1998

1.11.1999

Marko Pekkola

Tulipalloja Itä-Siperian yllä

Tuhantisen myrskyn sijasta leonidien tähdenlentoparvi näyttäytyi satojen meteorien voimalla Itä-Siperian ilmatilassa.

Prrrrrrrrrrrr! Ilta-Sanomat soittaa. On maksimia edeltävän viikon tiistai. Jari Alenius haluaisi tehdä haastattelun leonideista. Aleniukselle kerron innoissani viime hetkellä virinneestä, pienimuotoisesta hankkeesta lähteä muutaman hengen voimalla Finnairin siivin Kauko-Itään leonidien maksimia katsomaan.

Pari päivää myöhemmin saan huomata, että "tähtifriikit aikovat lentää leonidimyrskyä vastaan." Ursan virallisen kuivahko lehdistötiedote lienee jo tässä vaiheessa päätynyt useimmissa toimituksissa sinne, minne lehdistötiedotteet yleensä ennen pitkää päätyvät. Mutta kaikki lukevat Ilta-Sanomia, ja niin seuraavana päivänä puhkeaa...

...Mediamyrsky

Kuinka monta kertaa sama puhelin voi soida peräkkäin? Jo maanantai-iltana vaikuttaa siltä, että kutakuinkin kaikki kansakunnan radio- ja TV-asemat ovat jo soittaneet Ursaan. Vaikutelma on kuitenkin väärä, sillä tiistaina tulevat loput perässä - mukana myös kaksi radioasemaa Ruotsin puolelta.

Pian voi nähdä että klips-klips, monista haastatteluista pessimistiset varoitukset tähtimyrskyn saapumisen epävarmuudesta ja sen näkyvyyden alueellisesta rajallisuudesta karsitaan pois.

Tämä on ymmärrettävää, sillä epävarmuustekijöiden pitkällinen ja tieteellisesti järkevä selittely myy suhteellisen heikosti kansalaisille.

Poikkeuksiakin tosin ilmaantuu. Hesarin Esko Pasanen jättää tiistaiaamuna julkaistuun tekstiinsä kaikki skeptiset lauselmat reippaasti jäljelle. Helpottuneena saan lukea, että Suomi on pitkälti katvealueella ja "Pekkola manaa", että tämä sukupolvi saattaa jäädä kokonaan väliin leonidimyrskyjen osalta.

Itsenäisiä mikroplaneettoja aamulähetyksessä

Suorasta TV-lähetyksestä on vaikea karsia pessimistisiä varoitteluja, joten yritän ottaa epävarmuustekijät esille Huomenta Suomen hyvin varhaisen aamun lähetyksessä. Karhumainen Lauri Karhuvaara tarttuukin aidon kiinnostuneena aiheeseen ja paukauttaa kysäisee suoraan, mistä epävarmuudet oikein johtuvat.

Hämmennyn ja epäselvääkin kimurantimpi vastaukseni "itsenäisten mikroplaneettojen kiertelystä jättiläisplaneettojen heittelyssä" saa uutistoimituksen leikkaajalta yhtä paljon ymmärrystä kuin 4-ulotteinen, matemaattisesti korrekti esitys eduskunnan jo eilispäivänä eltaantuneesta talousasiapuheesta.

Tiistaiaamun bolidit

Leonidien upein näyttäytyminen vuosikymmeniin pyörii etuajassa tyhjille katsomoille tiistaina aamuyöllä. Pieni bolidi toisensa perään hujahtaa kylmän talviaamun vähäisten pilvien katveessa. Ursan lehdistötiedotteessa kehotettiin katsomaan taivaille myös tiistaina aamuyöllä, mutta aniharva on virittänyt herätyskellonsa näille tunneille.

Internet-raportteja boliditulvasta

Sanat ennustettu maksimi ovat niin lupaavia, että kutakuinkin koko kansa laittaa toivonsa 17. päivän illalle. joku pääkaupunkiseudulta soittaa Ursaan ja ihmettelee, että koko lähiö nukkui, vaikka taivaalla näkyi pilvien lomassa paitsi merkillisen paljon, niin myös merkillisen upeita meteoreja. Joko ne nyt tulivat?

Harvoin on Internettiä luettu yhtä hartaasti kuin Ursassa tiistaiaamuna. Kaliforniassa on nähty mielettömän kirkas 16:n magnitudin bolidi ja Belgiassa - 15:n! Kumpikin rävähti siis Auringon ja täydenkuun kirkkauden välimaastossa, tuoden muutamien sekuntien ajaksi päivänvaloa muistuttavan valaistuksen yön keskelle.

Pohjois-Australiassa tulipallojen nopeat välähdykset ovat näkyneet pilviverhon lävitse. Aivan saman on Suomessa kokenut ursalainen konkari Timo Kinnunen, joka kaukonäköisesti ajoi läpi yön autollaan Etelä-Suomea ristiin rastiin: bolidien loppuräjähdysten välähdyksiä ohuehkon pilvipeitteen läpi!

Yhdysvaltain Keski-Lännen Iowassa yksi meteorirytäkkää seuranneista kertoo nähneensä 5-6 leonidia minuutissa ja lukuisia horisontin valaisseita tulipalloja, jotka olivat niin vaikuttavia, että ne saivat läheisen järven hanhiparven sekaisin.

Alan pelätä, että leonidit ovat saapuneet etuajassa ja kerron huolestani lentokentällä. Mutta meteorimyrsky on totisesti kuin lohi - niin hieno kala, että sitä kannattaa yrittää vaikkei saisikaan. Myöhemmin käykin ilmi, että kirkkaimpien leonidien maksimi oli 14-19 tuntia etuajassa, mikä sinällään mahtuu täysin Nasan ennusteiden epävarmuusrajojen sisään.

10 tuntia Japaniin, 10 tuntia takaisin

Omituinen tunne kaihertelee sisuksissa, kun AY0073 viimein nousee ilmaan Helsinki-Vantaalta. Jari Mäkinen vilkuttelee istuimeltaan, Prisman kuvaajan vierestä. Vilkuilen ikkunaa ja pelkään että se huurtuu, mutta se ei huurru. Vilkuilen luottokorttia, jonka Finnairin Mika Tommola antoi, jotta voisin soittaa satelliittipuhelimella Kymppi-uutisiin ja pelkään että se hukkuu, mutta se ei huku. Pelkään ettemme näe yhtään leonidia, mutta sitten näemme niitä. Ensimmäiset harvahkot, kiivaasti viilettävät leonidien juovat vilahtavat taivaalla jo kauan ennen Uralia, jonka pitäisi olla tapahtumien käännekohta: tuolloin tunkeutuisimme riittävän syvälle Itä-Aasian aamuyöhön.

Ennen lentoa ihmettelimme sitä, että vain kolme ursalaista oli lähdössä Tokion matkalle. Vasta koneessa paljastuu, ettemme olekaan ainoita. Yksi toisensa jälkeen puheille ilmaantuu sekä ursalaisia että yhdistykseemme kuulumattomia, jotka kaikki ovat liikkeellä vain leonidien takia. Runsas tusina meteorimatkaajista on varannut lippunsa suoraan Finnairilta, ei Ursan kautta.

Yllättävän veriveljeyden ja -siskouden spontaani ilo virittyy käytävillä juttelevan leonidiväen keskuuteen. Tuntuu virkistävästi arkijärjen vastaiselta olla 22 tunnin matkalla, josta vain vajaat kaksi tuntia tulee vietettämän Japanissa lentokentällä. Kameravirityksiä vertaillaan ja tiedeohjelma Prisman kuvaaja teippaa ikkunaansa Finnairin peitteen heijastussuojaksi. Tämä idea (sekä samainen YLEn eristysteippi) leviää pian lähes koko koneen oikean ikkunarivin pituudelta. Japanilaiset liikemiehet eivät tästä hätkähdä, vaan asettuvat nukkumaan Itä-Karjalan ylityksen jälkeen aivan kuin kyseessä olisi mikä hyvänsä lento.

Taimyrin niemimaata nuollen

Olimme saaneet ohjaamoluvan, joten menoksi. Ohjaamossa sydämelliset kapteeni Visa Hietalahti sekä ensimmäinen perämies Pekka Henttu toivottavat ursalaiset lämpimästi tervetulleiksi. Polttoaineen kulutuksen kannalta järkevin reitti koneelle on valittu heti, kun tuulet ovat olleet tiedossa. Katsomme matkareittiä, ja se näyttää äkkiseltään pelottavan pohjoiselta.

Säteilypiste on kuitenkin onneksi Siperian puolella melko hyvin näkyvissä ja kartasta on helppo ymmärtää, että aamuyön viimeisten tuntien kohdalla siunauksellisen syvä kaarre etelään kohti Sikhote-Alinia ja Japania tulee väistämättä nostamaan Leijonan tähtikuvion reilulle korkeudelle.

Taimyria lähestyttäessä revontulet ilmaantuvat levollisen aaltoilevina lähinnä koneen vasemmalle puolelle. Näkymä pohjoiseen on itkettävän kaunis ja vähän väliä yksittäiset meteorit polttavat vanojaan Venäjän Arktiksen päällä ja revontulivöiden läpi. Ohjaamoon pakkautuu yhä enemmän ja enemmän väkeä, ja pilotit ovat armeliaita. Vain purseri pyytää välillä muutamia ulos, jotta jonkinlaista väenvaihtoa tapahtuisi.

Pettymyksen ja ilon hetkiä

Ero tavallisen ikkunapaikan näkyvyyden ja ohjaamonäkyvyyden välillä on valitettavan iso. Ajoittain molemmin puolin ohjaamoa näkyy 4-5 tähdenlentoa saman minuutin aikana. Tunnelma kohoaa ja monet arvailevat, että leonidien esiintyminen on tihenemässä. Sitten tulee muutamia tulipalloja, harvakseltaan, mutta ihmeellisen kirkkaina. Yksi komeimmista räjähtää mahtavalla voimalla koneen oikealla puolella.

Yksi pelätty asia kuitenkin tapahtuu. Himmeiden tähdenlentojen tuhantista myrskyä ei ole eikä tule. Viimeistään Norilskia ohitettaessa tietty pettymys alkaa leijailla ilmassa. Silti tiesimme jo etukäteen, että 1998 saattaisi olla kuin 1933 tai 1899, jolloin suuri sade jäi saapumatta.

Hetken aikaa kuin veren maku tuntuu suussa. Kuudentoista vuoden odotus ei ole vieläkään päättynyt. Kokoan itseni, kävelen koneen takaosan satelliittipuhelimeen ja soitan Kymmenen uutisille. Kerron, että myrskyä ei näy, mutta tulipallot ovat hurjia, mikä kirjaimellisesti pitää paikkansa, sillä menetän yön kenties rajuimman taivaankaaren polttajan juuri puhelimessa ollessani. Ohjaamossa olleet tuijottavat leukaperät auki supertulipallon minuuttitolkulla taivaalla kiemurtelevaa savujäännettä.

Sieluni perukoilla karhea tunne kertoo senkin, että 1998 olisi saattanut olla kuin 1799, 1833, 1866... Ehkä kuin 1966, jolloin 2400 kosmista tulihäntää viilsi savuksi haihtuneen merkkinsä joka jumalaisen minuutin aikana Kalifornian taivaankaarelle.

Pohjois-Afrikkaan!

Aamuhämärän sarastaessa tunnelma kuitenkin rentoutuu, kun tiedämme että enempää ei luonto voi meille enää tänään antaa (ja kun tilaamme lisää kuohuviiniä). Ennen tätä vuotta ei meteorimyrskyä ole yritetty nähdä lentokoneesta, joten Nasan Elektra-koneessa lentäneiden tavoin ursalaiset ovat osallistumassa yhdistetyn ilmailun ja tähtiharrastuksen historiaan.

Tähtitaivas Itä-Siperian yllä, 10 500 metrin korkeudesta katsottuna, on itsessään sanoinkuvaamaton. jäniksen tähdistö Orionin alla erottuu horisontin tuntumasta yhtä tarkasti kuin se olisi keskitaivaalla. Sirius ilmaantuu Siperian öljynporausvalojen joukkoon ikään kuin se olisi horisontin alapuolella. Loppuyöstä nautin sekavin tuntein kaikista tähdenlennoista, niistä himmeistäkin, yksittäisistä, alati harvenevista.

Jään viimeisenä ursalaisena ohjaamoon laittaakseni omistuskirjoitukset lentäjille Ursan puolesta lahjoitettaviin kirjoihin. Aamuhämärä on jo pitkällä. Juuri kun kohotan katseeni Feynmanin kirjasta, lei- mahtaa yksinäinen bolidi veitsenviillon kaltaisena, valkean timanttisena juovana aamuruskon kaaren päällä. Täydellä yötaivaalla se olisi loistanut täydenkuun lailla. Loppuräjähdys kymmenen asteen korkeudella kuin merkkinä tämänvuotisen näytöksen ja toiveiden päättymisestä.

Palaan penkilleni, ja iäkäs ursalainen aktiivi ilmaantuu paikalle jyräyttäen Talvisodan hengellä: "Ensi vuonna Ursa vuokraa lentokoneen! Leonidimatka ... Pohjois-Afrikkaan!"