aina enemmän. Tämä on ehkä juuri se sisäänrakennettu luonteenpiirre joka on ajanut ihmisen nousua planeetan valtalajiksi. Se on ajanut sekä yksilöiden, ryhmien että koko lajinkin menestymistä: sen avulla on valloitettu maailma, otettu haltuun luonnonvarat ja tehty kaikki muut lajit ihmiselle alamaisiksi. Samat taipumukset kulkevat meidän perimässämme mukana koko ajan, ja niiden avulla me haluamme yhä tehokkaammin hallita ja vallita kaikkea mitä tämä planeetta tarjoaa. Meille elämän hyvyys toteutuu siinä että saamme yhä suuremman osan maailman resursseista itsellemme, ja että kulutamme enemmän. Tämän seurauksena koko yhteiskunta on rakennettu jatkuvan kasvun ajatuksen varaan. Tämä näyttää olevan ihmisen, tai ainakin teknisen sivilisaation ja markkinatalouden korkein tavoite.

Tämä on astrobiologisesti relevantti seikka siksi, että tämä pakkomielle on johtamassa meidän elämäntapamme umpikujaan.

Ääri-tehokkaaksi viritettty yhteiskunta on monimutkaisten vuorovaikutusten ja keskinäisten riippuvuuksien verkosto, joka pitää itse käynnissä itseään. Niinpä mikään sen osa ei voi pysähtyä  eikä muuttaa toimintaansa, koska verkostolla ei ole varaa moiseen tehottomuuteen. Vajaatehoiset yksiköt tai yksilöt putoavat pois verkostostosta.

Nyt kuitenkin ulkopuolinen tekijä, Covid-19, on iskenyt koneistoon ja saanut sen hetkessä pysähtymään, ja polvilleen. Talouselämä haukkoo nyt henkeään. Mutta nyt kun se on pysähdyksissä, uusi käynnistyminen voisi tapahtua uusilla ehdoilla ja tavoitteilla. Tätä ajatusta ehdotellaan nyt monesta suunnasta.

Uuden suunnan hakeminen on keskeinen kysymys planeetan luonnonvarojen ja ympäristön kestävyyden kannalta, mutta myös ihmisten oman elämän laadun ja hyvinvoinnin kannalta. Mielenkiintoista keskustelua tästä aiheesta kuultiin tämänpäiväisessä Horisontti-ohjelmassa (https://areena.yle.fi/audio/1-50491438). Keskustelua kävivät kauppatieteiden tutkija Maria Joutsenvirta ja professori Arto O. Salonen, jotka ovat äskettäin julkaisseet aiheeseen liittyvän kirjan ”Sivistys vaurautena” (Basam books).

Näiden taloustieteilijöiden mukaan kasvava materialistinen kulutustaso eivät enää riitä pitämään yllä ihmisten tyytyväisyyttä  ja elämäniloa pohjoismaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa. Oman ajan käyttäminen turhan tuntuisten työtehtävien suorittamiseen ja vaurauden kartuttamiseen eivät enää tarjoa elämän tarkoituksen ja merkittävyyden tunnetta. Kasvottomien suuryhtiöiden palveluksessa ihmiset eivät voi sitoutua ja motivoitua työnstä tavoitteisiin;  työn mielekkyyttä horjuttaa myös se että sen vaikutukset ovat viemässä maailmaa kohti totaalista kestävyyskriisiä.

Materialistisesti olemme maailman hyväosaisimpia ihmisiä, mutta elämäntapamme kuluttaa maailman resursseja verrattomasti enemmän kuin köyhempien yhteiskuntien elämäntavat. Tämä on merkittävä ristiriita esimerkiksi vanhemmille jotka haluavat tarjota lapsilleen kaikkea materialistista hyvää, ja samalla tiedostavat että tämä elämäntapa syö tulevien sukupolvien elämän edellytyksiä. Henkiseen kestämättömyyteen vaikuttaa myös tietoisuus maailman epätasa-arvosta: oma hyvinvointi on räikeässä ristiriidassa sen kanssa että suurin osa maailman ihmisistä elää toimeentulon rajoilla, suuressa  köyhyydessä.

Jos elämäntapaan liittyvät isot kysymykset jäävät kysymättä ja miettimättä, elämän arvo ja ylevyys katoaa näkyvistä. Ihminen jää omassa elämässään statistin ja suorittajan rooliin, joka omilla toimillaan pitää yllä yhteiskuntaa ja sen kyseenalaisia arvoja ja tavoitteita. Ei voi sanoa että ihmisen elämä olisi merkityksetön, mutta hänen toimensa eivät ehkä tuota tyydytystä hänelle itselleen.

Joutsenvirran ja Salosen mukaan ihmisen elämän tyydytys kasvaisi jos voisimme avartaa hyvinvointikäsitettä, tai paradigmaa. Hyvinvointi ei perustukaan – ainakaan pelkästään – materialistisiin arvoihin ja kuluttamiseen, vaan kantaa ottavaan osallistumiseen. Sellaiseen sivistykseen, jossa ihminen mieltää itsensä merkittäväksi  ja vastuulliseksi toimijaksi maailmassa.

Tätä tavoitetta varten ihmisen pitäisi laajemmin tiedostaa oma paikkansa sekä paikallisessa että globaalissa  vuorovaikutusten verkostossa: meidän pitäisi ymmärtää omien toimiemme ja valintojemme merkitys maailmassa. Demokraattisessa päätöksenteossa meillä kaikilla on yksi ääni: sen avulla me osaltamme vaikutamme siihen, mihin suuntaan maailma kehittyy. Me vaikutamme myös jokaisen ostopäätöksemme kautta, oman asumisemme ja elämäntapamme kautta, sen kautta mitä ajattelemme ja miten otamme kantaa eri asioihin. Kaikki mitä teemme vaikuttaa kokonaisuuteen: Teoillamme ja mielipiteillämme me joko hiljaisesti hyväksymme vallitsevan tilanteen, tai sitten olemme omalta osaltamme (vaikka pienesti, mutta kuitenkin) muuttamassa maailmaa toisenlaiseksi. Tarvitaan visioita siitä millaisen maailman haluaisimme jättää jälkeemme.

Vastuun ottaminen omien toimien ja mielipiteiden vaikutuksista parantaa maailmaa, ja se myös palauttaa merkityksen yksilön omaan elämään. Ihmiselle tekee hyvää tehdä tekoja jotka pyrkivät säilyttämään elämän edellytyksiä ja parantavat tulevaisuuden näkymiä tällä planeetalla. Tuntuu hyvälle tehdä asioita joista jää positiivisia, eikä negatiivisia jälkiä. Nykyisten toimien pitää kestää kriittinen tarkastelu myös tulevaisuudessa.

Ottamalla täyden vastuun omien toimiensa ja mielipiteidensä seurauksista ihminen voi kasvaa täyteen ja tyydyttävään ihmisyyteen.  Joutsenvirran ja Salosen mukaan tällainen sivistys on pääomaa jolla rakennetaan parempaa elämänlaatua, ja parempaa maailmaa, kaikille.

Astrobiologinen merkitys olisi se, että ihminen kehittyisi eliökuntaa tuhoavasta lajista eliökuntaa ylläpitäväksi lajiksi. Se olisi iso ero.

Yksi kommentti “Hyvä elämä??”

  1. Lasse Reunanen sanoo:

    Hyvä elämä niitä kertomiasi asioita. Määritelmässä hyvä vastakohtansa huono, joita vastakohtia elämässä kaikkialla löytyy. Ihmiset eivät aina itse oivalla mikä olisi itselle tai kokonaisuudellemme hyväksi ja tekevät virhearviointejakin.
    Eläimetkin ihmisten tavoin hyvää hakevat ja sopeutuvat tilanteisiin jotka kertomiasi hyvää tuottaa kokemansa mukaan.
    Akateemikko Hannu Mäkelä toimitti Samuli Parosen aforismikirjan Otavalla 1970-luvulla (kirjailijan ollessa jo kuolemansairaana);
    Maailma on sana – joka tiivistelmä hyvin maailmaamme kuvaa.
    Kaikki muodollisesti sanojen kautta määriteltävää ja ne sisällään totuuden ilmaisee vaikka uskomuksemme niihin vaihteleekin.

Vastaa käyttäjälle Marja Niskanen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Suuri Filtteri

18.5.2020 klo 20.09, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Onko elämää olemassa muualla kuin täällä Maa-planeetalla? Onko mikrobitasoista elämää olemassa muilla taivaankappaleilla Aurinkokunnassa? Olisivatko edes jotkut kaukaiset eksoplaneetat asutettuja, niin että niillä rehottaisi jonkinlainen rehevä eliökunta? Olisivatko nuo eliökunnat jossakin tuottaneet myös älykkäitä, tietoisia ja teknisesti taitavia lajeja? Jos niin, olisiko galaksissa olemassa nyt muitakin sivilisaatioita jotka kykenevät kosmiseen havainnointiin, ja viestittämiseen? Onko missään olemassa teknisiä sivilisaatioita jotka kykenevät kosmiseen matkailuun?

Nämä ovat astrobiologian peruskysymysiä; näistä koko astrobiologia on aikoinaan käynnistynyt. Giordano Bruno (1548-1600) oli ensimmäinen tähtitieteilijä ja erilaisten tieteiden yleismies (myös kylähulluna huijarina pidetty kavari), joka esitti että muita asuttuja planeettoja on olemassa. Kopernikuksen esittämän aurinkokeskeisen mallin perusteella hän uskoi että tähdet ovat kaukaisia aurinkoja, joiden ympärillä on planeettoja, joilla todennäköisesti on olemassa elämää, ja jopa ihmisen kaltaisia olentoja. Tämän itsepäisen väitteensä takia Bruno joutui kohtaamaan kuolemansa inkvisiition roviolla. Hänen aikalaisensa Galileo Galilei (1564 – 1642) myös kannatti Kopernikuksen aurinkokeskeistä mallia. Inkvisiitiota varoen hän ei kuitenkaan uskaltanut väittää että Aurinko olisi tavallinen tähti. Hänen maailmankuvansa pyöri auringon ympärillä, mutta tuokin harhaoppi johti kotiarestiin ja kirkon kiroukseen.

Geologi Norman Sleep on eräs maailman johtavista astrobiologeista, ja kertoo näitä vanhoja historioita mainiossa verkkokirjassaan Planetary Habitability, The First New Science of the Renaissance (https://gp25.stanford.edu/web-book). Tuo kirja on on hyvä katsaus koko maailmankuvan muuttumiseen viimeisen 400 vuoden aikana; astrobiologinen näkökulma on kulkenut mukana koko tämän nykytieteiden kehityksen ajan. Se on nyt viemässä meidän omaa maailmankuvaamme uusien oivallusten ja ymmärryksen aikakauteen.

Galileon aikaan maailmankuva avautui kohti avaruuden syvyyksiä: ensimmäisten kaukoputkien myötä tähtitieteilijät pystyivät havaitsemaan muita taivaankappaleita tarkemmin, niiden liikkeet ja etäisyydet, ja aurinkokunnan ja koko linnunradan rakenne alkoivat hahmottua myös teoreettisen ymmärtämisen kautta. Visionäärisimmät tieteen harrastajat päättelivät myös että Maa tai aurinkokunta eivät ole mitään erityisiä maailman keskuksia, vaan että todellisuus jatkuu samankaltaisena avaruuden muissa tähtijärjestelmissä. Tämä oli nimenomaan Brunon aikaansa edellä oleva visio. Sleep nimeää Brunon ensimmäiseksi astrobiologiksi.

Muut taivaankappaleet ovat kuitenkin niin kaukana, että tämän kysymyksen selvittäminen on näihin asti jäänyt vain pelkän teoreettisen pohdinnan aiheeksi. On vasta 55 vuotta siitä, kun ensimmäinen avaruusluotain (Mariner 4, vuonna 1965) lensi naapuriplaneettamme Marsin ohitse ja otti ensimmäiset ”lähikuvat” tuon planeetan pinnasta. Nämä, samoin kuin seuraavien Mars-luotainten lähettämät lukuisat kuvat osoittivat että Marsin pinnalla ei asu mitään suurimittaista eikä ainakaan älykästä eliökuntaa, kuten niihin asti ole oletettu. Pinta näytti täysin kuivalle ja elottomalle. Elämän etsimisen Marsista jatkuu kuitenkin edelleen. Tänä vuonna Marsiin tai sen kiertoradalle piti lähteä peräti viisi eri avaruusalusta, kaikkien niiden tavoitteena etsiä sieltä mikrobitasoista elämää eri menetelmillä (korona-epidemian takia lähdöt viivästyvät..).

1990-luvulta lähtien on myös pystytty havaitsemaan planeettoja muiden tähtien ympäriltä, ja nyt havainnot viittaavat siihen että jotakuinkin jokaisen tähden ympärillä on olemassa jonkinlainen planeettakunta. Brunon näkemys 400 vuotta sitten oli niiltä osin aivan oikea. Elämän merkkejä ei kuitenkaan vielä ole pystytty havaitsemaan miltään muulta planeetalta. Tähtien väliset välimatkat ovat niin suuret että planeettojen kaasukehien tai pinnan värien havaitsemiseen tarvitaan taas entistä herkempää ja tarkempaa kaukoputki-teknologiaa. Ehkä tällaisia havaintotarkkuuksia tullaan saavuttamaan Chileen rakennettavalla ELT-teleskoopilla, ehkä myös Maan keirtoradalla kiertävällä TESS-avaruusteleskoopilla. Jotakin ihan uusia havaintotarkkuuksia saavutettaisiin joskus tulevaisuudessa Kuun taakse rakennettavalla kaukoputkella …

Elämää jokatapauksessa haetaan kiihkeästi, ja uusia mahdollisuuksia sen löytämiseksi on avautumassa lähivuosina. Havaintotulokset – ovatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia – tulevat muokkaamaan maailmankuvaamme merkittävästi.

Jo aikaisemmin, viime vuosisadan alkupuoliskolla tutkijapiireissä on kiihkeästi pohdiskeltu mahdollisuutta sille että elämää esiintyisi yleisesti linnunradassa. Jos ajatellaan että tämä ainoa hyvin tuntemamme maailma, eli aurinkokunta ja planeetta Maa, eivät ole mitään erityinen poikkeustapauksia maailmassa, niin voidaan olettaa että olosuhteet muuallakin olisivat jotakuinkin samantapaiset. Tällä perusteella erityisesti monet fyysikot ja tähtitieteilijät ovat olettaneet että elämä voisi olla yleistä maailmankaikkeudessa.

Samanlaisella yleistämisen periaatteella on myös usein oletettu että elämä helposti kehittyy monimutkaiseksi, ja että se olisi tuottanut teknisiä sivilisaatioita jo monellakin planeetalla (näiden todennäköisyyttä on kvantitoitu esim. Draken yhtälön avulla, vuonna 1961). Ottaen huomioon maailmankaikkeuden pitkän iän (n. 14 miljardia vuotta) ja Maan syntyajan (n. 4,5 miljardia vuotta sitten), eliökuntamme pitkän iän (noin 4 miljardia vuotta) ja oman sivilisaatiomme nuoruuden (n. 50 vuotta) – olisi myös todennäköistä että linnunradan muut sivilisaatiot olisivat yleensä jo paljon meitä vanhempia, ja pidemmällä kehityksessään.

Samantapaisen ajattelun perusteella voisi myös olettaa että nuo muukalaiset pystyisivät jo hyvinkin tähtien väliseen matkailuun. Niiden voisi olettaa levittäytyvän tähdeltä toiselle, valloittavan alueita, tai ainakin näkyvän ja kuuluvan kosmisessa viestinnässä…

Mitään tällaisia ilmiöitä ei ole kuitenkaan havaittu. Omat havaintomenetelmämme ovat viime vuosikymmeninä koko ajan parantuneet, mahdollisia elämän vyöhykkeellä olevia Maan kaltaisia planeettoja on havaittu jo useita kymmeniä, ja avaruutta koko ajan seurataan ja havainnoidaan, mutta mitään teknologista aktiviteettia ei ole toistaiseksi havaittu millään suunnalla. Tekniset sivilisatiot – kuten kaikki muutkin elämän merkit – loistavat poissaolollaan.

Muukalaisten puuttuminen ihmetytti fyysikkoja jo viime vuosisadan puolivälin aikoihin, ja vuonna 1950 tämä turhaannus tuli ilmaistua Enrico Fermin kuuluisassa kysymyksessä: ”Missä ne kaikki ovat?” Ilmiötä on alettu kutsua nimellä Fermin paradoksi, ja myös nimellä Suuri Hiljaisuus. Tälle Suurelle Hiljaisuudelle on olemassa useita erilaisia selityksiä. Eräs selitys on Peter Wardin esittämä ajatus että kaikkia pitkälle kehittyviä lajeja, tai ainakin teknisiä sivilisaatioita kohtaa jokin ylipääsemätön este jonka takia ne eivät voi kehittyä eteenpäin. Hän nimesi tämä esteen Suureksi Filteriksi. Se todennäköisesti johtuisi siitä että liian itsenäisiksi ja teknisiksi kehittyvät lajit tuhoavat itse itsensä.

Suuren filterin tuottama umpiperä  – ”Dead End” – olisi ankarin selitys Suurelle Hiljaisuudelle: hiljaisuus johtuu siitä että teknisiä sivilisaatioita ei ole olemassa missään oman aurinkokuntamme lähimaillakaan, eikä ehkä edes koko linnunradassa. Todennäköisyys siihen, että koskaan havaitsisimme toisen sivilisaation voi olla siis olematon, tai ainakin hyvin pieni.

Jacob Haqq-Misra, Ravi Kumar Kopparapu ja Edward Schwieterman pohtivat tämän mahdollisuuden tulkintoja ja merkitystä artikkelissaan ”Observational Constraints on the Great Filter” (Astrobiology 20: 572-579). Teorian mukaan voisimme päätellä oman teknisen sivilisaatiomme tulevaisuutta siitä, miten yleisiä muut tekniset sivilisaatiot ovat linnunradassa, ja miten pitkälle ne ovat onnistuneet kehittymään (tämä tietenkin edellyttäen että ylipäätään voisimme havaita mitään eliökuntia tai teknisiä sivilisaatioita).

Jos tulevaisuuden havainnot osoittavat että elämää esiintyy yleisesti erilaisilla elinkelpoisilla planeetoilla, mutta teknisiä sivilisaatiota ei edelleenkään voida havaita, tämä tarkoittaisi sitä että elämän synnyn ja teknisen sivilisaation synnyn välillä on jokin vaikeasti ylitettävä pullonkaula. Tuollaisia pullonkauloja voisi olla olemassa eliökunnan eri vaiheissa. Ensimmäinen niistä on tietenkin jo elämän synty, seuraava on elämän kehittyminen monisoluiseksi, seuraava voisi olla kehittyminen älykkääksi ja kommunikoivaksi (tietoiseksi) lajiksi, sitten teknologisesti taitavaksi yhteiskunnaksi. Seuraava suuri haaste voi olla se, miten kauan teknologinen sivilisaatio pystyy säilymään ja kehittymään eteenpäin. Jos se säilyy, se voisi kehittyä suuriin teknologisiin  saavutuksiin esimerkiksi omassa planeettakunnassaan – ja tällaiset tekniset signaalit (planeettakunnan asuttaminen) voisimme ehkä hyvin havaita täältä etäältäkin käsin.

Seuraavia suuria ja haastavia harppauksia tekniselle sivilisaatiolle voisivat olla tähtien välinen matkustaminen, ja levittäytyminen muihin tähtijärjestelmiin. Tuon virstanpylvään jälkeen jo yksittäinenkin sivilisaatio voisi asuttaa merkittävän osan linnunrataa. Tätä ei ilmeisesti ole ainakaan tähän mennessä tapahtunut, joten tällaisia teknisesti taitavia lajeja ei liene olemassa. On myös mahdollista että avaruuden valloittamisessa on muita (fysiologisia, biologisia, teknisiä, taloudellisia, sosiaalisia, eettisiä – mitä tahansa) ehdottomia esteitä.

Jos joskus tulee mahdolliseksi havaita erilaisia elämän tai teknologian merkkejä kaukaisilta planeetoilta, nämä voisivat antaa jonkinlaisen ennusteen myös meidän oman  sivilisaatiomme tulevaisuuden näkymistä: Jos eläviä planeettoja nähdään paljon, ja jos niillä havaitaan pitkälle kehittyneitä monimutkaisia (reheviä, monimuotoista biokemiaa ja monenlaisia eloperäisiä kaasuja ilmakehässä) eliökuntia, se tarkoittaa että elämä kehittyy helposti monimutkaiseksi. Jos tekniset sivilisaatiot puuttuvat, se tarkoittaisi että sellaisen kehittymismahdollisuudet ovat huonot. Olemme silloin yksi harvoista.

Jos taas havaitsisimme jonkinlaisia teknisiä signaaleja, jotka edustavat suunnilleen omalla tasollamme olevaa teknologiaa (esimerkiksi yöaikaan valaistuja planeettoja, runsaita radiosignaaleja) se tarkoittaisi että teknologiat voivat kehittyä suunnilleen tähän asti, mutta eivät pidemmälle. Silloin asiaan ehkä vaikuttaa jonkinlainen lainalaisuus (Suuri Filttreri), jonka takia liian pitkälle kehittyneet lajit tai niiden yhteiskunnat katoavat.  

Jos taas havaitaan vain sellaisia eläviä planeettoja jolla on olemassa jotakin alkeellista biokemiaa, se tarkoittaisi että meidän planeettamme on poikkeuksellisen pitkälle kehittynyt, ja edellä muita. Samoin, jos elämää ei ollenkaan havaita, se tarkoittaa että Maa on se ainoa, tai yksi hyvin hyvin harvoista planeetoista, joilla elämä on lähtenyt käyntiin. Olemme yksin, ja olemme edelläkävijöitä. Tämä antaisi meille suuren velvollisuuden säilyä hengissä täällä omalla planeetallamme, ja pitää planeettamme hyvinvoivana, niin että se säilyy loputtoman kauan turvallisena kotina missä tekninen sivilisaatio, kaikkien muiden elämänmuotojen rinnalla, voi säilyä ja kehittyä eteenpäin.

Ehkä joskus tulevaisuudessa oman lajimme, tai meitä seuraavien lajien etuoikeutena on kuljettaa elämän alkuja muille planeetoille, ensin aurinkokuntaan, ja sitten muihin planeettakuntiin. Tämä kuitenkin edellyttäisi jotakin suurta varmuutta ja näkemystä siitä, että elämä on sellainen positiivinen voima jonka olemassaololla on jokin tarkoitus, ja jokin tehtävä maailmankaikkeudessa.  

15 kommenttia “Suuri Filtteri”

  1. Petri Tiusanen sanoo:

    Nämä ovat mielenkiintoisia pohdintoja. Ajattelen, että kaikkivaltiaalla Jumalallakin on osansa maailmankaikkeuden syntyyn sekä elämään maapallolla ja mahdollisesti muilla planeetoilla. Kuvittelin aiemmin asian olevan niin, että Hän on laittanut joskus ”valot” päälle ja antanut maailmankaikkeuden pyöriä lakiensa mukaan. Nyt ymmärrän, että Hän on aktiivinen Jumala, joka on läsnä kaikkialla koko universumissa. Se on tietenkin Jumalan asia, onko elämää muualla. Raamatun mukaan sitä on tietenkin muissa ulottuvuuksissa, kuten taivaassa. Kun menneinä aikoina ajateltiin maailmankaikkeuden olevan pieni, niin jäikö myös Jumalan kuvamme pieneksi sen myötä, kun tietomme lisääntyi maailmankaikkeuden suuruudesta?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Mielenkiintoista pohdintaa. Tuo Jumalan olemassaolo on tietenkin sellainen aihepiiri mistä tiede ei saa ollenkaan kiinni — tuo mainitsemasi seikka, eli vanhoista kulttuureista periytyvä jumala-kuva voi olla yksi syy siihen. Nykyään kuitenkin on olemassa hypoteeseja siihen suuntaan että jonkinlainen tietoisuus sisältyisi kaikkeen mitä on on olemassa… tällaiset mielikuvat voisivat paremmin vastata ihmisen kokomusta siitä miten maailmankaikkeuteen ja olemassaoloon näyttää sisältyvän jonkinlainen tarkoituksenmukaisuus, eikä pelkkä kvanttiteoriaan perustuva satunnaisuus.

      1. Petri Tiusanen sanoo:

        Kiitos hyvästä vastauksesta. Jonkinlaisesta filtteristä puhutaan myös Raamatussa, kuten Apostolien teoissa (17:26): ”Ja hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat.”
        Nimittäin jos tämä ”ajat” ja ”rajat” koskee koko universumia.

  2. Heikki Väisänen sanoo:

    Galileo Galilein saama tuomio Katolisen kirkon oikeuslaitoksessa taisi johtua hänen omasta jekustaan.
    Giardano Bruno poltettiin roviolla vuonna 1600, mutta 1623 uudeksi paaviksi nousi kardinaali Maffeo Barberini eli Urbanus VIII. Hän oli Galileon ihailija.

    Galileo julkaisi Paavin luvalla kirjansa ”Dialogi kahdesta maailmanjärjestyksestä.”
    Paavin lupaan sisältyi vaatimus, että kirjassa esitetään argumentteja aurinkokeskisen järjestelmän puolesta ja sitä vastaan. Se toteutui.
    Lisäksi siinä piti tulla esiin hänen oma näkemyksensä. Sen Galileo jätti pois.

    Paavi suuttui ja Galileo joutui ilmoittautumaan inkvisitiolle, joka tuomitsi Galileon elinkautiseen vankeuteen. Vaikutusvaltaisten ystäviensä avulla hänet armahdettiin sillä ehdolla, että on loppuelämänsä kotiarestissa. Ei saanut opettaa yliopistossa eikä julkaista mitään. Sai kuitenkin tavata vierailijoita ja julkaisikin tutkimustuloksiaan.
    (Tähdet ja avaruuslehdessä 7/2006).

    Suuri Filtteri. Hmmm. Se on vain yksi selitys hiljaisuudelle. Ei parempi kuin muutkaan. Kuinka jokin kosminen luonnonlaki vaikuttaisi biologisten olentojen sivilisaatioiden mitä erilaisimpiin kulttuureihin? En usko tuollaiseen kosmiseen luonnonlakiin.

    Mikäli lukuisilla planeetoilla olisi sivilisaatioita, ne kaikki olisivat kehittyneet täysin eri maailmoissa ja muodostaneet aivan erilaisia kulttuureja. Tuskinpa yksilöt olisivat biologialtaan edes ihmisen oloisia.
    Yhdysvaltalainen antropologi Ruth Benedict julkaisi vuonna 1934 maailmankuulun kirjansa Patterns of Culture suomennettuna ”Kulttuurin muodot”. Benedict uskoi opettajansa Franz Boasin tavoin kulttuurin olevan ihmisten valinnan tulos. Kirjan mm. kuvaa Zuni-, Dobu- ja Kwakiutl-intiaanien yhteisöjä selvittäen eri yhteisöjen erilaisia tapoja ja kulttuureja.

    Jos fysiikan lakeja voisi muuttaa, ehkä tähtimatkustelukin onnistuisi. Reaaliaikainen kommunikointikin eri tähtijärjestelmien välillä vaatisi fysiikan lakien rikkomista.
    Yhteys on esillä Ursula Le Guinin scifissä ”Pimeyden vasen käsi”. Toki siinä myös matkustetaan tähtien välillä. Parasta antia on kuitenkin kirjailijan kehittämä Talviplaneetan yhteiskuntakuvaus.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kiintoisia yksityiskohtia Galileon historiasta. Oma ajattelu on ollut todella vaarallista noina aikoina; onneksi ei ole enää!

      Suuresta filtteristä: tuo idea ei suinkaan tarkoita mitään luonnonlakia joka johtaisi siihen että tekniset sivilisaatiot eivät voi kehittyä kovin pitkälle, vaan se on ajatus että sivilisaatiot eivät itse pysty elämään teknologisten keksintöjensä kanssa niin että ne säilyisivät pitkään, ja kehittyisivät yhä pidemmälle. Ne kompastuvat omaan teknologiaansa — onpa se sitten suoraan aseisiin, tai populaation kasvuun, tai planeetan kantokyvyn romahtamiseen. Olemme myös ihmiskuntana tämän haasteen edessä: miten kehittyä eteenpäin kestävällä tavalla.

  3. Leo Sell sanoo:

    Otaksun yksinkertaisimman vaihtoehdon, että 13,82 miljardia vuotta ei vielä ole ollut riittävä aikaväli pitkälle kehittyneen elämän synnylle. Kun yhden maapallonkin ”kukkaan puhkeamista” edelsi Aurinkokunnan kertymäkiekon ja siihen kasautuneiden alkuaineiden pitkähkö vaellus, niin saattaapi olla, että olemme ensimmäisten tähtien tähyilijöiden joukossa vain varhais-heränneisyytemme johdosta. Aurinkokuntia ja tarvittavia määriä räjähtäviä tähtijättiläisiä olisi onnellisimmassakin tapauksessakin voinut edeltää omaamme vain pari tähtisukupolvea. Lisäksi Galakseja on niin monia ja niin kaukaisia, ettemme ehkä koskaan tule saamaan noista etäisyyksistä ”yhtään rakkauskirjettä”!

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tämä on hauska ja positiivinen näkemys: vaikka yleisesti ajatellaan, jopa Draken kaavalla asiaa perustellen, että muiden sivilisaatioiden pitäisi olla pitkäikäisiä, ja sen seurauksena keskimäärin meitä paljon vanhempia — niin, kyllä vain: saman ajallisen historian perusteella voimme ajatella että elinkelpoisten planeettojen syntyminen on tullut mahdolliseksi vasta viime aikoina, ja planeettojen synnyn jälkeen ottaa taas aika paljon aikaa ja onnellisia sattumia että niiden pinnalle syntyy myös teknologiaan kykenevää elämää. Voisimme siis olla edellä kävijöitä… Ja vain aika (sadat – tuhannet – miljoonat vuodet) näyttää
      miten tälle sivilisaatiolle käy. Tällä on varmaan olemassa kaikki mahdollisuudet menestyä, siitä huolimatta että maailma tulee muuttumaan merkittävästi.

  4. Jorma Kilpi sanoo:

    Oletan että lähimmän 20-30 vuoden aikana saamme tietää kohtuullisen varmasti onko omassa aurinkokunnassamme mikrobitason elämää muualla kuin maassa. Molemmat vaihtoehdot ovat äärimmäisen kiehtovia.

    Tuolla aiemmassa kommentissa tuli esiin uskonto. Siihen liittyen ajattelin seuraavaa: koska uusi elävä olio voi syntyä vain edellisistä niin elämä muodostaa puurakenteen toteutuneessa historiassa. Suvullisen lisääntymisen takia esi-äidit ja esi-isät muodostavat erillisen puu-rakenteen ja on väistämätön tosiasia että näisä puurakenteissa on meille kaikille yhteisiä solmuja. Aatameja ja Eevoja on useita, mutta todennäköisesti he eivät ole eläneet samaan aikaan. Erityisesti Aatamit ja Eevat eivät ole olleet ainoita aikanaan eläneitä yksilöitä vaan heidän kanssaan on aina elänyt populaatio jossa on ollut niitä geenejä jotka ovat meille asti siirtyneet mutta joita ei ole ollut sinä aikana eläneessä Aatamissa tai Eevassa. Tästä tuli mieleeni, että suvullinen lisääntyminen voisi sisältää sisäänrakennetun suuren filtterin: lajin tulevaisuus on katkolla aina kun geneettinen perimä kapenee tai sopeutuu liikaa vallitseviin olosuhteisiin. Ne jotka tänään pärjäävät eivät automaattisesti tuota jälkeläisiä jotka pärjäävät huomenna muuttuneessa maailmassa.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tuo geneettisen pohjan kaventumisen haitallisuus on erittäin tärkeä pointti. JO lajin sisäisen vaihtelun kaventuminen voi olla kohtalokasta siinä vaiheessa kun olosuhteet muuttuvat — mutta jos ne muuttuvat radikaalisti, niin koko lajin elinmahdollisuudet voivat kadota. Tämä on tosi tiukka filtteri.

      Lukuisat lajit ovatkin kadonneet aikojen kuluessa, lähes kaikki niistä mitä koskaan on ollut olemassa. Pitkään säilyneitä monisoluisia elämiä ovat esimerkiksi siilit ja krokotiilit.

      Tekniseen lajiin kohdistuvat valintatekijät ovat kiintoisa kysymys: onko tällainen laji kaikista herkkänahkaisin, niin että se ei pysty sopeutumaan mihinkään ankariin ja äkillisiin muutoksiin — vai onko se hyvinkin kestävä siksi että se pystyy suojautumaan. Mitäs arvelet?

      1. Jorma Kilpi sanoo:

        Teknologian avulla lisätään oman lajin selviämismahdollisuuksia verrattuna muihin lajeihin, stabiloidaan oman lajin elinolosuhteita muiden lajien kustannuksella ja teknologiaa käytetään usein oman lajin geenipohjan kaventamiseen (sodat). Ajattelen, että tenkologian takia evolutiivinen paine muuttuu lajien välisestä kilpailusta enemmän lajin sisäiseksi kilpailuksi. Säilymisen ehtoja ovat lajin sisäinen resurssien jakaminen ja geneettisen perimän moninaisuuden vaaliminen. Nämä ovat vastakkaisia ehtoja kuin lajien välisessä kilpailussa on.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Teknologian kehittyminen sinänsä liittyy vakaisiin aikoihin. Olemme eläneet viimeisen 10 000 vuoden ajan jotakuuinkin vakaan ilmaston aikaa; ihmisen yhteiskunta on saanut rauhassa sopeutua juuri tähän. Resurssit on voitu käyttää teknologian ja hyvinvoinnin kehittelyyn. Viime aikoina on sanottu että ihminen ei ole enää luonnonvalinnan kohtaana – mutta tätä tilannetta olemme eläneet vasta hyvin vähän aikaa, eli vasta sen jälkeen kun tudit on voitettu antibiooteilla, ja ruokaa on ollut runsaasti. Siis noin viimeiset 80 vuotta. Jonkinlaiset valintatekijät edelleenkin vaikuttavat, mutta ne eivät enää liity fyysiseen kestävyyteen- joka siis lienee näinä aikoina alenemassa. Biologisessa säilymiskilpailussa emme varmaan ole enää ollenkaan vahvoilla, emme muuten kuin teknologian avulla. Mutta kysymys on: miten teknologia edistää kestävää kehitystä, pitkällä aikaälillä??

          1. Jorma Kilpi sanoo:

            Ajattelen että teknologia voi edistää kestävää kehitystä pitkällä aikavälillä jos niin päätämme. Siihen tarvitaan enemmän ymmärrystä luonnosta ja kaikilla ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus lisätä omaa ymmärrystään luonnosta. Ymmärrystä, ei pelkkää tietoa, pitäisi siis tuoda kaikkien saataville. Tieto esimerkiksi geenien olemassaolosta ja suvullisesta lisääntymisestä ei auta jos ei ymmärrä mitä seurauksia näillä tosiasioilla on.

          2. Kirsi Lehto sanoo:

            … näin varmaan on. Ja tieto ja ymmärryskin ovat kyllä lisääntymässä, näinäkin aikoina, siksikin että tästä kestävyyskysymyksestä on nyt aika paljon puhetta. Kuitenkin tarvittaisiin jotakin ohjausta (poliittista päätöksentekoa, säätelyä, toimivia vaihtoehtoja, sitä että kestävä kehitys olisi jotenkin taloudellisesti edullista), jotta ymmärrys siirtyisi toiminnaksi.

  5. Erkki Tietäväinen sanoo:

    On totta, että ihminen lisää teknologian avulla oman lajinsa ylivertaisuutta muihin lajeihin verrattuna, mutta tekee sen vain vakaissa ja ennustettavissa olosuhteissa. Tekniikan apuun turvautumalla ihminen on nimittäin rakentanut itselleen ansan, liiallisen, jopa täydellisen riippuvuuden teknologiasta. Jos olosuhteet maapallolla muuttuvat niin radikaalisti, että ihminen menettää teknologian tuoman avun, erityisesti hyvinvointivaltioiden kansalaisille koittavat ankeat ajat. He eivät yksinkertaisesti osaa sopeutua maailmaan, missä ei ole sähkö-, lämpö-, ruoka- eikä terveydenhuoltoa.

    Parhaat selviytymismahdollisuudet omaavat itse asiassa luonnonkansat ja niiden kaltaiset yhteisöt, joilla on tälläkin hetkellä kyky elää omavaraisesti ja teknologiasta vapaina. Mutta pieneksi kutistuu ihmiskunta, jos kohdalle sattuvat pitkän ydintalven kaltaiset olosuhteet. Ihmisestä, nykyisestä ravintoketjun huipusta, tulee vääjäämättä saalis (jos selviää nälkään ja kylmään kuolematta), koska nykyihmisen fyysiset ominaisuudet ja taidot eivät ole riittäviä puolustautumaan aseettomana oikeita petoja vastaan.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Erkki hyvä, siinäpä sen selvästi sanot. Me hyvinvointiyhteiskuntien ihmiset olemme hyvin haavoittuvaisia. Tai niin on ainakin tämä hyvinvointielämäntapa. Mutta minkäs teet?? Tämän yhteiskunnan jäsenillä ei ole mahdollista irrottautua tästä teknologia-riippuvuudesta. Iroonisesti, tämän yhteiskunnan olemassaolo ja eteenpäin kehittyminen jopa edellyttävät sitä että talous kasvaa, ja sen myötä meidän kaikkien riippuvuutemme tästä samasta ja yhteisestä ylläpitoverkostosta. Sekin on osa riskiä että koko (länsimaisen kansainvälisen hyvinvointi-) yhteiskunnan olemassaolo on kiinni samassa verkossa, ja sen häiriöt leviävät herkästi paikasta toiseen. Nyt olemme jo hiukan tällaisen kriisin kynnyksellä, kun korona heiluttaa kansantalouksia. Tämä ei kuitenkaan ole vielä mikään elintarvike- tai huoltovarmuuskriisi — tämä on vain kulutuskriisi – mutta voipa tässäkin jo näkyä miten yhteiskunnan stabiilisuus alkaa rapisemaan… Kuten sanot, parhaiten katastrofeista selviytyvät varmaan ne jotka ovat vähiten riippuvaisia —

Vastaa käyttäjälle Marja Niskanen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Ylistyskirjoitus työlle ja opiskelulle

30.4.2020 klo 13.09, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Näin opiskelijoiden ja työväen juhlapäivän aattona on varmaan sopivaa pohdiskella näiden kahden toimialan merkitystä, suurella kunnioituksella. Opiskelun arvon me kaikki varmaan tunnemme ja tunnustamme. Opiskelu on se keino jolla nuoriso hankkii tietonsa ja taitonsa, ja oman paikkansa yhteiskuntamme koneiston palveluksessa. Paitsi tietoja ja taitoja, opiskeluvuosien aikana nuoren mieleen rakentuu myös kuva niistä arvoista, tarpeista, keinoista, motiiveista ja tavoitteista joiden varassa tämä yhteiskunta toimii. Ehkä tuo kuva kuitenkin jää monesti aika yksipuoliseksi: maailman nykytila, ja sen olot ja tavat oletetaan itsestäänselvyyksiksi, ja tavoitteeksi nähdään tämän elämäntavan ylläpitäminen.

Maailman tila on kuitenkin hyvin monimutkainen, sen erilaisten toimintojen vaikutukset ovat moniulotteiset, ja kokonaistilanteen hahmottaminen on vaikeaa. Enimmäkseen maailmamme toimii talouselämän ehdoilla: sen tulosta mitataan kvarttaalitalouden tuotannolla, kulutuksella ja kasvulla. Kulutusta ylläpidetään halvan fossiilisen energian, kansainvälisen halpatuotannon ja kaupan keinoin. Näihin investoidaan paljon paikallista työtä ja rahtauksen kustannuksia, toiminta pyörittää maailmantalouden pyöriä ja tuottaa voittoa asianomaisille, mutta luonnonvarojen ja ympäristön tilan kannalta sen kokonaisvaikutus jää paljon pakkasen puolelle.

Tällä tavalla toimiva maailmamme on vakavan kestävyyskriisin keskellä, ja vajoamassa koko ajan syvemmälle ekologiseen katastrofiin. Kulunut talvi on ollut mittaushistorian lämpimin, lukuunottamatt vuotta 2016, joka oli vielä lämpimämpi (https://www.ncdc.noaa.gov/sotc/global/202003). Planeetan kriisitilan korjaaminen (tai vakiinnuttaminen edes tähän nykyiseen olosuhteiden tilaan) on kuitenkin kovin haasteellista, koska se liittyy suoraan koko yhteiskuntamme elämäntapaan ja vallitseviin käytäntöhin.

Maaliskuun lopulla YLE 1:n lähettämässä Tiedeykkönen-ohjelmassa nimeltä ”Maapallon kestävyyskriisi vaatii ratkaisuja  – mitä ne ovat” (https://areena.yle.fi/audio/1-50436370) tulevaisuudentutkimuksen professori Markku Wilenius, kestävyystieteen professori Helena Kahiluoto ja väitöstutkija Roope Kaaronen pohtivat planeetan monimutkaisia ongelmia, niiden syitä, ja keinoja joilla niitä kenties saataisiin hallintaan. Yleisesti keskustelun sävy oli sellainen että kyllä tästä voidaan selvitä, kunhan tiedetään ja ymmärretään mitä on tapahtumassa. Asioihin vaoidaan vaikuttaa, jos halutaan kääntää tilannetta kestävämmän kehityksen suuntaan.  

Markku Wilenius esitti että tilanteen korjaamiseksi tarvitaan ”tietoisuusloikkaa”: tarvitaan paljon uutta tietoa, taitoa, ymmärrystä ja asenteita ainakin neljältä eri alalta. Ensinnäkin tarvitaan planeetaarisen elämisen tietoa ja taitoa, eli tietoa siitä miten planeetan kaikki elementit – ilmakehä, ilmasto, merivirrat, maa, kallioperä, ekosysteemit – reagoivat keskenään globaalilla tasolla ja paikallisesti, ja miten me ihmiset vaikutamme niihin. Toiseksi, tarvitaan kompleksisuuden hallintataitoa, esimerkiksi, tarvitaan taitoa ymmärtää mikä tieto on totta ja mikä on oleellista, tai mikä on taas vääristynyttä tai harhaanjohtavaa. Kolmanneksi, tarvitaan luovuutta: emme voi ratkaista nykyisen elämäntavan tuottamia ongelmia vanhoja keinoja toistamalla, vaan tarvitaan uusia keinoja, ja uusia visioita ja tavoitteita. Neljänneksi, tarvitaan empatiataitoja: meidän tarvitsee ymmärtää ja hyväksyä se, että emme voi ajaa vain omaa etuamme, muiden kustannuksella, vaan olemme ”samassa veneessä”, ihmiskuntana. Planeetan olosuhteiden pilaantuminen koskettaa kaikkia, mutta ankarimme se tuhoaa elämisen mahdollisuuksia maailman köyhimmiltä alueilta. Tämä entisestään lisää  ihmisten ja alueiden eriarvoisuutta, joka on merkittävä tekijä koko maailman kestävyysvajeessa.   

Näiden monimutkaisten kuvioiden ymmärtäminen ja opettaminen on koulutussysteemimme tämän hetkinen haaste – haaste, johon opettajakunnallakaan ei taida olla olemassa riittävästi tietoa ja taitoa.

Kaikkien ihmisten toimeentulon kannalta kaikista tärkein ja merkittävin tuotannonala on ruuan ja elintarvikeiden tuottaminen. Tämä taas edellyttää sitä että viljelymaat pysyvät tuottavina ja viljavina. Nykyisen tehomaatalouden alla ne tiivistyvät ja kovettuvat. Ravinteet valuvat vesistöihin, ja lämpimillä suuren haihtumisen seuduilla ne voivat suolaantua ja tulla viljelykelvottomiksi. Myös kasvintuotannolle välttämättömät pölyttäjät ja hyötymikrobit ovat katoamassa ympäristön kemikalisoitumisen myötä. Sitten taas toisena vaihtoehtona voisi olla jonkinasteinen monipuolinen orgaaninen viljely, joka sitoisi maaperään paljon biomassaa ja vettä, pitäisi yllä mikrobitoimintaa, ja pitäisi yllä luonnollista typen sidontaa.

Ruuan tuotanto on myös oleellinen asia omavaraisuutemme kannalta. Me Suomessa kuulemme tiedotusvälineistä että elintarvikehuoltomme on aika paljolti omavaraista. Kuitenkin tämä omavaraisuus perustuu siihen, että maahan saadaan vuosittain tuhansia halpapalkkaisia vierastyöläisiä, ketkä käytännössä toteuttavat istuttamisen, hoitamisen ja sadonkorjuun…. nyt koronavirusepidemian kourissa vaikuttaa siltä että työt eivät löydä tekijäänsä, ja tuotanto jää tapahtumatta.

Mainitussa kestävyyskriisi-ohjelmassa Helana Kahiluoto ehdottaa että talouselämän pitäisi siirtyä sellaiseen arvopohjaan joka mahdollistaisi, ja myös kannustaisi kestävän kehityksen mukaisia tuotantotapoja. Nykyinen rahatalous on täysin katteetonta todellisen selviytymisen kannalta, ja perustuu pelkkiin virtuaaliarvoihin . Rahatalouden sijaan meidän pitäisi ottaa käyttöön ”planeettavaluutta”, joka perustuisi planeetan uusiutuvien luonnonvarojen tuottopotentiaaliin. Työn ja tuotteiden arvoa mitattaisiin jotenkin niiden eettisen tuottamisen ja käyttöarvon perusteella. Puhdas vesi ja ilma olisivat arvohyödykkeitä, samoin kuin orgaaninen, hyvä kasvukuntoinen maaperä, luonnon monimuotoisuus, ihmisten yhteys luontoon, ja myös kestävät hyödykkeet, kuten talot ja muu välttämättömän ylläpitohyödykkeet.

Mielestäni myös ihmisten tekemä työ kuuluisi ”planeettavaluutan” arvopohjaan. Kenenkään työtä ei pitäisi haaskata arvottomaan halpatuotantoon, vaan kaikella työllä pitäisi olla keskenään vertailukelpoinen hintansa. Kaiken työn arvo syntyy niistä tuotteista jotka ovat meille välttämättömiä – kuten ruoka, kestävät vaatteet, rakennukset, koneet ja päivittäistarvikkeet, ovatpa ne sitten vaikka hengitysmaskeja epidemian aikana. Myöskään vierastyöläisten työn ei pitäisi olla niin halpaa, etteikö myös meidän itsemme kannattaisi tehdä sitä, onpa se sitten rakennustyötä, viljelytytötä tai hoitotyötä. Emme saisi olla niin rikkaita, tai niin laiskoja, että jonkun muun pitää tehdä tämä toimeentulemisen työ meidän puolestamme.

Tähän arvokkaaseen toimeentulotyöhön kuuluu myös opiskelu. Kaikkeen työhön liittyy myös vastuu: meidän pitäisi ymmärtää mitä olemme tekemässä, ja mitkä ovat meidän työmme ja osaamisemme vaikutukset. Pitäisi osata myös muuttaa työn tavotteita, jos se näyttää tarpeelliselle.

Ja mikäs sen hauskempaa kuin tehdä jotakin luovaa, tuottavaa ja tuloksellista työtä.

Iloista vappua kaikille!

2 kommenttia “Ylistyskirjoitus työlle ja opiskelulle”

  1. Sisko Kuhmonen sanoo:

    Hyvin sanottu!

  2. Erkki Tietäväinen sanoo:

    Blogin ensimmäisessä kappaleessa korostetaan opiskelun (koulutuksen) merkitystä nuorison tietojen, taitojen, asenteiden ja arvojen kehittämisessä. Se, mihin koulutus johtaa, näkyy, kun nuoret siirtyvät työelämään ja siellä päätöksiä tekemään.

    Kuten tiedetään maailma ei ole sellainen paikka, jossa vallitsee yhdenmukainen opetus. EU-maidenkin välillä koulutuksen sisältö ja tavoitteet vieläkin vaihtelevat historian painolastin seurauksena. Monissa suljetuissa yhteiskunnissa, kuten Kiinassa ja Pohjois-Koreassa, ja ihan naapurissamme Venäjällä, opiskelijat oppivat kovasti erilaisia totuuksia kuin niin sanotuissa länsimaisissa demokratioissa. Ottamatta kantaa siihen, missä päin maailmaa opetus edesauttaa eniten Kirsin esittämien yhteiskunnallisten ja taloudellisten tavoitteiden saavuttamista, olen kuitenkin sitä mieltä, että ennen kuin oppikirjat ovat joka maassa saman sisältöisiä, Kirsin toiveet jäävät utopioiksi.

    Ja yhdenmukaiseen koulutukseen on todella pitkä matka. Otan yksinkertaistetun esimerkin: Suomessa opiskellut nuori oppii pitämään Eurooppaa maailman keskuksena. Aasia on jossain kaukana idässä ja USA lännessä. Singaporessa lapsien mielessä on maailman kartta, jossa Kaakkois-Aasia on keskellä, Eurooppa lännessä ja USA idässä. Nykyisessä USA:ssa (ja myös entisessä!) kartaksi riittää Pohjois-Amerikka. Kaikki muut maat ovat jossain muualla. Minkälaista yhdenmukaista päätöksentekoa voidaankaan odottaa ihmisiltä, joille ei ole jo koulussa syntynyt totuudenmukaista, objektiivista käsitystä maailman muista maista ja ihmisistä?

Vastaa käyttäjälle Marja Niskanen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Sampo yskii

10.4.2020 klo 16.00, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Ihmiskunta on nyt pysäytetty varomaan ja potemaan salakavalalsti leviävää tapavaa virustautia.  Olemme nyt nopeasti joutuneet arvioimaan ja päättämään toimiemme ja tavoitteidemme tärkeysjärjestystä.

Viimeisen sadan vuoden ajan, lähes keskeytksettä (maailmansotaa lukuunottamatta) ihmiskunta on elänyt yhtä kasvun, kehityksen ja kiihtyvän kulutuksen juhlaa. Olot ovat parantuneet kaikenlaisilla mittareilla mitattuna: maailman väkiluku, odotettu elinikä, koulutus, terveys ja kulutustaso ovat parantuneet lähes kaikkialla maailmassa. Mutta nyt – yllättäen – alkaa näyttää siltä, että kasvu ja hyvinvointi eivät ehkä olekaan ihan varmalla pohjalla.

Lisääntyvä yltäkylläisyys perustuu pitkälti siihen, että kaikenlaista kulutustavaraa tuotetaan siellä missä tuottaminen on ”halpaa”, eli kaukaisten itäisten maiden hikipajoissa. Nämä ovat riittävän kaukana meistä, niin että meidän ei tarvitse tiedostaa tuottamisen kyseenalaisia menetelmiä ja ihmisoikeusongelmia. Nyt TV2:ssa ja YLE Areenassa pyörivä sarja ”Verta, hikeä ja t-paitoja” kertoo tarinaa muotibisneksen tuotannon todellisuudesta: lapsityövoimaa, pitkiä työpäivä (siis jopa työpisteen vieressä elämistä) minimaalisella korvauksella, työturvallisuus on tuntematon käsite,  ja ympäristön pilaantumisesta ei välitetä.

Kyseinen tuotannonala, eli muotivaatetuotanto, on erittäin ympäristöä kuormittavaa. Se tuottaa enemmän hiilidioksidia kuin laiva-ja lentoliikenne yhteensä, mutta tietenkin tuon alan kustannuksiin kuuluu myös tuotteiden kuljettaminen moneen kertaan paikasta toiseen, ennen kuin ne ovat meidän kaupoissamme. Sieltä ne sitten ostetaan parilla eurolla, pidetään kerran tai kaksi, ja heitetään pois.

Tämä kaukomaiden halpatuotanto ei tietenkään koske vain muotialaa, vaan lähes kaikkea meidän päivittäistä kulutustavaraa, teknologiaa, elektroniikkaa, varaosia ja komponentteja, lääkkeitä, ja joiltakin osin, jopa elintarvikkeita. Meidän länsimainen ”vaurautemme”, eli korkea kulutustasomme, perustuu pitkälti siihen että kaikkea tätä ”halpaa” on saatavilla runsaasti, jopa enemmän kuin tarvitaan. Tämän elintason myötä meillä on sitten varaa paljon muuhunkin kuten lyhyisiin työaikoihin, kaukomaiden matkailuun ja korkean teknologian tuotteisiin.

Tämän globaalin vaihdantatalouden ja kaupan myötä me ihmiset elämme samassa yhteisössä, yhteisessä maailmankylässä. Kaikki maailmassa on tullut yhteiseksi. Jaamme yhteisen talousalueen, yhteisen kulutuskulttuurin, yhteiset taudit, yhteiset lääkkeet ja hoidot. Eri toiminnot ovat vain keskittyneet tämän yhteisön eri osiin. Jossakin paikoissa suunnitellaan, tilataan ja kulutetaan, toisilla paikoilla taas tuotetaan. Jossakin t-paitoja, jossakin hengityssuojamia, jossakin taas hanskoja tai suojavaatteita, jossakin testaustikkuja, jossakin niitä varaosia ja laakereita millä koneistot pidetään käynnissä.

Nyt tekisi mieli käyttää tässä vähän kaukaa haettua mielikuvaa: Myyttisessä Kalavalan maailmassa seppä Ilmarinen takoi ihmeellisen maailmankoneen, eli Sampo Kirjokannen, joka tuotti kaikkea sitä hyvää mitä ihmiset tarvitsivat. Mylly jauhoi, ja sen eri tuuteista saatiin rahaa, viljaa ja suolaa, eli ”kotipitoja”, ”syötäviä” ja ”myötäviä”. Näitä hyvinvointia tuottavia ”sampoja” on sittemmin oikeasti rakennettu lukuisia, kukin hyvin toimeentuleva paikallinen kulttuuri on rakentanut omansa. Näiden  tuotteista on syntynyt heidän elinkeinonsa ja toimeentulonsa.

Meidän nykyinen sampomme on maailmanlaajuinen, tosi monimutkainen, monitasoinen ja moniosainen koneisto, joka on hienoviritetty maksimaaliseen tehokkaaseen hyötysuhteeseen. Myllyyn kaadetaan sisään tieto-taitoa ja suunnittelua, fossiilista polttoainetta eri muodoissaan, ja raaka-aineita. Rattaita voidellaan erilaisilla kemikaaleilla ja rahalla. Jossakin koneen pimeissä uumenissa pyöriä pyörittävät lukuisat pienet kädet, hyvin halvalla. Suuret raaka-aine- ja tuotevirrat liikkuvat liukuhihnoja (siis laivareittejä) pitkin ympäri konetta, ja  kullekin nurkalle valuu tuotteita tarpeen ja maksukyvyn mukaan. Ja jätteitä – kaikissa muodoissaan – niitä myös tupruaa kaikille nurkille.

Varsinaisia koneenkäyttäjiä, niitä jotka hallinnoivat säätelynuppeja, on vain hyvin harvoja, ja useimmat ihmiset eivät ollenkaan ymmärrä miten koneisto toimii. Useimmat ihmiset, kukin omalla paikallaan, keskittyvät niin tiukkaan hoitamaan omaa tehtäväänsä, että he eivät kanna huolta siitä mitä tämän koneiston toisilla nurkilla tapahtuu. Useimmille riittää että läheisestä tuutista valuu jotakin toimeentulon perustarpeita.  

Kyllä kai tuo maailman hyvinvointimylly voisi toimia hyvässä tasapainossa vaikka loputtomasti, jos joku osaisi pitää huolta sen kestävyydestä, huollosta ja toimintaympäristöstä. Nyt on kuitenkin tultu siihen että kone alkaa yskiä ja piiputtaa. Sen päästöt ja hukkaläpmö ovat lämmittämässä koko konehuoneen tukalan kuumaksi. Koneenkäyttäjät alkavat hukkua jätteisiin. Koneen jalostusmyllyihin on jo uhrattu lähes kaikki resurssit mitä tämä planeetta tuottaa, luonnonvaraiset ja muut hyödyttämät lajit ja ympäristöt ovat saaneet väistyä.

Nyt on nähty jo sekin että yllättävissä tilanteissa tästä äärimmilleen optimoidusta tuotankokoneistossa ei löydy paljoa joustoja. Uusi virus-pandemia on levinnyt pitkin koneistoa, ja sampo yskii nyt pahemman kerran, enemmän kuin mihin ollenkaan on varauduttu. Nyt kaikkialla tarvitaan lisää hengityssuojaimia, mutta ei voi mitään, niitä ei tuoteta kuin yhdestä luukusta. Tuotantolinjan kapasiteetti ei riitä – tuutista tulee siis jotakin korvaavaa tuotetta.  

Todennäköisesti – toivottavasti – tämä pandemia on vian lyhyt häiriö maailman-taloussampon toiminnassa. Hetki yskähdellään, ja sitten toiminta jatkuu täydellä teholla, kuten ennenkin. Koneenkäyttäjät varmaankin kääntävät kaikki säätimet kaakkoon, tai siis tappiin, missä ilmansuunnassa se sitten lieneekään.

Kuitenkin – juuri nyt kun kierrokset ovat hetkeksi matalammat – voisimme ottaa aikaa ja miettiä sitä, miten tämä maailman sampo toimii. Mitä se tuottaa, mitä se kuluttaa, kenen ehdoilla, kenen hyödyksi, ja mikä on se kokonaisvaikutus. Miten se saataisiin toimimaan sillä tavalla luotettavasti, että ei tarvitse uumoilla että koskahan sen kone alkaa keittää? Koska koneen alla työskentelevät köyhät kuolevat kuumuuteen? Miten vähennetään koneen päästöjä niin että planeetan tila voidaan pitää asuinkelpoisena? Tarvitaanko tällä planeetalla tällaista koko planeetan yli ulottuvaa talousjärjestelmää? Voitaisiinko lisätä paikallista omavarisuutta niin että tavaroiden kuljettaminen ympäri planeettaa tulisi tarpeettomaksi? …  

VAIHTOEHTOJA VARMASTI OLISI OLEMASSA, MUTTA ONKO MEILLÄ HALUA, KYKYÄ JA USKALLUSTA ETSIÄ NIITÄ??

7 kommenttia “Sampo yskii”

  1. Aaro Kiuru sanoo:

    Sama kommentti tänne, kun FB.ssa se näkyy laajasti.

    Tuot hyvin esiin ihmiskunnan ongelmat johtuen pääosin meidän kulutuksestamme ja mukavuuden halusta, pohjana ihmisluonnon ahneus ja vallanhalu, sekä vähät-välittämisen globaalista vastuusta. Hyvin stimuloiva kirjoitus ja sampo-mielleyhtymät.

    Lisään siihen – lähes toistona omalta fb-sivultani – äskeistä tekstiä; sattuikin samoihin aikoihin.
    ” Markkinatalous tarvitsee vähintään selviä kansainvälisesti hyväksyttyjä sääntöjä. Mitään ei muutu globaalisti, elleivät laajat kansanjoukot – kansat ryhdy vaatimaan muutosta, mikä toteutunee pääosin ylikansallisten sopimusten ja niitä toteuttavien järjestöjen avulla

    Oikea osoite on maiden hallitukset, jotka pääsääntöisesti (lyhyet vaalikaudet sekä yllä olevia syitä) eivät ole tehneet juuri mitään vallitsevan talouspolitiikan muuttamiseksi 1980-luvulta lähtien. Pienten veroparatiisien asukkailta tätä ei kannattane odottaa.
    Taitaa viedä aikaa.”

    Nämä globaalit ”korona”-tapahtumat ja Greta Thunberg-esimerkit ovat merkkejä muutoksista.
    Tärkeää, että Kirsi teksti saa laajaa huomiota.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Meitä taitaa olla aika monia ketä tämä globalisaation ja teho-talouden ehdoilla eläminen hirvittää. On vain vaikea tietää mistä tämä globaali koneisto lähtisi muuttumaan, kun nykyisellään kaikki ovat siitä niin totaalisen riippuvaisia. Mutta puhua siitä ainakin pitää — niin että meillä edes pysyisi tavoitteena koettaa korjata systeemiä kestävämpään suuntaan.

  2. Erkki Tietäväinen sanoo:

    Blogissa esitetty huoli globalisaation vaikutuksista ilmastoon sekä kehitysmaiden lapsiin ja muuhun väestöön on perusteltua ja kiistatta totta. Mutta, minun mielestäni muutoksen tulisi toimiakseen lähteä halpatyövoimavaltioista itsestään. Niitä hyväksi käyttävät kehittyneet maat ja yritystoiminta tulevat jatkamaan nykyiseen mallin niin kauan kuin kehitysmaiden päättäjät ja niiden työvoimatarjonta sen sallivat.

    Mutta voiko kehitysmailta odottaa aloitteellisuutta tässä asiassa. Tuskinpa, sillä niillä ja niiden väestöllä on ehtymätön halu parantaa omaa hyvinvointiaan. Ne tarvitsevat siihen työntekomahdollisuutta. Sitä tarjoavat kehittyneiden maiden yritykset. Vasta sitten, kun niiden oma elintaso on noussut riittävästi, lapsi- ja halpatyövoimaan perustuva talous kääntyy ja saastumista hillitsevät omat investoinnit pääsevät alkuun.

    Meidän maailmamme ja sen talouselämä on kuin fysiikasta tuttu yhtyvät astiat. Lepotila syntyy vasta, kun nesteen pinta on kaikissa astioissa samalla tasolla.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Olojen ja käytäntöjen tasaantuminen voisi lähteä käyntiin hetkessä, jos täällä niistä tuotteista pitäisi maksaa vastaava hinta kuin mitä täkäläisistä… Tämä tietysti aiheuttaisi raktioita joka portaassa … mutta sopivalla kansainvälisellä lainsäädännöllä reaktiot voisivat vähitellen tasaantua niin että ihmisille maksetaan samasta työstä sama palkka joka puolella — ja että tuotannot muut eettiset vaatimukset täytää olla samat joka puolella.

  3. Esa Lehtismäki sanoo:

    Optimisti voi toivoa, että tästä poikkeusajasta poikii jotain pitkäaikaisempiakin parannuksia. Jo ennen pandemiaa oli havaittavissa, että globalisaation hulluin vaihe alkoi hiipua. On tuotteita joissa lukee ”Made in Europe”. Ihmisiä kasvasassa määrin kiinnostaa, missä ja miten heidän tavaransa tehdään, vaikkakin tietysti ihmisten näkökyky asiassa on lyhyt ja kapea. Poikkeusajat ovat tuoneet ongelmat selvemmin esiin ja voisin hyvin kuvitella, että tuotantoa siirretään taas lähemmäs laajemminkin. Toisaalta pandemia on kasvattanut ja voimistanut kahta rumaa peikkoa, protektionismia ja pelkoa. Nämä ovat fasismin käyttövoima. Saattaa olla, että mennäänkin ojasta allikkoon. Uusliberalismi on kuitenkin mennyt piiloon. Kukaan ei ole sanonut, ainakaan kovin näkyvästi, että aluillaan oleva lama vain tervehdyttää taloutta ja heikkojen pitääkin kaatua. Nyt elvytetään isommin kuin koskaan. Ehkäpä Friedmanin opit vihdoin kammetaan jalustaltaan ja juppiaika päättyy.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tarvitaan varmaan kriisiaikoja – joka tietenkin oli jollakin asteella olemassa jo ennen korona-epidemiaa – ennenkuin aletaan nähdä kriittisesti yleisiin käytäntöihin liittyviä ongelmia. Ongelmiin pitää sitten osata reagoida niin että lähdetään parempaan suuntaan …
      Tästä kohta seuraavaanblogiin…

  4. Jussi Klippi sanoo:

    Hyvä kirjoitus vertauksineen kaikkineen.
    Nyt ihmiskunnalla, siis meillä ihmisillä, on tuhannen taalan paikka miettiä miten jatketaan koronapölyn laskeuduttua. Nyt olemme joutuneet muuttamaan tekemisiämme ja siinä sivussa huomanneet, että vähemmälläkin hosumisella ja touhottamisella pärjää.
    Toivottavasti tämä johtaa siihen, että massojen käyttäytyminen muuttuu edes vähän.

Vastaa käyttäjälle Marja Niskanen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Vuoden tiedekirja

18.3.2020 klo 14.43, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Kaiken tämän korona-kauheuden keskellä minulle sattui aivan erityinen henkilökohtainen onnen-kantamoinen, jonka tässä haluan jakaa kanssanne: Tieteellisten seurain valtuuskunta ja Suomen tiedekustantajien liitto päättivät antaa ”Vuoden tiedekirja 2019” palkinnon kirjalle ”Astrobiologia, Elämän edellytyksiä etsimässä”. Tämä oli minulle valtava ilo ja yllätys — erityisesti kun astrobiologian aihepiiri ei näihin asti ole saanut juurikaan mitään positiivista huomiota osakseen tässä valtakunnassa. Valintakomitea ilmeisestikin koostui hyvin laajasti ja poikkitieteeliesti ajattelevista ihmisistä. Kiitos heille!

Tästä palkinnosta haluan kyllä kiitellä useita muitakin tahoja. Ensimmäinen kiitettävä olisi varmaankin jo aikaa sitten edesmennyt isäni, joka jätti minulle henkiseksi perinnöksi suuren kiinnostuksen elämän suuriin kysymyksiin. Hän oli kouluja käymätön maanviljelijä, mutta aikanaa, noin 60-40 vuotta sitten, hänen suurimpia ilon ja innostuksen aiheitaan olivat Tiede-lehden lukeminen ja elämän olemuksen, alkuperän ja tulevaisuuden mahdollisuuksien ihmetteleminen. Hänen mielestään ihmisen suuri tavoite elämässä olisi ymmärtää mistä tässä oikeastaan on kysymys. Hän aikanaan ei saanut kysymyksiinsä muuta kuin arvailtuja ja kuviteltuja vastauksia, me taas elämme nyt sellaista etuoikeutettua aikaa että tiede tarjoaa jo paljonkin tutkimusperäisiä vastauksia.

Toinen henkilö joka on oleellisesti myötävaikuttanut minun astrobiologian harrastuksiini on puolisoni Harry. Noin 30 vuotta sitten hän sanoi että yksi sellainen aihe missä tähtitieteilijä ja molekyylibiologi voisivat tehdä yhteistyötä olisi astrobiologia. Niinpä, viimeisen 20 vuoden ajan, olemme yhdessä tutkineet ja opettaneet astrobiologiaa. Harry on myö se henkilö joka on opettanut minulle lähes kaiken sen tähtitieteen mitä tiedän. Kiitos!

Seuraava kiitos kirjan toteutumisesta kuuluu Ursan toimitussihteerille Suvi Syrjälle. Ilman Suvin apua ja kärsivällisyyttä kirja ei  varmaan koskaan olisi löytänyt tolkullista muotoaan, eikä sellaista tekstiasua missä ajatus on lukijalle ymmärrettävissä. Suvin kanssa tästä kirjoitusprosessista muodostui niin mukava, että tätä haluaisi tehdä lisää.  Kiitos Suvi!

Pitää vielä kiitellä palkinnonjakotilaisuus. Viehättävä pieni juhla, paikalla raati, palkinnon antajat ja pari valokuvaajaa, Suvi, Harry ja minä. Pidimme asianmukaiset puheet toisillemme. Ja juteltiin.

Ihmeteltiin siinä sitä, mitä astrobiologia oikeastaan on. Sehän perustuu kaikille muille olemassa oleville luonnontieteille; NASAn määritelmän mukaan se on kaikkea sitä tiedettä mikä tutkii elämän syntyä, olemassa oloa, esiintymistä ja tulevaisuutta maailmankaikkeudessa, mukaan lukien mm. nuo kirjan otsikossa mainitut elämän edellystykset. Se siis sisältää lähes kaikki, ja lähes mitkä tahansa luonnontieteisiin, ja myös sosiologiaan tai filosofiaan liittyvät aiheet.

Astrobiologian tarjoama lisäarvo noille erillisille tieteille on kuitenkin se että se tarjoaa perspektiiviä: mittasuhteita, kokoluokkia, ja eri asioiden riippuvuuksia ja vuorovaikutuksia. Se kertoo siitä miten saumattomasti ja merkittävästi erilaiset ja erikokoiset ja –kestoiset prosessit vaikuttavat toisiinsa, miten kaikki asiat liittyvät jollakin tavalla yhteen, ja miten suuri kokonaisuus muodostuu lukemattomista pienistä tekijöistä. Astrobiologia rakentaa kokonaiskuvaa. Se myös osoittaa että mikään mitä on olemassa ei ole triviaalia. Ei elämä, ei elinkelpoiset planeetat, eikä elämän kehityskulku millä tahansa planeetalla. Edustamme uniikkeja ekosysteemejä, lajeja ja yksilöitä, uniikeissa aika-avaruuden tilanteissa.

Totesimme myös että jokin määrä astrobiologiaa olisi hyödyksi kaikille luonnontietä opiskeleville ja omaa maailmankuvaansa rakentaville ihmisille.

Eräs raadin edustaja totesi hiukan hämillään että sittenhän lähes kaikki luonnontiede on atrobiologiaa. Ja niin onkin. Tosin se pääsee pidemmälle jos siinä rakennetaan jotakin yhteistä kuvaa hiukan laajemmasta näkökulmasta. Siis, jos koskaan juttelet tieteestä jonkun muun projektin tai tietaanalan edustajan kanssa, olet ehkä astrobiologian ytimessa.

10 kommenttia “Vuoden tiedekirja”

  1. Erkki Tietäväinen sanoo:

    Onnittelut saavutuksestasi myös täältä blogisi lukija- ja kommentoijapuiolelta. Kirjasi olin laittanut ostoslistalleni jo aiemmin, mutta nyt sen hankinta ja lukeminen tuntuu vieläkin houkuttelevammalta.

    Olen pannut merkille, että suhtaudumme meneillään olevaan ilmaston lämpenemisongelmaan hyvin samalla tavalla. Se taitaa olla astrobiologisista aiheista nykyihmiskuntaa koskettavin tarjoten mittaamattoman suuren pelastussavotan sinulle, kollegoillesi ja muulle tiedeyhteisölle. Toivon hartaasti, että tutkimus ja tieteellinen innovatiivisuus vakuuttaa poliittiset tahot, yritysmaailman ja yksittäiset ihmisetr löytämään oikeat ratkaisut ilmasto-ongelmaan.

    Kunpa ilmastokriisin hoitamisessa toimittaisiin kuten meneillään olevan koronaviruspandemian kanssa. Se kun näyttää saaneen monen maan päättäjät toimimaan nopeasti ja tarmolla. Päätösten seurauksena, ikään kuin vahingossa, hiilidioksipäästöt pienenevät globaalisti hilliten samalla ilmaston lämpenemistä. Jospa tästä opittaisiin jotain, ettei liikkumisrajoituksista ja tehtaiden sulkemisista tulisi vain tipattomaan tammikuuhun verrattava, ohimenevä juttu.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tämä Korona laittaa nyt koko maailman ja elämäntavan nyt ihan uuteen järjestykseen, ainakin vähäksi aikaa. Tämän ajan se auttaa ilmastoa aika merkittävästi. Saa nähdä miten kaikki jatkuu tämän pysähdyksen jälkeen…

  2. Lasse Reunanen sanoo:

    Onnittelut palkinnosta.

    UrSalon kuukausikokoukseen oli merkittynä Aikavaellus-projekti
    aiheinen esitelmä, jonka olet nimettynä to 2.4.2020 esittämään Salon pääkirjaston
    Laurinsalissa (eteistilasta portaat alas).

    Nyt kutenkin korona-asian vuoksi kirjastot suljettuna ma 13.4. asti (2. pääsiäispäivä).
    Lähetin urSalon sähköpostiin ti 17.3. asiasta tiedon, mutta vielä äsken esitelmä
    näkyi UrSalon sivustolla.
    Esitelmä pitänee peruuttaa tai siirtää toisaalle (10 henkilön rajoitukset).
    UrSalon tiedot löytyy Ursan sivun yläosasta – Harrastukset ja siitä
    Paikallisyhdistyksistä UrSalo linkkiin / Ajankohtaiset tai Kuukausikokoukset otsikoissa.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kiitos lasse. Pitää hoitaa tuo peruutus…

  3. Jorma Kilpi sanoo:

    Onneksi olkoon!

    Ostin kirjasi samana päivänä kun se oli saatavilla kirjakaupasta. Se odottaa nyt toista lukukertaa, eka lukukerta meni vähän ahmimalla.

    Jos harkitset joskus vielä kirjoittavasi lisää yleistajuista materiaalia, niin tuntemamme elämän biokemiaan ja erityisesti elämän synnyn mahdolliseen biokemiaan keskittyvä suomenkielinen kirja olisi toiveissa. Jonkinlainen laajennettu ja yksityiskohtaisempi kuvaus kirjasi kappaleista 5 ja 6. Paljoahan ei noista asioista tiedetä.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kiitos vinkistä!! Otan harkintaan…

  4. Timo Rinkelo sanoo:

    Kiitos kirjasta

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kiitos kiitoksista Timo!

  5. Esa Lehtismäki sanoo:

    Hienoa, onnittelut! Minullekin tuli kirjastasi ajatus, että siinä on oikeastaan yksissä kansissa tiivistettynä kaikki, mitä olen viime aikoina lukenut. Varmaan aiheuttaa hämmennystäkin tällainen sateenvarjotiede, johon sisältyy melkein kaikki. Mutta niinhän fysiikkakin kattaa kaiken, hyvin läheltä katsoen tosin. Kirjaasi voi suositella kaikille terveen uteliaille .

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kiitos!!

Vastaa käyttäjälle Marja Niskanen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Olemassaolon suuria kysymyksiä

11.3.2020 klo 12.16, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Huomasin eräässä tiedelehdessä tapahtumailmoituksen: 17. March 2020 Evening lecture: Stephen Hawking’s brief answers to the Big Questions. Convey Hall, London.

Voi kun olisi mukava päästä paikalle tilaisuuteen. Toki Maestro itse ei enää ole vastaamassa kysymyksiin, vaan hänen henkisestä perinnöstään ja mielenlaadustaan on kertomassa pari kollegaa ja pari koomikkoa, yhdessä Hawkingin tyttären Lycyn kanssa. Mahtaa olla kiintoisa aihe ja esitystapa.

Täältä asti ei ole mahdollista mennä paikanpäälle kuuntelemaan lähipiirin tulkintoja, mutta voimme ainakin itse tykönämme ottaa puheeksi tuon saman aihelistan mitä luennollakin tulevat käsittelemään. He lupaavat antaa Hawkingin vastaukset kysymyksiin

Is there a God?

How did it all begin?

Is there other intelligent life in the universe?

Can we predict the future?

What is inside a black hole?

Is time travel possible?

Will we survive on Earth?

Should we colonise space?

Will artificial intelligence outsmart us?

How do we shape the future?

Hawking itse näyttää julkaisseen kirjan myös näistä aiheista (Brief Answers to the Big Questions), joten meillä toisenmaalaisilla maallikoillakin on vielä mahdollisuus tutustua alkuperäisiin ajatuksiin. Hänelläkään ei tietenkään ole tiedossa vastauksia mainittuihin kysymyksiin, mutta hänellä on perspektiiviä ja rohkeutta pohtia niiden taustoja, vaikutuksia ja merkityksiä.

Vaikka nuo kysymykset eivät ole tieteen vastattavissa, ne ovat kaiken olemassaolon peruskysymyksiä, ja kiehtovat meitä kaikkia. Ne ihmettelevät syitä siihen miksi olemme täällä, miksi elämää ylipäätään on olemassa, mikä on älykkään elään todennäköisyys maailmassa, ja mikä näyttäisi olevan oman teknisen sivilisaation kohtalo tulevaisuudessa. Siis, myös astrobiologian peruskysymyksiä. Ja aiheellisia, vaikka ovatkin liian vaikeita vastattavaksi.

Erityisesti nuo neljä viimeistä tulevaisuuteen liittyvää kysymystä ovat tärkeitä pohdittavaksi myös meille maallikoille, siksi että ihmiskunnan mielipiteet tulevat vaikuttamaan niiden vastauksiin. Me itse luomme tulevaisuutemme. Olisi syytä tarkkaankin mietiskellä sitä mihin suuntaan sen pitäisi kulkea.   

Haparoidaanpa tässä hiukan noiden kysymysten mahdollisia merkityksiä:

1. Säilymmekö me Maan päällä: tämä kysymys varmaan tarkoittaa lähinnä ”meitä ihmisiä”. Monet ajattelevat että ihmisen viisaus ja teknologia on joj niin pitkälle kehittynyttä, että voimme suojautua kaikilta uhkatekijöiltä – kuten pahoilta kulkutaudeilta, konflikteilta, sodilta, kansainvaelluksilta ja ilmastonmuutokselta. Ja varmaankin niin, ainakin johonkin rajaan asti, vaikkakin tällä hetkellä kriisiytyvät flunssa-epidemia ja pakolaisongelma osoittavat miten haavoittuva ja hauras oma yhteiskuntamme on.

Kuitenkin lajin säilymistä voi katsoa myös yleisen evoluution kannalta. Yleisesti ottaen, juuri mitkään lajit eivät ole säilyneet lajistossa kuin hetken aikaa. Ainoita pitkäänsäilyneitaä lajeja ovat jotkut suvereenit ja brutaalit petolajit kuten hait, rauskut ja krokotiilit. Ehkä me olemme verrattavissa tuon kaltaisiin petoihin. Vai olisimmeko verrattavissa fiksuihin ja taitaviin pääjalkaisiin, jotka myös ovat säilyneet hyvin lajistossa.

Lähes kaikkien lajien kohtalona on ollut kadota pois joko jonkinlaisissa luonnonkatastrofeissa ja niiden aiheuttamissa joukkosukupuutoissa. Kun elinympäristö on muuttunut liikaa, ja liian nopeasti, lajit eivät ole pystyneet sopeutumaan eivätkä siirtymään paremmille seuduille.

Toisaalta, useat vähän hitaammin etenevät ympäristönmuutokset ovat taas johtaneet lajien nopeaan evoluutioon ja uuden monimuotoisuuden syntyyn. Näin tapahtui esimerkiksi Eoseenikauden lämpiminä kausina, noin 50 miljoonaa vuotta sitten, kun planeetan lämpötilat olivat  n. 10 – 14 astetta korkeammat kuin nyt, ja trooppiset tai subtrooppiset ilmastot ylettyivät Pohjoisen valtameren (ei voi sanoa ”jäämeren”) rannoille. Noina aikoina syntyi, lisääntyi ja kukoisti valtava nisäkkäiden lajisto. Myös kasvillisuus oli rehevää, ainakin korkeammilla levsysasteilla missä ei ollut liian kuumaa. Noina aikoina vanhempia lajeja myös katosi lajistosta – silläkin tavalla että ne kehittyivät toisenlaisiksi, toisen näköiseksi, toisen kokoiseksi. Ehkä mekin tulemme sopeutumaan … ja muuttumaan.

2 ja 3) Edellinen sopeutumiskysymys liittyy seuraavaan kahteen kysymykseen: tulemmeko siirtymään asumaan toisille taivaankappaleille, ja tuleeko keinoäly syrjäyttämään meidät. Nuo molemmat skenaariot varmasti tulisivat aiheuttamaan välttämättömiä muutoksia myös niihin yksilöihin jotka niihin osallistuvat. Muutokset näille ihmisille olisivat niin merkittäviä, että johtaisivat ihmisen lajiutumiseen – ehkä jonkinlaiseksi uudeksi avaruusihmiseksi, tai super-älyihmiseksi. Ehkä tämä on jopa ihan välttämätön kehityksen kulkusuunta. Ihmisen lähisukuiset lajit katosivat myös oman lajimme levittäytyessä planeetalle, n. 70 000 vuotta sitten.

4) miten me vaikutamme tulevaisuuteen? Vaikutamme tulevaisuuteen kaikella mitä teemme, ja mitä valitsemme. Toistaiseksi, lyhyellä aikavälillä, kaikki tietoiset tavoitteemme – sekä poliittiset että koulutukselliset– ilmeisesti pyrkivät nykyisenkaltaisen elämäntavan säilyttämiseen.  Toisaalta teknologiset ja kaupalliset alat pyrkivät kasvun ylläpitämiseen: kaiken pitäisi koko ajan kasvaa – sekä tuotannon, kulutuksen, innovaatioiden, aluevaltausten, resurssien –  jotta edes nykyisen kaltainen elämäntapa voidaan säilyttää maailman väestön koko ajan kasvaessa. Samalla kuitenkin kasvavat myös omaa yhteiskuntaamme koskevat riskit, kaikki nämä joiden edessä tällä hetkellä olemme nyt aika ymmällämme.

Riskien hallinta ei kasva automaattisesti teknologian kehittyessä, vaan yhä monimutkaisempi yhteiskunta tulee myös entistä haavoittuvammaksi. Yhteiskunnan ja olosuhteiden säilyttäminen nykyisen kaltaisena tarvitsisi paremminkin resilienssiä, kestävyyttä ja stabilisuutta lisääviä ratkaisuja. Tällaisia olisivat esimerkiksi kansainvälisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon lisääminen. Samoin elintarvikkeiden tuottaminen mahdollisimman lähellä. Samoin kaiken turhan kulutuksen ja kulkemisen lopettaminen. Samoin kaiken mahdollisen villin ja monimuotisen lajiston ylläpitäminen ja arvostaminen – jo ihan sen oman olemassaolon arvon takia, ja myös siksi että tämä villi lajisto pitää yllä myös meille elinkelpoisia olosuhteita.

Brittiläinen kemian insinööri Trevor Kletz kehitti  1980-luvulla kemiallisia prosesseja varten konseptin ”Inherent safty”, tai sisäanrakennettu turvallisuus. Tämän mukaisesti systeemi tulee sitä kestävämmäksi ja turvallisemmaksi, mitä yksinkertisempi se on. Systeemejä tehdään turvallisemmaksi pienentämällä, yksinkertaistamalla, tekemällä ne helppokäyttöisiksi,  korvaamalla vaaralliset konponentit vaarattomilla, käyttämällä mahdollisimman mietoja olosuhteita, tekemällä robusteja laitteita jotka sietävät vikoja ja virheitä, ja suunnittelemalla toiminnot niin että ongelmat eivät lähde akkumuloitumaan tai kertautumaan.

Jos on tarkoitus että lajimme tulisi säilymään täällä, ilman yllättäviä, suuria ja totaalisia yllätyksiä,  jotakin tällaisia tavoitteita voisi sisältyä myös ihmiskunnan teknologian ja innovaatioiden suunnitelmiin ja tavoitteisiin?

10 kommenttia “Olemassaolon suuria kysymyksiä”

  1. Esa Lehtismäki sanoo:

    Itse näkisin, että nykymuodossamme olemme pelkkä bootloader digitaalis-mekaaniselle seuraajallemme. Biologinen ihminen voi säilyä vielä kauankin, mutta merkityksemme vähenee nopeasti kun meitä älykkäämmät koneet hoitavat asiat paremmin ja nopeammin. Näin tullee käymään joka tapauksessa, riippumatta siitä, opimmeko siirtämään ihmisen tietoisuuden tietoverkkoon, vai kehittyykö seuraajamme tietoisuus ihmisistä erillään. Koneihminen on sitten vapaa biologisista rajoituksista, sille ei ole mikään ongelma esim. levitä Linnunradan muille tähdille. ”Minä” on silloin digitaalista informaatiota, joka voi samanaikaisesti olla Maan tietoverkoissa, tähtialuksissa ja muissa koneissa, luultavasti kollektiivisena tietoisuutena yksilöiden sijaan. Älyltään ja kyvyiltään se on niin eri tasolla, että meillä ei ole sille tarjota muuta kuin historia. Minusta se on lohdullinen ajatus.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Jotakuinkin noin kait ennustellaan sitä, mitä keinoälyräjähdys tulisi merkitsemään – vaikka en tiedä onko ajatus ihan realistinen. Itse epäilen ainakin sitä, olisiko tuolla superälykkäällä systeemillä sitten kuitenkaan riittävästi etua luonnonvalinnan ankarassa valinkauhassa. Nimittäin, keinoäly kuitenkin jäänee riippuvaiseksi meistä ahkerista työläismuurahaisista, eli ihmisistä, siksi että se ei pysty itse valmistamaan omaa ”rautaansa” — eli ei mitään fyysisiä rakenteita, piirilevyjä, johtimia, sähköverkkoja, virtapiirejä — ei mitään. Elävän systeemin ainutlaatuinen etu on se että sillä on kaikkien solujensa sisällä olemassa omat valmistuslinjansa kaikelle mitä se tarvitsee, ja raaka-aineiksi se tarvisee vain hiilidioksidia, vettä ja aurinkoa, ja hiukan mineraaliravinteita (näin siis ainakin fotosynteettiset perustuottajat – me sitten saamme kaiken mitä tarvitsemme syömällä noita perustuottajia). Mutta tietokoneet eivät voi valmistaa itse sitä mitä ne tarvitsevat – eivätkä ne kait pysty edes alistamaan ja pakottamaan ketään muutakaan valmistamaan.

      Jos kuitenkin jostakin kehittyisi kone joka pitää yllä itseään, ja lisääntyy – tämä olisi siis van Neumanin kone, tai ”Uusi elämän alku”, ja jos tu okone voisi lisääntyä myös avaruusolouhteissa (mikä on vielä paljon enemmän oletettu juttu) – niin kyllä se varmaan sitten voisi pian valloittaa koko linnunradan.

      Olisiko tuollaisen keinoälyn leviämisellä loppujen lopuksi mitään itseisasvoa? Jos se olisi vain statisti, eikä toimija, se ei välttämättä vaikuttaisi mihinkään mitään. Jos se olisi tuhoisa – sen pahat vaikutukset riippuisivat siitä, kohtaisiko se siellä matkojensa varrella mitään tuhottavaa. Ehkä se päätyisi vaan taistelemaan oman sukuisiaan kolonioita vastaan, ja tuhon ja hävityksen määrä maailmassa lisääntyisi. Tuo varmastikin toteuttaisi hyvin termodynamiikan toista pääsääntöä, eli entropian lisääntymistä.

      Sitten taas, jos tuo maailmankaikkeuteen levittäytyvä älykäs ja teknisesti taitava elämänmuoto olisi maailmaa suojeleva ja ylösrakentava, avulias, empaattinen ja luova, se saattaisi merkittävästi vaikuttaa siihen että maailmankaikkeus rakentuisi entistä kompleksisemmaksi, kauniimmaksi, viisaammaksi, paremmaksi… taitavammaksi. Maailmasta voisi syntyä melkein mitä vaan, suurta moniulotteista kaiken yhteyttä ja ykseyttä, rauhaa ja harmoniaa…

      Jos meidän sukumme on sen enimmäisen ”läpimurto-eliön” rakentaja, olisikohan maillä mahdollisuus vaikuttaa siihen mihin laatuluokkaan tuo älykkyys tulee kuulumaan??

      1. Erkki Tietäväinen sanoo:

        Erinomainen vastaus, Kirsi.

        Keinoäly on innoittanut tieteiskirjailijoita ja elokuvantekijöitä luomaan sellaisia hahmoja kuten ison Arskan esittämä Terninaattori, mutta järkevästi ajatteleva ihminen ei niitä ota todesta. Ne ovat skifiä ja utopiaa. Roboteilla on on/off-nappula, jota painamalla ihminen tulee aina päättämään, mitä ne saavat tehdä ja mitä eivät. Omaa tietoisuutta tai itsensä monistamistaitoa ei keinoälyllä varustetuilla roboteilla tule olemaan, mutta niiden avulla ihminen pystyy suorituksiin, jotka muuten jäisivät haaveiksi.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Kuulostaa realistiselta!!

      2. Esa Lehtismäki sanoo:

        Jo nykyään tehtaat ovat pitkälle automatisoituja, komponenttien tuotannossa ei ole mitään, mikä ei voi onnistua ilman ihmisen apua. Tekoälysingulariteetin jälkeen en usko ihmisellä olevan juurikaan roolia koneiden valmistamisessa. Minä näen alkuun saattamamme koneälyn ihmisen seuraavana kehitysasteena. Se, kuinka fiksusti se toimii, jää nähtäväksi, mutta tuskin se ainakaan nykyistä ihmiskuntaa typerämpi on. Pikemminkin sillä on paljon paremmat edellytykset katsoa tilannetta kokonaisuutena ja toimia järkevästi. Ihmiskunnan suurin ongelma on, että annamme valtaa niille, jotka ovat huonoimpia sitä käyttämään. Koneälyssä ei ole sillä tavalla yksilöitä ja valtataistelua, se on globaali kokonaisuus. Silloinkin, vaikka siihen sisältyisi ihmisyksilöiden tietoisuuksia. Tietoisuus ei ole mitään mystistä, se syntyy monimutkaisuudesta, ja koneiden monimutkaisuus kasvaa kovaa vauhtia. Ei tietoinen kone ole kauan utopiaa.

        1. Kari.virtanen sanoo:

          Eipä nuo linjat kauaa pyöri ilman ihmisen apua.Osat kuluu,häiriöitä syntyy.Itse itsensä korjaavaan tuotantolinjaan on vielä todella pitkä matka.

          1. Esa Lehtismäki sanoo:

            Tuotantolinjoja tekevän ja korjaavan koneen mekaaninen puoli onnistuu jo nykyään. Vielä koneäly ei ole niin kehittynyttä, että ihminen olisi tässä tarpeeton, mutta pian on. Tuskin menee montakaan vuosikymmentä kun tehtaiden kunnossapidossa ei työskentele yhtään biologista ihmistä. Tämä tapahtuu jo ennen kuin koneet ovat biologista ihmistä äkykkäämpiä. Singulariteetin jälkeen ne sitten tietenkin tekevät jo asioita, joita biologinen ihminen ei osaa tai edes ymmärrä.

          2. Kirsi Lehto sanoo:

            Jees, koneiden ja tuotantolinjojen toiminta on varmasti monessa kohtaa jo hyvin automaattista. Mutta käsittääkseni koneiden, ainakaan isompien tai monimutkaisten koneiden rakentaminen tai niiden osien tuottaminen ei ole.

  2. Lasse Reunanen sanoo:

    1) Massiiviset luonnonkatastrofit ihmisetkin voi kokonaan tuhota.
    Sairaudet ja sodat kuitenkin jättänee aina jotain ryhmiä jäljelle – uudelleen kasvuun.
    Koronan rajoitukset nyt sodanomaista estoa kehittyneissä valtioissa – kokeiluluontaisena.
    Osui sattumalta uuden pakolaispaineen kohdallekin.
    Raadollisesti ajatellen ei kyseinen tauti tuhoisa vapaasti olleenkaan olisi –
    kun enimmäkseen vanhimmat ja heikoimmat kuolee siihen ja kesän tullen luontaisesti levinneisyys laimentunee.

  3. Lasse Reunanen sanoo:

    Suomen hallitus teki tänään päätökset korona-asian vuoksi ja runsaasti rajoitteita huomisesta 13.4.2020 asti tulee – Ursakin jo omat rajoitukset nettisivulle julkaissut.
    Lisään em. asiakohtiin:

    2 ja 3) Avaruuteen siirtyminen ja keinoäly vähitellen edenneet ja kehitys etsinee
    niissäkin elonkelpoiset muodot. Monimuotoisuus arkipäiväistyy.
    Vuosia sitten Heikki Oja julkaisi novellin (Tähtiaika lehdessä muistaakseni),
    jossa ihmisillä oli syntyessään seurantasiru ja vanha naishenkilö kysyi ainoan
    lapsenlapsensa tietoja – samalla automaattisesti lentäjänä toimineen em.
    lapsenlapsen nimi himmeni pois näytöltä (merkitsi elintoimintojen päättymistä)
    ja tieto siitä lento-onnettomuudesta piti jotenkin sopivasti vanhalle naisellekin
    kertoa (novellin päättyessä)…

    4) Tulevaisuuttamme työkseen ajattelee moni taho ja yksilöinä olemme siinä
    vaikuttamassa ryhminä.
    Tulevaisuus näkyy menneisyydestä oikein kohdentuneena nykyisyydeksi.

Vastaa käyttäjälle Marja Niskanen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Menneisyyden peilistä näkyy tulevaisuus

28.2.2020 klo 11.14, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Ilmaston muutoksesta puhutaan näinä päivinä paljon, joka puolella. Puheissa viittaillaan siihen että ilmaston myötä myös monet muutkin asiat tulevat muuttumaan, siis koko maailman olosuhteet muuttuisivat. Noita muutoksia on vain kovin vaikea kuvitella, tai edes pitää totena. Emme oikein osaa kuvitella muuta kuin tämän yhden tutun maailman jossa elämme.

Tiedämme toki että jotakin muutoksia tapahtuu koko ajan, lajeja ja ekosysteemiä katoaa, mutta toistaiseksi nuo eivät tule vielä varsinaisesti ”lähelle”. Tuntuu siltä että oma elämämme on turvassa, eikä täällä ainakaan ihan pian mitään kovin kummallista tapahdu…

Ilmaston muutos ei ole mikään uusi asia planeetalla. Se on vaihtelut aikojen mittaan oikein äärestä laitaan. Kylmimmillään planeetta on ollut kokonaan jään peitossa joidenkin satojen miljoonien vuosien ajan, mutta tyypillisempi ja vallitsevampi tila on ollut lämmin kasvihuoneilmasto, missä planeetalla ei ole ollut ollenkaan jäätiköitä. Parhaillaan elämme vielä viimeisimmän jääkauden aikaa, ja nyt olemassa olevat napajäätiköt ovat vielä sen viimeisiä jäljellä olevia rippeitä.

Tyypillisesti ilmastotyypit vaihtuvat aika hitaasti, tuhansien tai ehkä miljoonienkin vuosien aikana. Niihin vaikuttavat lukuisat tekijät, kunkin ilmastotyypin syyt ja erityispiirteet ovat aina erityiset ja omalaisensa, mutta lämpimät ajanjaksot kuitenkin korreloivat hiilidioksidin suhteellisen korkeaan määrään ilmakehässä. Tämän hetkisen ihmisen aiheuttaman ilmaston lämpenenisen erityispiirre on se, että se etenee nopeammin kuin luonnolliset vaihtelut ovat aikoinaan tapahtuneet. Siis sen seurauksetkin voivat tulla vastaan yllättävän nopeasti.

IPCC:n tutkijoiden mukaan erilaisten menneiden ilmastotyyppien olosuhteet toimivat myös ennusteena sille, mitä vastaavat ilmastot vaikuttavat olosuhteisiin tulevaisuudessa. Artikkelissaan ”Climate’s future written in rocks” (New Scientist 3237, July 2019) Graham Lawton raportoi keskusteluistaan ilmastotutkijoiden Alan Haywoodin ja Trazy Axe seuraavaa: Yksi vertailukohta nykyiselle nopealle ilmastonmuutokselle on noin 120 000 vuotta sitten vallinnut tilapäinen jääkauden aikainen lämpeneminen, jonka aikana lämpötila nousi nopeasti nykyisen keskilämpötilan tuntumaan noin 10 000 vuoden ajaksi. Lämpenemisvaiheessa jäätiköt sulivat niin nopeasti että meren pinta nousi 2,5 m sadassa vuodessa, ja tuon jäätiköitymisten välisenä aikana se nousi yheensä 9 metriä nykyistä merenpintaa korkeammelle.

Seuraava vertailukohta lämpimälle ilmastolle olisi plioseenikaudella, noin 3 miljoonaa vuotta sitten vallinnut lämmin ilmasto. Silloin planeetan keskilämpötila oli 1-2 astetta lämpimämpi kuin nyt. Erityisen lämmintä oli korkeilla leveysasteilla, samoin kuin nytkin, koska lämpeneminen tapahtuu voimakkaammin juuri näillä leveysasteilla. Napa-alueilla ei ollut paljoa merijäätä, Gröönlannin ja Antarktiksen jäätiköt olivat ihan pienet, ja Pohjoisnavan seutu oli ehkä kokonaan sula. Meren pinta oli 15-25 metriä korkeammalla kuin se on nykyään. Planeettamme on nyt lähestymässä vastaavanlaista tilaa, ja saavuttanee sen 20-30 vuoden kuluessa, ehkä jo 2030-luvulla.

Taaksepäin historiaan mennessä seuraava lämpötilahuippu tulee vastaan eoseenikaudella, noin 50 miljoonaa vuotta sitten, jolloin planeetan keskilämpötila oli noin 13 astetta lämpimämpi kuin se on nyt. Merien pinnat olivat 70 metriä korkeammalla kuin ne ovat nykyään. Jos nykyinen lämpötilan nousu ylittää tietyn rajan (4-6 astetta), itseään ruokkivat takaisinsäätelytekijät lähtevät lisäämään kasvihuonekaasujen tuotantoa ja ilmaston lämpenemistä niin, että eoseenikauden tyyppinen kuuma ilmasto olisi vallalla jo vuoden 2150 tienoilla. Se olisi noin neljän tai viiden sukupolven kuluttua.

Lohduttava tieto on se että nuo mainitut lämpimät kaudet eivät kuitenkaan aiheuttaneet mitään suuria joukkosukupuuttoja planeetalla – tarkoittaen sitä että monet lajit pystyivät sopeutumaan ja suojautumaan, tai hakeutumaan sopivampiin ympäristöihin, tuollaisten luonnollisten ja hitaiden lämpötilanmuutosten aikana. Tällä kertaa kuitenkin tilanne on vaikeampi, sillä ihminen on jo muutenkin ajanut suuren osan lajeja sukupuuton partaalle, ja hävittänyt pois paljon niille sopivia ympäristöjä. Ilmaston muutos tulee siis pahentamaan sitä lajien joukkosukupuuttoa joka nyt on käynnissä.

  Myös ihmisen oman hyvinvoinnin ja järjestyneen yhteiskunnan kannalta nuo muutokset tulevat varmasti olemaan joko tuhoisia, rankkoja, tai ainakin hyvin haasteellisia. Nyt on paljon ilmassa jo sellaista ajatusta että asialle pitää jotakin tehdä, ja että ehkä jonkinlaisella elintapojen muutoksella tämä muutosprosessi voidaan pysäyttää. Mutta niinköhän lienee?? Luulenpa että toimenpiteen tulevat olemaan ”too late, too little”. Käynnissä olevan syöksykierteen ja historian esimerkkien valossa näyttää siltä, että tämä muutos ei ole enää pysäytettävissä. Ilmastohistoria tulee toistamaan itseään.

Tässä kohtaa olisi jo aika ajatella kysymystä ”mitä sitten”. Miten näihin muutoksiin tullaan reagoimaan, miten pystytään sopeutumaan. Selviytyminen on mahdollista, jos ongemiin on varauduttu.

Millaisiin ongelmiin sitten pitäisi varautua? Esimerkiksi siihen, että rannikkoalueet jäävät veden alle, mukaan lukien kaikki rannikoilla olevat suuret kaupungit. Ruuan tuotanto tulee riskialttiiksi kummallisten sääilmiöiden ja lisääntyvien kasvintuhooja-ongelmien takia; samoin puita kuolee paljon sekä kaarnakuoriaisten että myrskytuhojen takia. Vakuutusyhtiöt ehkä herkeävät maksamasta luonnontuhojen aiheuttamia vahinkoja. Pakolaisongelma räjähtää… Yhteensä näiden vaikutukset maailman talouteen lienevät masssssiivisesti suurempia kuin mitä koronavirus aiheuttaa tällä hetkellä.

Monet kylläkin arvelevat niinkin, että tälle planeetalla ja eliökunnalle olisi kuitenkin paras vaihtoehto se, että ihminen katoaisi pois tältä planeetalta. Tämäkin toki olisi mielenkiintoinen tilanne. Olisiko tietoinen laji ja tekninen sivilisaatio lopullisesti kadonnut, vai pystyisikö jotakin vastaavan kaltaista kehittymään uudelleen. Voisiko tänne kehittyä vaikka ”apinoiden planeetta”? Vaikka tietenkään, jos me ihmiset katoamme pois, me emme ole täällä sitä näkemässä.

8 kommenttia “Menneisyyden peilistä näkyy tulevaisuus”

  1. Elvis sanoo:

    Mistä se 70 metriä paksumpi esimäärä maapallon valtamerien päällä oli muka peräisin? Ei ainakaan napajäätiköiltä sulamisvettä niin paljon löydy.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      laskelmat jään sisältämästä veden määrästä ja sen sulamisen vaikutuksesta meren pinnan korkeuteen löytyvät täältä:
      http://www.antarcticglaciers.org/glaciers-and-climate/estimating-glacier-contribution-to-sea-level-rise/
      sen vaikutus on 66 metriä.

      Tämän lisäksi tulee jonkin verran pinnan nousua johtuen siitä että koko merialtaiden vesimassa lämpenee useilla asteilla (esim, mainitulla eoseenikaudella meren lämpötila päiväntasaajalla oli peräti 40 astetta!) Tämäkin vaikuttaa jonkun sentin verran. Menee lähelle 70 metriä.

  2. Antti sanoo:

    Aivan loistava kzirjoitus, meidän pitäisi ymmärtää palloamme paremmin. Toki emme voi sanoa, että vaikuttaisimme ilmastoon.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Me ihmiset puskemme ilmakehään noin 26 gigatonnia (10 potenssiin 9) hiilidioksidia vuodessa; lisäksi erilaiset maankäyttömuodot tuottavat lisää n. 6 Gtn. Nämä hiilivirrat voivat näyttää pienelle verrattuna niihin suuriin hiilen määriin mitä kiertää luonnon omissa kiertokuluissa, mutta merkittävyys johtuu siitä että nuo luonnon hiilikierrot pysyvt tasapainossa sitomisen ja vapautumisen kesken – vain ihmisen tuottama osuus jää rikastamaan ilmakehän CO2 pitoisuutta. https://www.newscientist.com/article/dn11638-climate-myths-human-co2-emissions-are-too-tiny-to-matter/

  3. Heikki Väisänen sanoo:

    Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on ihmiskunnan toimien takia noussut 280 miljoonasosasta 414 miljoonasosaan toukokuuhun 2019, ennen metsien keväisen CO2:n sitomisen alkua.
    Jos hiilidioksidin tupruttelu ilmakehään loppuisikin jostain syystä nyt, niin kauanko kestäisi, että sen pitoisuus laskisi luonnonmekanismien myötä takaisin 280 miljoonasosaan?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Jos tuo ihmisen tuottama hiilidioiksidikuorma pysähtyisi, tai ainakin pienenisi hyvin pieneksi, niin CO2 pitoisuuden nousu pysähtyisi nykyiselleen … ja ehkä aikaa myöden palaisin teollisuutta edeltäneelle tasolle. Tosin siihen vaikuttaa sitten myös vulkaaninen aktiivisuus, ja poimuvuorten rapautuminen — joku iso tulivuorenpurkaus voi muuttaa sen nopeasti. Sellaisiahan ei ole nähty vähään aikaan, mutta kuka tietää … tietääkö kukaan miten nopeasti CO2 taso voisi laskea??

  4. Lasse Reunanen sanoo:

    ”Apinoiden planeetta” oli kiinnostava tv-sarja, kuvitteellinen kirjan pohjalta.
    Oikeasti emme tiedä mitä tulevaisuudessa yli 100 vuoden jälkeen tapahtunut.
    Fortumin tj. Pekka Lundmark siirtyy kesällä Nokian tj. paikalle. Arvioinut aikaisemmin, että 100 vuoden jälkeen vain uusiutuvaa energiaa käytettäisiin. Väljästi tulkiten kaikki energia jotenkin uusiutuvaa, mutta mitä ja miten tulevaisuudessa emme voi nyt tietää.

    Menneen tapahtumista voidaan suuntia ja todennäköisyyksiä arvioida, mutta vasta lähivuosien tuloksin tapahtuneet muutokset oikein ymmärretty.
    Kehityksen uusiutumisen hyöty aina motivoinut ihmisiä.
    Eläinten ja kasvien arvo elämän kokonaisuuteen ymmärretty ja niiden hyvä sopeutumisen merkitys ihmisten mukana tulee korostumaan.
    Lämpötila merkittävänä tekijänä huomioitava myös sopeutumisessamme.

    Hätääntyminen ei kuitenkaan hyväksi – aika rauhallisiin päätelmiin hyvä pitää mielessämme.
    Ihmiset kohtaa onnettomuuksia, sairauksia, nälkää, janoa ja vaarallisia luonnonilmiöitä – joista usein kuitenkin myös mahdollisuus selvitä.
    Ihmisillä, eläimillä ja kasveilla on elämään sisältyvää ominaisuutta, luontaisesti sopeutua mahdollisimman hyvin muuttuviin olosuhteisiin.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kiitos Lasse! Mukava lukea joskus tällainen rauhallinen ja positiivinen näkemys. Voihan se olla näinkin…

Vastaa käyttäjälle Marja Niskanen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Lasten ja nuorten kirjoista

21.2.2020 klo 16.02, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Minä – ja ehkä monet muutkin –  aika usein ihmettelen sitä, mihin tämä maailma on menossa. Sitä tietenkään ei voi tietää, tulevaisuutta ei voi ennustaa. Viimeisen sadan vuoden aikana maailma on ollut aika hurjan kehityksen pyörteissä: kaikki asiat, kuten ihmisten elintapa, kulutustaso, oppinaisuus, elinikä, terveys, ja koko maailman luonnonolot ja teknologiat ovat tänä aikana totaalisesti muuttuneet. Jos käy niin, kuten oletettavasti käy, että tämä nopea kehitys jatkuu samaan suuntaan, ja kiihtyvää vauhtia, niin kylläpä sadan vuoden kuluttua maailma tulee näyttämään hyvinkin erilaiselle kuin nykyään.

Emme tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta onko meillä edes ajatusta tai mielipidettä siitä mitä toivoisimme tapahtuvan? Mihin suuntaan haluaisimme maailman muuttuvan? Jos tiedämmekin mitä toivoa, onko meillä mitään keinoa ohjata asioita siihen suuntaan.

 Eilen satuin vastakkain erään perhetutun nuoren miehen kanssa, ja kyselin mitä kuuluu hänen opinnoilleen. Tämä nuori on juuri valmistumassa äidinkielen ja kirjallisuuden maisteriksi, ja alkaa nyt tekemään jatko-opintoja lasten- ja nuortenkirjojen sisällöstä ja maailmankuvasta.

WAU!!  Siinäpä voisikin olla tutkittavana juuri se työkalu, millä huomisen yhteiskuntaa ja maailmaa muokataan ja rakennetaan. Tuon työkalun avulla sitä jopa tehdään niin hienovaraisesti, että kukaan ei ehkä edes huomaa olla varuillaan, eikä huomaa että lukijaa tässä nyt jonnekin johdatellaan.

Jäin siinä miettimään että mitähän niissä nuorten kirjoissa sitten pitäisi esitellä. Kenen intressejä, ja millaista maailmankuvaa pitäisi esitellä tästä kovin moniarvoisesta maailmasta, missä mitään yksiselitteistä totuutta ei näytä olevan olemassakaan.

Kaikki tarinat edustavat jonkinlaista arvomaailmaa, kaikilla  ihmisten toimilla, pyrkimyksillä ja valinnoilla on aina olemassa jonkinlainen arvo- tai tärkeysjärjestys, ja suunta. Tai, jos ihmiset puuttuvat tarinasta, sekin on arvovalinta. Mutta mitä olisivat nyt ne oikeat ja sopivat arvot nuorisolle esiteltäväksi, kun ne ovat eri tahoilla kovin niin erilaisia ja jopa keskenään vastakkaisia. Toisaalta, monet varmasti ajattelevat että lastenkirjojen ei edes pidä tehdä mitään arvokasvatusta, sillä vanhemmat ja kasvattajat haluavat itse valita arvomaailmansa. Mutta myös kasvattajat voivat olla ymmällään siitä millaisia arvoja mitäisi koettaa nuorisolle tarjota.

Myös me tutkijat, ammattiopettajat ja -kasvattajat edustamme kovin erilaisia maailmankuvia ja tulevaisuuden visioita.

Puhdas biologinen ja ekologinen näkemys voisi olla se että kaikkien lajien, ja myös ihmisen perustarve ja pyrkimys on lisääntyä yhä suurempiin määriin, valloittaa yhä suurempi ekologinen lokero ja resurssimäärä itselleen – tiedostaen myös sen, että tällaiset yhden lajin massiviset ylilyönnit omassa ekosysteemissään johtavat jossakin vaiheessa totaaliseen romahdukseen: sopulit juoksevat mereen, kanipopulaatiot kuolevat ruuan puutteeseen.  

Teknokraatit taas visioivat tekniikan rajatonta kehittymistä. Teknologia tulee viemään ihmiset ylös avaruuteen ja rakentamaan uusia asuinalueita muille taivaankappaleille. Teknologia ja bioteknologia tulevat muuttamaan ihmisen fyysistä olemusta, tuottamaan sellaista kybernetiikkaa jonka avulla ihminen pystyy pian johonkin ennennäkemättömiin asioihin. Ehkä kommunikaatio ja tiedonsiirto suoraan aivojen ja tietokoneiden välillä tulee jokapäiväiseksi asiaksi. Maailma yhtenäistyy yhdeksi reaaliaikaiseksi läsnäoloksi, kaikkialla.

Terveys paranee, ihmisten ikä pitenee. Kuoleman välttämättömyys alkaa kadota jonnekin ihmisen elämän reuna-alueille. Synteettisen ruuan tuotanto vapauttaa meidät biologisen perustuotannon riippuvuudesta.

Talousihmiset taas näkevät että kaikki tämä on mahdollista, ja kaikki se tulee tapahtumaan ja tuottamaan kauniit ylijäämät ja arvonlisäykset pääomanomistajille. Kaikki kaupallinen toiminta tulee kasvamaan ja lisääntymään loputtomasti, kulutusjuhlat jatkuvat ja komistuvat vuosi vuodelta.

Monet ajattelevat että nämä maailman suuret prosessit ovat kuin valtamerilaivoja jotka eivät helposti käänny. Ne ovat kuin luonnonvoimien ajamia pyörremyrskyjä jotka ruokkivat itse itseään.

Mutta onko tämä jatkuva kasvu juuri se hyvä, toivottava ja oikea suunta mihin haluamme maailman menevän? 

Millaisia tarinoita tästä tulevaisuudesta syntyy? Miten ihmisen identiteetti kehittyy tämän kaikkivoipaisuuden keskellä? Miten ihminen kestää kosmista rajattomuutta ja kaiken mahdollisuutta? Olisiko nuorisolle esiteltävä jotakin toisenkinlaisia vaihtoehtoja? Kuka sellaisia osaisi kirjoittaa?  Millaista vaihtoehtoista maailmankuvaa ne voisivat esitellä?

Vaikeita haasteita: mitä voimme luvata, mitä voimme suositella, mitä voimme pitää hyvänä?

Mutta sitten mieleen hiipi epäilys näiden kysymysten aiheellisuudesta: lukeekos nuoriso enää edes kirjojakaan?? Taitavat olla jo ihan tavoittamattomissa omissa maailmoissaan. Itseasiassa, todennäköisin tulevaisuus lienee se että reaalimaailmoista siirrytään yhä enemmän vaihtoehtoisiin digitaalisiin virtuaalimaailmoihin. Ja ehkä hyvä niin: siellähän kaikki on mahdollista ja valinnan varaista…

4 kommenttia “Lasten ja nuorten kirjoista”

  1. Lasse Reunanen sanoo:

    Kirjoista ja lukemisesta: Sain poistokirjan; Lukeminen saa loistamaan –
    Tarvasjoen kirjasto 150 vuotta / Kalervo Mäkinen, Kustannus HD 2007,
    josta alkua: ”Sinulle joka avasit kirjan – Opettaja Vilho Mattila aloitti Tarvasjoen
    kirjaston 100-vuotisjuhlassa sen historiaa kuvaavan puheensa sitaatilla:”
    ”Kirjoissa on kaikkien menneitten aikojen sielu. Kirjat ovat opettajia, jotka opettavat
    meitä ilman vitsaa ja kuritusta. Ilman kiukkuisia sanoja ja maksua pyytämättä.”—
    Sisältö jatkuu: ”I Kirjat ennen kirjastoa 1. Ensimmäiset kirjat Suomessa” jne.
    Lopussa tilasto Tarvasjoen kirjaston lainoista 1997-2006,
    jossa ollut alle 1000 lainaajaa sekä keskimäärin noin 39 lainaa lainaaja kohden
    vuodessa – mutta käyntikertoihin verrattaessa lainat laskeneet 2,7 lainauksesta
    1,4 lainaukseen – siis muuta käyttöä lainausten lisäksi tullut.
    En em. kirjastossa ole itse ollut. Kirjasta: ”Suomessa ilmoitetaan olevan
    927 kirjastoa, joista pääkirjastoja on 449 ja laitoskirjastoja 69.”
    Nyttemmin lienee vähentynyt Suomen kirjastoja vaikka aineistomäärät kasvaneet.

    Salossa ollut lasten vähentymisen vuoksi esillä koulujen ja päiväkotien
    vähentämistä kun kaupungista viime vuosikymmenen aikana väestöä
    poistunut tuhansia, lapsiperheitäkin ja syntyvyys Suomessa muutenkin
    vähentynyt. Salossa syntyi viime vuonna noin 300 lasta, puolet vähemmän
    kuin runsas 10 vuotta sitten.
    Arvioitu Salon oppilasmäärän olevan muutaman vuoden jälkeen
    yli 1000 vähemmän kuin vuosikymmen sitten.

    Maanantaina 24.2. Salon kaupunginvaltuusto päätti em. vähennyksistä,
    jotka ennakoitua vähemmän alkuun ollut – josta ti 24.2. ja ke 26.2.
    Salon Seudun Sanomat tarkemmin kertonut.
    Salon kouluista lakkautetaan Perniön Saurun koulu 1.8.2023 alkaen ja
    Perttelin Hiiden koulu 1.8.2021 alkaen, myös muutamia päiväkoteja lakkautetaan.
    Lakkautusten jälkeen tyhjiksi jääneet kiinteistöt asetetaan myyntiin.

    Em. Hiiden koulu, josta kuvia tänään SSS:n kirjoituksessa sikäli kiinnostava
    kun Suomi sai nimetä viime vuonna yhden eksoplaneetan ja sen tähden –
    joiksi valikoitui Kolmion tähdistön tähtikuvion alta ”Pätsi” tähden ”Hiisi”
    nimelle eksoplaneetta. Em. Perttelin Hiiden koulu sijaitsee Hiisi nimisessä
    kylässä Salossa, entisen Perttelin kunnan alueella –
    jota sijaintia likimain kartalla osoittaa kolmiomainen Kemiön saari.
    Kirjoja ja lehtiä lapsetkin edelleen runsaasti lukevat, mutta eriytymistä ja
    osittaista vähentymistä siinä havaittavissa ollut.
    Internetin laajenevan tarjonnan ohella vanhempi kirjallisuuden tarjonta
    hyvä säilyttää uusiutuville lapsiryhmillekin yhä opetuksessa mukana…

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hienoa Lasse kun tuot esiin tuota kirjastojen pitkää historiaa. Kirjastot ovat olleet varmaan koko maan tärkein kulttuurikasvattaja, niin kauan kuin täällä on oltu lukutaitoisia… ainakin näihin vuosikymmennin asti. Nyt taitaa olla niin että televisio ja internet ovat tärkeämpiä…

      1. Lasse Reunanen sanoo:

        Niin, internetin sisältö kasvaa ja sen nopeus, sovellukset jne. kehittää tiedonkäsittelyä.
        Kirjoissa kuitenkin yhä enin osa vanhasta tiedostamme ja usein kirjat kohdennetussa tiedonkäsittelyssä nettiä käytännöllisempiä.
        Täsmennän em. kirjan kirjastotilastoa:

        – Vuonna 1997 oli 8 530 käyntiä, 22 704 lainaa ja 606 lainaajaa, 2,7 käyntiä 1 lainaa kohden ja 0,4 lainaa 1 käynnillä,
        keskimäärin 37,5 lainaa vuodessa lainaajilla.
        – Vuonna 2006 oli 18 920 käyntiä, 26 025 lainaa ja 703 lainaajaa, 1,4 käyntiä 1 lainaa kohden ja 0,7 lainaa 1 käynnillä,
        keskimäärin 37,0 lainaa vuodessa lainaajilla.

        Viimeksi kerroin vahingossa jakolaskuni käänteisesti, virhetulkinnallani.

        Kertomani Salon Seudun Sanomat kirjoitukset lyhyesti myös uutisissa:
        – Ti 25.2. Turun Sanomat
        – To 27.2. Perniönseudun Lehti / kuvilla Salon kaupunginvaltuuston kokouksesta.
        Salon kaupungin nettisivulta löytyy esityslistat ja pöytäkirjat.

    2. Lasse Reunanen sanoo:

      Tähdet ja avaruus 2/2020, sivuilla 36-39 esitteli valtioiden 112 nimettyjä
      eksoplaneettoja tähtineen.
      Suomen nimetyt Hiisi ja Horna, Kolmion tähdistöstä,
      keksi nuori lukiossa lukeva Aapo Saranpää – lehtikuvassa kolmioteemalla paita.
      Olin edellä Hornan muistanut väärin kuumana Pätsinä –
      joka voinee sopia toiselle eksoplaneetallekin, jos sellainen löytyy läheltä emotähteä.
      Hiisi ja Horna muistuu nyt H-alkukirjaimistaankin.
      Tarkat luvut saatu kohteille,
      jotka silmin näkymättömänäkin helposti tähtitaivaalta kohdistaa karttamerkinnöistä.
      Suomalaisittain sanonta: Hornan tuuttiin – etäiselle kohteelle, kohdistus tähdellekin.
      Tuuttijäätelö myös kolmiomainen kartio ja kaukoputkilla kohdistamalla Horna-tähti ympäristöineen valokuvattavissa näkyviin Kolmion tähtikuvion yhteyteen.

Vastaa käyttäjälle Marja Niskanen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Tähdellisiä kohtaamisia

31.1.2020 klo 22.05, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Planeettamme Maa kiertää omaa rauhallista rataansa, loputtomasti, oman kiintopisteensä eli Auringon ympäri. Planeetan varhaisina aikoina sen meno oli kovin rauhatonta, koska kaiken kokoisia kappaleita tömähteli pintaan tämän tästä. Joku varhaimmista (hypoteettiselta nimeltään kappale nimeltä Theia, Kuun äiti) tai ehkä useampi suuri törmäys peräjäkeen, olivat niin rajuja että molemmat molemmat törmäävät kappaleet osittain sulivat. Paljon kiviroisketta ja -höyryä kohosi ylös Maan kiertoradalle. Kiviroiskeista muodostui Maan ympärille rengas, joka aika nopeasti tiivistyi Kuuksi.  

Myöhemminkin tuli vielä useita niin voimakkaita törmäyksiä että ne haihduttivat koko planeettaa peittävän valtameren ilmakehään, samalla haihtui paljon kivihöyryä. Näitä iskuja seuranneet ajat olivat planeetan pinnalla erikoiset: lähes koko pinta oli kuiva, kaikki vesi oli ilmakehässä, ja ilmanpaine oli ainakin 300 baaria.  Lämpötila oli hyvin kuuma, ainakin jonkin aikaa. Olettettavasti tämä olisi vaikuttanut merkittävästi pinnalla tapahtuvaan kemiaan, ja tuottanut tehokkaasti pelkistynyttä hiiltä, typpeä ja fosforia – eli juuri niitä lähtöaineita joita elämän kemiaan tarvitaan. Tämä voisi osaltaan selittää näiden aineiden alkuperää.

Isot planeetat (Jupiter) sittemmin ohjailivat aurinkokunnassa kiertäviä pieniä kappaleita niin että monet niistä ovat sinkoutuneet joko Aurinkoon, planeettoihin tai aurinkokunnan ulko-osiin. Loput ovat asettuneet nätisti radoilleen asteroidivyöhykkeelle, ja olosuhteet planeetoilla ovat rauhoittuneet. Yksittäisiä kappeleita harhailee kuitenkin yhä edelleen aurinkokunnan sisäosiin, ja isompia tömsähdyksiä Maa-planeetalle on tullut toistuvasti. Joskus ne ovat aiheuttaneet merkittäviä mullistuksia koko planeetan olosuhteissa.

Eräs vallan suuri törmäys tapahtui noin 2,25 miljardia vuotta sitten. Se ilmeisesti sattui keskelle syvää totaalijääkauden hiljaisuutta – ja oli niin suuri että siitä jäljelle jäänyt Yarrabubba-kraatteri on noin 60 kilometrin kokoinen. Se on Maan vanhin tunnettu impaktikraatteri, ja törmäys oli aikoinaan koko maata ja jäätä mullistava tömähdys. Se nosti niin paljon vesihöyryä ilmakehään, että se ilmeisesti sai aikaan koko totaalijääkauden päättymisen.

Kaksi suurta asteroidia törmäsivät toisiinsa noin 466  miljoonaa vuotta sitten asteroidivyöhykkeellä. Törmäys tapahtui noin 4 au:n etäisyydellä Auringosta, mutta pölyä syntyi niin paljon että se levisi myös aurinkokunnan sisäosiin, niin että se hiukan vähensi Auringon säteilyä Maassakin. Ilmasto alkoi jäähtyä. Tämä johti syvään jääkauteen, joka puolestaan aiheutti suuren lajien joukkosukupuuton. Monet merieläinten kehityslinjat katkesivat.  

Sukupuutto devonikauden lopulla, 375 miljoonaa vuotta sitten: 75 % lajeista katosi. Tämä sukupuuton käynnistyminen ilmeisesti liittyi eliökunnan rakenteen muuttumiseen planeetalla: maakasvillisuuden lisääntyminen vapautti maaperästä runsaasti ravinteita, jotka huuhtoutuivat meriin. Näiden aiheuttamat runsaat leväkasvustot kuluttivat paljon happea vedestä, ja pienet pohjaeliöt kuolivat hapen puutteeseen. Samoihin aikoihin tapahtunut Siljan kraatterin synnyttänyt asteroiditörmäys ja sen aiheuttama impaktitalvi saattoi osaltaan vaikuttaa sukupuuttoon.

Noin 250 miljoonaa vuotta sitten, permi-triaskausien vaihteessa planeetalla tapahtui nopea ja suuri ilmastonmuutos, joka aiheutti suurimman tunnetun lajien sukupuuton, ainakin sitten tuon muinaisen varhaisen totaalijääkauden aiheuttaman sukupuuton, joka myös aiheutti biomassan totaalisen romahtamisen noin 2,4 miljardia vuotta sitten. Suureksi Kuolemaksi kutsutun sukupuuton syitä ei varmuudella tiedetä, mutta oletetaan, että siihen liittyi tapahtumasarja, joka käynnistyi suurella asteroiditörmäyksellä. Törmäystä seurasi suuri laakiobasalttipurkaus: laajasta vulkaanisesta repeämästä purkautui noin 4 miljoonaa km3 laavaa, josta syntyi Siperian Trapiksi kutsuttu laavakenttä.  Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus nousi noin 2000 ppm:llä, ja lämpötila nousi noin 8 asteella. Lajit katosivat noin 50 000 vuoden aikana, mutta ilmastovaikutukset kokonaisuudessaan jatkuivat yli miljoonan vuoden ajan.

Myös suuri sukupuutto liitukauden lopussa, 66 miljoonaa vuotta sitten, oli asteroidi-iskun aiheuttama. Noin 10-15 km kokoinen asteroidi iskeytyi Chicxulubiin, Yukatanin niemimaalle, ja aiheutti noin 10 vuotta kestäneen impaktitalven. Tämän seurauksena 76 % lajeista kuoli sukupuuttoon. Kaikki dinosaurukset ja lentoliskot, lintuja lukuun ottamatta, kuolivat sukupuuttoon. Myös monia muita lajeja katosi.

Jo Chicxulubin törmäyksen välittömät vaikutukset olivat tuhoisat. Valtavat tsunamit pyyhkivät yli läntisistä mantereista, paljon kuumaa kiveä lensi ylös ilmakehään, ja takaisin pudotessaan ne sytyttivät koko mantereiden yli leviäviä tulipaloja. Välittömästi impaktin jälkeen taivas pimeni tuhkasta ja pölystä, lämpötila laski ja monet kasvit kuolivat. Suorista vaikutuksia tuhoisin näyttää olleen kylmyys, joka yhdessä pimeän kanssa aiheutti tuhoa sekä kasveille että dinosauruksille.

Pölyn ja tuhkan aiheuttama kylmyys oli kuitenkin lyhytaikainen, eikä olisi aiheuttanut laajaa sukupuuttoaaltoa (kuten monet muutkaan suurehkot impaktit eivät ole aiheuttaneet). Tämä isku kuitenkin osui suureen kalkki-kiviesiintymään, ja vapautti siitä ilmakehään yli 300 gigatonnia rikkiä. Tästä syntyneet sulfaattiaerosolit kylmensivät ilmakehää vuosikymmenien ajan. Tämä vaikutti lajien katoamiseen voimakkaammin ja pidempään kuin pelkkä pimeä.

Planeetta on ottanut vastaan suuria impakteja toistuvasti. Astrogeologit arvioivat että viimeisen 600 miljoonan vuoden aikana Maahan on iskeytynyt noin 60 asteroidia jotka ovat olleet läpimitaltaan vähintään 5 km, ja kukin aiheuttanut halkaisijaltaan vähintään 100 kilometrin kokoisen kraatterin. Useat näistä näyttävät ajoittuvan joidenkin pienenpien massa-sukupuuttojen aikaan (https://en.wikipedia.org/wiki/Impact_event).  

Asteroideja lentelee yhä runsaasti myös aurinkokunnan sisäosissa. Katsokaapa vaikka tästä:  https://www.youtube.com/watch?v=vfvo-Ujb_qk.

Lukuisat kaukoputket havainnoivat ja kartoittavat jatkuvasti Maan lähialueella liikkuvia kappaleita; niitä, jotka ovat lähempänä Maata kuin 1,3 au:ta, kutsutaan nimellä ”Near Earth Objects”, lyhyesti NEO . Tällaisilla radoilla lentäviä asteroideja tunnetaan yli 20 000, ja komeettoja yli 100. Niitä jotka lentävät Maan kanssa risteävällä radalla ja ovat suurempia kuin 140 metriä, kutsutaan potentiaalisesti vaarallisiksi kappaleiksi, ”potentially hazardous objects”, PHO. Näistä pidetään yllä myös automaattista seuranta- ja varoitussysteemiä. Jos joku iso kappale näyttää olevan mahdollisella törmäysradalla Maan kanssa, sille ehkä voitaisiin järjestää jonkinlainen radan kääntö-operaatio jos se havaitaan riittävän aikaisin.

Siis, olisimmeko jo niin kehittyneitä teknisesti, ettemme ole enää kosmisen impaktiuhkan kohteina? Tämä kysymys vaikuttaa oleellisesti myös siihen, miten pitkäikäisiä tekniset sivilisaatiot voivat olla. Suuria törmäyksiä tulee kaikille planeetoille, joskus, ja jos niitä ei osata torjua – se voi merkitä sivilisaation loppua.  Mitenkähän selviytyimme impaktin aiheuttamasta jättiläistsunamista, mantereiden kokoisesta tulimerestä ja vaikkapa kymmenen vuoden impaktitalvesta?

Kosmisiin yllätysriskeihin kuuluvat myös supernovaräjähdykset ja nopeat gammasädepurkaukset. Jos maailmankaikkeudessa on olemassa muita teknisiä sivilisaatioita, nekin ovat samanlaisten uhkien alaisia. Tekniset yhteiskunnat ovat aika hauraita — ehkä ne eivät voi säilyä kovin vanhoiksi tällaisessa räjähtelevässä maailmankaikkeudessa?

12 kommenttia “Tähdellisiä kohtaamisia”

  1. Kari Mähönen sanoo:

    Kiitos. Hieno kirjoitus. Ursan jäsen nauttii tällaisesta tietopläjäyksestä.

  2. Markku Vesa sanoo:

    Nautittavaa luettavaa. Tämänlaiset kirjoitukset palauttaa aina mieleen, että missä ollaan.

  3. Lasse Reunanen sanoo:

    Näistä törmäyksistä suurimmat tietysti koko Maan elämälle vaaraksi ja sukupuuttoja niiden seurauksena ollut.
    Aurinkokunnan alkuaikoina näitä harhailevia törmääjiä runsaammin ollut ja niistä kookkaimmat jäljelle jääneistä jämähtäneet säännöllisille ratatasoilleen.
    Runsaasti kuitenkin yhä näitä vaarallisiksi luokiteltuja havaittu Maan lähelle kulkeutuvan ja etäisemmistä vaaroista ei vielä tiedetä.

    Enemmistöllä ratatasot kulkeutuu samoin kuin palaneetoillakin – Aurinkoa vaakatasossa kiertäen…
    Maahan asti kulkeutuneista törmääjistäkin lienee enemmistö lähempänä Maan päivittäisen kiertotason keskiosaa kuin napa-alueita. Suomi sijaitsee melko lähellä pohjoista napa-aluetta kun Maan kokoa avaruudesta tarkastellaan.
    Lieneekin nyttemmin, että Suomen alueelle vähemmin törmäyksiä odotettavissa kuin toisaalle Maan pinnalle – pinta-ala huomioiden. Ja mikäli törmääjä viistolla radallaan kulkeutuisikin Suomen alueelle niin se ilmakehässä pidempään kulkien supistuisi kuumentuessaan pienemmäksi – vähemmin vaarallisena (mikäli ei satoja metrejä kookkaana olisi).

    Siperiassa noin 111 vuotta sitten räjähtänyt kappale – suurimpana kirjallisena aikanamme havaittuna avaruuskappaleena, kenties myös oli sellainen viistolla kulkuradallaan Maan kohdannut, joka pohjoisen ilmakehään kulkeutuessaan oli jo niin kuumentunut, jotta räjähti ilmassa ennen maanpintaan iskeytymistään.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Konsultoin tästä perheen tähtitieteilijää. Tuolla voisi olla jonkinlainen pieni vaikutus näihin törmääjiin – mutta hyvin pieni. Maa pyörii itse vinossa ratansa suhteen, ja se, sen enempää kuin nämä törmääjatkään, eivät myöskään ole ihan tarkkaan samassa ratatasossa, joten tulokulmat ovat vähän mitä sattuu. Maapallo voi myös vähän kääntää tulokulmaa. Isot (yli 10 metriä) kappaleet tulevat jokatapauksessa ilmakehän läpi niin että humahtaa. Leveysasteella ei siis ole käytännössä merkitystä tälle asialle.

  4. Erkki Tietäväinen sanoo:

    Ihmistä ja maapallon elämää yleensä uhkaa kolme globaalia tuhoa aiheuttavaa tekijää: ydinasesota, ilmaston lämpeneminen ja suuren taivaankappaleen törmäys. Ydinsodanuhkaa pyritään torjumaan kauhun tasapainolla sekä sopimuksilla, asteroidien ja komeettojen törmäyksiä niitä kartoittamalla, havainnoimalla ja kehittämällä keinoja’ vaikuttaa niiiden kulkureittiin. Mutta ilmaston lämpenemisen torhunnassa ei ihmiskunta näytä pääsevän puheita pidemmälle. Käsittämätöntä hölmöyttä!

    Mikähän näistä kolmesta uhasta realisoituu ensimmäiseksi? No, sillä ei liene väliä, koska yhdenkin uhan realisoituessa tuho voi olla täydellinen. Kysymys kuuluukin: mistä ja miten löytyisi se yhteinen tahto, tietämys ja konkretia, jolla ensimmäinenkin uhka saadaan torjutuksi?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Olen aivan samaa mieltä.

    2. Jorma Peltola sanoo:

      Näinhän se taitaa olla. Ensimmäiseen uhkaan olisi ehkä parhaat mahdollisuudet vaikuttaa, onhan se kokonaan ihmisten tahdosta kiinni. Toiseen uhkaan ihmisellä tuskin on paljonkaan mahdollisuutta vaikuttaa. Kolmanteen uhkaan ihmisellä voisi olla jonkinlainen mahdollisuus vaikuttaa, ainakin tulevaisuudessa.

      1. Erkki Tietäväinen sanoo:

        Kun sanoin ”Kysymys kuuluukin: mistä ja miten löytyisi se yhteinen tahto, tietämys ja konkretia, jolla ensimmäinenkin uhka saadaan torjutuksi?” tarkoitin ensimmäisellä uhalla mitä tahansa ensimmäisenä realisoituvaa, totaalituhoa aiheuttavaa uhkaa niistä kolmesta.

        Sekä ydisotaa, ilmaston lämpenemistä että suuren taivaankappaleen törmäystä tulee pyrkiä torjumaan kaikkien valtioiden ja tutkijoiden yhteisin ponnisteluin.

  5. Hannu Mäkelä sanoo:

    Hienoo

  6. Heikki Väisänen sanoo:

    Niin. Mistään muualta ei ole mitään kuultu tai nähty; ”Kolkko hiljaisuus” vallitsee.
    Olisihan jännä tietää, onko tuolla jossain teknis-tieteellistä sivilisaatiota tai edes aavoja meriä vailla siihen syntynyttä elämää.
    Mites se menikään: jos saamme havainnon jollain eksoplaneetalla olevasta elämän muodosta, niin asia on sillä selvä. Jos miljoonaankaan vuoteen ei saada arvoitukseen vastausta, ei se silti todista, etteikö jossain voisi olla elämää.
    Kunhan omakin pystyttäisiin säilyttämään.

    Eikös T ja A –lehdessä kerran esitetty, että suurenkin asteroidin rata voidaan muuttaa pienellä työnnöllä kunhan saamme manööveriin valmistautumiseen ja suorittamiseen aikaa 20 vuotta. Aika paljon mikäli avaruuden vuori lentääkin kohti planeettakunnan ratatasosta poikkeavasti kuten Oumuamua vieraasta planeettajärjestelmästä.

  7. A. Karhumaa sanoo:

    En tiedä liittyykö varsinaisesti juuri tämän kirjoituksen aiheeseen, mutta löytyipä tällainen mielenkiintoinen pieni katsaus:

    Netea, et al, ”Immune recognition of putative alien microbial structures: Host–pathogen interactions in the age of space travel”,
    January 30, 2020:
    https://journals.plos.org/plospathogens/article?id=10.1371/journal.ppat.1008153

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tuo juttu ei ihan suoraan liity näihin meteoriitti/asteridi-impakteihin, siksi että nuo avaruudessa kiertelevät pienet kappaleet ovat varmastikin itse ”steriilejä”, eivätkä siis tuo tänne mikrobeja – mutta silti se on kyllä hyvinkin kiintoisa juttu ja liittyy läheisesti viimeaikaisiin blogaus-aiheisiini, ja ainakin ihmisen avaruusmatkailuun. (Sitten) kun sinne kauas (esim. Marsiin) jotkut lähtevät, niin veikkaanpa että sillä reissulla he tulevat tuntemaan olevansa todella vihamielisessä maailmassa. Ympäristö on tappavan kylmä, tappavan kuiva ja tappavan kuuma (säteilyn puolesta) – eväät ovat surkeat ja yksipuoliset, seura käy tylsäksi, ja lisäksi ihmistä vainoaa hänen oma kehonsa: immuniteetti on rapistunut matkalla, omassa kehossa matkaavat entiset ystävälliset tai neutraalit mikrobit käyvät patogeenisiksi. On se sitten mukava sairastaa siellä kuumetautia, mahatautia tai flunssaa — pahemmista taudeista puhumattakaan… surkea reissu.

      Eli, vähän vakavammin: Ihminen on todella riippuvainen tästä maa-planeetan makro-ekosysteemistä, ja varmaan yhtä paljon riippuvainen myös omasta sisäisestä mikro-ekosystemeistään.

      Seuraavakin asia saattaa vaikuttaa ihmisen ja mikrobien keskinäiseen valtataisteluun noissa oudoissa oloissa: takavuosina oli liikkeellä juttuja että mikrobit kasvavat ihan ylettömän tehokkaasti ISS:n sisätiloissa — että ne jotenkin aktivoituvat mikrogravitaatiossa. Tulkinta oli silloin että nuo olosuhteet ovat sen verran erikoiset että ne saavat mikrobit aktivoimaan kaikki mahdolliset geeni-arsenaalinsa — siis myös patogeenisuusgeeninsä. Tästä en ole nähnyt uusia juttuja pitkään aikaan. Mikähän lie nykyinen käsitys…

Vastaa käyttäjälle Marja Niskanen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Tulevaisuuden ihminen

22.1.2020 klo 11.58, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Tulevaisuutta ei voi ennustaa. Se voi tuoda mukanaan kaikenlaisia yllätyksiä, sekä positiivisia että ikäviä. Asiat voivat mennä hyvin, tai sitten ne voivat mennä jollakin tavalla vikaan.

Jonkinlaisia tulevaisuuden ennakko-oletuksia voi kuitenkin peilata aiemmista kehitysuunnista.  Esimerkiksi, koko historiansa ajan ihmisen laji on kehittynyt tiedoissaan ja ja taidoissaan, ja näiden kautta elämisen varmuus on lisääntynyt, pikkuhiljaa, vuosisadasta toiseen. Noin 10 000 vuotta sitten ihminen oppi viljlemään maata ja asumaan paikallaan, ja tässä kohtaa ruuan tuotanto ja ylläpito-varmuus alkoivat lisääntyä nopeammin. Varsinaisia jättiläis-harppausia on tapahtunut viimeisen parin sadan vuoden aikana, sen jälkeen kun opittu ottamaan hallintaan uudet voimanlähteet, eli poltto- ja sähkömoottorit. Tiede eri aloilla on kehittynyt. Ruuan tuotanto on lisääntynyt moninkertaiseksi, ravitsemus ja terveydenhoito parantuneet, lapsikuolleisuus pudonnut murto-osaan entisestään. Oikeusvaltiot ovat tuoneet yksilöiden koskemattomuuden ja oikeusturvan.

Näistä tekijöistä on syntynyt mahtava menestystarina. Siitä kertoo vaikkapa ihmisten keskimääräinen eliniän pituus. Vuonna 1800 se oli koko maailmassa keskimäärin 29 vuotta, vuonna 1950 46 vuotta, ja 2015 se oli  jo 71 vuotta.  Kahdensadan vuoden aikana luku- ja kirjoitustaitoisten ihmisten osuus maailmassa on lisääntynyt noin kymmenestä prosentista lähes 90 prosenttiin. Tietoisuutemme maailmasta, kansoista ja tapahtumista on lisääntynyt räjähdysmäisesti viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana, internetin myötä. Tiedotus on globaalia ja reaaliaikaista, ja googlettamalla löydämme minkä tahansa tiedon vain parilla sormen näpäyksellä.

Maailma on tullut pieneksi ja tutuksi. Kaukaisten ihmisten olosuhteet, sodat ja katastrofit, hätä ja kärsimys nähdään satelliittien kautta suoraan iltauutisissa. Myös matkustaminen mihin tahansa kolkkaan tällä planeetalla on jo mahdollista, lähes kenelle tahansa, kun vain on hiukan ylimääräistä rahaa ja riittävästi seikkailumieltä.

Koneellistumisen myötä ruumiillinen työ on merkittävästi vähentynyt maailmasta. Suuri osa kaikesta työstä sekä tehtaissa, laivoissa ja muissa liikenneväölineissä, maataloudessa että kodeissa tehdään nyt koneilla.

Kaikki elämän hyvyys ja yltäkylläisyys  kyllä vaihtelevat kovin voimakkaasti maailman eri puolilla. Eliniän pituuskin läntisissä hyvinvointivaltioissa on tällä hetkellä jo reilusti yli 80 vuotta, kun taas päiväntasaajan seudulla Afrikassa se on vieläkin alle 60 vuotta. Noilla seuduilla ihmiset sinnittelevät toimeentulon rajoilla, mikä johtaa monenlaisiin surkeisiin kerrannaisvaikutuksiin, sekä poliittisesti, että ekologisesti.

Kuitenkin, eteenpäin on elävän mieli. Jos maailman olosuhteet pysyvät suotuisina, ihmiskunnan kehitys tulee varmaan jatkumaan edelleen samaan suuntaan. Terveyden vaaliminen ja sairauksien hoito paranevat entisestään, ihmisten elinikä pidentyy. Pisin toistaiseksi saavutettu ihmisen elinikä on 122 vuotta, ja ennusteiden mukaan myös keskimääräinen elinikä voisi pidentyä ainakin 115 vuoteen, tai pidemmäksikin. Ehkä fyysisen vanhenemisen mekanismit opitaan tuntemaan niin hyvin, että tämä ikävä elämän haurastumisvaihe voidaan osittain eliminoida.

Myös ihmisten genomeita opitaan viilaamaan haluttuun suuntaan. Toistaiseksi tämä ei ole vielä sallittua, eikä eettistä, mutta lähitulevaisuudessa saattaa hyvinkin tulla eettiseksi valinnaksi se, että syntyvien lasten geneettinen terveys tarkistetaan ja tarvittaessa korjataan jo sikiövaiheessa. Perinnölliset taudit katoavat – ja muitakin ominaisuuksia opitaan parantelemaan.

Ihmisten eliniän pidentyessä ja syntyvyyden jatkuessa korkeana monissa Afrikan maissa maailman väestö tulee kasvamaan niin, että se tämän vuosisadan lopulla ylittää 11 miljardin ihmisen rajan.  Ihmisten keskittyminen suuriin kaupunkeihin tulee jatkumaan, kaupungit kasvavat entisestään. Väestön ruokkimiseen tarvitaan entistä tehokkaampaa ruuan tuotantoa. Samoin tarvitaan valtavasti lisää kaikkea asumisen infrastruktuuria, liikennettä ja kulutustavaraa, ainakin jos maailman kaikki ihmiset pyrkivät samanlaiseen mukavaan ja tasa-arvoiseen elintasoon. Niinkuin varmastikin pyrkivät, parhaansa mukaan.

Avaruusteknologian suurten kehitysharppausten ansiosta yhä useampia ihmisiä asuu pitkiä aikoja joko avaruusasemilla, tai miehitetyillä asemilla Kuussa tai Marsissa. Joidenkin kymmenien vuosien kuluttua lienee rakenteilla myös keinotekoisia avaruussaarekkeita, joiden on tarkoitus ajan mittaan muuttua ihmisille asuinkelpoisiksi taivaankappaleiksi.

Erilaiset tuotteet, kuten koneet, laitteet, rakennukset, vaatteet, ja varsinkin internet tulevat entistä älykkäämmiksi, ja alkavat toimia yhä itsenäisemmin. Ihmisten tunnistaminen sekä kasvoista, paikkatiedoista ja some-profiileista tulee rutiiniksi – ja riippuu demokratian ja lainsäädännön sisällöistä miten tätä metadataa hyödynnetään palveluihin, tai kaupallisiin tai poliittisiin tarkoitusperiin. Täältä menneisyydestä käsin katsoen tuo kehitys näyttää hämmentävälle: mikä on yksittäisen ihmisen rooli tuossa maailmassa?

Tiedon lisääntyminen voi lisätä maailman yhtenäisyyttä, empatiaa ja yhteisvastuullisuutta. Toisaalta, maailma tulee niin monimutkaiseksi että kaikki ihmiset, välttämättä, elävät jonkinlaisessa ”omiensa” kuplassa.  

Jos olosuhteet muuttuvat vaikeammiksi esimerkiksi erilaisten paikallisten ilmastokatatrofien kuten kuumuuden, kuivumisen ja meren pinnan nousemisen myötä, kaikki voi mennä myös ihan toisin. Katastrofien kynsiin jäävät yhteisöt ja yhteiskunnat romahtavat. Ihmisten eriarvoisuus, vastakkain asettelu, katkeruus, välinpitämättömyys ja vihamielisyys lisääntyvät. Saavutetuista omista eduista pidetään kiinni, hinnalla millä hyvänsä. Tarvitaan suurta viisautta siihen, miten nämä konfliktit selvitetään ilman että ne eskaloituvat maailman laajuisiksi.

Kuitenkin, vaikka maailman väkiluku romahtaisi, ihmisen laji ei näihin katastrofeihin kokonaan katoa. Todennäköisesti se säilyy. Ennenkin ihminen on selvinnyt pahoista tilanteista, ja oletettavasti selviytymisen mahdollisuudet nyt ovat paremmat kuin koskaan.  Ihmiskunnan ja koko planeetan ja eliökunnan olosuhteet ja ihmisten elintapa tulevat kuitenkin muuttumaan merkittävästi.  On kiintoisa kysymys, miten ihmiset itse tulevat näitä muutoksen aikoja kokemaan.

Adam Vaughan kirjoittaa pienessä uutisartikkelissa ”Forgetting past wildlife” (New scientist Dec. 2019, 3260:12) että kukin sukupolvi kokee maailman täysin normaalina juuri sellaisena kuin he näkevät sen ympärillään. Asioita, vaikkapa lajeja tai ympäristöjä, jotka ovat kadonneet pois ennen heidän aikaansa, ei osata ajatella, eikä kaivata. Samoin manuaalisia töitä, kuten manuaalista koneen tai auton ohjaamista eivät enää ollenkaan kaipaa ne, jotka tottuvat siihen että kaikki tapahtuu automaattisesti. Todellista luonnollista ympäristöä eivät kaipaa ne, jotka kasvavat virtuaalimaailman keskellä. Tutkijapiirissä tätä kutsutaan siirtyvän standardin ilmiöksi (sifting baseline syndrome), joka käytännössä on samaa kuin kollektiivinen muistin menetys. Kollektiivinen muisti voi jatkua korkeintaan sen verran taaksepäin, kuin mitä omat vanhemmat tai isovanhemmat kertovat asioista. Maailma on kuitenkin muuttumassa niin nopeasti että myös muistoja ja maailmankuvaa on vaikea siirtää edes seuraavalle sukupolvelle.

Ehkä lähitulevaisuuden ihmisten maailma rakentuu niin virtuaalisena, ja niin valinnanvaraisena, että ihmiset voivat valita itse todellisuutensa ja kuplansa, missä elävät. Onpa se sitten Maassa, tai Marsissa, tai jossakin avaruussaarekkeessa.  

Pidemmällä aikavälillä ihmisen ja internetin (tai keinoälyn) jälkeläisitä kehittyy ehkä tähtijärjestelmien välillä matkaava avaruuden valtias-laji. Sitten me olemmekin itse jo ”muukalaisia”, alieneita. Sitten ihmisten ei enää tarvitse ihmetellä onko muualla maailmankaikkeudess elämää – sitä on, koska me viemme sen sinne. Ja tuo elämä ei ole edes pelkkää mikrobimassaa, vaan teknistä sivilisaatiota.

Tämä kehitys tietenkin alkaa jo lähivuosina Marsissa: siellä on elämää, koska me viemme sen sinne.  

20 kommenttia “Tulevaisuuden ihminen”

  1. Jorma Kilpi sanoo:

    Tuo siirtyvän standardin ilmiö on todella merkityksellinen ja siitä pitäisi puhua jo koulussa. Ilmiönä sillä on mielestäni sekä hyviä että huonoja serauksia ja jos sitä ilmiötä ei tunnista on mielestäni todennäköisempää että huonot seuraukset jyräävät. Hyviä puolia ovat sopeutuminen uuteen ympäristöön ja huonoja puolia ovat ”historia toistaa itseään” -ilmiöt. Samat virheet tehdään uudestaan ja uudestaan. Kollektiivisen muistin menetys saattaisi olla seurausta yksilötason WYSIAT (”What you see is all there is”) -ilmiöstä, jota Daniel Kahneman kuvaa kirjassaan Thinking fast and slow. Olemme laiskoja ajattelemaan ja siksi käytämme aivan liian vähän vaivaa miettiäksemme asioiden todellisia syitä. Toisaalta, syiden ymmärtäminen tai edes tietäminen ei aina ole välttämätöntä arkielämän sujumisen kannalta joten helpot mutta väärät selitykset valtaavat alaa. Ensin yksilötasolla ja sitten yhteisötasolla. Ehkä tulevaisuudessa tekoälyä voisi hyödyntää paremman muistin ja ymmärryksen ylläpitämisessä. Toiveajattelua?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Sellasta se on. Varmaan me kaikki, kaikkialla, ja aina, aika pitkälle pidämme vallitsevia asioita itsestään selvinä — ainakin niin kauan kuin arki jotenkin kohtuullisesti sujuu. Tuosta seuraa jonkinlainen ajan virrassa ajalehtiminen. Samoin se että paljon tietoa ja osaamista katoaa.

      1. Jorma Kilpi sanoo:

        Ajan virrassa ajelehtiminen on mielestäni reunaehtojen määräämää. Tulevaisuutta ei voi ennustaa koska tulevaisuus ei mielestäni ole olemassa ennen kuin se tapahtuu. Siksi evoluutio (kelloseppä) on sokea ja sopeutuminen kulloisinkiin olosuhteisiin on elintärkeää. Jos ajattelee tulevaisuuden ihmistä, niin hän on olemassa vain jos hän on nykyihmisten jälkeläinen. Niinpä, ainoa mahdollisuus jolla me nykyihmiset voimme vaikuttaa tulevaisuuden ihmisen mahdolliseen olemassaoloon on, että geeniperimämme on mahdollisimman suuri. Vain silloin jälkeläisillämme on mahdollisuuksia sopeutua tulevaisuuden olosuhteisiin. Kaikenlainen geeniperimän homogenointi (Auschwitz uutisissa tänään) toimii juuri päinvastoin, se heikentää ihmiskunnan mahdollisuuksia sopeutua.

        Kaikki tuotantoeläimet ovat pitkälle jalostettuja johonkin tarkoitukseen. Niiden lajikohtainen geeniperimä on kapea ja ne säilyvät vain koska niiden elinolosuhteet pidetään vakaina.

        Ihmisen genomin muokkaus voi toimia geeniperimää monipuolistavasti tai yksipuolistavasti. Pitkällä aikavälillä se voi olla molempia: aluksi voi näyttää siltä että geeniperimä monipuolistuu, mutta ajan myötä se voikin osoittautua geeniperimää kaventavaksi teoksi, Sama pätee tietenkin kaikkeen elävään.

        En usko että Marsiin (tai edes Kuuhun) voitaisiin viedä sellaista ihmiselämää, joka voisi itsenäisesti siellä pärjätä. Arvelen, että Marsin hyvin erilaisessa ympäristössä lisääntyvä ihmispopulaatio muuttuisi äkkiä sellaiseksi, etteivät he kykenisi enään lisääntymään Maasta tulevan perimän kanssa. Siirtokunnan geenipooli homogenoituisi ja jokin etukäteen arvioituna mitätön katastrofi tappaisi heidät kaikki. Tarvitaan planeetan kokoinen resurssi pitämään ihmiskunta elossa ja siirtokunta Marsissa on liian pieni.

        Juuri nyt olen aika vaikuttunut Siddhartha Mukherjeen kirjasta Geeni – Intiimi historia (Vastapaino). Olisi kiva kuulla arvioita kyseisestä kirjasta.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Koskettelet tuossa tärkeitä asioita. Tulevaisuutta ei voi ennustaa – emme tiedä mihin päin evoluutio vie ihmispopulaation kehitystä – mutta hyvän sairaanhoidon takia luonnonvalinta ei ainakaan enää ole yhtä rajua ja vaativaa kuin se on ollut ennen. Mutta varmaan selviytymisen edellytykset tulevaisuudessakin tulevat olemaan ihan toisenlaiset.

          Jos ihmisyhteisö asuisa Marsissa (tai Kuussa) pidempiä aikoja, ominaisuudet muuttuisivat aikankin matalan painovoiman takia. Lihaksiet ja luusto heikentyisivät tosi nopeasti, ja ihmiset kasvaisivat pidemmikisi ja niin heikoiksi, etteivät ne enää voisi palata Maahan. Marsilaisista syntyisi nopeasti oma populaationsa, joka sukupolvien mittaan varmasti kehittyisi geneettisesti erilaiseksi – ehkä nopeastikin, koska mutaatiopaine olisi suurempi, ja kaikki lapset varmasti koetettaisin pitää hengissä. Muutokset yleistyisivät nopeasti pienessä populaatiosa. Kuten sanot, pieni homogeeninen yhteisö on altis häviämään.

          Ihmispopulaation kuitenkin voi säilyä hyvinkin pienen ryhmän kautta eteenpäin (vaikka geenipooli menisikin siinä todella pieneksi). Mutta se mikä voi helposti aiheuttaa totaalisen tuhon on viljelykasvien kapea geenipohja. Jos siellä tuotetaan kaikki siirtokunnan ravinto samoissa tiloissa, yhdellä tai parilla kasvilajilla ja lajikkeella — koko ruuan tuotanto voi romahtaa yhden ainoan kasvitaudin tai tuholaisen iskiessä, tai vaikkapa sen keinotekoisen viljelysysteemin (valo, kastelu, ilmanvaihto) sähkögeneraattorin kaatuessa. Kovin haavoittuva systeemi!

  2. Erkki Tietäväinen sanoo:

    Minun tulevaisuudenkuvaani ei millään saa mahtumaan maapallon ulkopuolista kolonisaatiota eikä siten myöskään elämän viemistä muille taivaankappaleille. Tutkimusmatkoja varmaan tullaan tekemään Kuuhun ja ehkä myös Marsiin, mutta pidempiaikaista, tieteelliseen työhön suuntautunutta asumista uskon tapahtuvan vain Maata kiertävillä avaruusasemilla, joskus pitkän ajan kuluttua myös Kuussa.

    Blogissa mainittuun ihmiskunnan hyvinvoinnin paranemiseen ja eliniän odotuksen pidentymiseen on suurelta osalta ollut syynä terveydenhoidon tehostuminen ja lääketieteen kehitys. Hyvinvointivaltioiden kansalaiset ovat nykyään kyllä pitempään elossa, mutta he ovat sairaita. Aiemmin olisi suuri osa nykyisistä yli seitsemänkymppisistä jo menehtynyt tauteihinsa. Lääketieteen ja terveydenhoidon kehityksen seurauksena perinnölliset sairaudet tulevat entisestään vain lisääntymään ja ihmisen perimä samalla heikkenemään, sillä laajassa mitassa harjoitettavaan geeniteknologiaan taistelussa tauteja vastaan en usko. Jos maapalloa kohtaa tuhoisa katastrofi (esimerkiksi merkittävä ilmaston lämpiäminen, suuren asteroidin törmäys tai ennätyssuuren supertulivuoren räjähdys), joka rampauttaa yhteiskunnan toiminnat pidemmäksi aikaa, monisairaita nykyihmisiä odottaa väistämätön joukkokuolema.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Joo. Tämä on se vähän pessimistisempi näkemys. Tuo mitä otat esille pidentyneen eli-iän mukanaan tuomasta sairaus-kuormasta on totta – ja siinä mielessä koko pitkän iän ihanne ei edes ole kovin mielekäs. Samoin hyvin pitkälle tekniikan varassa toimivan yhteiskunnan haavoittuvuus on todella suuri. Silti, vaikka suuret määrät ihmisiä kuolisi tuollaisissa katastrofeissa, todennäköisesti joitakin sitkeitä ja taitavia ihmisiä jää henkiin — ellei sitten ole kysymys jostakin totaali (kuten ydin- tai asteroidi-) katastrofista.

      1. Erkki Tietäväinen sanoo:

        Täytyy toivoa, että suuresta katastrofista eloon jääneet ihmiset ovat terveitä eivätkä käytä silmälaseja 🙂

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Joo. Ja osaavat olla omavaraisia, jollakin tavalla. Joko hyvillä varastoilla, tai viljelytaidolla.

  3. Markku Haikonen sanoo:

    En epäile, etteikö ihmisiä jäisi henkiin suurenkin katastrofin jälkeen.Sen sijaan voisi kysyä, häviääkö mahdollisen katastrofin seurauksena myös valtaosa siitä teknisestä kehittyneisyydestä, jolla olemme kyenneet luomaan ylisuuren ihmispopulaation tälle planeetalle. Toisin sanoen, onko jäljelle jäävillä ihmisillä enää käytettävissään samaa teknistä know-howta, jolla toistaiseksi kykenemme pitämään yllä nykyisiä yhteiskuntia?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hyvä kysymys. Sitten voi taas pohdiskella pidemmälle: onko sitten parempikin, että jäljelle jäävät ihmiset lähtevät kehittämään kulttuuriaan joltakin toiselta perustalta kuin nykyisen ekokatastrofin tuottaneen teknologian varaan. Ensin miettivät omaa selviytymistään; ulkomaan kauppa, keinoäly ja avaruuslennot ovat toissijaisia. Olisi kuitenkin kiinnostavaa miettiä miten pian jonkinlainen ihmisyhteisö, jos perustiedot ovat olemassa, pystyy uudelleen rakentamaan teknisen kulttuurin ja erilaiset infrastruktuurit.

    2. Keskiaika on esimerkki ajanjaksosta jolloin resurssit eivät riittäneet uuden kehittämiseen. Silloin ne oli parempi käyttää mietiskelyyn ja antiikin ajan perinnön säilyttämiseen tuleville sukupolville. Ihmiskunta muodosti kulttuurisen lepoitiön.

      Nykyhetkelläkin paljon asioita katoaa. Esimerkiksi elektroniputkien valmistuksen taito on katoavaa kansanperinnettä. Fysiikka on enimmäkseen vain kulta-ajan perinnön siirtämistä uusille opiskelijoille, tai sen soveltamista tekniikkaan.

      Toisaalta osaamisen kertyminen on ollut aidosti karttuvaa. Vaikeista periodeista huolimatta emme ole menettäneet mitään täysin korvaamatonta. Paljon kulttuuria, tapoja, taitoja, mytologiaa ja filosofiaa on kadonnut, mutta ei liene pitäviä todisteita siitä että menneet sukupolvet olisivat pystyneet johonkin meihin nähden tyystin ylivoimaiseen.

      1. Kirsi Lehto sanoo:

        Ei liene aiheellista puhua jonkin tieyn asian katoamisesta – vaikka onkin kadonnut tavattoman paljon taitoja ja tietoja, ja työkulttuuria, joiden avulla ihmiset ennen selviytyivät ja elivät mukavasti, vaikka hyvin omavaraista elämää. Parempi nimi on varmaan elämäntavan muutos: kun uusia tietoja, taitoja ja käytäntöjä tulee käyttöön, vanhojen on pakko jäädä pois käytöstä koska ei kaikkea voi ylläpitää.

        Kuitenkin tuon omavaraisen elämäntavan myötä on kadonnut myös arvokas tieto, ja luottamus siihen että pärjätään omavarisesti. Ilman sähköä, ilman tiedotusvälineitä, puhelinta, televisioo. Nyt ihmisiä on niin paljon tällä planeetalla että kaikki eivät millään edes mahtuisi elämään omavaraistaloudessa – mutta vaikka täällä Suomessa on tilaa, niin olisipa aika vaikea paikka, jos tulisi pakko vastaan.

      2. A. Karhumaa sanoo:

        Elektroniputkien valmistuksesta (joita eräät ”friikit” muuten puhaltavat ihan käsityönä!), jne.

        Olen usein miettinyt sitä, että jos esimerkiksi 90 – 99% ihmisistä kuolisi yhtäkkiä johonkin panepidemiaan, ja nykyiset tehdas- ja voimalaitokset jäisivät rempalleen hiemankin pidemmäksi aikaa, niin olisiko jäljelle jääneillä ihmisillä mitään toivoakaan yrittää käynnistää niiden tuotantolinjoja uudestaan, kun ja jos sattumalta kaikki laitoksen avainhenkilöt, ”hiljaisen tiedon” haltijat olisivat sattuneet menehtymään?

        Sivusta seuranneena olen huomannut, että minkä tahansa vähänkin vanhemman, huonosti dokumentoidun teknisen vehkeen tai järjestelmän (varsinkin elektroniikkaa sisältävän) uudelleen käynnistäminen vuosien päästä, hieman erilaisessa ”ympäristössä” voi olla haastavaa jopa kyseiset asiat periaatteessa hallitseville.

        Sen sijaan en usko mihinkään pidempään pysyvään tai kovin kauas menneisyyteen taantuneeseen aikaan (tieteellis-teknologisessa mielessä, sellaiseen kuin vaikkapa Walter Miller Jr. kirjassaan ”A Canticle for Leibowitz” kuvaa).

        Tämä teknologinen kulttuurimme nimittän jättää niin paljon rojua jälkeensä, että joku tulevaisuuden skarppi ihminen varmasti enemmän tai vähemmän hyvin säilyneitä poltto- ja sähkömoottoreita tutkittuaan alkaisi miettiä niiden tarkoitusta ja toimintaperiaatetta, vaikka kaikki fysiikan oppikirjat olisivatkin kadonneet tai jopa tarkoituksella hävitetty (kuten Leibowitzin romaanissa). Joten vähintäänkin jollekin 1900-luvun alun teknologiselle tasolle päästään aika nopeasti takaisin, mikäli vaan ihmisiä on jäljellä. Toisaalta sitten kvanttimekaanista ymmärrystä edellyttävä teknologia (puolijohteet ja puolijohde-elektroniikka, aurinkokennot) voisi jäädä pidemmäksikin aikaa hämäräksi, ”menneiden ihmisten magiaksi” (mikäli siis kaikki alan teoreettinen ja oppikirjallisuus olisi menetetty).

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Tässä yhteisöllisen kulttuurin ja tietotaidon säilyttämisessä on monta puolta. Yksi on se, että ihminen itse pysyy varmaan yhtä kyvykkäänä ja taitavana. Mutta katastrofin jälkeiseen selviytymiseen tulee vaikuttamaan se mitä silloin on saatavilla: onko sähköä? Onko kulkuvälineitä? Onko puhdasta vettä? Onko ruokaa — ja miten sitä voidaan tuottaa? Nykyinen maataloustuotanto ei onnistu ilman koneita — ja vanhaan malliin ei voi tehdä, ainakaan tehokkaasti, jos ei osaa.

          Mutta turha näitä skenaarioita on maalailla, kun ei kukaan tiedä millaisia tilanteita eteen tulee. Millainen katastrofi tulee vastaa, ja miten nopeasti se tapahtuu. Jos tapahtuu nopeasti, kukaan ei osaa varautua. Jos tapahtuu hitaasti, ihmiset ehtivät sopeutua ja ottaa käyttöön aina niitä keinoja mitä tarvitsevat.

  4. Heikki Väisänen sanoo:

    Onnittelut oikein positiivisesta blogista.
    Kuitenkin minun mielestäni tulevaisuuden ihmiset elävät pieninä ryhminä Etelä-Amerikan kärjen Tulimaassa leirinuotioiden ympärillä. Maan muututtua pannuhuoneeksi, Tulimaa kärventyy viimeiseksi.

    Katovuodet olivat tuhonneet peltojen sadot. Ihmiskunnan kuollessa nälkään tekniset laitokset voimaloineen jäivät tyhjilleen. Ydinvoimaloiden sydämet sulivat hallitsemattomasti levittäen lisää kuolemaa pallollemme.

    Viimeiset Tulimaan survivalistit kiroavat hornan tuuttiin edelliset sukupolvet. Ei ole öljyä, ei sähköä, ei läppäreitä eikä tekoälyä. Eikä tähtilaivoja.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Jos he tuossa tilanteessa ovat, niin siinä kohtaa tärkeintä on taas hengissä säilyminen. Perusasiat: ruuan tuotanto, ja jonkinlainen suoja. Mutta olisi hyvä jos tämä viimeisten vuosisatojen historiikki säilyy muistissa, ja mielellään myös mahdollisimman paljon tieteiden kautta avautuvaa ymmärrystä siitä miten maailma toimii. Niin ettei tarvitse siirtyä takaisin pimeälle keskiajalle.

      1. Esimerkkinä ihmisen sopeutumiskyvystä, Tulimaassa asui alkuperäiskansoja jotka eivät käyttäneet vaatteita ja selviytyivät silti nolla-asteisessa vedessä ja tuulisessa ja sateisessa säässä. Mm. Charles Darwin teki heistä havaintoja matkallaan. Esim. https://beagleproject.wordpress.com/2013/01/07/introducing-the-people-of-tierra-del-fuego/ . Vuorovaikutusta eurooppalaisten kanssa nämäkään kansat eivät kuitenkaan kestäneet.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Monet muinaiset kansta asuivat aikanaan ihan hyvää elämää, kun olivat hyvin sopeutuneet, myös fyysisesti, omiin olosuhteisiinsa. Se asia mitä he eivät kestäneet — ja ehkä mikään kansa tai kulttuuri ei kestä — että ulkopuolelta tulee jokin uusi uhka johon ei millään ole pystytty varautumaan. Vihollinen voi olla toinen älykäs olento – tai sitten se on tauti, loinen tai ilmaston muutos.

  5. Lasse Reunanen sanoo:

    Maailman näkemisestä ympärillään ja tulevaisuudesta sain havainnon pe 24.1. ilmestyneestä Tähdet ja avaruus 1/2020 lehdestä, jossa pääkirjoituksessa viitattiin sivuilla 28-31 arkeoastronomi Marianna Ridderstadin kirjoitukseen. Sivulla 29 oli kuva Nebran taivaskiekosta, Saksasta löydetty vuonna 1999 (luvattomasti kaivettuna), ajoitettu noin vuoteen 1600 eaa. Kiekon merkitystä oli osittain tulkittuna (en tiedä onko kokonaisuutenakin tulkintaa tehtynä). Kiekko kuitenkin esimerkkinä miten aikanaan kaukaisesta menneisyydestä tietoa välittynyt nykyiseen tulevaisuuteen.
    Tein kiekkoon lisäyksenä tulkintaani:

    – Venekuvio alhaalla kertonee avointa horisonttia ja veden heijastuvaa peilipintaa, joka auttaa yhdistämään kuusirpin ja Auringon yhteyttä toisiinsa Kuun vaiheissa…

    – Aurinko kiekon keskiön vieressä, joka kertonee, että heille Aurinko kiertää zeniitin alapuolella…

    – Seulaset, Plejadit ylhäällä, joka kertonee katselusuunnan pohjoisesta etelään kun tähtikuviot korkeimmillaan…

    – Seulasten vasemmalla puolella viistosti kolme tähteä, jotka näyttänee Orionin vyötä kuten sijaitsee taivaallakin (mittakaava tiivistetty).

    – Taittamalla sivun 29 kuvan sivun 69 viereen (Mikko Koiviston kuva Orionista) – huomaa Orionin vyön tähdet samassa mittakaavassa…

    – Orionin vyön keskitähden voi myös kiekossa katsoa rastin keskiönä ja sen kulmiin Orionin kuviota laajemmin (tiimalasin kulmatähdet)…

    – Kuun horisontin tähdet hieman epämääräisinä kuten länteen kadotessa ovatkin. Muut tähdet näyttäisi toistavan neliötähdistöä, joka kertoneekin tähtikuvioiden kiertoa Pohjantähden ympäri – yön aikana ja vuodenaikojen mukaisesti. Lieneekin neliökuviot Ursan nimikkotähdistön; Otavan laatikko-osaa, eri kohdissaan…

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Wau…

Vastaa käyttäjälle Marja Niskanen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *