SISÄLLYSLUETTELO
Ursan revontulijaostossa havaitaan revontulia sekä visuaalisesti, eli paljain silmin katsomalla ja näkemäänsä muistiin merkitsemällä, radiolaitteilla, että magnetometrillä. Radio- ja magnetometrihavaintoihin ei kuitenkaan tässä yhteydessä tulla puuttumaan, vaan asiasta kiinnostuneet voivat kysellä niistä tarkemmin jaostosta. Revontulia voi "havaita" myös valokuvaamalla. Ensimmäisten kuvausyritysten avuksi on jutun loppupuolella muutama hyvin yleisluonteinen neuvo.
Visuaalihavaitseminen jakaantuu oikeastaan kahteen hieman erilaiseen tapaan. Vaivattomin tapa on tehdä minimihavainto, mutta vain hieman enemmän työtä vaatii täydellisempien revontulihavaintojen teko. Minimihavainto on lähinnä vain yksinkertaistettu versio täydellisemmistä havainnoista. Tässä esityksessä käydään ensin läpi minimihavainnon teko, ja sen jälkeen perinteinen revontulihavainto. Aloittelevan havaitsijan kannattaakin ehdottomasti aloittaa tekemällä minimihavaintoja, joita voi sitten kokemuksen karttuessa pikku hiljaa täydentää, ja halutessaan sitten lopulta siirtyä vaikka kokonaan informatiivisempaan perinteiseen havaintokaavaan. Vaikka ei tekisikään täydellisempiä havaintoja, kannattaa silti lukaista niidenkin ohjeet läpi, sillä niissä selitetään periaatteessa samoja asioita kuin minimihavainto-ohjeissakin, mutta huomattavasti tarkemmin. Lopuksi on esitetty joitakuita yleisiä revontulien havaitsemiseen liittyviä neuvoja, ja ajatelmia revontulien havaitsemisesta noin ylipäätään, joita ehkä kannattaa myös vilkaista. Perusajatuksena tässä tarinassa on nimenomaan keskittyä käytännön havaitsemisen kannalta oleelliseen asiaan puuttumatta erittäin ylimalkaista ja lyhyttä esittelyä lukuun ottamatta mitenkään ilmiöiden taustalla olevaan fysiikkaan.
Kaikessa havaintotoiminnassa on hyödyksi, jos tietää edes suunnilleen, mistä havaitussa ilmiössä on kyse. Revontulten synnystä ja olemuksesta tiedetään jo paljon, muttei läheskään kaikkea. Revontulia voi kuitenkin havaita aivan hyvin ilman, että tietäisi mitään ilmiön fysikaalisesta taustasta. Lähdeluettelossa mainituissa kirjoissa on revontulten tätä puolta selitetty asiantuntevasti, mutta ymmärrettävästi. Seuraavassa kuitenkin pari perusasiaa, jotta edes käsitykset silliparvista ja jäävuorista hieman hälvenisivät.
Hyvin lyhyesti sanottuna revontulet ovat ylemmässä ilmakehässä, noin 70 - 1000:n kilometrin korkeudella esiintyvä valoilmiö. Ne syntyvät, kun Maapallon magneettikenttä sieppaa Auringosta lähtöisin olevia protoneja ja elektroneja, kiihdyttää niitä, ja ohjaa ilmakehään lähellä magneettisia napoja. Ilmakehässä ne törmäävät lähinnä happi- ja typpiatomeihin ja -molekyyleihin. Törmäyksessä atomin tai molekyylin energiatila muuttuu, ja sen sanotaan olevan virittynyt. Tämän viritystilan purkautuessa vapautuva energia nähdään revontulten valona. Auringon ollessa aktiivinen voidaan revontulia nähdä Pohjois-Suomessa parikin sataa kertaa vuodessa, Etelä-Suomessakin revontuliöitä on toistakymmentä.
Revontulten minimihavainnoissa ei tarvitse perustietojen lisäksi tarvitse kiinnittää huomiota kuin neljään seikkaan, joten se soveltuu aloittelevalle havaitsijalle huomattavasti paremmin kuin kieltämättä aluksi ehkä hiukan vaikealta tuntuva perinteinen havainto. Raportoimisen voi lisäksi tehdä mille hyvänsä paperilappuselle, joten minkään kaavakkeiden kanssa ei tarvitse pelata. Minimihavainnon voi sitä paitsi toimittaa jaostoon myös sähköpostilla.
Perustiedot:
Laajuus
Laajuudella tarkoitetaan revontulinäytelmän korkeinta kohtaa, siis ylärajaa taivaalla asteina pohjoisesta horisontista mitattuna (pohjoinen horisontti = 0, zeniitti eli taivaan lakipiste = 90, eteläinen horisontti = 180). Havainnossa riittää kymmenen asteen tarkkuus. Hyviä kulmamittausvälineitä ovat ojennetun käden päästä tarkasteltu nyrkki, joka on yleensä vajaat kymmenen astetta, ja vaaksa (peukalosta pikkusormen päähän), joka on yleensä vajaat kaksikymmentä astetta. Kannattaa myös muistaa, että Pohjantähti on havaintopaikan leveysasteen ilmoittamalla korkeudella.
Aktiivisuus
Aktiivisuudella tarkoitetaan revontulten kirkkauden vaihtelun ja liikkeiden nopeutta. Aktiivisuuden vaihtoehtoja on kolme:
Havainnossa riittää maininta tietyn värin näkymisestä. Revontulissa voi tavallisesti nähdä valkeaa, vihreää ja punaista, harvemmin sinistä, sinipunaista tai keltaista.
Kirkkaus
Revontulten kirkkauden arvioimiseen käytetään neliportaista asteikkoa:
Revontulihavainnot kirjataan havaintolomakkeelle, joita saa jaostonvetäjältä. Tietysti muukin lappunen kelpaa, mutta valmiin lomakkeen käyttö on huomattavasti helpompaa. Ursassa käytetään aikoinaan kansainvälisen geodesian ja geofysiikan unionin hyväksymää revontulien luokittelujärjestelmää. Nykyisin tuolla ei tieteellisessä mielessä ole juurikaan merkitystä, mutta harrastajakäyttöön se soveltuu mainiosti. Seuraavassa käydään lomakkeen täyttämisjärjestyksessä läpi, mitä kuhunkin kohtaan pitäisi saada kirjoitettua. Se on kuitenkin syytä huomata, ettei havaintolomakkeen kaikkien kohtien täyttäminen ole millään muotoa pakollista, se ei tavallisissa pikkunäytelmissä olisi edes mahdollista. Useimmiten muutama oleellisin tieto riittää. Tärkeintä on, ettei havainnon tekoa kokisi vaivalloiseksi, ja suotavaa olisi myös, että tehdyt havainnot toimitettaisiin revontulijaoston käyttöön. Jaosto julkaisee saamansa havainnot Ursa Minor -lehden Korona-palstalla.
Havaitsija:
Havaitsijaksi on syytä aina kirjoittaa oma nimi ja riittävän selvästi, sillä vaikka jokin puumerkki tai hieroglyfi nyt olisi kaikille asianosaisille selvää pässinlihaa, on syytä muistaa, että havaintoja saatetaan syynätä muiden toimesta vielä vuosienkin päästä. Toive lukemiskelpoisen tekstin käyttämisestä koskee tietysti koko lomaketta. Mikäli havaitsijoita oli useampia, on hyvä merkitä muistiin kaikki, ketkä porukassa olivat.
Paikkakunta:
Paikkakunnaksi yleensä riittää kunnan tarkkuus, paitsi jos kyseessä on verrattain suuri kunta, jolloin paikan voi merkitä tarkemminkin.
Leveys- & pituusaste:
Seuraavalla rivillä olevat kummalliset merkit ovat kreikkalaiset aakkoset fii ja lambda. Ensimmäinen eli fii merkitsee leveysastetta pohjoiseen tai etelään päiväntasaajasta, ja lambda puolestaan pituusastetta itään tai länteen Greenwichin nollameridiaanista. Jos näitä ei tiedä, ne voi hyvinkin jättää merkitsemättä, mutta ne saa varsin helposti selville kaariminuutin (asteen kuudeskymmenesosan) tarkkuudella peruskartasta vilkaisemalla. Näinkään tarkkaa työtä ei välttämättä tarvitse tehdä, sillä asteen kymmenesosan tarkkuuskin riittää. Täsmällisemminkin paikan saa tietysti ilmoittaa.
Päivämäärä:
Viimeinen rivi on varattu päivämäärälle. Revontulihavainnoissa päivämäärä ilmoitetaan aina kaksoispäiväyksenä, vaikkei havainto ulottuisikaan puolenyön molemmille puolille. Esimerkiksi tammikuun kuudennentoista päivän iltana tai seitsemännentoista aamuna vuonna 1998 havaittujen revontulien päiväys on 16.1.-17.1.1998.
Pilvet:
Revontulihavaitsijaa kiusaavat varsinkin Suomen olosuhteissa pilvet hyvin usein. On hyvä mainita, joutuiko havaintonsa tekemään vaikkapa puolipilviseltä taivaalta, tai oliko nimenomaan pohjoistaivaalla pilviverhossa aukko, josta revontulet näkyivät. Jos tuntee pilviä, voi myös pilvisuvun mainita, sillä haittavaikutusten kannalta on varsin oleellista, onko kyseessä ylä-, vai alapilvi. Rivillä ei ole tilaa kovin paljon, joten lyhenteitä voi käyttää, näppärä tapa on esimerkiksi ilmoittaa pilvien peittämän taivaan osuus kahdeksasosina koko taivaankannesta. Vaikkapa merkinnällä 0 => klo 23.45 2/8 Sc N voi lyhykäisesti sanoa, että havainnon alku sujui selkeissä merkeissä (0), mutta klo 23.45 lähtien oli enimmäkseen pohjoisessa (N) kaksi kahdeksasosaa taivaasta stratocumulus -pilvien peittämänä. Kovin merkillisiä lyhenteitä ei luonnollisestikaan kannata käyttää. Kommentteja pilvistä voi halutessaan laukoa enemmän varsinaisten havaintojen kohdassa "Sanallinen kuvaus".
Valosaaste:
Moni revontulihavaitsija joutuu havaitsemaan kaupungeissa, joissa valosaaste on alituinen riesa. Tälle riville voipi mainita, oliko valosaastetta vähän vaiko paljon, vai vieläkin enemmän. Kuu on myös merkittävä hajavalon lähde, joten jos se kiusaa, on se myös syytä raportoida. Hämärän aikaan tehty havainto on sekin hyvä mainita, vaikka muuten olisikin valottomassa paikassa. Halutessaan ja osatessaan (ks. esim. Ursan Deep Sky -havaitsijan opas) voi käyttää myös tähtiharrastajien viisiportaista taustataivaan tummuus -asteikkoa, jossa 1 merkitsee täysin tummaa taivasta ja 5 täysikuun loisteeseen verrattavissa olevaa valohehkua.
Muuta:
Tähän kohtaan sopii sitten kirjata muita havaintoon vaikuttaneita tekijöitä, kuten että havaitsi vaikkapa ollessaan hiihtolenkillä, tai että havaintopaikalla oli ajoittain sumua, havaitsija oli huomattavan väsynyt, tai minkä seikan nyt katsookin olevan havainnon kannalta merkittävä.
Valokuvasin:
Revontulista saa järjestelmäkameralla varsin helposti onnistuneitakin otoksia. Tiedon siitä, onko valokuvausta edes yrittänyt, voi merkitä rasti ruutuun -menetelmällä. Kommentteja kuvauksesta ja tietysti myös itse kuvia otetaan jaostossa riemuiten vastaan.
Aktiivisuuden maksimihetki:
Vähän laadukkaammissa revontulinäytelmissä on yleensä tietty hetki, pidempi tai lyhempi, jolloin aktiivisuus on voimakkaimmillaan. Usein purkaus voi myös toistua yön aikana. Maksimien sattumisajankohdat olisi hyvä merkitä muistiin.
Revontulinäytelmän luokka:
Revontulinäytelmän luokka ei kuulu kansainväliseen systeemiin, vaan on ihan suomalainen keksintö. Sen tarkoituksena on nopeasti yhdellä roomalaisella luvulla kertoa, kuinka kovatasoisesta näytelmästä on oikein kyse. Luokan voi hyvin määrittää havainnoistaan vasta jälkikäteen. Luokkia on viisi, ja niiden määritelmät ovat seuraavat:
Toisinaan revontulet pysyttelevät samanlaisina tuntikausina, kun taas revontulimyrskyn aikaan eri puolilla taivasta tapahtuu joka hetki muutoksia. Kellonaika merkitään sillä tarkkuudella kuin se havaittiin, vaikka minuutinkin välein jos niin haluaa, ja todella syytä on. Toisaalta rauhallisissa tapauksissa tunninkin tarkkuus voi olla aivan riittävä. Tiettyä aikaväliä koskevat havainnot kirjataan aina samalle riville havaintoajan perään. Jos revontulissa tapahtuu merkittäviä muutoksia, olisi ne syytä kirjata eri aikaväleille. Tietysti pieni yhdistely on sallittua, ja välttämätöntäkin joissain tapauksissa. Se, mitä merkittävät muutokset ovat ja mitä pieni yhdistely oikeastaan tarkoittaakaan, jää lähinnä havaitsijan terveen järjen käytön varaan.
Revontulten yläraja merkitään asteina pohjoishorisontista ylöspäin. Pohjoishorisontti on täten 0, zeniitti, eli suoraan havaitsijan yläpuolella sijaitseva taivaan lakipiste 90, ja etelähorisontti 180. Jos revontulet ovat vaikkapa kahdenkymmenen asteen korkeudella, mutta eivät pohjoisessa vaan esimerkiksi lännessä, merkitään ylärajaksi 20, mutta niiden rajoittumisen länsitaivaalle voi mainita sanallisen kuvauksen yhteydessä. Havainnossa riittää kymmenen asteen tarkkuus, mutta varsinkin horisontin läheisyydessä on hyvin helposti mahdollista päästä parin asteen tarkkuuteen, korkeammalla se on arvioimalla lähestulkoon mahdotonta. Korkeuksien arvioinnissa on hyvä muistaa, että Pohjantähti sijaitsee käytännössä paikkakunnan leveysasteen ilmoittamalla korkeudella. Lisäksi käden ulottuvilla on hyviä mittatikkuja: nyrkin leveys on ojennetun käsivarren etäisyydeltä tarkasteltuna tavallisesti noin 8 - 10 astetta, ja vaaksa (peukalonkärjestä pikkusormen kärkeen) noin 18 - 20 astetta. Ursan valoilmiöjaoston julkaisemassa Yöpilvien havainto-oppaassa on ohjeet tarkempaan kätensä "kalibroimiseen". Periaate kalibrointimenetelmässä on se, että 5,73 metrin etäisyydeltä tarkasteltuna kymmenen senttiä vastaa yhtä astetta.
Revontulten liikettä kuvaava tila (condition) merkitään pienillä kirjaimilla. Tietysti, jos on pelkoa siitä, että pakkasen kohmettamilla käsillä pimeässä tekstatessa voivat a ja q mennä sekaisin, on jomman kumman kirjaimen kirjoittaminen isolla tällöin suotavaa. Alaluokituksineen eri vaihtoehtoja on tarjolla yhdeksän.
q = rauhallinen (quiet). Rauhalliset revontulet eivät muuta muotoaan tai asemaansa niin, että varsinaista liikettä huomaisi. Heikko revontulinäytelmä voi koostua esimerkiksi pelkästään rauhallisesta himmeästä kaaresta. Myös harso, sekä pitkät eristyneet säteet ovat usein rauhallisia.
a = aktiivinen (active). Aktiiviset revontulet muuttavat muotoaan tai paikkaansa nopeasti, jo sekunnin aikana, ja ovat useimmiten kirkkaita. Aktiivisuus jaetaan neljään alaluokkaan:
a1. Tämä hyvin tavallinen alaluokitus tarkoittaa poimujen tai epäsäännöllisyyksien nopeaa liikettä pitkin vyön alareunaa. Kaarien kohdalla tätä alaluokitusta ei voi käyttää, koska kaarimainen revontuli, jonka alareuna on poimuttunut tai muuten kovin mutkainen, luokitellaan vyöksi.
a2. Tämä alaluokka on tarpeen hieman paremmanlaatuisissa revontulissa näytelmän maksimivaiheen aikoihin. Alaluokka a2 tarkoittaa revontulen, lähinnä vyön, alareunan muodon nopeaa muutosta, jota voi seurata nopea liike yli taivaan.
a3 on varsin tavallinen merkintä havaintolomakkeella. Tämä tarkoittaa säteiden nopeaa vaakasuoraa liikettä pitkin kaarta, tai useimmiten vyötä. Säteet voivat liikkua vaakasuunnassa myös ilman, että ne olisivat osana kaarta, tai vyötä. Alaluokitus a3 esiintyy useimmiten näytelmän huipun tienoilla, tai hieman sitä ennen.
a4 tulee tarpeeseen tavallisimmin revontulinäytelmän loppupuolella. Tämä alaluokitus tarkoittaa näytelmää kokonaisuudessaan, kun muotoja syntyy ja katoaa nopeasti eri puolilla taivasta.
p = sykkivä (pulsing). Sykkivien revontulien kirkkaus vaihtelee useimmiten rytmikkäästi jaksolla, joka on nopeimmillaan vain sekunnin osia, mutta voi olla myös minuutteja. Sykkimistä esiintyy yleensä vain laadukkaammissa näytelmissä varsinkin niiden loppupuolella, tosin sykkimistä voi seurata vielä uusi purkaus. Sykkiminen jaetaan neljään alaluokkaan, joista p1 ja p2 ovat tavallisimmat.
p1 = sykkivä (Huom! p = pulsing, p1 = pulsating). Alaluokkana sykkiminen tarkoittaa sitä, että kirkkauden vaihtelu on samassa vaiheessa koko muodossa, siis koko muoto "syttyy ja sammuu" yhtä aikaa. Sykkimistä tavataan myös kaarissa ja vöissä, mutta ennen kaikkea läiskissä näytelmän yleensä ohitettua jo parhaan vaiheensa.
p2 = loimuava (flaming). Tämä alaluokka ei tarkoita niinkään yksittäistä muotoa, vaan suurta aluetta taivaalla. Loimuavissa revontulissa taivaalle ilmestyy ylöspäin magneettista zeniittiä kohti pyyhkiviä tavallisesti kirkkaahkoja aaltoja. Hyvin harvoin aallot voivat pyyhkiä alaspäin. Loimuamisen yhteydessä raportoidaan tavallisesti vöitä, harvemmin läiskiä.
p3 = lepattava (flickering). Tämä harvinainen alaluokka tarkoittaa tilannetta, jossa revontulissa tapahtuu kirkkauden epäsäännöllisiä vaihteluja, kuten lepattavissa liekeissä.
p4 = liehuva (streaming). Liehuvissa revontulissa esiintyy homogeenisten muotojen vaakasuoraa ulottuvuutta pitkin nopeasti eteneviä kirkkauden epäsäännöllisiä vaihteluja.
Revontulten laatua merkitään kolmella pienellä kirjaimella (qualifying symbols). Vähäpätöisissä näytelmissä ei usein tarvita laatusaraketta lainkaan.
m = moninkertainen (multiple). Moninkertaisuutta käytetään usein kuvaamaan tilannetta, jossa esimerkiksi kaksi tai useampia vöitä, tai harvemmin kaaria esiintyy päällekkäin. Tällöin voidaan myös käyttää lukumäärää osoittavaa alaindeksiä, esim. m3. Säteisiinkin voidaan moninkertaisuuden määritelmää soveltaa, lähinnä jos näytelmä koostuu rauhallisista eristyneistä säteistä, jolloin alaviitettä voidaan käyttää osoittamaan niiden tavallisesti melko vähäistä lukumäärää.
f = katkonainen (fragmentary). Ei ole mitenkään epätavallista, että kaari tai vyö katkeaa, jolloin siitä jäänyt kappale saa laatusymbolin f.
c = koronamainen, korona (coronal). Korona on magneettiseen zeniittiin, hieman havaitsijan zeniitin eteläpuolelle, muodostuva viuhkamainen tavallisimmin säteistä tai vöistä koostuva muodostuma. Korona on tavallisesti kirkas ja aktiivinen, ja on yleensä revontulinäytelmän kauneinta antia.
Revontulien rakenne (structure) kuvaa. minkä näköisiä muodot sisärakenteeltaan ovat. Eri rakenteita erotetaan kolme, ja niiden merkitsemiseen käytetään isoja kirjaimia.
H = homogeeninen (homogenous). Homogeenisessa muodossa ei ole erotettavissa mitään sisäistä rakennetta. Kirkkaus on läpi muodon sama, tai muuttuu vähitellen. Reunoiltaan homogeeniset muodot voivat olla diffuuseja, mutta varsinkin kaarten ja vöiden alareuna on useimmiten terävä. Homogeeniset revontulet eivät ole normaalisti hyvin aktiivisia, tai erityisen kirkkaita.
S = juomuinen (striated). Juomuisuutta esiintyy tavallisimmin korkealla havaittavissa vöissä ja kaarissa, joskus läiskissä. Sillä tarkoitetaan muodon alareunan suuntaisia melko epäsäännöllisiä juomuja tai säikeitä. Juomuisuutta ei pidä sotkea moninkertaisuuteen. Juomuisuus on selvästi hienompaa kuin moninkertaisuus, ja moninkertaiset muodot ovat aina enemmän tai vähemmän selvästi irrallisia yksilöitä, kun juomuisuus puolestaan esiintyy aina yhden muodon sisällä.
R = säteinen (rayed). Säteillä tarkoitetaan magneettikentän voimaviivojen suuntaan, eli käytännössä varsin pystyyn, asettuneita kapeahkoja valopatsaita. Usein pätkä esimerkiksi kaaresta on säteinen muun osan ollessa homogeeninen, tai pohjoistaivaalla voi näkyä rauhallinen homogeeninen kaari, vaikka muualla taivaalla on säteisiä muotoja. Rakennesymbolin R käyttö edellyttää käytännössä aina, että myös muotona on raportoitu säteitä. Säteiset muodot jaetaan pituutensa perusteella kolmeen alaluokkaan.
R1-tyyppisiä säteitä esiintyy usein vöissä, jotka muuttuvat homogeenisista säteisiksi ja kehittyvät samalla aktiivisemmiksi, mikä ennakoi koko näytelmän suotuisaa kehitystä. Ne ovat lyhyitä ja alapäästään melko kirkkaita, mutta heikkenevät kuitenkin nopeasti. Mitään tarkkaa määritelmää ei säteiden pituudelle ole annettu, paitsi että ne liikkuvat kymmenien kilometrien kertaluokassa. Havaitsijalle kelpaava nyrkkisääntö on, että R1-säteet ovat alle kymmenen asteen pituisia.
R2-säteitä näkee tavallisimmin vöissä. Tällaiset säteiset vyöt ovat usein kirkkaita ja hyvinkin aktiivisia. Säteiden kirkkaudessa ei pituussuunnassa tavallisesti tapahdu suuria muutoksia. R2-muodot voivat täyttää koko näkökentän muodostaen näyn, jota voi yrittää kuvata esimerkiksi jättiläismäiseksi heiluvaksi verhoksi, mutta se ei tee kunniaa mahtavien säteisten revontulivöiden kauneudelle ja vaikuttavuudelle.
R3 on pisimmistä säteistä käytetty alaluokka. Ne voivat ulottua jopa horisontista zeniittiin, eikä niitä yleensä esiinny vöissä tai kaarissa, vaan kyseessä ovat vain jokseenkin eristyneet säteet. Ne ovat tavallisesti hyvin rauhallisia, eikä niiden kirkkaus, joka on varsin tasaisesti jakautunut, nouse yli kahden.
Revontulet voidaan muotonsa (form) puolesta luokitella nauhamaisiin (kaaret ja vyöt) ja diffuuseihin (läiskät ja harso) muotoihin, sekä säteisiin. Huonoissa havainto- olosuhteissa voidaan muodot joutua luokittelemaan tunnistamattomiksi. Muodot on tapana merkitä isoin kirjaimin.
A = kaari (arc). Kaari lienee tavallisin revontulien esiintymismuoto. Usein revontulinäytelmä ei koko yön aikana kehity matalalla pohjoistaivaalla kaartuvasta heikosti loistavasta rauhallisesta kaaresta mihinkään. Kaari on usein myös aktiivisemmissa näytelmissä muoto, joka ensimmäiseksi ilmestyy, ja viimeiseksi katoaa. Kaaren alareuna on tavallisesti terävä, mutta yläreuna voi sulautua vähitellen taustataivaaseen. Kaaret ovat leveämpiä kuin vyöt, eivätkä poimuile yhtä voimakkaasti kuin ne. Kaaret eivät normaalisti ole järin kirkkaita eivätkä aktiivisia. Aktiivisuuden noustessa niihin normaalisti kehittyy säteitä ja poimuja, ja ne muuttuvat vähitellen vöiksi.
B = vyö (band). Vyöt ovat pääsääntöisesti kapeampia, varsinkin alareunaltaan mutkittelevampia, kirkkaampia ja aktiivisempia kuin kaaret, joista ne tavallisesti kehittyvät. Vyöt voivat muodostaa J- ja U-muotoja, joskus täysiä spiraalejakin. Korona voi myös syntyä pelkistä vöistä. Vyöt ovat varsin tavallinen revontulimuoto.
R = säde (ray). Säteet ovat magneettikentän voimaviivojen suuntaisia, eli varsin pystyjä, yleensä suunnilleen vajaan asteen paksuisia valojuovia. Säteet voivat esiintyä muiden muotojen yhteydessä, lähinnä kaarissa ja vöissä, mutta myös yksinään. Lyhyet säteet ovat yleensä kirkkaimpia alareunastaan, mutta himmenevät nopeasti. Pisimmät, jopa lähes horisontista zeniittiin ulottuvat säteet ovat tavallisesti tasakirkkauksisia ja varsin rauhallisia, ja ne esiintyvät lyhyemmistä säteistä poiketen useimmiten muutamien säteiden ryhmissä tai yksinään. Säteet ovat vöiden tapaan hyvin tyypillinen revontulimuoto.
P = läiskä (patch). Läiskät ovat reunoiltaan epämääräisiä, siis diffuuseja, pilvimäisiä valoisia läikkiä. Läiskät ovat läpimitaltaan kymmenen asteen suuruusluokkaa. Sykkiminen on läiskissä pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Läiskät, kuten sykkiminenkin, esiintyvät tavallisesti kovemman luokan näytelmän myöhäisissä vaiheissa. Sykkiviä läiskiä voi tällaisessa tapauksessa näkyä koko loppuyön.
V = harso (veil). Harso on mitäänsanomattomin revontulimuoto. Se peittää tavallisesti homogeeniseen himmeään hehkuunsa laajahkon alueen taivasta kerralla. Useimmiten harson näkee yön revontulimaksimin jälkeisessä rauhallisemmassa vaiheessa muiden muotojen taustana. Harso voi esiintyä myös yksinään, jolloin sen varma tunnistaminen revontuleksi on melko vaikeaa, varsinkin valosaasteisella havaintopaikalla. Samantapaisen valohehkun voi nimittäin aiheuttaa myös ilmassa leijuva kosteus, savu, tai hyvin ohut pilvikerros, jotka heijastavat niihin osunutta valoa. Pilviä voi kuitenkin käyttää myös harson tunnistamiseen, sillä varsinkin jos keski- tai yläpilvi näkyy tummana vaaleampaa taustaa vasten, on silloin hyvin todennäköisesti kyseessä revontuliharso, mikäli taustataivaan vaaleus ei johdu nousevasta tai laskeneesta Kuusta tai Auringosta.
N = ei tunnistettava muoto (form not identifiable). Joskus revontulia joutuu havaitsemaan niin huonoissa oloissa, ettei muodon varma tunnistaminen ole mahdollista, vaikka esimerkiksi rakenteen ja tilan voisi havaitakin. Tällainen tilanne voi olla seurausta esimerkiksi vaaleasta taustataivaasta, pilvisyydestä, tai peitteisestä horisontista.
Revontulten kirkkautta (brightness index) arvioidaan viisiportaisella asteikolla, josta tosin käytännössä tarvitaan vain neljää porrasta. Kun kirkkautta arvioi, olisi silmän syytä olla tottunut vallitsevaan valaistukseen. Tavallisesti tämä vie normaalista sisävalaistuksesta melko pimeään yöhön siirryttäessä vähintään kymmenkunta minuuttia. Usein havaitsija joutuu kuitenkin tilanteisiin, joissa kirkkaus pitää arvioida, vaikkei silmillä tunnu juuri mitään näkevänkään. Jos tämän uskoo voivan vaikuttaa kirkkausarvioonsa, voi siitä mainita vaikkapa sanallisen kuvauksen yhteydessä. Kontrasti aiheuttaa sekin omat ongelmansa kirkkauden arviointiin, sillä tummalla taivaalla heikkokin revontuli näyttää kirkkaammalta kuin valosaasteen keskeltä havaittuna. Ihmissilmä on lisäksi herkin juuri vihreälle valolle, joka on revontulissa tavallisin, mutta karkeasti ottaen punaisen valon aallonpituudella sen herkkyys putoaa viidennekseen, eivätkä silmät kovin herkästi siniseen tai violettiinkaan reagoi. Silmän fysiologiasta johtuen kuitenkin puhdas punainen voi periaatteessa näkyä himmeämmissä revontulissa kuin vihreä. Myös eri havaitsijoiden välillä on luonnollisesti silmissään yksilökohtaisia eroja. Näistä tekijöistä huolimatta eri havaitsijoiden arviot revontulten kirkkauksista ovat varsin hyvin vertailtavissa.
| Kirkkaus | Revontulten ulkonäkö |
| 0 | Ei havaittavissa paljailla silmillä. |
| 1 | Verrattavissa Linnunrataan. Vihreä väri ei ole havaittavissa, mutta punainen saattaa näkyä. |
| 2 | Verrattavissa Kuun valaisemiin cirruspilviin. Vihertävä sävy havaittavissa. |
| 3 | Verrattavissa kirkkaisiin Kuun valaisemiin cirrus-, tai Kuun valaisemiin cumuluspilviin. Värit havaittavissa. |
| 4 | Paljon kirkkaampi kuin 3. Joskus heittää helposti havaittavia varjoja (havaintopaikka saisi olla valosaasteeton). |
Kirkkaimmat revontulet liittyvät aina myös suurimpaan aktiivisuuteen, ja myös parhaat värit näkyvät luonnollisesti kirkkaimmissa näytelmissä. Rauhalliset homogeeniset vyöt ja kaaret ovat usein kirkkaudeltaan 1 tai 2, mutta varsinkin kaikkein himmeimpiä näytelmiä on kaupunkioloissa varsin vaikea huomata.
Tavallisissa mitättömissä revontulissa ei juuri voi sanoa mitään väriä näkyvän, revontulet ovat vain vaaleaa valoa. Kuten kirkkauden kohdallakin, myös värien määrittämisessä on omat ongelmansa. Silmät ovat herkempiä toisille aallonpituuksille, havaitsijoiden välillä on suuriakin eroja, ja lisäksi havaitsijat voivat myös kutsua värisävyjä hieman eri nimillä. Eri väriluokkia (colour class) erotetaan kuusi kappaletta, vaikkei varsinaisia värejä voi revontulissa niin monta nähdäkään. Lomakkeelle värien symbolit tulisi merkitä pienillä kirjaimilla.
a = punainen yläosa. Tämä havaitaan yleensä vihreäksi alaosaksi vaihtuen useimmiten vöissä ja pitkissä säteissä. Jos ylemmät osat ovat auringonpaisteessa, voi punainen olla vihreää voimakkaampi. Tämä punasävy on peräisin atomaarisen hapen viritystilan purkautumisesta.
b = punainen alareuna. Aktiivisuuttaan kehitteleviin tavallisesti vihreänsävyisiin vöihin syntyy melko usein kapea punainen alareuna. Tämä on yleisin punaisen värin ilmenemismuoto, ja peräisin molekyylisestä typestä.
c = valkoinen, vihreä, tai keltainen. Valkoinen väri näkyy useimmiten himmeissä näytelmissä, kun silmä ei kykene erottamaan mitään varsinaista väriä. Harvoin kirkkaissa näytelmissä valkoinen väri voi syntyä sopivista vihreän, punaisen ja sinisen yhdistelmistä. Samoin voi syntyä revontulissa harvinainen keltainen sävy. Vihreä on revontulten väreistä yleisin, joten värikoodi c on ylivoimaisesti eniten käytetty. Vihreä väri syntyy atomaarisesta hapesta.
d = punainen. Kauttaaltaan tummahkon punainen revontuli on verrattain harvinainen ja silmiinpistävä ilmestys. Erään atomaarisen hapen viritystilan purkautumisesta tämäkin johtuu.
e = punainen ja vihreä epäsäännöllisesti jakautuneina. Tätä hapesta syntyvää helakkaa punaisen sävyä voisi kutsua vaikkapa aniliininpunaiseksi. Muut, varsinkin b, ovat selvästi tummempia. Värikoodi e tulee melko usein käyttöön, varsinkin aktiivisten säteisten vöiden yhteydessä.
f = sininen tai sinipunainen. Sinisiä sävyjä pääsee näkemään vain kaikkein parhaimmissa revontulinäytelmissä maksimin vaiheilla, tai sen jälkeen. Useimmiten sinisen tai sinipunaisen sävyt ovat havaittavissa revontulten ylimmissä osissa, ja ne näkyvät voimakkaammin, jos ne ovat auringonpaisteessa. Sininen väri on peräisin ionisoituneesta typpimolekyylistä.
Sanalliseen kuvaukseen sopii kirjoitella mitä hyvänsä, minkä katsoo olevan tarpeellista, tai vaikka tarpeetonta, jos sen kirjoittamisesta on itselleen iloa. Sanalliseen kuvaukseen ei toisaalta välttämättä tarvitse raapustaa mitään. Siihen on kuitenkin näppärä kirjata huomioita, jotka eivät varsinaisesta koodista selviä, tyyliin "Huikea korona!", "Heikko punerrus." jne. Muita melko järkeviä tapoja hyödyntää tarjolla olevaa tilaa ovat esimerkiksi maininnat muuttuneista havainto-olosuhteista, tiettyyn osaan taivasta rajoittuneista revontulista, erikoisemmista muodoista, lyhytkestoisista muutoksista, joiden vuoksi ei viitsi täyttää uutta riviä lomakkeesta, ja niin pois päin. Sekin vanha viisaus kannattaa muistaa, että hyvä kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten sanallisen kuvauksen kohdalle voi myös tehdä piirroksia tarpeellisiksi katsomistaan asioista. Tarjolla olevan tilan luova käyttö on suotavaa.
Revontulien havaitseminen on siinäkin mielessä hyvä harrastus, ettei se ainakaan kaadu tarvittavien varusteiden kalleuteen. Kynällä ja paperilla pärjää oikein hyvin. Tavallinen lyijykynä on paras valinta, sillä se toimii pakkasessakin. Minimihavainnoissa pärjää hyvin millä hyvänsä paperilla, mutta muistikirja on hyvä ja näppärä valinta. Täydellisemmissäkin havainnoissa muistikirjalla tulee toimeen, mutta varsinkin isommissa näytelmissä lomakkeen käyttö on osoittautunut toimivimmaksi vaihtoehdoksi, eipähän ainakaan pääse unohtumaan, mitä kaikkea revontulista pitikään havaita. Lomakkeita on täyttöohjeineen hyvä pitää esimerkiksi kansiossa, josta ne saa tarpeen vaatiessa nopeasti mukaansa. Jos havaitessaan ei halua plärätä kaikkia papereita läpi, voi kokeilla, pärjääkö yhteen sivuun typistetyillä ohjeilla, jotka löytyvät liitteenä 8.1.
Joskus revontulista voi olla mielekästä tehdä piirroksia. Ne on hyvä pyöräyttää esimerkiksi Ursan valoilmiöjaoston käyttämille piirroslomakkeille, joissa on kuvattuna koko taivas varustettuna kymmenen asteen välein piirretyillä korkeus-, ja atsimuuttiviivoilla. Piirroslomakkeet eivät paljon tilaa vie, varsinkaan jos kansiota muutenkin raahaisi mukanaan.
Revontulet tuppaavat näkymään pimeän aikaan, joten lamppu on lähestulkoon pakollinen apuväline. Se ei saisi olla turhan kirkas, jottei silmien sopeutuminen pimeään kärsisi. Yllättävän vähälläkin valolla tulee toimeen. Punainen valo häiritsee kaikkein vähiten, mutta tärkeintä on kuitenkin se, ettei valo ole liian kirkas. Riittävän himmeäksi valon saa vaikkapa teippaamalla lampun eteen punaista muovia. Näppärämmät voivat myös rakentaa säädettävän LED-lampun, jonka voi asentaa esimerkiksi kuulakärkikynän kuorien sisään.
Lampun lisäksi toinen käytännössä pakollinen varuste on kello. Revontulien havaitseminen ei ole sekunnin, eikä ihan minuutinkaan päälle tarkkaa hommaa, mutta suurin piirtein oikeassa ajassa sen olisi hyvä olla, jotta havaintoja pääsee järkevästi vertailemaan.
Sanelukonettakin voi revontulten havainnoinnissa käyttää. Tässä voi kuitenkin tulla sellaisia ongelmia, ettei nauhalle aina muista höpöttää kaikkia havaittavia asioita. Nauhalle tulee varsinkin väsyneenä puhuttua mitä sattuu, ja "Siellä ne vielä puoli kahden maissa huiteloo." -tyyliset kommentit eivät enää jälkeenpäin välttämättä kerro juuri mitään, vaikka ilmaus kuinka järkevältä havaintotilanteessa tuntuisikin. Havainnot olisi myös syytä purkaa nauhalta mahdollisimman pian havainnon jälkeen, jolloin tuollaistenkin kommenttien tarkoitus voi vielä olla selvästi muistissa. Yleensä kuitenkaan muistin varaan ei kannata mitään jättää, se kun tunnetusti on hyvin lyhyt. Parhaimmillaan sanelukone on nopeasti muuttuvissa näytelmissä, jolloin jatkuva havaintojen muistiin kirjoittaminen alkaisi jo hieman häiritä itse revontulien katselua. Huolellinen sen käytössä tulee kuitenkin olla, esimerkiksi patterien hyytyminen (Varaparistot aina matkaan!) tai nauhan loppuminen saattavat hyvinkin taiston tiimellyksessä jäädä huomaamatta. Paristojen hyytymistä voi aika lailla ehkäistä sillä, että käyttää erillistä mikrofonia, ja pitää itse nauhuria vaikka lämpimässä povitaskussa.
Jos revontulia aikoo valokuvata, on mukaan tietysti otettava tarpeellinen kuvausvarustus. Mukaan on muistettava ottaa ainakin itse kameran runko, tarvittavat objektiivit, riittävästi filmiä, jalusta ja lankalaukaisin, ynnä itse tarpeellisiksi kokemansa muut tarvikkeet.
Yksinkertaisia perusasioitakaan ei kannata unohtaa. Yksi tärkeimmistä on riittävän lämmin pukeutuminen. Komeakaan revontulinäytelmä ei pääse oikeuksiinsa, jos varpaista on kadonnut tunto ja havaitsija tärisee kylmissään. Termospullollinen lämmintä juotavaa tekee havaintoyön aikana eetvarttia. Kädet tuppaavat myös havaintoja kirjatessa kohmettumaan. Lamppukädessä kannattaa tietysti vallankin kylmemmillä keleillä käyttää kunnon rukkasta, kirjoituskädessä hyvä vaihtoehto on ehta villakynsikäs. Toki kirjoituskädellekin on syytä olla lämmittelyrukkanen matkassa.
Toinen tärkeä tekijä pukeutumisen lisäksi on havaintomukavuus. Zeniitin tienoille ei tarvitse kauaakaan tuijotella, kun jo huomaa, ettei ihmisen niskaa ole välttämättä tarkoitettu jatkuvasti sellaisessa asennossa pidettäväksi. Telttapatjan päällä makuupussissa köllötellen on huomattavasti mukavampi seurata revontulia. Tällöin on sitä paitsi jo valmiina meteorien havaintoasennossa, joita voi havaita korvaavana viihteenä, jos vaikka revontulet sattuisivat hiipumaan. Varsinkin, jos havaitsee vähän kauempana asuinpaikastaan, on hyvä olla tällaisia vaihtoehtoisia suunnitelmia. Esimerkiksi kiikarilla ei tee juurikaan mitään revontulien havaitsemisessa, mutta se ei matkassa paljon paina, ja jos revontulinäytelmässä tulee suvantovaihe, on sillä mukava ihailla muita öisen taivaan kohteita.
Revontulien käyttäytymisessä on se mukava piirre, että niiden näkymisestä voi laatia ennusteita, jotka jopa aika usein osuvat kohdalleen. Varsin pitäväksi on osoittautunut se, että mikäli edellisenä yönä näkyi komeita revontulia, todennäköisesti tulevanakin yönä näkyy ainakin jonkin tasoista revontulitoimintaa. Pitkään on tiedetty sekin, että revontulilla esiintyy 27:n vuorokauden jakso. Tämä johtuu Auringon pyörähdysajasta, joka ekvaattorilla on juuri tuo 27 vuorokautta. Jos siis Auringossa on voimakas purkausalue, joka on synnyttänyt komeita revontulia, kannattaa noin 25 - 30:n päivän kuluttua taas olla varuillaan, sillä sama alue voi olla aktiivinen edelleen, ja lähettää hiukkasiaan taas kohti Maata. Vuodenajoissakin on revontulien näkymisen suhteen eroja, sillä keskimäärin eniten niitä havaitaan keväisin ja syksyisin, tosin tämä näkyy vain pitkissä havaintosarjoissa. Pisin suht luotettava revontulien ennustusjakso on noin yksitoista vuotta. Tämä on Auringon aktiivisuuden jakso, mutta revontulien maksimi ei satu samaan aikaan kuin Auringon aktiivisuuden huippu, vaan pari vuotta myöhemmin. Revontulia on puolestaan vähiten silloin, kun uusi auringonpilkkujakso alkaa.
Auringossa tapahtuvia purkauksia tarkkaillaan myös satelliiteista ja maa-asemilta siksi, että mm. tietoliikenneongelmia aiheuttaviin hiukkaspurkauksiin osattaisiin edeltä käsin varautua. Tietoja purkauksista saa nykyisin varsin näppärästi Internetin kautta. Internetistä löytyy lisäksi esimerkiksi reaaliaikaista mittaustietoa Maan magneettikentästä ja sen muutoksista. Vähänkään voimakkaammat revontulet näkyvät magnetometrikäyrissä varsin selkeästi. Radioamatöörejäkin revontulet häiritsevän vaikutuksensa vuoksi kiinnostavat, joten YLE:n Teksti-TV:stä radioamatöörien sivulta 590 löytää ennusteita tulevasta revontulitilanteesta. Joskus tarjolla on myös reaaliaikaista tietoa. Tarkempaa ja ajantasalla olevaa tietoa Internetin ja Teksti-TV:n tarjoamista mahdollisuuksista voi kysellä jaostosta.
Yksittäisen revontulipurkauksen kulun tarkempi selvittäminen ei oikeastaan kuulu tämän tarinan piiriin, mutta joitain seikkoja havaitsijan on hyvä tietää, jotta voi hieman yrittää ennakoida, mitä yön mittaan saattaa vielä olla luvassa. Tarkemmin asiasta on kerrottu mm. Davisin kirjassa. Ensimmäinen ennusmerkki tulevasta hieman paremmasta revontuliyöstä on se, että revontulet ilmestyvät jo alkuillasta. Jos revontulet kirkastuvat ja homogeeniset muodot muuttuvat säteisiksi, kannattaa tilannetta pitää jo varsin tarkoin silmällä. Purkaus kehittyy hyvin nopeasti, ja paras vaihe voi olla ohi jo muutaman minuutin kuluttua, joten kun revontulten aktiivisuus kasvaa ja yläraja nousee, ei todellakaan kannata esimerkiksi poistua sisälle lämmittelemään. Purkauksen päätyttyäkään ei kannata lyödä hanskoja naulaan, sillä sykkiminen alkaa usein varsin nopeasti maksimin jälkeen. Sykkiminen voi jatkua koko loppuyön, mutta jos taivaalle alkaa sykkimisen jälkeen ilmestyä uudelleen homogeenisia kaaria, voi tulossa hyvinkin olla uusi purkaus. Purkauksia voi parhaimmillaan olla useitakin yön aikana. Yleensä kuitenkin revontulet jäävät aamupuolella yötä heikommiksi, kuin iltayöstä.
Revontulien valokuvaaminen on varsin helppoa, jos käytössä on kamera, jossa on aikavalotusmahdollisuus. Sen lisäksi tarvitaan vain jalusta, lankalaukaisija ja filmiä. Vanhat mekaaniset järjestelmäkameran rungot ovat käytännössä osoittautuneet parhaiksi, uudet sähkövempeleet kun tuppaavat Suomen talvessa hyytymään varsin nopeasti, ja niiden pieniä nappuloita on rukkaset kädessä tai sormet jäässä hieman hankala painella. Lankalaukaisijan olisi myös hyvä olla vanha mekaaninen malli, ja mielellään vielä sellainen, jota ei tarvitse niillä tönköillä sormillaan ruveta ruuvailemaan. Kameran objektiivit saisivat revontulikuvauksessa on olla kohteen laajuuden vuoksi varsin lyhytpolttovälisiä, esimerkiksi 28 mm on ihan hyvä ja vielä järkevän hintainen valinta, mutta viisikymmenmillisellä normaaliobjektiivillakin saa aivan kelvollisia kuvia. Jalusta ei ole oikeastaan koskaan liian tukeva, ja tämä pätee myös revontulikuvaukseen.
Filminä kannattaa ehdottomasti käyttää diafilmiä. Toki revontulet myös värinegatiivifilmille tarttuvat, mutta värit tuppaavat olemaan vähän mitä sattuu, ja himmeämmät muodot tahtovat prosessissa kadota. Sitä paitsi revontulikuvia ei tavallisesti edes kehitetä, ellei erikseen muista pyytää, että jokainen automaatin silmissä tyhjäkin ruutu tehdään. Diapuolella sadan ASAn perusfilmit ovat paitsi edullisia, myös hyvin käyttökelpoisia. Jo joissakin neljänsadan ASAn filmeissä alkaa rakeisuus hieman häiritä. Nopeiden revontulien liikkeitä ei saa herkemmälläkään filmillä vangittua, joten sikälikään niihin sijoittaminen ei välttämättä kannata. Mikäli mahdollisesti tummuvat kuvan reunat eivät häiritse, voi revontulia kuvata täydellä aukolla, mutta pykälän verran aukkoa pienentämällä pääsee esteettisesti parempaan tulokseen. Kirkkaahkot revontulet tarttuvat 100 ASA:n filmille jo tuollaisella reilun viidentoista sekunnin valotuksella, himmeitä rauhallisia muotoja voi valottaa olosuhteiden salliessa minuuttejakin. Pekka Parviaisen mukaan nyrkkisääntönä voi Etelä-Suomen kirkkaissa näytelmissä pitää 400 ASAn filmille aukolla f = 2 tehtyjä kymmenen sekunnin valotuksia. Valotuksista kannattaa pitää kirjaa, jotta myöhemmin tietäisi, millaisilla arvoilla kuvat parhaiten onnistuivat. Kuvauksen oppii kuitenkin parhaiten vain itse kokeilemalla. Kaikesta revontulien valokuvaukseen liittyvästä saa tarkempia tietoja paitsi revontulijaostosta, myös valokuvausjaoston puolelta.
Kenenkään on turha luulla, että vaikkapa nämä ohjeet lukaisemalla osaa varmasti joka tilanteessa empimättä muuttaa taivaalla näkyvän revontulinäytelmän numero-, ja kirjainsarjaksi. Havaitsemisen oppii vain havaitsemalla. Joskus tulee varmasti eteen tilanteita, joissa ei oikein mikään ohjeista löytyvä koodi tunnu sopivalta. Revontulet ovat niin monimuotoinen luonnonilmiö, että niiden täydellinen mahduttaminen ihmisen luomien tiukkojen rajojen sisään on mahdotonta. Tervettä harkintaa käyttämällä tilanteista kuitenkin selviää. Mietityttäviä asioita kannattaa tietysti kysellä jaostosta tai toisilta havaitsijoilta, eikä jäädä itsekseen pähkäilemään turhan päiten. Toisten havaitsijoiden kanssa yhdessä havaitseminen on myös erinomaisen opettavaista, ja sitä paitsi huomattavasti hauskempaa, kuin itsekseen revontulten kalvakkaassa valossa meuhkaaminen.
Revontulten havaitsemisessa pitkäjänteisyys on valttia. Havaintokokemuksen karttuessa monista aluksi kenties sekaviltakin vaikuttavista asioista tulee rutiinia, ja ohjeita tarvitsee vilkaista vain harvinaisempien tapausten yhteydessä varmistukseksi. Havaitsemisesta ei kuitenkaan koskaan saisi tulla pakonomaista, jolloin sen sijaan että revontulia nähdessään riemuitsisi siitä, että niitä pääsee taas havaitsemaan, ajatteleekin, että taas niitä joutuu havaitsemaan. Jos niin käy, menettää noiden majesteettisten valojen viehätyksestä suuren osan. Tärkeintähän kuitenkin on, että itse nauttii siitä mitä tekee. Loppujen lopuksi havaintojen tekemisestä koituu hyvin pieni vaiva, mutta suuri ilo itselle ja muille. Itse kukin kuitenkin nauttikoon revontulista parhaaksi kokemallaan tavalla.
Lopuksi vielä pieni pyyntö. Tämä revontulihavainto-ohje on kaikkea muuta kuin täydellinen. Opas on syntynyt täysin harrastajavoimin, joten asiat voivat olla niin huonosti selitettyjä, ettei niitä alkuunkaan ymmärrä, tai tekstissä voi olla epätäsmällisiä ilmauksia ja suoranaisia virheitäkin. Kaikki moitteet ja parannusehdotukset ovat hyvin tervetulleita, jotta tästä pienestä oppaasta voitaisiin tulevaisuudessa kehittää entistä paremmin revontulista kiinnostuneiden ihmisten tarpeita vastaava. Kommentteja, kysymyksiä, havaintoja, valokuvia, tai mitä muuta revontuliin liittyvää tahansa voi osoittaa revontulijaostolle, jonka yhteystiedot löytyvät mm. Tähdet ja Avaruus-, ja Ursa Minor -lehdistä.
Elämyksellisiä hetkiä revontulten parissa!
23.01.1998 Teemu Öhman
Davis, Neil: The Aurora Watcher's Handbook. University of Alaska Press, Fairbanks, 1992. Kaavoja karttava yleisesitys revontulista ja niiden havaitsemisesta.
Eather, Robert H.: Majestic Lights - Aurora in Science, History and the Arts. American Geophysical Union, 1980.
International Auroral Atlas. Edinburgh University Press, 1963. Virallinen revontulihavainto-ohje. Ennen kaikkea kuviensa ansiosta erittäin käyttökelpoinen teos, jonka löytäminen vain on hieman hankalaa.
Kaila, Kari: Revontulet. Ursa, 1998. Kunhan kirja ilmestyy, on luultavasti paras revontulista kirjoitettu kirja, ja lähes välttämätön jokaiselle asiasta enemmän innostuneelle.
Kaila, Lindqvist & Määttänen (toim.): Tähtitieteen harrastajan käsikirja 1. Ursa, 1982. Kirjan ilmakehäosuus sisältää Kailan kirjoittaman lyhyen, mutta ytimekkään ja täysin pätevän esityksen revontulten havaitsemisesta.
Karttunen, Koistinen, Saltikoff & Manner: Ilmakehä ja sää. Ursa, 1997. Teos ei sisällä juurikaan asiaa revontulista, mutta kylläkin paljon revontulihavaitsijankin kannalta tarpeellista tietoa ilmakehästä.
Minnaert, Marcel: Maiseman valot ja värit. Ursa, 1987. Minnaertin klassikossa käsitellään lähes kaikki muut ilmakehän valo- ja väri-ilmiöt, muttei revontulia. Kirjassa liitteenä oleva Pekka Parviaisen artikkeli Luonnonilmiöiden valokuvaamisesta antaa kuitenkin perusohjeet myös revontulten valokuvaamiseen. Teokseen kannattaa tutustua, sillä revontulihavaitsija näkee usein muitakin kauniita valoilmiöitä, joille Minnaertin kirjasta löytyy selitykset.
Ruonala, Markku (?): Revontulten havaitsemisesta. Ursa. Käännös International Auroral Atlaksen havainto-ohjeista lisättynä yleisluontoisilla revontulikommenteilla. Tämän kirjoituksen edeltäjä ja innoittaja, monien määritelmien osalta suorien lainauksien lähde. Edelleen täysin paikkansa pitävä ja lämpimästi suositeltava monistenippu. Tätä saa ilmaiseksi revontulijaostosta.
Ruonala, Markku (?): Revontulten minimihavainto. Ursa. Tämän kirjoituksen minimihavainto-osuus on lähes sanatarkka hieman tiivistetty kopio ilmeisesti Ruonalan alkuperäisestä nelisivuisesta hengentuotteesta. Edelleen täyttä asiaa ja saatavissa revontulijaostosta.
Ruonala, Markku: Korona, Ursa Minor 5/1989. Revontulten luokkien ensiesiintyminen kriteereineen.
Seuraavilla sivuilla on muutamia toivottavasti edes joissain tilanteissa havaitsemisen kannalta hyödyllisiä lappusia. Ensimmäisenä on yhteen sivuun tiivistetty kaikki, mitä revontulista havaintolomakkeelle merkitään. Jonkun verran revontulia havaittuaan pystynee pelkästään tätä pikaohjetta muistin tukena käyttäen kirjaamaan ylös kaiken tarpeellisen.
Seuraavaksi on erittäin kaavamaisesti piirrettynä joitakuita revontulimuotoja. Tästä voi olla harrastuksen alkupuolella hyötyä, jos ei aiemmin ole juurikaan revontulia nähnyt.
Kolmas liite on todellinen revontulihavainto keskimääräistä paremmasta revontulinäytelmästä. Kyseessä on siis todellakin vain yksi esimerkki siitä, millainen revontulihavainto voi olla, ei mikään malli, jonka mukaan havaintolomake tulisi täyttää. Kukin havaitsee itselleen parhaiten sopivalla tyylillä, ja se saa myös näkyä lomakkeelta.
Liitteistä viimeinen onkin sitten tärkein, nimittäin tyhjä revontulihavaintolomake. Lomakkeita saa pyydettäessä lisää myös jaostosta, mutta ilmaisia tai hyvin halpoja valokopioita lomakkeesta voi saada otettua itsekin vaikkapa työpaikalla tai koulussa.
| Havaitsija: | |
| Havaintopaikka: | |
| Kaksoispäiväys: | |
| Pilvet: | |
| Valot: | |
| Kuvaus: | |
| Aktiivisuuden maksimi: | |
| Aika: | |
| Yläraja: N = 0, Z = 90, S = 180 | |
| Tila: | |
| q = rauhallinen a1 = poimuja pitkin vyön alareunaa a2 = alareunan muutos => humahdus yli taivaan a3 = säteiden vaakasuora liike a4 = muotoja syntyy ja katoaa eri puolilla taivasta p1 = sykkivä p2 = aaltoj a zeniittiin p3 = lepattava p4 = homogeenisissa vaakasuuntaisia kirkkausvaihteluja | |
| Laatu: | |
| m = moninkertainen f = katkonainen c = korona | |
| Rakenne: | |
| H = homogeeninen S = juomuinen R1 = lyhyet (~< 10 astetta) alhaalta kirkkaat säteet R2 = keskimittaiset säteet R3 = pitkät & eristyneet säteet | |
| Muoto: | |
| A = kaari, suorahko alareuna B = vyö, mutkainen & poimuileva alareuna R = säde P = läiskä V = harso N = ei tunnistettavissa olosuhteiden vuoksi | |
| Kirkkaus: | |
| 1 = vrt. Linnunrata 2 = vrt. Kuun valaisemat cirrukset, värit alkavat erottua 3 = vrt. Kuun valaisemat cumulukset 4 = heittää jopa varjoja | |
| Väri: | |
| a = punainen yläosa b = punainen alareuna c = valkoinen, vihreä, keltainen d = punainen kokonaan e = punainen ja vihreä sekaisin f = sininen tai sinipunainen |