JOHDANTO
Sääsatelliitit ovat olleet osa jokapäiväistä elämäämme jo yli 50 vuoden ajan. Jo alkuvaiheissa ne todettiin varsin käyttökelpoisiksi säätilan ennustajina. Nykyään lähes kaikki sääennusteet perustuvat enemmän tai vähemmän satelliittien tarjoamaan säätutkimustietoon. Ennusteet laaditaan suurelta osin säähavaintoasemien tulosten perusteella. Niitä täydentämään käytetään sääsatelliitteja, jotka pystyvät tarkkailemaan myös sellaisia alueita maapallolla, joilla ei ole havaintoasemia.
Useimmat säätutkimuskeskukset vastaanottavat sääsatelliittien lähettämiä kuvia. Kuvan vastaanotto on verraten yksinkertaista matalilla radoilla kiertävistä satelliiteista. Siksi sääsatelliittivastaanotosta on tullut vuosien myötä myös harraste ammattimaisen käytön lisäksi. Suhteellisen pienillä kustannuksilla voi rakentaa tai ostaa laitteiston, joka kykenee vastaanottamaan sääsatelliittikuvia Maata kiertävistä ns. polaarisista sääsatelliiteista. Tällaisia harrastelijamaisia sääasemia on maailmassa satoja ellei tuhansia.
SÄÄSATELLIITIT
Historiaa
Maailman ensimmäinen varsinainen sääsatelliitti
Tiros (the Television and Infrared Observations Satellite) laukaistiin avaruuteen huhtikuussa 1960. Sen tehtävänä oli kuvata maapalloa avaruudesta televisiokameroidensa turvin. Niinpä noin kolmen kuukauden mittaisen toimintakautensa aikana se välittikin Maahan lähes 23 000 kuvaa maapallon pilvipeitteestä. Kuvien laatu ja niiden sisältämä sääinformaatio oli niin mullistavaa, että amerikkalaiset päättivät laukaista avaruuteen lisää tällaisia satelliitteja. Vuodesta 1962 lähtien Tiros-satelliitit ovat tarkkailleet maapalloa myös infrapunasäteilyn
aallonpituuksilla, paljastaen näin lämpötilaoloja.
Tiros 3 -satelliittia valmistellaan (Kuva: NASA) |
Sääsatelliittien avulla maanviljelivät saattoivat varautua sateeseen tai kuivuuteen. Ne olivat myös erinomainen apu pohjoisilla merialueilla liikkuville jäänmurtajille, jotka tarvitsivat tietoa vesialueiden jäätilanteesta. Sääsatelliitit toimivat myös hurrikaanien, tulvien ja metsäpalojen varoittajina. Vuodesta 1964 lähtien laukaistut Nimbus-satelliitit toivat sään tarkkailuun lisää tehoa. Ensimmäisen Nimbuksen mukana oli useita kameroita näkyvän valon ja infrapunasäteilyn aallonpituuksilla tapahtuvaa tutkimusta varten. Lähes
ympyränmuotoiselta radalta noin 900 km korkeudesta se pystyi kuvaamaan maanpinnan yksityiskohtia jopa kilometrin tarkkuudella.
Vuonna 1966 amerikkalaiset laukaisivat ATS 1
-satelliitin (the Applied Technology Satellite) ns. geostationaariselle radalle noin 36 000 km korkeuteen päiväntasaajan ylle. Tuolla kaukana maanpinnasta sen kiertoaika oli sama kuin maapallon, joten se pysyi Maahan nähden paikoillaan ja pystyi kätevästi tarkkailemaan kokonaisen pallonpuoliskon säätilaa sekä sääilmiöiden liikettä.
Venäjä on ollut mukana sääsatelliittien kehityksessä vuodesta 1964 lähtien, jolloin amerikkalaiset Tiros- ja Nimbus-satelliitit saivat seurakseen neuvostoliittolaisia Kosmos-satelliitteja. Aluksi ne tutkivat sääilmiöitä erilaisten tunnistimien avulla, myöhemmin myös televisiokameroiden avulla.
Vuoteen 1968 mennessä sääsatelliittien suosio kasvoi huimasti. Jo yli 300 maa-asemaa eri puolilla maailmaa vastaanotti tuolloin Maata kiertävien sääsatelliittien lähettämää kuvatietoa.
Kansallinen ilmakehätutkimusjärjestö NOAA
(the National Oceanic and Atmospheric Administration) kehitti 1970-luvun alkupuolella Tiros-satelliiteista hieman kehittyneempiä NOAA-sääsatelliitteja, jotka tunnetaan vielä tänäkin päivänä Maata kiertävinä sääntutkijoina. Myös Neuvostoliitto uusi sääsatelliittitekniikkaansa 1970-luvulla. Vuosikymmenen lopulla se laukaisi avaruuteen ensimmäisen Meteor-satelliitin, joka oli päänavaus uudelle neuvostoliittolaiselle sääsatelliittijärjestelmälle.
Lisää näistä aiheista:
NOAA:n kotisivu
Meteor-satelliitit
|
