 TIPATON
TOUKOKUU JÄI HAAVEEKSI
TARINA KANSIKUVAN TAKANA
Useilla pitkäänkin haloja havainneilla harrastajilla on yksi jos toinenkin tarina kerrottavanaan halohavainnoinnista. Tämän kansikuvan
tarina tapahtui Oulun Nallikarissa toukokuun 9. päivänä.
Asianomistajan kertomus:
Olenhan mä toki monesti ennenkin haloja vedestä käsin havainnut. Ja tämänkertaiseen havaintopaikkaani Oulun Nallikariinkin useita halotapauksia
liittyy mm. halojaoston "kokous" Edenin porealtaassa. Nyt vaan oli vedet melkoisesti raikkaampia, sillä virkistäydyin halohavainnoinnin
lomassa mulahtamalla piristävän kylmään meriveteen jäälauttojen sekaan.
No, ainakin yleisöllä, eli lähinnä Jarkko Korhosella tuntui olevan pirun hauskaa. Ja olihan tämä kieltämättä hillittömän koominen ja
unohtumaton haloelämys.
Teemu Öhman.
Silminnäkijän todistus:
Tämä ei ole komiikkaa eikä huumoria. Tässä ei ole mitään naurettavaa.
Tämä on vain ehkä varoittavakin esimerkki siitä, mihin halohavaitsija voi havaintokeikallaan joutua - ojasta allikkoon tai paremminkin jäälautalta
aallokkoon - ja toisaalta mistä kaikesta tavallinen kerrostalon parkkipaikalta
taivasta tiiraileva halofriikki voi jäädä paitsi.
Toukokuun alun perjantai-ilta alkoi lupaavasti tutkiskellessani e-maileja.
Lupaavasti siksi, että seuraaviksi tunneiksi suunnittelin Teemu Öhmanin viestin innoittamana harmaalepän (alnus incana) siitepölykehien ihailua
keväisessä Hietasaaressa. Taivaskin kumma kyllä oli selkeä, joskin horisontin tuntumassa yläpilveä hieman olikin. Tuulikin oli vain heikkoa
virettä.
Paperia ja kynä taskuun, saappaat jalkaan ja suunta kohti Alppilaa. Sieltä poljeskelimme Hietasaareen. Kun kello oli jo kuuden pinnassa,
aurinko helotti lännestä, mereltä, joten päädyimme lepikkoiseen rantaan
Nallikari beachilta pohjoiseen.
Sivullisia ei paikalla ollut kummastelemassa, joten valitsimme ensimmäiseksi
uhriksi jykevähkön lepän pyörätien varrelta. Puu pöläytti kivan pilven,
jonka seuraaminen heikkotuulisessakin säässä hyytyi alkuunsa sitä ympäröivään mutaan, johon ei edes nelinkertaisen kehän toivossa olisi
halunnut lässähtää.
Parempi onni oli puolellamme tallustellessamme vielä jäässä olevaa maankohoamisrantaa pitkin, jossa säntäily pilven perässä tuotti niitä
nelinkertaisen kehän havaintoja. Korkeat ja hoikat lepät tutisivat helposti. Keltainen pilvi toisensa perään tupsahti seurailtavaksi.
Koko ajan lännestä nouseva yläpilvialue läheni ja nousi aste asteelta
korkeammalle. Seitsemän jälkeen ravistelun ja juoksentelun lomassa silmiimme alkoi paistelemaan myös sivuaurinko. Puoleen mennessä cirrostratus
oli noussut jo koko kakskakkosen toimintasäteelle, jolloin siitepölykehien
näkyminen alkoi olla heikkoa vaaleaa pilveä vasten. Havainnointi kannattikin
siltä päivältä vaihtaa halopuolelle, jossa sivuauringon seuraksi oli ilmestynyt osa 22° renkaasta.
Lähdimme pikkuhiljaa lompsimaan takaisin fillareille sileää joskin vetistä jäätä myöten. Matkan varrelta löytyi hauskoja avantoja ja
jään päälle noussutta hietikkoa, puroja ja railoja, joita ihmetellessä matka Nallikarin majakalle taittui nopsasti.
Majakan vieressä oli uima-altaan kokoinen sulan veden alue, jota ympäröi
kiehtova harjumainen jää-hiekkareunus. Pakkohan sinne oli mennä, olisi suorastaan syntiä jättää “mittaamatta jäänpaksuus”. Harju osoittautui
mainioksi reitiksi altaan toiselle puolelle, avoveden reunaan, jota rajoitti muhkurainen jäätikkö.
Teemu pioneerihenkisempänä otti harppauksen lähimmän muikulan laelle.
Hypyn varjopuolena oli, että möykkypä ei suostunut kannattelemaan halohavaitsijaa reppuineen, vaan alkoi kallistella. Muistan tapauksen
kuin hidastetusta filmistä: ensin lautta kallistui vasemmalle, sitten oikealle ja vielä kerran
vasemmalle sylkäisten Teemun Pohjanlahden keväiseen viileyteen. Onni (tai onni ja onni..., heh heh...), että veden syvyys oli vain reilun
metrin. Muutoin olisivat havaintovälineet, kamera, kiikarit ja muu rompe saaneet kylmää kyytiä. Auringon, halojen ja minun lisäkseni
tilannetta todisti vielä majakan juurella seisoskeleva kännykkämies, jolla ei, takaan sen, ollut yhtä hauskaa kuin minulla. En muista hihittelykohtaukseltani
ensimmäisiä sanoja, mutta ei Teemu kauaa vedessä viihtynyt, eipä muistaakseni
montaakaan sekuntia...
Pikainen varustarkastus osoitti, että mitään korvaamatonta ei ehtinyt sattua, kiikarit pikkuisen kostuivat, mutta eivät kuolettavasti. kamerakin
säilyi. Saalina tuli muutama litra merivettä saappaissa ja vaatteisiin terävä tumma/vaalea-raja, joka kertoi reilun vyötäisten korkeudella
omaa karua kieltään.
Kaiken kaikkiaan tapauksesta jäi jäljelle minulle naureskelusta kipeät
vatsalihakset, Teemulle kasa märkiä vaatteita ja kaikille haloharrastajille
opettavainen tarina, ettei havaintoreissu ole välttämättä pelkästään ankaraa taivaan haarukointia, vaan elämää ja luonnon kokemista monesta
vinkkelistä siinä sivussa. Pientä soveltamista ja luovaa hulluutta mukaan...
Jarkko Korhonen
(Tähän opettavaiseen tarinaan liittyvä opettavainen kuvitus löytyy siis tämän opettavaisen Mustien lasien
kannesta.)
|